arix
Respected Leader
Noita tulee kun ideologiassa uiva kirkassilmäinen henkilö kohtaa kyynisen realistikon...
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Hilan lukko
Ylipäällikkö
Sulla on kokemusta vissiin.
Myrskyhiiri
Respected Leader
Mitähän anatomian professori Niilo Pesonen tuumaisi tämän päivän meiningistä? Jos saataisiin jollain keinolla virkoutettua elohon niin saisi sydärin välittömästi?
Leaderdog
Kaukopartio
Uudessa Suomessa, Jorma Mellerin asiallinenpoiminta:
Kun Vladimir Putin aloitti Venäjän presidenttinä Boris Jeltsinin jälkeen, häneen asetettiin suuria toiveita monilla tahoilla. Lännen johtajat olivat haltioissaan ja liehittelivät uutta johtajaa miten parhaiten taisivat.
George W. Bush meni pisimmälle, löi yhteistyön kättä, katsoi Putinia silmiin ja näki tämän sielun: ”Näin hänen olevan erittäin avoin ja luotettava”, Bush hehkutti.
Putinin imartelukerhoon liittyivät myös Bill Clinton sekä Britannian pääministerit Tony Blair ja David Cameron. Olisi kiinnostava kuulla, mitä Putinin tuolloiset ihailijat tänä päivänä sanoisivat aiemmista puheistaan. Mitä näkyy nyt Putinin silmissä?
Ei mennyt kovin monta vuotta, kun republikaanien John McCain näki Putinin silmissä vain kolme kirjainta: KGB. Hillary Clinton taas ei nähnyt silmistä enää sielua ollenkaan.
Venäjän johto on Putinin kaudella yhä julkeammin sekaantunut salamurhiin sekä omassa maassaan että ulkomailla, erityisesti Britanniassa. Niistä kerrotaan uudessa kirjassa, jossa käydään läpi 15 viime vuosien hämäräperäistä kuolemantapausta (Heidi Blake: Tappolista – Kremlin salamurhaohjelma ja Vladimir Putinin sota länttä vastaan, Atena 2020).
Kirja antaa hyytävän kuvan Putinin Venäjästä ja päähenkilöstä itsestään. Putin määritellään totalitaarisen neuvostoliittolaisen tarkkailuyhteiskunnan tuotteeksi. Hän on KGB:n kasvatti luita ja ytimiä myöten. Sitä eivät kaikki aluksi olleet huomaavinaan.
Oligarkit olivat avainasemassa, kun Jeltisinille valittiin seuraajaa. Boris Berežovskiuskoi löytäneensä sopivan miehen, mitäänsanomattoman ja mukautuvan virkamiehen, jonka uskollisuus oli taattu. Häntä olisi helppo ohjailla. Tuo mies oli Vladimir Putin.
Berežovski kaavaili, että Putin johtaisi Venäjää kuin nukketoimitusjohtaja, jonka toimia oligarkit ohjailisivat. Erehdys oli kohtalokas.
Berežovski ajautui välirikkoon Putinin kanssa, lähti maanpakoon Britanniaan ja päätyi Kremlin tappolistalle. Hänet löydettiin Lontoon -asuntonsa kylpyhuoneesta hirttosilmukka kaulassa vuonna 2013. Itsemurha vai lavastettu itsemurha, se on yhä avoin kysymys.
Median uutisvirrassa yksittäiset salamurhat menevät nopeasti ohi, mutta kun lukee yhteenvedon viidestätoista tapauksesta, selkäpiitä alkaa karmia. Ihmetystä herättää se, että useat tapaukset on tutkittu Britanniassa leväperäisesti.
Kreml on toiminut suunnitelmiensa mukaan. Putin ilmoitti vuonna 2010 julkisesti televisiossa: ”Petturit menettävät henkensä.” Venäjän duuma hyväksyi lain, joka antoi turvallisuuspalvelu FSB:lle valtuudet tappaa valtionvihollisia ulkomailla. Tappolista oli laadittu Kremlissä.
Kirjan mukaan Putin on viimeisen kymmenen vuoden aikana valvonut henkilökohtaisesti tappo-ohjelmaa, jossa on käytetty kemiallisia ja biologisia aseita.
Kun KGB:n myrkkytehtaissa tehtailtiin ruttosumutteita, syanidiluoteja, huulipunapistooleita ja risiinikärkisiä sateenvarjoja, niin FSB:n tehtaissa valmistetaan myös myrkkyjä, jotka aiheuttavat nopeasti leviäviä syöpiä ja sydänkohtauksia, ahdistusta ja itsetuhoista käyttäytymistä.
Tappolista etenee kuin jännityskertomus. Se on hyvin kirjoitettu, pysäyttävä tositarina siitä, millaista sotaa maailmalla käydään. Kirjan luettuaan ymmärtää hieman paremmin, miksi Putin järjesti itselleen elinikäisen syytesuojan.
Kun Vladimir Putin aloitti Venäjän presidenttinä Boris Jeltsinin jälkeen, häneen asetettiin suuria toiveita monilla tahoilla. Lännen johtajat olivat haltioissaan ja liehittelivät uutta johtajaa miten parhaiten taisivat.
George W. Bush meni pisimmälle, löi yhteistyön kättä, katsoi Putinia silmiin ja näki tämän sielun: ”Näin hänen olevan erittäin avoin ja luotettava”, Bush hehkutti.
Putinin imartelukerhoon liittyivät myös Bill Clinton sekä Britannian pääministerit Tony Blair ja David Cameron. Olisi kiinnostava kuulla, mitä Putinin tuolloiset ihailijat tänä päivänä sanoisivat aiemmista puheistaan. Mitä näkyy nyt Putinin silmissä?
Ei mennyt kovin monta vuotta, kun republikaanien John McCain näki Putinin silmissä vain kolme kirjainta: KGB. Hillary Clinton taas ei nähnyt silmistä enää sielua ollenkaan.
Venäjän johto on Putinin kaudella yhä julkeammin sekaantunut salamurhiin sekä omassa maassaan että ulkomailla, erityisesti Britanniassa. Niistä kerrotaan uudessa kirjassa, jossa käydään läpi 15 viime vuosien hämäräperäistä kuolemantapausta (Heidi Blake: Tappolista – Kremlin salamurhaohjelma ja Vladimir Putinin sota länttä vastaan, Atena 2020).
Kirja antaa hyytävän kuvan Putinin Venäjästä ja päähenkilöstä itsestään. Putin määritellään totalitaarisen neuvostoliittolaisen tarkkailuyhteiskunnan tuotteeksi. Hän on KGB:n kasvatti luita ja ytimiä myöten. Sitä eivät kaikki aluksi olleet huomaavinaan.
