Kirjat

[Panssari Salama]

SS-veteraanien rivit harvenevat.

» Viimeiset poistuvat, SS-Rottenführer Sakari Haikala kuollut

www.suomensotilas.fi

Ja artikkelissa mainittu kirja löytyy näemmä hyllystä melkein kaikissa pääkaupunkiseudun kirjastoissa.

Nyt kolahti kyllä hyvä kirja lukulistalle, eikä ollenkaan sellainen mitä odotin!



Jos meidät jakaisi vaikka kahteen porukkaan, maan hiljaisiin, ja sellaisiin jotka eivät niitä ole, niin Haikala kuuluu jälkimmäiseen .

Mirja Turunen on tehnyt huikean työn haastatellessaan veteraania, joka ei tekemisiään kadu (ja miksi katuisi), ja kiinnittäessään tapahtumia ja Haikalan muistikuvia samaan aikaan historialliseen kontekstiin. Turusen kirja on samaan aikaan veteraanin muistelma, ja synteesi tämän hetken historian tutkimuksen tasosta.

Silvennoiset ja muut "nuoret tutkijat" saavat hekin omien tutkimuksiensa kautta äänensä kuuluville, mutta nyt se sensaatiohakuisuus on laitettu aisoihin. Moni muu tuore ja vanhempikin tutkimus tai kirja toki referoidaan.

Panttipataljoonani lukeneena tässä kirjassa kolahtaa erityisesti vapaaehtoisten värväysorganisaation kuvaaminen kuten se oli (radikaalia oikeistoa, kuten Turunen kutsuu), että erityisesti SS-Pataljoonan Berliinin toimiston osoittaminen ei vain saksalaismyönteiseksi (Jokipii), vaan ihan aidoiksi natseiksi. Sanalla natsi tarkoitetaan tässä ihan sitä itseään, eli kansallissosialistisen puolueen jäsen. Kyllä siellä Neurooppaa valmisteltiin, tappolistalla oli Rytit ja Tannerit, kenraali Talvela, clue siinä että olivat vapaamuurareita, joita saksan natsit vihasivat ja tuhosivat.

Haikala tuli itse vapaamuurari perheestä, uskoi vahvasti Saksan sotakoneeseen Suomen pelastajana, mutta natsitouhut eivät häntä eikä muita vapaaehtoisia kiinnostaneet.

Yhteiseksi tekijäksi useimmalle lähtijälle ja heidän raudanlujalle taistelutahdolle oli toisaalla nuori ikä ja naivius, toisaalla kova koulutus ja taistelukunto sekä ylpeys eliittijoukossa olemisesta. Taustalla sen ajan aito ja sykkivä ryssäviha mitä talvisodan jälkeen monellakin ja monesta syystä oli. Karjalan ryöstöä ja talvisotaa ei oltu anteeksi annettu.

Nopeassa ja salaisessa värväysoperaatiossa 1941 korostuivat kaupungit ja suojeluskunnat. Yleisin puoluetausta oli IKL, mutta miten poliittisesti aktiivisia valtaosin 17-20 vuotiaat pojat olivat, tuskinpa. Seikkailemaan ja sotimaan piti päästä itsekin. Ja kun valtio ja värväysoperaatio vielä korosti tässä olevan seuraavan jääkäriliikkeen, niin menoksi.

Muutoin ei ehkä sinällään paljoa uutta mitä en olisi jo tiennyt, pataljoonan Saksan yhteyshenkilöiden toimia lukuun ottamatta. Maanpettureita sanan varsinaisessa merkityksessä. Vapaaehtoisille ei ideologista aatekoulutusta annettu sotilaskoulutuksessa 1941 mitä on korostettu historiakirjoituksessa, mutta toipilasaikana 1943 sitä annettiin, mitä on taas peitelty. Siihen ei hurahdettu sen laajemmin, mutta kyllä sitä siis tehtiin. Ja kohteena haavoittuneet toipilaat, eivät rintamalla olleet.

Toinen mielenkiintoinen osio oli sodanjälkeiset ajat ja työ demareiden ja kommunistien valtataistelun keskellä. Haikalan nyrkit heiluivat, ei salaillut taustaansa ja kommunisteja inhosi edelleen.

