Kirjat

Thure Larjo. Tornion kaappaus 1944. Gummerus 1969.

Thure Larjo sai syksyllä 1944 tehtäväkseen organisoida "kansannousun" (jota nimitystä hän itse käyttää) saksalaisten hallussa olleessa Torniossa. Ennen kaikkea tehtäväksi annettiin myöhempien sotatoimien kannalta olennaisten siltojen haltuun saaminen ehjänä. Larjon saama tehtävä oli melkoista riskipeliä, sillä Torniossa ei ollut suomalaisia joukkoja käytännössä lainkaan, eikä hän saanut tehtäväänsä varten käytännössä lainkaan raskaampaa kalustoa. Tornion kaupunkia tuntemattomille tiedoksi, että kaupungin keskusta on Suensaaressa (joka on oikeastaan niemi, joka on kiinni Ruotsin puoleisessa rannassa) ja esim. rautatieasema, lähiöt ja iso osa kaupoista ja teollisuudesta sijaitsee mantereella. Saksalaisia Suensaaressa ei juurikaan ollut, mutta mantereen puolella sitäkin enemmän. Larjo sai kerättyä esim. haavoittuneista ja huolto- yms. joukoista kaikkiaan 18 upseeria, 70 aliupseeria ja 233 miestä. Raskasta aseistusta oli 2 konekivääriä ja 50 kg räjähteitä sekä radio.

Larjo selostaa teoksessaan melkoisen tarkasti, kuinka hän toteutti operaation parhaan kykynsä mukaan. Hän on oikeutetusti hieman kitkerä siitä, että (tuossa vaiheessa) viime sotien historiaa käsitelleet teokset sivuuttivat koko Tornion kaupungin kaappauksen lähes täysin. Osittain tämä varmaankin johtuu siitä, että kyseessä kuitenkin on sivujuonne Tornion maihinnousuoperaatiossa, osittain varmaan siitä, että sekä Pajari että Halsti eivät tuntuneet tuolloinkaan hirveästi arvostaneen koko operaatiota. Lisäksi saksalaisten pako sairaalastaan Ruotsiin ja sitä edeltäneet neuvottelut eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa Halstin ja Pajarin toiminnasta.

Vaikka Larjo tietysti omaa kilpeään kiillottaakin, hän tekee taiten. Kirja on kohtuullisen tasapuolinen, tuo esiin tilanteen haastavuuden, mutta ei yritä esittää, että "kaikki meni tosi hyvin ja jos ei mennyt, niin muiden vika". 250 sivua lukaisee nopeasti ja tämä kannattaa ottaa mukaan, kun seuraavan kerran käy Torniossa. Sen avulla on helppo katsastaa paikkoja, etenkin kun sisäkansissa on aika hyvät kartat tuonaikaisesta Torniosta. Suosittelen.
 
Thure Larjo. Tornion kaappaus 1944. Gummerus 1969.

Thure Larjo sai syksyllä 1944 tehtäväkseen organisoida "kansannousun" (jota nimitystä hän itse käyttää) saksalaisten hallussa olleessa Torniossa. Ennen kaikkea tehtäväksi annettiin myöhempien sotatoimien kannalta olennaisten siltojen haltuun saaminen ehjänä. Larjon saama tehtävä oli melkoista riskipeliä, sillä Torniossa ei ollut suomalaisia joukkoja käytännössä lainkaan, eikä hän saanut tehtäväänsä varten käytännössä lainkaan raskaampaa kalustoa. Tornion kaupunkia tuntemattomille tiedoksi, että kaupungin keskusta on Suensaaressa (joka on oikeastaan niemi, joka on kiinni Ruotsin puoleisessa rannassa) ja esim. rautatieasema, lähiöt ja iso osa kaupoista ja teollisuudesta sijaitsee mantereella. Saksalaisia Suensaaressa ei juurikaan ollut, mutta mantereen puolella sitäkin enemmän. Larjo sai kerättyä esim. haavoittuneista ja huolto- yms. joukoista kaikkiaan 18 upseeria, 70 aliupseeria ja 233 miestä. Raskasta aseistusta oli 2 konekivääriä ja 50 kg räjähteitä sekä radio.

