Mikkelin Muistin kaupasta lähti matkaan tämä muutaman vuoden takainen Kansallisarkiston selvitystyö. Myymälästä sai vain Lontoon murteellista versiota, joten otin sitten tämän. Selvityshän pohjautuu laajaan arkistoaineistoon. Kotimaisten arkistojen lisäksi tietoja kerättiin mm. muista pohjoismaista, sekä Hollannista. Tuolloin olivat yhteyksissä myös Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan arkistoihin, kun etsivät tietoja Wiking-divisioonan vaiheista. Mielenkiintoisimmasta päästä ovat yksittäisten SS-miesten päiväkirjat, kirjeet ja muu yksityisaineisto.
Mikkelin Muistin kaupasta lähti matkaan tämä muutaman vuoden takainen Kansallisarkiston selvitystyö. Myymälästä sai vain Lontoon murteellista versiota, joten otin sitten tämän. Selvityshän pohjautuu laajaan arkistoaineistoon. Kotimaisten arkistojen lisäksi tietoja kerättiin mm. muista pohjoismaista, sekä Hollannista. Tuolloin olivat yhteyksissä myös Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan arkistoihin, kun etsivät tietoja Wiking-divisioonan vaiheista. Mielenkiintoisimmasta päästä ovat yksittäisten SS-miesten päiväkirjat, kirjeet ja muu yksityisaineisto.
Tuli muuten selailtua uusin/toiseksi uusin Sotahistoriallinen aikakauskirja (nro 43). Kirjan formaatti ei ole kyllä mitenkään ihanteellinen. Tekstimäärältään monet artikkelit ovat kaksinumeroisesta sivumäärästään usein lyhyempiä kuin esimerkiksi monet Mobilisti-lehden artikkelit. Pieni formaatti ei myöskään ole kovinkaan hyvä teknisten artikkelien kannalta.
Sisältökään ei oikein sytyttänyt. Olikohan numerossa artikkeli BT-42:sta, mutta kovin pinnalliseksi jäi panssaritekniikan näkökulmasta.
Kahdeksankymmentä luvulla Yhdysvaltalainen tiedusteluyhteisö alkoi vuotaa itään, pitkään ja pahasti.
1985-1986 CIA menetti ehkä kaikki agettinsa N-liitossa, eikä tämäkään kirja pysty vastaamaan saatiinko oikeaa myyrää kiinni.
Vuotoja on yritetty selittää Edward Howardin, Aldrich Amesin tai Robert Hanssenin petturuudella mutta ilmeisesti vain vielä neljännen kaksoisagentinteoria pystyy kattamaan kaikki tapaukset.
Joka tapauksessa CIA oli melko sokea kun KGB palasi valtaan Venäjällä, mikä selittää paljon nykyajan vastoinkäymisistä, Putiniin ei lännessä osattu suhtautua riittävän vakavasti ajoissa.
Baer on itse entinen CIA:n keskitasonjohtaja, sittemmin kirjoittanut useita kirjoja.
Kahdeksankymmentä luvulla Yhdysvaltalainen tiedusteluyhteisö alkoi vuotaa itään, pitkään ja pahasti.
1985-1986 CIA menetti ehkä kaikki agettinsa N-liitossa, eikä tämäkään kirja pysty vastaamaan saatiinko oikeaa myyrää kiinni.
Vuotoja on yritetty selittää Edward Howardin, Aldrich Amesin tai Robert Hanssenin petturuudella mutta ilmeisesti vain vielä neljännen kaksoisagentinteoria pystyy kattamaan kaikki tapaukset.
Joka tapauksessa CIA oli melko sokea kun KGB palasi valtaan Venäjällä, mikä selittää paljon nykyajan vastoinkäymisistä, Putiniin ei lännessä osattu suhtautua riittävän vakavasti ajoissa.
Baer on itse entinen CIA:n keskitasonjohtaja, sittemmin kirjoittanut useita kirjoja.
Olen viime kuukausina lukenut varsin runsaasti kylmää sotaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Kokonaiskuvaa hakiessani luin uudestaan kauan sitten lukemani Pekka Visurin kirjoittaman "Idän ja lännen välissä - puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella" (2010). Käyttäjä Museo oli kirjoittanut kirjasta jo oman arvionsa aiemmin ja omat havaintoni ovat hyvin samansuuntaisia. Tartun tässä arviossani muutamaan teoksen yksityiskohtaan, sillä Museon kokonaisarvioon ei ole kovinkaan paljoa lisättävää.