Niin, ne muistelut. Kovissa paikoissa olivat, ei sotarikoksia suomalaisten tekeminä, mielenkiintoista krh-mies Haikalan kuvaus krh:sta hyökkäysaseena. Ryhmä vei putken hyökkäyksen mukana eteen ja ampui myös oman tähystyksen tukemana. Asemanvaihdot tehtiin ripeästi, olivat kk-miesten ohella ykkösmaaleja.

Lukusuositus ilman muuta.

(Muokkailin ja korjailin kirjoitusvirheitä.)

 

[Rannari]

Tänään julkaistu: Pääesikunta 100 vuotta

 

[tulikomento]

Lueskelin monen vuoden jälkeen uudelleen tämän Larry Bondin teknotrillerin. Kirja sijoittuu kylmän sodan lopun vaihtoehtohistorialliseen Etelä-Afrikkaan. Äärinationalistinen afrikaanerhallinto hyökkää täydellä voimalla Namibiaan ja onnistuu provosoimaan Fidel Castron antamaan massiivista apua alakynnessä oleville namibialaisille. Pian eteläisen Afrikan maaperällä käydään täyttä konventionaalista sotaa Kuuban ja Etelä-Afrikan asevoimien kesken.

Kuubalaiset neuvostoliittolaisten tukemana onnistuvat ennen pitkää tunkeutumaan itse Etelä-Afrikan maaperälle. Afrikaanerit vastaavat invaasioon ydinaseilla. Castro puolestaan antaa takaisin kemiallisilla aseilla. Pian myös amerikkalaiset ovat mukana taisteluissa.

Hyvä ja jännittävä sotatrilleri. Aseteknologian kuvaus on uskottavaa ja juoni soljuu mukavasti eteenpäin. Kaikin puolin mainio genrensä edustaja. Suosittelen lämpimästi. Ainoa haittapuoli tavallaan se, että kirjan miljöö alkaa olla aika lailla vanhentunut. Mutta jos tämän ei anna häiritä, niin edessä on hyvä lukukokemus.

 

[EK]

Nyt kolahti kyllä hyvä kirja lukulistalle, eikä ollenkaan sellainen mitä odotin!

Katso liite: 50640

Jos meidät jakaisi vaikka kahteen porukkaan, maan hiljaisiin, ja sellaisiin jotka eivät niitä ole, niin Haikala kuuluu jälkimmäiseen .

Mirja Turunen on tehnyt huikean työn haastatellessaan veteraania, joka ei tekemisiään kadu (ja miksi katuisi), ja kiinnittäessään tapahtumia ja Haikalan muistikuvia samaan aikaan historialliseen kontekstiin. Turusen kirja on samaan aikaan veteraanin muistelma, ja synteesi tämän hetken historian tutkimuksen tasosta.

Silvennoiset ja muut "nuoret tutkijat" saavat hekin omien tutkimuksiensa kautta äänensä kuuluville, mutta nyt se sensaatiohakuisuus on laitettu aisoihin. Moni muu tuore ja vanhempikin tutkimus tai kirja toki referoidaan.

Panttipataljoonani lukeneena tässä kirjassa kolahtaa erityisesti vapaaehtoisten värväysorganisaation kuvaaminen kuten se oli (radikaalia oikeistoa, kuten Turunen kutsuu), että erityisesti SS-Pataljoonan Berliinin toimiston osoittaminen ei vain saksalaismyönteiseksi (Jokipii), vaan ihan aidoiksi natseiksi. Sanalla natsi tarkoitetaan tässä ihan sitä itseään, eli kansallissosialistisen puolueen jäsen. Kyllä siellä Neurooppaa valmisteltiin, tappolistalla oli Rytit ja Tannerit, kenraali Talvela, clue siinä että olivat vapaamuurareita, joita saksan natsit vihasivat ja tuhosivat.

Haikala tuli itse vapaamuurari perheestä, uskoi vahvasti Saksan sotakoneeseen Suomen pelastajana, mutta natsitouhut eivät häntä eikä muita vapaaehtoisia kiinnostaneet.

