tulikomento
Supreme Leader
Jüngerin klassikko on itseltäni vielä lukematta. Mutta käsittääkseni se oli omana aikanaan vastaveto Remarquen sotakriittiselle Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanille.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Jüngerin klassikko on itseltäni vielä lukematta. Mutta käsittääkseni se oli omana aikanaan vastaveto Remarquen sotakriittiselle Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanille.
Lukekaapa Tuomas Niskakankaan uusi jännäri Miekka. Sen luettua ei ihmetytä Helsingin Sanomien poliittiset painotukset. Niskakangas on näet HS:n toimittelija ja kirja on asenteiltaan kuin suoraan SKP:n puolueohjelmasta.
Niskakankaan ensimmäisessä jännärissä (Roihu) oli samaa asennetta, ja tietenkin esimerkiksi Suomen dekkariseuran lehti Ruumiin kulttuuri ylisti kirjaa mm. "kapitalismin kritiikistä". Ruumiin kulttuuri onkin paikoitellen Voima-lehden tasoa...
Niskakankaan ensimmäisessä jännärissä (Roihu) oli samaa asennetta, ja tietenkin esimerkiksi Suomen dekkariseuran lehti Ruumiin kulttuuri ylisti kirjaa mm. "kapitalismin kritiikistä". Ruumiin kulttuuri onkin paikoitellen Voima-lehden tasoa...
tulikomento
Supreme Leader
Beevorin uusin on käännetty suomeksi ja tämän pitäisi ilmestyä ensi viikolla.
V
Voi hevon länget. Miksi, oi miksi suomennettavaksi on valittu Beevorin tekele, kun paljon paremmat Figesin ja Pipesin teokset on suomentamatta.
Ylempi kannattaa lukea. Hyviä havaintoja.
Olen aloitellut uusinta Remestä. Kun Remestä (ja muitakin) kritisoidaan "ohuista henkilökuvista", niin näkisin niin, että jännärin/dekkarin voi kirjoittaa joko henkilövetoisesti tai tapahtumavetoisesti. Remes, kuten vaikkapa Tom Clancy, on valinnut tapahtumavetoisen kerronnan. Ja itse ainakin pidän enemmän tapahtumavetoisesti kerronnasta. Yritin kerran lukea jotain kriitikoiden ylistämää ruotsalaisdekkaria, mutta kun kirjan alussa oli sivutolkulla päähenkilön maailmantuskan podentaa peilin edessä, niin kesken jäi.
Helena Immonen yrittää toisessa kirjassaan ilmeisesti miellyttää kriitikkoja niillä päähenkilöitten päänsisäisillä pohdinnoillaan, mutta en oikein lämpene sille. Turhaa sivujen tuhlausta.
Helena Immonen yrittää toisessa kirjassaan ilmeisesti miellyttää kriitikkoja niillä päähenkilöitten päänsisäisillä pohdinnoillaan, mutta en oikein lämpene sille. Turhaa sivujen tuhlausta.
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Luettuani nyt Aavikkoketun, olen edelleen sitä mieltä, että henkilövetoisen ja tapahtumavetoisen kerronnan ei tarvitsisi olla joko/tai tai niiden välillä olla miekalla piirretty viiva. Vaan henkilöhahmot voisi kirjoittaa niin, että niistä välittyisi lukijalle edes jonkinlainen persoonallisuuden tapainen, ja että ne erottaisi toisistaan muutenkin kuin pelkän nimen tai jonkin täysin ulkokultaisen ominaisuuden (esim. sotilasarvo tai muu asema organisaatiossa) perusteella. Immonen ei oikein osaa kirjoittaa hahmoista millään tavalla persoonallisia. Jopa tuskastuttavan paljon heille on kuitenkin kirjoitettu milloin mistäkin asioista olevia murheita, ja kahden päähenkilön parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä huolia ja toiveita on aivan liiankin kanssa, koska ne samat pohdinnat tulevat vähän väliä esiin ihan samanlaisina. Huolineen ja murheineen (muita tunteita heillä kun ei oikeastaan ole, mitä nyt ehkä pieni positiivinen odotus tulevasta elämästä kirjan loppua kohti edetessä) nämäkin henkilöt ovat lukijalle pelkkiä nimiä, sotilasarvoja, työhistoriaa, pelkiksi nimiksi jääviä perhesuhteita jne.
