Schneider on ns. A-ryhmää kyllä. Itselläni on äijän Tiger In Combat 3. Myös Das Reich Tigers on erittäin hyvä. Mutta kallis.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
YliKoo
Greatest Leader
Kääntäjä veivaa sen ihan ymmärrettävksi englanniksi.
Red Star Rogue / ISBN-13 978-1-4165-2733-6
Tätä kirjaa ei taida löytyä muuta kuin antikvariaateista, jos sieltäkään.
Kertoo neuvostoliittolaisesta sukellusveneestä joka upposi Tyynellä valtamerellä.
Tapahtumat lyhyesti:
- kyseinen sukellusvene K-129 toimi Tyynellä valtamerellä 1968
- upposi lähella Hawaiia, jättäen jälkeensä radioaktiiviseesti saastuneen merenpinnan
- NL:n laivasto ihan oikeasti ja avoimesti lähti Vladivostokista tutkimaan Tyyntä valtamerta, ikään kuin K-129 olisi ollut hukkauksissa
Analyysi ja jälkitapahtumat
- USA poimi sukellusveneen osia meren pohjasta (sumuverhoksi tarjottiin selitystä että tutkitaan mineraalien hyväksikäyttöä meren pohjasta / selitys upposi täysin mediaan)
- noston suoritti Glomar Explorer
- sukellusveneen jäänteistä havaittiin että siellä oli enemmän ruumiita kuin tavallinen miehiston lkm, ja osa oli osastossa joka ei ollut tarkoitettu normaalisti asuttavaksi
- johtopäätös oli se että sukellusvene oli kaapattu
- KUKA OLI KAAPANNUT? / johtopäätös oli että KGB
- MISSÄ TARKOITUKSESSA OLI KAAPATTU? / provosoida sotaa, muistaakseni ainoa ohjusten kantaman alueeella oleva kohde olisi ollut Hawaii, ja jotkut parametrit viittasivat siihen että teko olisi yritetty näyttää kiinalaiselta)
- osa ydinräjähteiden kontrollista oli tuohon ikaan KGB:n hallussa, joskaan ei kaikki mikäli ymmärsin oikein
Omia mietteitä: Tuohon aikaan ydinaseiden laukaisun salliminen on varmaan ollut päänsärky koska ei ollut nykyaikaisia supertehokkaita kommunikaatiomenetelmiä; varsinkaan sukellusveneissä.
Jos siis joku kaappari (KGB?) LUULI tietävänsä oikena sekvenssin ym. ohjuksen laukaisemiseksi, niin on todennäköistä että kapteenilla oli hallussaan joku "viimeinen temppu" jota ei ollut kirjoissa eikä kansissa. Minulla on se vahva tunne (en pysty todistamaan) että jos laukaisua yritettiin väärällä menetelmällä niin seurauksen oli ydinkärjen epäoptimaalinen räjähdys jossa varsimainen ydinreaktio ei käynnistynyt. Miksi näin; miksi ei yksinkertaisesti oltu järjestetty niin että mitään ei tapahdu? SIKSI ETTÄ LAITON YRITYS EI OLISI TULLUT KOSKAAN ILMI.
No; tämä on arvailua. Mutta arvailua ei ole se, että törkeisiin temppuihin ovat jotkut hullut valtion ylimmissä kerroksissa valmiita. Minä en usko siihen että NL:n ohjukset olisivat olleet NIIN HUONOLAATUISIA että olisivat räjähtäneet laukaisusiiloon.
Tätä kirjaa ei taida löytyä muuta kuin antikvariaateista, jos sieltäkään.
Kertoo neuvostoliittolaisesta sukellusveneestä joka upposi Tyynellä valtamerellä.
Tapahtumat lyhyesti:
- kyseinen sukellusvene K-129 toimi Tyynellä valtamerellä 1968
- upposi lähella Hawaiia, jättäen jälkeensä radioaktiiviseesti saastuneen merenpinnan
- NL:n laivasto ihan oikeasti ja avoimesti lähti Vladivostokista tutkimaan Tyyntä valtamerta, ikään kuin K-129 olisi ollut hukkauksissa
Analyysi ja jälkitapahtumat
- USA poimi sukellusveneen osia meren pohjasta (sumuverhoksi tarjottiin selitystä että tutkitaan mineraalien hyväksikäyttöä meren pohjasta / selitys upposi täysin mediaan)
- noston suoritti Glomar Explorer
- sukellusveneen jäänteistä havaittiin että siellä oli enemmän ruumiita kuin tavallinen miehiston lkm, ja osa oli osastossa joka ei ollut tarkoitettu normaalisti asuttavaksi
- johtopäätös oli se että sukellusvene oli kaapattu
- KUKA OLI KAAPANNUT? / johtopäätös oli että KGB
- MISSÄ TARKOITUKSESSA OLI KAAPATTU? / provosoida sotaa, muistaakseni ainoa ohjusten kantaman alueeella oleva kohde olisi ollut Hawaii, ja jotkut parametrit viittasivat siihen että teko olisi yritetty näyttää kiinalaiselta)
- osa ydinräjähteiden kontrollista oli tuohon ikaan KGB:n hallussa, joskaan ei kaikki mikäli ymmärsin oikein
Omia mietteitä: Tuohon aikaan ydinaseiden laukaisun salliminen on varmaan ollut päänsärky koska ei ollut nykyaikaisia supertehokkaita kommunikaatiomenetelmiä; varsinkaan sukellusveneissä.