Oligarkit olivat avainasemassa, kun Jeltisinille valittiin seuraajaa. Boris Berežovskiuskoi löytäneensä sopivan miehen, mitäänsanomattoman ja mukautuvan virkamiehen, jonka uskollisuus oli taattu. Häntä olisi helppo ohjailla. Tuo mies oli Vladimir Putin.
Berežovski kaavaili, että Putin johtaisi Venäjää kuin nukketoimitusjohtaja, jonka toimia oligarkit ohjailisivat. Erehdys oli kohtalokas.
Berežovski ajautui välirikkoon Putinin kanssa, lähti maanpakoon Britanniaan ja päätyi Kremlin tappolistalle. Hänet löydettiin Lontoon -asuntonsa kylpyhuoneesta hirttosilmukka kaulassa vuonna 2013. Itsemurha vai lavastettu itsemurha, se on yhä avoin kysymys.
Median uutisvirrassa yksittäiset salamurhat menevät nopeasti ohi, mutta kun lukee yhteenvedon viidestätoista tapauksesta, selkäpiitä alkaa karmia. Ihmetystä herättää se, että useat tapaukset on tutkittu Britanniassa leväperäisesti.
Kreml on toiminut suunnitelmiensa mukaan. Putin ilmoitti vuonna 2010 julkisesti televisiossa: ”Petturit menettävät henkensä.” Venäjän duuma hyväksyi lain, joka antoi turvallisuuspalvelu FSB:lle valtuudet tappaa valtionvihollisia ulkomailla. Tappolista oli laadittu Kremlissä.
Kirjan mukaan Putin on viimeisen kymmenen vuoden aikana valvonut henkilökohtaisesti tappo-ohjelmaa, jossa on käytetty kemiallisia ja biologisia aseita.
Kun KGB:n myrkkytehtaissa tehtailtiin ruttosumutteita, syanidiluoteja, huulipunapistooleita ja risiinikärkisiä sateenvarjoja, niin FSB:n tehtaissa valmistetaan myös myrkkyjä, jotka aiheuttavat nopeasti leviäviä syöpiä ja sydänkohtauksia, ahdistusta ja itsetuhoista käyttäytymistä.
Tappolista etenee kuin jännityskertomus. Se on hyvin kirjoitettu, pysäyttävä tositarina siitä, millaista sotaa maailmalla käydään. Kirjan luettuaan ymmärtää hieman paremmin, miksi Putin järjesti itselleen elinikäisen syytesuojan.
Leaderdog
Kaukopartio
Minulla löytyy muitakin asekätkennästä kirjoitettuja teoksia hyllystä, mutta tuo Lukkari lienee niistä parhaimpia. Siis minun mielestäni.
tulikomento
Supreme Leader
Saman kirjottajan kirja tämän kirjan sankarin veljestä oli hyvä
soittaja
Kapteeni
Kun olin lukenut Obaman uusimman kirjan hänen poliittisen uransa alkuajoista ja 1. presidenttikaudestaan, en lopettanut aihetta. Sattumalta sain käsiini hänen aikaisemman kirjansa
Barack Obama: Unelmia isältäni (2009), 543 sivua
Olen ehtinyt kohta puoliväliin tätä toista kirjaa. Mielestäni se on parempi ja mielenkiintoisempi näistä kahdesta. Siinä perehdytään mm. hänen lapsuuteensa Hawaijilla, häen vanhempiensa tarina eli miten musta poika ja valkoinen tyttö kohtasivat ja menivät naimisiin. Ja mitä sen jälkeen tapahtui. Hänen äitinsä tuli ylioppilaaksi Seatlessa. Sen jälkeen äidin perhe muutti Hawajille.
Barack Obaman isä oli kotoisin Keniasta. Isä palasi Keniaan avioeron jälkeen ja äiti meni uusiin naimisiin filippiiniläisen miehen kanssa.
Erityisesti oli kiinnostavaa seurata Barackin opiskeluaikoja ja ensimmäisiä työpaikkoja. Se oli jonkinlaista itsensä hakemista: Ongelmien näkemistä, ennakkoluulojen kohtaamista, köyhyyttä ja kurjuutta ympärillä. Mustat, neekerit, värilliset, latinot ja muut eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. On puoluepolitiikkaa, on uskontoja, on köyhiä ja keskiluokkaisia, on työttömiä ja huonosti palkattuja värillisiä. On erilaisia ihmisiä.
Barack Obama: Unelmia isältäni (2009), 543 sivua
Olen ehtinyt kohta puoliväliin tätä toista kirjaa. Mielestäni se on parempi ja mielenkiintoisempi näistä kahdesta. Siinä perehdytään mm. hänen lapsuuteensa Hawaijilla, häen vanhempiensa tarina eli miten musta poika ja valkoinen tyttö kohtasivat ja menivät naimisiin. Ja mitä sen jälkeen tapahtui. Hänen äitinsä tuli ylioppilaaksi Seatlessa. Sen jälkeen äidin perhe muutti Hawajille.
Barack Obaman isä oli kotoisin Keniasta. Isä palasi Keniaan avioeron jälkeen ja äiti meni uusiin naimisiin filippiiniläisen miehen kanssa.
Erityisesti oli kiinnostavaa seurata Barackin opiskeluaikoja ja ensimmäisiä työpaikkoja. Se oli jonkinlaista itsensä hakemista: Ongelmien näkemistä, ennakkoluulojen kohtaamista, köyhyyttä ja kurjuutta ympärillä. Mustat, neekerit, värilliset, latinot ja muut eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. On puoluepolitiikkaa, on uskontoja, on köyhiä ja keskiluokkaisia, on työttömiä ja huonosti palkattuja värillisiä. On erilaisia ihmisiä.
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Aloittelin eilen lukemaan tätä Tom Clancyn teosta. Kertoo ensimmäisen Persianlahden sodan maataisteluista. Näkökulma on tuolloisen Yhdysvaltain armeijan 7. armeijakunnan komentajan kenraali Fred Franksin.
Kirja kertoo samalla Franksin henkilöhistorian ja kasvutarinan sotilasjohtajana. Nuorena panssarijoukkojen majurina Franks palveli 60-luvun lopulla Vietnamissa. Hän haavoittui ja palasi katkerana miehenä kotiin epäsuositusta sodasta. 70-luvulla USA:n armeijan moraali oli pohjamudissa. Fred Franks usean muun visionäärisen upseerin lailla oli mukana modernisoimassa USA:n maavoimia.
