Ehkä 4-5 vuotta sitten. Syynä turvallisuuspoliittinen erimielisyys, vaikka virallisesti taisivat puhua iästä. Ahdolla oli siis lehdessä kolumni. Ollut ainakin 20 vuotta. Sen jälkeen Kylkiraudassa ei ole ollut yhtään lukemisen arvoista sivua. Kirja-arvostelutkin ovat enemmän kirjaesittelyitä/-mainoksia kuin arvosteluita.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Ahto oli pätevä historioitsija. Tietoa hänellä määrätyistä aiheista on aivan varmasti on edelleenkin enemmän kuin minulla koskaan tulee olemaan.
Silti Ahto mielestäni joskus 1990-luvun lopussa/2000-luvun alussa alkoi jumittaa kirja-arvosteluissaan. Totta on, että esim. joukko-osastot pitää ilmoittaa oikein, mutta sotahistorioitsijankin kannattaisi muistaa konteksti. Jos käsitellään (kuvitteellisena) esimerkkinä vaikkapa toista maailmansotaa Lapissa, on aika mitätön yksityiskohta, puhutaanko 6. SS-Divisioonasta vai 6. SS-Gebirgs-Division „Nord“:ista, kunhan käsittely on jotenkin loogista. Sitten jos aiheena on "Saksalaiset joukko-osastot Lapissa", nimeäminen pitää tietenkin tehdä huolellisemmin. Kuitenkin yleisesti ottaen yksittäisiin virheisiin puuttuminen on vähän niin ja näin, ellei kyseessä ole virhe, joka vaikeuttaa asian ymmärtämistä. Koska jos joskus kirjoittaa jotain julkaistavaa, virheitä jää aina. Sille vain ei mahda mitään.
Jos aiheena on toinen Baltiassa, juutalaisten joukkomurha kuuluu kirjaan ehdottomasti. Ahdolla oli aikoinaan melkoinen tendessi holocaustin liudentamisessa. Esimerkkinä edelleenkin se muistuttelu siitä, että monet kommunistien johtajista olivat juutalaisia.
Myöskin toistuva muistuttelu "Zukov/Rokossovski tms. ei katunut" alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Joo, ei katunut ja häpeä heille. Esimerkiksi Beevorin Berliini-kirjan jälkeen kenenkään toiseen maailmansotaan perehtyvän ei pitäisi olla tietämätön puna-armeijan toimintatavoista Itä-Euroopassa. Joo, Beevor ei mielestäsi ole minkään arvoinen, mutta on silti yksi tunnetuimpia asiaa käsitelleitä ja kirjan ilmestymisen aikaan asia oli esillä tiedotusvälineissä ympäri maailmaa. Ja muistamme tietenkin Suomesta sen erään puna-armeijan kunnian puolesta närkästyneen nuoren naisen vihaisen kysymyksen Beevorille (muistaakseni Akateemisessa kirjakaupassa) "Mistä voitte tietää, että ne naiset eivät halunneet ryhmäseksiä?"
Enkä myöskään ainakaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella ollut yksin mielipiteeni kanssa.
Mutta sovitaan, että ollaan eri mieltä. Minusta Ahto on/oli pätevä historioitsija ja erittäin lukenut mies, mutta hänen tapauksessaan henkilökohtainen mielipide vaikuttaa mielestäni liian voimakkaasti hänen kirja-arviointeihinsa. Esimerkin mainitsen tässä Saara Jantusen Infosota-teoksen esittelyssäni. Tämä ei tietenkään ole yksin Ahdon ongelma, vaan kaikki historian tutkijat ja kirjoittajat kärsivät samasta ongelmasta. Toiset selättävät sen paremmin kuin toiset.
Nestehukka
Kapteeni
Vanhan kirjallisuuden päivät jatkuu vielä huomenna Sastamalassa. Uutta ja vanhaa kirjaa oli runsaasti vaikka paikka on täksi vuodeksi vaihtunut. Eli tuhansien kirjojen selailua helteen kuumentamissa ahtaissa tiloissa ja huomisen ilmankosteudessa tarjolla sadepäivän ratoksi.
vanhankirjallisuudenpaivat.com
Etusivu • Vanhan kirjallisuuden päivät
Vanhan kirjallisuuden päivät järjestetään juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Sastamalassa. Pääsymaksuttoman tapahtuman kivijalan muodostavat antikvaariset
vanhankirjallisuudenpaivat.com
Ehkäpä Ahdon kunniakäsitys on nykyajalle vieras, sillä hän ainakin Egon Krenzin muistelmien arvostelussa hän halveksuu niitä takinkääntäjiä, jotka DDR:n ollessa voimissaan olivat 100 % DDR:n takana, mutta valtion hajottua he kilvan julistautuivat vankkumattomiksi demokratian tukipylväiksi.
Mitä tulee siihen, että monet kommunistijohtajista olivat juutalaisia, niin kyseistä perspektiiviä on käsitellyt myös historioitsija Frank Ellis kirjassaan Barbarossa 1941 (University Press of Kansas). Ja ehkä kannattaisi myös muistaa se, että sen ajan, siis 2. ms:n aikana ja sitä ennen, ihmisille kommunismin ja juutalaisten "avoliitto" oli paljon tuntuvampi asia kuin nykypäivänä uskalletaan ajatella. Tieteellisen historiankirjoituksen pitäisi välttää historiallisten henkilöitten toimien arvottamista myöhempien aikojen moraalikäsitysten perusteella. Näin kirjoittaa mm. Seppo Hentilä yhden kirjansa esipuheessa. Samaa toisti useasti Matti Klinge.
Mitä tulee Beevoriin, ei hän esittänyt mitään mullistavaa neukkujen käytöksestä. Asiasta oli kirjallisuutta kymmeniä vuosia aiemmin.
Mitä tulee siihen, että monet kommunistijohtajista olivat juutalaisia, niin kyseistä perspektiiviä on käsitellyt myös historioitsija Frank Ellis kirjassaan Barbarossa 1941 (University Press of Kansas). Ja ehkä kannattaisi myös muistaa se, että sen ajan, siis 2. ms:n aikana ja sitä ennen, ihmisille kommunismin ja juutalaisten "avoliitto" oli paljon tuntuvampi asia kuin nykypäivänä uskalletaan ajatella. Tieteellisen historiankirjoituksen pitäisi välttää historiallisten henkilöitten toimien arvottamista myöhempien aikojen moraalikäsitysten perusteella. Näin kirjoittaa mm. Seppo Hentilä yhden kirjansa esipuheessa. Samaa toisti useasti Matti Klinge.