Yhteiseksi tekijäksi useimmalle lähtijälle ja heidän raudanlujalle taistelutahdolle oli toisaalla nuori ikä ja naivius, toisaalla kova koulutus ja taistelukunto sekä ylpeys eliittijoukossa olemisesta. Taustalla sen ajan aito ja sykkivä ryssäviha mitä talvisodan jälkeen monellakin ja monesta syystä oli. Karjalan ryöstöä ja talvisotaa ei oltu anteeksi annettu.

Nopeassa ja salaisessa värväysoperaatiossa 1941 korostuivat kaupungit ja suojeluskunnat. Yleisin puoluetausta oli IKL, mutta miten poliittisesti aktiivisia valtaosin 17-20 vuotiaat pojat olivat, tuskinpa. Seikkailemaan ja sotimaan piti päästä itsekin. Ja kun valtio ja värväysoperaatio vielä korosti tässä olevan seuraavan jääkäriliikkeen, niin menoksi.

Muutoin ei ehkä sinällään paljoa uutta mitä en olisi jo tiennyt, pataljoonan Saksan yhteyshenkilöiden toimia lukuun ottamatta. Maanpettureita sanan varsinaisessa merkityksessä. Vapaaehtoisille ei ideologista aatekoulutusta annettu sotilaskoulutuksessa 1941 mitä on korostettu historiakirjoituksessa, mutta toipilasaikana 1943 sitä annettiin, mitä on taas peitelty. Siihen ei hurahdettu sen laajemmin, mutta kyllä sitä siis tehtiin. Ja kohteena haavoittuneet toipilaat, eivät rintamalla olleet.

Toinen mielenkiintoinen osio oli sodanjälkeiset ajat ja työ demareiden ja kommunistien valtataistelun keskellä. Haikalan nyrkit heiluivat, ei salaillut taustaansa ja kommunisteja inhosi edelleen.

Niin, ne muistelut. Kovissa paikoissa olivat, ei sotarikoksia suomalaisten tekeminä, mielenkiintoista krh-mies Haikalan kuvaus krh:sta hyökkäysaseena. Ryhmä vei putken hyökkäyksen mukana eteen ja ampui myös oman tähystyksen tukemana. Asemanvaihdot tehtiin ripeästi, olivat kk-miesten ohella ykkösmaaleja.

Lukusuositus ilman muuta.

(Muokkailin ja korjailin kirjoitusvirheitä.)

HELVETIN HYVÄ KIRJA-ARVOSTELU! 5/5

Tosin jossain SS-vapaaehtoisten dokumentissa mainittiin, että sitä SS-ideologiaa yritettiin tyrkyttää suomalaisillekin, mutta se loppu nopeasti, kun vastaanotto ei ollut kovin otollinen.

 

[Leickmann]

Tämähän on, siis järjen käyttö, jo unohdettu taito USA:ssa. Ainakin republikaaneilla.

Järjen käytön lopettaminen on saatu aivopestyä länsimaiden kansoilla jo niin pitkälle, että sinä joka kuulut vähiten järkeä käyttäävään porukkaan, erehdyt pitämään vielä järkeään käyttäviä pöljinä. Se on koko ajan päin vastoin kuin luulet. Sanon tämän hyvällä. Pysähdy miettimään, ihminen, sinua on huijattu. Koskee myös @Rannari . Noh, ette te usko, ymmärrän, mutta jälkipolvet vielä teidät tuomitsevat, kun ette ymmärtäneet.

 

[Rannari]

Järjen käytön lopettaminen on saatu aivopestyä länsimaiden kansoilla jo niin pitkälle, että sinä joka kuulut vähiten järkeä käyttäävään porukkaan, erehdyt pitämään vielä järkeään käyttäviä pöljinä. Se on koko ajan päin vastoin kuin luulet. Sanon tämän hyvällä. Pysähdy miettimään, ihminen, sinua on huijattu. Koskee myös @Rannari . Noh, ette te usko, ymmärrän, mutta jälkipolvet vielä teidät tuomitsevat, kun ette ymmärtäneet.

Tämän riskin olen valmis pystyssä päin ottamaan. Mikään ei tosin muuttuisi koska näyttävät nuo tietyn tyylisuunnan nykypolvetkin tuomitsevan yhtä lailla.