Kylmän sodan loppupuolella armeija oli noussut jaloilleen. Se oli hyvin varustettu ja koulutettu modernia sodankäyntiä varten. Tästä teemasta kertoo teos Into the Storm. Tähän mennessä luetun perusteella vaikuttaa lupaavalta.
Kirja kertoo samalla Franksin henkilöhistorian ja kasvutarinan sotilasjohtajana. Nuorena panssarijoukkojen majurina Franks palveli 60-luvun lopulla Vietnamissa. Hän haavoittui ja palasi katkerana miehenä kotiin epäsuositusta sodasta. 70-luvulla USA:n armeijan moraali oli pohjamudissa. Fred Franks usean muun visionäärisen upseerin lailla oli mukana modernisoimassa USA:n maavoimia.
Kylmän sodan loppupuolella armeija oli noussut jaloilleen. Se oli hyvin varustettu ja koulutettu modernia sodankäyntiä varten. Tästä teemasta kertoo teos Into the Storm. Tähän mennessä luetun perusteella vaikuttaa lupaavalta.
tulikomento
Supreme Leader
Pari uusinta Osprey-hankintaani.
soittaja
Kapteeni
Olen juuri lukenut uuden romaanin
Kjell Westö: Tritonus (2020).
Sen on suomentanut Laura Beck. Kirjan nimi tulee musiikin termistä, joka on musiikin intervalli eli vähennetty kvintti. Kirjan päähenkilö on maineikas kapellimestari, joka haaveili nuorena ollessaan klarinetin soittajan urasta. Koska hän ei menestynyt siinä tarpeeksi hyvin, hän vaihtoi lajia.
Hän on teettänyt komean huvilan, jonka tekeminen on vielä kesken kirjan alkaessa. Se sijaitsee saaristossa lauttamatkojen takana. Kirjassa kuullaan monia kertomuksia ihmisistä ja heidän elämässään.
Kirjoittaja sai Finlandia-palkinnon vuonna 2006. Suosittelen tätä kirjaa varsinkin kaikille musiikin ystäville.
Kjell Westö: Tritonus (2020).
Sen on suomentanut Laura Beck. Kirjan nimi tulee musiikin termistä, joka on musiikin intervalli eli vähennetty kvintti. Kirjan päähenkilö on maineikas kapellimestari, joka haaveili nuorena ollessaan klarinetin soittajan urasta. Koska hän ei menestynyt siinä tarpeeksi hyvin, hän vaihtoi lajia.
Hän on teettänyt komean huvilan, jonka tekeminen on vielä kesken kirjan alkaessa. Se sijaitsee saaristossa lauttamatkojen takana. Kirjassa kuullaan monia kertomuksia ihmisistä ja heidän elämässään.
Kirjoittaja sai Finlandia-palkinnon vuonna 2006. Suosittelen tätä kirjaa varsinkin kaikille musiikin ystäville.
tulikomento
Supreme Leader
Juttua Jussi Niinistön uutuuskirjasta.
yle.fi
Paavo Susitaival oli everstiluutnantti ja IKL:n perustajia â Elämäkerran kirjoittanut Jussi Niinistö ei näe yhtäläisyyttä sinimustissa ennen ja nyt: Puhutaan eri asioista
Entinen kansanedustaja ja ministeri kommentoi uuden kirjansa yhteydessä myös nykypäivän nationalismia ja kansallismielistä liikehdintää.
yle.fi
Leaderdog
Kaukopartio
Muuten, tulikin mieleeni onko kukaan aiemmin kuullut siitä että Stalin on käskenyt mm. seuraavaa: "Kaikkien 18 - 40-vuotiaiden naisten piti olla raskaana". Ja ilmeisesti virkamiehet olivat innokkaasti laittanut korttaan kekoon, ainakin naispuolisen sotavangin mukaan. Itse en tätä epäile yhtään, mutta luin tuosta hiljattain Alpo Reinikaisen Posliinipojan sota kirjasta.
tulikomento
Supreme Leader
Tarttui tänään matkaan kauppareissulla. Vaikuttaa hyvältä. Tsernobylin onnettomuuden historia. Kirjoittaja on ukrainalainen historiantutkija.
Panssari Salama
Respected Leader
Atkinsonin Liberty trilogian toinen osa The Day of Battle, kattaen taistelun Italiasta, luettu. Oli kyllä tiukkaa tavaraa, vähemmän tunnetusta ja vähemmän kirjoitetusta rintamasta.An Army At Dawn luettu päätökseen. Todella mainio kirja kuvaamaan Jenkkejä heidän ensimmäisessä toisen maailmansodan operaatiossaan.
Minulle oli uutta, mitä armoton Afrikan rintaman sota loppuaan kohti oli. Jos aavikolla vielä noudatettiin tiettyä korrektiutta brittien ja sakemannien kesken, se loppui renkaan "Tunisgradin" eli Tunisiaan saarrettujen akselivaltojen sotilaiden ympärillä kiristyessä. Aavikko vaihtui Atlas-vuoristoksi, ja taistelu katkeraksi tieksi solasta ja kukkulasta toiseen.
Jos Kasseliringin johtamilla akselivalloilla oli hetken etsikkoaika lyödä kiila läpi amerikkalaisten, tuhoten heidän laajat varastonsa rintaman takana - logistiikka oli todella hasstavaa parin rautatien varassa - olisi sota Afrikassa voinut jatkua vielä kauemmin. Kesselring oli poissa mantereella päämajassa, ja vastuunjako Rommelin ja Arnimin välillä ontui. Menestys Kasserine-solassa yllätti saksalaisetkin, ja he kuluttivat pari päivää kiistellen mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, antaen amerikkalaisille juuri sen pienen elämänlangan tuoda lisää joukkoja täydellisesti lyötyjen tueksi. Etenkin viime tipassa saapunut tykistö ratkaisi tilanteen, tasankojen ylitys täydellisen tähystyksen alla oli jotain, mihin kokenut Afrika Korps ei tulisateessa kyennyt.
Silti meni vielä tovi, ennen kuin Tunisia ja neljännesmiljoona saksalaista ja italialaista antautui. Sitä ennen vielä hyvin vihreä Eisenhower - tuleva Euroopan rintaman ylipäällikkö - täytyi hankkia kannuksensa, oppimalla armottomasti erottamaan huonot johtajat, ja löytämään hyvät tilalle. Mm Bradley kuuluu tähän joukkoon. Samoin oppi jo hyvin nopeasti, miten vaikeaa yhteinen liittouma oli, politikointi ja epäluuloa kenraalien välillä, Montgomery oli täysiverinen poliitikko jo tuolloin, eivätkä monet amerikkalaiset olleet huonompia. Ranskalaiset siellä seassa.
