Petri Pietiläinen. Yksi rykmentti, sata tarinaa — Veteraanit kertovat. Docendo 2020.
Todettakoon kärkeen, että palautin vahingossa teoksen jo kirjastoon, joten se ei ole käsillä tätä kirjoittaessani.
Pietiläisen teos on tehty jatkosodan JR 1:n veteraanien muistelusten pohjalta. Mukana on sekä 2000-luvulla tehtyä haastatteluaineistoa että sodan aikana tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ihan sataa veteraania ei teokseen ole haastateltu, vaan lukumäärä oli (muistaakseni) reilut 20. Osa haastatteluista on alunperin tehty toista teosta varten.
JR 1 on merkittävä sen vuoksi, että se oli painopisteessä kesällä 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen alkaessa. Pääaseman murtuminen on osittain pantu rykmentin piikkiin. Yksi teoksen tekemisen motiiveista on ollut "puhdistaa" rykmentin veteraanien mainetta ja osoittaa, että pääasema murtui heidän toiminnastaan huolimatta, ei heidän vuokseen.
Teos on monenlaisia ajatuksia herättävä. Teoksessa olevien veteraanien muistelusten perustella JR 1 oli jo jatkosodan syttyessä 1941 totaalisen huonosti johdettu ja koulutettu joukko-osasto. Välirauhan aikaan palvelukseen astuneet varusmiehet eivät olleet saaneet muuta koulutusta kuin sulkeisharjoituksia. Perus asekoulutustakaan ei oltu järjestetty, joten kiväärillä ei oikein osattu ampua ja konepistooli oli ihan tuntematon kapistus. Koko rykmentissä kaikki oli paskaa paitsi kusi ja kaikki muu oli päin vittua paitsi muna. Ryhmänjohtajasta ylöspäin kaikki johtajat olivat ihan perseestä, eivätkä tienneet mitä tekivät. Perinteisiin tämän lajin kirjoihin verrattuna mielenkiintoista on, että myös haastatellut upseerit (joukkueenjohtajia ja komppanianpäälliköitä) ovat samaa mieltä. Komppanianpäälliköt ja heitä ylemmät johtajat olivat joko vanhoja ja raihnaisia tai sitten kunnian perässä ja tapattivat miehiä täysin turhaan. Pietiläinen ottaa kerrotun annettuna.
Pietiläinen korostaa toistavansa veteraanien kerrontaa. Varmaankin näin on. Silti sitä ei mielestäni pitäisi tehdä tällä tavalla. Jos veteraanit kertovat asian "X", kirjan kirjoittaja joko antaa heidän kertoa sen niin, tai sitten lisää, että "Veteraanit sanoivat näin, mutta virallisissa papereissa on tämmöistä ja sitten voidaan päätellä näin." Ei niin, että kirjoittaja vain toistaa kerrotun annettuna ja lyö sinetin päälle, että "Näin se oli!". Nyt Pietiläinen antaa veteraanin kertoa kertomuksensa (lyhyesti) ja sitten päivittelee, että onpa se vain ollut ihan perseestä, kun upseerit ovat kiusanneet ja Mannerheimikin oli väärässä.
Toinen ongelma on, että teos alkaa sillä Valkeasaaren tulihelvetillä. Sen jälkeen palataan kesään 1941 ja ikään kuin pohjustetaan sitä, että jo silloin kaikki oli päin persettä. Ja sitten tullaan takaisin Valkeasaareen, jossa tilanne todellakin perkelöityy. Tuo aloitus on liian pitkä ja seikkaperäinen. Se tuhoaa "yllätyksen", eli lukija tietää koko ajan, että vituiksi menee ja pessimistinen sävy vielä ruokkii tuota asennetta.
Lukijan kannalta suuri ongelma on, että yksi veteraani kertoo tilanteesta vaikkapa viikon tai päivän ja sen jälkeen toinen toinen veteraani kertoo samasta tai toisesta tilanteesta tunnin tai viikon ja kolmas ja... Eli tietynlainen sekavuus tekstissä on ongelma.
Eikä mitään näistä epäkohdista paranna Pietiläisen vapaa kirjoitusasu. Ei tässä teoksessa sentään "tykitetä", mutta esimerkiksi everstiluutnantiksi "päädytään" sotilasuralla. Ylipäänsä tämäntyyppisissä teoksissa ärsyttää asiantuntematon ja huolimaton kirjoitusasu.
Joka tapauksessa JR 1:n vaiheisiin on ihan hyödyllistä tutustua, mutta määrätynlainen toleranssi kannattaa ottaa heti alusta lähtien.