Kirjat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Museo
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
On. Sen julkaisuhan venyi, koska halusivat odottaa Vinkojen "eläköitymiseen". Itse jäin eniten kaipaamaan yksityiskohtaista vertailua Allison-moottorisen ja Turbomeca-version välillä.

Ok kiitos. Laitoin juuri tilaukseen. Olikin Apalin / Koalan konetyyppikirjoista ainoa mikä omasta kokoelmasta puuttui.
 
Aarno Malin. Pimeyden ytimeen - Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen. Atena 2022.

Aarno Malin on perehtynyt Tor-verkkoon ja julkaiseen aihetta käsittelevää blogia. Häneltä on myös julkaistu lehtiartikkeleita aiheeseen liittyen ja häntä on käytetty asiantuntijana aiheeseen liittyen. Teos herätti ilmestyessään jonkin verran mielenkiintoa tiedotusvälineissä.

Pimeyden ytimeen -teos pyrkii luomaan jonkinlaisen katsauksen ummikoille Tor-verkkoon ja sen "pimeään puoleen", eli tavallisten ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella olevan netin rikollisuuteen. Teoksesta jää sangen kaksijakoinen tunnelma. Malin kirjoittaa sinänsä ihan hyvin ja avaa riittävästi ummikolle Tor-verkkoa ja siellä tapahtuvaa toimintaa. Julkinen huomio ei myöskään ole aiheetonta, vaan Malin kertoo esimerkiksi laajasta huumekaupasta ja lapsipornosta yms. kammottavasta.

Kuitenkin toteutustapa on vähän hassu. Teoksen alkupuolella Malin seikkaperäisesti kertoo ja perustelee, miksi "Red room" -huhut (eli väitteet Tor-verkossa live-streamatuista murhista) ovat paikkansapitämättömiä. Ylipäänsä Malin teoksen alkupuolella käyttää aikaa ampuakseen alas väitteitä Tor-verkossa tapahtuvista kauheuksista. Sen jälkeen hän siirtyy kuvailemaan Tor-verkossa tapahtuvaa huumekauppaa. Malinin lähestymistapa ei suinkaan ole tuomitseva, päinvastoin. Äkkipoika saattaa jopa ajatella, että Malinilla on omakohtaista kokemusta Tor-verkossa tapahtuvasta huumekaupasta, muutenkin kuin puolueettomana ja objektiivisena tarkkailijana. Tämä on sinänsä se ja sama, mutta jossain vaiheessa se erittäin yksityiskohtainen "Kun Silkkitie meni nurin, tilalle tuli Huumekauppa X ja kun sen ylläpitäjät kusettivat kaikkia, kauppa siirtyi Hyymekauppa Y:hyn ja kun tulli ratsasi kaikki, tuli Huumekauppa Z" -selostus tuntuu välillä tämmöisestä ulkopuolisesta vähän turhankin tarkalta.

Se lopun lapsiporno-osuus on yksinkertaisesti kammottavaa, vaikka ei järin yksityiskohtaista (onneksi) ollutkaan. En lainkaan ihmettele, että keskusteluapua ja ammattilaisten apua on kaivattu. Erittäin mielenkiintoinen oli Malinin tulkinta, että iso osa Tor-verkon sadistisista pedofiileistä ei suinkaan ole mitään hyväksikäytettyjä ja väärinymmärrettyjä uhreja, vaan yksinkertaisesti pahoja ihmisiä, joita ei pahemmin voi auttaa. Itse olen aika samoilla linjoilla ihmiskäsitykseni kanssa, joten minun on helppo yhtyä tulkintaan.


Suosittelen tutustumaan, mutta en kirjallisena tuotoksena en varauksettomasti ylistä.
 
Petri Pietiläinen. Yksi rykmentti, sata tarinaa — Veteraanit kertovat. Docendo 2020.

Todettakoon kärkeen, että palautin vahingossa teoksen jo kirjastoon, joten se ei ole käsillä tätä kirjoittaessani.