70 000 liittoutunutta sotilasta kuoli, haavoittui ja katosi, ennen kuin Atlas vuoristo oli ylitetty ja tie Tunisian rannikolle auki. Esimakua tulevasta yllin kyllin. Yhteenvedossa Atkinson toteaa, että jenkkiarmeija oppi combined arms-taistelun aavikolla, vuoristolla, tasangoilla, kaupungeissa - unohtaakseen ja jotuakseen oppimaan sen taas uudestaan Normandiaan mennessä.
Seuraavaksi The Day of Battle sekä taistelut Sisiliassa ja Italiassa
Eikä ihme, sota Italiassa oli suurimman osan ajasta "ensimmäistä maailmansotaa toisen maailmansodan keinoilla". Ei ole suuria sankaritarinoita, vain katkeria taisteluja vuorenhuipulta ja solalta seuraavaan. Monte Cassinon teurastuskentät ja tarpeeton luostarin tuhoaminen siviiliuhreineen mainittu. Muutenkaan ei karua puolta peitellä. Vankeja ei välillä oteta, tankkimiehistö ajelee kuolleiden saksalaisten yli "jotta kuulevat luiden murskautuvan". Eikä siinä mitään, eivät saksalaiset toiseksi jää. Toisaalta, muutamaan otteeseen jopa Cassinon sektrorilla sovittiin tulitauko kaatuneiden ja haavottuneiden evakuoimiseksi.
Atkinson pääsee tässä kirjassa hyvään vauhtiin. Alussa katetaan strategista osaa, Churchillin ja Rooseveltin kiistaa siitä, minne seuraava rintama avataan. Ja avata se täytyy, koska Stalin tarvitsee apua ja saksalaisia pois itärintamalta. Jenkit eivät suurin surminkaan halua edelleenkään jämähtää Välimerelle, "valtaamaan Brittien siirtomaita takaisin". Britit taas kiistävät maihinnousun Euroopassa vuonna 1943 täydeksi mahdottomuudeksi. Oikeassa molemmat, mutta kompromissinä syntyy suunnitelma maihinnoususta ensin Sisiliaan, sitten Italian mannermaalle.
Operatiivisella tasolla Atkinson loistaa niin ikään. Ehkäpä perinteinen operatiivisen tason kuvaus jää vähemmälle - ja karttoja on todella huonosti - mutta tätä korvataan runsaalla päiväkirjojen ja muiden lähteiden käytöllä. Toisaalta kerrotaan miten kukin johtava upseeri komensi, toisaalta avataan mitä sekä he että heidän alaisensa kirjoittivat päiväkirjoihinsa tai kirjeissä kotiin. Todella mielenkiintoisia taustoja.
Patton saa kyytiä kuten ansaitsee, jos "kenraalit miettivät logistiikkaa" niin Patton ei, ei pätkän vertaa. Armeijakunta- saati armeijatasolla täysin yli kykyjensä, mutta divisioonankomentajana voi tehdä huonomminkin kuin päästää Patton irti. Montgomeryn suunnaton ego pääsee hyvin esille sekin. Mielenkiintoista antia jo 1943 se todella suuri antipatia monen keskeisen jenkin ja britin välillä toisiaan kohtaan ja mitä maata edustavat. Jenkit "eivät osaa sotia", Britit "eivät saa taaskaan mitään aikaan", huh huh. Eisenhower oli kyllä paikkansa tulevana Euroopan rintaman ylipäällikkönä ansainnut.
Taktinen taso on runsaasti ja usein todella elävänä läsnä. Yksittäisten sotilaiden kohtaloita, kirjeitä kotiin, tarinoita. Yksi Atkinsonin kantava teema An Army at Dawn oli se, miten "nuori armeija ei vielä ollut oppinut vihaamaan". Tätä hieman välillä kummasteli ekan kirjan aikana, mutta hän tietoisesti pitää tätäkin esillä. Ja vihaamaan he oppivat. Jos kaikki Normandiasta Saksaan kirjat joita olen lukenut ovat "Taistelutoverit / Band of Brother fiilistä, niin tämä on täyttä Pacificia. Ei armoa. Jenkit ottivat 40% Euroopan tappiostaan Italiassa, ja usein hyvin paikallisten tavoitteiden takia.
Lukusuositus.
Seuraavaksi Eurooppaan. Olin etukäteen ajatellut että odottelen että kolmas osa tulee Kindle-kirjana sille femman tasolle, mutta kyllä se on täyden hintansa arvoinen. Todella mielenkiintoista, mitä uutta näkökulmaa Atkinson saa irti Normandiasta, Bulgesta, ...
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Lukaisin loppuun eilen iltasella. Hyvä kirja. Jos HBO:n Tsernobyl-minisarja kolahti, niin suosittelen kirjaa. Syventää tarinaa ja kertoo enemmän päähenkilöistä kuten Valeri Legasov, Anatoli Djatlov jne.
Puolan salaisen armeijan upseeri soluttautui vangiksi Auschwitzin keskitysleirille ja yritti kertoa natsien raakuuksista kaikkialle – mutta kukaan ei uskonut vuosiin
Palkittu elämäkerta paljastaa Witold Pileckin uskomattoman tarinan – vastarintaliikkeen sankari selvisi natsi-Saksan kuolemantehtaasta, mutta joutui kommunistihallinnon teloittamaksi sodan jälkeen.SS-JOUKOT ja Gestapo pidättivät 39-vuotiaan miehen ratsiassa Varsovan esikaupungissa Żoliborzissa 19. syyskuuta 1940. Mies oli olosuhteet huomioiden yllättävän rauhallinen ja levollinen. Hän ei vastustanut pidätystä, vaan otti kohtalonsa vastaan pystypäin.
Hänet ja muut vangit vietiin kuorma-auton lavalla muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle Wilsonin aukiolle. Sieltä matka jatkui maneesille, jonka kylmällä lattialla he joutuivat makaamaan kaksi vuorokautta ennen kuin heidät lastattiin junan tavaravaunuun, jonka määränpää oli Auschwitzin keskitysleiri. Sen rakentaminen oli aloitettu toukokuussa 1940.
Henkilöllisyystodistuksen mukaan mies oli Tomasz Serafiński, puolalainen lakimies ja maatalousinsinööri, joka tunnettiin yhteyksistään Puolan vastarintaliikkeeseen. Hän oli SS:n mustalla listalla.
Mistä oli oikein kyse?
