Kirjat

Mili kirjoitti:
Jos ei pidä olla paperinen:

Otsikko sama, mutta näyttää olevan huomattavasti lyhyempi kuin amazonin sivumäärä... Eli väärä hälytys.
Klikkaa laajentaaksesi...

Kiitos. Heppu esiintyy myös tässä dokumenttielokuvassa. Tämä on tosiaan jonkin sortin lyhennelmä.

 
Atomipommikirjallisuus kun on aiheena, onko jo mp.netin kirjallisuusraati ehtinyt lukaista alan klassikon The Making Of Atom Bombin? Huikean kehuttu ja palkittu kirja. Sivuja näyttää olevan mukavasti 896 kpl, eli aihe ei taida ihan pintapuoliselle käsittelyllä jäädä. Sivumäärän takia on itseäni hirvittänyt hankkia tämä itselleni, jos noin paljon on saatu tekstiä aikaiseksi, menee varmaan aika työlään pikkutarkaksi. Mutta kiinnostaisi kyllä.

1690985046781.png

https://www.amazon.com/Making-Atomi.../ref=tmm_pap_swatch_0?_encoding=UTF8&qid=&sr=
 
Sanavalmis Muurinen kirjoitti:
Atomipommikirjallisuus kun on aiheena, onko jo mp.netin kirjallisuusraati ehtinyt lukaista alan klassikon The Making Of Atom Bombin? Huikean kehuttu ja palkittu kirja. Sivuja näyttää olevan mukavasti 896 kpl, eli aihe ei taida ihan pintapuoliselle käsittelyllä jäädä. Sivumäärän takia on itseäni hirvittänyt hankkia tämä itselleni, jos noin paljon on saatu tekstiä aikaiseksi, menee varmaan aika työlään pikkutarkaksi. Mutta kiinnostaisi kyllä.

Katso liite: 81746

https://www.amazon.com/Making-Atomi.../ref=tmm_pap_swatch_0?_encoding=UTF8&qid=&sr=
Klikkaa laajentaaksesi...

Klassikko. Ja fysiikkapuolikin / tiede on kirjoitettu niin, että lukijan ei tarvitse olla ydinfysiikan tohtori ymmärtääkseen lukemansa. Rhodesin jatko-osa tälle kirjalle Dark Sun, kertoo lämpöydinaseen kehittämisen historiasta.
 
EK kirjoitti:
Martti Turtola. Jääkärikenraali Einar Vihma - Ihantalan taistelun ratkaisija. Otava 2005.

Martti Turtola on arvostettu historiantutkija ja toimi Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian dosenttina, eli on siis ammattimies sekä tutkijana että kirjoittajana. Siksipä onkin pettymys, millaisen teoksen hän on kenraali Vihmasta kirjoittanut.

Vihma oli jyry ukko ja arvostettu komentaja viime sodissa. Vihma toimi 7. Divisioonan komentajana talvisodan Taipaleessa, 12. Divisioonan komentajana hyökkäysvaiheessa, eli hyökkäsi Kannaksella Viipurin itäpuolelta kohti Vammelsuuta ja lopulta eteni Rajajoelle. Asemasodan aikana ja kesällä 1944 hän toimi 6. Divisioonan komentajana, tunnetuimpana varmaankin osallistuminen Tali-Ihantalan taisteluihin. Hän kaatui elokuussa 1944 ainoana varsinaisesti rintamalla kaatuneena kenraalina viime sodissa. Snellman kuoli haavoihinsa Helsingissä sotasairaalassa ja sai ylennyksen kaksi päivää ennen kuolemaansa ja Viljanen ylennettiin kaatumispäivänään.

Vihmalle tyypillistä oli äkkiottoisuus ja edestä johtaminen. Jälkimmäistä on Suomessa monesti ihailtukin, mutta (tässäkin) teoksessa oikeutetusti kysytään, että kuka sitä divisioonaa johtaa, jos komentaja on etummaisena menossa. Kovin syvällistä analyysiä Vihman johtamista operaatioista teoksessa ei ole, lähinnä kertaillaan tärkeimpiä tapahtumia. Selkeä omituisuus on (paljon puhuttu) Vihman suhde kuolemantuomioihin kesällä 1944. Nyt niitä pedataan pariinkin otteeseen teoksessa, kun mainitaan kiihkeä luonne ja äkkipikaisuus (kuten kesällä 1944 nähtiin karkurien suhteen) ja sitten niihin päästäänkin, mutta koko homma lässähtää ohimennen tehdyksi maininnaksi teloitetuista sotilaista (Turtola tulkitsee tämän silkaksi pelotteluksi, muttei perustele mitenkään) ja sitten takertumiseksi kahteen teloitukseen, jotka esitellään lähinnä Jukka Lindstedtin ansiokkaan väitöskirjan avulla. Mitään yhteenvetoa tai analyysiä ei tästä(kään) asiasta tehdä. Silkkaa omituisuutta oli korostaa useampaan kertaan Vihman erittäin pidättyvää suhdetta alkoholin nauttimiseen ja sitten esitellä pullon tarkkuudella 6. Divisioonan viinavarastoja Maaselän kannaksella. Ylipäänsä teoksessa on hirveästi löysää. Vaikka tietysti sitä talvisotaakin on hyvä taustoittaa, niin elämäkerrassa olisi suonut enemmänkin keskityttävän sen keskushenkilön toimintaan. Tai Kannaksen kriisille 1944 uhrataan kokonainen luku, ennen kuin se 6. Divisioona edes tulee paikalle.

