Mielenkiintoinen alaotsikko; koska moskovalainen Venäjä ei muka olisi ollut länttä vastaan? Puhumattakaan nyt bolshevikkien turvallisuuselinten (koska KGB mainitaan) johtamasta ja harjoittamasta toiminnasta. Ja koska Venäjän federaation turvallisuuselimet ovat rikkoutumatonta jatkumoa Neuvostoliiton valtionturvallisuudelle, niin miksi politiikka olisi muuttunut? Jeltsinin juoppous piti huolen siitä, että silloinkin maata piti hallussa sama miekka ja kilpi kuin ennenkin - jos nyt ei lasketa 90-luvulla jonkin aikaa vallinnutta valtatyhjiötä, jossa myös perinteiset kriminaalit saivat mellastaa jokseenkin vapaasti.
Suosittelen tuota Putiniin keskittyvää teosta, jonka äsken luin.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
tulikomento
Supreme Leader
Juttua Polvalin kirjasta:
Etelä-Suomen sanomat
Kaukopartio Tolvanen piti tuumaustaukoa Kanneljärven Hötsölässä kesäkuussa 1941 sen jälkeen, kun partio oli paljastunut Suulajärvellä. Antti Porvali on kuvassa toinen oikealta. KOHTI ITÄÄ -KIRJAN KUVITUSTA
Lahti oli välirauhan aikaan Kannaksen tiedustelun hermokeskus – Uusi kirja luo kokonaiskuvaa suomalaisten partiotoiminnasta itärajan takana
Lahdessa toimi keväällä 1941 kaukopartiomiesten koulutuskeskus. Kaupungissa myös kuulusteltiin venäläisiä desantteja ja loikkareita.
Ilkka Kuosmanen
Arkistot oli käsketty tuhota lokakuussa 1944. Jostain syystä niin ei kuitenkaan tapahtunut vaan koko sodan ajan kattava salainen tiedusteluaineisto kaivettiin maahan ”jossain Hämeessä”.
Tietokirjailija Mikko Porvalilla (s. 1980) on melko vahva aavistus siitä, että hänen isoisällään Antti Porvalilla oli asiassa näppinsä pelissä. Antti oli Terijoelta kotoisin oleva ammattisotilas. Hän toimi jatkosodassa kaukopartiomiehenä niin kutsutussa osasto Vehniäisessä, jonka tehtävänä oli tiedustella oloja Kannaksella.
– Hän sai tehtäväkseen tiedusteluaineiston polttamisen, mutta luultavasti tajusi itsekin, miten ainutlaatuinen kokonaisuus oli kyseessä. Aavistelen, että kätköpaikka oli hämeenlinnalaisella maatilalla, jossa isoisäni asui sodan jälkeen, Mikko Porvali sanoo.
Kohti itää on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta. ATENA
Jossain vaiheessa dokumentit kaivettiin ylös maakätköstä ja siirrettiin erään yksityiskodin kellariin Imatralle. 1980-luvun lopulla kokonaisuus päätyi sota-arkistoon, jossa se on odottanut löytäjäänsä siitä lähtien. Porvalin mukaan aineisto on ainutlaatuinen, sillä se sisältää osasto Vehniäisen täydellisen sotapäiväkirjan ja yksityiskohtaiset tiedustelutiedot koko jatkosodan ajalta.
Porvali on penkonut asiakirjoja nyt nelisen vuotta. Työn tuloksena on juuri julkaistu Kohti itää -kirja (Atena), joka antaa kattavan yleiskuvan Kannaksen partiotiedustelusta 1920-luvulta lähtien aina jatkosodan ensimmäiseen kesään ja syksyyn. Kirja on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta.
Tietokirjailija Mikko Porvali on varsinaiselta ammatiltaan poliisi. Hän toimii nykyisin Sisä-Suomen poliisilaitoksen operatiivisena lakimiehenä. SAMI SAARENPÄÄ
– Kaukopartioistahan on kyllä kirjoitettu paljonkin kirjoja, mutta ne ovat usein lennokkaita seikkailutarinoita, joissa liikutaan yksittäisten partioiden matkassa. Itse pyrin antamaan laajemman kuvan tiedustelutyön kokonaisuudesta ja strategisesta merkityksestä, Porvali painottaa.
SUOMI ALOITTI tiedustelutoiminnan Neuvostoliitossa jo vuonna 1919. Sotajoukkojen liikkeiden ohella Suomen viranomaisia kiinnostivat myös siviiliväestön mielialat itärajan takana.
Ennen 1940-luvun sotia matkaan lähti usein ”vapaita agentteja”, jotka olivat yleensä venäjäntaitoisia ja kovakuntoisia nuoria miehiä, kotoisin läheltä itärajaa. Isänmaan asian ohella lähtijöitä saattoi motivoida raha.
– Kuuden päivän reissusta tienasi osapuilleen rajavartiolaitoksen aliupseerin puolen vuoden palkan, Porvali kertoo.
Hannes Vehniäinen tähystää ”siellä jossakin”. Talvisodan jälkeen hänen tiedusteluosastonsa asettui Lahteen. KOHTI ITÄÄ -KIRJAN KUVITUSTA
Tiedustelutiedon tarve kasvoi talvisodan jälkeen, sillä uuden sodan uhka roikkui ilmassa. Osasto Vehniäinen eli Tilastotoimisto U2:n Viipurin alatoimisto U2/V siirtyi maaliskuussa 1940 Lahteen niin kuin suuri osa Viipurin muustakin väestöstä.
U2/V:n toimisto sijaitsi Lahdessa Rautatienkatu 3:ssa, jossa työskenteli puolenkymmentä henkilöä. Käytännössä työ oli kaukopartioiden asioiden järjestelemistä sekä kiinni jääneiden desanttien ja idästä tulleiden loikkareiden kuulustelemista.
– Välirauhan aikaan Kannakselle tehtiin ainakin 20 matkaa. Yksikön toiminnalliset tukikohdat sijaitsivat Lappeenrannassa ja Rautjärvellä, Porvali kertoo.
Aarne Ronnun ja Jalmar Nikkasen partio ei koskaan palannut partiomatkaltaan kesäkuussa 1941. Rontu ammuttiin maastossa, Nikkanen jäi kiinni ja teloitettiin vakoojana. Kuvassa venäläisten partiolta takavarikoimia tavaroita. KOHTI ITÄÄ -KIRJAN KUVITUSTA
KUN LUMI TULI maahan syksyllä 1940, partiotoiminta oli pakko laittaa tauolle, sillä jäljet olisivat paljastaneet miehet armotta.