Witold Pilecki oli Puolan salaisen armeijan upseeri, joka soluttautui Auschwitziin kertoakseen maailmalle siellä tapahtuvista julmuuksista. – Kirjan kuvitusta.KUVA: UNIVERSAL HISTORY ARCHIVE
TÄYTEEN ahdetussa tavaravaunussa ei matkannut Tomasz Serafiński, vaan Karjalan Aunuksessa syntynyt Witold Pilecki, yhä aktiivisemmaksi järjestäytyneen Tajna Armia Polskan TAP:in eli Puolan salaisen armeijan upseeri, jonka tehtävänä oli värvätä sotilaalliseen vastarintaliikkeeseen uusia jäseniä.
Hän oli ottanut vapaaehtoisesti vastaan uhkarohkean, salaisen tehtävän. Hänen toimeksiantonsa oli soluttautua vankina Auschwitzin keskitysleirille ja raportoida natsien murhista ja mielivallasta vastarintaliikkeelle Varsovassa. Sieltä tiedot piti mahdollisimman nopeasti saattaa liittoutuneiden tietoon Lontoossa ja raakuudet tuomituksi.
Omaa nimeään hän ei halunnut käyttää, jotta ei vaarantaisi vaimonsa ja lastensa henkeä. Hän ei ollut seikkailija vaan aito patriootti.
Witold, Zosia, Andrzej ja Maria Pilecki 1930-luvun puolivälissä. – Kirjan kuvitusta
JUNA PYSÄHTYI pimeäntulon jälkeen 21. syyskuuta. Tavaravaunun ovi rysähti auki, ja ilmoille kajahti huutoja, kirkaisuja ja ulvahduksia. Ulos! SS-miehet tupakoivat ja naureskelivat keskenään.
He käskivät erään vangin juosta aidantolpalle polun viereen. Kummastunut mies alkoi hoippua eteenpäin, jolloin vartijat ampuivat hänet saman tien.
He olivat tulleet Auschwitziin.
PILECKIN tarinan kertova Mies joka murtautui Auschwitziin voitti vuoden 2019 parhaan elämäkerran Costa Book Awardin, ja siitä on tekeillä elokuva. Kirja on tarpeellinen lisälehti Auschwitzin kylmäävään historiaan.
The Daily Telegraphin ja The Washington Postin sotakirjeenvaihtajana työskennellyt Jack Fairweather on haravoinut tunnollisesti Varsovan valtionarkistoon taltioidut Witold Pileckin raportit, muistiinpanot, muistelmat ja avaimen tämän salakirjoitukseen.
Fairweather korostaa teoksessa, että kyseessä oli tehtävä, josta ei välttämättä selviäisi hengissä. Witold Pileckin oli itse huolehdittava siitä, milloin ja miten pakenisi Auschwitzista. Ulkopuolista apua ei ollut tarjolla.
Ennen soluttautumista oli Varsovaan alkanut tihkua hajanaisia tietoja SS:n hirmutöistä keskitysleireillä. Tässä vaiheessa Auschwitz ei vielä ollut holokaustin pääkallopaikka, vaan se keskittyi lähinnä puolalaisten vankien ja myöhemmin venäläisten sotavankien näännyttämiseen työllä.
Puolalaisia naisia matkalla ammuttaviksi vuonna 1939. – Kirjan kuvitusta.
SS:n maalitauluna oli erityisesti Puolan älymystö, josta haluttiin päästä pikaisesti eroon. Siksi Witold Pilecki pysyi visusti paikallaan, kun kapot, leirin julmat vartijavangit, käskivät niitä Auschwitziin tuotuja vankeja, jotka olivat akateemisesti koulutettuja, astumaan syrjään ja muodostamaan oman jonon.
Jos siihen jonoon päätyi, elinajanodote ei ollut pitkä.
Siksi Pilecki ilmoittautui rakennusmieheksi ja sai vankinumeron 4 859, joka ommeltiin raidallisen, sinivalkoisen denimpuvun kaulaan asti napitettavaan takkiin. Poliittisensa vankina hänet oli merkitty punaisella kolmiolla.
Juutalaisia vankeja Auschwitzissa vuonna 1941.KUVA: KEYSTONE PICTURES
Arjen logiikka tehtiin vangeille heti selväksi. Kirjan mukaan SS-Hauptsturmführer Karl Fritzsch puhutteli pihalle kerääntyneitä vankeja: ”Katsokaa tuonne, savupiipulle. Katsokaa!” hän osoitti kasarmien taakse piiloon jäävän krematorion suuntaan. ”Savupiippu on ainoa tienne vapauteen.”
Kaksipesäinen, koksikäyttöinen uuni pystyi polttamaan 70 ruumista vuorokaudessa. SS oli jo tilannut toisen uunin, mutta halusi myös lisätä jo käytössä olevan uunin poltto- ja käyttöastetta.
Witold Pilecki maaliskuussa 1941. – Kirjan kuvitusta.
WITOLD PILECKI tarvitsi faktoja, mutta ratkaisevan tärkeä tilastotieto, kuolleisuus, oli tarkasti varjeltu salaisuus. Yhtenä päivänä asia valkeni hänelle: jokaiselle vangille annettiin saapumisjärjestyksessä numero, ja viimeksi lokakuussa 1940 saapuneiden vankien numerot etenivät yli kuudessatuhannessa.
Nimenhuudossa aamulla seisovien vankien lukumäärä oli kuitenkin vain noin viisituhatta. Siitä hän päätteli, että noin tuhat miestä oli kuollut, ilmojen kylmenemisen jälkeen suunnilleen kymmenen miestä päivässä.
”Vastarintaliike ei tiennyt keskitysleiristä paljon, mutta kuuli, että saksalaiset veivät sinne yhä enemmän vankeja. Vuoden 1940 elokuussa siellä oli jo yli tuhat ihmistä. Leiriltä saapuneet vankien kirjeet eivät paljastaneet paljon. Mutta Auschwitzin väkivallasta sai käsityksen kuolinilmoituksista, joita SS lähetti menehtyneiden vankien omaisille, ja toisinaan henkilökohtaisista tavaroista, joissa oli veritahroja”, Fairweather kirjoittaa teoksessa.
PAINAJAISMAINEN tilanne Auschwitzissa paheni kuukausi kuukaudelta. Alkuvaiheessa SS vapautti muutamia vankeja, joiden sukulaiset maksoivat riittävän ison summan, ja Pilecki käytti heitä viestinviejinä. Tiedot ommeltiin vapautettavien vankien vaatteisiin.