Tunnustan heti alkuun, että lähden vähän Visuri-kriittisellä lähtökohdalla liikkeelle, eritoten huomioiden hänen uusimmat teoksensa, joissa tulkinnoissa sivuutetaan seikkoja, jotka eivät tue tutkimuksen lopputuloksia. Näin on myös kyse tässäkin. Kirja vaikuttanee olevan rivien välistä luettuna tietynlainen kunnianosoitus Kekkoselle, toki teoksen nimikin jo viittaa Kekkoseen. Presidenttikeskeinen näkökulma kuitenkin haittaa tarkastelua, sillä kirjasta saa hyvin puutteellisen kuvan alueellisen puolustusjärjestelmän uhkakuvien kehittymisestä. Presidenttikeskeisyyttä korostaa sekin, että teos päättyy Kekkosta käsittelevään lukuun, joka päätyy lopputulemaan, että lopputulokset ratkaisevat.
Toki voidaan perustellusti väittää, että eritoten Kekkonen piti turvallisuuspoliittista keskustelua kontrollissa, mutta paljon tehtiin myös ilman häntä ja hänen ohjausta. Sen pohjalta voisi olla mielekästä tarkastella parlamentaarisia puolustuskomiteoita tästä näköulmasta, erityisesti viimeisellä kaudella ote puolustuspolitiikan johdosta heikentyi, joka näkyi III PPK:n YYA-väittelyissä. Keskeisenä trendinä voidaan nähdä, että puolustuspolitiikka demokratisoitui ajan myötä. Tälle toki Visurikin antaa arvoa.
Se mihin haluan puuttua on se, että Visuri kritisoi kaappaushyökkäykseen valmistautumista uhkapelinä (s. 195-199). Myös Neuvostoliiton muuttunutta linjaa puolueettomuutta kohtaan selitetään uhkakuvalla ja alueellisen puolustuksen muodostamalla uhalla. Visuri pohjaa tässä tarkastelunsa Kekkosen näkemyksiin. Todistaakseen yllätyshyökkäykseen valmistautumisen vääräksi hän viittaa deterministisesti siihen, ettei kylmän sodan aikana valmiutta jouduttu koskaan korottamaan. Tämä ei välttämättä kerro mitään siitä, mikä olisi ollut oleellista sodan kannalta tai kriisin tapahtuessa, tai mikä oli sotilaallisista uhista konkreettisin. Toisaalta yllätyshyökkäys jo keskeinen uhkamalli jo vuosikymmeniä aikaisemmin, se mainittiin peräti Puolustusrevision mietinnössä. Se vain sai uusia muotoja NL:n doktriinin ja sotatekniikan kehittyessä.
Visurin tarkasteluun liittyy myös rajattua lähdeaineiston käyttöä. Visuri mainitsee 3.11.1969 esitellyn asiakirjan, jonka pohjalta tarkastelun peruslähtökohdaksi otettiin ilmeisesti vain YYA-sopimuksen mukainen skenaario 16.1.1970. Molemmat asiakirjat ovat UKA:sta, eikä näiden kuvailussa ole käytetty Pääesikunnan omaa arkistokokonaisuutta Kansallisarkistossa (T-26965). Näistä kansiot Hh9 ja Hh10 tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman, muita kansioita samasta tulonumerosta on toisaalta hyödynnetty teoksen lähdeaineistona.
Molemmista kansioista löytyvä Kannisen muistio (20.7.1970) "Eräitä strategisia ja operatiivisia peruskysymyksiä" pitää yllätyshyökkäystä kaikista todennäköisimpänä uhkakuvana ja sen toteuttajana vain Neuvostoliittoa. Kannisen sanoin näin ei kuitenkaan tulla julkisesti toteamaan, vaan suunta jätettäisiin avoimeksi. Kekkonen ei siis suinkaan kääntänyt Puolustusvoimien päätä asiassa. Kekkosen kanssa alueellista puolustusta puitiin myös myöhemminkin. Esimerkiksi 2. heinäkuuta 1971 K.O. Leinonen, Sutela, Pajunen ja Kanninen pitivät Kekkoselle esitelmän uhkakuvista ja puolustusvalmiudesta tasavallan presidentille, tästä jätettiin myös Kekkoselle kopio. Tässäkin asiakirjassa mainitaan yllätyshyökkäyksen uhka ja puolustusvoimien sotilaallisen kyvyn rooli ulkopolitiikan selkänojana.
