tulikomento
Supreme Leader
Löysin divarista edullisesti tämän muutaman vuoden takaisen upseerielämäkerran. Tykistön upseereista on kirjoitettu vähän, jos ollenkaan. Muistanko oikein että @Panssari Salama olisi lukenut tämän teoksen ?
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Panssari Salama
Respected Leader
Joo, tuli ostettua aikoinaan. Hieman ehkä kuivakka mutta silti oikeinkin mielenkiintoinen elämänkerta yhdestä tykistöaselajin varhaisista kehittäjistä.
Edit typos
Viimeksi muokattu:
Tänään saapui kirja: From the Realm of a Dying Sun: Volume I - IV. SS-Panzerkorps and the Battles for Warsaw, July–November 1944
Kertoo nimensä mukaisesti ss iv armeijakunnan tapahtumista 1944. Armeijakunnan tie vei varsovan edustalta, jossa tuhosivat Radzymin taistelussa neuvostoliiton 3. panssariarmeijakunnan ja vakauttivat saksan linjat pitkäksi aikaa varsovan edustalle. (taistelun lopputulos oli myös todennäköisesti merkittävä syy miksi NL ei auttanut varsovan kansannousua) Jonka jälkeen yhtymä siirrettiin budapestin edustalle, jossa osallistuivat moneen vastahyökkäys yritykseen sekä kuuluisaan viimeiseen saksan offensiiviin maaliskuussa 1945 (Operaatio Frühlingserwachen) josta vetäytyivät aikanaan viennaan ja antautuivat amerikkalaisille.
Raportoin kirjasta jahka saan luettua sen ja katson tilaanko 2 jatko-osaa
*armeijakuntaan kuului mm. SS-divisioona Wiking
Kertoo nimensä mukaisesti ss iv armeijakunnan tapahtumista 1944. Armeijakunnan tie vei varsovan edustalta, jossa tuhosivat Radzymin taistelussa neuvostoliiton 3. panssariarmeijakunnan ja vakauttivat saksan linjat pitkäksi aikaa varsovan edustalle. (taistelun lopputulos oli myös todennäköisesti merkittävä syy miksi NL ei auttanut varsovan kansannousua) Jonka jälkeen yhtymä siirrettiin budapestin edustalle, jossa osallistuivat moneen vastahyökkäys yritykseen sekä kuuluisaan viimeiseen saksan offensiiviin maaliskuussa 1945 (Operaatio Frühlingserwachen) josta vetäytyivät aikanaan viennaan ja antautuivat amerikkalaisille.
Raportoin kirjasta jahka saan luettua sen ja katson tilaanko 2 jatko-osaa
*armeijakuntaan kuului mm. SS-divisioona Wiking
Kyseinen trilogia on parasta A-ryhmää. Kirjoittaja on taustaltaan West Pointin mies ja ye-koulutettu. Ja lähdepohja on vankka.
Vatnik
Kersantti
Inside Delta Force
Eric L. Haney kirjoittaa melko maltillisesti aiheesta, jota käsitellessään kirjoittajat eivät yleensä superlatiiveja säästele. Tervettä on muiden maiden erikoisjoukkojen huomioiminen ja niille tunnustuksen antaminen, koska tuskinpa missään yksikössä määräänsä enempää yksin touhutessa kehitytään.
Hän värväytyi heti 18-vuotiaana, palveli ensin jalkaväessä ja sitten 75th Ranger Regiment:issä, josta aliupseerina hakeutui uuteen, juuri perustettavaan yksikköön.
Lentokonekaappauksista oli tullut 1970-luvun mittaan teollista toimintaa. Toisaalta Vietnamin sodan jälkeen Yhdysvalloissa asevoimilta leikattiin voimakkaasti. Presidentti Jimmy Carterin hallinto painotti muita asioita. 1st Special Forces Operational Detachment-Delta eli Delta Force perustettiin vastaamaan terroritilanteisiin (counter terrorism, CT). Asevoimien ylin johto oli alkanut selvittää, oliko millään yksiköllä tällaista suorituskykyä. Sitä ei ollut. Deltan komentaja, eversti Beckwith oli toki yrittänyt edistää asiaa jo vuodesta 1962 ja ollut henkilökohtaisesti kahdesti vaihdossakin SAS:ssä. Kaikkein ensimmäinen vastaamaan terrorismin uhkaan oli ollut väliaikainen yksikkö, Blue Light, mutta se ei ollut saavuttanut tavoitettaan. Haneyn mukaan eräs yhteinen harjoitus ranger-pataljoonan kanssa oli mennyt niin huonosti, että pataljoonan komentaja oli saanut lähteä.