 

[Panssari Salama]

HELVETIN HYVÄ KIRJA-ARVOSTELU! 5/5

Tosin jossain SS-vapaaehtoisten dokumentissa mainittiin, että sitä SS-ideologiaa yritettiin tyrkyttää suomalaisillekin, mutta se loppu nopeasti, kun vastaanotto ei ollut kovin otollinen.

Kiitos kiitos, oli niin hyvä kirja että piti koittaa kuvata tännekin.

SS-ideologiasta unohdin mainita, että sitä antoivat ihan nämä suomalaiset yhteystoimiston omat kansallissosialistit, suurella paatoksella. Kyllä niitä käytiin kuuntelemassakin, vapaaehtoisia luentoja. Mutta hurahtaneita ei tullut.

 

[tulikomento]

Poikkesin tänään työmaalla ja huomasin että olivat tehneet poistoja käsikirjastosta. Nappasin nämä mukaan.

 

[arix]

Poikkesin tänään työmaalla ja huomasin että olivat tehneet poistoja käsikirjastosta. Nappasin nämä mukaan.

Katso liite: 50715Katso liite: 50716

Katso liite: 50717Katso liite: 50718

Loistavia löytöjä!

 

[tulikomento]

Loistavia löytöjä!

Nopein käsi voittaa -periaate näytti olevan täydessä käynnissä. Nappasin nämä itseäni eniten kiinnostaneet itselleni.

 

[tulikomento]

Nyt kolahti kyllä hyvä kirja lukulistalle, eikä ollenkaan sellainen mitä odotin!

Katso liite: 50640

Jos meidät jakaisi vaikka kahteen porukkaan, maan hiljaisiin, ja sellaisiin jotka eivät niitä ole, niin Haikala kuuluu jälkimmäiseen .

Mirja Turunen on tehnyt huikean työn haastatellessaan veteraania, joka ei tekemisiään kadu (ja miksi katuisi), ja kiinnittäessään tapahtumia ja Haikalan muistikuvia samaan aikaan historialliseen kontekstiin. Turusen kirja on samaan aikaan veteraanin muistelma, ja synteesi tämän hetken historian tutkimuksen tasosta.

Silvennoiset ja muut "nuoret tutkijat" saavat hekin omien tutkimuksiensa kautta äänensä kuuluville, mutta nyt se sensaatiohakuisuus on laitettu aisoihin. Moni muu tuore ja vanhempikin tutkimus tai kirja toki referoidaan.

Panttipataljoonani lukeneena tässä kirjassa kolahtaa erityisesti vapaaehtoisten värväysorganisaation kuvaaminen kuten se oli (radikaalia oikeistoa, kuten Turunen kutsuu), että erityisesti SS-Pataljoonan Berliinin toimiston osoittaminen ei vain saksalaismyönteiseksi (Jokipii), vaan ihan aidoiksi natseiksi. Sanalla natsi tarkoitetaan tässä ihan sitä itseään, eli kansallissosialistisen puolueen jäsen. Kyllä siellä Neurooppaa valmisteltiin, tappolistalla oli Rytit ja Tannerit, kenraali Talvela, clue siinä että olivat vapaamuurareita, joita saksan natsit vihasivat ja tuhosivat.

Haikala tuli itse vapaamuurari perheestä, uskoi vahvasti Saksan sotakoneeseen Suomen pelastajana, mutta natsitouhut eivät häntä eikä muita vapaaehtoisia kiinnostaneet.

Yhteiseksi tekijäksi useimmalle lähtijälle ja heidän raudanlujalle taistelutahdolle oli toisaalla nuori ikä ja naivius, toisaalla kova koulutus ja taistelukunto sekä ylpeys eliittijoukossa olemisesta. Taustalla sen ajan aito ja sykkivä ryssäviha mitä talvisodan jälkeen monellakin ja monesta syystä oli. Karjalan ryöstöä ja talvisotaa ei oltu anteeksi annettu.