Pietiläisen teos on tehty jatkosodan JR 1:n veteraanien muistelusten pohjalta. Mukana on sekä 2000-luvulla tehtyä haastatteluaineistoa että sodan aikana tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ihan sataa veteraania ei teokseen ole haastateltu, vaan lukumäärä oli (muistaakseni) reilut 20. Osa haastatteluista on alunperin tehty toista teosta varten.

JR 1 on merkittävä sen vuoksi, että se oli painopisteessä kesällä 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen alkaessa. Pääaseman murtuminen on osittain pantu rykmentin piikkiin. Yksi teoksen tekemisen motiiveista on ollut "puhdistaa" rykmentin veteraanien mainetta ja osoittaa, että pääasema murtui heidän toiminnastaan huolimatta, ei heidän vuokseen.

Teos on monenlaisia ajatuksia herättävä. Teoksessa olevien veteraanien muistelusten perustella JR 1 oli jo jatkosodan syttyessä 1941 totaalisen huonosti johdettu ja koulutettu joukko-osasto. Välirauhan aikaan palvelukseen astuneet varusmiehet eivät olleet saaneet muuta koulutusta kuin sulkeisharjoituksia. Perus asekoulutustakaan ei oltu järjestetty, joten kiväärillä ei oikein osattu ampua ja konepistooli oli ihan tuntematon kapistus. Koko rykmentissä kaikki oli paskaa paitsi kusi ja kaikki muu oli päin vittua paitsi muna. Ryhmänjohtajasta ylöspäin kaikki johtajat olivat ihan perseestä, eivätkä tienneet mitä tekivät. Perinteisiin tämän lajin kirjoihin verrattuna mielenkiintoista on, että myös haastatellut upseerit (joukkueenjohtajia ja komppanianpäälliköitä) ovat samaa mieltä. Komppanianpäälliköt ja heitä ylemmät johtajat olivat joko vanhoja ja raihnaisia tai sitten kunnian perässä ja tapattivat miehiä täysin turhaan. Pietiläinen ottaa kerrotun annettuna.

Pietiläinen korostaa toistavansa veteraanien kerrontaa. Varmaankin näin on. Silti sitä ei mielestäni pitäisi tehdä tällä tavalla. Jos veteraanit kertovat asian "X", kirjan kirjoittaja joko antaa heidän kertoa sen niin, tai sitten lisää, että "Veteraanit sanoivat näin, mutta virallisissa papereissa on tämmöistä ja sitten voidaan päätellä näin." Ei niin, että kirjoittaja vain toistaa kerrotun annettuna ja lyö sinetin päälle, että "Näin se oli!". Nyt Pietiläinen antaa veteraanin kertoa kertomuksensa (lyhyesti) ja sitten päivittelee, että onpa se vain ollut ihan perseestä, kun upseerit ovat kiusanneet ja Mannerheimikin oli väärässä.

Toinen ongelma on, että teos alkaa sillä Valkeasaaren tulihelvetillä. Sen jälkeen palataan kesään 1941 ja ikään kuin pohjustetaan sitä, että jo silloin kaikki oli päin persettä. Ja sitten tullaan takaisin Valkeasaareen, jossa tilanne todellakin perkelöityy. Tuo aloitus on liian pitkä ja seikkaperäinen. Se tuhoaa "yllätyksen", eli lukija tietää koko ajan, että vituiksi menee ja pessimistinen sävy vielä ruokkii tuota asennetta.

Lukijan kannalta suuri ongelma on, että yksi veteraani kertoo tilanteesta vaikkapa viikon tai päivän ja sen jälkeen toinen toinen veteraani kertoo samasta tai toisesta tilanteesta tunnin tai viikon ja kolmas ja... Eli tietynlainen sekavuus tekstissä on ongelma.