Jos siis joku kaappari (KGB?) LUULI tietävänsä oikena sekvenssin ym. ohjuksen laukaisemiseksi, niin on todennäköistä että kapteenilla oli hallussaan joku "viimeinen temppu" jota ei ollut kirjoissa eikä kansissa. Minulla on se vahva tunne (en pysty todistamaan) että jos laukaisua yritettiin väärällä menetelmällä niin seurauksen oli ydinkärjen epäoptimaalinen räjähdys jossa varsimainen ydinreaktio ei käynnistynyt. Miksi näin; miksi ei yksinkertaisesti oltu järjestetty niin että mitään ei tapahdu? SIKSI ETTÄ LAITON YRITYS EI OLISI TULLUT KOSKAAN ILMI.
No; tämä on arvailua. Mutta arvailua ei ole se, että törkeisiin temppuihin ovat jotkut hullut valtion ylimmissä kerroksissa valmiita. Minä en usko siihen että NL:n ohjukset olisivat olleet NIIN HUONOLAATUISIA että olisivat räjähtäneet laukaisusiiloon.
Erkki
Ylipäällikkö
Tuo Kruunun sarkaa on ihan hyvä kuvaus tuosta ajasta ja sen ilmiöistä. Särkiöhän muuten kuoli tässä loppukesästä.
Ehkä edellistä eläväisemmällä ja letkeämmällä otteella kirjoitettu, tykkäsin.
YliKoo
Greatest Leader
Vaikuttaa mielenkiintoiselta, näkyi olevan jo Bookbeatissa
www.hs.fi
HS Turku | Tuliaseet vaihtuivat pistimiin portaikossa – Näin piskuinen suomalaisryhmä otti neuvostojoukkojen kanssa yhteen Suomen tunnetuimmassa majakassa
Jatkosodan alussa käytiin poikkeuksellinen taistelu Bengtskärin majakkasaarella ja lopulta itse majakassakin. Uutuuskirja kokoaa yhteen taistelun tapahtumat.
www.hs.fi
tulikomento
Supreme Leader
Täysin samaa mieltä. Sain juuri äsken luettua molemmat loppuun. Särkiö oli kyllä aika taitava sanankäyttäjä ja kynämies. Molemmissa kirjoissa hyvää ajankuvaa suomalaisista sotilaista ja yleensä suomalaisesta yhteiskunnasta.
Uusi Kaarnakari luettu. Tai oikeammin pikaluettu. Tässä kirjassa tuntui, että Kaarnakarin pahimmat heikkoudet näkyivät pahasti. Yksi on Kaarnakarin henkilöiden dialogi, joka on kuin kadettiupseerioppilaiden esitelmöintiä, puuttuu elävyys täysin. Toinen on kerronnan paikoittainen ohjesääntömäisyys ja kankeus. Yhdessäkin kohdassa puhutaan "suorasta kontaktipinnasta", ihan kuin jonkin sliipatun markkinakonsultin puppugeneraattorin tuotos.
tulikomento
Supreme Leader
Joka kirjassa kuvataan aina jotain käskynjakotilaisuutta, jonka aikana kaivetaan esiin pullo konjamiinia tai viskiä. Maljat nautitaan reippaan Hals und beinbruch -tervehdyksen kera.
tulikomento
Supreme Leader
T-34 Sotka on aina kiinnostanut minua vaunutyyppinä. Nettidivarista hankin aiheeseen liittyvää lukemista. Steve Zalogan pari teemaopusta Ospreyn julkaisusarjassa. Nämä ovat ihan päteviä yleistietoteoksia.
tulikomento
Supreme Leader
Mikko Porvali on kirjailija jota arvostan. Miehellä on myös yleisöluentoja tänä syksynä.
www.jyu.fi
15.11. Rikostutkimustaidon historiaa, tietokirjailija, komisario Mikko Porvali
23.11. tiedustelutoimintaan perehtynyt historioitsija ja poliisi Mikko Porvali luennoi partiotiedustelusta Suomessa luennollaan Partiotiedustelun kehitys ja kaakkoisrajan rajamiehet sotien kaukopartiotoiminnassa. Porvali ottaa käsiteltäväksi kaakkoisrajan rajavartijoita, joista toisessa maailmansodassa tehtiin kaukopartiotehtäviin erikoistuneita sotilaita. Keitä nämä miehet olivat, ja mitä he tekivät vihollisen selustassa?
Ikääntyvien yliopiston luennolla tietokirjailija, komisario Mikko Porvali: Rikostutkimustaidon historiaa
Jyväskylän Ikääntyvien yliopiston luennoille ovat tervetulleita kaikki uudesta tiedosta ja tutkimuksesta kiinnostuneet. Osallistua voi joko verkossa tai yliopiston päärakennuksen juhlasalissa, C1. Hinta 6 €/luento tai 35 €/luentosarja. Yliopiston henkilökunnalle luennot ovat maksuttomia.