Nopeassa ja salaisessa värväysoperaatiossa 1941 korostuivat kaupungit ja suojeluskunnat. Yleisin puoluetausta oli IKL, mutta miten poliittisesti aktiivisia valtaosin 17-20 vuotiaat pojat olivat, tuskinpa. Seikkailemaan ja sotimaan piti päästä itsekin. Ja kun valtio ja värväysoperaatio vielä korosti tässä olevan seuraavan jääkäriliikkeen, niin menoksi.

Muutoin ei ehkä sinällään paljoa uutta mitä en olisi jo tiennyt, pataljoonan Saksan yhteyshenkilöiden toimia lukuun ottamatta. Maanpettureita sanan varsinaisessa merkityksessä. Vapaaehtoisille ei ideologista aatekoulutusta annettu sotilaskoulutuksessa 1941 mitä on korostettu historiakirjoituksessa, mutta toipilasaikana 1943 sitä annettiin, mitä on taas peitelty. Siihen ei hurahdettu sen laajemmin, mutta kyllä sitä siis tehtiin. Ja kohteena haavoittuneet toipilaat, eivät rintamalla olleet.

Toinen mielenkiintoinen osio oli sodanjälkeiset ajat ja työ demareiden ja kommunistien valtataistelun keskellä. Haikalan nyrkit heiluivat, ei salaillut taustaansa ja kommunisteja inhosi edelleen.

Niin, ne muistelut. Kovissa paikoissa olivat, ei sotarikoksia suomalaisten tekeminä, mielenkiintoista krh-mies Haikalan kuvaus krh:sta hyökkäysaseena. Ryhmä vei putken hyökkäyksen mukana eteen ja ampui myös oman tähystyksen tukemana. Asemanvaihdot tehtiin ripeästi, olivat kk-miesten ohella ykkösmaaleja.

Lukusuositus ilman muuta.

(Muokkailin ja korjailin kirjoitusvirheitä.)

Kyllä on minustakin sen verran päräyttävä kirja-arvostelu että menee tämän kesän lukulistalle.

 

[soittaja]

Sain luetuksi loppuun kirjan

Robert Brantberg: Sotaupseerit (2010), 288 sivua

Tällä kertaa en jaksanut innostua, sillä kirjassa oli liikaa toistoa. Siinä esiteltiin lyhyesti 22 suomen armeijan upseeria. Mukana oli jotakin tunnettuja nimiä, kuten Ehrnrooth, Hallamaa, Keinonen, Majewski, Miettinen ja Paasonen. Heidän nuoruutensa, kansalaissota, välivuodet, talvisota ja jatkosota käytiin niin nopeasti, että ne oli pian käyty. Kyseessä oli tietenkin yhden henkilön näkökulma kerrallaan.

Sanoisinko, että teoksen kirjoittaja on tehnyt parempiakin kirjoja.

 

[Olympiakasarmi]

Tänään julkaistu: Pääesikunta 100 vuotta

Henkilötunnisteen käyttöönotto ei kuitenkaan taannut sitä, että kulunvalvonta olisi ollut aukotonta. Esimerkiksi vuonna 1969 Helsingin rikospoliisi selvitteli varkaussarjaa, jonka piirissä oli kuutisenkymmentä tapausta eri virastoissa ja laitoksissa. Tekijänä oli 14-vuotias nuorukainen, joka oli esiintynyt lähettinä muun muassa puolustusministeriössä ja Pääesikunnassa. Hän oli anastanut avoinna olleista virkahuoneista pienehköjä rahasummia. Kertomansa mukaan nuorukainen oli käynyt Pääesikunnassa useita kertoja, muttei ollut siellä onnistunut anastusyrityksissään. Hänen ei ollut tarvinnut edes naamioitua mappeja kantavaksi lähetiksi. Puolustusministeriöön ja Pääesikuntaan oli ollut esteetön pääsy, ja hän oli voinut liikkua tiloissa vapaasti.

 

[Panssari Salama]

Se tapahtui meille tuli vihdoin luettua läpi. Kesti tovin, koska ei ollut aina kovin hauska kirja lukea.

Santeri ja Lea Pakkanen, isä ja tytär, paluumuuttaneita (inkerin) suomalaisia. Kirja kertoo sekä heidän suvun tarinan Neuvostoliitossa, että heidän itsensä tarinaa Suomessa, jossa Petroskoin yliopistosta valmistunut suomea hyvin puhuva ja nimeltään suomen kielinen luokitellaan monen silmissä ryssäksi.