Asiakirjan marginaalimerkinnöistä selviää, että asiaan palattaisiin vielä myöhemmin uudelleen. Mitenkään uusia tai saavuttamattomissa nämä asiakirjat eivät voineet olla, sillä Marko Palokangas ja Juuso Säämänen viittasivat ensimmäiseen asiakirjaan jo vuonna 2007 kirjoitetuissa Sotilasaikakausilehden artikkelissa. Samaan asiakirjaan viittaa (ja varsin suoraan lainaa lähes sanasta sanaan) myös Kimmo Rajala artikkelissaan teoksessa "Oulu varuskuntakaupunkina" (2005). Tuosta voi päästä siihen pohdintaan, että toimivatko upseerit Kekkosta vastaan tai hänestä riippumatta? Toisaalta on esitetty tulkintoja, joiden mukaan presidentti salli ja hyväksyi NL:a vastaan tehtävän suunnittelun, kunhan se pysyi salassa. Asia piti olla myös kiellettävissä.
Kirjan loppupuolella todetaan, että Pohjoiskalotin alueen merkitys ja sodan uhka oli varsin pieni, tätä perustellaan osapuolten status quo:ta ylläpitävillä tavoitteilla. Tämä ei liene niin yksinkertaista ja arktisen alueen merkitystä voi tarkastella myös aivan toisenlaiseen sävyyn esim. länsimaisten tiedusteluaineistojen avauduttua. Arktisesta alueesta tuli myös Suomellekin yksi painopistesuunta. Parlamentaaristen komiteoiden mietinnöissä alue arvotettiin Etelä-Suomen jälkeen kaikista oleellisimmaksi suunnaksi, erityisesti suurvaltojen strategisten intressien valossa. Se, että sotaa ei lopulta syttynyt ei tarkoita, että valmistautuminen sitä varten olisi ollut turhaa tai typerää.
Toki 1960-luvulla Pohjois-Suomen asemaa ajateltiin inhorealistisesti elintärkeän alueen suhteen, mutta kuten esim. Andruškevitšin kanssa käydyistä keskusteluista vuonna 1972 käy hyvin ilmi, Neuvostoliitolla ei ollut tavoitteena vain turvata pohjoista selustaa sodan syttyessä, vaan siirtyä hyökkäyskannalle. Tämä oli se kuva, jonka PV:n johto sai myös näistä kesksusteluista. Toistaalta myös puolueettomuuden suojeleminen tarkoitti korostetusti alueen puolustamista/puolueettomuuden turvaamista. Virallinen doktriinihan oli ennaltaehkäistä maan joutuminen sotaan, sen lisäksi valmistauduttiin ehkäisemään maan miehitys.
Ehkä tiivistettynä, teosta vaivaa tietynlainen deterministinen tarkastelu: koska mitään vakavaa tilannetta ei syttynyt, olivat presidentin ratkaisut oikeita.
Edellä mainituista (ehkä liiankin yksityiskohtaisista) seikoista huolimatta teos on ihan pätevä yleiskuvaus Kekkosen suhtautumisesta Puolustusvoimiin presidenttikaudella ja pääsääntöisistä kehityskuluista. Teoksen lukemisessa on kuitenkin hyvä olla kriittinen. Visuri on ehkä parhaimmillaan kun hän selittää kehityksen yleislinjoja ja materiaalihankintoja. Kun asioita punnitaan, asiat tulevat annettuina.
Olen viime kuukausina lukenut varsin runsaasti kylmää sotaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Kokonaiskuvaa hakiessani luin uudestaan kauan sitten lukemani Pekka Visurin kirjoittaman "Idän ja lännen välissä - puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella" (2010). Käyttäjä Museo oli kirjoittanut kirjasta jo oman arvionsa aiemmin ja omat havaintoni ovat hyvin samansuuntaisia. Tartun tässä arviossani muutamaan teoksen yksityiskohtaan, sillä Museon kokonaisarvioon ei ole kovinkaan paljoa lisättävää.