Jos haluaa lukea semmoisen "perinteisen" elämäkerran, jossa kohdehenkilön elämä esitellään aikajärjestyksessä ja jossa ei hirveästi analyysiä tai kriittisiä äänenpainoja esiinny, kannattaa lukea tämä teos. Kuitenkaan varsinaisena tutkimuksena tätä ei kannata pitää.

Edit.
Lisätään, että tämä on varmaankin ollut teos, joka on ollut kiva kirjoittaa. Ei ole vaatinut ihan hirveitä ponnisteluja ja aihe on ollut mukava.
Klikkaa laajentaaksesi...

Oliko tässä mainittu mitään siitä Kajaanin Alkon ryöstöstä ?

www.is.fi

Suivaantuneet suomalaiset sotilaat aloittivat uskomattoman mellakan 1942: majuri sai turpiin, konekivääreitä viriteltiin jo valmiiksi: ”Nyt te pojat löitte näppinne paskaan”

Sota-aikana viina aiheutti kaikenlaisia selkkauksia. Yksi värikkäimmistä hulinoista tapahtui talvella 1942 Kajaanissa, kun lähes kokonainen pataljoona ryyppäsi rajusti ennen rintamalle lähtöä.
www.is.fi www.is.fi
 
Sigma957 kirjoitti:
Carius on noista paras. Von Rosen OK, von Luck aika keskinkertainen. Ärsyttää kyllä pirusti, ettei ole suomennettu mm. Hausserin, Steinerin ja Rendulicin muistelmia. Kaikki huomattavasti kiinnostavampia kuin Cariuskaan.
Klikkaa laajentaaksesi...

Samaa mieltä kahdesta ensimmäisestä. Carius raflaavin. Von Rosen ihan luettava. Von Luckista tykkään kyllä. Alfred Rubbelin Tigerillä itärintamalla oli pettymys. Lähinnä pelkkä kuvakirja.
 
tulikomento kirjoitti:
Oliko tässä mainittu mitään siitä Kajaanin Alkon ryöstöstä ?

www.is.fi

Suivaantuneet suomalaiset sotilaat aloittivat uskomattoman mellakan 1942: majuri sai turpiin, konekivääreitä viriteltiin jo valmiiksi: ”Nyt te pojat löitte näppinne paskaan”

Sota-aikana viina aiheutti kaikenlaisia selkkauksia. Yksi värikkäimmistä hulinoista tapahtui talvella 1942 Kajaanissa, kun lähes kokonainen pataljoona ryyppäsi rajusti ennen rintamalle lähtöä.
www.is.fi www.is.fi
Klikkaa laajentaaksesi...
On. Selostettiin aika hyvin. Tuossa tuli hyvin esille se Vihman ja muidenkin upseerin osavastuu tapahtumista.
 
Sigma957 kirjoitti:
En tiedä, onko EK lukenut tuon Patton-esimerkin, mutta, sen lukeneena voin sanoa, että missään muussa kenraalielämäkerrassa ei tule niin hyvin esille henkilön persoonallisuus. Kirjassa kuuluu Pattonin ääni, koska siinä on myös paljon suoria lainauksia Pattonin omista kirjoituksista.

Nigel Hamiltonin Montgomery-elämäkerrassa on kolmessa osassa n. 2500 sivua. Siinäkin sivumäärä mahdollista kunnollisen perusteellisuuden.

Sitten tuo kaanonista poikkeaminen. Se on totta. Esimerkkinä vaikkapa Markku Iskaniuksen (eversti) Lundqvist-elämäkerran vastaanotto tietyissä "lentopoikapiireissä" oli niin raivokas, että huh.

Itsekin olen joutunut paskamyrskyn kohteeksi muutaman Sotilasaikakauslehteen kirjoittamani jutun perusteella. Yksikin jo edesmennyt eversti raivosi puhelimessa, että "kenen maksuun olette kirjoittanut tekstin". Toinen mielensäpahoittajia lähetti kirjeen, jossa mm. kehui Joppe Karhusta, koska tämä keskittyi lentopoikien "sankaritekoihin".

Lasse Laaksonen kertoo yhden kirjansa, (Viina, hermot ja rangaistukset) esipuheessa, kuinka vaikeaa oli saada rahoitusta ko. tutkimukseen, koska aihe on joissain piireissä niin arka.
Klikkaa laajentaaksesi...
En ole lukenut kumpaakaan elämäkertaa. Uskon, että molemmat ovat erinomaisia teoksia.

Jatkossa pyytäisin, että laita tägi (@ EK yhteenkirjoitettuna) viestiin, jonka osoitat toiselle kirjoittajalle tai sitten lainaa viestiä.
 
Reetta Hänninen. Kapinaa ja kiusantekoa - Venäjän sortokoneiston vastustus Suomessa. Otava 2023.