U2/V suuntasi voimansa tulevien kaukopartioiden koulutukseen. Tarkoitusta varten Lahden Ahtialaan Alasenjärven pohjoisrannalle Kesäniemen huvilaan perustettiin tiedustelijoiden koulutuskeskus. Kolmella kurssilla koulutettiin Porvalin mukaan se noin 30 kantasissin joukko, jonka varaan Kannaksen kaukopartiotoiminta jatkosodan alussa perustui.
"He eivät yhtään tienneet, mihin olivat tulleet" – tappava luotisade yllätti monet suomalaisnuoret talvisodassa
Antti Porvali osallistui tiedustelijakurssille Ahtialassa maaliskuussa 1941. Hän teki jatkosodassa itse ainakin kuusi partiomatkaa.
– Hän puhui kaukopartioasioista kyllä myöhemmin paljonkin mutta ei koskaan vakoiluasioista. Ne olivat salassa pidettäviä jo siksikin, että hän koulutti itse vakoojiksi myös venäläisiä loikkareita, joiden myöhemmistä kohtaloista ei ollut mitään tietoa, Porvali sanoo.
Ahtialan tiedustelijakoulun miehiä Kesäniemen huvilan portailla kevättalvella 1941. Antti Porvali seisoo portailla alimmaisena. KOHTI ITÄÄ -KIRJAN KUVITUSTA
Osasto Vehniäisen ajalta Lahdessa ei ole säilynyt juurikaan tietoa, Lahteen päivättyjä kuulustelupöytäkirjoja lukuun ottamatta. Niistä selviää, että itänaapurin vakoojat pyrkivät värväämään Suomesta useaan otteeseen erityisesti nuoria naisia.
– Naisia värvättiin, koska nainen on ihmisten silmissä epätodennäköisempi sotilasvakooja eikä häntä pidetä uhkana, tutkija arvelee.
Lukion oppikirjoissa Suomi ei ollut tahdoton ajopuu lähtiessään jatkosotaan
Itänaapurin tiedustelulta jäi kuitenkin huomaamatta, että nuorten naisten olisi pitänyt pystyä selviytymään myös hiihtomatkasta takaisin itään halki Karjalan korpien. Se tiesi vähintään 50 kilometrin taivalta umpihangessa.
– Niin, eihän se välttämättä kovin realistiselta kuulosta, Porvali myöntää.
KUN JATKOSOTA alkoi kesäkuussa 1941, osasto Vehniäinen siirtyi Lahdesta lähemmäs itärajaa Lappeella sijainneeseen Iitiän kylään. Porvali käy kirjassaan läpi yksikön sodanaikaista toimintaa yksityiskohtaisesti päivä päivältä. Kaukopartioiden toiminnan painopiste muuttui sodassa tiedon keräämisestä erilaisiksi sabotaasi-tehtäviksi.
Kaukopartioille toimitettiin jatkosodassa muona- ja tarviketäydennystä lentokoneesta tiputetuilla torpedoilla. Myöhemmin partioita kuljetettiin suoraan vihollisen selustaan vesitasoilla. KOHTI ITÄÄ -KIRJAN KUVITUSTA
Tiedonvälitys tehostui huomattavasti, kun partioiden käyttöön saatiin niin sanottu kyynel-radio. Vaikka sillä pystyi aluksi vain lähettämään viestejä, tiedustelutieto oli nyt reaaliaikaista. Toisaalta myös loikkarien ja sotavankien kuulusteluilla oli sodan edetessä yhä suurempi merkitys tiedustelulle.
– Vankeja saatiin paljon, mikä tarkoitti myös sitä, että heiltä saadun tiedon luotettavuus nousi, Porvali sanoo.
Nuoret varusmiehet valmistuivat upseereiksi suoraan jatkosotaan 80 vuotta sitten – vintillä säilynyt kurssijulkaisu paljastaa haaveet Suur-Suomesta ja naurut sotilaskurista
HANNES VEHNIÄISEN osaston miehille jäi Lahdesta myös hieman karvaita muistoja. Sotapäiväkirjassa manaillaan esimerkiksi umpisurkeaa Ford-kuorma-autoa, joka saatiin Lahden suojeluskunnalta 20. kesäkuuta 1941. Seuraavana päivänä saatiin ikivanhoja venäläisiä kivääreitä, jotka osoittautuivat yhtä kelvottomiksi.
Kuinka laajalti osasto Vehniäisen läsnäolosta Lahdessa tiedettiin?
– Kyllä paikalliset viranomaiset ovat tienneet, että kaupungissa oli pääesikunnan joukkoja, mutta tuskin sitä, mitä he täällä tekivät, Porvali arvioi.
Lue lisää Ahtialan tiedustelijakoulusta tästä .
Kohta puolet luettu. Tähän mennessä on kyllä ollut hyvä lukukokemus. Kannatti ostaa. Odotan mielenkiinnolla jatko-osia.
tulikomento
Supreme Leader
Tässäpä vielä Lassi Saressalon kirja-arvostelu. Arvioon on hyvä yhtyä. Kyseessä on hyvä tietoteos kaukopartiotoiminnasta.
Sotilastiedustelun matkassa
Kaikenlaisessa sotimisessa on hyvä tietää, ketä vastaan sotaa käydään. Tätä varten jokainen sotaa käyvä kehittää itselleen tiedusteluorganisaation, jonka avulla hankitaan niin poliittista, sotataktista kuin strategistakin tietoa vastapuolen ajatusmaailmasta, sen sotapotentiaalista, joukoista...
agricolaverkko.fi
Leaderdog
Kaukopartio
Tänään aloittelin Erkon verikoira kirjaa, rajua peliä on kulisseissa,etenkin kepun väellä.
09.10.2021
Kuvat: Jonne Räsänen / Otava
KIRJAT | Tärkeimmät ohjenuorat työssäni olivat kolme ärrää, rohkeus, rehellisyys ja riippumattomuus, nostaa häntäänsä Erkon verikoiraksi itsensä nimeämä Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja.