Mitä tulee Beevoriin, ei hän esittänyt mitään mullistavaa neukkujen käytöksestä. Asiasta oli kirjallisuutta kymmeniä vuosia aiemmin.
tulikomento
Supreme Leader
Tämmöisen löysin tänään divarista parilla eurolla. Kirjoittaja oli 20. prikaatin romahduksen silminnäkijä. Kirja ilmestyi 90-luvun alussa.
tulikomento
Supreme Leader
Tietääkös ilmailumiehet @Ikarus ja @Leaderdog onko Hannu Valtosen Kuhlmey -kirjan uusimmassa painoksessa mitä uutta aikaisempiin verrattuna ? Minulla kotikirjahyllyssä oleva on muistaakseni kolmas painos.
Ikarus
Respected Leader
Valitettavasti en tiedä, miten paljon on eroa vanhempiin painoksiin.
tulikomento
Supreme Leader
Valtonen on käsittääkseni aiemmin tarkistellut tappio- ja määrävahvuusluetteloita ym. Ja olikohan toisessa vai kolmannessa painoksessa uutena asiana mukana neukkujen näkökulmaa.
Linkin mukaan muutokset ovat aika pienet. Jostain syystä kustantajan nettisivuilla ei mainita mitään muutoksia.
Jukka Korpela. Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023.
Nyt oli kova kirja. Korpela on erittäin perehtynyt Itä-Euroopan vanhempaan historiaan ja tässä teoksessa sen kyllä huomaa.
Korpela pyrkii kirjallaan selittämään Venäjän ideaa. Hän esittelee teoksessa Venäjän historian (tai siis oman tulkintansa siitä) suunnilleen Rurikin saapumisesta Pietari Suuren ajan loppuun, eli suunnilleen 800-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Tässä osiossa ei sinänsä ole mitään hirveän uutta, mutta Korpela pyrkii liittämään alueen kehityksen läntiseen perinteeseen Kiovan ja Novogorodin alueilla, Bysanttiin uskonnollisessa mielessä ja nykyisen Länsi-Ukrainan alueella sekä mongolivaltakuntien ja islamilaisten valtioiden kehitykseen eri aikoina. Samalla Korpela myös esittelee venäläisten oman "kanonisen" tapahtumien tulkinnan ja sen kehityksen. Hyvä esimerkki on Aleksanteri Nevski, joka on Venäjällä kohotettu suorastaan pyhimysmäisiin korkeuksiin. Venäläinen tulkinta on suunnilleen, että Aleksanteri katkaisi Novgorodin (Venäjän) alamaisuuden mongolien ordaan ja pysäytti länsimaiset viholliset lyömällä ensin ruotsalaiset ja sitten saksalaisen ritarikunnan. Korpelan Aleksanteri taas on ordan uskollinen palvelija, joka nousee suuriruhtinaaksi, kun isä kuolee palatessaan poikiensa kanssa mongolien kurultaista (kokouksesta), jolloin Aleksanteri palaa takaisin ja saa kaanilta arvonimen.
Itselleni mielenkiintoisinta antia oli juuri tuon itäisen vaikutuksen esittely. Vaikka 1600- ja 1700-luvuilta lähtien Venäläinen "suuri kertomus" on korostanut vastakkainasettelua islamin ja mongolien kanssa, vielä Iivana IV eli Iivana Julma pystyi puhumaan tataaria ja muiden valtakunnan ylätason voimaryhmien, kuten Rurikidien ja Gediminidien lisäksi tataarit olivat vahva tekijä 1600-luvun loppupuolelle saakka. Tämän jälkeen he venäläistyivät lopullisesti. Kuitenkin tämä koskee vain yhteiskunnan ylintä tasoa, tavallisen väestön parissa eri kulttuurit ja jopa uskonnot säilyivät pitkään ja kohtuullisen sopuisassa rinnakkaiselossa. Hallintoa ei kiinnostanut paneutua yksityiskohtaisiin uudistuksiin, pelkkä totteleminen riitti. Toinen mielenkiintoinen tieto oli Pietari Suuren (mahdollinen) alkuperäinen ajatus siirtää pääkaupunki Taganrogiin Mustanmeren rannalle. Osmaneille kärsitty tappio 1711 pakotti luopumaan tästä ajatuksesta, jolloin katse siirtyi Itämerelle.
Myös Korpelan kuvaus Moskovan ruhtinaskunnan synnystä ja yksityiskohtana Vasili I:n kolikoista (etupuolella "Koko Rusin Suuriruhtinas" ja kääntöpuolella "Kauan eläköön sulttaani Tohtamys!" (T. oli tuolloin ordan kaani) on mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin venäläisen historiatulkinnan vapaata suhtautumista tapahtuneeseen. Koko kirjasta tulee mieleen Korpelan luennolla esittämä kuvaus keskiaikaisesta totuuskäsityksestä, eli että tärkeämpää on kertoa, mitä olisi PITÄNYT tapahtua, koska se olisi Jumalan tahdon mukaista, eikä sitä kuinka Perkele pystyi sekoittamaan jumalallisen tahdon.
Korpela korostaa venäläisen maailmankuvan ja sen synnyn ymmärtämisen merkitystä. Venäläinen maailmankuva on rakennettu jo vuosisatojen ajan toisella tavalla kuin länsimainen maailmankuva. Venäjällä ei koskaan kehittynyt samanlaista loogista ja rationaalista valtio-oppia ja ajattelua kuin länsimaissa, vaan venäläinen ajattelu pohjaa bysanttilaiseen mystiseen ortodoksiaan ja itäisiin klaaniyhteiskuntiin. Kiovan Rus (tai siis myyttinen tulkinta siitä) on Venäjälle aidosti tärkeä ja oikeasti olemassa oleva idea, joka pitää palauttaa. Tämä ei ole Duginin keksintöä, vaan jo satoja vuosia vanhempi selitys. Tähän kytkeytyy ajatus siitä, että Venäläinen ortodoksia on ainoa oikea kristinuskon muoto. Siihen kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että hallitsija on myös Jumalan edustaja ja Hänen etujensa puolustaja. Tällöin kaikki keinot ovat oikeutettuja, koska Jumala on valtuuttanut hallitsijan. Mielenkiintoista on, että Neuvostoliittokaan ei luopunut tuosta selitysmallista (paitsi tietysti heivasi sen uskontopuolen takavasemmalle, paitsi toisen maailmansodan ajaksi), vaan myös neuvostoliittolainen historiankirjoitus piti selvänä jatkumoa Rurikista nykypäivän Venäjään. Lyhyesti sanottuna sivulla 250:
Korpelan teos ei ole mitään populaarihistoriaa, vaan kovatasoista tiedettä. Kuitenkin se on selkeästi ja sujuvasti kirjoitettu ja melkoisen tiivis paketti, jolloin sen punaista lankaa on helppo seurata. Suosittelen Venäjän historiasta ja venäläisestä ajattelutavasta kiinnostuneille.