Melkeinpä väittäisin, että useimmiten historiaan kirjallisuuden suosikkeina jäävät sellaiset teokset, joissa kerronta on enemmän henkilövetoista, mutta tapahtumat etenevät ja juoni kulkee teoksen tyylilajin vaatimalla tavalla siitä huolimatta ja henkilöiden päänsisäisen elämän sitä liikaa puurouttamatta (ellei päänsisäinen elämä satu olemaan kirjan nimenomainen pointti). Näin helppona esimerkkinä: kuka Tuntematonta sotilasta vielä 2022 siteeraisi tällä palstalla, tai enemmälti edes muistaisi, jos se olisi kirjoitettu puhtaan tapahtumavetoisesti, ja henkilöhahmot olisivat yleiskieltä puhuvia geneerisiä henkilöinä yhdentekeväksi jääviä täysin persoonattomia sotilaita a'la "Antti", "Mikael" ja "Joni"? Myönnän, että tässä kokemusmaailmaa saattaa kyllä vääristää filmatisoinnit ja näyttelijät, jotka ovat tuoneet sisältöä Linnan kirjoittamille hahmoille yli sen, mihin kirjailija on pystynyt itse - ei kuitenkaan välttämättä, näyttelijäntyö ei aina anna mitään lisää kirjaan, jopa voi sitä vähentääkin, esim. Seppo Jokisen dekkareista (joissa henkilökuvaus on onnistunutta, joskin ehkä jopa liiankin karikatyyrimaista) tehty telkkarisarja on ihan paskaa, koska henkilökuvaus prakaa filmatisoinnissa eikä liian tiivistetyssä telkkarisarjassa juonikaan oikein toimi.
Tietenkin oma kysymyksensä on, haluaako kirjalija kirjoittaa yksittäisen action-pläjäyksen vai kirjasarjan. Jos jälkimmäistä, henkilöiden rooli ja merkitys kasvaa, koska heidän tekemistään seurataan kirjasta toiseen. Tai haluaako kirjoittaa vain action-pläjäyksen lukijoiden viihteeksi, vai tavoitteleeko omaa magnun opustaan, kuten Linna lie jo alkujaankin ajatellut kirjoitellessaan muistiinpanojaan korsussa rintamasotilaana. Jälkimmäisen ollessa tavoitteena teoksen kokonaisvaltainen onnistuminen henkilöitä myöten on olennaisempi päämäärä. Mutta silti kirjoitti mitä tahansa, voi kirjoittaa myös henkilöt hyvin ja persoonallisiksi muun kärsimättä. Kokemus voi olla tietenkin myös lukijatyypistä kiinni. Ehkä itse olen niin kiinnostunut muutenkin ihmisistä ja heidän omituisuuksistaan, että kaipaisin kirjallisuudessakin ihmisiin hieman inhimillistä särmää, ja ihmisten välisen kanssakäymisen kuvaukseen jotain sellaista, joka jollain tavalla kuulostaisi oikeiden ihmisten kohtaamiselta. Toisille sellainen voi olla vähemmän tärkeää ja pelkkä toiminta riittää.
Aavikkokettu oli kuitenkin aivan hyvä ja viihdyttävä kirja, eikä siihen käytetty aika lainkaan harmittanut. Täytti siis tarkoituksensa. Mutta ei siitä mitään ikiaikaista klassikkoa tule, tuskin on ollut tarkoituskaan.
Melkeinpä väittäisin, että useimmiten historiaan kirjallisuuden suosikkeina jäävät sellaiset teokset, joissa kerronta on enemmän henkilövetoista, mutta tapahtumat etenevät ja juoni kulkee teoksen tyylilajin vaatimalla tavalla siitä huolimatta ja henkilöiden päänsisäisen elämän sitä liikaa puurouttamatta (ellei päänsisäinen elämä satu olemaan kirjan nimenomainen pointti). Näin helppona esimerkkinä: kuka Tuntematonta sotilasta vielä 2022 siteeraisi tällä palstalla, tai enemmälti edes muistaisi, jos se olisi kirjoitettu puhtaan tapahtumavetoisesti, ja henkilöhahmot olisivat yleiskieltä puhuvia geneerisiä henkilöinä yhdentekeväksi jääviä täysin persoonattomia sotilaita a'la "Antti", "Mikael" ja "Joni"? Myönnän, että tässä kokemusmaailmaa saattaa kyllä vääristää filmatisoinnit ja näyttelijät, jotka ovat tuoneet sisältöä Linnan kirjoittamille hahmoille yli sen, mihin kirjailija on pystynyt itse - ei kuitenkaan välttämättä, näyttelijäntyö ei aina anna mitään lisää kirjaan, jopa voi sitä vähentääkin, esim. Seppo Jokisen dekkareista (joissa henkilökuvaus on onnistunutta, joskin ehkä jopa liiankin karikatyyrimaista) tehty telkkarisarja on ihan paskaa, koska henkilökuvaus prakaa filmatisoinnissa eikä liian tiivistetyssä telkkarisarjassa juonikaan oikein toimi.