Eikä mitään näistä epäkohdista paranna Pietiläisen vapaa kirjoitusasu. Ei tässä teoksessa sentään "tykitetä", mutta esimerkiksi everstiluutnantiksi "päädytään" sotilasuralla. Ylipäänsä tämäntyyppisissä teoksissa ärsyttää asiantuntematon ja huolimaton kirjoitusasu.

Joka tapauksessa JR 1:n vaiheisiin on ihan hyödyllistä tutustua, mutta määrätynlainen toleranssi kannattaa ottaa heti alusta lähtien.
 
Petri Pietiläinen. Yksi rykmentti, sata tarinaa — Veteraanit kertovat. Docendo 2020.

Todettakoon kärkeen, että palautin vahingossa teoksen jo kirjastoon, joten se ei ole käsillä tätä kirjoittaessani.

Pietiläisen teos on tehty jatkosodan JR 1:n veteraanien muistelusten pohjalta. Mukana on sekä 2000-luvulla tehtyä haastatteluaineistoa että sodan aikana tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ihan sataa veteraania ei teokseen ole haastateltu, vaan lukumäärä oli (muistaakseni) reilut 20. Osa haastatteluista on alunperin tehty toista teosta varten.

JR 1 on merkittävä sen vuoksi, että se oli painopisteessä kesällä 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen alkaessa. Pääaseman murtuminen on osittain pantu rykmentin piikkiin. Yksi teoksen tekemisen motiiveista on ollut "puhdistaa" rykmentin veteraanien mainetta ja osoittaa, että pääasema murtui heidän toiminnastaan huolimatta, ei heidän vuokseen.

Teos on monenlaisia ajatuksia herättävä. Teoksessa olevien veteraanien muistelusten perustella JR 1 oli jo jatkosodan syttyessä 1941 totaalisen huonosti johdettu ja koulutettu joukko-osasto. Välirauhan aikaan palvelukseen astuneet varusmiehet eivät olleet saaneet muuta koulutusta kuin sulkeisharjoituksia. Perus asekoulutustakaan ei oltu järjestetty, joten kiväärillä ei oikein osattu ampua ja konepistooli oli ihan tuntematon kapistus. Koko rykmentissä kaikki oli paskaa paitsi kusi ja kaikki muu oli päin vittua paitsi muna. Ryhmänjohtajasta ylöspäin kaikki johtajat olivat ihan perseestä, eivätkä tienneet mitä tekivät. Perinteisiin tämän lajin kirjoihin verrattuna mielenkiintoista on, että myös haastatellut upseerit (joukkueenjohtajia ja komppanianpäälliköitä) ovat samaa mieltä. Komppanianpäälliköt ja heitä ylemmät johtajat olivat joko vanhoja ja raihnaisia tai sitten kunnian perässä ja tapattivat miehiä täysin turhaan. Pietiläinen ottaa kerrotun annettuna.

Pietiläinen korostaa toistavansa veteraanien kerrontaa. Varmaankin näin on. Silti sitä ei mielestäni pitäisi tehdä tällä tavalla. Jos veteraanit kertovat asian "X", kirjan kirjoittaja joko antaa heidän kertoa sen niin, tai sitten lisää, että "Veteraanit sanoivat näin, mutta virallisissa papereissa on tämmöistä ja sitten voidaan päätellä näin." Ei niin, että kirjoittaja vain toistaa kerrotun annettuna ja lyö sinetin päälle, että "Näin se oli!". Nyt Pietiläinen antaa veteraanin kertoa kertomuksensa (lyhyesti) ja sitten päivittelee, että onpa se vain ollut ihan perseestä, kun upseerit ovat kiusanneet ja Mannerheimikin oli väärässä.

Toinen ongelma on, että teos alkaa sillä Valkeasaaren tulihelvetillä. Sen jälkeen palataan kesään 1941 ja ikään kuin pohjustetaan sitä, että jo silloin kaikki oli päin persettä. Ja sitten tullaan takaisin Valkeasaareen, jossa tilanne todellakin perkelöityy. Tuo aloitus on liian pitkä ja seikkaperäinen. Se tuhoaa "yllätyksen", eli lukija tietää koko ajan, että vituiksi menee ja pessimistinen sävy vielä ruokkii tuota asennetta.