Nyt oli kova kirja. Korpela on erittäin perehtynyt Itä-Euroopan vanhempaan historiaan ja tässä teoksessa sen kyllä huomaa.
Korpela pyrkii kirjallaan selittämään Venäjän ideaa. Hän esittelee teoksessa Venäjän historian (tai siis oman tulkintansa siitä) suunnilleen Rurikin saapumisesta Pietari Suuren ajan loppuun, eli suunnilleen 800-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Tässä osiossa ei sinänsä ole mitään hirveän uutta, mutta Korpela pyrkii liittämään alueen kehityksen läntiseen perinteeseen Kiovan ja Novogorodin alueilla, Bysanttiin uskonnollisessa mielessä ja nykyisen Länsi-Ukrainan alueella sekä mongolivaltakuntien ja islamilaisten valtioiden kehitykseen eri aikoina. Samalla Korpela myös esittelee venäläisten oman "kanonisen" tapahtumien tulkinnan ja sen kehityksen. Hyvä esimerkki on Aleksanteri Nevski, joka on Venäjällä kohotettu suorastaan pyhimysmäisiin korkeuksiin. Venäläinen tulkinta on suunnilleen, että Aleksanteri katkaisi Novgorodin (Venäjän) alamaisuuden mongolien ordaan ja pysäytti länsimaiset viholliset lyömällä ensin ruotsalaiset ja sitten saksalaisen ritarikunnan. Korpelan Aleksanteri taas on ordan uskollinen palvelija, joka nousee suuriruhtinaaksi, kun isä kuolee palatessaan poikiensa kanssa mongolien kurultaista (kokouksesta), jolloin Aleksanteri palaa takaisin ja saa kaanilta arvonimen.
Itselleni mielenkiintoisinta antia oli juuri tuon itäisen vaikutuksen esittely. Vaikka 1600- ja 1700-luvuilta lähtien Venäläinen "suuri kertomus" on korostanut vastakkainasettelua islamin ja mongolien kanssa, vielä Iivana IV eli Iivana Julma pystyi puhumaan tataaria ja muiden valtakunnan ylätason voimaryhmien, kuten Rurikidien ja Gediminidien lisäksi tataarit olivat vahva tekijä 1600-luvun loppupuolelle saakka. Tämän jälkeen he venäläistyivät lopullisesti. Kuitenkin tämä koskee vain yhteiskunnan ylintä tasoa, tavallisen väestön parissa eri kulttuurit ja jopa uskonnot säilyivät pitkään ja kohtuullisen sopuisassa rinnakkaiselossa. Hallintoa ei kiinnostanut paneutua yksityiskohtaisiin uudistuksiin, pelkkä totteleminen riitti. Toinen mielenkiintoinen tieto oli Pietari Suuren (mahdollinen) alkuperäinen ajatus siirtää pääkaupunki Taganrogiin Mustanmeren rannalle. Osmaneille kärsitty tappio 1711 pakotti luopumaan tästä ajatuksesta, jolloin katse siirtyi Itämerelle.
Myös Korpelan kuvaus Moskovan ruhtinaskunnan synnystä ja yksityiskohtana Vasili I:n kolikoista (etupuolella "Koko Rusin Suuriruhtinas" ja kääntöpuolella "Kauan eläköön sulttaani Tohtamys!" (T. oli tuolloin ordan kaani) on mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin venäläisen historiatulkinnan vapaata suhtautumista tapahtuneeseen. Koko kirjasta tulee mieleen Korpelan luennolla esittämä kuvaus keskiaikaisesta totuuskäsityksestä, eli että tärkeämpää on kertoa, mitä olisi PITÄNYT tapahtua, koska se olisi Jumalan tahdon mukaista, eikä sitä kuinka Perkele pystyi sekoittamaan jumalallisen tahdon.
Korpela korostaa venäläisen maailmankuvan ja sen synnyn ymmärtämisen merkitystä. Venäläinen maailmankuva on rakennettu jo vuosisatojen ajan toisella tavalla kuin länsimainen maailmankuva. Venäjällä ei koskaan kehittynyt samanlaista loogista ja rationaalista valtio-oppia ja ajattelua kuin länsimaissa, vaan venäläinen ajattelu pohjaa bysanttilaiseen mystiseen ortodoksiaan ja itäisiin klaaniyhteiskuntiin. Kiovan Rus (tai siis myyttinen tulkinta siitä) on Venäjälle aidosti tärkeä ja oikeasti olemassa oleva idea, joka pitää palauttaa. Tämä ei ole Duginin keksintöä, vaan jo satoja vuosia vanhempi selitys. Tähän kytkeytyy ajatus siitä, että Venäläinen ortodoksia on ainoa oikea kristinuskon muoto. Siihen kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että hallitsija on myös Jumalan edustaja ja Hänen etujensa puolustaja. Tällöin kaikki keinot ovat oikeutettuja, koska Jumala on valtuuttanut hallitsijan. Mielenkiintoista on, että Neuvostoliittokaan ei luopunut tuosta selitysmallista (paitsi tietysti heivasi sen uskontopuolen takavasemmalle, paitsi toisen maailmansodan ajaksi), vaan myös neuvostoliittolainen historiankirjoitus piti selvänä jatkumoa Rurikista nykypäivän Venäjään. Lyhyesti sanottuna sivulla 250:
Korpelan teos ei ole mitään populaarihistoriaa, vaan kovatasoista tiedettä. Kuitenkin se on selkeästi ja sujuvasti kirjoitettu ja melkoisen tiivis paketti, jolloin sen punaista lankaa on helppo seurata. Suosittelen Venäjän historiasta ja venäläisestä ajattelutavasta kiinnostuneille.
tulikomento
Supreme Leader
Divarilöytö. 60-luvun puolivälissä ilmestynyt. Kirjailija Robin Moore kävi hyväksytysti läpi jenkkiarmeijan erikoisjoukkokurssin, sekä harjoitteli vihreiden barettien kanssa Fort Braggissa ja Fort Benningissä. 1963 Moore seurasi erikoisjoukkoja Etelä-Vietnamiin. Lauri Törni esiintyy kirjassa nimellä Sven Kornie.