Tunnustan heti alkuun, että lähden vähän Visuri-kriittisellä lähtökohdalla liikkeelle, eritoten huomioiden hänen uusimmat teoksensa, joissa tulkinnoissa sivuutetaan seikkoja, jotka eivät tue tutkimuksen lopputuloksia. Näin on myös kyse tässäkin. Kirja vaikuttanee olevan rivien välistä luettuna tietynlainen kunnianosoitus Kekkoselle, toki teoksen nimikin jo viittaa Kekkoseen. Presidenttikeskeinen näkökulma kuitenkin haittaa tarkastelua, sillä kirjasta saa hyvin puutteellisen kuvan alueellisen puolustusjärjestelmän uhkakuvien kehittymisestä. Presidenttikeskeisyyttä korostaa sekin, että teos päättyy Kekkosta käsittelevään lukuun, joka päätyy lopputulemaan, että lopputulokset ratkaisevat.
Toki voidaan perustellusti väittää, että eritoten Kekkonen piti turvallisuuspoliittista keskustelua kontrollissa, mutta paljon tehtiin myös ilman häntä ja hänen ohjausta. Sen pohjalta voisi olla mielekästä tarkastella parlamentaarisia puolustuskomiteoita tästä näköulmasta, erityisesti viimeisellä kaudella ote puolustuspolitiikan johdosta heikentyi, joka näkyi III PPK:n YYA-väittelyissä. Keskeisenä trendinä voidaan nähdä, että puolustuspolitiikka demokratisoitui ajan myötä. Tälle toki Visurikin antaa arvoa.
Se mihin haluan puuttua on se, että Visuri kritisoi kaappaushyökkäykseen valmistautumista uhkapelinä (s. 195-199). Myös Neuvostoliiton muuttunutta linjaa puolueettomuutta kohtaan selitetään uhkakuvalla ja alueellisen puolustuksen muodostamalla uhalla. Visuri pohjaa tässä tarkastelunsa Kekkosen näkemyksiin. Todistaakseen yllätyshyökkäykseen valmistautumisen vääräksi hän viittaa deterministisesti siihen, ettei kylmän sodan aikana valmiutta jouduttu koskaan korottamaan. Tämä ei välttämättä kerro mitään siitä, mikä olisi ollut oleellista sodan kannalta tai kriisin tapahtuessa, tai mikä oli sotilaallisista uhista konkreettisin. Toisaalta yllätyshyökkäys jo keskeinen uhkamalli jo vuosikymmeniä aikaisemmin, se mainittiin peräti Puolustusrevision mietinnössä. Se vain sai uusia muotoja NL:n doktriinin ja sotatekniikan kehittyessä.
Visurin tarkasteluun liittyy myös rajattua lähdeaineiston käyttöä. Visuri mainitsee 3.11.1969 esitellyn asiakirjan, jonka pohjalta tarkastelun peruslähtökohdaksi otettiin ilmeisesti vain YYA-sopimuksen mukainen skenaario 16.1.1970. Molemmat asiakirjat ovat UKA:sta, eikä näiden kuvailussa ole käytetty Pääesikunnan omaa arkistokokonaisuutta Kansallisarkistossa (T-26965). Näistä kansiot Hh9 ja Hh10 tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman, muita kansioita samasta tulonumerosta on toisaalta hyödynnetty teoksen lähdeaineistona.
Molemmista kansioista löytyvä Kannisen muistio (20.7.1970) "Eräitä strategisia ja operatiivisia peruskysymyksiä" pitää yllätyshyökkäystä kaikista todennäköisimpänä uhkakuvana ja sen toteuttajana vain Neuvostoliittoa. Kannisen sanoin näin ei kuitenkaan tulla julkisesti toteamaan, vaan suunta jätettäisiin avoimeksi. Kekkonen ei siis suinkaan kääntänyt Puolustusvoimien päätä asiassa. Kekkosen kanssa alueellista puolustusta puitiin myös myöhemminkin. Esimerkiksi 2. heinäkuuta 1971 K.O. Leinonen, Sutela, Pajunen ja Kanninen pitivät Kekkoselle esitelmän uhkakuvista ja puolustusvalmiudesta tasavallan presidentille, tästä jätettiin myös Kekkoselle kopio. Tässäkin asiakirjassa mainitaan yllätyshyökkäyksen uhka ja puolustusvoimien sotilaallisen kyvyn rooli ulkopolitiikan selkänojana.