Pilecki rakennutti leirille joutuneen insinööriopiskelija Zbigniew Ruszczyńkin kanssa myös oman radiolähettimen, johon he saivat osat keskitysleirin radiohuoneen välinevarastosta. Sillä hän lähetti morseaakkosin tietoja Varsovaan.
Hiljalleen Witold Pilecki tajusi, että saksalaiset aikoivat tappaa kaikki juutalaiset, jotka saivat käsiinsä.
Pileckin salakieliset raportit eivät kuitenkaan saaneet julkisuutta. Periaatteessa liittoutuneet tiesivät jo varsin varhaisessa vaiheessa, mitä keskitysleireillä tapahtui, mutta sodanjohto ummisti silmänsä.
Jo lokakuussa 1940 Pilecki oli toimittanut ensimmäisen kerran tietoja Auschwitzin julmuuksista Varsovaan, josta ne oli jo välitetty Lontooseen. Britit eivät ottaneet niitä vakavasti, koska yhteistyö Władysław Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen kanssa ei toiminut kunnolla.
Varsovassa toimiva vastarintaliike toimitti Lontooseen maaliskuussa 1942 Pileckin välittämän tiedon, jonka mukaan tuhoamisleiriksi muuttuneessa Auschwitz-Birkenaussa oli siihen mennessä murhattu jo 502 000 juutalaista. Vielä elokuussa 1942 pääministeri Winston Churchill uskoi, että juutalaiset päätyivät itään työleireille kuten saksalaiset itse selittivät eivätkä Auschwitzin tuhoamisleirille.
Pilecki oli leirillä yli kaksi vuotta. Auschwitz-Birkenaun alati nousevat murhaluvut ja oman vastarintasolun hajoaminen pakottivat hänet lopulta pohtimaan vakavissaan pakenemista.
Hän hankkiutui töihin leirin heikosti valvottuun leipomoon, josta hän onnistui pakenemaan kahden muun puolalaisvangin kanssa pääsiäisviikon lauantaina 21. huhtikuuta 1943. Pako päätyi lopulta noin 50 kilometriä Krakovasta kaakkoon sijaitsevaan Nowy Wiśnicziin. Siellä hänet vietiin − luoti olkapäässä – vastarintaliikkeen paikallisen komentajan luokse.
Ympyrä sulkeutui. Komentaja oli Tomasz Serafiński − mies, jonka henkilöllisyyttä hän oli käyttänyt lähes kolme vuotta. Tämän talossa hän laati raportin Auschwitz-Birkenausta Varsovaan toimitettavaksi. Lontoossa ei reagoitu siihenkään.
Auschwitzin nuoria vankeja 13. tammikuuta 1945.KUVA: GIRELLA / LAPRESSE
ENNEN lähtöään Varsovaan Witold Pilecki yritti vielä houkutella Puolan vastarintaliikkeen hyökkäämään Auschwitziin ja vapauttamaan hengissä olevat juutalaisvangit. Pyyntö kaikui kuuroille korville. Suutuspäissään hän repi kirjeen, jossa vastarintaliike ehdotti hänelle kunniamerkkiä.
Hän ei halunnut sitä vaan toimintaa.
Sitä hän löysi Varsovasta. Hän osallistui elokuun ensimmäisenä päivänä 1944 alkaneeseen Varsovan kansannousuun, jonka tarkoitus oli vapauttaa Puolan pääkaupunki raskaasta saksalaismiehityksestä ja perustaa maalle itsenäinen hallitus ennen Neuvostoliiton puna-armeijan saapumista.
Witold Pilecki (1901–1948) tuomittiin kuolemaan Puolan kommunistihallinnon järjestämässä näytösoikeudenkäynnissä Varsovassa 1948.KUVA: INSTITUTE OF NATIONAL REMEMBRANCE ARCHIVE
Juuri kommunismi koitui lopulta vastarintaliikkeen sankarin kohtaloksi. Kommunistihallinto teloitti Witold Pileckin niskalaukauksella kansan vihollisena 25. päivänä toukokuuta 1948 Mokotówin vankilassa Varsovassa. Sitä oli edeltänyt neuvostomallinen näytösoikeudenkäynti.
Hänen rikoksensa oli se, että hänen isänmaallisuutensa käsitti kaikki ryhmät ja kansallisuudet, jotka kannattivat Puolan asiaa. Se oli hänen toimintansa kannustin niin Auschwitzissa kuin sen jälkeen kommunistisessa Puolassa. Kyseessä oli moraalinen valinta.
Jack Fairweather: Mies joka murtautui Auschwitziin (The Volunteer: One Man's Mission to Lead an Underground Army Inside Auschwitz and Stop the Holocaust). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY. 427 s.
Keskiviikkona 27. tammikuuta vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Kyseisenä päivämääränä vuonna 1945 puna-armeija vapautti Auschwitzin keskitysleirin. AlfaTV näyttää keskiviikkona suorana lähetyksenä ohjelman, jossa on keskustelemassa Holokaustin uhrien muisto ry:n puheenjohtajan Kimmo Sasin lisäksi juutalaisyhteisön ja romaniyhteisön jäseniä. Puheenvuorot esittävät muun muassa entinen pääministeri Paavo Lipponen, oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, Saksan, Israelin ja Puolan suurlähettiläät sekä Poju Zabludowicz. AlfaTV 27.1. klo klo 17–18. Ohjelmaa voi seurata myös osoitteessa permanto.fi.
Hänet ja muut vangit vietiin kuorma-auton lavalla muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle Wilsonin aukiolle. Sieltä matka jatkui maneesille, jonka kylmällä lattialla he joutuivat makaamaan kaksi vuorokautta ennen kuin heidät lastattiin junan tavaravaunuun, jonka määränpää oli Auschwitzin keskitysleiri. Sen rakentaminen oli aloitettu toukokuussa 1940.
Henkilöllisyystodistuksen mukaan mies oli Tomasz Serafiński, puolalainen lakimies ja maatalousinsinööri, joka tunnettiin yhteyksistään Puolan vastarintaliikkeeseen. Hän oli SS:n mustalla listalla.
Mistä oli oikein kyse?
Witold Pilecki oli Puolan salaisen armeijan upseeri, joka soluttautui Auschwitziin kertoakseen maailmalle siellä tapahtuvista julmuuksista. – Kirjan kuvitusta.KUVA: UNIVERSAL HISTORY ARCHIVE
TÄYTEEN ahdetussa tavaravaunussa ei matkannut Tomasz Serafiński, vaan Karjalan Aunuksessa syntynyt Witold Pilecki, yhä aktiivisemmaksi järjestäytyneen Tajna Armia Polskan TAP:in eli Puolan salaisen armeijan upseeri, jonka tehtävänä oli värvätä sotilaalliseen vastarintaliikkeeseen uusia jäseniä.
