Kirjat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Museo
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
Ketjussa on useampaan kerran mainittu Pekka Kantakosken "Punaiset panssarit". Kirjahan on laaja ja perusteellinen, mutta siinä on muutama ongelma. Ensinnäkin oikoluku on ollut heikko, joka sivulla lukuisia virheitä. Toiseksi kirjan lähdepohja oli jo ilmestyessään toivottoman vanha (katsokaapa lähdeluetteloa). Se heijastuu sitten koko kirjaan. Ilmestymisen jälkeen kerrottiin, että käsikirjoitusta ei ollut näytetty/oikoluetutettu kellään panssarialan harrastajalla/kollegalla, joten helpot virheet jäivät lopulliseen kurjaan.

Hyvää kirjassa on mm. Kantakosken tyyli, jossa uskalletaan kritisoida. Ja kirjassa on käsitelty aika hyvin panssateiden perustekniikkaa kuten ohjausjärjestelmiä ja niiden vaikutusta liikkuvuuteen.

Kantakosken myöhemmät 2 kirjaa on paljon huolellisempaa työtä. Ja hänen näkemyksensä aika osuvia, ainakin minun silmiini.

Lisäys: Kantakoski oli muuten Panssari-lehden kantavia voimia. Ainakin 1950-1970-luvuilla nimikirjaimet P. K. vilisivät kirjoittajana. Ja aina tiukkaa tankkiasiaa.
 
Viimeksi muokattu:
Täällä on näköjään käsitelty Venäjän vallankumouskirjallisuutta. Joten ytimekäs kysymys: Figes, Conquest vai Pipes? Esimerkiksi kellä on paras primäärilähteistö?
 
Selasin kirjaa ja löysin luvun otsikolla
7 Elokuun päivät: Myytti sotahuumasta

Esimerkki. Britannian itsenäisellä työväenpuolueella ILP oli vaatimaton mutta vankka kannatus - varsinkin Skotlannissa. Sen eräs johtaja James Maxton kirjoitti sodan vastaiseen lauluun:

Oi, olen Henry Dubb
enkä lähde sotaan
koska en tiedä
mistä siinä tapellaan.

Helvettiin keisari
helvettiin tsaari
helvettiin lordi Derby
ja samoin GR.

(Siinä GR on Gregorius Rex eli Britannian kuningas Yrjö V.)
Ei ollut se vaan luvun 12 sivulla 405 alkava alaluku "Sodan ilo?".
 
Täällä on aiemmin mainittu Markku Palokankaan "Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet". Kun kuulin ensimmäistä kertaa kirjasta, niin heti ajattelin, että tuon ostan itselleni. Mutta kun kirjastosta sain käsiini, niin olipa lässähdys. Kirja on surkea, ainakin asetekniikasta kiinnostuneelle. Suoritusarvoja eri aseista annetaan eritin huonosti, samaten aseitten ja etenkin a-tarvikkeiden rakenteesta. Aseitten käyttökokemuksia ei juurikaan käsitellä. Hyvä esimerkkivertailu on verrata, miten PaK 40:ntä käsitellään tässä kirjassa ja Ian V. Hoggin sakutykistökirjassa. Hoggilla ei toki ole sitä ilmeisesti asekirjan tärkeintä tietoa eli Tväl-numeroa, mutta muuta tietoa monin verroin enemmän. Toinen esimerkillinen Ase luettelo on John Campbellin Naval Weapons of the Second World War. Campbellin kirjasta annetaan aseista tietoja paljon tarkemmin kuin Palokankaan kirjassa. 2/5 korkeintaan.
 
Täällä on näköjään käsitelty Venäjän vallankumouskirjallisuutta. Joten ytimekäs kysymys: Figes, Conquest vai Pipes? Esimerkiksi kellä on paras primäärilähteistö?
Ainoastaan Figesillä on ollut pääsy arkistoihin, jonka mahdollisti Neuvostoliiton kaatuminen. Niitä tämä ei ole kuitenkaan merkittävästi hyödyntänyt. Mitä Conquestin teosta tarkoitat?

