Kari Tarkiainen. Moskovalainen - Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022.
Kari Tarkiainen on historiantutkija, joka on toiminut sekä Ruotsin että Suomen arkistolaitoksissa merkittävissä tehtävissä ja saanut vuonna 2010 ansioistaan professorin arvonimen. Käsillä oleva teos on pääosin käännös vuonna 2017 ilmestyneestä Tarkiaisen teoksesta Moskoviten.
Teoksessa Tarkiainen tutkistelee Ruotsin ja Venäjän suhdetta edellä mainittuina vuosina. Etenkin Tarkiaisen tarkastelun kohteena on se, miten Venäjää käsiteltiin ruotsalaisissa lähteissä - lähinnä julkaistuissa teoksissa. Syntynyt kuva on mielenkiintoinen. Välillä Ruotsi suhtautuu lähes välinpitämättömästi Venäjään. Välillä siitä ollaan kiinnostuneita, mutta silti tarkkaa tietoa sieltä ei juuri saada tai välttämättä edes hankita. Ruotsin sisällä on ristivetoa, kun "Itämaassa" tai paremminkin nykyisen Suomen alueella asuvat aateliset ovat välillä varovaisempia kuin Tukholman päättäjät ja välillä taas aggressiivisempia, suhteessa Venäjään. Kuitenkin eniten esiin nousee toiseus. Venäjä nähdään aina erilaisena "toisena" ja vertautuu vähän ajasta riippuen joko turkkilaisiin (ottomaanien valtakunta) tai persialaisiin (Aleksanteri Suuren aikana).
Tietenkään venäläiset eivät Tarkaisenkaan esityksessä mitenkään hirveästi pyri liennyttämään suhteitaan ulkovaltoihin omalla käytöksellään, vaan jopa korostavat omaa erityisyyttään muihin nähden. Vaikka omanarvontunto ja naapureille vittuilu olivat tuon ajan diplomatian kulmakiviä, Tarkiaisenkin tekstissä nousee esiin venäläisten pääsy omille leveleille tässäkin suhteessa. Teoksessa mainitaan useampaan kertaan venäläisten taktiikka, jossa rauhat solmitaan vain hallitsijan elinajaksi. Niinpä lähtökohtana oli, että jomman kumman hallitsijan kuollessa, rauha oli päättynyt ja piti solmia erikseen uudelleen - uusin ehdoin tietenkin. Lisäksi neuvotteluissa venäläiset käyttäytyivät jopa noiden aikojen mittapuulla harvinaisen koppavasti ja neuvottelujen lähtökohdat olivat aina minimitavoitteita, joista ei tingitty alaspäin.
Kuitenkaan ruotsalaistenkaan toimintaa ei pahemmin siloitella, vaan suurvaltakauden avoin ekspansiohalukkuus ja suuruuden hullut suunnitelmat sekä sodankäynnin verisyys tuodaan esiin. Vaikka Tarkiainen ei siloittelekaan ja sievistelekään ison vihan aikaa, se kuitenkin asettuu paremmin kontekstiinsa kuin monessa muussa tekstissä. kuitenkin kovana pitäsin arviota, että 200.000 - 300.000 -ihmistä olisi Suomesta viety vankeina Venäjälle (lähteenä Suomen kansalliskirjallisuus 4 s. 507-520), kun Suomen väkiluku Wikipedian mukaan oli 1695 puolimiljoonaa ja samaisen Wikipedian mukaan 1/4 (jopa 1/3) kuoli suurten kuolonvuosien 1695-97 aikana nälkään, eli siis 500.000-125.000=375.000. Kuitenkin Suomen väestö oli vuonna 1721 samaisen Wikin mukaan 391.000 ja kuitenkin Suomesta lohmaistiin aika iso osa pois Uudenkaupungin rauhassa.
Semmoisia kiinnostavia (vaikkakaan ei uusia) juttuja teoksessa ovat Kustaa II Aadolfin veljen Kaarle Filipin melkein nouseminen Venäjän valtaistuimelle, ruotsalaisten "tieto" varjageista Venäjän perustajina ja venäläisten lähes toteutunut täysimittainen maihinnousu Ruotsiin suuren Pohjan sodan aikana.
Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja positiivinen kokemus. Hirveän vetävästi Tarkiainen ei kirjoita, mutta asiantuntevasti kyllä. Lisäksi mukana on kiinnostavia yksityiskohtia ja "juttuja", joten kyllä tämä kannattaa lukea.