Larjo selostaa teoksessaan melkoisen tarkasti, kuinka hän toteutti operaation parhaan kykynsä mukaan. Hän on oikeutetusti hieman kitkerä siitä, että (tuossa vaiheessa) viime sotien historiaa käsitelleet teokset sivuuttivat koko Tornion kaupungin kaappauksen lähes täysin. Osittain tämä varmaankin johtuu siitä, että kyseessä kuitenkin on sivujuonne Tornion maihinnousuoperaatiossa, osittain varmaan siitä, että sekä Pajari että Halsti eivät tuntuneet tuolloinkaan hirveästi arvostaneen koko operaatiota. Lisäksi saksalaisten pako sairaalastaan Ruotsiin ja sitä edeltäneet neuvottelut eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa Halstin ja Pajarin toiminnasta.

Vaikka Larjo tietysti omaa kilpeään kiillottaakin, hän tekee taiten. Kirja on kohtuullisen tasapuolinen, tuo esiin tilanteen haastavuuden, mutta ei yritä esittää, että "kaikki meni tosi hyvin ja jos ei mennyt, niin muiden vika". 250 sivua lukaisee nopeasti ja tämä kannattaa ottaa mukaan, kun seuraavan kerran käy Torniossa. Sen avulla on helppo katsastaa paikkoja, etenkin kun sisäkansissa on aika hyvät kartat tuonaikaisesta Torniosta. Suosittelen.

On kyllä Lapin sodan kähinät jääneet itselleni aika lailla vieraiksi. Joskus kyllä tekisi mieli toteuttaa Lapin reissu autolla niin, että seurailisi taistelupaikkoja aina Kilpisjärvelle saakka.
 
On kyllä Lapin sodan kähinät jääneet itselleni aika lailla vieraiksi. Joskus kyllä tekisi mieli toteuttaa Lapin reissu autolla niin, että seurailisi taistelupaikkoja aina Kilpisjärvelle saakka.
Viime kesänä parin kaverin kanssa Tornio-Kemi ja Halstin jäljissä Rovaniemelle. Simppeli ja helppo reitti ja vetää kevyesti päivään.
 
Luin juuri loppuun tämän jännärin. Kirjailija on poliisimies, joka on työskennellyt mm. kenttäjohtajana sekä rikostiedustelussa. Kirja kuvaa Suomen viranomaisten ja Venäjän tiedustelun välistä kamppailua. Venäjän illegaalit yrittävät vaikuttaa Suomen päätöksentekoon ja selvästi mm. tapaus Airiston Helmi on toiminut juonen innoittajana. Ei lainkaan hullumpi lukukokemus.

xharhautus.jpg.pagespeed.ic.1fR2k03QqT.jpg
 
Viimeksi muokattu:
Marie de Rabutin-Chantal. Markiisitar de Sévignén kirjeet 1648-1696. Toimittaneet Riikka-Maria Rosenberg & Ulla Tuomarla. Teos 2020.

Marie de Rabutin-Chantal tunnetaan paremmin nimellä markiisitar de Sévigné. Markiisitar taas tunnetaan kirjeistään, joita kirjoitti lähinnän tyttärelleen. Kirjeistä on julkaistu useampikin kokoelma. Myös aiempi suomenkielinen laitos löytyy.

Markiisitar ei elämässään tehnyt mitään erikoista tai merkittävää. Hän ei ole kenenkään merkkihenkilön esivanhempi tai jälkeläinen. Hänen kirjeissään harvoin viitataan mihinkään suurempiin tapahtumiin ja päivän politiikkaa niissä ei käsitellä juuri lainkaan. Miksi ihmeessä teokseen kannattaisi siis tutustua? Mielestäni (ja monilukuisten aiempien historioitsija polvien mielestä) juuri kirjeiden arkipäiväisyys tekee niistä kiinnostavia. Tai paremminkin se, että markiisitar jumaloi tytärtään, joille valtaosa kirjeistä on suunnattu ja kirjoitti tälle erittäin säännöllisesti, parhaimmillaan useita kertoja viikossa. Tällä tavalla kirjeet tarjoavat pitkäaikaisen tirkistysreiän paitsi Ranskan hoviin, myös ylipäänsä 1600-luvun elämään. Se taas auttaa meitä ymmärtämään hieman paremmin tuon ajan ihmisiä - heidän omasta näkökulmastaan. Lisäksi markiisitar eli elämänsä Aurinkokuninkaan hovin ulkokehällä. Ei siis ihan sisäpiirissä, mutta kuitenkin esim. kuningas tunsi hänet ja hänen tyttärensä (jota pidettiin yhtenä aikansa kauneimmista naisista), joten myös hovijuoruja on mukana.