Lawrence Paterson. Kolmannen valtakunnan erikoisjoukot - Brandenburg-rykmentti 1939-1945. Koala 2019. Suom. Juha Peltonen.
Kirjoittajasta ei hirveästi taustatietoa löytynyt. Näyttäisi olevan uusiseelantilainen kirjailija, joka on keskittynyt toisesta maailmansodasta kertoviin tietoteoksiin.
Brandenburg-rykmentti oli Saksan pääesikunnan tiedustelupalvelun luoma sotilasosasto erikoissodankäynnin ja tiedustelun tarpeisiin. Alussa Paterson kuvaa osaston syntyä ja sen taustalla vaikuttaneita henkilöitä. Hänen tuossa vaiheessa Abwehria johtaneen Canariksen tarkoituksena oli luoda sotilasosasto paitsi sotaa, myös natsihallinnon kukistamista varten. Tämä jälkimmäinen tavoite meni pahasti munilleen.
Paterson omien sanojensa mukaan on pyrkinyt välttämään tarinoiden värittämistä ja kaunokirjallista otetta ja yrittänyt pysyä asiassa. Tässä hän aika hyvin onnistuukin. Tietysti osa muistelmapätkistä on aika menevää kuvausta, mutta se kuuluu asiaan, eikä ole Patersonin kynästä. Hän myös pyrkii oikomaan joitakin aiemman kirjallisuuden virheitä.
Brandenburg-rykmentti (myöhemmin divisioona) poikkesi organisaatioltaan huomattavasti normaaleista jalkaväkirykmenteistä (ja divisioonista). Ennen sodan loppuvaihetta se ei taistellut kootusti, vaan sen osastoja oli sijoitettu pitkin poikin Saksan sotanäyttämöä. Eri operaatiot käydään läpi melkoisen kattavasti. Välillä brandenburgilaiset onnistuvat ja välillä epäonnistuvat. Osa epäonnistumisista menee ihan suoraan osaamattomien johtajien piikkiin, eli välillä rintamakomentajat käyttivät brandenburgilaisia silkkana kevyenä jalkaväkenä tai muuten väärin. Myös se Suomessa partiomatkoja tehnyt osasto on kirjassa mukana.
Sarjassamme "ihan jees" teos Brandenburg-osastosta. Valtavan syvällistä analyysiä se ei sisällä, mutta kuvaa tapahtumat suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Teksti on pääosin sujuvaa, mutta välillä suomentajalla on tullut omituisia lipsahduksia, jotka yleensä eivät ymmärtämistä haittaa, mutta välillä vähän ihmetyttävät. Esimerkiksi irlantilaiset musketöörit toisessa maailmansodassa. Tuon olisi voinut varmaan suomentaa ihan sotamieheksikin. Tai sen joukko-osaston ihan vain rykmentiksi (käsittääkseni Royal Irish Fusiliers).
Kirjoittajasta ei hirveästi taustatietoa löytynyt. Näyttäisi olevan uusiseelantilainen kirjailija, joka on keskittynyt toisesta maailmansodasta kertoviin tietoteoksiin.
Brandenburg-rykmentti oli Saksan pääesikunnan tiedustelupalvelun luoma sotilasosasto erikoissodankäynnin ja tiedustelun tarpeisiin. Alussa Paterson kuvaa osaston syntyä ja sen taustalla vaikuttaneita henkilöitä. Hänen tuossa vaiheessa Abwehria johtaneen Canariksen tarkoituksena oli luoda sotilasosasto paitsi sotaa, myös natsihallinnon kukistamista varten. Tämä jälkimmäinen tavoite meni pahasti munilleen.
Paterson omien sanojensa mukaan on pyrkinyt välttämään tarinoiden värittämistä ja kaunokirjallista otetta ja yrittänyt pysyä asiassa. Tässä hän aika hyvin onnistuukin. Tietysti osa muistelmapätkistä on aika menevää kuvausta, mutta se kuuluu asiaan, eikä ole Patersonin kynästä. Hän myös pyrkii oikomaan joitakin aiemman kirjallisuuden virheitä.
Brandenburg-rykmentti (myöhemmin divisioona) poikkesi organisaatioltaan huomattavasti normaaleista jalkaväkirykmenteistä (ja divisioonista). Ennen sodan loppuvaihetta se ei taistellut kootusti, vaan sen osastoja oli sijoitettu pitkin poikin Saksan sotanäyttämöä. Eri operaatiot käydään läpi melkoisen kattavasti. Välillä brandenburgilaiset onnistuvat ja välillä epäonnistuvat. Osa epäonnistumisista menee ihan suoraan osaamattomien johtajien piikkiin, eli välillä rintamakomentajat käyttivät brandenburgilaisia silkkana kevyenä jalkaväkenä tai muuten väärin. Myös se Suomessa partiomatkoja tehnyt osasto on kirjassa mukana.
Sarjassamme "ihan jees" teos Brandenburg-osastosta. Valtavan syvällistä analyysiä se ei sisällä, mutta kuvaa tapahtumat suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Teksti on pääosin sujuvaa, mutta välillä suomentajalla on tullut omituisia lipsahduksia, jotka yleensä eivät ymmärtämistä haittaa, mutta välillä vähän ihmetyttävät. Esimerkiksi irlantilaiset musketöörit toisessa maailmansodassa. Tuon olisi voinut varmaan suomentaa ihan sotamieheksikin. Tai sen joukko-osaston ihan vain rykmentiksi (käsittääkseni Royal Irish Fusiliers).
Markku Henriksson. Melkein valittu kansa - Yhdysvaltalaiset ja heidän alueelliset kulttuurinsa. Tammi 2022.
Markku Henriksson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnell-Douglas-professori emeritus ja Tampereen yliopiston Yhdysvaltain ja Kanadan tutkimuksen dosentti. Näin toteaa kustantaja.
