Luettuani nyt Aavikkoketun, olen edelleen sitä mieltä, että henkilövetoisen ja tapahtumavetoisen kerronnan ei tarvitsisi olla joko/tai tai niiden välillä olla miekalla piirretty viiva. Vaan henkilöhahmot voisi kirjoittaa niin, että niistä välittyisi lukijalle edes jonkinlainen persoonallisuuden tapainen, ja että ne erottaisi toisistaan muutenkin kuin pelkän nimen tai jonkin täysin ulkokultaisen ominaisuuden (esim. sotilasarvo tai muu asema organisaatiossa) perusteella. Immonen ei oikein osaa kirjoittaa hahmoista millään tavalla persoonallisia. Jopa tuskastuttavan paljon heille on kuitenkin kirjoitettu milloin mistäkin asioista olevia murheita, ja kahden päähenkilön parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä huolia ja toiveita on aivan liiankin kanssa, koska ne samat pohdinnat tulevat vähän väliä esiin ihan samanlaisina. Huolineen ja murheineen (muita tunteita heillä kun ei oikeastaan ole, mitä nyt ehkä pieni positiivinen odotus tulevasta elämästä kirjan loppua kohti edetessä) nämäkin henkilöt ovat lukijalle pelkkiä nimiä, sotilasarvoja, työhistoriaa, pelkiksi nimiksi jääviä perhesuhteita jne.
Melkeinpä väittäisin, että useimmiten historiaan kirjallisuuden suosikkeina jäävät sellaiset teokset, joissa kerronta on enemmän henkilövetoista, mutta tapahtumat etenevät ja juoni kulkee teoksen tyylilajin vaatimalla tavalla siitä huolimatta ja henkilöiden päänsisäisen elämän sitä liikaa puurouttamatta (ellei päänsisäinen elämä satu olemaan kirjan nimenomainen pointti). Näin helppona esimerkkinä: kuka Tuntematonta sotilasta vielä 2022 siteeraisi tällä palstalla, tai enemmälti edes muistaisi, jos se olisi kirjoitettu puhtaan tapahtumavetoisesti, ja henkilöhahmot olisivat yleiskieltä puhuvia geneerisiä henkilöinä yhdentekeväksi jääviä täysin persoonattomia sotilaita a'la "Antti", "Mikael" ja "Joni"? Myönnän, että tässä kokemusmaailmaa saattaa kyllä vääristää filmatisoinnit ja näyttelijät, jotka ovat tuoneet sisältöä Linnan kirjoittamille hahmoille yli sen, mihin kirjailija on pystynyt itse - ei kuitenkaan välttämättä, näyttelijäntyö ei aina anna mitään lisää kirjaan, jopa voi sitä vähentääkin, esim. Seppo Jokisen dekkareista (joissa henkilökuvaus on onnistunutta, joskin ehkä jopa liiankin karikatyyrimaista) tehty telkkarisarja on ihan paskaa, koska henkilökuvaus prakaa filmatisoinnissa eikä liian tiivistetyssä telkkarisarjassa juonikaan oikein toimi.
Tietenkin oma kysymyksensä on, haluaako kirjalija kirjoittaa yksittäisen action-pläjäyksen vai kirjasarjan. Jos jälkimmäistä, henkilöiden rooli ja merkitys kasvaa, koska heidän tekemistään seurataan kirjasta toiseen. Tai haluaako kirjoittaa vain action-pläjäyksen lukijoiden viihteeksi, vai tavoitteleeko omaa magnun opustaan, kuten Linna lie jo alkujaankin ajatellut kirjoitellessaan muistiinpanojaan korsussa rintamasotilaana. Jälkimmäisen ollessa tavoitteena teoksen kokonaisvaltainen onnistuminen henkilöitä myöten on olennaisempi päämäärä. Mutta silti kirjoitti mitä tahansa, voi kirjoittaa myös henkilöt hyvin ja persoonallisiksi muun kärsimättä. Kokemus voi olla tietenkin myös lukijatyypistä kiinni. Ehkä itse olen niin kiinnostunut muutenkin ihmisistä ja heidän omituisuuksistaan, että kaipaisin kirjallisuudessakin ihmisiin hieman inhimillistä särmää, ja ihmisten välisen kanssakäymisen kuvaukseen jotain sellaista, joka jollain tavalla kuulostaisi oikeiden ihmisten kohtaamiselta. Toisille sellainen voi olla vähemmän tärkeää ja pelkkä toiminta riittää.
Aavikkokettu oli kuitenkin aivan hyvä ja viihdyttävä kirja, eikä siihen käytetty aika lainkaan harmittanut. Täytti siis tarkoituksensa. Mutta ei siitä mitään ikiaikaista klassikkoa tule, tuskin on ollut tarkoituskaan.