Iso osa kirjeistä on aika tyhjänpäiväisiä ja ne voi vain silmäillä.läpi. Osa taas on hyvinkin mielenkiintoisia. Esimerkiksi kuvaus Francois Vatelin, tunnetun kokin ja keittiömestarin itsemurhasta, koska pelkäsi epäonnistumista lounaan valmistamistamisessa, on melkoisen karu. Puhumattakaan aatelisneidosta, joka kuolee sairauteen, jolloin hänen sydäntään ryhdytään irrottamaan, että se voitaisiin kuljettaa tytön haluamaan luostariin. Pahaksi onneksi vainaja vain sattuu heräämään kesken operaation... Tai toinen aatelisneito, joka vajoaa koomaan ja jolta hakataan hampaat suusta ja poltetaan puolet päästä, kun yritetään herättää tajuihin viimeistä voitelua varten. Tai kun kehutaan suolenpuhdistuslääkettä, joka oli niin tehokasta, että sitä nautittuaan on kolme päivää täysin vuoteenomana. Yksinkertaisetkin matkat ovat voimainponnistus, joihin on varauduttava pitkään ja hartaasti ja kuitenkin katastrofi saattaa perkelöityä. Silti oikeastaan kaikkein hämmästyttävintä koko touhussa on, miten kehittymätön se aateliston ja kuninkaan hallitsema talous on. Kaikki yrittävät epätoivoisesti osoittaa asemansa mukaista elintasoa ja ovat jatkuvasti korviaan myöten veloissa ja perse on auki kuin tuuran putki.

Markiisitar de Sévigné oli hyvä kirjoittaja ja kaikesta hössötyksestään huolimatta ihan fiksu tyyppi. Siispä ei kannata kavahtaa kirjeiden jonkinasteista tyhjänpäiväisyyttä ja arkisuutta, vaan nimenomaisesti tutustua siihen, millaista elämä ja ajattelu 1600-luvun Ranskassa oli - joillakin.

Edit.
Ai niin. Alussa oleva noin 100-sivuinen perehdytys tuon ajan Ranskaan ja markiisittaren elämään on jo sinällään lukemisen arvoinen.
 
Kaikki yrittävät epätoivoisesti osoittaa asemansa mukaista elintasoa ja ovat jatkuvasti korviaan myöten veloissa ja perse on auki kuin tuuran putki.
Tämä tulee vastaan myös kotimaisen aatelistomme historiassa. Kaikki olivat veloissa ristiin rastiin toisilleen sekä porvaristolle. Sääty edellytti näyttävää elintasoa ja -tapaa, olipa siihen oikeasti varaa tai ei. Juuri luin Mirkka Lappalaisen tuoreimman teoksen, "Smittenin murha". Siinä hän käsittelee Sköldvikin kartanonherran murhaa 1600- luvulta, ja myös tätä nykyihmiselle vaikeasti ymmärrettävää sääty-yhteiskuntaa ja aatelisen asemaa, joka sekin saattoi olla, noh, aika monimuotoista.
 
Alexey Shkvarov. Suuri Pohjan sota - Kasakat Itämeren alueen sotanäyttämöllä. Alexey Shkvarov ja RME Group Oy 2009. Suom. Susan Ikonen.

Alekxey Shkvarov (käytän teoksen translitterointia) näkyy väitelleen Helsingin yliopistosta tohtoriksi kasakoista. Suuri Pohjan sota -teos lienee osa (tai tiivistelmä) tuosta väitöskirjasta.

Teoksessa Shkvarov hyvin lyhyesti määrittää, keitä kasakat olivat ja millaisessa roolissa he Venäjän armeijassa palvelivat. Tämän jälkeen hän ryhtyy käsittelemään kasakoiden roolia suuren Pohjan sodan aikana, tosin lähinnä Suomessa. Kasakat palvelivat Venäjän armeijassa kevyenä ratsuväkenä, jonka tehtävänä oli lähinnä tiedustelu ja vartiopalvelus. Kasakat eivät olleet vakinaisia joukkoja, vaan hieman monimutkaisen järjestelmän kautta Venäjän armeijaan tullutta löyhästi organisoitunutta väkeä Venäjän valtakunnan reuna-alueilta. Myöhemmin kasakkaratsuväkeen sijoitettiin venäläisiä vakinaisia upseereita, että joukot saataisiin toimimaan paremmin, mutta silti kasakkaosastot haluttiin pitää erillään muusta armeijasta.