Beckwith oli itse valinnut Deltan rungoksi pienen joukon, joka saattoi alkaa järjestää valintakokeita. Kesän 1978 aikana heitä oli ollut kouluttamassa ryhmä SAS:sta. Loppuvuodesta Haney läpäisi valintakokeen ensimmäisessä ryhmässä. Osallistujia oli 163, jotkut olivat saapuneet tukikohdista Euroopasta saakka, mutta karsiutuivat heti alussa. ”Stressivaiheeseen” kuului teitä ja uria pitkin suunnistamista sisältänyt 40 mailin / 64 km marssi. Tuon jälkeen jäljellä oli 18 osallistujaa ja haastattelussa heistä tiputettiin vielä kuusi. Muutama näistä sai luvan uusia valintakokeen myöhemmin. Monien valituiksi tulleiden tausta näyttää olleen joko green beret (US army special forces) tai ranger (US army rangers). Nyt 12 henkilöllä täydentyneellä joukolla tuli alkaa jo harjoittelemaan sekä järjestämään seuraavaa valintakoetta.
Organisaatio SAS:n mallin mukaisesti. Eskadroonat A ja B. Vahvuus seuraavasti: team 4-5, troop 4 teams, squadron 2 troops eli eskadroonassa 32-40 miestä. Tavoitevahvuus, kolme eskadroonaa, saavutettiin vasta vuosia myöhemmin 1980-luvun lopulla, juuri ennen Persianlahden sotaa.
Beckwithin mukaan rynnäkköä lentokoneeseen olivat harjoitelleet britit, saksalaiset, ranskalaiset ja israelilaiset, eikä kellään ollut siihen vielä kunnon otetta.
Merivoimien erikoisjoukoista Haney ei sano kirjassaan halaistua sanaa, mutta arvostaa merijalkaväkeä sen pätevän päällystön vuoksi. Ilmeisesti ei vastaavasti arvosta omaa puolustushaaraansa sen päällystön vuoksi.
Presidentti Ronald Reaganin kaudella Honduras oli yhtä suurta Yhdysvaltojen sotilastukikohtaa. Haney arvioi Hondurasin erikoisjoukot Väli-Amerikan maiden parhaiksi. Iso ongelma vaikuttaa kuitenkin olleen se, että he toimivat tehokkaasti vain ulkopuolisen pätevän johdon alaisina. Sama heikkous oli nähtävissä myös Sudanin ja Egyptin erikoisjoukoissa, joiden koulutukseen Haney oli niin ikään osallistunut.
Hondurasin ohella Beirut oli paikka, jossa Deltalla riitti noina vuosina tehtävää; libanonilaisten koulutusta, siepattujen etsintää, suurlähettilään suojaamista sekä merijalkaväkeä vaivanneen tarkka-ampujan tuhoaminen. Suurlähettilään asunto oli kaupungin kristityssä itäosassa, suurlähetystö taas ns. pelipaikalla meren rannalla. Jakolinjan tarkastuspaikan kautta panssaroidulla limolla lähes päivittäin kulkeminen oli oma hommansa. Matkan varrella aktiivisimpia kyttääjiä olivat nimenomaan kristittyjen (!) joukkioiden tarkka-ampujat.
Periaatteena Deltassa oli ollut alusta lähtien, että operaation suorittavat suunnittelevat sen toteutuksen itse. Kerran muuan eversti tarjosi suunnitelmaansa tietyn viestilaitteen toimittamiseksi Beirutin suurlähetystöön öisellä HALO-hypyllä mereen sen edustalle ja maihin uimalla. Haney ja toinen aliupseeri torjuivat suunnitelman mm. sillä perusteella, että israelilaiset olivat lähettäneet tuolloin jo niin monta kommandoryhmäänsä meriteitse Beirutiin, että jos paikalliset militiat eivät tappaisi maihinnousijoita kranaateilla veteen, niin viimeistään heidät ammuttaisiin rannalle.
Kirjassa on kaksi yllättävää tietoa. Green beret Enrique ’Keekee’ Sáenz, jonka Haney oli tavannut valintakokeessa ja joka oli lopulta karsiutunut. Sáenz oli myöhemmin perhesyihin vedoten eronnut palveluksesta, palannut synnyinmaahansa Nicaraguaan, liittynyt sandinisteihin ja operoi joukkonsa kanssa Hondurasin puolella rajaa. Internetistä löytyy lisää tapauksesta, jota Haney piti hyvin hämäränä. Mutta enpä sentään kerro kaikkea.