Aloitetaan Neuvostoliitosta ja suvun tarinasta. Mikä iski itseeni - en tiedä miksi en ole osannut ajatella tätä näin - oli suomalaisten tarina Neuvostoliitossa. Siis kuten heidän passissaan luki: suomalainen.

Meidän kirjammehan puhuvat karjalaisista ja inkeriläisistä, pohjois-amerikkaan muuttaneista suomalaisista sekä heidän kohtalostaan työläisten paratiisissa, sekä toki Suomesta Neukkuihin paenneista sisällissotamme kommunisteist

Huonostihan niile kaikille lopulta kävi. Suomalaisille


Yksi myytti Neuvostoliiton vainoista on, että ne eivät olisi olleet etnisiä. Maata omistava luokka (kulakit), intelligentsija, poliittiset vastustajat, heitä vainottiin.

Paitsi että etniset vainot olivat täyttä totta nekin: kansan kulttuuri, tavat, perinteet, uskonto, tämä tarkoitti että kansa kansana tuli tuhota. Kirja siteeraa Anne Applebaumin moniakin kirjoja, joissa minulle uutena ihan listattiin nämä kymmenen kansaa, jotka tuli tuhota: Neuvostoliitossa asuvat taustaltaan saksalaiset, inguusit, tataarit, kalmukit, tsetseenit, karatsait, balkaarit, korealaiset, turkkilaiset ja suomalaiset.

Näiltä vietiin kaikki: asunnot, maat, kotiseutu, kieli, kulttuuri, uskonto.

Suomalaiset pienenä ryhmänä oli helppo käsitellä. Stalinin jäljiltä 50-luvun puoleen väliin mennessä puolet suomalaisista oli tapettu, puolet elossa, mutta vailla oikeutta palata kotiseudulleen. Vainon myötä monet piilottaneet taustansa ja kielensä.

Tätä valoa vasten Stalinin pohdinta Talvisodan voitokkaan lopun myötä asettuu oikeaan kontekstiin: suomalaiset on helppo siirtää muualle, heitähän on vähemmän kuin Leningradissa asukkaita.

Talvisodan ihme pelasti meidät kantasuomalaiset etniseltä puhdistukselta ja tuholta.

On spekuloitu, että papit, poliitikot, suojeluskuntalaiset, heidät olisi tuhottu. Mutta tuskin Stalin tällaisia pohti, epäluotettava kansa, gulakeille vaan.

Gulakit eivät olleet sinällään tuhoamisleirejä kuten Natsien tuhoamisleirit, vaan jokaisesta vangista piti ottaa jokainen mahdollinen työn tulos ulos. Tappaminen ei ollut tavoite, mutta koska vain leirien tuotantotavoitteilla oli merkitystä, tuho oli todennäköinen.

Jos teit epärelalistiset tavoitteesi, sait sen pienen perusruoka-annoksen joka vangeille kuului, mutta raskas ponnistelu vei energiaa enemmän kuin ruuasta sait. Jos taas et tehnyt tavoitettasi, et ansainnut täyttä ruoka-annostasi. Kuolema edessä tavalla tai tosella. Vain vankileirien kastijärjestelmän ylimmät tasot selvisivät paremmallla todennäköisyydellä hengissä. Toiseksi alin kasti olivat omat antautuneet sotilaat eli maanpetturit, heidän alapuolellaan enää poliittiset vangit, joilta vietiin täysi ihmisarvo. Täitä ja saastaa.

Suomalaiset by definition olivat poliittisia vankeja.

Karjalaan ja Petroskoihin sai lopulta palata siinä missä inkerinmaalle ei. Metsäteollisuus arvosti heitä. Siellä Santeri Pakkanen 50-luvulla erityisesti kuvaa lapsuuttaan, jossa samoissa kylissä elettiin muiden kansallisuuksien kanssa, mutta suomalaiset erotti siitä että lapsilla oli vanhemmat, mutta ei iso-vanhempia.