Shkvarovin mukaan kasakoita palveli tuohon aikaan sangen vähän Venäjän armeijassa ja vielä vähemmän Suomen alueella. Kasakoiden rooli tiedustelutehtävissä oli erittäin tärkeä ja Shkvarov on jopa valmis väittämään, että Venäjän armeijan tuolloinen ja myöhempi menestys sotakentillä oli riippuvainen siitä, oliko kasakoita saatavilla vai ei. Shkvarov pyrkii puhdistamaan kasakoiden huonoa mainetta Suomessa ja länsimaissa. Hän pyrkii osoittamaan, että toisaalta kasakoita oli niin vähän, että nämä eivät kovin suuria tuhoja voineet saada aikaiseksi ja toisaalta, että Venäjän armeijan vakinaiset joukot hoitivat varsinaisen organisoidun hävittämisen ja ryöstelyn isovihan Suomessa. Tämä on osittain jopa todennäköistä, tosin välillä sitten Shkvarov kuvaa niitä kasakoidenkin tekemiä hävitysretkiä. Samalla Shkvarov kyseenalaistaa isovihan saaman poikkeuksellisen kammottavan maineen Suomessa. Hän pyrkii osoittamaan (osittain onnistuenkin), että Venäjän armeijan toiminta ei merkittävästi poikennut tuon ajan muidenkin armeijoiden sodankäynnistä. Loppupuolella tulevat (sinänsä tutut) perustelut suomalaistalonpoikien vastarinnasta ja vakoilutoiminnasta sekä armeijoiden yleisestä tavasta "elää maasta", kuten myös kevyen ratsuväen yleensäkin suoraviivaiset ratkaisut vastarintaa kohdattaessa, kasakoiden kulttuurisista erityispiirteistä puhumattakaan, pitävät myös paikkansa. Kuitenkin ne on esitetty aika tiiviissä paketissa ja siksi tuntuvat jonkinlaiselta kasakoiden valkopesulta.

Teos on lyhyt vihkonen (67 sivua leipätekstiä). Se on ihan mielenkiintoista luettavaa jo ihan aiheensakin vuoksi. Lisäksi siinä on muutamia ihan hyviä pointteja, joita kannattaa pohtia. Myöskin se on nopea ja aika hyvä tapa tutustua venäläiseen tapaan kirjoittaa historiaa. Käytettävä kieli ja ilmaisut poikkeavat suomalaisesta tieteellisestä tekstistä ja kääntäjä on mielestäni onnistunut säilyttämään ilmaisutavan aika hyvin. Etenkin kannattaa kiinnittää (tässäkin teoksessa) huomiota siihen, että venäläinen historiankirjoitus yleensä lähtee liikkeelle hyvin mustavalkoisesta asetelmasta ja siinä joko hyökätään jotakuta tai joitakin vastaan tai vaihtoehtoisesti puolustetaan.
 
Viimeksi muokattu:
On kyllä Lapin sodan kähinät jääneet itselleni aika lailla vieraiksi. Joskus kyllä tekisi mieli toteuttaa Lapin reissu autolla niin, että seurailisi taistelupaikkoja aina Kilpisjärvelle saakka.
Jonkun verran Lapin kohteita kolunneena, kannattaa varata kiireetöntä aikaa ja mielikuvitusta. Merkkaukset tuppaa olemaan joskus suurpiirteisiä ja harvaan sekä polkuja risteilee sopivasti sinne tänne. Kylien asukit tietää mestat ja neuvoo usein missä kohteet on.
 
Jonkun verran Lapin kohteita kolunneena, kannattaa varata kiireetöntä aikaa ja mielikuvitusta. Merkkaukset tuppaa olemaan joskus suurpiirteisiä ja harvaan sekä polkuja risteilee sopivasti sinne tänne. Kylien asukit tietää mestat ja neuvoo usein missä kohteet on.

Pari, kolme vuotta takaperin olisi ollut mahdollista osallistua opastetulle Lapin sota -kierrokselle. Reissu olisi tehty bussilla ja reitti olisi mennyt muistaakseni Kemi-Tornio-Rovaniemi-Muonio-Kilpisjärvi -akselilla. En lähtenyt mukaan kun vuosilomat oli jo lyöty lukkoon ja tarjous osallistua matkalle tuli tässä mielessä liian myöhään. Olisi muistaakseni ollut syyskuuta.
 