Olipa mielenkiintoinen kirja. Reetta Hänninen on väitellyt sortokausien suomalaisesta vastarinnasta, joten tietoa löytyy. Tässä teoksessa hän kuvaa suomalaisten vastarintaa sortokausien alkuvaiheessa. Osa on hyvinkin näkyvää, kuten vaikkapa Fazerin karkkipaperit, joihin on painettu kiellettyjä postimerkkejä tai Eetu Iston Hyökkäys-maalaus, puhumattakaan Bobrikoffin murhasta. Kuitenkin vielä enemmän suomalaiset harjoittivat pienimuotoisempaa vastarintaa, kuten vaikkapa venäläisten virkamiesten postilähetysten sabotointia, kieltäytymällä toimittamasta niitä tai "boikoteilla", eli yksittäisten henkilöiden maalittamisella ja kiusaamisella. Esimerkiksi virkamies, jonka katsottiin olevan venäläismielinen, saattoi saada peräänsä kadulla vaikkapa 50 tai 100 seuraajaa. Venäläiset myös puuttuivat kaikkiin mahdollisiin todellisiin ja kuviteltuihin vastarinnan muotoihin, jolloin suomalaiset saattoivat pilkata vainoharhaisia venäläisiä vaikkapa Kuopion kusiputkan ja ortodoksikirkon välimatkan mittaamisesta tai puhetilaisuuksien kieltämisestä. Tätä käytettiin hyväksi ja venäläisiä vedätettiin puuttumaan kaikenlaisiin jonninjoutavuuksiin, josta saatiin syy päivitellä heidän herkkänahkaisuuttaan ja typeryyttään.

Kuitenkaan suomalaiset eivät ymmärtäneet, että näillä raporteilla oli myös huomattavasti vaarallisempi tarkoitus. Mitä enemmän raportteja Suomesta Pietariin lähti, sitä levottomammalta paikalta Suomi vaikutti ja sitä kovempia otteita oltiin valmiita käyttämään. Hänninen avaa hyvin (esim. Jussilaan nojaten) sitä, kuinka eri tavoin autonomia Suomessa ja Venäjällä nähtiin. Suomalaiset rakensivat itselleen ajatuksen siitä, että Aleksanteri I oli "nostanut suomalaiset kansakunnaksi muiden joukkoon", jolloin autonomia tarkoitti, että Venäjän ja Suomen ainoa yhteinen nimittäjä oli yhteinen hallitsija. Sen sijaan venäläisen tulkinnan mukaan Aleksanteri oli vain nimennyt suomalaiset yhdeksi niistä lukuisista kansoista, joita Venäjän keisari hallitsi. Tällöin venäläisestä näkökulmasta autonomia oli hyvin tulkinnanvarainen ja milloin tahansa peruttavissa. Myös selitys "sortokausista" Venäjän hallinnon järkeistämisenä ja yksinkertaistamisena on mukana ja hyvin avattu.

Kaiken kaikkiaan teos on oikein mainio ja itsenäisyyden alkuajoista kiinnostuneiden kannattaa tarttua siihen. Se ei ole perinteistä suomalaisuuden ylistystä, vaan suhtautuu myös kriittisesti suomalaisten vastarintaan ja avaa myös venäläisten näkökantaa. 166-sivuinen teos ei ole mikään unohtumaton kirjallisuuden helmi, mutta selkeää ja ymmärrettävää tekstiä, mielenkiintoisesta aiheesta.
 
1691584750640.png

Hägglund, Gustav; Jaakkonen, Pasi; Simula, Matti: Värikkäät kenraalit - sankaritekoja ja skandaaleja

Kirjassa käsitellään tiivistetysti viidentoista kenraalin elämä. Yleensä on erikseen painopisteeseen otettu jokin kenraalin elämän kannalta merkittävä ajanjakso tai tapahtuma, kuten Keinosen komentajavuodet tai Ehrnroothin eläkevuosien toiminta yleisenä maanpuolustustahdon ylläpitäjänä ja myöhemmin arvostettuna veteraanien ikonina ja pidettynä puhujana. Kenraalit on valittu sillä perusteella, että heidän tekemisissään on ollut hyvässä tai joskus pahassakin jotain muutakin poikkeavaa tai mielenkiintoista kuin pelkkä kenraaliksi asti nostanut sotilasura. Kaikki kirjan käsittelemät kenraalit on valittu siten, että he ovat jo kuolleet. Muutama heistä ehti palvella Gustav Hägglundin aikana, ja heistä on hieman Hägglundin omia kokemuksia ja muistoja.

Esitystavaksi on valittu sellainen, että kunkin kenraalin osalta aloitetaan pienellä anekdootilla jostain tilanteesta kenraalin elämässä, siirrytään lyhyeen elämäkertaan ja ohessa käsitellään alussa mainittu tilanne tarkemmin. Dramaturgisesti se on hyvin toimiva ratkaisu.

Siilasvuo muodostaa kirjan kerronnassa poikkeuksen. Hänen osaltaan teksti on enimmäkseen Siilasvuon omakerronnallista tekstiä YK-vuosistaan ja se on lainattu lehtijutusta, jonka lähdettä en enää muista (mahdollisesti Sinibaretti-lehti jostain takavuosilta). Tyylipoikkeama ei minua haitannut, pitkän ja monivaiheisen YK-uran vaiheet tulevat parhaimmin kerrottuna Siilasvuon omin sanoin.

Kun kirjassa on sivuja 384 ja siihen on mahdutettu 15 kenraalin elämä ja sotilasura tiettyine valikoituine anekdootteineen ja siihen päälle esipuhe, ei tietenkään kovin pitkiä ja syvälle meneviä elämäkertoja tämä kirja tarjoa. Kirja on vähän kuin "Valittujen Palojen Kirjavaliot"-tyyppinen kokoelma 15 kenraalin elämäkerroista. Huomasin, että itse en oikeastaan enempää jäänytkään kaipaamaan. Kirjoittajat ovat tehneet hyvää työtä kiteyttäen kunkin käsitellyn henkilön elämän keskeiset vaiheet mielestäni hyvin, vaikka käsittelyn taso onkin kaukana yksityiskohtaisesta. 15 kenraalin kattauksesta voi tietysti valita sellaiset, joista haluaa myöhemmin lukea lisää vaikka kokonaisen elämäkerran tai muistelmien edestä.