Tietenkin oma kysymyksensä on, haluaako kirjalija kirjoittaa yksittäisen action-pläjäyksen vai kirjasarjan. Jos jälkimmäistä, henkilöiden rooli ja merkitys kasvaa, koska heidän tekemistään seurataan kirjasta toiseen. Tai haluaako kirjoittaa vain action-pläjäyksen lukijoiden viihteeksi, vai tavoitteleeko omaa magnun opustaan, kuten Linna lie jo alkujaankin ajatellut kirjoitellessaan muistiinpanojaan korsussa rintamasotilaana. Jälkimmäisen ollessa tavoitteena teoksen kokonaisvaltainen onnistuminen henkilöitä myöten on olennaisempi päämäärä. Mutta silti kirjoitti mitä tahansa, voi kirjoittaa myös henkilöt hyvin ja persoonallisiksi muun kärsimättä. Kokemus voi olla tietenkin myös lukijatyypistä kiinni. Ehkä itse olen niin kiinnostunut muutenkin ihmisistä ja heidän omituisuuksistaan, että kaipaisin kirjallisuudessakin ihmisiin hieman inhimillistä särmää, ja ihmisten välisen kanssakäymisen kuvaukseen jotain sellaista, joka jollain tavalla kuulostaisi oikeiden ihmisten kohtaamiselta. Toisille sellainen voi olla vähemmän tärkeää ja pelkkä toiminta riittää.
Aavikkokettu oli kuitenkin aivan hyvä ja viihdyttävä kirja, eikä siihen käytetty aika lainkaan harmittanut. Täytti siis tarkoituksensa. Mutta ei siitä mitään ikiaikaista klassikkoa tule, tuskin on ollut tarkoituskaan.
Seppo Jokisesta kaikki kirjansa (paitsi se novellikokoelma) lukeneena samaa mieltä. Jokisen henkilöt ovat kuitenkin kaukana niistä ruotsalaisista maailmantuskakuvauksista. Ja samaa mieltä tv-sarjaversiosta. Viimeinen pisara oli Tansen muuttaminen naiseksi.
Tuntemattomaan en ota kirjana kantaa, koska en ole sitä lukenut.
Tuntemattomaan en ota kirjana kantaa, koska en ole sitä lukenut.
Sotilasilmailusta ja sen historiasta kiinnostuneille suosittelen näitä "kirjalehtiä": https://classicmagazines.co.uk/category/aviat/
Liki jokaisessa kirjasessa on kunnon sisältö ja hyvin maltillinen hinta. Ja toisin kuin esimerkiksi Suomen Sotilaan useimmat erikoisnumerot, nämä eivät ole vanhojen juttujen koonnoksia. Lisäksi kirjoittajat ovat alansa huippuja (mm. Neil Page, Ralph Pegram, Scott Lowther ja Dan Sharp) ja esimerkiksi Dan Sharpin tekstit perustuvat arkistotutkimuksiin, toisin kuin esimerkiksi Suomen Sotilaan käyttämien ilmailukirjoittajien tekstit.
Em. Dan Sharpilta on tulossa ihan lähiaikoina uusi Me 262 -kirja, joka murtaa monia aiheen myyttejä, joita kolmostason skribentit vieläkin toistelevat mm. netissä.