Tuli vihdoin hankittua hyllyyn tämä suomalaisen sota- ja poliittisen historian merkkiteos. Kohtapuolin jo 40 vuotta vanha, mutta Mauno Jokipii iski tutkimuksellaan viimeisen niitin ns. ajopuuteorian arkkuun. Suomi lähti halukkaasti omasta tahdostaan Saksan kelkkaan kun tilaisuus hyvitykseen talvisodasta avautui.

fugqbw_971954_0.jpg
 
Martti Turtola. Jääkärikenraali Einar Vihma - Ihantalan taistelun ratkaisija. Otava 2005.

Martti Turtola on arvostettu historiantutkija ja toimi Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian dosenttina, eli on siis ammattimies sekä tutkijana että kirjoittajana. Siksipä onkin pettymys, millaisen teoksen hän on kenraali Vihmasta kirjoittanut.

Vihma oli jyry ukko ja arvostettu komentaja viime sodissa. Vihma toimi 7. Divisioonan komentajana talvisodan Taipaleessa, 12. Divisioonan komentajana hyökkäysvaiheessa, eli hyökkäsi Kannaksella Viipurin itäpuolelta kohti Vammelsuuta ja lopulta eteni Rajajoelle. Asemasodan aikana ja kesällä 1944 hän toimi 6. Divisioonan komentajana, tunnetuimpana varmaankin osallistuminen Tali-Ihantalan taisteluihin. Hän kaatui elokuussa 1944 ainoana varsinaisesti rintamalla kaatuneena kenraalina viime sodissa. Snellman kuoli haavoihinsa Helsingissä sotasairaalassa ja sai ylennyksen kaksi päivää ennen kuolemaansa ja Viljanen ylennettiin kaatumispäivänään.

Vihmalle tyypillistä oli äkkiottoisuus ja edestä johtaminen. Jälkimmäistä on Suomessa monesti ihailtukin, mutta (tässäkin) teoksessa oikeutetusti kysytään, että kuka sitä divisioonaa johtaa, jos komentaja on etummaisena menossa. Kovin syvällistä analyysiä Vihman johtamista operaatioista teoksessa ei ole, lähinnä kertaillaan tärkeimpiä tapahtumia. Selkeä omituisuus on (paljon puhuttu) Vihman suhde kuolemantuomioihin kesällä 1944. Nyt niitä pedataan pariinkin otteeseen teoksessa, kun mainitaan kiihkeä luonne ja äkkipikaisuus (kuten kesällä 1944 nähtiin karkurien suhteen) ja sitten niihin päästäänkin, mutta koko homma lässähtää ohimennen tehdyksi maininnaksi teloitetuista sotilaista (Turtola tulkitsee tämän silkaksi pelotteluksi, muttei perustele mitenkään) ja sitten takertumiseksi kahteen teloitukseen, jotka esitellään lähinnä Jukka Lindstedtin ansiokkaan väitöskirjan avulla. Mitään yhteenvetoa tai analyysiä ei tästä(kään) asiasta tehdä. Silkkaa omituisuutta oli korostaa useampaan kertaan Vihman erittäin pidättyvää suhdetta alkoholin nauttimiseen ja sitten esitellä pullon tarkkuudella 6. Divisioonan viinavarastoja Maaselän kannaksella. Ylipäänsä teoksessa on hirveästi löysää. Vaikka tietysti sitä talvisotaakin on hyvä taustoittaa, niin elämäkerrassa olisi suonut enemmänkin keskityttävän sen keskushenkilön toimintaan. Tai Kannaksen kriisille 1944 uhrataan kokonainen luku, ennen kuin se 6. Divisioona edes tulee paikalle.

Jos haluaa lukea semmoisen "perinteisen" elämäkerran, jossa kohdehenkilön elämä esitellään aikajärjestyksessä ja jossa ei hirveästi analyysiä tai kriittisiä äänenpainoja esiinny, kannattaa lukea tämä teos. Kuitenkaan varsinaisena tutkimuksena tätä ei kannata pitää.

Edit.
Lisätään, että tämä on varmaankin ollut teos, joka on ollut kiva kirjoittaa. Ei ole vaatinut ihan hirveitä ponnisteluja ja aihe on ollut mukava.
 
Martti Turtola. Jääkärikenraali Einar Vihma - Ihantalan taistelun ratkaisija. Otava 2005.

