Donner, Kai Sotamarsalkka vapaaherra Mannerheim, WSOY 1934.
Projekti Lönnrotissa luettavissa ja ladattavissa.
Kai Donner oli melkoinen äärimmäisyyshenkilö. Hän vietti vuosikausia Siperiassa tutkimassa suomensukuisia kansoja ja heidän kieltään. Kotimaassa hän kuului aktivisteihin ja vieläpä siihen aktivistien äärilaitaan. Kun sitten tällainen henkilö kirjoittaa kirjan Mannerheimista vuonna 1934, lienee selvää, että kovin kriittisestä tai objektiivisesta tutkimuksellisesta elämäkerrasta ei ole kyse. Paremminkin kyse on ideaalikuvan luomisesta. Mannerheim menestyy kaikessa, mihin ryhtyy. Vaikeudet nuoruusvuosina koulunkäynnissä ja erottaminen Haminan kadettikoulusta, joka meinasi koitua kohtalokkaaksi Mannerheimin uralle, kuitataan nopeasti ja kepeästi ja oikeastaan positiivisina sattumuksina, jotka osoittavat Mannerheimin suurmiehisyyttä jo nuorena.
Venäjän armeijassa Mannerheim menestyy mainiosti ja saa siellä erinomaisen koulutuksen tulevaa Suomen armeijan ylipäällikkyyttä ajatellen. Japanin sodassa Mannerheim on yksi harvoja onnistujia. Suuri tiedustelumatka Kaukoitään saa ansaitsemansa huomion. Kuitenkin tämäkin matkakuvaus on suurimmaksi osaksi suoraa sitaattia Mannerheimin omasta teoksesta. Donner itse perustelee pitkiä lainauksiaan sillä, että näin tieto saadaan suoraan "hevosen suusta", eli hän ei pysty vääristelemään Mannerheimin sanoja. Itse näkisin tämän kyllä melko laiskana tekemisenä. Myöhemmässä vaiheessa melkoinen osa kirjasta on Mannerheimin puheita eri tilaisuuksissa. Niissä tämä nero on kuvannut ajatuksensa tavalla, jota heikompi kirjailija ja vähäisempi ihminen ei pysty tavoittamaan, joten parasta on präntätä vain se puhe siihen ja antaa Mannerheimin puhua puolestaan.
Vapaussota-osio on oikeastaan kohtalaisen mielenkiintoinen, koska siinä selkeästi tunnustetaan, ettei valkoisten puoli suinkaan ollut yksimielinen läheskään kaikissa asioissa. Jopa Mannerheimin vastainen oppositio esitellään ja mainitaan huhupuheista, joissa Mannerheimia uhkaillaan vangitsemisella (siitä murhasalaliitosta ei sentään kerrota). Maastapolkaistun talonpoikaisarmeijan alkuvaikeuksia esitellään ihan kiinnostavasti ja taisteluitakin käydään kohtalaisella tarkkuudella läpi. Tosin mikään sotahistorian teos tämä ei edes yritä olla.
Mannerheim onnistuu voittamaan vapaussodan, pelastamaan Suomen Saksalta ja hallitsee maata viisaasti valtionhoitajana. Typerät diletantit kuitenkin pilaavat kaiken, kun kuningasta ei valita, Pietariin ei hyökätä ja Mannerheimista ei tehdä presidenttiä. Perkeleen sumutus estää hyödyntämästä historiallista tilaisuutta, kun typerät pikkusielut pitävät kiinni lainkirjaimesta, eivätkä uskalla heittäytyä uhkayritykseen, jossa voitaisiin joko tehdä maailmanhistoriallisia ihmetekoja tai tuhota koko vasta saavutettu itsenäisyys. Ihme sakkia!
Sinänsä kirja oli ihan kiinnostava ja kohtuullisen hyvin kirjoitettu. Sen jaksoi lukea ihan jees, mutta välillä se Mannerheimin ihmeellisyys alkoi jo kyllästyttämään. Ja nykytiedon valossa se useammankin kerran mainittu Venäjällä saatu korkeatasoinen johtajakoulutus jaksoi aina hieman huvittaa.