15.11. Rikostutkimustaidon historiaa, tietokirjailija, komisario Mikko Porvali
23.11. tiedustelutoimintaan perehtynyt historioitsija ja poliisi Mikko Porvali luennoi partiotiedustelusta Suomessa luennollaan Partiotiedustelun kehitys ja kaakkoisrajan rajamiehet sotien kaukopartiotoiminnassa. Porvali ottaa käsiteltäväksi kaakkoisrajan rajavartijoita, joista toisessa maailmansodassa tehtiin kaukopartiotehtäviin erikoistuneita sotilaita. Keitä nämä miehet olivat, ja mitä he tekivät vihollisen selustassa?
tulikomento
Supreme Leader
Parhaillaan luettavana. Neuvostoliitossa kansanvihollisena vainotun inkeriläismiehen vaiheet. Värvättiin desantiksi, mutta jättäytyi suomalaisten käsiin ja vaihtoi puolta. Sai koulutuksen sissiradistiksi ja toimi kaukopartiomiehenä.
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Pertti J. Rosilan Arkadianmäen kirstunvartija.
Rosila tuli eduskunnan palvelukseen tilitoimiston apulaistoimistopäälliköksi ja oli siinä hommassa ja myöhemmin toimistopäällikkönä ja talouspäällikkönä kolmisenkymmentä vuotta. Miehestä on julkisuudessa muodostunut melko suorasukaisen ja kyynisen talousmiehen kuva, mikä osaksi pitäneekin paikkansa joskaan hänen persoonansa tuskin pelkistyy pelkästään niihin ominaisuuksiin. Ensimmäisessä muistelmakirjassaan Rosila käsittelee eduskunnan työn elämän eri puolia virkamiehen ja talousmiehen näkökulmasta oman virkauransa ajalta ja tekee jotakin hyppyjä myös historiaan. Päiväpoliittisiin vääntöihin Rosila ei käytännössä ollenkaan puutu, tämä ei ole kirja politiikasta vaan enemmän politiikan tekemisen ympäriltä. Erityisteemoja mm. puhemiehet Rosilan ajalta ja muutamat muut tunnetut valtiopäivämiehet (kuten Johannes Virolainen), eduskunnan ja kansanedustajien rahankäyttö ja sotkuiset huippukalliit eduskunnan 100-vuotisjuhlasekoilut. Paljon Rosila katselee asioita oman työtehtävänsä näkövinkkelistä eli talous ja rahankäyttö ja niiden sotkut saavat paljon palstatilaa.
Mikään paljastuskirja tämä ei ole, mutta Rosila aika peittelemättä tuo esille kokemuksiaan ja näkemyksiään eri tilanteista ja henkilöistä. Puolueiden, eduskuntaryhmien, eduskunnan kerhojen ym. toiminnasta tulee myös hieman tietoa. Joitakin pieniä tiedonjyväsiä myös erilaisista polittisen elämän käänteistä ja taustoista, joista Rosila tarkkanäköisenä ja verkostoituneena oli hyvin perillä.
Rosila oli/on itse kokoomuksen jäsen, mutta mielestäni Rosila ei katso asioita puoluekannan perusteella, vaan kiitosta ja kuraa saavat poliitikot puoluetaustastaan riippumatta. Rosilan älylliseen rehellistyyteen muodostuu heti kirjan alussa luottamus. Hän kertoo oman virkanimityksensä apulaistoimistopäällikäksi olleen ennen kaikkea poliittinen virkanimitys (vaikka toki kaupungin virkamiehenä talousasioita paljonkin tiesi, mutta ei valtiontaloudesta). Eikä vain tunnusta oman nimityksensä taustaa, vaan hyvinkin perusteellisesti käsittelee, miten nimitys tehtiin ja millaiset taustat sillä oli.
Kirjasta tulee se vaikutelma, että Rosila kertoo, mitä ajattelee ilman mitään muita vaikutteita kuin oma kokemuksensa ihmisistä ihmisinä heidän käyttäytymisensä ja tekojensa perusteella. Uskon, että niuhon talousmiehen ja melko suorasukaisen luonteen yhdistelmä on voinutkin hieman kärjistää joitakin arkisia tilanteita, mutta en epäile, etteikö Rosila ole ollut oikeudenmukainen ja johdonmukainen edellyttäessään yhteisten rahankäyttö- ym. sääntöjen noudattamista, eikä selvästikään ollut mikään yleisesti vihattu mies.