Asiakirjan marginaalimerkinnöistä selviää, että asiaan palattaisiin vielä myöhemmin uudelleen. Mitenkään uusia tai saavuttamattomissa nämä asiakirjat eivät voineet olla, sillä Marko Palokangas ja Juuso Säämänen viittasivat ensimmäiseen asiakirjaan jo vuonna 2007 kirjoitetuissa Sotilasaikakausilehden artikkelissa. Samaan asiakirjaan viittaa (ja varsin suoraan lainaa lähes sanasta sanaan) myös Kimmo Rajala artikkelissaan teoksessa "Oulu varuskuntakaupunkina" (2005). Tuosta voi päästä siihen pohdintaan, että toimivatko upseerit Kekkosta vastaan tai hänestä riippumatta? Toisaalta on esitetty tulkintoja, joiden mukaan presidentti salli ja hyväksyi NL:a vastaan tehtävän suunnittelun, kunhan se pysyi salassa. Asia piti olla myös kiellettävissä.
Kirjan loppupuolella todetaan, että Pohjoiskalotin alueen merkitys ja sodan uhka oli varsin pieni, tätä perustellaan osapuolten status quo:ta ylläpitävillä tavoitteilla. Tämä ei liene niin yksinkertaista ja arktisen alueen merkitystä voi tarkastella myös aivan toisenlaiseen sävyyn esim. länsimaisten tiedusteluaineistojen avauduttua. Arktisesta alueesta tuli myös Suomellekin yksi painopistesuunta. Parlamentaaristen komiteoiden mietinnöissä alue arvotettiin Etelä-Suomen jälkeen kaikista oleellisimmaksi suunnaksi, erityisesti suurvaltojen strategisten intressien valossa. Se, että sotaa ei lopulta syttynyt ei tarkoita, että valmistautuminen sitä varten olisi ollut turhaa tai typerää.
Toki 1960-luvulla Pohjois-Suomen asemaa ajateltiin inhorealistisesti elintärkeän alueen suhteen, mutta kuten esim. Andruškevitšin kanssa käydyistä keskusteluista vuonna 1972 käy hyvin ilmi, Neuvostoliitolla ei ollut tavoitteena vain turvata pohjoista selustaa sodan syttyessä, vaan siirtyä hyökkäyskannalle. Tämä oli se kuva, jonka PV:n johto sai myös näistä kesksusteluista. Toistaalta myös puolueettomuuden suojeleminen tarkoitti korostetusti alueen puolustamista/puolueettomuuden turvaamista. Virallinen doktriinihan oli ennaltaehkäistä maan joutuminen sotaan, sen lisäksi valmistauduttiin ehkäisemään maan miehitys.
Ehkä tiivistettynä, teosta vaivaa tietynlainen deterministinen tarkastelu: koska mitään vakavaa tilannetta ei syttynyt, olivat presidentin ratkaisut oikeita.
Edellä mainituista (ehkä liiankin yksityiskohtaisista) seikoista huolimatta teos on ihan pätevä yleiskuvaus Kekkosen suhtautumisesta Puolustusvoimiin presidenttikaudella ja pääsääntöisistä kehityskuluista. Teoksen lukemisessa on kuitenkin hyvä olla kriittinen. Visuri on ehkä parhaimmillaan kun hän selittää kehityksen yleislinjoja ja materiaalihankintoja. Kun asioita punnitaan, asiat tulevat annettuina.
Olipa mukava lukea perusteellinen esittely teoksesta.
Myös itse tse olen tulkinnut Visurin esimerkiksi talvisodan syttymistä tai välirauhan aikaa käsitellessään valikoivan aineistoa, jopa sivuuttavan kokonaisia tapahtumia johtopäätöksiä tehdessään.
Mikkelin Muistin kaupasta lähti matkaan tämä muutaman vuoden takainen Kansallisarkiston selvitystyö. Myymälästä sai vain Lontoon murteellista versiota, joten otin sitten tämän. Selvityshän pohjautuu laajaan arkistoaineistoon. Kotimaisten arkistojen lisäksi tietoja kerättiin mm. muista pohjoismaista, sekä Hollannista. Tuolloin olivat yhteyksissä myös Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan arkistoihin, kun etsivät tietoja Wiking-divisioonan vaiheista. Mielenkiintoisimmasta päästä ovat yksittäisten SS-miesten päiväkirjat, kirjeet ja muu yksityisaineisto.
Tätä lueskellessa pienoinen yllätys on ollut itselleni se, että varsinkin kesän 1941 etenemisen aikana Wiking -divisioonan kuri ei ollut parasta mahdollista luokkaa. Miehet syyllistyivät mm. varkauksiin. Näistä tuli sitten myös kenttäoikeuden tuomioita. Myös divisioonan saksalaisilla upseereilla oli ongelmia viinankäytön suhteen. Osalla lähti kännääminen lapasesta.