Lukijan kannalta suuri ongelma on, että yksi veteraani kertoo tilanteesta vaikkapa viikon tai päivän ja sen jälkeen toinen toinen veteraani kertoo samasta tai toisesta tilanteesta tunnin tai viikon ja kolmas ja... Eli tietynlainen sekavuus tekstissä on ongelma.

Eikä mitään näistä epäkohdista paranna Pietiläisen vapaa kirjoitusasu. Ei tässä teoksessa sentään "tykitetä", mutta esimerkiksi everstiluutnantiksi "päädytään" sotilasuralla. Ylipäänsä tämäntyyppisissä teoksissa ärsyttää asiantuntematon ja huolimaton kirjoitusasu.

Joka tapauksessa JR 1:n vaiheisiin on ihan hyödyllistä tutustua, mutta määrätynlainen toleranssi kannattaa ottaa heti alusta lähtien.

Muutama vuosi sitten luin kirjan. Suvun tuttava oli tässä porukassa mukana. Loi sodan jälkeen merkittävän uran PV:ssä.

 
  • Tykkää
Reactions: EK
Pari päivää sitten bongasin Prismassa että Helena Immosen Kettu-sarjaan (Operaatio Punainen Kettu, Aavikkokettu) on ilmestynyt kolmas osa, ja nyt se on saatavilla myös äänikirjana.

Screenshot_20230821_210008_BookBeat.jpg

Itse en ole vielä ehtinyt, kun on toinen kirja kesken, mutta ehkä lähipäivinä ehdin aloittaa.
 
Petri Pietiläinen. Yksi rykmentti, sata tarinaa — Veteraanit kertovat. Docendo 2020.

Todettakoon kärkeen, että palautin vahingossa teoksen jo kirjastoon, joten se ei ole käsillä tätä kirjoittaessani.

Pietiläisen teos on tehty jatkosodan JR 1:n veteraanien muistelusten pohjalta. Mukana on sekä 2000-luvulla tehtyä haastatteluaineistoa että sodan aikana tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ihan sataa veteraania ei teokseen ole haastateltu, vaan lukumäärä oli (muistaakseni) reilut 20. Osa haastatteluista on alunperin tehty toista teosta varten.

JR 1 on merkittävä sen vuoksi, että se oli painopisteessä kesällä 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen alkaessa. Pääaseman murtuminen on osittain pantu rykmentin piikkiin. Yksi teoksen tekemisen motiiveista on ollut "puhdistaa" rykmentin veteraanien mainetta ja osoittaa, että pääasema murtui heidän toiminnastaan huolimatta, ei heidän vuokseen.

Teos on monenlaisia ajatuksia herättävä. Teoksessa olevien veteraanien muistelusten perustella JR 1 oli jo jatkosodan syttyessä 1941 totaalisen huonosti johdettu ja koulutettu joukko-osasto. Välirauhan aikaan palvelukseen astuneet varusmiehet eivät olleet saaneet muuta koulutusta kuin sulkeisharjoituksia. Perus asekoulutustakaan ei oltu järjestetty, joten kiväärillä ei oikein osattu ampua ja konepistooli oli ihan tuntematon kapistus. Koko rykmentissä kaikki oli paskaa paitsi kusi ja kaikki muu oli päin vittua paitsi muna. Ryhmänjohtajasta ylöspäin kaikki johtajat olivat ihan perseestä, eivätkä tienneet mitä tekivät. Perinteisiin tämän lajin kirjoihin verrattuna mielenkiintoista on, että myös haastatellut upseerit (joukkueenjohtajia ja komppanianpäälliköitä) ovat samaa mieltä. Komppanianpäälliköt ja heitä ylemmät johtajat olivat joko vanhoja ja raihnaisia tai sitten kunnian perässä ja tapattivat miehiä täysin turhaan. Pietiläinen ottaa kerrotun annettuna.