A.-P. Pietilä: Erkon verikoira – Sanomatalon salaiset päiväkirjat
Kirjan päähenkilö Antti-Pekka Pietilä, A.-P., muistelee uraansa, joka huipentuu vuonna 2003 Ilta-Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi nimittämiseen, mutta päättyy vain kolme vuotta myöhemmin, kulisseissa käydyn valtataistelun jälkeen, kun yksi kirjan pääkonnista, Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen, jolle ulko-ovi avataan kolme vuotta myöhemmin, irtisanoo hänet.
Pietilä ottaa kuitenkin 570-sivuisessa järkäleessään viimeisen sanan ja tekee selväksi, keitä ja millaisia miehiä hänet palliltaan pudottaneet ovat.
* *
Tästä se rumba alkaa:
Keskustapuolueen mylly alkaa jauhaa Pietilän uraa. Painostus on kovaa ja kieroilu armotonta. Pietilä saa uhkaussoittoja ja pian myös tappouhkauksia yksityishenkilöiltä, jotka hän kytkee keskustapuolueeseen ja erään Erkon lähipiiriin kuuluvan sukulaissuhteisiin. Tappouhkaukset päätyvät oikeuteen, mutta Pietilä kokee talon johdon joko ohittavan, tai vähättelevän niitä ja tuntee jäävänsä ilman tukea.
* *
Pietilän muistot Keskustapuoleen johdon ja kenttäväen pyrkimyksistä vaikuttaa lehtien toimituksellisiin sisältöihin ja ainakin osittainen onnistuminen siinä, ovat niin kovia ja räikeitä, että mikäli ne pitävät paikkansa, herää vakavia kysymyksiä siitä, kuinka paljon puolueet pystyvät vaikuttamaan lehtien toimituksellisiin sisältöihin. Pietilän muistot erottamiseensa liittyvistä vaiheista ja niihin liittyvistä paljastuksista ja henkilösuhteista ovat kirjan kiinnostavinta sisältöä.
Kun potkut ja siihen liittyneet tapahtumat on selvitetty, Pietilä siirtyy ajassa taaksepäin, 1990-luvun lamaan ja pankkikriisiin. Sielläkin, rahavallan kammareissa, ovet käyvät tiheään ja päitä putoilee. Tieto kulkee Pietilälle ja sitä vuodetaan aina sen mukaan, millaisia päämäärät ovat – ja niitä on!
Kansa on jossain kaukana, laman kourissa ja äimistelee menoa Ilta-Sanomista.
Pietilä on poiminut kirjan merkinnät päiväkirjoistaan. Varmasti harkittua karsintaa tehden ja jälkiviisautta käyttäen, sillä epäröintiä, pohdintaa tai itsetutkiskelua hän ei harjoita. Sen sijaan hän osaa letkauttaa kynästään mustetta kohteensa naamatauluun; kärkkäitä luonnehdintoja ikävistä, valtataisteluja käyvistä ihmisistä toinen toisensa perään. 1990-luvun laman ja pankkikriisin tapahtumat ovat kuitenkin pääpiirteissään tutut ja eri yhteyksissä monesti kerratut. Sutkaukset sisäpiireistä alkavat tuntua ohuilta ja uuvuttavat lukijan.
Kirjassa on merkintöjä aikakaudesta 250 sivua. Se on liikaa, varsinkin kun hän on julkaissut ajan tapahtumista ansiokkaasti jo aiemmin – muun muassa Pankkikriisin peitellyt paperit (Art House, 2008), josta sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
* *
Kun pankkikriisi ja lama on käyty läpi, Pietilä muistelee vielä muun muassa Estonian uppoamista (1994), vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia ja tsunamia joulukuussa 2004. Niistä ja niiden uutisoinnista hänellä ei tunnu olevan juuri henkilökohtaista muistettavaa tai osallistumista. Liekö niistä kirjoittamisen tarkoitus ollut pääasiassa uran täyteyden hehkuttaminen, vai kirjan sivujen lisääminen? Oman uran nostetta korostaa myös Davosin talousfoorumiin pääseminen, mutta ei sieltäkään mitään kiinnostavaa heru.
Presidenteistä Pietilä ei paljoa kirjoita, Halosta lähinnä nälvii ja kertoo Ahtisaaren juopumuksista iltapäivälehtityyliin. Koivisto saa hieman enemmän asiasisältöä.
* *
Jos kirjan nimen perusteella kuvittelee, että kirja kertoo jotain uutta Aatos Erkosta, erehtyy. Erkko on yhä yhtä tavoittelemattomissa aurinkolasiensa takana kuin tähänkin asti. Se tiedetään, että tieto kaikesta kulkee aina Erkolle, jolla on korvia kaikkialla. Erkko itse puhuu vähän ja harvoille, mutta silti on oltava perillä siitä mitä Suuri Kurpitsa tahtoo. Varma ei koskaan voi olla ja kun olettaa väärin, tulee pyyhkeitä.
Mitään olennaisesti uutta ei Pietilä Erkosta kerro, vaikka vanhojen sanomalaisten keskuudessa hänestä kerrotaan meheviäkin tarinoita. Liekö vallan varjo niin suuri, ettei siihen vieläkään, lähes kymmenen vuotta Erkon kuoleman jälkeen. kukaan rohkene? Rivien välistä voi lukea Pietilän pettymystä siihen, ettei hän asemastaan huolimatta päässyt Erkon sisäpiiriin ja että siellä oli väärät ihmiset.
* *
Se, mitä ja miten Pietilä kirjoittaa naisista, on paljastavaa, muttei kovin yllättävää: kirjan henkilöluettelon 644 henkilöstä naisia on 83. He ovat useimmiten sivuhenkilöitä; joko miehensä valtaa hallinnoivia poliitikonrouvia tai sihteereitä ja/tai tyttöystäviä, joiden kautta voi onkia isojen kalojen salaisuuksia.
Kovimmat luut, poliittista tai taloudellista valtaa omaavat naiset, ovat useimmiten pahattaria; kuten Suomen Pankin jättänyt, jetset-elämää alppimaassa elävä Sirkka Hämäläinen, joka hurjastelee urheiluautollaan pitkin serpentiiniteitä samaan aikaan. kun isänmaa kurjastelee laman kourissa. Hän saa tilaa 17 sivulla.