Sattui Amazonissa silmään, että entisen Delta Force tiedustelu-upseeri Wade Ishimoton muistelmat ollaan julkaisemassa loppuvuodesta. Mukana tietenkin epäonnistuneen, Iranissa panttivankeina pidettyjen pelastusoperaation aikaan. Sisällysluettelon mukaan olisi eläköitynyt (siirtynyt yksityiselle turva-alalle) vuoden 1981 jälkeen. Sen jälkeinen aika olisikin ollut mahdollisesti kiinnostavampaa, koska perustaminen ja alkuvuodet on jo hyvin kuvattu mm. Charles Beckwithin ja Eric L. Haneyn kirjoissa.
Sain lomilla luettua David Glantz teoksen Battle for Belorussia: The Red Army's Forgotten Campaign of October 1943-April 1944
Suosittelen ww2 itärintamasta syvästi kiinnostuneille. Populaarihistorian ystäville voi olla raskasta luettavaa.
David Glantz on salapoliisin lailla koonnut NL arkistoista, muutamista NL kenraalien elämänkerroista (joissa kenraalit käsittelevät tätä ajanjaksoa vähäsanaisesti ja joskus jopa valehdellen vs NL arkisto materiaalit ja saksan tiedot kuten glantz tuo esille) kirjan, lähes unholaan (tarkoituksella) painuneesta rintamalohkosta kyseisenä ajanjaksona.
Kiinnostavimmat asiat kirjasta itselleni oli:
1. Neuvostoliiton pyrkimys piilottaa nämä epäonnistuneet offensiivit historiasta, joista tuli neuvostoliitolle yli 700 000 kaatunutta ja haavoittunutta. Tai ainakin vähätellä niiden merkitystä. Joskus ihan vain suojellakseen esim. kenraali Vasily Sokolovskyn mainetta, joka sai fudut vuodenvaihteen 44 jälkeen tehtävästään, mutta sodan jälkeen nousi merkittävään asemaan zhukovin sponssaamana.
2. Glantz pyrki tällä kirjalla osoittamaan, että toisin kuin yleisesti NL historia väitti; Stalin ja Stavka jatkoi kaikilla rintamilla hyökkäystä 1943 syksyllä-1944 talvella vastoin yleistä ajatusta, että olisivat keskittäneet voimansa muutamalle sektorille, oppineena aikaisempien vuosien offensiivien virheistä. Näitä valko-venäjän offensiiveja on yritetty mm. vähätellä sitomis hyökkäyksinä, kuten muka operaatio mars oli talvella 1942, mutta NL arkistoista esille saadut stavkan paperit osoittavat tämän vääräksi.
3. Rokossovsky oli lähes ainoa NL rintamakomentaja kyseisellä alueella joka sai merkittäviä onnistumisia. (Vaikka ei siltikään kyennyt valtamaan Bobruiskia tai Minskiä stavkan käskyjen mukaisesti) käyttämällä omia joukkoja taloudellisesti ja tehokkaasti. Mutta hänen onnistumisiaan NL pyrki piilottamaan sillä se olisi saattanut muut huonoon valoon ja nostanut tätä "puolalais kenraalia" muiden ylle. Hänen offensiivien lukeminen oli kyllä mielenkiintoista etenkin hiihtopataljoonien taidokas käyttö sekä joukkojen taloudellinen keskittäminen. Häntä kutsuttiin "verettömäksi kenraaliksi" sillä hän vältti suoria hyökkäyksiä, toisin kuin hänen kollegansa pohjoisemmassa valko-venäjällä jotka maksoi jokaisesta 500 m etenemistä 3500 miestä tappioina.
3. Saksan taidokas puolustus. Opin mm. operaatio Nikolaus:ksesta jossa 16. pz div pussitti nl joukkoja talvella 43 valko-venäjällä.
Sekä oli mielenkiintoista lukea taidokkaasta reservien käytöstä, jossa saksalais komentajat irrotti riskejä ottaen pataljoonia hiljaisilta sektoreilta ja yhdisti niihin erillisiä stug pataljoonia ja osia alueella olleesta yhdestä erillisestä tiger pataljoonasta ja näillä sammutti paloja tekemällä paljon vastahyökkäyksiä. Tämä Saksalaisten tapa tehdä pataljoona tason vastahyökkäyksiä jatkuvasti sammutti monet läpimurron mahdollisuudet.
a) oli myös kiinnostava lukea miten aktiivisesti esim. saksan 3. panssariarmeija kierrätti divisioonia rintamalla ja lähes jatkuvasti veti kuluneita div. taakse toipumaan ja täydentymään. Sekä tällä armeijalla ja armeijaryhmä keskustalla oli usein kykyä ylläpitää divisioonaa reservissä pitkälle maaliskuulle 1944 saakka.