Pietiläinen korostaa toistavansa veteraanien kerrontaa. Varmaankin näin on. Silti sitä ei mielestäni pitäisi tehdä tällä tavalla. Jos veteraanit kertovat asian "X", kirjan kirjoittaja joko antaa heidän kertoa sen niin, tai sitten lisää, että "Veteraanit sanoivat näin, mutta virallisissa papereissa on tämmöistä ja sitten voidaan päätellä näin." Ei niin, että kirjoittaja vain toistaa kerrotun annettuna ja lyö sinetin päälle, että "Näin se oli!". Nyt Pietiläinen antaa veteraanin kertoa kertomuksensa (lyhyesti) ja sitten päivittelee, että onpa se vain ollut ihan perseestä, kun upseerit ovat kiusanneet ja Mannerheimikin oli väärässä.

Toinen ongelma on, että teos alkaa sillä Valkeasaaren tulihelvetillä. Sen jälkeen palataan kesään 1941 ja ikään kuin pohjustetaan sitä, että jo silloin kaikki oli päin persettä. Ja sitten tullaan takaisin Valkeasaareen, jossa tilanne todellakin perkelöityy. Tuo aloitus on liian pitkä ja seikkaperäinen. Se tuhoaa "yllätyksen", eli lukija tietää koko ajan, että vituiksi menee ja pessimistinen sävy vielä ruokkii tuota asennetta.

Lukijan kannalta suuri ongelma on, että yksi veteraani kertoo tilanteesta vaikkapa viikon tai päivän ja sen jälkeen toinen toinen veteraani kertoo samasta tai toisesta tilanteesta tunnin tai viikon ja kolmas ja... Eli tietynlainen sekavuus tekstissä on ongelma.

Eikä mitään näistä epäkohdista paranna Pietiläisen vapaa kirjoitusasu. Ei tässä teoksessa sentään "tykitetä", mutta esimerkiksi everstiluutnantiksi "päädytään" sotilasuralla. Ylipäänsä tämäntyyppisissä teoksissa ärsyttää asiantuntematon ja huolimaton kirjoitusasu.

Joka tapauksessa JR 1:n vaiheisiin on ihan hyödyllistä tutustua, mutta määrätynlainen toleranssi kannattaa ottaa heti alusta lähtien.
Hyökkäysvaiheen komentaja eversti Maskula on jäänyt ainakin minulle hämäräksi, mutta Tauno Viljanen oli taktiikan kehittäjä ja operatiivinen osaaja, jota tuskin voi suurhyökkäyksestä syyttää.

Veteraanien tarinat ovat varmasti kiinnostavia. Sekoilua sota tuppaa ruohonjuuritasolla olemaan, hyökätessä etenkin. En nyt ehdoin tahdoin metsästä tätä kirjaa, mutta jos vastaan tulee, luen.
 
  • Tykkää
Reactions: EK
Muistanko oikein että Lavansaaren revohkaan liittyi sekin, että operaation aikaan valtaosa ilmavoimien ylimmästä johdosta olisi ollut jossain seminaarissa tms. ? Ja paikka olisi ollut Hämeenlinna ? Joku tällainen muistikuva on jostain lukemastani kirjasta. Voin kyllä olla väärässäkin.
Joo, näin minäkin muistan lukeneeni. Ilmavoimien sota-ajan johdosta minulle on muodostunut käsitys, että Lundqvist olisi pitänyt vaihtaa Lorentziin jo jatkosodan alussa.
 