Tarja Halosta Pietilä kuvailee ilkeäksi ja kipakkasanaiseksi emännäksi. Hän saa maininnan kahdeksalla sivulla; Pietilä antaa tietää, kuinka Halosen punaisen kesämekon virttyneet pallot olivat hiestyneet tämän haukkuessa päätoimittajia, jotka hänen mielestään ajoivat Suomea Naton jäseniksi, vaikka hän ja kansa olivat sitä vastaan.
Kirjan varsinainen syöjätär on kuitenkin Tanja Karpela, ex-missi, keskustapuolueen kansanedustaja (1999–2011) ja kulttuuriministeri Jäätteenmäen ja Vanhasen hallituksissa (2003–2007). Hän saa vaivata Pietilän päätä peräti 36 sivulla. Pietilä hallitsee alatyyliset ilmaisut naisista ja upottaa ne sutjakkaasti asiasisällön sekaan tai sijaan. On Karpelan syytä, kun pääministeri sekoilee naimapuuhissaan!
Ammattiyhdistysliikkeestäkään Pietilä ei pidä. Se tulee kirjassa selväksi ja voi vain arvuutella, kuinka vaikea hän on ollut joutuessaan neuvottelemaan alaistensa edustajien kanssa. Alkajaisiksi hän ilmoittaa Jaakko Rauramon varoittaneen: ”Helsingin Sanomien toimittajien luottamusmies Merja Helle on kova pala.”
Siinä taas yksi hankala nainen! Jatkossa hän mainitsee Helteen vielä useasti. Ei tarvitse paljoa kuvitella, kun ymmärtää, että parhaat mahdolliset välit eivät Pietilällä ja hänen alaisillaan ole voineet olla.
Pietilä saa myös lisäoppia ay-väestä:
Pietilän mukaan isänmaan parhaaksi toimitaan aina oikealta. Missä Pietilä näkee punaista, ollaan aina väärässä. Ylessä eletään Pietilän mielessä yhä, kuten monien muidenkin mantroissa, loputonta Repo-radion aikaa. Olisiko aika kääntää jo katse 2020-luvulle?
Pietilän Jaakko Rauramon suosikiksi kutsuma Eija Ailasmaa on Pietilälle yhä Ilta-Sanomien entinen ”punasisko”. Siitä huolimatta, että tämän aatteet olivat jo toiset, kun hän vuosikymmeniä myöhemmin jäi eläkkeelle Sanoma Magazinesin toimitusjohtajan tehtävästä merkittävänä vaikuttajana talouselämässä.
Asiat on hullusti myös Helsingin Sanomissa, kun sen päätoimittaja (Janne Virkkunen) lukee vasta lehdestä mitä siinä on julkaistu. Näin Pietilän ja Ilta-Sanomista vuonna 2003 eläköityneen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljosen mielestä vuonna 2005:
* *
Taloustoimittajan on oltava perillä asioista ja tunnettava vallan piirit. Se edellyttää paitsi taloudellista osaamista ja lukujen analysointia myös suhteiden vaalimista ja tietää ajanviettoa erilaisissa peijaisissa. Pietilän elämä on ollut täynnä vallan keskiössä olevien herrojen tapaamisia: illallisia, metsästys- ja matkustusreissuja. Pöydät notkuvat, sikarit sauhuavat ja viskit ovat parasta laatua, kun valtataisteluja käydään. Meno on armotonta kuin kuningasnäytelmissä. Pietilä kuvaa sitä tarkalla silmällä ja sujuvalla kielellä, mutta yhteiskunnallista analyysiä on turha odottaa.
Sisäpiireissä ollaan työn takia, mutta ehkä joku toinen osaa tarkastella sitä hieman eri perspektiivistä kuin Pietilä, jolla on mielestäni jonkin verran lähinäköisyyttä.
Uraputki alkoi parhaan ylioppilasaineen kirjoittamisesta, kertaa Pietilä toisenkin kerran ja tietää, ettei varsinkaan rahapiireihin ovet nuorille keltanokkatoimittajille noin vain aukea. Hän kertoo aloittaneensa suhteiden luomisen jo opiskeluaikoina. Niinpä, ja jos vielä ollaan käyty samaa arvoisaa oppikoulua hyviin asemiin päässeen kanssa, on se saavutettu etu!
Kirjan jälkisanoissa Pietilä antaa ohjeita seuraajilleen:
Onko hänellä elämää tai kiinnostuksia työn ulkopuolella, se jää kertomatta. Silloinkin kun vaimon kanssa mennään teatteriin, sitä katsotaan johtotasolla. Jatkoilla esityksen jälkeen herrat puhuvat asiaa, sivulauseessa Pietilä mainitsee, että rouvat tulivat hyvin toimeen keskenään. Se tuntuu olevan rouvana olemisen osa näissä piireissä. Tosin, sen mitä hän vaimostaan Annesta ja pitkästä liitostaan tämän kanssa lyhyesti kertoo, kirjoittaa hän kauniisti. Kirjakin on hänelle omistettu.
Yksityiselämästään Pietilä ei juuri muuta kerro. Paras ystävä – ehkä ainoa, sillä muuta ei mainita kuin odotettu eräreissu lapsuudenystävien kanssa – on vaimon veli. Miehen tärkeä ominaisuus on tämän neuvoksen arvonimi, jonka Pietilä liittää aina mukaan tästä kirjoittaessaan. Tosin Pietilä kirjaa myös tämän suorasukaiset arviot omista tekemisistään. Ehkä se on aitoa ystävyyttä.
Ulla-Maija Svärd
On kovaa tarinaa, suosittelen jos yhtään kiinnostaa kuulostelkaa...
Käryä ja sikarinsavua tasavallan johtokerroksissa – arviossa A.-P. Pietilän Erkon verikoira
Ulla-Maija Svärd09.10.2021
Kuvat: Jonne Räsänen / Otava
KIRJAT | Tärkeimmät ohjenuorat työssäni olivat kolme ärrää, rohkeus, rehellisyys ja riippumattomuus, nostaa häntäänsä Erkon verikoiraksi itsensä nimeämä Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja.
ARVOSTELU
A.-P. Pietilä: Erkon verikoira – Sanomatalon salaiset päiväkirjat
- Otava, 2021.
- 570 sivua.
Kirjan päähenkilö Antti-Pekka Pietilä, A.-P., muistelee uraansa, joka huipentuu vuonna 2003 Ilta-Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi nimittämiseen, mutta päättyy vain kolme vuotta myöhemmin, kulisseissa käydyn valtataistelun jälkeen, kun yksi kirjan pääkonnista, Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen, jolle ulko-ovi avataan kolme vuotta myöhemmin, irtisanoo hänet.