Toinen on Vietnamiin mahdollisesti jääneet amerikkalaiset sotavangit. Koko aihetta käsittelivät Deltassa vain muutamat. Haney arvioi eri puolilta kuulemansa perusteella määräksi noin 125 vuonna 1981. Toisaalta luin, että Tyynellä Valtamerellä olisi järjestetty joillain joukoilla isomman mittakaavan vapautusoperaation harjoitus, mutta siinä kaikki. Vuosia myöhemmin vietnamilainen diplomaatti oli kysynyt Haneylta, miksei Yhdysvallat koskaan yrittänyt sotavankien vapautusta.
Haney palveli Deltassa vuoteen 1986, jonka jälkeen vaihtoi Panamaan sijoitettuun jalkaväkiprikaatiin. Hän osallistui Grenadan (1983) ja Panaman (1989) operaatioihin. Erosi palveluksesta 1990, ylimmässä aliupseerin arvossa command sergeant major. Hänen kirjansa julkaistiin vuonna 2002.
Eric L. Haney kirjoittaa melko maltillisesti aiheesta, jota käsitellessään kirjoittajat eivät yleensä superlatiiveja säästele. Tervettä on muiden maiden erikoisjoukkojen huomioiminen ja niille tunnustuksen antaminen, koska tuskinpa missään yksikössä määräänsä enempää yksin touhutessa kehitytään.
Hän värväytyi heti 18-vuotiaana, palveli ensin jalkaväessä ja sitten 75th Ranger Regiment:issä, josta aliupseerina hakeutui uuteen, juuri perustettavaan yksikköön.
Lentokonekaappauksista oli tullut 1970-luvun mittaan teollista toimintaa. Toisaalta Vietnamin sodan jälkeen Yhdysvalloissa asevoimilta leikattiin voimakkaasti. Presidentti Jimmy Carterin hallinto painotti muita asioita. 1st Special Forces Operational Detachment-Delta eli Delta Force perustettiin vastaamaan terroritilanteisiin (counter terrorism, CT). Asevoimien ylin johto oli alkanut selvittää, oliko millään yksiköllä tällaista suorituskykyä. Sitä ei ollut. Deltan komentaja, eversti Beckwith oli toki yrittänyt edistää asiaa jo vuodesta 1962 ja ollut henkilökohtaisesti kahdesti vaihdossakin SAS:ssä. Kaikkein ensimmäinen vastaamaan terrorismin uhkaan oli ollut väliaikainen yksikkö, Blue Light, mutta se ei ollut saavuttanut tavoitettaan. Haneyn mukaan eräs yhteinen harjoitus ranger-pataljoonan kanssa oli mennyt niin huonosti, että pataljoonan komentaja oli saanut lähteä.
Beckwith oli itse valinnut Deltan rungoksi pienen joukon, joka saattoi alkaa järjestää valintakokeita. Kesän 1978 aikana heitä oli ollut kouluttamassa ryhmä SAS:sta. Loppuvuodesta Haney läpäisi valintakokeen ensimmäisessä ryhmässä. Osallistujia oli 163, jotkut olivat saapuneet tukikohdista Euroopasta saakka, mutta karsiutuivat heti alussa. ”Stressivaiheeseen” kuului teitä ja uria pitkin suunnistamista sisältänyt 40 mailin / 64 km marssi. Tuon jälkeen jäljellä oli 18 osallistujaa ja haastattelussa heistä tiputettiin vielä kuusi. Muutama näistä sai luvan uusia valintakokeen myöhemmin. Monien valituiksi tulleiden tausta näyttää olleen joko green beret (US army special forces) tai ranger (US army rangers). Nyt 12 henkilöllä täydentyneellä joukolla tuli alkaa jo harjoittelemaan sekä järjestämään seuraavaa valintakoetta.
Organisaatio SAS:n mallin mukaisesti. Eskadroonat A ja B. Vahvuus seuraavasti: team 4-5, troop 4 teams, squadron 2 troops eli eskadroonassa 32-40 miestä. Tavoitevahvuus, kolme eskadroonaa, saavutettiin vasta vuosia myöhemmin 1980-luvun lopulla, juuri ennen Persianlahden sotaa.
Beckwithin mukaan rynnäkköä lentokoneeseen olivat harjoitelleet britit, saksalaiset, ranskalaiset ja israelilaiset, eikä kellään ollut siihen vielä kunnon otetta.
Merivoimien erikoisjoukoista Haney ei sano kirjassaan halaistua sanaa, mutta arvostaa merijalkaväkeä sen pätevän päällystön vuoksi. Ilmeisesti ei vastaavasti arvosta omaa puolustushaaraansa sen päällystön vuoksi.