Richard Pipes oli vakaumuksellinen antikommunisti ja Raygunin luottomies Neuvostoliiton uhkaan liittyvissä kysymyksissä. Tämän teokset 'The Russian revolution' ja 'Russian under the Bolshevik regime' ovat kuitenkin edelleen parhaat teokset Venäjän vallankumoukseen liittyen ja myös parhaat proosan puolesta.

Pipes syyttää vallankumouksesta ja sen seurauksista yksinomaan vallankumouksellisia ja moskovalaisen valtion uniikkia patrimoonista järjestelmää (jota voi verrata toisen maailmansodan jälkeiseen Sonderweg-teoriaan Saksan 'erityisestä kehityskulusta'), jossa kaikki valta virtasi yhdestä keskuksesta eli hallitsijasta, joka piti kaikkia aatelisista musikoihin henkilökohtaisena omaisuutenaan.

Vaikka Pipes heti kirjan johdannossa kertoo olevansa tuomitsevan historiankirjoituksen kannattaja, niin lopultakin hän tuomitsee verrattain vähän, ainakin jos verrataan kolmannen valtakunnan historioitsijoihin.

Figes syyttää vallankumouksen julmuudesta taas kehittymättömiä isovenäläisiä musikoita, jotka tämän mukaan antoivat tapahtumille niiden tunnusomaisen verisyyden, vaikka kaikki tosiasiat kertoo 'drakonisten toimenpiteiden' johtavat ammattivallankumouksellisten käsiin.
Kyseinen kirjoittaja on jäänyt myös kiinni siitä, että on käynyt antamassa posiitivisia arvosteluja omille kirjoilleen Amazonissa ja vastavuoroisesti jättänyt nolla-arvioita muille.

William Henry Chamberlinin vanha sotaratsu on mielestäni toinen lukemisen arvoinen Venäjän vallankumouksen historia ja sillä on uudemmista teoksista poiketen täysin toinen lähdeaineisto, nimittäin 20-30 -lukujen vaihteessa Neuvostoliitossa käytettävissä olleet lähdemateriaalit sanomalehdistä, julistuksista, pöytäkirjoista ja henkilöistä, jotka tietoa uskalsivat antaa lähtien.
Chamberlin oli pitkään kommunismin symppaaja, joka selittänee tämän mahdollisuuksia työskennellä paikan päällä teoksensa parissa, vaikka tämä vaivihkaa olikin kantaansa muuttanut.

Toisin kuin Pipes, Chamberlin ei käsittele juurikaan esim. uskontoa, ts. ortodoksista kirkkoa ja sitä mikä vaikutus sillä on ollut isovenäläiseen väestöön ja moskovalaiseen valtioon yleensä vallankäytön välineenä. Tshekan julmuudet ja punaisen terrorien uhrien lukumäärät ovat myös melko alakanttiin (Pipesilla taas reippaasti toiseen ääripäähän).
 
Synti-ilmo, 1,258 miljoonaa kiitosta! Pitänee laittaa Pipesit listalle. Paikallisessa kirjastossa löytyy Figes (koska kyseinen kappale on minun lahjoitus).

Figesin kirjaa muistelen ainakin Timo Vihavaisen kehuneen.
 
Kannattaako muuten hommata Kotkinin Stalin-kirjat?
Parhaat Stalikka-elämäkerrat tähän mennessä ja erittäin sujuvaa tekstiä. Ei käytä niin hassun hauskoja ja täydellisen epäluotettavia lähteitä kuin esim. Montefiore teoksissaan 'Punaisen tsaarin hovissa' ja 'Nuori Stalin'.
Jos haluaa lukea vain yhden niteen, niin Volkogonovin Stalin-elämäkerta on edelleen paras ja tällä oli pääsy arkistoihin, joihin esim. Kotkinilla ei enää mahdollisuutta ollut mennä.