Pietilä ottaa kuitenkin 570-sivuisessa järkäleessään viimeisen sanan ja tekee selväksi, keitä ja millaisia miehiä hänet palliltaan pudottaneet ovat.
* *
Tästä se rumba alkaa:
Pietilä iskee takaisin, ei suinkaan Vanhasen silmille, vaan rapa lentää ministeri Tanja Karpelan rinnoille:
Mitä muuta tämä on kuin missien uimapukukuvista ja kaunotarten alusvaatekuvauksista lehdelleen rahaa kehränneen iltapäivälehden päätoimittajan moralisointia ja vihjailua? Voisiko tätä myös tulkita hienovaraiseksi uhkailuksi? Kysymys on Matti Vanhasen toilailuista, mutta Pietilä lyö Karpelaa. Rumasti ja lujaa.
Keskustapuolueen mylly alkaa jauhaa Pietilän uraa. Painostus on kovaa ja kieroilu armotonta. Pietilä saa uhkaussoittoja ja pian myös tappouhkauksia yksityishenkilöiltä, jotka hän kytkee keskustapuolueeseen ja erään Erkon lähipiiriin kuuluvan sukulaissuhteisiin. Tappouhkaukset päätyvät oikeuteen, mutta Pietilä kokee talon johdon joko ohittavan, tai vähättelevän niitä ja tuntee jäävänsä ilman tukea.
* *
Pietilän muistot Keskustapuoleen johdon ja kenttäväen pyrkimyksistä vaikuttaa lehtien toimituksellisiin sisältöihin ja ainakin osittainen onnistuminen siinä, ovat niin kovia ja räikeitä, että mikäli ne pitävät paikkansa, herää vakavia kysymyksiä siitä, kuinka paljon puolueet pystyvät vaikuttamaan lehtien toimituksellisiin sisältöihin. Pietilän muistot erottamiseensa liittyvistä vaiheista ja niihin liittyvistä paljastuksista ja henkilösuhteista ovat kirjan kiinnostavinta sisältöä.
Kun potkut ja siihen liittyneet tapahtumat on selvitetty, Pietilä siirtyy ajassa taaksepäin, 1990-luvun lamaan ja pankkikriisiin. Sielläkin, rahavallan kammareissa, ovet käyvät tiheään ja päitä putoilee. Tieto kulkee Pietilälle ja sitä vuodetaan aina sen mukaan, millaisia päämäärät ovat – ja niitä on!
Kansa on jossain kaukana, laman kourissa ja äimistelee menoa Ilta-Sanomista.
Pietilä on poiminut kirjan merkinnät päiväkirjoistaan. Varmasti harkittua karsintaa tehden ja jälkiviisautta käyttäen, sillä epäröintiä, pohdintaa tai itsetutkiskelua hän ei harjoita. Sen sijaan hän osaa letkauttaa kynästään mustetta kohteensa naamatauluun; kärkkäitä luonnehdintoja ikävistä, valtataisteluja käyvistä ihmisistä toinen toisensa perään. 1990-luvun laman ja pankkikriisin tapahtumat ovat kuitenkin pääpiirteissään tutut ja eri yhteyksissä monesti kerratut. Sutkaukset sisäpiireistä alkavat tuntua ohuilta ja uuvuttavat lukijan.
Kirjassa on merkintöjä aikakaudesta 250 sivua. Se on liikaa, varsinkin kun hän on julkaissut ajan tapahtumista ansiokkaasti jo aiemmin – muun muassa Pankkikriisin peitellyt paperit (Art House, 2008), josta sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
* *
Kun pankkikriisi ja lama on käyty läpi, Pietilä muistelee vielä muun muassa Estonian uppoamista (1994), vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia ja tsunamia joulukuussa 2004. Niistä ja niiden uutisoinnista hänellä ei tunnu olevan juuri henkilökohtaista muistettavaa tai osallistumista. Liekö niistä kirjoittamisen tarkoitus ollut pääasiassa uran täyteyden hehkuttaminen, vai kirjan sivujen lisääminen? Oman uran nostetta korostaa myös Davosin talousfoorumiin pääseminen, mutta ei sieltäkään mitään kiinnostavaa heru.
Presidenteistä Pietilä ei paljoa kirjoita, Halosta lähinnä nälvii ja kertoo Ahtisaaren juopumuksista iltapäivälehtityyliin. Koivisto saa hieman enemmän asiasisältöä.
* *
Jos kirjan nimen perusteella kuvittelee, että kirja kertoo jotain uutta Aatos Erkosta, erehtyy. Erkko on yhä yhtä tavoittelemattomissa aurinkolasiensa takana kuin tähänkin asti. Se tiedetään, että tieto kaikesta kulkee aina Erkolle, jolla on korvia kaikkialla. Erkko itse puhuu vähän ja harvoille, mutta silti on oltava perillä siitä mitä Suuri Kurpitsa tahtoo. Varma ei koskaan voi olla ja kun olettaa väärin, tulee pyyhkeitä.
Mitään olennaisesti uutta ei Pietilä Erkosta kerro, vaikka vanhojen sanomalaisten keskuudessa hänestä kerrotaan meheviäkin tarinoita. Liekö vallan varjo niin suuri, ettei siihen vieläkään, lähes kymmenen vuotta Erkon kuoleman jälkeen. kukaan rohkene? Rivien välistä voi lukea Pietilän pettymystä siihen, ettei hän asemastaan huolimatta päässyt Erkon sisäpiiriin ja että siellä oli väärät ihmiset.
* *
Se, mitä ja miten Pietilä kirjoittaa naisista, on paljastavaa, muttei kovin yllättävää: kirjan henkilöluettelon 644 henkilöstä naisia on 83. He ovat useimmiten sivuhenkilöitä; joko miehensä valtaa hallinnoivia poliitikonrouvia tai sihteereitä ja/tai tyttöystäviä, joiden kautta voi onkia isojen kalojen salaisuuksia.
Kovimmat luut, poliittista tai taloudellista valtaa omaavat naiset, ovat useimmiten pahattaria; kuten Suomen Pankin jättänyt, jetset-elämää alppimaassa elävä Sirkka Hämäläinen, joka hurjastelee urheiluautollaan pitkin serpentiiniteitä samaan aikaan. kun isänmaa kurjastelee laman kourissa. Hän saa tilaa 17 sivulla.