Henriksson siis varmaankin tietää, mistä kirjoittaa. Näin maallikolle teos jättää vähän kaksijakoisen vaikutelman. Siinä kylläkin melkoisen monipuolisesti käydään läpi miten monella eri tavalla Yhdysvaltoja ja yhdysvaltalaisia voidaan jaotella ja jaotellaan maantieteellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti. Tämä on hyvä. Kuitenkaan esitystapa ei ollut oikein minun mieleeni. Osa tekstistä olettaa lukijan tietävän saman kuin kirjoittaja. Sitä kalvinismia sieltä nostetaan esille Yhdysvaltain ideologian taustalta (mm. Matti Klingen suulla) ja joitain yksittäisiä avauksia kalvinismista tehdäänkin, mutta vähän hajanaiseksi tuo jää. Myös aika moni heitto jää vähän irralliseksi, kuten väite siitä, että Yhdysvaltain taloudellisen menestyksen yhtenä syynä on, että siellä käytetään yhden dollarin seteliä, kun taas Kanadassa tai Euro-alueella vastaavia on vain kolikkoina. Tähän olisi kyllä ollut ihan kiva kuulla, että kuka näin on sanonut ja miksi. Teoksessa ei myöskään ole pahemmin yhteenvetoa, jossa ajatuksia tai esiteltyjä tietoja koostettaisiin ja niiden pohjalta luotaisiin jotain ajatusta. Sen sijaan todetaan vain, että "Ehkä he ovat todella maailman valittu kansa - tai ainakin melkein."
Kiinnostavaa ja suositeltavaa tässä oli se, että se osoittaa perustellusti, miten heterogeeninen valtio Yhdysvallat on. Lähimpänä jotain synteesiä tai johtoajatusta Henriksson on, kun hän kertoo Yhdysvaltain muodostuvan 50 erillisestä valtiosta, sen sijaan että kyseessä olisi yksi yhtenäinen kansallisvaltio, kuten Euroopassa. Piristäväksi poikkeukseksi voisi luonnehtia nykyään myös sitä, että jaottelua ei tehdä pelkän poliittisen järjestelmän perusteella, vaan pääosin ihan muilla keinoin. Eikä siis Henrikssonin From-Stetson -menetelmällä, vaan ihan yleisessä yhteiskuntatieteilijöiden käytössä olevien jaottelujen perusteella. Suurin pettymys on Henrikssonilta puuttuva nootitus ja mieltymys triviaaleihin yksityiskohtiin. Vaikka ne kiinnostavia ovatkin, 240-sivuisessa kirjassa olisi kannattanut keskittyä asiaan.
Markku Henriksson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnell-Douglas-professori emeritus ja Tampereen yliopiston Yhdysvaltain ja Kanadan tutkimuksen dosentti. Näin toteaa kustantaja.
Henriksson siis varmaankin tietää, mistä kirjoittaa. Näin maallikolle teos jättää vähän kaksijakoisen vaikutelman. Siinä kylläkin melkoisen monipuolisesti käydään läpi miten monella eri tavalla Yhdysvaltoja ja yhdysvaltalaisia voidaan jaotella ja jaotellaan maantieteellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti. Tämä on hyvä. Kuitenkaan esitystapa ei ollut oikein minun mieleeni. Osa tekstistä olettaa lukijan tietävän saman kuin kirjoittaja. Sitä kalvinismia sieltä nostetaan esille Yhdysvaltain ideologian taustalta (mm. Matti Klingen suulla) ja joitain yksittäisiä avauksia kalvinismista tehdäänkin, mutta vähän hajanaiseksi tuo jää. Myös aika moni heitto jää vähän irralliseksi, kuten väite siitä, että Yhdysvaltain taloudellisen menestyksen yhtenä syynä on, että siellä käytetään yhden dollarin seteliä, kun taas Kanadassa tai Euro-alueella vastaavia on vain kolikkoina. Tähän olisi kyllä ollut ihan kiva kuulla, että kuka näin on sanonut ja miksi. Teoksessa ei myöskään ole pahemmin yhteenvetoa, jossa ajatuksia tai esiteltyjä tietoja koostettaisiin ja niiden pohjalta luotaisiin jotain ajatusta. Sen sijaan todetaan vain, että "Ehkä he ovat todella maailman valittu kansa - tai ainakin melkein."
Kiinnostavaa ja suositeltavaa tässä oli se, että se osoittaa perustellusti, miten heterogeeninen valtio Yhdysvallat on. Lähimpänä jotain synteesiä tai johtoajatusta Henriksson on, kun hän kertoo Yhdysvaltain muodostuvan 50 erillisestä valtiosta, sen sijaan että kyseessä olisi yksi yhtenäinen kansallisvaltio, kuten Euroopassa. Piristäväksi poikkeukseksi voisi luonnehtia nykyään myös sitä, että jaottelua ei tehdä pelkän poliittisen järjestelmän perusteella, vaan pääosin ihan muilla keinoin. Eikä siis Henrikssonin From-Stetson -menetelmällä, vaan ihan yleisessä yhteiskuntatieteilijöiden käytössä olevien jaottelujen perusteella. Suurin pettymys on Henrikssonilta puuttuva nootitus ja mieltymys triviaaleihin yksityiskohtiin. Vaikka ne kiinnostavia ovatkin, 240-sivuisessa kirjassa olisi kannattanut keskittyä asiaan.
tulikomento
Supreme Leader
Täsmälleen samaa mieltä tästä kirjasta. On parempi mitä aiemmat edeltäjänsä. Mutta ei lopulta kuitenkaan mikään elämää suurempi teos aiheesta.
tulikomento
Supreme Leader
Parhaillaan luettavana rajavartiosotamies Vilho Mannisen sotamuistelmat. Kirjoittaja palveli Kannaksen rajavartiostossa 1930-luvun lopulla. Kuvausta tuon ajan rajavartijoiden koulutuksesta, sekä talvisodan ensimmäisestä aamusta Rajajoella, jossa Manninen jäi venäläisten sotavangiksi.
Veli-Pekka Toropainen. 13 pyöveliä - Päätöntä ,enoa 1600-luvun Turussa, Turun Museokeskus 2020.
Olipa vähän toisaalta ja toisaalta kirja. Teos kertoo 1600- ja 1700-luvuilla Turussa vaikuttaneista 13 pyövelistä, heidän käsittelyynsä joutuneista ihmisistä ja tuon ajan yhteiskunnasta. Yleisteoksena kirja on hyvä. Se kuvaa konkreettisesti 1600-luvun suomalaista (ruotsalaista) yhteiskuntaa, sen sääntöjä ja ihmisiä. Kuva on sangen masentava. Hirveästi viinaa ja melkein yhtä pikkusieluista tappelua "kunniasta" kuin nykyajan somessa. Ero nykypäivään on, että jos sanot toista huoraksi, siltä lähtee pahimmillaan henki ja vähintään vitusti radaa tai sitten sinulta lähtee rahaa ja sinut hakataan.