Joo, näin minäkin muistan lukeneeni. Ilmavoimien sota-ajan johdosta minulle on muodostunut käsitys, että Lundqvist olisi pitänyt vaihtaa Lorentziin jo jatkosodan alussa.
Olisi ollut aivan käsittämättömän huono ratkaisu. Ihan yhtä järjetön temppu kuin Adolf Gallandin ja Ernst Udetin nimittäminen hallintovirkoihin. Lorentz olisi ollut täysin epäpätevä johtamaan isoja linjoja, jotka olivat Ilmavoimien komentajan tehtävänä mikromanageroinnin sijasta. Lorentz on voinut pätevä taistelunjohtaja , mutta ei siitä ylemmäksi. Taktikko, ei strategi. Ja pitäisi aina muistaa Suomen sodanjohdon Mannerheim-keskeisyys; alaisilla ei kerta kaikkiaan ollut mahdollisuuksia isompiin linjanvetoihin ja Ilmavoimat olivat ihan ansaitustikin apuaselaji.
 
Eduard Dietl uutuuskirjan aiheena.



Tässä kirjassa pyritään kertomaan mahdollisimman laajasti Dietlin toiminnasta Lapissa ja Rovaniemellä keskittyen erityisesti hänen henkilöönsä. Myös Dietlin yleisesti tunnettua, mutta varsin vähän käsiteltyä kansallissosialistista vakaumusta pyritään valottamaan mahdollisimman paljon. Kirjassa käsitellään kattavasti Dietlin poliittisluonteista toimintaa ja myös hänen kulttuuriin ja urheiluun liittyvää aktiivista vaikuttamista.

Tietokirjailija fil.lis. Kalevi Mikkonen on tutkinut sotavuosia Rovaniemellä ja kirjoittanut aiheesta muun muassa kirjan: Parakkeja ja piikkilankaa. Saksan armeijan rakentamiseen liittyvä toiminta Rovaniemen seudulla 1940–1944. (2017).
 
Eduard Dietl uutuuskirjan aiheena.



Tässä kirjassa pyritään kertomaan mahdollisimman laajasti Dietlin toiminnasta Lapissa ja Rovaniemellä keskittyen erityisesti hänen henkilöönsä. Myös Dietlin yleisesti tunnettua, mutta varsin vähän käsiteltyä kansallissosialistista vakaumusta pyritään valottamaan mahdollisimman paljon. Kirjassa käsitellään kattavasti Dietlin poliittisluonteista toimintaa ja myös hänen kulttuuriin ja urheiluun liittyvää aktiivista vaikuttamista.

Tietokirjailija fil.lis. Kalevi Mikkonen on tutkinut sotavuosia Rovaniemellä ja kirjoittanut aiheesta muun muassa kirjan: Parakkeja ja piikkilankaa. Saksan armeijan rakentamiseen liittyvä toiminta Rovaniemen seudulla 1940–1944. (2017).
Vaikuttaa mielenkiintoiselta!
 
Kertokaapas hyviä vinkkejä kirjoista, jotka liittyvät saksalaiseen sotataitoon. Kielivalikoima mielellään härmä ja Lontoon murre. Auf deutsch ei oikein kunnolla taivu. Joitain vuosia sitten muistan lueskelleeni jotain MPKK:n julkaisua, jossa oli mielenkiintoista asiaa kylmän sodan Bundeswehrin ja Nationale Volksarmee:n kehityksestä ja sotataidollisesta osaamisesta.
Onko jokin aikarajaus mitä kirjat käsittelee? Pelkkä kylmä-sota ja nykypäivä?
 
Nyt, kun Luna 25 kuuluotaimelle "kävi kuten meille aina käy", oheisessa vanhassa viestissä mainittu kirja Omon Ra lienee jälleen ajankohtainen.
Viktor Pelevin on varsin mielenkiintoinen kirjailija, minulla on pari hänen suomeksi käännettyä kirjaansa. Kummankin voi lukea varsin yhteiskuntakriittisen tulkinnan läpi; Omon Ra on aika huima kuvaus "avaruusmatkasta" ja sen harjoittelusta; "Viides maailmanvalta" -kirjasta voisi tehdä mielenkiintoisia hallitsevaan eliittiin liittyviä tulkintoja. Pitääkin katsoa, löytyisikö muita Pelevinin suomennettuja kirjoja vielä jostain.
Viktor Pelevin'n satiirinen kirja "Omon Ra" on julkaistu 1992 ja käännös suomeksi v. 2002 Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa. Kirjan kansilehtien tiivistelmä on luettavissa oheisessa linkissä:

Kirjan takakannen mukaan se on "Perimmäinen totuus Neuvostoliiton avaruusohjelmasta ja sukellus neuvostomytologian syövereihin."

