Artikkelikokoelmista suositteliksin etenkin PV:n kokeilutoiminnan II osaa ja PE:n 100-v historiikkiä yleisen johtamisen kannalta. Ylläolevat Laaksosen kirjat herättävät kyllä ajatuksia ja ovat kelpo lukemisia. Hollannin väitöskirja "Alivoimasen taktiikkaa" on lisäksi myös hyvä yleisteos yleisistä linjoista taktisessa ajattelussa. Ja jos haluaa sukeltaa sodanjälkeisiin arvioihin ja niihin sisältyviin taustajuttuihin, suosittelen näistä erityisesti Junttilan, Viljasen ja Nihtilän diplomitöitä:
https://maanpuolustuskorkeakoulu.fi/suomalaisen-sotataidon-klassikot
Sodanjälkeisiä diplomitöitä ei voi ainakaan syyttää pessimismin ja kritiikin puutteesta.
Kun on tullut luettua mm. Tynkkysen kirja sekä tuo kuvassa näkyvä Mikko Karjalaisenkin sinällään hyvä kirja, niin edelleen se kritiikki on hyvin rajallista. Kenraalielämäkerroissa se kritiikki kohdistuu käytännössä kyseisten henkilöiden persoonaan ja ehkä poliittisiin tekemisiin, mutta yhdessäkään ei perehdytä syvällisesti kohteen sotataidolliseen kritiikkiin. Se ei kerta kaikkiaan riitä, että luetellaan kenraalin julkaisuja ja luentoja. Kunnollisessa kritiikissä otetaan esimerkiksi jokin taistelu ja analysoidaan kenun toiminta siinä taistelussa.
Toinen suuri rajoite on, että Mannerheimin kritiikkiä vältetään kuin mehumatti pilapiirroksia. Ei uskalleta sanoa, että esimerkiksi henkilöjohtajana Mannerheim oli kusipää, jolle henkilökohtaiset välit olivat tärkeämmät kuin ammattimaisuus. Muuten ei voi selittää esimerkiksi Laatikaisen paapomista. Samaten puuttuu se ratkaiseva kritiikki Mannerheimin Päämajan organisaatiosta, joka oli mikrojohtamisen riemuvoitto. Kun Mannerheim sekaantuu pikkuasioihin, on kyseessä aristokraattinen nerous. Samojen tahojen mielestä Hitleriltä samanlainen toiminta on diletantin suuruudenhulluutta.
Hyvin tyypillistä on suomalaisten kirjoittajien irvailu sakujen toiminnasta Suomessa. Mutta kukaan ei uskalla pohtia, miten suomalainen jermuilujoukkio olisi pärjännyt vaikkapa Stalingradissa tai Kaukasuksella.
Opponoin ja ehkä pohdin vähän sitä, että mikä on se, mitä haetaan tältä historiankirjoitukselta, syyllisiä? Itse pidän olennaisena ja hyvänä muutoksena, että tarkastellaan erityisesti laajempaa kehitystä ja Puolustusvoimien suuntaviivoja kokonaisuutena kehityksen kannalta. Samalla voidaan arvioida sitä, mikä on yksittäisten henkilöiden toimintaaa ja mikä taas yleisen doktriinin mukaista. Kyse on ehkä siitä, että tarkastelutaso ei ole niin suppea ja henkilötasoinen. Upseerit ja kenraalit eivät eläneet tyhjiössä, vaan tarkastelun tueksi tarvitaan kokonäiskäsitystä maailmansotien ajan ajattelusta.
Toisaalta on myös huomioitava lähteet. Usein nämä henkilöskismat ovat useamman henkilöiden välisiä, ja aineistot eivät ole välttämättä objektiivisia. Vastaavasti usein toiminnan arvioinneissa ollaan lähdeaineistojen orjia. Vastaavasti, jos tarkastellaan lähdeaineistoja, niin päätyy sen eteen, että kenraalinkin kirjoittama käsky ei ole välttämättä kenraalin itsensä laatima. Asiakirjan yläreunasta voi löytää operatiivisen osaston tai esikuntapäällikön merkinnän, taustalla on joukko upseereita, mutta komentaja ottaa itse vastuun allekirjoittamalla. Yhtymästä riippuen osaston/toimiston upseereilla oli joko vapaammat kädet suunnittelussa tai todella tarkkaan, ylhäältä käsketyt ohjeistukset toimia.
Mielestäni Mannerheimin suhteen tutkimustilanne on nykyisin päinvastoin. Mannerheim-kritiikki on ollut lähes trendinomainen piirre tuoreemmassa tutkimuksessa, erityisesti elämänkertoihin liittyen. Erityisesti mainitsemaasi asiaa on tutkittu yllämainitun Laaksosen toimesta. Kyllä siihen Karjainenkin viittaa, tosin myös kritisoi Airo-keskeisyyttä arvionneissa. Öhquististakin on kirjoitettu. Vastaavasti, ei Mannerheimin henkilökeskeisyys kaikkien haasteiden syynä tai taustalla ollut. Esim Päämajan koulutusosasto, jonka toiminta-alaan esim. saksalaisten tietojen välittäminen kuului, toimi varsin itsenäisesti. Päämajan organisaatiota on tutkittu varsin laajastikin nykyisin, esimerkkinä tuo PE 100v.
Mikä tulee taas viimeiseen, niin tuo on miten asia koettiin pohjoisessa ja tuolloin suomalaisten toimesta. Koulutus kyllä heilläkin selvästi kehittyi. Opponoisin kuitenkin myös sillä, että viimeisinhän tutkimus on korostanut saksalaisilta saatujen rintama- ja tiedustelutietojen merkitystä sodanaikaaisessa kehityksessä, ev. Nobisin luentoa unohtamatta. Saksalaisten oppien jalostamisesta mainitaan esim. em. Tynkkysen, Liimatan ja Toni Monosen väitöskirjassa (lukusuositus).
Suomalaisten joukkojen spekulointi Stalingradissa tai Kaukasuksella ei taas ole varteenotettavan akateemisen historiankirjoituksen tehtävä. Tällainen spekulointi on irrallista todellisuudesta. Tosin, olihan siellä kaukasuksella eräs panttipataljoona.
docendo.fi