1600-luvun lainsäädäntö pohjautui 1300-luvun lakeihin ja Mooseksen lakiin. Kuitenkaan Ruotsissa tai edes Turussa ei kidutusta lähtökohtaisesti käytetty ja kuolemantuomiot olivat kuolemantuomioita. Koko kirjassa taitaa olla vain yksi tapaus, jossa tuomittu paloitellaan ennen tappamista. Lähtökohtaisesti teilaaminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen.
Pyöveli oli ennen Kaarle XII:n antamaa lakia paarialuokkaa ja kukaan ei esim. saanut juoda samasta tuopista hänen kanssaan tai menetti kunniansa. Mikä oli todella paha juttu tuolloin. Turun pyöveleistä suurin osa oli rikollisia, jotka vaihtoivat kuolemantuomionsa pyövelinvirkaan. Lisäksi suurin osa pyöveleistä perseili aikalailla ja oli käräjillä enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Osa jopa joutui teloitetuksi.
Tuo edellä kerrottu on sitä hyvää osaa, mutta se huono osa on, että kirjoittaja on halunnut kirjoittaa kaiken minä-muodossa. Siksi selkä on kipeä piiskaniskuista ja välillä on paha mieli jne. Makuasia, mutta en tykkää, että historiallista tekstiä ryhdytään näinkin "virallisessa" teoksessa muokkaamaan näinkin voimakkaasti. Ihan tyylikkäästi tämä on tehty, mutta silti. Etenkin, kun esim. kaupungista kartoitetut häviävät käytetystä aineistosta, jolloin teksti loppuu kuin seinään.
Kuitenkin ihan mielenkiintoinen teos ja vanhoista ajoista kiinnostuneiden kannattaa lukaista opus.
Olipa vähän toisaalta ja toisaalta kirja. Teos kertoo 1600- ja 1700-luvuilla Turussa vaikuttaneista 13 pyövelistä, heidän käsittelyynsä joutuneista ihmisistä ja tuon ajan yhteiskunnasta. Yleisteoksena kirja on hyvä. Se kuvaa konkreettisesti 1600-luvun suomalaista (ruotsalaista) yhteiskuntaa, sen sääntöjä ja ihmisiä. Kuva on sangen masentava. Hirveästi viinaa ja melkein yhtä pikkusieluista tappelua "kunniasta" kuin nykyajan somessa. Ero nykypäivään on, että jos sanot toista huoraksi, siltä lähtee pahimmillaan henki ja vähintään vitusti radaa tai sitten sinulta lähtee rahaa ja sinut hakataan.
1600-luvun lainsäädäntö pohjautui 1300-luvun lakeihin ja Mooseksen lakiin. Kuitenkaan Ruotsissa tai edes Turussa ei kidutusta lähtökohtaisesti käytetty ja kuolemantuomiot olivat kuolemantuomioita. Koko kirjassa taitaa olla vain yksi tapaus, jossa tuomittu paloitellaan ennen tappamista. Lähtökohtaisesti teilaaminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen.
Pyöveli oli ennen Kaarle XII:n antamaa lakia paarialuokkaa ja kukaan ei esim. saanut juoda samasta tuopista hänen kanssaan tai menetti kunniansa. Mikä oli todella paha juttu tuolloin. Turun pyöveleistä suurin osa oli rikollisia, jotka vaihtoivat kuolemantuomionsa pyövelinvirkaan. Lisäksi suurin osa pyöveleistä perseili aikalailla ja oli käräjillä enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Osa jopa joutui teloitetuksi.
Tuo edellä kerrottu on sitä hyvää osaa, mutta se huono osa on, että kirjoittaja on halunnut kirjoittaa kaiken minä-muodossa. Siksi selkä on kipeä piiskaniskuista ja välillä on paha mieli jne. Makuasia, mutta en tykkää, että historiallista tekstiä ryhdytään näinkin "virallisessa" teoksessa muokkaamaan näinkin voimakkaasti. Ihan tyylikkäästi tämä on tehty, mutta silti. Etenkin, kun esim. kaupungista kartoitetut häviävät käytetystä aineistosta, jolloin teksti loppuu kuin seinään.
Kuitenkin ihan mielenkiintoinen teos ja vanhoista ajoista kiinnostuneiden kannattaa lukaista opus.
Viimeksi muokattu:
Lawrence Paterson, se Brandenburg-kirjan tekijä, on aiemmin keskittynyt sakusukellusveneisiin. Kirjat First U-boat Flotilla ja Second U-boat Flotilla ovat saaneet uboat.netissä hyvät arvostelut.
Brittikustantajan sivun mukaan hän asuu Tarantossa Italiassa ja on hevibändin rumpali.
Brittikustantajan sivun mukaan hän asuu Tarantossa Italiassa ja on hevibändin rumpali.
Martti J. Kari & Antero Holmila. Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii. Docendo 2023.
Martti J. Kari lienee tällä palstalla kaikkien tuntema entinen Pääesikunnan apulaistiedustelupäällikkö (eversti evp) ja nykyinen Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori. Julkkis hänestä tuli Tiedustelueverstin arvio Venäjästä -videon myötä. Teoksen alussa viitataan videoon ja kerrotaan sen olevan kirjankin pohjana. Antero Holmila on Jyväskylän yliopiston historian professori, joka on erikoistunut toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.
Teoksesta saatiin aikaan pienimuotoinen kirjasotakin, kun Hesarin arvio ei ollut kovin myötäsukainen. En ole kyseistä kritiikkiä lukenut, koska halusin ensin muodostaa oman mielipiteeni kirjasta. Luen sen myöhemmin ihan uteliaisuudesta.