Ainoa vika on se, että Kotkin on Ukrainan kansanmurhan 'kieltäjä' ja toteaakin 30-luvun alun kollektivisoinnin yhteydessä syntyneestä nälänhädästä, että 'there was no Ukrainian famine' (no, lukemalla Applebaumin 'Red Famine' voi tulla vähän toisenlaiseen lopputulokseen).
 
Kirjahyllyistä: n. sivulla 145 joku kertoi tarvitsevansa lisää hyllymetrejä ja marssivansa Ikean. Sitten tuli kritiikkiä, että IKEA on Yaraa. Omia kokemuksia: Jos kirjasi ovat enimmäkseen pienempää kokoa kuten Remekset tai vaikkapa yleensä pikkuformaattiset akateemiset kirjat, niin Billyn 80 cm leveä hylly on täysin toimiva ratkaisu. Jos taas jotain isompaa ja painavaa/mittayksikkö, niin kannattaa valita Billyn 40 cm leveä malli.

Toinen edullinen vaihtoehto on Ikeassa Metod-sarjan rungot. Niitä saa monessa eri koossa ja ovat hiukkasen vankempaa rakennetta kuin Billyt. Niihin joutuu ostamaan erikseen hyllylevyt, koska sarja on virallisesti keittiökaappi.

Yleisenä vinkkinä, että mikään puusta kohtuupaksuudella tehty hylly ei kestä notkumatta 80 cm tai leveämpänä todella painavia kirjoja täynnä. Eli suosiolla noita kapeampia.

Mutta jos pätäkkää on sijoittaa hyllyihin 500 € tai yli, niin oma valintani olisi kirjastokäyttöön tehty hylly, jossa itse hyllyt ovat jauhemaalattua teräspeltiä. Nämä kestävät suorina yli 50 kg/metri ja ovat nykyään vakiokalusteita kirjastoissa.
 
Volkogonov minulla oli aikoinaan, mutta suuressa typeryydessä (tai rahapulassa) myin sen.

Ihmetyttää muuten, miksi ei juurikaan suomenneta laadukasta ulkomaista historiaa kuten Kotkin. Ainakaan mitään vasemmistokriittistä tulkintaa ei. Snyderiä en laadukkaaksi laske, kun taitaa olla ultrasuvakki. Ja esimerkiksi Bloodlandsissa, ainakin suomennoksessa, huomaa aivan selvän aste-eron sanastossa sakujen ja neukkujen rötöksistä. Jotakuinkin samaan aikaan tuki luettua Hillbergin klassikkoa, ja kun molemmissa kuvattiin samaa tapausta, Hillbergin tyyli oli viileän tieteellistä ja Snyderin taas aivan raivokkaan sentimentaalista. Snyderin tunteenpurkauksista olisi vielä 1970-luvun HAik:in arvostelussa ryöpytetty, nyt kehutaan estottomasti.
 
Täällä on aiemmin mainittu Markku Palokankaan "Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet". Kun kuulin ensimmäistä kertaa kirjasta, niin heti ajattelin, että tuon ostan itselleni. Mutta kun kirjastosta sain käsiini, niin olipa lässähdys. Kirja on surkea, ainakin asetekniikasta kiinnostuneelle. Suoritusarvoja eri aseista annetaan eritin huonosti, samaten aseitten ja etenkin a-tarvikkeiden rakenteesta. Aseitten käyttökokemuksia ei juurikaan käsitellä. Hyvä esimerkkivertailu on verrata, miten PaK 40:ntä käsitellään tässä kirjassa ja Ian V. Hoggin sakutykistökirjassa. Hoggilla ei toki ole sitä ilmeisesti asekirjan tärkeintä tietoa eli Tväl-numeroa, mutta muuta tietoa monin verroin enemmän. Toinen esimerkillinen Ase luettelo on John Campbellin Naval Weapons of the Second World War. Campbellin kirjasta annetaan aseista tietoja paljon tarkemmin kuin Palokankaan kirjassa. 2/5 korkeintaan.