Suurimmat Rosilan inhokit olivat selvästi Eero Heinäluoma ja Pirkko Ruohonen-Lerner. Kenestäkään muusta ei Rosilalle näyttänyt jäävän niin hapanta kuvaa kuin heistä, ja kirjan perusteella siihen oli monet hyvät syynsä. Esko Aho ja Erkki Tuomioja saavat myös erikoismaininnan huonoista käytöstavoistaan, heitä ei ainakaan kiinnostanut tervehtiä edustajakollegoita ym. Positiivisinta palautetta sai Maria Lohela, joka oli erinomainen puhemies. Myös Sauli Niinistö saa hyvät arviot, vaikka osasikin olla töykeä ja töksähtelevä käytökseltään, kunnes särmät alkoivat hioutua iän ja uuden parisuhteen myötä seesteiselle nykytasolle.
Seppo Tiitiseen suhtautuminen oli kahtalaista. Pitkän aikaa Rosilan ja Tiitisen välit olivat huonot, mutta korjaantuivat myöhemmin. Tiitinen vaikutti olevan hyvin suureellinen ja suurpiirteinen yhteisten varojen käytössä ja Rosila taas aivan päinvastaista linjaa. Muutosvastainen poliitikkojen ja Tiitisen hyvävelikerho tulee myös kirjassa useampaan kertaan mainituksi. Toisaalta Rosila myös arvostaa Tiitisen osaamista mm. valtiosääntöoikeuden asioissa.
Todella paljon käsitellään kansanedustajien ja puolueryhmien rahankäyttöä ja niissä tulleita epäkohtia, kotiin päin vetämistä, tuhlaavaisuutta ja ongelmia ja ohjeiden vastaista käyttäytymistä, joita on sitten koko ajan uusilla ohjeilla yritetty saada kuntoon. Rosila lienee tykännyt Niinistöstä erityisesti siksi, että Niinistö halusi ylläpitää talouskuria ja uudistaa eduskunnan toimintaa. Eikä itse käyttänyt ollenkaan puhemiehen omaa luottokorttia, vaan maksoi kaikki edustuskulunsa omista rahoistaan.
Kirja pursuaa myös monenlaisia kivoja anekdootteja ja detaljeja ihmisistä ja tapahtumista. Poliittisesta lähihistoriasta (ja vähän kauemmastakin historiasta) kiinnostuneelle mielenkiintoinen kirja eduskunnasta, sen ihmisistä ja toiminnasta. Kirja on erinomaisen hyvin kirjoitettu. Sarkasmi ja ironiakin on hallussa. Se ei ole mikään katkeran ihmisen kosto, vaan tarkkanäköisen virkamiehen muistoja uransa varrelta mielenkiintoisessa ja erikoislaatuisessa työpaikassa, jossa selvästi viihtyi ja jota arvosti instituutiona ja työpaikkana.
EDIT Rosila on kirjoittanut jatko-osan, mutta sitä en ole vielä lukenut. Aion kyllä, ensimmäinen kirja oli niin viihdyttävä, että uudempikin kiinnostaa.
Rosila tuli eduskunnan palvelukseen tilitoimiston apulaistoimistopäälliköksi ja oli siinä hommassa ja myöhemmin toimistopäällikkönä ja talouspäällikkönä kolmisenkymmentä vuotta. Miehestä on julkisuudessa muodostunut melko suorasukaisen ja kyynisen talousmiehen kuva, mikä osaksi pitäneekin paikkansa joskaan hänen persoonansa tuskin pelkistyy pelkästään niihin ominaisuuksiin. Ensimmäisessä muistelmakirjassaan Rosila käsittelee eduskunnan työn elämän eri puolia virkamiehen ja talousmiehen näkökulmasta oman virkauransa ajalta ja tekee jotakin hyppyjä myös historiaan. Päiväpoliittisiin vääntöihin Rosila ei käytännössä ollenkaan puutu, tämä ei ole kirja politiikasta vaan enemmän politiikan tekemisen ympäriltä. Erityisteemoja mm. puhemiehet Rosilan ajalta ja muutamat muut tunnetut valtiopäivämiehet (kuten Johannes Virolainen), eduskunnan ja kansanedustajien rahankäyttö ja sotkuiset huippukalliit eduskunnan 100-vuotisjuhlasekoilut. Paljon Rosila katselee asioita oman työtehtävänsä näkövinkkelistä eli talous ja rahankäyttö ja niiden sotkut saavat paljon palstatilaa.
Mikään paljastuskirja tämä ei ole, mutta Rosila aika peittelemättä tuo esille kokemuksiaan ja näkemyksiään eri tilanteista ja henkilöistä. Puolueiden, eduskuntaryhmien, eduskunnan kerhojen ym. toiminnasta tulee myös hieman tietoa. Joitakin pieniä tiedonjyväsiä myös erilaisista polittisen elämän käänteistä ja taustoista, joista Rosila tarkkanäköisenä ja verkostoituneena oli hyvin perillä.
Rosila oli/on itse kokoomuksen jäsen, mutta mielestäni Rosila ei katso asioita puoluekannan perusteella, vaan kiitosta ja kuraa saavat poliitikot puoluetaustastaan riippumatta. Rosilan älylliseen rehellistyyteen muodostuu heti kirjan alussa luottamus. Hän kertoo oman virkanimityksensä apulaistoimistopäällikäksi olleen ennen kaikkea poliittinen virkanimitys (vaikka toki kaupungin virkamiehenä talousasioita paljonkin tiesi, mutta ei valtiontaloudesta). Eikä vain tunnusta oman nimityksensä taustaa, vaan hyvinkin perusteellisesti käsittelee, miten nimitys tehtiin ja millaiset taustat sillä oli.