Tarja Halosta Pietilä kuvailee ilkeäksi ja kipakkasanaiseksi emännäksi. Hän saa maininnan kahdeksalla sivulla; Pietilä antaa tietää, kuinka Halosen punaisen kesämekon virttyneet pallot olivat hiestyneet tämän haukkuessa päätoimittajia, jotka hänen mielestään ajoivat Suomea Naton jäseniksi, vaikka hän ja kansa olivat sitä vastaan.
Kirjan varsinainen syöjätär on kuitenkin Tanja Karpela, ex-missi, keskustapuolueen kansanedustaja (1999–2011) ja kulttuuriministeri Jäätteenmäen ja Vanhasen hallituksissa (2003–2007). Hän saa vaivata Pietilän päätä peräti 36 sivulla. Pietilä hallitsee alatyyliset ilmaisut naisista ja upottaa ne sutjakkaasti asiasisällön sekaan tai sijaan. On Karpelan syytä, kun pääministeri sekoilee naimapuuhissaan!
Ammattiyhdistysliikkeestäkään Pietilä ei pidä. Se tulee kirjassa selväksi ja voi vain arvuutella, kuinka vaikea hän on ollut joutuessaan neuvottelemaan alaistensa edustajien kanssa. Alkajaisiksi hän ilmoittaa Jaakko Rauramon varoittaneen: ”Helsingin Sanomien toimittajien luottamusmies Merja Helle on kova pala.”
Siinä taas yksi hankala nainen! Jatkossa hän mainitsee Helteen vielä useasti. Ei tarvitse paljoa kuvitella, kun ymmärtää, että parhaat mahdolliset välit eivät Pietilällä ja hänen alaisillaan ole voineet olla.
Pietilä saa myös lisäoppia ay-väestä:
Mielenkiintoista ja avartavaa lukea tätä entisenä talon aikakausilehtien luottamushenkilönä.
Pietilän mukaan isänmaan parhaaksi toimitaan aina oikealta. Missä Pietilä näkee punaista, ollaan aina väärässä. Ylessä eletään Pietilän mielessä yhä, kuten monien muidenkin mantroissa, loputonta Repo-radion aikaa. Olisiko aika kääntää jo katse 2020-luvulle?
Pietilän Jaakko Rauramon suosikiksi kutsuma Eija Ailasmaa on Pietilälle yhä Ilta-Sanomien entinen ”punasisko”. Siitä huolimatta, että tämän aatteet olivat jo toiset, kun hän vuosikymmeniä myöhemmin jäi eläkkeelle Sanoma Magazinesin toimitusjohtajan tehtävästä merkittävänä vaikuttajana talouselämässä.
Asiat on hullusti myös Helsingin Sanomissa, kun sen päätoimittaja (Janne Virkkunen) lukee vasta lehdestä mitä siinä on julkaistu. Näin Pietilän ja Ilta-Sanomista vuonna 2003 eläköityneen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljosen mielestä vuonna 2005:
Sitä rataa, niin se meni ja niin se oli! Pietilä paheksuu, väheksyy ja moralisoi, mutta faktoja ei ole esittää julkaistavaksi.
* *
Taloustoimittajan on oltava perillä asioista ja tunnettava vallan piirit. Se edellyttää paitsi taloudellista osaamista ja lukujen analysointia myös suhteiden vaalimista ja tietää ajanviettoa erilaisissa peijaisissa. Pietilän elämä on ollut täynnä vallan keskiössä olevien herrojen tapaamisia: illallisia, metsästys- ja matkustusreissuja. Pöydät notkuvat, sikarit sauhuavat ja viskit ovat parasta laatua, kun valtataisteluja käydään. Meno on armotonta kuin kuningasnäytelmissä. Pietilä kuvaa sitä tarkalla silmällä ja sujuvalla kielellä, mutta yhteiskunnallista analyysiä on turha odottaa.
Sisäpiireissä ollaan työn takia, mutta ehkä joku toinen osaa tarkastella sitä hieman eri perspektiivistä kuin Pietilä, jolla on mielestäni jonkin verran lähinäköisyyttä.
Uraputki alkoi parhaan ylioppilasaineen kirjoittamisesta, kertaa Pietilä toisenkin kerran ja tietää, ettei varsinkaan rahapiireihin ovet nuorille keltanokkatoimittajille noin vain aukea. Hän kertoo aloittaneensa suhteiden luomisen jo opiskeluaikoina. Niinpä, ja jos vielä ollaan käyty samaa arvoisaa oppikoulua hyviin asemiin päässeen kanssa, on se saavutettu etu!
Kirjan jälkisanoissa Pietilä antaa ohjeita seuraajilleen:
Ymmärsinkö oikein, haaveileeko Pietilä jostain mitä ei ole elänyt? Viisas neuvo, mutta kirjassa ei istuta kertaakaan Teboililla, eikä jalkauduta kansan pariin edes torikahveille. Rahvasta ei näy niissä pöydissä, joissa Pietilä istuu. Herraseurassa ollaan. Alaiset mainitaan muutaman kerran, kun asiayhteyden vuoksi on pakko, tai kun hampaankolossa on nälvittävää.
Onko hänellä elämää tai kiinnostuksia työn ulkopuolella, se jää kertomatta. Silloinkin kun vaimon kanssa mennään teatteriin, sitä katsotaan johtotasolla. Jatkoilla esityksen jälkeen herrat puhuvat asiaa, sivulauseessa Pietilä mainitsee, että rouvat tulivat hyvin toimeen keskenään. Se tuntuu olevan rouvana olemisen osa näissä piireissä. Tosin, sen mitä hän vaimostaan Annesta ja pitkästä liitostaan tämän kanssa lyhyesti kertoo, kirjoittaa hän kauniisti. Kirjakin on hänelle omistettu.
Yksityiselämästään Pietilä ei juuri muuta kerro. Paras ystävä – ehkä ainoa, sillä muuta ei mainita kuin odotettu eräreissu lapsuudenystävien kanssa – on vaimon veli. Miehen tärkeä ominaisuus on tämän neuvoksen arvonimi, jonka Pietilä liittää aina mukaan tästä kirjoittaessaan. Tosin Pietilä kirjaa myös tämän suorasukaiset arviot omista tekemisistään. Ehkä se on aitoa ystävyyttä.