Martti Turtola on arvostettu historiantutkija ja toimi Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian dosenttina, eli on siis ammattimies sekä tutkijana että kirjoittajana. Siksipä onkin pettymys, millaisen teoksen hän on kenraali Vihmasta kirjoittanut.

Vihma oli jyry ukko ja arvostettu komentaja viime sodissa. Vihma toimi 7. Divisioonan komentajana talvisodan Taipaleessa, 12. Divisioonan komentajana hyökkäysvaiheessa, eli hyökkäsi Kannaksella Viipurin itäpuolelta kohti Vammelsuuta ja lopulta eteni Rajajoelle. Asemasodan aikana ja kesällä 1944 hän toimi 6. Divisioonan komentajana, tunnetuimpana varmaankin osallistuminen Tali-Ihantalan taisteluihin. Hän kaatui elokuussa 1944 ainoana varsinaisesti rintamalla kaatuneena kenraalina viime sodissa. Snellman kuoli haavoihinsa Helsingissä sotasairaalassa ja sai ylennyksen kaksi päivää ennen kuolemaansa ja Viljanen ylennettiin kaatumispäivänään.

Vihmalle tyypillistä oli äkkiottoisuus ja edestä johtaminen. Jälkimmäistä on Suomessa monesti ihailtukin, mutta (tässäkin) teoksessa oikeutetusti kysytään, että kuka sitä divisioonaa johtaa, jos komentaja on etummaisena menossa. Kovin syvällistä analyysiä Vihman johtamista operaatioista teoksessa ei ole, lähinnä kertaillaan tärkeimpiä tapahtumia. Selkeä omituisuus on (paljon puhuttu) Vihman suhde kuolemantuomioihin kesällä 1944. Nyt niitä pedataan pariinkin otteeseen teoksessa, kun mainitaan kiihkeä luonne ja äkkipikaisuus (kuten kesällä 1944 nähtiin karkurien suhteen) ja sitten niihin päästäänkin, mutta koko homma lässähtää ohimennen tehdyksi maininnaksi teloitetuista sotilaista (Turtola tulkitsee tämän silkaksi pelotteluksi, muttei perustele mitenkään) ja sitten takertumiseksi kahteen teloitukseen, jotka esitellään lähinnä Jukka Lindstedtin ansiokkaan väitöskirjan avulla. Mitään yhteenvetoa tai analyysiä ei tästä(kään) asiasta tehdä. Silkkaa omituisuutta oli korostaa useampaan kertaan Vihman erittäin pidättyvää suhdetta alkoholin nauttimiseen ja sitten esitellä pullon tarkkuudella 6. Divisioonan viinavarastoja Maaselän kannaksella. Ylipäänsä teoksessa on hirveästi löysää. Vaikka tietysti sitä talvisotaakin on hyvä taustoittaa, niin elämäkerrassa olisi suonut enemmänkin keskityttävän sen keskushenkilön toimintaan. Tai Kannaksen kriisille 1944 uhrataan kokonainen luku, ennen kuin se 6. Divisioona edes tulee paikalle.

Jos haluaa lukea semmoisen "perinteisen" elämäkerran, jossa kohdehenkilön elämä esitellään aikajärjestyksessä ja jossa ei hirveästi analyysiä tai kriittisiä äänenpainoja esiinny, kannattaa lukea tämä teos. Kuitenkaan varsinaisena tutkimuksena tätä ei kannata pitää.

Edit.
Lisätään, että tämä on varmaankin ollut teos, joka on ollut kiva kirjoittaa. Ei ole vaatinut ihan hirveitä ponnisteluja ja aihe on ollut mukava.
Minulla on meneillään Gustav Hägglundin kirja Värikkäät kenraalit: sankaritekoja ja skandaaleja, jossa käydään läpi neljäntoista suomalaisen kenraalin elämää ja tekoja alkaen Voldemar Hägglundista (ihan ansiosta kirjassa mukana, eli ei pelkästään Gustav-pojan nepotismin vuoksi) ja päättyen Aimo Pajuseen. Hägglund on valikoinut kirjaansa kenraaleista sellaisia, joiden elämäntarinoita pitää syystä tai toisesta mielenkiintoisina. Äskettäin sain luettua Einar Vihmaa koskevan osan. Kovin pikkutarkasti ei kenenkään kenraalin elämään siinä kirjassa päästä eikä päästä Vihmankaan, mutta pääpiirteiden tasolla kyllä. Kirja-arvostelusi luettuani vaikuttaa siltä, että Hägglundin tiivistetty esitys riittää Vihmankin osalta tarpeeksi hyvin, eikä varsinaista elämäkertaa ole tarpeen ainakaan minun lukea.