Kirjassa käsiteltiin seuraavat kenraalit:

jääkärikenraalit
Hägglund, Woldemar
Sihvo, Aarne
Wallenius, K. M
Talvela, Paavo
Oesch, Lennart
Heinrichs, Erik
Vihma, Einar
Lundqvist, Jarl

"ryssänupseerit" eli tsaarin armeijassa sotilasuransa aloittaneet kenraalit
Wilkama, Karl Fredrik
Nenonen, Vilho

sotien jälkeen kenraaliksi ylenneet veteraanit
Keinonen, Yrjö
Siilasvuo, Ensio
Sutela, Lauri
Ehrnrooth, Adolf

sota-ajan jälkeen sotilasuransa aloittanut
Pajunen, Aimo

Itse pidin mielenkiintoisimpana antina seuraavia:
- Jarl Lundqvist: miehen upseeriura sisällissodan jälkeen tuntui olleen kompurointia ja epäpätevyyttä lähes kaikessa muussa, paitsi osaamisessa ilmavoimien hallinnollisen byrokratian pyörittämisessä. Uran lopullisena mahalaskuna liian pitkälle menevä YYA-touhuilu sodan jälkeen PV:n komentajana ja sen jälkeen vielä oman talouden karille ajaminen. Nuorena esiupseerina vehkeili Mäntsälän kapinallisten kanssa niin pitkälle, että tuomio ei olisi ollut mikään vääryys.
- Vilho Nenonen: omalaatuinen tutkijatyyppi sotilaaksi ja tykistöaseen mestari
- Yrjö Keinonen: loistava sotilas ja kouluttaja sodassa ja rauhan aikana, huono PV:n komentaja oman persoonallisuutensa takia. Antina kuitenkin varusmiespalveluksen järkeistäminen ja harjoitustoiminnan standardisoiminen.
- Ensio Siilasvuo: vertaansa vailla ollut YK-ura
- Lauri Sutela: voitokas kamppailu PV:n puolesta maanpuolustusta heikentävien kotimaisten vasemmistopasifistien ja YYA-konsultaatioita vaativien neukkujen puristuksessa
- Aimo Pajunen: sosiaalinen ja erittäin sivistynyt älykkö, mutta epäsotilaallinen persoonallisuus. Puolustuspolitiikan huippuosaaja. Uran loppupuolella tärkeä tekijä Hornet-hankinnoissa ja halvoissa Itä-Saksan ylijäämähankinnoissa.
- Adolf Ehrnrooth: Aatu on legenda, josta oli mukava lukea ulkopuolisen kertomusta

Eniten minua kiinnosti siis kenraalit, joiden uran merkkihetket koettiin sotien jälkeen. Sota-ajan sankarikenraaleista olen saanut lukea jo muutenkin niin paljon, että heistä en vaan saanut paljoakaan uutta irti.

Jos saisin lisätä kirjaan jotain, niin lisäisin Väinö Valveen ja Erkki Raappanan. Valve oli kuitenkin merivoimien komentaja sodan aikana ja rajaupseereita kirjassa ei esiinny lainkaan, siksi Raappana olisi voinut ansaita paikkansa. Ehkä heidän elämäntarinoissaan ei ollut mitään erityisen mieleen painuvaa paitsi saavutukset sotilaina, mutta eiköhän heistä olisi kuitenkin saanut luettavaa tekstiä kummastakin irti.
 
Tuon
Sanavalmis Muurinen kirjoitti:
Katso liite: 82099

Hägglund, Gustav; Jaakkonen, Pasi; Simula, Matti: Värikkäät kenraalit - sankaritekoja ja skandaaleja

Kirjassa käsitellään tiivistetysti viidentoista kenraalin elämä. Yleensä on erikseen painopisteeseen otettu jokin kenraalin elämän kannalta merkittävä ajanjakso tai tapahtuma, kuten Keinosen komentajavuodet tai Ehrnroothin eläkevuosien toiminta yleisenä maanpuolustustahdon ylläpitäjänä ja myöhemmin arvostettuna veteraanien ikonina ja pidettynä puhujana. Kenraalit on valittu sillä perusteella, että heidän tekemisissään on ollut hyvässä tai joskus pahassakin jotain muutakin poikkeavaa tai mielenkiintoista kuin pelkkä kenraaliksi asti nostanut sotilasura. Kaikki kirjan käsittelemät kenraalit on valittu siten, että he ovat jo kuolleet. Muutama heistä ehti palvella Gustav Hägglundin aikana, ja heistä on hieman Hägglundin omia kokemuksia ja muistoja.

Esitystavaksi on valittu sellainen, että kunkin kenraalin osalta aloitetaan pienellä anekdootilla jostain tilanteesta kenraalin elämässä, siirrytään lyhyeen elämäkertaan ja ohessa käsitellään alussa mainittu tilanne tarkemmin. Dramaturgisesti se on hyvin toimiva ratkaisu.