Ulla-Maija Svärd
On kovaa tarinaa, suosittelen jos yhtään kiinnostaa kuulostelkaa...
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Muutaman hänen kirjansa olen lukenut. Visuri on käsittääkseni melkoinen turvallisuuspolitiikan inhorealisti. Taitaa myös periaatteesta vastustaa NATO-jäsenyyttä.
John Hilly
Ylipäällikkö
Kirjaesittely Catherine Belton: Putinin sisäpiirissä – Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Suomentaja Ilkka Rekiaro. 670 sivua. Docendo Oy.
www.verkkouutiset.fi
Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan | Verkkouutiset
Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan | Verkkouutiset
www.verkkouutiset.fi
tulikomento
Supreme Leader
Onko mistään kotoisin ? Kertoo ilmeisesti jatkosodan hyökkäysvaiheen panssarisodasta.
tulikomento
Supreme Leader
Perhana, maksumuurin takana.
www.hs.fi
Historia | Tietokirjailija neuvostosotilaiden sitkeydestä: ”Puna-armeijan suorituskunto oli äärimmäisen huono”
Kirjailija-komisario Mikko Porvalin Kohti itää -teos aloittaa trilogian, joka kertoo suomalaisesta sotilastiedustelusta itsenäistymisen alusta 1950-luvulle.
www.hs.fi
Leaderdog
Kaukopartio
Neuvostopartisaanien tuhoiskut siviilikyliin jatkosodan aikana
USS / Pertti Rampanen
Lenin totesi aikoinaan ulkoasiainkansankomissaarilleen Tshitserinille, että totuuden puhuminen on porvarillista ennakkoluuloisuutta. Tavoiteltavana oleva päämäärä (bolshevistinen?) tekee valheen oikeutetuksi. Ja valhetta on itänaapurissa riittänyt. Muun muassa tämän Veikko Erkkilän kirjassaan (Kello 04 Moskovan aikaan, Kirjarovio, 2021) esiin nostaman asian tiimoilta.
Erkkilän teos (jo kolmas samaa aihetta koskeva) käsittelee venäläispartisaanien suorittamia siviilien murhatöitä lukuisissa rajakylissämme jatkosodan aikana. Taisteluraporteissaan partionjohtajat valehtelivat silmittömästi retkensä tuloksista. Kirjattujen tietojen mukaan Karjalan rintaman partisaanit tappoivat 13 000 vihollisen sotamiestä ja upseeria, tuhosivat 53 varuskuntaa, syöksivät raiteilta 31 junaa, räjäyttivät 151 siltaa ja 78 tarvikevarastoa, tuhosivat 236 autoa – paikoilla johon ei ollut edes tietä – ja 7 lentokonetta… Ei totuuden hiventäkään! Hyökkääjät tiesivät useimmiten tarkalleen minkälaista ”varuskuntaa” olivat tuhoamassa. Siviilikylien elämää saatettiin seurata useampi päivä.
Partisaanit tuhosivat heinäkuussa 1943 väijytyksessä Inarin Laanilassa postiauton, jolloin sai surmansa neljä henkilöä, mm. piispa Wallinmaa, ja kahdeksan henkilöä haavoittui. Partiokertomuksessa runoiltiin:” Semjonovin ryhmä tuhosi yhteensä 99 henkilöä. Näistä upseereita 50, sotilaita 13 ja siviilejä 36 henkilöä.” Sotilaiden joukossa väitettiin nähdyn saksalaisia, jopa merisotilaita!? Linja-autossa oli ollut vain yksi suomalainen sotilas, ja hänkin ilman asetta.
Miksi valehdeltiin? – Tuloksia piti partioreissulla saada aikaan; niitä ylempi johto voimakkaasti vaati. Kun ei muuten saatu riittäviä mainetekoja, niin niitä keksittiin.
Erkkilä on tutkinut vuosia näitä partisaani-iskuja, ja koittanut selvittää, jopa Venäjällä useasti vieraillen, siviilien murhatöihin syyllisiä, ja näiden tekoihin toimeksiantajia. Selvityksen mukaan tärkeimpänä Karjalan rintaman partisaanitoiminnan ohjeistajana ja käskyttäjänä toimi KSSNT:n ensimmäinen sihteeri Gennadi Kuprijanov.
Murhatöistä on tehty Keskusrikospoliisille useita tutkimuspyyntöjä. KRP on selvittänyt asiaa vuodesta 1998, ja aloitti varsinaisen tutkinnan 10.5.2000. Tietopohjana on paljolti käytetty Veikko Erkkilän kirjaa Vaiettu sota. Tutkimustyö on ollut monestakin syystä vaikeaa. Venäjä on suhtautunut asiaan nihkeästi, ja arkistoihin pääsy ollut usein jopa mahdotonta. Itänaapurissa ei millään meinata uskoa suomalaisten esiin tuomia näkemyksiä. Ne varmasti pitävät asiassa paikkansa. Murhatutkinta päätettiin keskeyttää toistaiseksi 17.6.2003. KRP:n tutkinnassa todetaan, että neuvostopartisaanit tekivät Suomen valtion alueella vuosina 1941-1944 noin 30 hyökkäystä siviilikyliin, joissa sai surmansa 154, haavoittui 53 ja katosi 19 siviilihenkilöä.
Tappioitta eivät hyökääjätkään selvinneet. Suomalaiset takaa-ajoryhmät tuhosivat heitä huomattavassa määrin.
Uhrien omaiset ja muut asianosaiset pitävät pahana, että Neuvostoliiton aikana partisaani-iskuista piti vaieta. Kas, ne ”yleiset syyt”!
Hengissä selvinneiden ja surmattujen omaisten kärsimykset ovat olleet valtaisia. Tapahtumat jättivät ne kokeneille lähtemättömän pelon. Se ei ole kokonaan hävinnyt vuosikymmenten jälkeenkään. Valtiolta on odotettu korvauksia, mutta vähänlaisesti niitä on saatu.
Mitä tapahtui 7.7.1944 kello 04 Moskovan aikaa?