Hän oli ottanut vapaaehtoisesti vastaan uhkarohkean, salaisen tehtävän. Hänen toimeksiantonsa oli soluttautua vankina Auschwitzin keskitysleirille ja raportoida natsien murhista ja mielivallasta vastarintaliikkeelle Varsovassa. Sieltä tiedot piti mahdollisimman nopeasti saattaa liittoutuneiden tietoon Lontoossa ja raakuudet tuomituksi.
Omaa nimeään hän ei halunnut käyttää, jotta ei vaarantaisi vaimonsa ja lastensa henkeä. Hän ei ollut seikkailija vaan aito patriootti.
Witold, Zosia, Andrzej ja Maria Pilecki 1930-luvun puolivälissä. – Kirjan kuvitusta
JUNA PYSÄHTYI pimeäntulon jälkeen 21. syyskuuta. Tavaravaunun ovi rysähti auki, ja ilmoille kajahti huutoja, kirkaisuja ja ulvahduksia. Ulos! SS-miehet tupakoivat ja naureskelivat keskenään.
He käskivät erään vangin juosta aidantolpalle polun viereen. Kummastunut mies alkoi hoippua eteenpäin, jolloin vartijat ampuivat hänet saman tien.
He olivat tulleet Auschwitziin.
PILECKIN tarinan kertova Mies joka murtautui Auschwitziin voitti vuoden 2019 parhaan elämäkerran Costa Book Awardin, ja siitä on tekeillä elokuva. Kirja on tarpeellinen lisälehti Auschwitzin kylmäävään historiaan.
The Daily Telegraphin ja The Washington Postin sotakirjeenvaihtajana työskennellyt Jack Fairweather on haravoinut tunnollisesti Varsovan valtionarkistoon taltioidut Witold Pileckin raportit, muistiinpanot, muistelmat ja avaimen tämän salakirjoitukseen.
Fairweather korostaa teoksessa, että kyseessä oli tehtävä, josta ei välttämättä selviäisi hengissä. Witold Pileckin oli itse huolehdittava siitä, milloin ja miten pakenisi Auschwitzista. Ulkopuolista apua ei ollut tarjolla.
Ennen soluttautumista oli Varsovaan alkanut tihkua hajanaisia tietoja SS:n hirmutöistä keskitysleireillä. Tässä vaiheessa Auschwitz ei vielä ollut holokaustin pääkallopaikka, vaan se keskittyi lähinnä puolalaisten vankien ja myöhemmin venäläisten sotavankien näännyttämiseen työllä.
Puolalaisia naisia matkalla ammuttaviksi vuonna 1939. – Kirjan kuvitusta.
SS:n maalitauluna oli erityisesti Puolan älymystö, josta haluttiin päästä pikaisesti eroon. Siksi Witold Pilecki pysyi visusti paikallaan, kun kapot, leirin julmat vartijavangit, käskivät niitä Auschwitziin tuotuja vankeja, jotka olivat akateemisesti koulutettuja, astumaan syrjään ja muodostamaan oman jonon.
Jos siihen jonoon päätyi, elinajanodote ei ollut pitkä.
Siksi Pilecki ilmoittautui rakennusmieheksi ja sai vankinumeron 4 859, joka ommeltiin raidallisen, sinivalkoisen denimpuvun kaulaan asti napitettavaan takkiin. Poliittisensa vankina hänet oli merkitty punaisella kolmiolla.
Juutalaisia vankeja Auschwitzissa vuonna 1941.KUVA: KEYSTONE PICTURES
Arjen logiikka tehtiin vangeille heti selväksi. Kirjan mukaan SS-Hauptsturmführer Karl Fritzsch puhutteli pihalle kerääntyneitä vankeja: ”Katsokaa tuonne, savupiipulle. Katsokaa!” hän osoitti kasarmien taakse piiloon jäävän krematorion suuntaan. ”Savupiippu on ainoa tienne vapauteen.”
Kaksipesäinen, koksikäyttöinen uuni pystyi polttamaan 70 ruumista vuorokaudessa. SS oli jo tilannut toisen uunin, mutta halusi myös lisätä jo käytössä olevan uunin poltto- ja käyttöastetta.
Witold Pilecki maaliskuussa 1941. – Kirjan kuvitusta.
WITOLD PILECKI tarvitsi faktoja, mutta ratkaisevan tärkeä tilastotieto, kuolleisuus, oli tarkasti varjeltu salaisuus. Yhtenä päivänä asia valkeni hänelle: jokaiselle vangille annettiin saapumisjärjestyksessä numero, ja viimeksi lokakuussa 1940 saapuneiden vankien numerot etenivät yli kuudessatuhannessa.
Nimenhuudossa aamulla seisovien vankien lukumäärä oli kuitenkin vain noin viisituhatta. Siitä hän päätteli, että noin tuhat miestä oli kuollut, ilmojen kylmenemisen jälkeen suunnilleen kymmenen miestä päivässä.
”Vastarintaliike ei tiennyt keskitysleiristä paljon, mutta kuuli, että saksalaiset veivät sinne yhä enemmän vankeja. Vuoden 1940 elokuussa siellä oli jo yli tuhat ihmistä. Leiriltä saapuneet vankien kirjeet eivät paljastaneet paljon. Mutta Auschwitzin väkivallasta sai käsityksen kuolinilmoituksista, joita SS lähetti menehtyneiden vankien omaisille, ja toisinaan henkilökohtaisista tavaroista, joissa oli veritahroja”, Fairweather kirjoittaa teoksessa.
PAINAJAISMAINEN tilanne Auschwitzissa paheni kuukausi kuukaudelta. Alkuvaiheessa SS vapautti muutamia vankeja, joiden sukulaiset maksoivat riittävän ison summan, ja Pilecki käytti heitä viestinviejinä. Tiedot ommeltiin vapautettavien vankien vaatteisiin.
Pilecki rakennutti leirille joutuneen insinööriopiskelija Zbigniew Ruszczyńkin kanssa myös oman radiolähettimen, johon he saivat osat keskitysleirin radiohuoneen välinevarastosta. Sillä hän lähetti morseaakkosin tietoja Varsovaan.
Hiljalleen Witold Pilecki tajusi, että saksalaiset aikoivat tappaa kaikki juutalaiset, jotka saivat käsiinsä.
Pileckin salakieliset raportit eivät kuitenkaan saaneet julkisuutta. Periaatteessa liittoutuneet tiesivät jo varsin varhaisessa vaiheessa, mitä keskitysleireillä tapahtui, mutta sodanjohto ummisti silmänsä.