Vihman äkkipikaisuus tuli hyvin esiin Hägglundinkin kirjoittamana. Vihman alaiset alkoivat jopa oppia odottelemaan vähän aikaa, ennen kuin toteuttivat Vihman määräämät rangaistukset. Vihmalla kun oli tapana myöhemmin katua pikaistuksissaan tekemiään päätöksiä.

Hägglund taisi päätyä siihen, että Vihman rämäpäisellä tavalla johtaa joukkoja edestä saattoi olla merkitystä joukkojen moraalin kannalta tiukoissa ratkaisutaisteluissa, vaikka Vihma ei tästä asiasta omanakaan aikana kritiikittä säästynyt.
 
Tuon EK:n kritiikin Vihma-kirjasta voisi ulottaa liki kaikkiin suomalaisiin kenraalielämäkertoihin. En ole tarkemmin lukenut Uola kirjaa Väinö Valveesta, mutta jotakuinkin kaikki muut ovat lyhyitä ja siloteltuja, ja etenkin sotataidon arviointi puuttuu täysin. Kaipailisin jotain samanlaista kuin Carlo D'Este sai aikaan Patton-kirjassaan (=suomenkielisenä luokkaa 1000 sivua). Mutta vaikuttaako Suomessa vieläkin arkuus kirjoittaa vähemmän mairittelevasti sota-ajan kenuista...
 
Tuon EK:n kritiikin Vihma-kirjasta voisi ulottaa liki kaikkiin suomalaisiin kenraalielämäkertoihin. En ole tarkemmin lukenut Uola kirjaa Väinö Valveesta, mutta jotakuinkin kaikki muut ovat lyhyitä ja siloteltuja, ja etenkin sotataidon arviointi puuttuu täysin. Kaipailisin jotain samanlaista kuin Carlo D'Este sai aikaan Patton-kirjassaan (=suomenkielisenä luokkaa 1000 sivua). Mutta vaikuttaako Suomessa vieläkin arkuus kirjoittaa vähemmän mairittelevasti sota-ajan kenuista...

Lieneekö sillä mitä tekemistä asian kanssa, että D'Este oli itse evp. upseeri ? Wikin mukaan Yhdysvaltain armeijan everstiluutnantti, eli ilmeisesti esiupseerikurssin käynyt.
 
Tuon EK:n kritiikin Vihma-kirjasta voisi ulottaa liki kaikkiin suomalaisiin kenraalielämäkertoihin. En ole tarkemmin lukenut Uola kirjaa Väinö Valveesta, mutta jotakuinkin kaikki muut ovat lyhyitä ja siloteltuja, ja etenkin sotataidon arviointi puuttuu täysin. Kaipailisin jotain samanlaista kuin Carlo D'Este sai aikaan Patton-kirjassaan (=suomenkielisenä luokkaa 1000 sivua). Mutta vaikuttaako Suomessa vieläkin arkuus kirjoittaa vähemmän mairittelevasti sota-ajan kenuista...
Noin niinkuin yliopistossa historiaa opiskelleena ja jossain määrin myös sotahistoriaan perehtyneenä pari kommenttia aiheeseen. Vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä sotahistoriaa tutkivat siviilit (siis yliopistoissa) eivät hirveästi puuttuneet sotataidon tai operaatioiden arviointiin. Tuota pidettiin sotilaiden yksinoikeutena. Sotilaspuolelta tuli hyvin nopeasti kommenttia pätevyydestä ja kyvyistä, jos erehtyi hyppäämään aisan yli. Tosin tuo asia oli murroksessa tuossa vaiheessa ja esimerkiksi Joensuun yliopiston Pasi Tuunainen on käsitellyt suomalaisen sotataidon kehitystä ennen talvisotaa ja sen vaikutusta talvisodan tapahtumiin. Toinen asia on tietenkin se, että monella siviilillä ei todellakaan ole sitä tietotaitoa sotataidon arviointiin, ellei sitten lähdetä jollekin mutu-linjalle. Sotilaat taas ovat varmaan omissa tutkimuksissaan analysoineet tarkastikin, mitä on tapahtunut, mutta nämä tutkimukset ovat olleet joko salattuja tai sitten hyvin suppean piirin kiinnostuksen kohteita. Lisäksi noissa analyyseissä tuskin on puututtu niinkään henkilöihin kuin tapahtumiin ja toimintaan. Lisäksi sotilailla on sama kuin monella muullakin ammattikunnalla, eli omaan pesään ei paskota, toisin sanoen toisen upseerin julkinen arvostelu tuottaa vaikeuksia omalle uralle.