Presidentti Ronald Reaganin kaudella Honduras oli yhtä suurta Yhdysvaltojen sotilastukikohtaa. Haney arvioi Hondurasin erikoisjoukot Väli-Amerikan maiden parhaiksi. Iso ongelma vaikuttaa kuitenkin olleen se, että he toimivat tehokkaasti vain ulkopuolisen pätevän johdon alaisina. Sama heikkous oli nähtävissä myös Sudanin ja Egyptin erikoisjoukoissa, joiden koulutukseen Haney oli niin ikään osallistunut.
Hondurasin ohella Beirut oli paikka, jossa Deltalla riitti noina vuosina tehtävää; libanonilaisten koulutusta, siepattujen etsintää, suurlähettilään suojaamista sekä merijalkaväkeä vaivanneen tarkka-ampujan tuhoaminen. Suurlähettilään asunto oli kaupungin kristityssä itäosassa, suurlähetystö taas ns. pelipaikalla meren rannalla. Jakolinjan tarkastuspaikan kautta panssaroidulla limolla lähes päivittäin kulkeminen oli oma hommansa. Matkan varrella aktiivisimpia kyttääjiä olivat nimenomaan kristittyjen (!) joukkioiden tarkka-ampujat.
Periaatteena Deltassa oli ollut alusta lähtien, että operaation suorittavat suunnittelevat sen toteutuksen itse. Kerran muuan eversti tarjosi suunnitelmaansa tietyn viestilaitteen toimittamiseksi Beirutin suurlähetystöön öisellä HALO-hypyllä mereen sen edustalle ja maihin uimalla. Haney ja toinen aliupseeri torjuivat suunnitelman mm. sillä perusteella, että israelilaiset olivat lähettäneet tuolloin jo niin monta kommandoryhmäänsä meriteitse Beirutiin, että jos paikalliset militiat eivät tappaisi maihinnousijoita kranaateilla veteen, niin viimeistään heidät ammuttaisiin rannalle.
Kirjassa on kaksi yllättävää tietoa. Green beret Enrique ’Keekee’ Sáenz, jonka Haney oli tavannut valintakokeessa ja joka oli lopulta karsiutunut. Sáenz oli myöhemmin perhesyihin vedoten eronnut palveluksesta, palannut synnyinmaahansa Nicaraguaan, liittynyt sandinisteihin ja operoi joukkonsa kanssa Hondurasin puolella rajaa. Internetistä löytyy lisää tapauksesta, jota Haney piti hyvin hämäränä. Mutta enpä sentään kerro kaikkea.
Toinen on Vietnamiin mahdollisesti jääneet amerikkalaiset sotavangit. Koko aihetta käsittelivät Deltassa vain muutamat. Haney arvioi eri puolilta kuulemansa perusteella määräksi noin 125 vuonna 1981. Toisaalta luin, että Tyynellä Valtamerellä olisi järjestetty joillain joukoilla isomman mittakaavan vapautusoperaation harjoitus, mutta siinä kaikki. Vuosia myöhemmin vietnamilainen diplomaatti oli kysynyt Haneylta, miksei Yhdysvallat koskaan yrittänyt sotavankien vapautusta.
Haney palveli Deltassa vuoteen 1986, jonka jälkeen vaihtoi Panamaan sijoitettuun jalkaväkiprikaatiin. Hän osallistui Grenadan (1983) ja Panaman (1989) operaatioihin. Erosi palveluksesta 1990, ylimmässä aliupseerin arvossa command sergeant major. Hänen kirjansa julkaistiin vuonna 2002.
Viimeksi muokattu:
AKE-ukki
Respected Leader
Tulipa moinen pläjäys tilattua Adlibrikseltä. Saas nähdä minkälainen teos tulee!
A riveting follow-up to Michael Bar-Zohar and Nissim Mishal's account of the most memorable missions of the Mossad, No Mission Is Impossible sheds light on some of the most harrowing, nail-biting operations of the Israeli Special Forces.
In No Mission Is Impossible, Michael Bar-Zohar and Nissim Mishal depict in electrifying detail major battles, raids in enemy territory, and the death- defying commando missions of the Israeli Special Forces. The stories are often of victories, but sometimes also of immense failures, and they run side by side with the accounts of the lives and accomplishments of some of Israel's most prominent figures.
Captivating and eye-opening, No Mission Is Impossible is essential reading for anyone interested in understanding how these crucial missions shaped Israel, and the world at large.