Kirjasta tulee se vaikutelma, että Rosila kertoo, mitä ajattelee ilman mitään muita vaikutteita kuin oma kokemuksensa ihmisistä ihmisinä heidän käyttäytymisensä ja tekojensa perusteella. Uskon, että niuhon talousmiehen ja melko suorasukaisen luonteen yhdistelmä on voinutkin hieman kärjistää joitakin arkisia tilanteita, mutta en epäile, etteikö Rosila ole ollut oikeudenmukainen ja johdonmukainen edellyttäessään yhteisten rahankäyttö- ym. sääntöjen noudattamista, eikä selvästikään ollut mikään yleisesti vihattu mies.
Suurimmat Rosilan inhokit olivat selvästi Eero Heinäluoma ja Pirkko Ruohonen-Lerner. Kenestäkään muusta ei Rosilalle näyttänyt jäävän niin hapanta kuvaa kuin heistä, ja kirjan perusteella siihen oli monet hyvät syynsä. Esko Aho ja Erkki Tuomioja saavat myös erikoismaininnan huonoista käytöstavoistaan, heitä ei ainakaan kiinnostanut tervehtiä edustajakollegoita ym. Positiivisinta palautetta sai Maria Lohela, joka oli erinomainen puhemies. Myös Sauli Niinistö saa hyvät arviot, vaikka osasikin olla töykeä ja töksähtelevä käytökseltään, kunnes särmät alkoivat hioutua iän ja uuden parisuhteen myötä seesteiselle nykytasolle.
Seppo Tiitiseen suhtautuminen oli kahtalaista. Pitkän aikaa Rosilan ja Tiitisen välit olivat huonot, mutta korjaantuivat myöhemmin. Tiitinen vaikutti olevan hyvin suureellinen ja suurpiirteinen yhteisten varojen käytössä ja Rosila taas aivan päinvastaista linjaa. Muutosvastainen poliitikkojen ja Tiitisen hyvävelikerho tulee myös kirjassa useampaan kertaan mainituksi. Toisaalta Rosila myös arvostaa Tiitisen osaamista mm. valtiosääntöoikeuden asioissa.
Todella paljon käsitellään kansanedustajien ja puolueryhmien rahankäyttöä ja niissä tulleita epäkohtia, kotiin päin vetämistä, tuhlaavaisuutta ja ongelmia ja ohjeiden vastaista käyttäytymistä, joita on sitten koko ajan uusilla ohjeilla yritetty saada kuntoon. Rosila lienee tykännyt Niinistöstä erityisesti siksi, että Niinistö halusi ylläpitää talouskuria ja uudistaa eduskunnan toimintaa. Eikä itse käyttänyt ollenkaan puhemiehen omaa luottokorttia, vaan maksoi kaikki edustuskulunsa omista rahoistaan.
Kirja pursuaa myös monenlaisia kivoja anekdootteja ja detaljeja ihmisistä ja tapahtumista. Poliittisesta lähihistoriasta (ja vähän kauemmastakin historiasta) kiinnostuneelle mielenkiintoinen kirja eduskunnasta, sen ihmisistä ja toiminnasta. Kirja on erinomaisen hyvin kirjoitettu. Sarkasmi ja ironiakin on hallussa. Se ei ole mikään katkeran ihmisen kosto, vaan tarkkanäköisen virkamiehen muistoja uransa varrelta mielenkiintoisessa ja erikoislaatuisessa työpaikassa, jossa selvästi viihtyi ja jota arvosti instituutiona ja työpaikkana.
EDIT Rosila on kirjoittanut jatko-osan, mutta sitä en ole vielä lukenut. Aion kyllä, ensimmäinen kirja oli niin viihdyttävä, että uudempikin kiinnostaa.
tulikomento
Supreme Leader
Uutuuskirja Manun ulkopolitiikasta. Aikamoista tämä, että on näyttänyt mm. varapresidentti Bush vanhemman kanssa käymäänsä yksityistä kirjeenvaihtoa Helsingin KGB-päällikkö Vladimiroville ja pyytänyt tältä kommentit ja mahdolliset lisäykset.
www.hs.fi
Kirja-arvio | Suomi lakkasi pyytämästä Moskovan lupaa sopimuksiinsa vasta Mihail Gorbatšovin tultua neuvostojohtoon vuonna 1985
Suurta käännettä kuvaava teos näyttää Mauno Koiviston toimintaan ulkopolitiikan johtajana.
www.hs.fi
tulikomento
Supreme Leader
Tämmöinen kokoelmateos tuli äskettäin lukaistua. Useita eri kirjoittajia ja aiheita. Pääteemana Ruotsin kylmän sodan aikainen puolustus. Tässä käydään läpi niin kaluston kehitystä, kuin puolustussuunnitteluakin. Virallisestihan Ruotsi oli puolueeton, mutta hyvin vahvasti varustautunut puolustamaan itseään itäblokin hyökkäykseltä. Ja lisäksi Ruotsilla oli jonkinlaiset salaiset turvatakuut Yhdysvalloilta.