Jo lokakuussa 1940 Pilecki oli toimittanut ensimmäisen kerran tietoja Auschwitzin julmuuksista Varsovaan, josta ne oli jo välitetty Lontooseen. Britit eivät ottaneet niitä vakavasti, koska yhteistyö Władysław Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen kanssa ei toiminut kunnolla.
Varsovassa toimiva vastarintaliike toimitti Lontooseen maaliskuussa 1942 Pileckin välittämän tiedon, jonka mukaan tuhoamisleiriksi muuttuneessa Auschwitz-Birkenaussa oli siihen mennessä murhattu jo 502 000 juutalaista. Vielä elokuussa 1942 pääministeri Winston Churchill uskoi, että juutalaiset päätyivät itään työleireille kuten saksalaiset itse selittivät eivätkä Auschwitzin tuhoamisleirille.
Pilecki oli leirillä yli kaksi vuotta. Auschwitz-Birkenaun alati nousevat murhaluvut ja oman vastarintasolun hajoaminen pakottivat hänet lopulta pohtimaan vakavissaan pakenemista.
Hän hankkiutui töihin leirin heikosti valvottuun leipomoon, josta hän onnistui pakenemaan kahden muun puolalaisvangin kanssa pääsiäisviikon lauantaina 21. huhtikuuta 1943. Pako päätyi lopulta noin 50 kilometriä Krakovasta kaakkoon sijaitsevaan Nowy Wiśnicziin. Siellä hänet vietiin − luoti olkapäässä – vastarintaliikkeen paikallisen komentajan luokse.
Ympyrä sulkeutui. Komentaja oli Tomasz Serafiński − mies, jonka henkilöllisyyttä hän oli käyttänyt lähes kolme vuotta. Tämän talossa hän laati raportin Auschwitz-Birkenausta Varsovaan toimitettavaksi. Lontoossa ei reagoitu siihenkään.
Auschwitzin nuoria vankeja 13. tammikuuta 1945.KUVA: GIRELLA / LAPRESSE
ENNEN lähtöään Varsovaan Witold Pilecki yritti vielä houkutella Puolan vastarintaliikkeen hyökkäämään Auschwitziin ja vapauttamaan hengissä olevat juutalaisvangit. Pyyntö kaikui kuuroille korville. Suutuspäissään hän repi kirjeen, jossa vastarintaliike ehdotti hänelle kunniamerkkiä.
Hän ei halunnut sitä vaan toimintaa.
Sitä hän löysi Varsovasta. Hän osallistui elokuun ensimmäisenä päivänä 1944 alkaneeseen Varsovan kansannousuun, jonka tarkoitus oli vapauttaa Puolan pääkaupunki raskaasta saksalaismiehityksestä ja perustaa maalle itsenäinen hallitus ennen Neuvostoliiton puna-armeijan saapumista.
Witold Pilecki (1901–1948) tuomittiin kuolemaan Puolan kommunistihallinnon järjestämässä näytösoikeudenkäynnissä Varsovassa 1948.KUVA: INSTITUTE OF NATIONAL REMEMBRANCE ARCHIVE
Juuri kommunismi koitui lopulta vastarintaliikkeen sankarin kohtaloksi. Kommunistihallinto teloitti Witold Pileckin niskalaukauksella kansan vihollisena 25. päivänä toukokuuta 1948 Mokotówin vankilassa Varsovassa. Sitä oli edeltänyt neuvostomallinen näytösoikeudenkäynti.
Hänen rikoksensa oli se, että hänen isänmaallisuutensa käsitti kaikki ryhmät ja kansallisuudet, jotka kannattivat Puolan asiaa. Se oli hänen toimintansa kannustin niin Auschwitzissa kuin sen jälkeen kommunistisessa Puolassa. Kyseessä oli moraalinen valinta.
Jack Fairweather: Mies joka murtautui Auschwitziin (The Volunteer: One Man's Mission to Lead an Underground Army Inside Auschwitz and Stop the Holocaust). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY. 427 s.
Keskiviikkona 27. tammikuuta vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Kyseisenä päivämääränä vuonna 1945 puna-armeija vapautti Auschwitzin keskitysleirin. AlfaTV näyttää keskiviikkona suorana lähetyksenä ohjelman, jossa on keskustelemassa Holokaustin uhrien muisto ry:n puheenjohtajan Kimmo Sasin lisäksi juutalaisyhteisön ja romaniyhteisön jäseniä. Puheenvuorot esittävät muun muassa entinen pääministeri Paavo Lipponen, oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, Saksan, Israelin ja Puolan suurlähettiläät sekä Poju Zabludowicz. AlfaTV 27.1. klo klo 17–18. Ohjelmaa voi seurata myös osoitteessa permanto.fi.
soittaja
Kapteeni
Jatkosota on kiehtova aihe yhä uudelleen. Nyt koin sen lukemalla kirjan
Stig Jägersköld: Suomen marsalkka, Gustav Mannerheim 1941-1944 (1981), 560 sivua
Suomi oli jo valmistautunut uuteen sotaan, mutta Hitler määräsi ajankohdan. Suomalaiset odottivat hetken venäläisten pommitusten alkamista. Ne tulivat. Vasta sen jälkeen hyökättiin rajan ylitse aluksi kohti vanhaa rajaa. Pysähtymättä jatkettiin sen yli aina Syvärille ja Äänisjärven rannoille asti. Kesällä 1944 tultiin sitten kovaa vauhtia mutta ankarasti sotien takaisinpäin.
Kirja loppuu marsalkan astumiseen presidentin virkaan taistelujen vielä jatkuessa. Paine rajoilla oli kuitenkin jo keventynyt ja neuvotteluja välirauhasta oltiin aloittamassa.
Stig Jägersköld: Suomen marsalkka, Gustav Mannerheim 1941-1944 (1981), 560 sivua
Suomi oli jo valmistautunut uuteen sotaan, mutta Hitler määräsi ajankohdan. Suomalaiset odottivat hetken venäläisten pommitusten alkamista. Ne tulivat. Vasta sen jälkeen hyökättiin rajan ylitse aluksi kohti vanhaa rajaa. Pysähtymättä jatkettiin sen yli aina Syvärille ja Äänisjärven rannoille asti. Kesällä 1944 tultiin sitten kovaa vauhtia mutta ankarasti sotien takaisinpäin.
Kirja loppuu marsalkan astumiseen presidentin virkaan taistelujen vielä jatkuessa. Paine rajoilla oli kuitenkin jo keventynyt ja neuvotteluja välirauhasta oltiin aloittamassa.