Lueskelen nyt Heikki Mansikan työelämäkerrallista kirjaa Hornet-lentäjä.
Katso liite: 78027
Koulussa kehnosti menestynyt Mansikka innostui kaverinsa esimerkin innoittamana hakemaan Ilmavoimien lentäjävarusmieskoulutukseen. Satojen hakijoiden joukosta Mansikalle avautui yhtenä harvoista paikka lentäjäkoulutukseen, Mansikan tapauksessa lentoaliupseerikurssille. Mansikka päätti panostaa opintoihin täysillä, sillä uskoi työuran ilmavoimissa olevan parasta, mihin hän voisi päästä vaatimattomalla koulumenestyksellään. Kun tilaisuus oli tarjolla, hän teki kaikkensa ollakseen sen arvoinen. Kesken kurssin PV päätti lakkauttaa lentäjien toimiupseerikoulutuksen, mikä oli vähällä tuhota Mansikan urahaaveet, sillä aliupseerikurssin suorittanut ei voinut hakeutua ilmavoimien kadettikurssille. Lopulta PV päätti, että viisi parasta aliupseerikurssin oppilasta sai jatkaa lentoreserviupseerikurssilla. Mansikka oli tehnyt valtavasti töitä opinnoissaan ja hyvällä opintomenestyksellään valikoitui upseerikurssille. Moni kurssikaveri oli löysäillyt arvellen toimiupseerikurssille pääsyn olevan melko helppoa, koska läheskään kaikilla kurssilaisilla ei ollut aikomus hakeutua ilmavoimiin kurssin jälkeen ja paikkoja oli halukkaisiin nähden reilusti tarjolla - löysäily sitten taisi kostautua monelle heistä.
Kirjaa olen lukenut läpi vajaan puolet ja olen päässyt siihen asti, jossa Draken-pilotti Mansikkaa nyt ollaan kouluttamassa Hornet-lentäjäksi. Tähän asti on ollut erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lukukokemusta parantaa se, että kerronta on sujuvaa, teksti hyvin kirjoitettua (ja kustannustoimitettua). Aihe on tietenkin sellaisenaankin mielenkiintoinen, ja kirjalle ansioksi on se, että kirjoittaja on kypsä, kokenut, tervejärkinen ja realistinen aikuinen ihminen. Hän osaa suhtautua kriittisesti itseensä ja erilaisiin kokemiinsa asioihin. Terävää kritiikkiä antaa itselleen omista tekemisistään ja suhtautumisistaan kuin myös (kohteliaan anonyymisti) eri yhteyksissä kokemalleen simputuskulttuurille, osalle Lentosotakoulun silloisista kouluttajista, joilla oli luokattoman huono asenne kaikkeen sekä ensimmäisen lentopalveluspaikkansa Draken-lentueen sisäänpäinlämpiävälle huonohenkiselle palveluskulttuurille. Kiitosta saavat ne, jotka asenteellaan ja ammattitaidollaan sen ansaitsevat, kuten hyvät työhönsä vakavasti suhtautuvat lentokouluttajat, joita niitäkin oli sentään paljon Lentosotakoulussa ja laivueissa. Lentäjäksi kouluttautumisen ja lentäjän työn eri osa-alueet tulevat myös hyvin kuvatuiksi. Peruskoulutus alkaen Vinkasta ja Hawkista, taitolento, taistelulento, lentäjien oma keskinäinen ammattikulttuuri, lentue / laivue työyhteisönä ym. Ja se valtava työ, jonka jo esimerkiksi Hornetin eri järjestelmien toiminnan oppiminen vaatii juurta jaksaen, jotta myös erilaiset vikatilanteet ja niiden vaatima reagointi onnistuisi tosipaikassakin.
Se tulee jo kirjan alkupuoliskolla hyvin selväksi, että hävittäjälentäjäksi kouluttautuminen ja työ lentäjänä on henkisesti ja fyysisesti uskomattoman raskas urapolku ainakin sellaisena miten siihen Suomessa suhtaudutaan mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa.
Kirja antaa myös perspektiiviä siihen, kuinka helposti ja nopeasti on mahdollista saada F-16 pilotteja koulutetuksi Ukrainan tarpeisiin. Tietenkin se on mahdollista, mutta jos nopeasti halutaan, niin jostain on pakko joutua myös tinkimään. Ellei koulutus ole jo ollut hissukseen käynnissä jossain. EDIT. asiaa auttaa toki se, että koulutukseen valittavilla lentäjillä on jo lentokokemusta tehokkaistakin hävittäjälentäjistä, niin voidaan keskittyä koulutettavan koneen tyyppikoulutukseen ja järjestelmiin.