Siilasvuo muodostaa kirjan kerronnassa poikkeuksen. Hänen osaltaan teksti on enimmäkseen Siilasvuon omakerronnallista tekstiä YK-vuosistaan ja se on lainattu lehtijutusta, jonka lähdettä en enää muista (mahdollisesti Sinibaretti-lehti jostain takavuosilta). Tyylipoikkeama ei minua haitannut, pitkän ja monivaiheisen YK-uran vaiheet tulevat parhaimmin kerrottuna Siilasvuon omin sanoin.

Kun kirjassa on sivuja 384 ja siihen on mahdutettu 15 kenraalin elämä ja sotilasura tiettyine valikoituine anekdootteineen ja siihen päälle esipuhe, ei tietenkään kovin pitkiä ja syvälle meneviä elämäkertoja tämä kirja tarjoa. Kirja on vähän kuin "Valittujen Palojen Kirjavaliot"-tyyppinen kokoelma 15 kenraalin elämäkerroista. Huomasin, että itse en oikeastaan enempää jäänytkään kaipaamaan. Kirjoittajat ovat tehneet hyvää työtä kiteyttäen kunkin käsitellyn henkilön elämän keskeiset vaiheet mielestäni hyvin, vaikka käsittelyn taso onkin kaukana yksityiskohtaisesta. 15 kenraalin kattauksesta voi tietysti valita sellaiset, joista haluaa myöhemmin lukea lisää vaikka kokonaisen elämäkerran tai muistelmien edestä.

Kirjassa käsiteltiin seuraavat kenraalit:

jääkärikenraalit
Hägglund, Woldemar
Sihvo, Aarne
Wallenius, K. M
Talvela, Paavo
Oesch, Lennart
Heinrichs, Erik
Vihma, Einar
Lundqvist, Jarl

"ryssänupseerit" eli tsaarin armeijassa sotilasuransa aloittaneet kenraalit
Wilkama, Karl Fredrik
Nenonen, Vilho

sotien jälkeen kenraaliksi ylenneet veteraanit
Keinonen, Yrjö
Siilasvuo, Ensio
Sutela, Lauri
Ehrnrooth, Adolf

sota-ajan jälkeen sotilasuransa aloittanut
Pajunen, Aimo

Itse pidin mielenkiintoisimpana antina seuraavia:
- Jarl Lundqvist: miehen upseeriura sisällissodan jälkeen tuntui olleen kompurointia ja epäpätevyyttä lähes kaikessa muussa, paitsi osaamisessa ilmavoimien hallinnollisen byrokratian pyörittämisessä. Uran lopullisena mahalaskuna liian pitkälle menevä YYA-touhuilu sodan jälkeen PV:n komentajana ja sen jälkeen vielä oman talouden karille ajaminen. Nuorena esiupseerina vehkeili Mäntsälän kapinallisten kanssa niin pitkälle, että tuomio ei olisi ollut mikään vääryys.
- Vilho Nenonen: omalaatuinen tutkijatyyppi sotilaaksi ja tykistöaseen mestari
- Yrjö Keinonen: loistava sotilas ja kouluttaja sodassa ja rauhan aikana, huono PV:n komentaja oman persoonallisuutensa takia. Antina kuitenkin varusmiespalveluksen järkeistäminen ja harjoitustoiminnan standardisoiminen.
- Ensio Siilasvuo: vertaansa vailla ollut YK-ura
- Lauri Sutela: voitokas kamppailu PV:n puolesta maanpuolustusta heikentävien kotimaisten vasemmistopasifistien ja YYA-konsultaatioita vaativien neukkujen puristuksessa
- Aimo Pajunen: sosiaalinen ja erittäin sivistynyt älykkö, mutta epäsotilaallinen persoonallisuus. Puolustuspolitiikan huippuosaaja. Uran loppupuolella tärkeä tekijä Hornet-hankinnoissa ja halvoissa Itä-Saksan ylijäämähankinnoissa.
- Adolf Ehrnrooth: Aatu on legenda, josta oli mukava lukea ulkopuolisen kertomusta

Eniten minua kiinnosti siis kenraalit, joiden uran merkkihetket koettiin sotien jälkeen. Sota-ajan sankarikenraaleista olen saanut lukea jo muutenkin niin paljon, että heistä en vaan saanut paljoakaan uutta irti.

Jos saisin lisätä kirjaan jotain, niin lisäisin Väinö Valveen ja Erkki Raappanan. Valve oli kuitenkin merivoimien komentaja sodan aikana ja rajaupseereita kirjassa ei esiinny lainkaan, siksi Raappana olisi voinut ansaita paikkansa. Ehkä heidän elämäntarinoissaan ei ollut mitään erityisen mieleen painuvaa paitsi saavutukset sotilaina, mutta eiköhän heistä olisi kuitenkin saanut luettavaa tekstiä kummastakin irti.
Klikkaa laajentaaksesi...
Kirja siis antaa Lundqvistista saman kuvan kuin Karhusen lentopoikafanikirjat ja jota monet lentopoikafanit vieläkin levittävät. Markku Iskaniuksen 2-osainen, ainoa tieteelliset kriteerit täyttävä Ilmavoimien henkilön elämäkerta, teos kertoo aivan toisenlaista tarinaa. Lundqvist toi Ilmavoimiin järjestyksen ja hän ymmärsi kokonaisuusuuksia, toisin kuin "ässät". Tämä jälkimmäinen joukkiohan vaaransi mm vaikeasti saatavaa kalustoa ilmavoittojahdissaan. Lundqvist ymmärsi, että Suomen sotamenestyksen kannalta oli merkityksetöntä, oliko pudostustilaston kärjessä olevalla x vai 2 x ilmavoittoa. Hän tiesi tuskallisesti, miten vaikeaa Saksasta oli saada kalustoa, vaikka Karhunen & kumpp. muuta kirjoissaan väittävät.
 