Täytyy myöntää heti kärkeen, että ihan 100% vaikuttunut en kirjasta ole. Siinä on 371 sivua leipätekstiä, vailla nootitusta. Noin 70 sivua käsitellään Venäjän historiaa ennen Neuvostoliittoa, noin 130 sivua Neuvostoliiton historiaa ja Putinin Venäjää sekä nykyisiä tapahtumia noin 150 sivua. Lopuksi vielä 10 sivua ennusteita siitä, mitä voi olla tulossa. Kun tässä nyt on tullut viime aikoina lueskeltua Venäjän ja Itä-Euroopan historiaa, niin huvittavalla tavalla pisti silmään, että teoksen antama kuva Venäjän vanhemmasta historiasta on juuri se sama, jota venäläiset itse tyrkyttävät. Mongolit ovat ulkopuolisia sortajia ja venäläiset saavat kukistettua heidän ikeensä ja hirveän tiiviiltä pakkaukselta se vanha Venäjä vaikuttaa. Venäläiset (epäselvästi) nimetään Borodinon taistelun voittajaksi sen kummemmin perustelematta, vaikka tuosta voidaan olla vähintään kolmea mieltä. Ja yleensä kai Napoleonin katsotaan voittaneen.
Neuvostoliiton historiaa kerrataan vähän tarkemmin. Siellä ihmetyttää tuo alaotsikoksikin nostettu "Lokakuun vallankaappaus" -termi. Tuota olisi kannattanut kyllä perustella aika paljon enemmän, kun se "lokakuun vallankumous" on kuitenkin yleisesti vakiintunut nimitys. Tuhatsevskin kohdalla ihmetytti, että miksi vanha tiedustelumies ei mainitse Saksan Neuvostoliittoon ujuttamia "tietoja" Tuhatsevskin johtamasta sotilasvallankaappauksesta. Kuuban kriisi tulee kuin tyhjästä, eikä esimerkiksi edellisen vuoden Berliinin kriisiä mainita, vaikka silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat vielä lähempänä ydinsotaa. Ja siitä 1993 duuman ja presidentti Jeltsinin valtataistelusta voi esittää muitakin tulkintoja kuin "vallankaappausyritys". Presidentin valtaoikeuksia lisättiin vasta tuon tapahtuman jälkeen ja suomalaisessakin tutkimuksessa on esitetty tulkintoja, että Jeltsinillä ei ollut oikeutta tuossa tilanteessa hajottaa duumaa. Lisäksi tuohon yhteyteen olisi teoksen hengessä sopinut oikein mainiosti se huomio, että hyväksymällä Jeltsinin toimet, länsi ilmaisi Venäjälle, että kaikki keinot vallan hallussa pitämiseen ovat sallittuja, kunhan vain joku pitää Venäjällä langat käsissään.
Ehdottomasti parasta antia on se loppu, jossa tullaan 2000-luvulle ja Putinin valtakauteen. Asia sinänsä on tuttua jo tuosta Karin luennosta, joten kovin tarkasti en ryhdy referoimaan päälukua. Putinin kaudella Venäjä on muuttunut (jälleen) totalitääriseksi valtioksi, eivätkä kirjoittajat epäröi käyttää fasismi-termiä. Rikollisuuden ja valtiokoneiston kytköksiä esitellään, hybridi- ja informaatiosodankäynnin periaatteista kerrotaan esimerkkien kanssa (Jessika Aro on päässyt sekä lähteisiin, että tekstiin), on Russkij Mir ja analyysiä tiedustelun epäonnistumisesta Ukrainassa ennen helmikuun 2022 hyökkäystä.
Kokonaisuutena sanoisin, että tuota vanhan Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa olisi kannattanut karsia - paljon. Totta kai se pohjustaa nykytilannetta ja on tärkeää, mutta ei tällä tavoin toteutettuna. Etenkään, kun kirjoittajina on kaksi professoria, jotka ovat erikoistuneet nimenomaisesti Venäjään ja historiaan. Joo-o, voi sitä Venäjän historiaa tuollakin tavalla selittää, eikä siellä mitään valtavia virheitä ole, mutta aika köykäinen on kyllä tuotos. Siellä on hirveästi irrallisia heittoja ja löysää tulkintaa, jollaista itsekin pystyisin tööttäämään ulos vaikkapa maanpuolustus.net -sivustolle parin jallupaukun jälkeen olutta lipittäessäni. Sen sijaan se analyysi nyky-Venäjästä on hyvä. Ei siinä mitään kovin uutta ole, jos on Galeottia tai Gesseniä lukenut, mutta silti.
Eli oli ihan hyvä kirja, mutta ei todellakaan mikään huipputeos ja ainakaan tätä ei kannata käyttää tuon Venäjän historian osalta minään lähdeteoksena.
Martti J. Kari lienee tällä palstalla kaikkien tuntema entinen Pääesikunnan apulaistiedustelupäällikkö (eversti evp) ja nykyinen Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori. Julkkis hänestä tuli Tiedustelueverstin arvio Venäjästä -videon myötä. Teoksen alussa viitataan videoon ja kerrotaan sen olevan kirjankin pohjana. Antero Holmila on Jyväskylän yliopiston historian professori, joka on erikoistunut toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.
Teoksesta saatiin aikaan pienimuotoinen kirjasotakin, kun Hesarin arvio ei ollut kovin myötäsukainen. En ole kyseistä kritiikkiä lukenut, koska halusin ensin muodostaa oman mielipiteeni kirjasta. Luen sen myöhemmin ihan uteliaisuudesta.
Täytyy myöntää heti kärkeen, että ihan 100% vaikuttunut en kirjasta ole. Siinä on 371 sivua leipätekstiä, vailla nootitusta. Noin 70 sivua käsitellään Venäjän historiaa ennen Neuvostoliittoa, noin 130 sivua Neuvostoliiton historiaa ja Putinin Venäjää sekä nykyisiä tapahtumia noin 150 sivua. Lopuksi vielä 10 sivua ennusteita siitä, mitä voi olla tulossa. Kun tässä nyt on tullut viime aikoina lueskeltua Venäjän ja Itä-Euroopan historiaa, niin huvittavalla tavalla pisti silmään, että teoksen antama kuva Venäjän vanhemmasta historiasta on juuri se sama, jota venäläiset itse tyrkyttävät. Mongolit ovat ulkopuolisia sortajia ja venäläiset saavat kukistettua heidän ikeensä ja hirveän tiiviiltä pakkaukselta se vanha Venäjä vaikuttaa. Venäläiset (epäselvästi) nimetään Borodinon taistelun voittajaksi sen kummemmin perustelematta, vaikka tuosta voidaan olla vähintään kolmea mieltä. Ja yleensä kai Napoleonin katsotaan voittaneen.