Kaksi partisaaniosastoa: Bolshevik ja Poljarnik, hyökkäsivät Seitajärven siviilikylään, ottivat 11 kyläläistä, lähinnä naisia ja lapsia, vangiksi ja kuljettivat heitä jonkin matkaa mukanaan. Lopulta surmasivat asukkaat ampumalla ja pistimillä. Vain kahdeksan vuotias Mirja-tyttö jäi henkiin kaksi pistimen reikää ruumiissaan. (Vuosia myöhemmin eräälle venäläishistorioitsijalle piti näyttää pistimen jäljet ennen kuin tapahtuman uskoi.) Tuossa hyökkäyksessä Seitajärvelle sai surmansa yhteensä 15 henkilöä. Kylän talot poltettiin.
Partisaanien iskujen tapahtumapaikoille on pystytetty muistopatsaat.
Kirjassa on järkyttävää kuvamateriaalia.
tulikomento
Supreme Leader
Neuvostopartisaanien tuhoiskut siviilikyliin jatkosodan aikana
USS / Pertti Rampanen
Lenin totesi aikoinaan ulkoasiainkansankomissaarilleen Tshitserinille, että totuuden puhuminen on porvarillista ennakkoluuloisuutta. Tavoiteltavana oleva päämäärä (bolshevistinen?) tekee valheen oikeutetuksi. Ja valhetta on itänaapurissa riittänyt. Muun muassa tämän Veikko Erkkilän kirjassaan (Kello 04 Moskovan aikaan, Kirjarovio, 2021) esiin nostaman asian tiimoilta.
Erkkilän teos (jo kolmas samaa aihetta koskeva) käsittelee venäläispartisaanien suorittamia siviilien murhatöitä lukuisissa rajakylissämme jatkosodan aikana. Taisteluraporteissaan partionjohtajat valehtelivat silmittömästi retkensä tuloksista. Kirjattujen tietojen mukaan Karjalan rintaman partisaanit tappoivat 13 000 vihollisen sotamiestä ja upseeria, tuhosivat 53 varuskuntaa, syöksivät raiteilta 31 junaa, räjäyttivät 151 siltaa ja 78 tarvikevarastoa, tuhosivat 236 autoa – paikoilla johon ei ollut edes tietä – ja 7 lentokonetta… Ei totuuden hiventäkään! Hyökkääjät tiesivät useimmiten tarkalleen minkälaista ”varuskuntaa” olivat tuhoamassa. Siviilikylien elämää saatettiin seurata useampi päivä.
Partisaanit tuhosivat heinäkuussa 1943 väijytyksessä Inarin Laanilassa postiauton, jolloin sai surmansa neljä henkilöä, mm. piispa Wallinmaa, ja kahdeksan henkilöä haavoittui. Partiokertomuksessa runoiltiin:” Semjonovin ryhmä tuhosi yhteensä 99 henkilöä. Näistä upseereita 50, sotilaita 13 ja siviilejä 36 henkilöä.” Sotilaiden joukossa väitettiin nähdyn saksalaisia, jopa merisotilaita!? Linja-autossa oli ollut vain yksi suomalainen sotilas, ja hänkin ilman asetta.
Miksi valehdeltiin? – Tuloksia piti partioreissulla saada aikaan; niitä ylempi johto voimakkaasti vaati. Kun ei muuten saatu riittäviä mainetekoja, niin niitä keksittiin.
Erkkilä on tutkinut vuosia näitä partisaani-iskuja, ja koittanut selvittää, jopa Venäjällä useasti vieraillen, siviilien murhatöihin syyllisiä, ja näiden tekoihin toimeksiantajia. Selvityksen mukaan tärkeimpänä Karjalan rintaman partisaanitoiminnan ohjeistajana ja käskyttäjänä toimi KSSNT:n ensimmäinen sihteeri Gennadi Kuprijanov.
Murhatöistä on tehty Keskusrikospoliisille useita tutkimuspyyntöjä. KRP on selvittänyt asiaa vuodesta 1998, ja aloitti varsinaisen tutkinnan 10.5.2000. Tietopohjana on paljolti käytetty Veikko Erkkilän kirjaa Vaiettu sota. Tutkimustyö on ollut monestakin syystä vaikeaa. Venäjä on suhtautunut asiaan nihkeästi, ja arkistoihin pääsy ollut usein jopa mahdotonta. Itänaapurissa ei millään meinata uskoa suomalaisten esiin tuomia näkemyksiä. Ne varmasti pitävät asiassa paikkansa. Murhatutkinta päätettiin keskeyttää toistaiseksi 17.6.2003. KRP:n tutkinnassa todetaan, että neuvostopartisaanit tekivät Suomen valtion alueella vuosina 1941-1944 noin 30 hyökkäystä siviilikyliin, joissa sai surmansa 154, haavoittui 53 ja katosi 19 siviilihenkilöä.
Tappioitta eivät hyökääjätkään selvinneet. Suomalaiset takaa-ajoryhmät tuhosivat heitä huomattavassa määrin.
Uhrien omaiset ja muut asianosaiset pitävät pahana, että Neuvostoliiton aikana partisaani-iskuista piti vaieta. Kas, ne ”yleiset syyt”!
Hengissä selvinneiden ja surmattujen omaisten kärsimykset ovat olleet valtaisia. Tapahtumat jättivät ne kokeneille lähtemättömän pelon. Se ei ole kokonaan hävinnyt vuosikymmenten jälkeenkään. Valtiolta on odotettu korvauksia, mutta vähänlaisesti niitä on saatu.
Mitä tapahtui 7.7.1944 kello 04 Moskovan aikaa?
Kaksi partisaaniosastoa: Bolshevik ja Poljarnik, hyökkäsivät Seitajärven siviilikylään, ottivat 11 kyläläistä, lähinnä naisia ja lapsia, vangiksi ja kuljettivat heitä jonkin matkaa mukanaan. Lopulta surmasivat asukkaat ampumalla ja pistimillä. Vain kahdeksan vuotias Mirja-tyttö jäi henkiin kaksi pistimen reikää ruumiissaan. (Vuosia myöhemmin eräälle venäläishistorioitsijalle piti näyttää pistimen jäljet ennen kuin tapahtuman uskoi.) Tuossa hyökkäyksessä Seitajärvelle sai surmansa yhteensä 15 henkilöä. Kylän talot poltettiin.
Partisaanien iskujen tapahtumapaikoille on pystytetty muistopatsaat.
Kirjassa on järkyttävää kuvamateriaalia.
Oletko itse lukenut ? Onko lukemisen arvoinen ?