Liki jokaisessa kirjasessa on kunnon sisältö ja hyvin maltillinen hinta. Ja toisin kuin esimerkiksi Suomen Sotilaan useimmat erikoisnumerot, nämä eivät ole vanhojen juttujen koonnoksia. Lisäksi kirjoittajat ovat alansa huippuja (mm. Neil Page, Ralph Pegram, Scott Lowther ja Dan Sharp) ja esimerkiksi Dan Sharpin tekstit perustuvat arkistotutkimuksiin, toisin kuin esimerkiksi Suomen Sotilaan käyttämien ilmailukirjoittajien tekstit.
Em. Dan Sharpilta on tulossa ihan lähiaikoina uusi Me 262 -kirja, joka murtaa monia aiheen myyttejä, joita kolmostason skribentit vieläkin toistelevat mm. netissä.
Wagner
Luutnantti
Onkohan siinä mitään myyttejä, jota Manfred Böhme JG7 kirjassaan ei olisi käsitellyt. ?
Böhme antaa huutia Steinhoffille, Gallandille, Baumbachille, Kollerille, Kesselringille, Bekkerille jne.
Sharpin kirja keskittyy koneen kehitykseen ja sen ympärillä käytyyn politiikkaan, operatiivista käyttöä ei käsitellä. Kirja on todennäköisesti Böhmeen nåhden paljon teknisempi. Esimerkiksi yhdessä liitteessä käsitellään koneen kiemurtelutaipumusta (snaking) ja siihen pihdittuja ratkaisuja. Tutkimuksellisesti Sharpin kirja on jotain 40 vuotta uudempaa tietoa (käsittääkseni Böhmen kirja ilmestyi saksaksi 1980-luvulla).
tulikomento
Supreme Leader
Oliskohan ihan siksi että Beevor myy ? Tunnettu nimi jo parin viimeisen vuosikymmenen ajalta. Populaarihistorian kirjoittaja, jonka suuri yleisö on löytänyt.
tulikomento
Supreme Leader
MPKK:n uutuus venäläisestä sotataidosta.
Valitettavasti näin on. Ja ei auta, että jotkut vielä kehuvat näitä kilvan huonoudesta huolimatta. Ilmeisesti Beevor on poliittisesti niin oikeaoppinen, että se riittää hänen ylistämiseen.
tulikomento
Supreme Leader
Laitoin juuri tilaukseen. Edeltävästä teoksesta tykkäsin kuin hullu puurosta.
Tuotekuvaus:
Suositun sotahistorioitsijan teos sitoo suomalaiset kaukopartiot suursodan tapahtumiin ja kansainvälisen vakoilun maailmaan.
Syksyllä 1941 Suomi pysäytti hyökkäyksensä Leningradin edustalle, ja partiotiedustelun painopiste siirtyi Aunukseen ja Äänisjärven taakse.
Syvärin takana kuvaa Päämajan alaisen tiedusteluyksikön toimintaa kevääseen 1943 asti. Partiomatkojen ohella kuvaus keskittyy tiedustelutyön johtamiseen ja yhteistyöhön liittolaisten kesken. Suomi hankki, jakoi ja vastaanotti tietoja sodassa, joka laajeni yhä vahvemmin myös radioaalloille.
Kohti itää -menestysteoksen jatko-osa perustuu alkuperäislähteisiin, kuten tiedustelupäiväkirjoihin ja sotavankikuulusteluihin.
Kustantajan sivuilta.
emotionzine.fi
Tuotekuvaus:
Suositun sotahistorioitsijan teos sitoo suomalaiset kaukopartiot suursodan tapahtumiin ja kansainvälisen vakoilun maailmaan.
Syksyllä 1941 Suomi pysäytti hyökkäyksensä Leningradin edustalle, ja partiotiedustelun painopiste siirtyi Aunukseen ja Äänisjärven taakse.
Syvärin takana kuvaa Päämajan alaisen tiedusteluyksikön toimintaa kevääseen 1943 asti. Partiomatkojen ohella kuvaus keskittyy tiedustelutyön johtamiseen ja yhteistyöhön liittolaisten kesken. Suomi hankki, jakoi ja vastaanotti tietoja sodassa, joka laajeni yhä vahvemmin myös radioaalloille.
Kohti itää -menestysteoksen jatko-osa perustuu alkuperäislähteisiin, kuten tiedustelupäiväkirjoihin ja sotavankikuulusteluihin.
Kustantajan sivuilta.