Mielenkiintoista asiaa mm. Ruotsin atomipommisuunnitelmista, sekä mahdollisesta Ahvenanmaan valtauksesta ennen venäläisiä. Lisäksi hyvin jännittävää luettavaa mm. Pohjois-Ruotsin puolustamisesta. Eivät luottaneet siihen, että YYA-Suomi olisi estänyt puna-armeijan läpimarssin Suomen Lapissa. On mukana tarinaa myös 1980-luvun sukellusvenejahdeista Ruotsin rannikkovesillä.
Mielenkiintoista asiaa mm. Ruotsin atomipommisuunnitelmista, sekä mahdollisesta Ahvenanmaan valtauksesta ennen venäläisiä. Lisäksi hyvin jännittävää luettavaa mm. Pohjois-Ruotsin puolustamisesta. Eivät luottaneet siihen, että YYA-Suomi olisi estänyt puna-armeijan läpimarssin Suomen Lapissa. On mukana tarinaa myös 1980-luvun sukellusvenejahdeista Ruotsin rannikkovesillä.
tulikomento
Supreme Leader
Rupesin lueskelemaan tätä. Kirjan ote on sanosinko sosiologinen ja psykologinen. Mikä saa ryssät tukemaan johtajansa sotaa riemurinnoin, tai vähintään antamaan sille passiivisen tukensa. Taustalla monimutkaisia selitysmalleja historiasta ja ryssän mielenlaadusta. Ihan mielenkiintoista asiaa, mutta ei suuressa kuvassa mitään erikoisen mullistavaa verrattuna esim. siihen mitä Martti J. Kari tapasi kertoa.
tulikomento
Supreme Leader
Mitä olen tätä nyt selaillut, niin on kyllä mainio. Kirjoittaja selvästi tuntee aihepiirin läpikotaisin. Entisenä panssariupseerina kommentoi myös sitä, missä määrin Wehrmachtin käyttämät taktiikat päätyivät kylmän sodan Bundeswehrin käyttöön.
Tapio Tiihonen. Yllätys Kannaksella 1944 - Suomen valloituksen epäonnistumisen äänet. Fenix 2002.
Tapio Tiihosen väitöskirja Karjalan kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 on monessakin mielessä klassikko. Se on ensimmäinen osa trilogiassa, jonka toinen osa on Ratkaisu Kannaksella 1944 ja viimeinen osa nyt käsiteltävä Yllätys Kannaksella 1944 (trilogia on Tiihosen oma termi). Tiihosen teokset ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton, joihin vähäisin syy ei ole hänen ilmaisutapansa. Halukkaat voivat tutustua myös hänen 10-osaiseen teossarjaansa Länsi-Rooman viimeisistä ajoista. Siinä Tiihosen kynää ja ilmaisua ei liene rajoitettu juurikaan, toisin kuin (uskoakseni) Kannas-trilogiassa.
Tiihosen muista tuotoksista poiketen, Yllätys Kannaksella 1944 on Helvetin lyhyt. Siinä käsitellään hyvin korkealla ylätasolla Kannaksen taistelut kesällä 1944 ja kokonaissivumäärä on vain 148 sivua. Silti teos on mielestäni hyvä. Ei pelkästään siksi, että Tiihosen tulkinta on oman tulkintani mukainen, vaan koska Tiihonen pystyy tässä teoksessa ilmaisemaan itseään selkeästi ja ymmärrettävästi. Mielenkiintoisia ovat hänen tulkintansa Neuvostoliiton ylemmän sodanjohdon tavoitteista ja toiminnasta Kannaksella keväällä ja kesällä 1944.
Ensinnäkin Tiihosen mukaan Neuvostoliiton tavoitteena oli kesällä 1944 kukistaa Suomi. Kannaksella olevien joukkojen tuhoaminen, Suomen pakottaminen täydelliseen antautumiseen, saksalaisjoukkojen lyöminen/tuhoaminen, Suomen valtiojärjestelmän muuttaminen ja liittäminen neuvostojärjestelmään. Kannaksen joukot motivoitiin näillä teeseillä.