Muistaakseni Apilas oli esitelty kevyenä sinkona.
 
Volkogonov minulla oli aikoinaan, mutta suuressa typeryydessä (tai rahapulassa) myin sen.

Ihmetyttää muuten, miksi ei juurikaan suomenneta laadukasta ulkomaista historiaa kuten Kotkin. Ainakaan mitään vasemmistokriittistä tulkintaa ei. Snyderiä en laadukkaaksi laske, kun taitaa olla ultrasuvakki. Ja esimerkiksi Bloodlandsissa, ainakin suomennoksessa, huomaa aivan selvän aste-eron sanastossa sakujen ja neukkujen rötöksistä. Jotakuinkin samaan aikaan tuki luettua Hillbergin klassikkoa, ja kun molemmissa kuvattiin samaa tapausta, Hillbergin tyyli oli viileän tieteellistä ja Snyderin taas aivan raivokkaan sentimentaalista. Snyderin tunteenpurkauksista olisi vielä 1970-luvun HAik:in arvostelussa ryöpytetty, nyt kehutaan estottomasti.

Volkogonov oli tosiaan neuvostoarmeijan politrukkien päällystöä. Tulipalokommunisti, jonka aatteen palo kuihtui pois. Tuki käsittääkseni Jeltsiniä ja Venäjän demokratisoimista.
 
Kirjahyllyistä: n. sivulla 145 joku kertoi tarvitsevansa lisää hyllymetrejä ja marssivansa Ikean. Sitten tuli kritiikkiä, että IKEA on Yaraa. Omia kokemuksia: Jos kirjasi ovat enimmäkseen pienempää kokoa kuten Remekset tai vaikkapa yleensä pikkuformaattiset akateemiset kirjat, niin Billyn 80 cm leveä hylly on täysin toimiva ratkaisu. Jos taas jotain isompaa ja painavaa/mittayksikkö, niin kannattaa valita Billyn 40 cm leveä malli.

Toinen edullinen vaihtoehto on Ikeassa Metod-sarjan rungot. Niitä saa monessa eri koossa ja ovat hiukkasen vankempaa rakennetta kuin Billyt. Niihin joutuu ostamaan erikseen hyllylevyt, koska sarja on virallisesti keittiökaappi.

Yleisenä vinkkinä, että mikään puusta kohtuupaksuudella tehty hylly ei kestä notkumatta 80 cm tai leveämpänä todella painavia kirjoja täynnä. Eli suosiolla noita kapeampia.

Mutta jos pätäkkää on sijoittaa hyllyihin 500 € tai yli, niin oma valintani olisi kirjastokäyttöön tehty hylly, jossa itse hyllyt ovat jauhemaalattua teräspeltiä. Nämä kestävät suorina yli 50 kg/metri ja ovat nykyään vakiokalusteita kirjastoissa.
Meillä on hyllyt vahattua mäntylevyä 18 mm paksua honkkarin seinäkiskoilla ja oksilla kuudenkymmene sentin jaolla, hyvin on kestänyt jo parit kymmenet vuodet
 
Tuolla aiemmin (v.2019) mainittiin, että se sakusotavankien salakuuntelun perustuvan kirjan toinen tekijä Sönke Neitzel olisi "löytänyt" ne kuuntekuarkistot. Itse asiassa ei pidä paikkaansa. Todennäköisesti ensimmäinen kyseisiä nauhoitteita hyödyntänyt on amerikkalainen merisotahistorioitsija, Floridan yliopiston proffa ja pappi Michaen Gannon, jonka kirjoittamia sukellusvenesotakirjoja ovat Operation Drumbeat js Black May.
 
Back
Top