Missä isoäitini? Vastauksena hiljaisuus. Niistä asioista ei puhuttu. "Kotini oli se minne he minut milloinkin veivät".

Siitä sitten paluumuuttaja statukseen 1990-luvun alun sulkeutuneeseen Suomeen, jossa paluumuuttoa ei osattu hoitaa kuten nykyään. Ei kielikoulutusta, muuta apua. Pari vuotta aiemmin suomalaiset firmat kiertivät Karjalassakin hakemassa työvoimaa työvoimapulasta kärsivään teollisuuteen. Kun rajat vihdoin aukesivat, oli Suomi vaipunut ennätyslamaan.

Samoin tilastollisesti Suomeen tulleet luokiteltiin lähtömaan mukaan. Suomalaiseksi itsensä Neuvostoliitossa kokeneet merkittiin Neuvostoliitosta tulleiksi. Integraatio oli vaikeaa, nyt he saivat taas piilotella taustaansa, väärää suomalaisuutta.

Mutta lukekaa itse, takaan että avaa silmiä.

 

[tulikomento]

Edesmenneen diplomaattilegenda Max Jakobsonin 2000-luvun alussa ilmestynyttä trilogiaa voi suositella varauksetta 1900-luvun historiasta kiinnostuneille lukijoille. Jakobson oli todella taitava ja osaava kirjoittaja. Kolmiosaisessa poliittisen historian kirjasarjassa hän käy läpi Suomen tien 1900-luvun alusta vuoden 1918 sisällissotaan, talvi- ja jatkosotaan, kylmän sodan Suomeen, sekä lopulta maan tien EU:n jäseneksi. Jakobson oli itse monessa mukana ja hän kertoilee myös hyvin avoimesti omista kokemuksistaan ulkoministeriön diplomaattina YYA-Suomessa. Erittäin hyvin kirjoitettua poliittista historiaa.

 

[RPSTKRH]

Olen viime aikoina ottanut asiakseni perehtyä venäjään ja nimenomaan etsinyt venäläisten ajatusmaailmaa ja suhtautumista suomeen ja suomalaisiin.
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/et-kuitenkaan-usko-ville-haapasalon-varhaisvuodet-venajalla/
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/et-muuten-tatakaan-usko-ville-haapasalon-2000-luku-venajalla/
Ville kertoo hyvin mm kahdesta ääripäästä. Iltasanomien Paanasen ysköksistä, kuin myös Johan Bäckmanin edesottamuksista ja maanisuudesta. Ja nimenomaan hänen olemattomasta statuksesta venäjällä.
Suosittelen näitä lämpimästi. Oma kuvani venäjästä on viimeisen vuoden aikana muuttunut selkeästi. Aina se "vastapuoli" on syytä tuntea. Pahimmat harhakuvat ovat kyllä saaneet kyytiä.

"Venäläiset amerikkalaisen silmin" ei varsinaisesti käsittele Suomea, mutta oli muuten viihdyttävä kertomus amerikkalaisen lehtimiehen havainnoista tavallisista venäläisistä ja heidän ajatusmaailmastaan. Kirjoittaja, Hedrick Smith oli New York Timesin Moskovan kirjeenvaihtaja. Julkaisuvuonna 1976 Neuvostoliitto oli vielä voimissaan kaikkine lieveilmiöineen.

 

[soittaja]

Luin innostumatta suuresti kirjan

Robert Brantberg: Kylmä-Kalle (2000), 256 sivua

Ehkä olen lukenut niin monta samantapaisia kirjaa peräkkäin enkä jaksanut oikein kiinnostua. Kyse on jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Kaarlo Heiskasesta.

Minua ärsytti tekstissä koko ajan toistuva nimitys Kylmä-Kalle ja toinen ilmaus ”iskevä kiila”. Olisi asiallisempaa kutsua päähenkilöä ja hänen joukko-osastaan oikeilla nimillä. Taas kirjassa käydään läpi Suomen sodat eri näkökulmasta.

Kiinnostukseni heräsi sodan jälkeisen ajan kuvauksessa, koska sain vasta silloin uutta tietoa. Heiskanen oli jonkin aikaa Suomen puolustusvoimien komentaja ja sitä eivät kaikki olisi halunneet hänen olevan. Hän jäi eläneelle vuonna 1959.