Toiseksi puna-armeija epäonnistui strategisessa tiedustelussa ja ensinnäkin kuvitteli Kannaksella olevan enemmän joukkoja kuin niitä oikeasti olikaan ja lisäksi se kuvitteli niiden olevan saksalaiskomennossa. Ensimmäinen seikka johti siihen, että Kannakselle heitettiin "maksimimäärä" neuvostojoukkoja. Tämä tarkoitti alkuvaiheessa totaalisen murskaavaa ylivoimaa, eli kun tavoiteltiin 3-6 -kertaista ylivoimaa, se oli joissain tapauksissa 19-kertainen. Samalla se kuitenkin tarkoitti, että vastoinkäymisten sattuessa, STAVKA ei lähettänytkään Kannakselle lisävoimia, koska laskennallisesti siellä piti olla riittävästi voimia. Tätä seikkaa vahvisti se, että Kannakselta ilmoitettiin jatkuvasti liian suuria tappioita suomalaisille, koska silloin voitiin pitää omia (alakanttiin ilmoitettuja) tappiota perusteltuina. Tämän vuoksi raa'asti yksinkertaistaen Mustamäen taistelu, jossa puna-armeijan osastot sotivat keskenään, ratkaisi Kannaksen taistelut 1944. Kun sekä puolustanut että hyökännyt joukko ilmoittivat suomalaisten valtavista tappioista, syntyi kuva, että Suomen armeija Kannaksella oli lyöty. Samalla kuitenkin ilmoitettiin myös omista suurista tappioista, jolloin Govorov sai anteeksi viivästymisen alkuperäisestä aikataulusta, koska nyt ensimmäinen päätavoite oli saavutettu. Kuitenkin neuvostojoukkojen huili tarkoitti lisäaikaa suomalaisille, jotka käyttivät sen hyväkseen.
Kolmanneksi, vaikka Neuvostojohto onnistui alkuvaiheessa yllättämään Suomen sotilasjohdon kesällä 1944 Kannaksella, yllätys oli nopeasti loppuunkulutettu. Suomalaiset ymmärsivät nopeasti (VT-asemaan tultaessa), että kyseessä oli strategisen tason isku ja reagoivat sen mukaan, vaikka hyökkäyksen kaikkia joukkoja ei vielä tässä vaiheessa voitukaan tunnistaa. Loppu yllätys oli varattu saksalaisille (operaatio Bagration) ja länsiliittoutuneille (jotka odottivat Normandian yhteydessä hyökkäystä saksalaisia, ei suomalaisia vastaan). Lisäksi yllätettiin neuvostokomentajat, joilla ei ollut tietoa reservien määrästä tai mihin ne suunnattiin. Heille vain annettiin tehtävä ja joukot sitä varten ("ladattu ase") ja heidän tehtävänään oli sitten saada suurin mahdollinen hyöty irti heille annetusta resurssista. Missä panos/tuotto -suhde oli paras ja lisäpanostuksista irti saatava hyöty korkein, oli reservijoukkojen suunta.
Neljänneksi, neuvostopropaganda epäonnistui Kannaksella 1944. Vuonna 1944 Neuvostoliiton siviiliyhteiskunta oli jo melko polvillaan sotaponnistusten vuoksi ja monilla alueilla nähtiin suoranaista nälkää. Tämä ei sanottavasti lisännyt neuvostosotilaiden motivaatiota. Vapautetuilta alueilta tulleet tiedot (osa sotilaista oli värvätty saksalaismiehityksen kokeneilta alueilta) eivät täysin tukeneet kertomusta Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmän yleisestä ylivoimaisuudesta tai ihanuudesta muihin järjestelmiin nähden. Suurimmat ongelmat liittyivät siihen, että hyökkäyksen käynnistyttyä havaittiin Kannaksen vauraus verrattuna Neuvostoliittoon sekä saksalaisten totaalinen puuttuminen, kuten myös suomalaisten korkea taistelumoraali. Kun vielä puna-armeijassa valikoitiin hyökkäyksen kärkiporukoihin fyysisesti ja psyykkisesti parhaat tyypit ja nämä osastot kärsivät suurimmat tappiot, hyökkäävien joukkojen suorituskyky tippui hyvin nopeasti.
Ja vielä paljon muuta.
Erittäin mielenkiintoinen kirja, ei vähiten kirjoittajansa vuoksi. Suosittelen kaikille kesän 1944 taisteluista kiinnostuneille, mutta kehotan myös erittäin suureen omien aivojen käyttöön.
Tapio Tiihosen väitöskirja Karjalan kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 on monessakin mielessä klassikko. Se on ensimmäinen osa trilogiassa, jonka toinen osa on Ratkaisu Kannaksella 1944 ja viimeinen osa nyt käsiteltävä Yllätys Kannaksella 1944 (trilogia on Tiihosen oma termi). Tiihosen teokset ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton, joihin vähäisin syy ei ole hänen ilmaisutapansa. Halukkaat voivat tutustua myös hänen 10-osaiseen teossarjaansa Länsi-Rooman viimeisistä ajoista. Siinä Tiihosen kynää ja ilmaisua ei liene rajoitettu juurikaan, toisin kuin (uskoakseni) Kannas-trilogiassa.
Tiihosen muista tuotoksista poiketen, Yllätys Kannaksella 1944 on Helvetin lyhyt. Siinä käsitellään hyvin korkealla ylätasolla Kannaksen taistelut kesällä 1944 ja kokonaissivumäärä on vain 148 sivua. Silti teos on mielestäni hyvä. Ei pelkästään siksi, että Tiihosen tulkinta on oman tulkintani mukainen, vaan koska Tiihonen pystyy tässä teoksessa ilmaisemaan itseään selkeästi ja ymmärrettävästi. Mielenkiintoisia ovat hänen tulkintansa Neuvostoliiton ylemmän sodanjohdon tavoitteista ja toiminnasta Kannaksella keväällä ja kesällä 1944.