5. Neuvostoliiton tykistöstä, jota käytettiin massiivisesti etenkin kenraali Vasily Sokolovskyn lohkolla oli epätehokasta erinäisistä syistä, kuten kommunikaation puutteesta, tiedustelun epäonnistumisesta, saksalaisten muutoksista puolustustapaan jne. joka kuvaa hyvin että vaikka vastustajalla on yli 110 putkea per km voi niiden vaikutus olla lähes mitätön ellei muut palaset ole oikein toteutettu. Kun taas Saksan tykistö oli määrältään vähäisempää, mutta tulta käytettiin niin tehokkaasti että monessa hyökkäyksessä 80% haavoista oli sirpaleiden aiheuttamia (stavkan raportin mukaan jossa arvosteltiin omaa tykistön käyttöä ja sen kykenemättömyyttä vastatykistö toimintaan)
Kirjassa on todella todella paljon tilannekarttoja (noin 170 kpl), mutta varsinkin kirjan alussa osa kartoista on lähes lukukelvottomia. Itsellä oli näissä kappaleissa OKH tilannekartta siltä kuukaudelta kaverina. Loput kartoista oli luettavia. Kirjassa on myös jokaiselle operaatiolle listattu "order of battle" molemmilta osapuolilta. Itse kirja on noin 750 sivua pitkä. Mutta itse tekstiä on 600 sivua ja loput on liitteitä
Sain lomilla luettua David Glantz teoksen Battle for Belorussia: The Red Army's Forgotten Campaign of October 1943-April 1944 Katso liite: 100301
Suosittelen ww2 itärintamasta syvästi kiinnostuneille. Populaarihistorian ystäville voi olla raskasta luettavaa.
David Glantz on salapoliisin lailla koonnut NL arkistoista, muutamista NL kenraalien elämänkerroista (joissa kenraalit käsittelevät tätä ajanjaksoa vähäsanaisesti ja joskus jopa valehdellen vs NL arkisto materiaalit ja saksan tiedot kuten glantz tuo esille) kirjan, lähes unholaan (tarkoituksella) painuneesta rintamalohkosta kyseisenä ajanjaksona.
Kiinnostavimmat asiat kirjasta itselleni oli:
1. Neuvostoliiton pyrkimys piilottaa nämä epäonnistuneet offensiivit historiasta, joista tuli neuvostoliitolle yli 700 000 kaatunutta ja haavoittunutta. Tai ainakin vähätellä niiden merkitystä. Joskus ihan vain suojellakseen esim. kenraali Vasily Sokolovskyn mainetta, joka sai fudut vuodenvaihteen 44 jälkeen tehtävästään, mutta sodan jälkeen nousi merkittävään asemaan zhukovin sponssaamana.
2. Glantz pyrki tällä kirjalla osoittamaan, että toisin kuin yleisesti NL historia väitti; Stalin ja Stavka jatkoi kaikilla rintamilla hyökkäystä 1943 syksyllä-1944 talvella vastoin yleistä ajatusta, että olisivat keskittäneet voimansa muutamalle sektorille, oppineena aikaisempien vuosien offensiivien virheistä. Näitä valko-venäjän offensiiveja on yritetty mm. vähätellä sitomis hyökkäyksinä, kuten muka operaatio mars oli talvella 1942, mutta NL arkistoista esille saadut stavkan paperit osoittavat tämän vääräksi.
3. Rokossovsky oli lähes ainoa NL rintamakomentaja kyseisellä alueella joka sai merkittäviä onnistumisia. (Vaikka ei siltikään kyennyt valtamaan Bobruiskia tai Minskiä stavkan käskyjen mukaisesti) käyttämällä omia joukkoja taloudellisesti ja tehokkaasti. Mutta hänen onnistumisiaan NL pyrki piilottamaan sillä se olisi saattanut muut huonoon valoon ja nostanut tätä "puolalais kenraalia" muiden ylle. Hänen offensiivien lukeminen oli kyllä mielenkiintoista etenkin hiihtopataljoonien taidokas käyttö sekä joukkojen taloudellinen keskittäminen. Häntä kutsuttiin "verettömäksi kenraaliksi" sillä hän vältti suoria hyökkäyksiä, toisin kuin hänen kollegansa pohjoisemmassa valko-venäjällä jotka maksoi jokaisesta 500 m etenemistä 3500 miestä tappioina.