Sigma957 kirjoitti:
Tuon

Kirja siis antaa Lundqvistista saman kuvan kuin Karhusen lentopoikafanikirjat ja jota monet lentopoikafanit vieläkin levittävät. Markku Iskaniuksen 2-osainen, ainoa tieteelliset kriteerit täyttävä Ilmavoimien henkilön elämäkerta, teos kertoo aivan toisenlaista tarinaa. Lundqvist toi Ilmavoimiin järjestyksen ja hän ymmärsi kokonaisuusuuksia, toisin kuin "ässät". Tämä jälkimmäinen joukkiohan vaaransi mm vaikeasti saatavaa kalustoa ilmavoittojahdissaan. Lundqvist ymmärsi, että Suomen sotamenestyksen kannalta oli merkityksetöntä, oliko pudostustilaston kärjessä olevalla x vai 2 x ilmavoittoa. Hän tiesi tuskallisesti, miten vaikeaa Saksasta oli saada kalustoa, vaikka Karhunen & kumpp. muuta kirjoissaan väittävät.
Klikkaa laajentaaksesi...

Mitenkäs Iskanius käsittelee Lunkan aikana sattuneet mokat kuten esim. Lavansaaren revohkan ? Epäpätevien alaistenko syytä, ei itse Ilmavoimien komentajan ?
 
tulikomento kirjoitti:
Mitenkäs Iskanius käsittelee Lunkan aikana sattuneet mokat kuten esim. Lavansaaren revohkan ? Epäpätevien alaistenko syytä, ei itse Ilmavoimien komentajan ?
Klikkaa laajentaaksesi...
Pitää tarkistaa, lukemisesta useita vuosia. Kylmä tosiasia on, että tuollainen asia ei kuulu komentajatasolle. Kyllä se alaisten vika on. Tuohon aikaan Ilmavoimien ohjaajilla oli taipumusta hyljeksiä ei-lentävän henkilöstön ohjeita, esimerkiksi juuri teknisten järjestelmien käytön kohdalla. Em. piirre ei ollut rajoittunut vain Suomeen, sitä tavattiin muuallakin. Pitäisi kuitenkin muistaa, että tuon ajan Suomi oli edelleen maatalousyhteiskunta, jossa hienompi tekniikka ei ollut jokapäiväistä.
 
Sigma957 kirjoitti:
Pitää tarkistaa, lukemisesta useita vuosia. Kylmä tosiasia on, että tuollainen asia ei kuulu komentajatasolle. Kyllä se alaisten vika on. Tuohon aikaan Ilmavoimien ohjaajilla oli taipumusta hyljeksiä ei-lentävän henkilöstön ohjeita, esimerkiksi juuri teknisten järjestelmien käytön kohdalla. Em. piirre ei ollut rajoittunut vain Suomeen, sitä tavattiin muuallakin. Pitäisi kuitenkin muistaa, että tuon ajan Suomi oli edelleen maatalousyhteiskunta, jossa hienompi tekniikka ei ollut jokapäiväistä.
Klikkaa laajentaaksesi...

Muistelenpa vain että Marski antoi tästä perseilystä Lunkalle henk.koht. moitteet.
 
tulikomento kirjoitti:
Muistelenpa vain että Marski antoi tästä perseilystä Lunkalle henk.koht. moitteet.
Klikkaa laajentaaksesi...
Mannerheimin ja Lunkan välit olivat mahdollisesti muutenkin huonot. Jo Kari Selenin tutkimuksessa asia nousi esille, kun Mannerheim vatuloi ja oli muutenkin molopää puolustusneuvostossa ennen sotaa. Mannerheimhan kannatti pitkään Junkers Ju 86:n hankintaa. Kone olisi ollut täysin avuton hävittäjiä vastaan jo talvisodassa.
 
Sigma957 kirjoitti:
Tuon

Kirja siis antaa Lundqvistista saman kuvan kuin Karhusen lentopoikafanikirjat ja jota monet lentopoikafanit vieläkin levittävät. Markku Iskaniuksen 2-osainen, ainoa tieteelliset kriteerit täyttävä Ilmavoimien henkilön elämäkerta, teos kertoo aivan toisenlaista tarinaa. Lundqvist toi Ilmavoimiin järjestyksen ja hän ymmärsi kokonaisuusuuksia, toisin kuin "ässät". Tämä jälkimmäinen joukkiohan vaaransi mm vaikeasti saatavaa kalustoa ilmavoittojahdissaan. Lundqvist ymmärsi, että Suomen sotamenestyksen kannalta oli merkityksetöntä, oliko pudostustilaston kärjessä olevalla x vai 2 x ilmavoittoa. Hän tiesi tuskallisesti, miten vaikeaa Saksasta oli saada kalustoa, vaikka Karhunen & kumpp. muuta kirjoissaan väittävät.
Klikkaa laajentaaksesi...
Lähteinä tässä kirjassa näiltä osin oli kahden entisen ilmavoimien komentajan kenraali Jarmo Lindbergin ja kenraaliluutnantti Heikki Nikusen kirjat Richard Lorentzista.

Kiitosta Lundqvist saa siitä, että kehitti mm. lentokenttäverkostoa ja suomalaista lentokoneteollisuutta. Oli myös erittäin hyvä tekemään kustannustehokkaita materiaalihankintoja ja ilmavoimilla oli polttoaine- ja ammustilanne kunnossa sodan alkaessa.