Kirjasta on tehty Suomessa gradu Jyväskylän yliopistossa:

ja kandityö venäjäksi Tampereen yliopistossa:

Jos haluaa säilyttää jännityksen ja lukea kirjan, niin ei kannata kovin paljoa googletella / lukea arvosteluja tai muita kirjasta kirjoitettuja juonen yhteenvetoja, jotta jännitys ja yllätykset säilyvät lukuelämyksen suhteen loppuun saakka. Ohessa lainaus kirja-arvioinnista Kirjasampo -sivuilta: "Kuten muutkin Pelevinin teokset, Omon Ran voi lukea monella tavoin, vaikkapa neuvostopropagandaan kohdistuvana poliittisena satiirina, klassisena matkaromaanina tai kommenttina edellisen neuvostosukupolven kulttiromaaniin, Vasili Aksjonovin teokseen Matkalippu tähtiin. Joka tapauksessa se on epätavallinen lukukokemus."

Uutena suomenkielistä käännöstä ei enää uutena saa, mutta kirjastoista ja antikvariaateista löytynee:

Venäjän ja englannin kielisiä painoksia on saatavilla esim Adlibris.com kautta.

Lukukokemuksena Omon Ra kirja tuulettaa ja taustoittaa mukavasti vanhan neuvostovallan ja samalla tiellä jatkavan nyky-Venäjän propangandistisia saavutuksia.

Edit:Typoja korjailtu.
 
Viimeksi muokattu:
Pari päivää sitten bongasin Prismassa että Helena Immosen Kettu-sarjaan (Operaatio Punainen Kettu, Aavikkokettu) on ilmestynyt kolmas osa, ja nyt se on saatavilla myös äänikirjana.

Katso liite: 82759

Itse en ole vielä ehtinyt, kun on toinen kirja kesken, mutta ehkä lähipäivinä ehdin aloittaa.
Itsellä äänikirjana menossa nyt n. puolessavälissä, yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Vahva suositus tälle.
 
Äänikirjana menossa Tuomas Kyrön "Aleksi Suomesta" kohti loppuaan. Pakko sanoa että teos ei ollenkaan kolahda itselle, Tuomas Kyrön maailmankuvalla sodan analysointi ja laajasti maailmankiertämisestä huolimatta melko köyhän ja kapean maailmankuvan omaavan sotilaan poterotason näkemykset yhdistettynä tarinoihin sekoilusta ja mielenterveyden häilymisestä ei vaan oikein lähde. Myötätuntoa kyllä väärinkohdeltua ihmistä kohtaan itseltäni irtoaa mutta ei tuossa jatkuvassa jaakobin painissa oikein ole sisältöä kunnolliseen teokseen. Kirja ei myöskään tarjonnut oikein mitään uutta Ukrainan sodasta itselle joka olisi voinut antaa sellaisen kulman joka olisi nostanut teoksen arvostusta omassa kirjastossani. En tiedä olisiko teos ollut parempi itse luettuna, nyt osaltaan lukijoiden innoton äänimaailma ei oikein iskenyt omaan hermostoon kiinnostavalla tavalla. Todella harmi, odotin todella paljon enemmän ja koitin suhtautua Tuomas Kyröön positiivisena uutena tekijänä sotakirjojen maailmaan mutta seuraavan teoksen kohdalla itselläni on melkoisen korkea kynnys tarttua siihen. Toivottavasti joku muu sai enemmän kirjasta irti.
 
Back
Top