Kari Tarkiainen on historiantutkija, joka on toiminut sekä Ruotsin että Suomen arkistolaitoksissa merkittävissä tehtävissä ja saanut vuonna 2010 ansioistaan professorin arvonimen. Käsillä oleva teos on pääosin käännös vuonna 2017 ilmestyneestä Tarkiaisen teoksesta Moskoviten.
Teoksessa Tarkiainen tutkistelee Ruotsin ja Venäjän suhdetta edellä mainittuina vuosina. Etenkin Tarkiaisen tarkastelun kohteena on se, miten Venäjää käsiteltiin ruotsalaisissa lähteissä - lähinnä julkaistuissa teoksissa. Syntynyt kuva on mielenkiintoinen. Välillä Ruotsi suhtautuu lähes välinpitämättömästi Venäjään. Välillä siitä ollaan kiinnostuneita, mutta silti tarkkaa tietoa sieltä ei juuri saada tai välttämättä edes hankita. Ruotsin sisällä on ristivetoa, kun "Itämaassa" tai paremminkin nykyisen Suomen alueella asuvat aateliset ovat välillä varovaisempia kuin Tukholman päättäjät ja välillä taas aggressiivisempia, suhteessa Venäjään. Kuitenkin eniten esiin nousee toiseus. Venäjä nähdään aina erilaisena "toisena" ja vertautuu vähän ajasta riippuen joko turkkilaisiin (ottomaanien valtakunta) tai persialaisiin (Aleksanteri Suuren aikana).
Tietenkään venäläiset eivät Tarkaisenkaan esityksessä mitenkään hirveästi pyri liennyttämään suhteitaan ulkovaltoihin omalla käytöksellään, vaan jopa korostavat omaa erityisyyttään muihin nähden. Vaikka omanarvontunto ja naapureille vittuilu olivat tuon ajan diplomatian kulmakiviä, Tarkiaisenkin tekstissä nousee esiin venäläisten pääsy omille leveleille tässäkin suhteessa. Teoksessa mainitaan useampaan kertaan venäläisten taktiikka, jossa rauhat solmitaan vain hallitsijan elinajaksi. Niinpä lähtökohtana oli, että jomman kumman hallitsijan kuollessa, rauha oli päättynyt ja piti solmia erikseen uudelleen - uusin ehdoin tietenkin. Lisäksi neuvotteluissa venäläiset käyttäytyivät jopa noiden aikojen mittapuulla harvinaisen koppavasti ja neuvottelujen lähtökohdat olivat aina minimitavoitteita, joista ei tingitty alaspäin.
Kuitenkaan ruotsalaistenkaan toimintaa ei pahemmin siloitella, vaan suurvaltakauden avoin ekspansiohalukkuus ja suuruuden hullut suunnitelmat sekä sodankäynnin verisyys tuodaan esiin. Vaikka Tarkiainen ei siloittelekaan ja sievistelekään ison vihan aikaa, se kuitenkin asettuu paremmin kontekstiinsa kuin monessa muussa tekstissä. kuitenkin kovana pitäsin arviota, että 200.000 - 300.000 -ihmistä olisi Suomesta viety vankeina Venäjälle (lähteenä Suomen kansalliskirjallisuus 4 s. 507-520), kun Suomen väkiluku Wikipedian mukaan oli 1695 puolimiljoonaa ja samaisen Wikipedian mukaan 1/4 (jopa 1/3) kuoli suurten kuolonvuosien 1695-97 aikana nälkään, eli siis 500.000-125.000=375.000. Kuitenkin Suomen väestö oli vuonna 1721 samaisen Wikin mukaan 391.000 ja kuitenkin Suomesta lohmaistiin aika iso osa pois Uudenkaupungin rauhassa.
Semmoisia kiinnostavia (vaikkakaan ei uusia) juttuja teoksessa ovat Kustaa II Aadolfin veljen Kaarle Filipin melkein nouseminen Venäjän valtaistuimelle, ruotsalaisten "tieto" varjageista Venäjän perustajina ja venäläisten lähes toteutunut täysimittainen maihinnousu Ruotsiin suuren Pohjan sodan aikana.
Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja positiivinen kokemus. Hirveän vetävästi Tarkiainen ei kirjoita, mutta asiantuntevasti kyllä. Lisäksi mukana on kiinnostavia yksityiskohtia ja "juttuja", joten kyllä tämä kannattaa lukea.