Atena: Näin syntyi ensimmäinen suomalainen erikoisjoukko – Emotion Zine – Kirjallisuus
Syvärin takana kuvaa suomalaisen tiedusteluyksikön toimintaa syksystä 1941 kevääseen 1943: vakoilua, sotavankikuulusteluja ja kaukopartioiden matkoja ...
emotionzine.fi
tulikomento
Supreme Leader
Sain juuri äsken luettua. Ilmestynyt 2014, joten päättyy Krimin kaappaukseen. Tässä mielessä ei siis ihan uusinta uutta tietoa Putikasta. Mutta kyllähän tämä oli hyvä. Kertoo rotan vaiheet KGB:ssä, 90-luvun vaiheet pyrkyrinä Jeltsinin hallinnon pikkuvirkamiehenä, sekä vuosituhannen vaihteen rakettimaisen urakehityksen.
Mielenkiintoisinta antia on luonnekuvaukset. Putler on ihan tyypillinen neuvostokansalainen. On aina suhtautunut länteen vähintään epäluuloisesti, KGB-upseeri kun on. Oma kansa on hallintoalamaisia ja niiden mielipiteistä ei pidä välittää paskaakaan. Pääasia että joko pelkäävät hallitsijaa, tai suhtautuvat nyt ainakin välinpitämättömästi tsaarin ja tämän kavereiden hillittömään korruptioon. Ja Putte on kyllä myös uskomattoman turhamainen. Tämä rakastaa mediatempauksia ja tykkää esitellä itseään telkkariin lavastetuissa propagandatempauksissa. Ja kyllä, 60-vuotispäivän lähestyessä kävi kauneusleikkauksessa peitelläkseen ikääntymistään. Lyhyesti sanottuna tämä kirjan perusteella Vladimir Putin on ihmisenä aivan täysi kusipää.
tulikomento
Supreme Leader
Remeksen uusin Hesarin arvostelussa. Ei sen ihmeemmin kehuja saa. Minusta Remeksen ensimmäisten romaanien jälkeen homma rutinoitui ja alkoi muistuttaa jonkinlaista Jack Bauer 24 -versiota.
www.hs.fi
Remes hyödyntää mielellään ajankohtaisia maailmanpoliittisia asetelmia ja dramaattisia tilanteita. Tässä kirjassa tällainen asetelma ja tilanne on, luonnollisesti, Ukrainan sota, mutta sitä ei Remes suoraan kuvaa.
SEN SIJAAN hän keskittyy kehittelemään sekavan juonen, jossa on mukana muun muassa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä vastustavia idänkaupan veteraaneja, huumekauppiaaksi ryhtynyt rikkaan perheen vesa, tämän sotilaana toiminut opiskelukaveri, venäläisiä vakoojia, Suomen presidentti sekä huippusalainen, viimeistä teknologiaa edustava ruotsalainen sukellusvene.
Niin, ja sitten vielä muuan vaimonsa kohtalokasta yliajoa selvittelevä miekkonen sekä Iranin ydinaseohjelma.
Kirja-arvostelu | Ilkka Remeksen poukkoilevassa trilleriuutuudessa maistuu rutiini
Tarjolla on sukellusveneitä, vakoojia ja säntäilyä.
www.hs.fi
Remes hyödyntää mielellään ajankohtaisia maailmanpoliittisia asetelmia ja dramaattisia tilanteita. Tässä kirjassa tällainen asetelma ja tilanne on, luonnollisesti, Ukrainan sota, mutta sitä ei Remes suoraan kuvaa.
SEN SIJAAN hän keskittyy kehittelemään sekavan juonen, jossa on mukana muun muassa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä vastustavia idänkaupan veteraaneja, huumekauppiaaksi ryhtynyt rikkaan perheen vesa, tämän sotilaana toiminut opiskelukaveri, venäläisiä vakoojia, Suomen presidentti sekä huippusalainen, viimeistä teknologiaa edustava ruotsalainen sukellusvene.
Niin, ja sitten vielä muuan vaimonsa kohtalokasta yliajoa selvittelevä miekkonen sekä Iranin ydinaseohjelma.