Ensinnäkin Tiihosen mukaan Neuvostoliiton tavoitteena oli kesällä 1944 kukistaa Suomi. Kannaksella olevien joukkojen tuhoaminen, Suomen pakottaminen täydelliseen antautumiseen, saksalaisjoukkojen lyöminen/tuhoaminen, Suomen valtiojärjestelmän muuttaminen ja liittäminen neuvostojärjestelmään. Kannaksen joukot motivoitiin näillä teeseillä.
Toiseksi puna-armeija epäonnistui strategisessa tiedustelussa ja ensinnäkin kuvitteli Kannaksella olevan enemmän joukkoja kuin niitä oikeasti olikaan ja lisäksi se kuvitteli niiden olevan saksalaiskomennossa. Ensimmäinen seikka johti siihen, että Kannakselle heitettiin "maksimimäärä" neuvostojoukkoja. Tämä tarkoitti alkuvaiheessa totaalisen murskaavaa ylivoimaa, eli kun tavoiteltiin 3-6 -kertaista ylivoimaa, se oli joissain tapauksissa 19-kertainen. Samalla se kuitenkin tarkoitti, että vastoinkäymisten sattuessa, STAVKA ei lähettänytkään Kannakselle lisävoimia, koska laskennallisesti siellä piti olla riittävästi voimia. Tätä seikkaa vahvisti se, että Kannakselta ilmoitettiin jatkuvasti liian suuria tappioita suomalaisille, koska silloin voitiin pitää omia (alakanttiin ilmoitettuja) tappiota perusteltuina. Tämän vuoksi raa'asti yksinkertaistaen Mustamäen taistelu, jossa puna-armeijan osastot sotivat keskenään, ratkaisi Kannaksen taistelut 1944. Kun sekä puolustanut että hyökännyt joukko ilmoittivat suomalaisten valtavista tappioista, syntyi kuva, että Suomen armeija Kannaksella oli lyöty. Samalla kuitenkin ilmoitettiin myös omista suurista tappioista, jolloin Govorov sai anteeksi viivästymisen alkuperäisestä aikataulusta, koska nyt ensimmäinen päätavoite oli saavutettu. Kuitenkin neuvostojoukkojen huili tarkoitti lisäaikaa suomalaisille, jotka käyttivät sen hyväkseen.
Kolmanneksi, vaikka Neuvostojohto onnistui alkuvaiheessa yllättämään Suomen sotilasjohdon kesällä 1944 Kannaksella, yllätys oli nopeasti loppuunkulutettu. Suomalaiset ymmärsivät nopeasti (VT-asemaan tultaessa), että kyseessä oli strategisen tason isku ja reagoivat sen mukaan, vaikka hyökkäyksen kaikkia joukkoja ei vielä tässä vaiheessa voitukaan tunnistaa. Loppu yllätys oli varattu saksalaisille (operaatio Bagration) ja länsiliittoutuneille (jotka odottivat Normandian yhteydessä hyökkäystä saksalaisia, ei suomalaisia vastaan). Lisäksi yllätettiin neuvostokomentajat, joilla ei ollut tietoa reservien määrästä tai mihin ne suunnattiin. Heille vain annettiin tehtävä ja joukot sitä varten ("ladattu ase") ja heidän tehtävänään oli sitten saada suurin mahdollinen hyöty irti heille annetusta resurssista. Missä panos/tuotto -suhde oli paras ja lisäpanostuksista irti saatava hyöty korkein, oli reservijoukkojen suunta.
Neljänneksi, neuvostopropaganda epäonnistui Kannaksella 1944. Vuonna 1944 Neuvostoliiton siviiliyhteiskunta oli jo melko polvillaan sotaponnistusten vuoksi ja monilla alueilla nähtiin suoranaista nälkää. Tämä ei sanottavasti lisännyt neuvostosotilaiden motivaatiota. Vapautetuilta alueilta tulleet tiedot (osa sotilaista oli värvätty saksalaismiehityksen kokeneilta alueilta) eivät täysin tukeneet kertomusta Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmän yleisestä ylivoimaisuudesta tai ihanuudesta muihin järjestelmiin nähden. Suurimmat ongelmat liittyivät siihen, että hyökkäyksen käynnistyttyä havaittiin Kannaksen vauraus verrattuna Neuvostoliittoon sekä saksalaisten totaalinen puuttuminen, kuten myös suomalaisten korkea taistelumoraali. Kun vielä puna-armeijassa valikoitiin hyökkäyksen kärkiporukoihin fyysisesti ja psyykkisesti parhaat tyypit ja nämä osastot kärsivät suurimmat tappiot, hyökkäävien joukkojen suorituskyky tippui hyvin nopeasti.
Ja vielä paljon muuta.
Erittäin mielenkiintoinen kirja, ei vähiten kirjoittajansa vuoksi. Suosittelen kaikille kesän 1944 taisteluista kiinnostuneille, mutta kehotan myös erittäin suureen omien aivojen käyttöön.