Olen lukenut vasta ensimmäisen osan kirjan neljästä osasta, jonka päättyessä maihinnousu Vichyn Ranskan puolustamaa rannikkoa vastaan on juuri saatu päätökseen. Pattonin johtopäätös oli mm, että saksalaiset olisivat heittäneet heidät armotta takaisin Atlantiin. Logistiikan tärkeyttä ei vielä ymmärretty, combined arms -taktiikkaa ei osattu, ja miehet ja heidän johtajansa olivat todella vihreitä.
Tuo mainitsemasi harjoitus jenkeissä oli todellakin parasta treeniä mitä joukoista takana, mutta esimerkiksi 37. Divisioona jonka tehtävä oli vallata Marokon rannikko Atlantia vasten oli lähetetty Briteistä, jossa se oli "harjoitellut" jo toista vuotta, ja sen piti olla parasta mitä jenkeillä oli. Totuus sen sijaan oli, että aika briteissä oli käytetty lähinnä työpalveluksessa ja vartiotehtävissä, joten todellisuudessa he eivät osanneet sitäkään vähää, mitä "vihreät" joukot jenkeistä osasivat.
Toisessa osassa alkaa taistelu saksalaisia vastaan, luvassa armottomia virheitä ja kentällä oppimista.
An Army At Dawn luettu päätökseen. Todella mainio kirja kuvaamaan Jenkkejä heidän ensimmäisessä toisen maailmansodan operaatiossaan.
Minulle oli uutta, mitä armoton Afrikan rintaman sota loppuaan kohti oli. Jos aavikolla vielä noudatettiin tiettyä korrektiutta brittien ja sakemannien kesken, se loppui renkaan "Tunisgradin" eli Tunisiaan saarrettujen akselivaltojen sotilaiden ympärillä kiristyessä. Aavikko vaihtui Atlas-vuoristoksi, ja taistelu katkeraksi tieksi solasta ja kukkulasta toiseen.
Jos Kasseliringin johtamilla akselivalloilla oli hetken etsikkoaika lyödä kiila läpi amerikkalaisten, tuhoten heidän laajat varastonsa rintaman takana - logistiikka oli todella hasstavaa parin rautatien varassa - olisi sota Afrikassa voinut jatkua vielä kauemmin. Kesselring oli poissa mantereella päämajassa, ja vastuunjako Rommelin ja Arnimin välillä ontui. Menestys Kasserine-solassa yllätti saksalaisetkin, ja he kuluttivat pari päivää kiistellen mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, antaen amerikkalaisille juuri sen pienen elämänlangan tuoda lisää joukkoja täydellisesti lyötyjen tueksi. Etenkin viime tipassa saapunut tykistö ratkaisi tilanteen, tasankojen ylitys täydellisen tähystyksen alla oli jotain, mihin kokenut Afrika Korps ei tulisateessa kyennyt.
Silti meni vielä tovi, ennen kuin Tunisia ja neljännesmiljoona saksalaista ja italialaista antautui. Sitä ennen vielä hyvin vihreä Eisenhower - tuleva Euroopan rintaman ylipäällikkö - täytyi hankkia kannuksensa, oppimalla armottomasti erottamaan huonot johtajat, ja löytämään hyvät tilalle. Mm Bradley kuuluu tähän joukkoon. Samoin oppi jo hyvin nopeasti, miten vaikeaa yhteinen liittouma oli, politikointi ja epäluuloa kenraalien välillä, Montgomery oli täysiverinen poliitikko jo tuolloin, eivätkä monet amerikkalaiset olleet huonompia. Ranskalaiset siellä seassa.
70 000 liittoutunutta sotilasta kuoli, haavoittui ja katosi, ennen kuin Atlas vuoristo oli ylitetty ja tie Tunisian rannikolle auki. Esimakua tulevasta yllin kyllin. Yhteenvedossa Atkinson toteaa, että jenkkiarmeija oppi combined arms-taistelun aavikolla, vuoristolla, tasangoilla, kaupungeissa - unohtaakseen ja jotuakseen oppimaan sen taas uudestaan Normandiaan mennessä.
Seuraavaksi The Day of Battle sekä taistelut Sisiliassa ja Italiassa