 

[tulikomento]

Tämmöinen lähti hankintaan brittien Amazonista. Leopard 1:n ja kakkosen taistelukäyttöä. Tarinaa vaunuista YK:n rauhanturvahommissa Balkanilla, sotakäytöstä A-maassa. Lisänä tarinaa turkkilaisten Leopardeista eri kahinoissa.

 

[Panssari Salama]

Esa Anttalan / Urpo Lempiäisen Talvisodan tulessa tuli nyt luettua loppuun. Anttalan komppaniasta tehtiin varhaisessa vaiheessa panssarintorjuntaan erikoistunut yksikkö, jota heitettiin suunnasta toiseen.

Omalla tavallaan todella mielenkiintoinen kirja, jossa toivoo että Anttala olisi enemmänkin käyttänyt aikaa yksityiskohtien kanssa. Toki kirja kattaa koko sodan, joten tulimyrskyt jos toisetkin vain vyöryvät yli.

Mielenkiintoista oli erityisesti lukea talvisodan panssarintorjunnan taktiikasta. Lyhyesti: pst-yksikkö kaivoi omien linjojen taakse oletetuille vihollisen tankkien etenemissuunnille poteroita, joissa sitten oltiin piilossa ja kytättiin lähelle tulevaa vaunua. Sitten kasapanos ketjun alle, ja polttopullo kylkeen. Aivan järkyttävän kovaa porukkaa kyllä ovat olleet

Plussaa erityisesti nämä kuvaukset panssarintorjunnasta, toki ehtivät partioimaankin linjojen taakse. "Ollikainen ja Vaarala" lienevät olleet Wist ja Anttala. Jos ja kun näin, niin Eugen Wist ollut kyllä todella hurjapäinen ja kylmäpäinen kaveri, harmi että loppu koitti melkein sodan loppumetreillä.

Miinusta ehkäpä tosiaan siitä, että olisi saanut olla kolme kertaa pidempi. Olisi tarinointia lukenut pidempäänkin ja yksityiskohtaisemmin.

 

[tulikomento]

Esa Anttalan / Urpo Lempiäisen Talvisodan tulessa tuli nyt luettua loppuun. Anttalan komppaniasta tehtiin varhaisessa vaiheessa panssarintorjuntaan erikoistunut yksikkö, jota heitettiin suunnasta toiseen.

Omalla tavallaan todella mielenkiintoinen kirja, jossa toivoo että Anttala olisi enemmänkin käyttänyt aikaa yksityiskohtien kanssa. Toki kirja kattaa koko sodan, joten tulimyrskyt jos toisetkin vain vyöryvät yli.

Mielenkiintoista oli erityisesti lukea talvisodan panssarintorjunnan taktiikasta. Lyhyesti: pst-yksikkö kaivoi omien linjojen taakse oletetuille vihollisen tankkien etenemissuunnille poteroita, joissa sitten oltiin piilossa ja kytättiin lähelle tulevaa vaunua. Sitten kasapanos ketjun alle, ja polttopullo kylkeen. Aivan järkyttävän kovaa porukkaa kyllä ovat olleet

Plussaa erityisesti nämä kuvaukset panssarintorjunnasta, toki ehtivät partioimaankin linjojen taakse. "Ollikainen ja Vaarala" lienevät olleet Wist ja Anttala. Jos ja kun näin, niin Eugen Wist ollut kyllä todella hurjapäinen ja kylmäpäinen kaveri, harmi että loppu koitti melkein sodan loppumetreillä.

Miinusta ehkäpä tosiaan siitä, että olisi saanut olla kolme kertaa pidempi. Olisi tarinointia lukenut pidempäänkin ja yksityiskohtaisemmin.

Arvostelusi perusteella oli laitettava tilaukseen nettidivarista. Ja samaan syssyyn tilasin myös tämän Anttalan kaukopartiokirjan. Kertoo elokuun 1940 kriisitunnelmista jolloin NL painosti Suomea. Maan ylin johto tarvitsi tietoja rajantakaisista joukkojenkeskityksistä. Tiedustelupartioita lähetettiin rajan taakse ottamaan selvää.