3. Saksan taidokas puolustus. Opin mm. operaatio Nikolaus:ksesta jossa 16. pz div pussitti nl joukkoja talvella 43 valko-venäjällä.
Sekä oli mielenkiintoista lukea taidokkaasta reservien käytöstä, jossa saksalais komentajat irrotti riskejä ottaen pataljoonia hiljaisilta sektoreilta ja yhdisti niihin erillisiä stug pataljoonia ja osia alueella olleesta yhdestä erillisestä tiger pataljoonasta ja näillä sammutti paloja tekemällä paljon vastahyökkäyksiä. Tämä Saksalaisten tapa tehdä pataljoona tason vastahyökkäyksiä jatkuvasti sammutti monet läpimurron mahdollisuudet.
a) oli myös kiinnostava lukea miten aktiivisesti esim. saksan 3. panssariarmeija kierrätti divisioonia rintamalla ja lähes jatkuvasti veti kuluneita div. taakse toipumaan ja täydentymään. Sekä tällä armeijalla ja armeijaryhmä keskustalla oli usein kykyä ylläpitää divisioonaa reservissä pitkälle maaliskuulle 1944 saakka.
5. Neuvostoliiton tykistöstä, jota käytettiin massiivisesti etenkin kenraali Vasily Sokolovskyn lohkolla oli epätehokasta erinäisistä syistä, kuten kommunikaation puutteesta, tiedustelun epäonnistumisesta, saksalaisten muutoksista puolustustapaan jne. joka kuvaa hyvin että vaikka vastustajalla on yli 110 putkea per km voi niiden vaikutus olla lähes mitätön ellei muut palaset ole oikein toteutettu. Kun taas Saksan tykistö oli määrältään vähäisempää, mutta tulta käytettiin niin tehokkaasti että monessa hyökkäyksessä 80% haavoista oli sirpaleiden aiheuttamia (stavkan raportin mukaan jossa arvosteltiin omaa tykistön käyttöä ja sen kykenemättömyyttä vastatykistö toimintaan)
Kirjassa on todella todella paljon tilannekarttoja (noin 170 kpl), mutta varsinkin kirjan alussa osa kartoista on lähes lukukelvottomia. Itsellä oli näissä kappaleissa OKH tilannekartta siltä kuukaudelta kaverina. Loput kartoista oli luettavia. Kirjassa on myös jokaiselle operaatiolle listattu "order of battle" molemmilta osapuolilta. Itse kirja on noin 750 sivua pitkä. Mutta itse tekstiä on 600 sivua ja loput on liitteitä
Hyvä arvostelu. Glantzin teokset ovat kyllä perusteellisia, mutta todella raskaita lukukokemuksia. Enpä minä koskaan hänen kirjojaan ihan vain huvikseni ole käteeni ottanut, aina on ollut tiedonhankinta motiivina.
Lukaisin tämän. Kirjoittaja on Rajavartiolaitoksen kapteeni evp. Teos kertoo juuri siitä mistä otsikko antaa ymmärtää. Keskittyy Rukajärven rintaman joukoista ennen kaikkea Rajajääkäripataljoona 6:n käymään kenttävartiosotaan. Pohjautuu pitkälti Pentti Perttulin antamiin tietoihin. Hyvää kirjassa on taktiikkapuolen avaaminen. Ja tämä käydään läpi melkoisella tarkkuudella. Miten tukikohdat toimivat, miten niitä puolustettiin, miten tehtiin partioretkiä ja yllätysiskuja venäläisten vastaaviin tukikohtiin.
Huonoa kirjassa on ajoittainen sekavuus. Huomaa, että kyseessä ei ole mikään mestariluokan kynämies. Ajoittain kirjailija lainaa myös pitkiä pätkiä mm. veteraanien muisteluksista, mutta jäsentely on tehty sen verran epäselvästi, että aina välillä on vähän vaikeaa ottaa selvää onko kyseessä kirjoittajan oma teksti vaiko ei. Mutta joo, täyttä asiaa toki ja tätä voin suositella aiheesta kiinnostuneille. Itse asiassa käytetyistä taktiikoista tuli mieleen, että vieläköhän samoja konsteja ja niksejä hyödynnetään RVL:n antamassa sissi- ja tiedustelukoulutuksessa. ?