Lundqvist saa etenkin moitteita ilmasodan strategisesta johtamisesta, johon hänellä ei ollut osaamista. Esim. hävittäjälaivueita Nikusen mukaan siirreltiin talvisodan alkuaikana jälkijättöisesti, reaktiivisesti ja yllättäen nopealla tahdilla ryssän viimeisimpien pommitusoperaatioiden perusteella pilkuntarkasti ohjaillen. Toiminta siirtyi painopistealueelle Kannakselle vasta kevättalvella 1940, kun oli pakko.

Lindberg on omissa tutkimuksissaan tullut siihen tulokseen, Lundqvistilla ei osaaminen kertakaikkiaan riittänyt. Lisäksi ilmavoimien johdossa vallinnut suosikkijärjestelmä rampautti toimintaa, eikä mahdollisesti siksi ilmavoimista saatu jatkosodan aikana kaikkia tehoja irti. Lopulta rykmenttien komentajat ja ilmasodan tarkastaja Lorenz vastasivat konkreettisesta ilmasodankäynnistä omalta osaltaan minkä voivat, ja Lundqvist joko harasi vastaan tai roikkui mukana ollen enimmäkseen pelkkä hallinnollinen johtaja. Ennakoivia suunnitelmia Lundqvist ei tehnyt, koska ei osannut, eikä tuskin kukana Lindbergin mukaan ymmärtänyt komentajan strategisia ja taktillisia päämääriä.

Lavansaaren pommituskäskyn Lundqvist ainakin itse allekirjoitti. Jo siinä vaiheessa oli Mannerheim moittinut tarkoituksettoman tuntuisia pommitusoperaatioita ja Talvela oli Heinrichsille moittinut ilmavoimien toimintaa, jota oli pitänyt suorastaan rikollisena tuhlauksena.

Toki esillä oli myös sotaa edeltävä vääntö siitä, pitääkö panostaa hävittäjiin vai pommikoneisiin. Lundqvist oli voitolle päässeellä pommikonelinjalla, tosin muutti mielensä, kun Espanjan sisällissota osoitti, että hävittäjät ratkaisevat ilmasodan. Lundqvistin syyksi alkuperäistä ja tuhoisaa virhearviointia ei voi kuitenkaan yksin panna, vaan moni muukin oli samalla linjalla. Lundqvistin saksalaisia kohtaan tunteman epäluulon ei todettu olleen syynä siihen, että hävittäjien ostaminen jatkosodan aikana Saksasta eteni nihkeästi.
 
Lindbergin tutkimusta en tunne, mutta Nikusen tekeleestä Suomen ilmailuhistoriallisen lehden päätoimittaja sanoi suurinpiirtein, että komea lähdeluettelo, mutta tekstin perusteella Nikunen ei ole niistä lähteistä yhtään lukenut.

Lorentzin ajattelusta saa hyvän käsityksen hänen pamfletistaan Iskuja ilmaan. Siinä hän mm. visioi kirkkain silmin Fokkerista Allison-moottorilla. Tai että yhdellä laivueella muistaakseni Curtiss CW-21-koneita olisi Karjalan kannaksella muka saatu ehdoton ilmaherruus Karjalan kannaksella talvisodassa. Lorentz ei vaivaudu edes pohtimaan, mitä iloa siitä ilmaherruudesta olisi ollut, koska Ilmavoimien rynnäköintikyky oli nollan luokkaa.

Lorentz myös toistelee suorituskykyvertailuja valmistajien mainosarvojen pohjalta, vaikka hänen on kirjoitushetkellä (sodan jälkeen) täytynyt tietää ihan suomalaisten koelentotulosten pohjalta, että mainosarvot eivät pidä paikkaansa ja usein ovat rajusti pielessä (esimerkiksi Morane ja Fiat).

Ainakin Nikusta vaivaa yleensäkin kirjoituksissaan täydellinen fanipoika-asenne, joka näkyy hänen yrityksissään tunkea ilmavoimat joka asian ratkaisijaksi myös 2. ms:n osalta. Esimerkiksi Ardennien taistelun kuvaus on kuin Aeroplane Monthlystä. Todennäköisesti Nikunen ei ole kuullutkaan esimerkiksi brittien tekemistä analyyseistä tuhottujen panssareiden tappiojakaumasta eri aseiden suhteen.
 
Sanavalmis Muurinen kirjoitti:
Katso liite: 82099

Hägglund, Gustav; Jaakkonen, Pasi; Simula, Matti: Värikkäät kenraalit - sankaritekoja ja skandaaleja

Kirjassa käsitellään tiivistetysti viidentoista kenraalin elämä. Yleensä on erikseen painopisteeseen otettu jokin kenraalin elämän kannalta merkittävä ajanjakso tai tapahtuma, kuten Keinosen komentajavuodet tai Ehrnroothin eläkevuosien toiminta yleisenä maanpuolustustahdon ylläpitäjänä ja myöhemmin arvostettuna veteraanien ikonina ja pidettynä puhujana. Kenraalit on valittu sillä perusteella, että heidän tekemisissään on ollut hyvässä tai joskus pahassakin jotain muutakin poikkeavaa tai mielenkiintoista kuin pelkkä kenraaliksi asti nostanut sotilasura. Kaikki kirjan käsittelemät kenraalit on valittu siten, että he ovat jo kuolleet. Muutama heistä ehti palvella Gustav Hägglundin aikana, ja heistä on hieman Hägglundin omia kokemuksia ja muistoja.