Neuvostoliiton historiaa kerrataan vähän tarkemmin. Siellä ihmetyttää tuo alaotsikoksikin nostettu "Lokakuun vallankaappaus" -termi. Tuota olisi kannattanut kyllä perustella aika paljon enemmän, kun se "lokakuun vallankumous" on kuitenkin yleisesti vakiintunut nimitys. Tuhatsevskin kohdalla ihmetytti, että miksi vanha tiedustelumies ei mainitse Saksan Neuvostoliittoon ujuttamia "tietoja" Tuhatsevskin johtamasta sotilasvallankaappauksesta. Kuuban kriisi tulee kuin tyhjästä, eikä esimerkiksi edellisen vuoden Berliinin kriisiä mainita, vaikka silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat vielä lähempänä ydinsotaa. Ja siitä 1993 duuman ja presidentti Jeltsinin valtataistelusta voi esittää muitakin tulkintoja kuin "vallankaappausyritys". Presidentin valtaoikeuksia lisättiin vasta tuon tapahtuman jälkeen ja suomalaisessakin tutkimuksessa on esitetty tulkintoja, että Jeltsinillä ei ollut oikeutta tuossa tilanteessa hajottaa duumaa. Lisäksi tuohon yhteyteen olisi teoksen hengessä sopinut oikein mainiosti se huomio, että hyväksymällä Jeltsinin toimet, länsi ilmaisi Venäjälle, että kaikki keinot vallan hallussa pitämiseen ovat sallittuja, kunhan vain joku pitää Venäjällä langat käsissään.
Ehdottomasti parasta antia on se loppu, jossa tullaan 2000-luvulle ja Putinin valtakauteen. Asia sinänsä on tuttua jo tuosta Karin luennosta, joten kovin tarkasti en ryhdy referoimaan päälukua. Putinin kaudella Venäjä on muuttunut (jälleen) totalitääriseksi valtioksi, eivätkä kirjoittajat epäröi käyttää fasismi-termiä. Rikollisuuden ja valtiokoneiston kytköksiä esitellään, hybridi- ja informaatiosodankäynnin periaatteista kerrotaan esimerkkien kanssa (Jessika Aro on päässyt sekä lähteisiin, että tekstiin), on Russkij Mir ja analyysiä tiedustelun epäonnistumisesta Ukrainassa ennen helmikuun 2022 hyökkäystä.
Kokonaisuutena sanoisin, että tuota vanhan Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa olisi kannattanut karsia - paljon. Totta kai se pohjustaa nykytilannetta ja on tärkeää, mutta ei tällä tavoin toteutettuna. Etenkään, kun kirjoittajina on kaksi professoria, jotka ovat erikoistuneet nimenomaisesti Venäjään ja historiaan. Joo-o, voi sitä Venäjän historiaa tuollakin tavalla selittää, eikä siellä mitään valtavia virheitä ole, mutta aika köykäinen on kyllä tuotos. Siellä on hirveästi irrallisia heittoja ja löysää tulkintaa, jollaista itsekin pystyisin tööttäämään ulos vaikkapa maanpuolustus.net -sivustolle parin jallupaukun jälkeen olutta lipittäessäni. Sen sijaan se analyysi nyky-Venäjästä on hyvä. Ei siinä mitään kovin uutta ole, jos on Galeottia tai Gesseniä lukenut, mutta silti.
Eli oli ihan hyvä kirja, mutta ei todellakaan mikään huipputeos ja ainakaan tätä ei kannata käyttää tuon Venäjän historian osalta minään lähdeteoksena.
Viimeksi muokattu:
Luin nyt tuon Aleksi Mainion kirja-arvostelun Hesarista.
Tiedustelueverstin ja professorin Venäjä-kirja yksinkertaistaa itänaapurin historiaa ja toimia
Samoilla linjoilla ollaan. Mainio itse on Helsingin yliopiston dosentti, joka on erikoistunut Suomen ja Venäjän historiaan. Asiantuntemusta siis piisaa. Tuo lause "Nyt pannaan menemään." on mielestäni aika osuva. Silti Mainion kritiikin ongelma on, että edes tekijät eivät väitä teostaan tutkimukseksi, jolloin sitä ei pidä sellaisena tulkita. Lisäksi Mainiolta jää huomaamatta, että Kari ja Holmila kertovat Venäjän näkevän ja nähneen itsensä aina ulkopuolisten vihollisten ympäröimänä ja uhkaamana, kuten myös se, että vaikkapa Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta kertoo samaa Venäjän narratiivista jo sankavitun ajoista asti ja kuinka ollakaan, myös Venäjä itse kertoo olleensa aina vihollisten ympäröimä.
Vaikka monessa suhteessa olen samaa mieltä Mainion kritiikin kanssa, paistaa tästä nyt läpi sellainen ylikriittisyys. Tai paremminkin voisi sanoa, että jos noin jyrkälle linjalle kritiikissä lähtee, kannattaa aina varmistaa selusta, eikä jättää omaan argumentointiin aukkoja. Tai löysiä heittoja, kuten viittaus "pubien nurkkapöytiin" ja Karin luennon youtube-suosioon. Nyt on vähän semmoinen "Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista" -fiilis.
Tiedustelueverstin ja professorin Venäjä-kirja yksinkertaistaa itänaapurin historiaa ja toimia
Samoilla linjoilla ollaan. Mainio itse on Helsingin yliopiston dosentti, joka on erikoistunut Suomen ja Venäjän historiaan. Asiantuntemusta siis piisaa. Tuo lause "Nyt pannaan menemään." on mielestäni aika osuva. Silti Mainion kritiikin ongelma on, että edes tekijät eivät väitä teostaan tutkimukseksi, jolloin sitä ei pidä sellaisena tulkita. Lisäksi Mainiolta jää huomaamatta, että Kari ja Holmila kertovat Venäjän näkevän ja nähneen itsensä aina ulkopuolisten vihollisten ympäröimänä ja uhkaamana, kuten myös se, että vaikkapa Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta kertoo samaa Venäjän narratiivista jo sankavitun ajoista asti ja kuinka ollakaan, myös Venäjä itse kertoo olleensa aina vihollisten ympäröimä.
Vaikka monessa suhteessa olen samaa mieltä Mainion kritiikin kanssa, paistaa tästä nyt läpi sellainen ylikriittisyys. Tai paremminkin voisi sanoa, että jos noin jyrkälle linjalle kritiikissä lähtee, kannattaa aina varmistaa selusta, eikä jättää omaan argumentointiin aukkoja. Tai löysiä heittoja, kuten viittaus "pubien nurkkapöytiin" ja Karin luennon youtube-suosioon. Nyt on vähän semmoinen "Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista" -fiilis.