Toinen juttu on se, että suurta lukevaa yleisöä ei hirveästi kiinnosta "oikea" tutkimus. Parhaiten myy "verta ja suolenpätkiä" -osasto ja sekin mielellään semmoisen perinteisen kaanonin mukaan kirjoitettuna. Tämän vuoksi kustantajat eivät hirveästi julkaise paksuja (=kalliita) elämäkertoja, etenkään kun monesta kenraalista sellainen on jo tehty (tosin kauan aikaa sitten ja laatu on mitä on.

Kriittiset äänenpainot tuppaavat tuottamaan epämiellyttävää huomiota. Itselläkin on jonkin verran kokemusta (ja tuttavilla vielä enemmän) siitä, että jos tutkimusaihe tai tutkimustulos tai vaikkapa vain yksittäinen luku/kappale/huomio poikkeaa perinteisestä, koko tutkimus leimataan. Kärjistetysti: jos toteat, että Suomen armeija teki virheitä talvisodassa, leimaannut välittömästi kommariksi, vihreäksi ja homoksi, jonka mielestä Neuvostoliiton olisi pitänyt voittaa ja Suomi olisi pitänyt liittää Neuvostoliittoon. Tutkimustulosten vuoksi saadut tappouhkaukset eivät ole kuulemma kivoja. Ja joo. Omat tuttavat ovat saaneet sellaisia. Itse en muistaakseni, mutta monenlaista törkypalautetta muuten.

Tosin itse en näe teoksen paksuutta itseisarvona. Mieluummin tarkemmin rajattu ja hyvin kirjoitettu ohuempi teos kuin mammuttieepos, joka rönsyilee liikaa. Mutta nämäkin ovat makuasioita. Jos hyvä kirjoittaja ja tutkija kirjoittaa mammuttieepoksen, niin mikäs sen parempi.
 
En tiedä, onko EK lukenut tuon Patton-esimerkin, mutta, sen lukeneena voin sanoa, että missään muussa kenraalielämäkerrassa ei tule niin hyvin esille henkilön persoonallisuus. Kirjassa kuuluu Pattonin ääni, koska siinä on myös paljon suoria lainauksia Pattonin omista kirjoituksista.

Nigel Hamiltonin Montgomery-elämäkerrassa on kolmessa osassa n. 2500 sivua. Siinäkin sivumäärä mahdollista kunnollisen perusteellisuuden.

Sitten tuo kaanonista poikkeaminen. Se on totta. Esimerkkinä vaikkapa Markku Iskaniuksen (eversti) Lundqvist-elämäkerran vastaanotto tietyissä "lentopoikapiireissä" oli niin raivokas, että huh.

Itsekin olen joutunut paskamyrskyn kohteeksi muutaman Sotilasaikakauslehteen kirjoittamani jutun perusteella. Yksikin jo edesmennyt eversti raivosi puhelimessa, että "kenen maksuun olette kirjoittanut tekstin". Toinen mielensäpahoittajia lähetti kirjeen, jossa mm. kehui Joppe Karhusta, koska tämä keskittyi lentopoikien "sankaritekoihin".

Lasse Laaksonen kertoo yhden kirjansa, (Viina, hermot ja rangaistukset) esipuheessa, kuinka vaikeaa oli saada rahoitusta ko. tutkimukseen, koska aihe on joissain piireissä niin arka.
 
Löysin tämän kympillä paikallisen Cittarin alesta. Muutama vuosi sitten ilmestynyt teos Puolustusvoimista. Yleisteos, joka on muuten ihan OK ajantasainen. Toki Ukrainan sota ja Naton jäsenyys tästä puuttuvat. Mutta sanoisin että ihan hyvä teos esim. sellaiselle, joka ei tunne aihepiiriä juuri lainkaan.

1656675084908-2022-07-01-157618.jpg
 
Ydinaseiden kehityshistoria kun kiinnostaa, niin kylläpä tuli vastaan mielenkiintoisen oloinen opus. Tämä mies oli mukana kehittämässä USA:n ydinasearsenaalia kylmän sodan alkuvaiheessa. Saatavuus vaan olematon.

 
Back
Top