Hesarin arvostelujen luotettavuus on tasoa nolla. Siihen kirjoittavat arvostelijat ovat taatusti luotettavia 100 % vassareita ja wokettajia. Ja se heijastuu itse arvosteluihin. Suomalaisten jännäriarvostelijoiden asennetta kuvaa hyvin Ruumiin kulttuurissa ollut Wilbur Smithin uusimman kirjan arvostelu. "Aika on ajanut Smithistä ohi". Smith ei woketa, hänen kirjoissaan miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Joten "aika on ajanut ohi".
Mikä siinä Beevorissa on niin huonoa? Olen törmännyt tähän mielipiteeseen usealta taholta. Minusta ne ovat populaarihistorioiksi ihan ok, ainakin Stalingrad ja Berliini -teokset.
Hohti, Paavo Bysantti - Tuhat Draaman vuotta. WSOY 2022.
Professori Paavo Hohti on ollut dosenttina Helsingin ja Tampereen yliopistoissa, tosin myös Suomen Kulttuurirahaston johtajana. Hän on tutkinut ja suomentanut antiikin ja Bysantin kreikankielistä kirjallisuutta. Siispä lienee luvallista sanoa, että hänen asiantuntemuksensa Bysanttiin liittyen on kunnossa.
Kirjan alussa Hohti tuo hyvin esiin Bysanttin historiaan liittyvän yleisen mielikuvan. Rooman valtakunnan jakautuessa Itä- ja Länsi-Roomaan, Itä-Rooma tiivistetään lyhyesti "rappeutuvaksi" ja hajoavaksi imperiumin jäänteeksi. Kuitenkin tuo jäänne kesti reilun tuhannen vuotta, ollen pitkiä aikoja yksi tärkeimpiä poliittisia ja sotilaallisia vaikuttajia Euroopassa ja Lähi-Idässä. Muutosta tietenkin tapahtui esimerkiksi kulttuurin alalla, mutta lienee epärealistista ajatella, että vuosituhannessa ei muutosta tapahtuisi. Tässä historian yleisteoksia (ja historiaan pintapuolisesti perehtyviä, kuten itseäni) usein vaivaa perspektiiviharha, jossa se myyttinen antiikin Rooma noin 200 vuotta ennen ja jälkeen ajanlaskun alun määritellään huippukohdaksi ja kaikki muutos tämän jälkeen on vain rappeutumista. Tämä on Hohdin mukaan Gibbonin Rooman valtakunnan rappio ja tuho -klassikon ansiota/syytä.
Hohti käsittelee 572 sivussa koko Bysantin ajan ja lisäksi (lyhyesti) tarkastelee Bysantin vaikutusta Länsi-Eurooppaan, Venäjälle ja Suomeen. Teoksen aihepiiri on mielenkiintoinen ja Hohti on selkeäsanainen ja hyvä kirjoittaja. Kuitenkin on pakko tunnustaa, että välillä teksti oli vähän raskaslukuista. Hohti ei toimi monen muun antiikista kirjoittajan tavoin ja esittele henkilöiden omituisuuksia/vastenmielisiä piirteitä enempää kuin on pakko. Tämä on tietysti tekstin objektiivisuuden kannalta positiivista, mutta lukijan kannalta hieman negatiivista. Myöskin pyrkimys lyhyeen ja ytimekkääseen ilmaisuun tarkoittaa, että tekstistä tulee hyvin tiivistä ja asiat marssitaan nopeasti läpi. Tyyliin: "Keisari nousi valtaan, mutta syttyi sota Persian kanssa ja keisari meni sotaan viideksi vuodeksi, mutta kuoli ja uusi keisari nousi valtaan."
Kun Hohti kirjan lopussa käsittelee Bysantin vaikutusta Suomessa, hän esittelee sekä Mika Waltarin että Paavo Haavikon. Hän myös siteeraa Tuomas Anhavan, jonka mukaan Haavikko ei pystynyt Waltarin tavoin tavoittamaan Bysantin hengellisyyttä ja tunnetta. Rohkenisin väittää, että tässä teoksessa Hohti sortuu samaan. Asiaa on paljon, mutta pieni "löysyys" ja pohdiskelu tekstissä, esim. noin 50 sivua lisää, olisi tehnyt ehkä teoksesta nautittavamman.