Esitystavaksi on valittu sellainen, että kunkin kenraalin osalta aloitetaan pienellä anekdootilla jostain tilanteesta kenraalin elämässä, siirrytään lyhyeen elämäkertaan ja ohessa käsitellään alussa mainittu tilanne tarkemmin. Dramaturgisesti se on hyvin toimiva ratkaisu.

Siilasvuo muodostaa kirjan kerronnassa poikkeuksen. Hänen osaltaan teksti on enimmäkseen Siilasvuon omakerronnallista tekstiä YK-vuosistaan ja se on lainattu lehtijutusta, jonka lähdettä en enää muista (mahdollisesti Sinibaretti-lehti jostain takavuosilta). Tyylipoikkeama ei minua haitannut, pitkän ja monivaiheisen YK-uran vaiheet tulevat parhaimmin kerrottuna Siilasvuon omin sanoin.

Kun kirjassa on sivuja 384 ja siihen on mahdutettu 15 kenraalin elämä ja sotilasura tiettyine valikoituine anekdootteineen ja siihen päälle esipuhe, ei tietenkään kovin pitkiä ja syvälle meneviä elämäkertoja tämä kirja tarjoa. Kirja on vähän kuin "Valittujen Palojen Kirjavaliot"-tyyppinen kokoelma 15 kenraalin elämäkerroista. Huomasin, että itse en oikeastaan enempää jäänytkään kaipaamaan. Kirjoittajat ovat tehneet hyvää työtä kiteyttäen kunkin käsitellyn henkilön elämän keskeiset vaiheet mielestäni hyvin, vaikka käsittelyn taso onkin kaukana yksityiskohtaisesta. 15 kenraalin kattauksesta voi tietysti valita sellaiset, joista haluaa myöhemmin lukea lisää vaikka kokonaisen elämäkerran tai muistelmien edestä.

Kirjassa käsiteltiin seuraavat kenraalit:

jääkärikenraalit
Hägglund, Woldemar
Sihvo, Aarne
Wallenius, K. M
Talvela, Paavo
Oesch, Lennart
Heinrichs, Erik
Vihma, Einar
Lundqvist, Jarl

"ryssänupseerit" eli tsaarin armeijassa sotilasuransa aloittaneet kenraalit
Wilkama, Karl Fredrik
Nenonen, Vilho

sotien jälkeen kenraaliksi ylenneet veteraanit
Keinonen, Yrjö
Siilasvuo, Ensio
Sutela, Lauri
Ehrnrooth, Adolf

sota-ajan jälkeen sotilasuransa aloittanut
Pajunen, Aimo

Itse pidin mielenkiintoisimpana antina seuraavia:
- Jarl Lundqvist: miehen upseeriura sisällissodan jälkeen tuntui olleen kompurointia ja epäpätevyyttä lähes kaikessa muussa, paitsi osaamisessa ilmavoimien hallinnollisen byrokratian pyörittämisessä. Uran lopullisena mahalaskuna liian pitkälle menevä YYA-touhuilu sodan jälkeen PV:n komentajana ja sen jälkeen vielä oman talouden karille ajaminen. Nuorena esiupseerina vehkeili Mäntsälän kapinallisten kanssa niin pitkälle, että tuomio ei olisi ollut mikään vääryys.
- Vilho Nenonen: omalaatuinen tutkijatyyppi sotilaaksi ja tykistöaseen mestari
- Yrjö Keinonen: loistava sotilas ja kouluttaja sodassa ja rauhan aikana, huono PV:n komentaja oman persoonallisuutensa takia. Antina kuitenkin varusmiespalveluksen järkeistäminen ja harjoitustoiminnan standardisoiminen.
- Ensio Siilasvuo: vertaansa vailla ollut YK-ura
- Lauri Sutela: voitokas kamppailu PV:n puolesta maanpuolustusta heikentävien kotimaisten vasemmistopasifistien ja YYA-konsultaatioita vaativien neukkujen puristuksessa
- Aimo Pajunen: sosiaalinen ja erittäin sivistynyt älykkö, mutta epäsotilaallinen persoonallisuus. Puolustuspolitiikan huippuosaaja. Uran loppupuolella tärkeä tekijä Hornet-hankinnoissa ja halvoissa Itä-Saksan ylijäämähankinnoissa.
- Adolf Ehrnrooth: Aatu on legenda, josta oli mukava lukea ulkopuolisen kertomusta

Eniten minua kiinnosti siis kenraalit, joiden uran merkkihetket koettiin sotien jälkeen. Sota-ajan sankarikenraaleista olen saanut lukea jo muutenkin niin paljon, että heistä en vaan saanut paljoakaan uutta irti.

Jos saisin lisätä kirjaan jotain, niin lisäisin Väinö Valveen ja Erkki Raappanan. Valve oli kuitenkin merivoimien komentaja sodan aikana ja rajaupseereita kirjassa ei esiinny lainkaan, siksi Raappana olisi voinut ansaita paikkansa. Ehkä heidän elämäntarinoissaan ei ollut mitään erityisen mieleen painuvaa paitsi saavutukset sotilaina, mutta eiköhän heistä olisi kuitenkin saanut luettavaa tekstiä kummastakin irti.
Klikkaa laajentaaksesi...

Hyvä vinkki, kiitos. Laitoin nettidivarista hankintaan kun tosi edullisesti sain.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top