Joka tapauksessa Paavo Hohti on tehnyt suuren työn ja kirjoittanut erittäin asiapitoisen ja mielenkiintoisen kirjan aiheesta, joka valitettavan usein jää sivuun historian yleisesityksissä. Jos antiikin ja keskiajan historia kiinnostaa, niin kannattaa tarttua kirjaan. Esim. arabihallinto tai Normannivaltakunta Sisiliassa ja Etelä-Italiassa jäävät usein unohduksiin, mutta tässä nekin ovat ansaitsemallaan paikalla.
Professori Paavo Hohti on ollut dosenttina Helsingin ja Tampereen yliopistoissa, tosin myös Suomen Kulttuurirahaston johtajana. Hän on tutkinut ja suomentanut antiikin ja Bysantin kreikankielistä kirjallisuutta. Siispä lienee luvallista sanoa, että hänen asiantuntemuksensa Bysanttiin liittyen on kunnossa.
Kirjan alussa Hohti tuo hyvin esiin Bysanttin historiaan liittyvän yleisen mielikuvan. Rooman valtakunnan jakautuessa Itä- ja Länsi-Roomaan, Itä-Rooma tiivistetään lyhyesti "rappeutuvaksi" ja hajoavaksi imperiumin jäänteeksi. Kuitenkin tuo jäänne kesti reilun tuhannen vuotta, ollen pitkiä aikoja yksi tärkeimpiä poliittisia ja sotilaallisia vaikuttajia Euroopassa ja Lähi-Idässä. Muutosta tietenkin tapahtui esimerkiksi kulttuurin alalla, mutta lienee epärealistista ajatella, että vuosituhannessa ei muutosta tapahtuisi. Tässä historian yleisteoksia (ja historiaan pintapuolisesti perehtyviä, kuten itseäni) usein vaivaa perspektiiviharha, jossa se myyttinen antiikin Rooma noin 200 vuotta ennen ja jälkeen ajanlaskun alun määritellään huippukohdaksi ja kaikki muutos tämän jälkeen on vain rappeutumista. Tämä on Hohdin mukaan Gibbonin Rooman valtakunnan rappio ja tuho -klassikon ansiota/syytä.
Hohti käsittelee 572 sivussa koko Bysantin ajan ja lisäksi (lyhyesti) tarkastelee Bysantin vaikutusta Länsi-Eurooppaan, Venäjälle ja Suomeen. Teoksen aihepiiri on mielenkiintoinen ja Hohti on selkeäsanainen ja hyvä kirjoittaja. Kuitenkin on pakko tunnustaa, että välillä teksti oli vähän raskaslukuista. Hohti ei toimi monen muun antiikista kirjoittajan tavoin ja esittele henkilöiden omituisuuksia/vastenmielisiä piirteitä enempää kuin on pakko. Tämä on tietysti tekstin objektiivisuuden kannalta positiivista, mutta lukijan kannalta hieman negatiivista. Myöskin pyrkimys lyhyeen ja ytimekkääseen ilmaisuun tarkoittaa, että tekstistä tulee hyvin tiivistä ja asiat marssitaan nopeasti läpi. Tyyliin: "Keisari nousi valtaan, mutta syttyi sota Persian kanssa ja keisari meni sotaan viideksi vuodeksi, mutta kuoli ja uusi keisari nousi valtaan."
Kun Hohti kirjan lopussa käsittelee Bysantin vaikutusta Suomessa, hän esittelee sekä Mika Waltarin että Paavo Haavikon. Hän myös siteeraa Tuomas Anhavan, jonka mukaan Haavikko ei pystynyt Waltarin tavoin tavoittamaan Bysantin hengellisyyttä ja tunnetta. Rohkenisin väittää, että tässä teoksessa Hohti sortuu samaan. Asiaa on paljon, mutta pieni "löysyys" ja pohdiskelu tekstissä, esim. noin 50 sivua lisää, olisi tehnyt ehkä teoksesta nautittavamman.
Joka tapauksessa Paavo Hohti on tehnyt suuren työn ja kirjoittanut erittäin asiapitoisen ja mielenkiintoisen kirjan aiheesta, joka valitettavan usein jää sivuun historian yleisesityksissä. Jos antiikin ja keskiajan historia kiinnostaa, niin kannattaa tarttua kirjaan. Esim. arabihallinto tai Normannivaltakunta Sisiliassa ja Etelä-Italiassa jäävät usein unohduksiin, mutta tässä nekin ovat ansaitsemallaan paikalla.