Kirjailija:
ISBN: 9780062379009
Kieli: Englanti
Paino: 408 grammaa
Julkaistu: 2016-11-01
Kustantaja: Ecco Press
Sivumäärä: 384
Onko palstalaisten arvosteluja näitten kirjoittajien suomennetusta Mossad-kirjasta?
Klimien ystäville tulossa Saksasta kaikkien Klim-kirjojen äiti, joten roposia säästöön: https://www.tankograd.com/cms/website.php?id=/en/KV-Soviet-Heavy-Tanks.htm
Leaderdog
Kaukopartio
Hitto, en jaksanut kuunnellä radiosta parina päivänä Ylen tuotantoa... kuuntelin kertauksena Book Beatista Hessu Mansikkaa:
www.bookbeat.com
Hornet-lentäjä - Heikki Mansikka - E-kirja - Äänikirja - BookBeat
”Muistan ajatelleeni, että jos oli meidän vuoromme tehdä historiaa, niin olkoon sitten niin.” Tarina nuoren miehen matkasta Hornet-lentäjäksi kurkistaa Suomen vaarallisimman ammatin kulisseihin ja maamme ensimmäisen superhävittäjän ohjaamoon. Kun psykiatriseks...
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Martti Turtola on sen Mannerheimin kritiikin ainakin kirjoittanut, ml. päämajan työskentelyn ja organisoinnin epäonnistuminen.
Lueskelin tuon kirjan kursorisesti ja oli paha pettymys. Lentäjämuistelmista luen mieluiten koelentäjätaustaisten kirjoittamia, koska niissä on yleensä paljon enemmän itse asiaa eli lentämistä ja lentokoneita. Mansikan kirja on noitten suhteen paha pettymys. Ja tuo mainospuhe "Suomen vaarallisimmasta ammatista" on kyllä melkoista huuhaata.Hitto, en jaksanut kuunnellä radiosta parina päivänä Ylen tuotantoa... kuuntelin kertauksena Book Beatista Hessu Mansikkaa:
Hornet-lentäjä - Heikki Mansikka - E-kirja - Äänikirja - BookBeat
”Muistan ajatelleeni, että jos oli meidän vuoromme tehdä historiaa, niin olkoon sitten niin.” Tarina nuoren miehen matkasta Hornet-lentäjäksi kurkistaa Suomen vaarallisimman ammatin kulisseihin ja maamme ensimmäisen superhävittäjän ohjaamoon. Kun psykiatriseks...
Joo, Turtolalta on ollut kritiikkiäkin. Jotenkin vaan Turtolan kirjoittamista elämäkerroista tulee esimerkiksi Laaksosen vastaaviin verrattuna mieleen pinnallisuus. Esimerkiksi Airo-elämäkerta on kovin lyhyt.
Museo
Kenraali
Kaikki kunnia Laaksoselle mutta mielestäni hän ei täysin käsitä sotilasjohtamisen poliittisuutta ja hänen johtamiskäsityksensä on minusta yksiulotteinen. Tarkoitan tällä sitä ettei sodan johtaminen ole mitään arvosidonnaista toimintaa jota voidaan arvioida pelkästään jollain insinöörimittareilla. Se mitä on ”hyvä sotilasjohtaminen” kun ei ole mikään yksiselitteinen kysymys. Toki johtamistakin voidaan arvioida mutta sitten pitää tuoda kaikki arviointikriteerit ja niiden taustaoletukset selkeästi esiin. Mielestäni Laaksonen ei toisten toimintaa arvioidessaan täysin kykene reflektoimaan omia taustaoletuksiaan hyvästä johtamisesta ja hänen johtopäätöksensä jäävät siksi osin pinnallisisksi. Tämä ei ollut pelkkä moite vaan myös kehittämiskohde.
Hmm. Turtola-kritiikilläni tarkoitin sitä, että hän kirjoittaa hyvin suppeasti. Ts. hänen kirjansa ovat tekstimäärältään varsin lyhyitä, jolloin kohteeseen ei kaivauduta syvälle todella perusteellisesti. Hyvän kenraalielämäkerran esimerkkinä pidän D'Esten Patton-kirjaa, joka on tekstimäärältään vaikka Turtolan Airo-kirjaan verrattuna ehkä nelinkertainen.
Laaksosen en kyllä näe arvioivan insinöörimittareilla, vaikka pitäisi. Sotataidon arviointi sitä vaatisi.
tulikomento
Supreme Leader
Heikki Tiilikaisen uutuus.
www.bazarkustannus.fi
Everstiluutnantti evp. Heikki Tiilikainen on koonnut Kylmän sodan kahdet kortit -teokseen tositarinoita suomalaisten sotilaiden haasteista Neuvostoliiton painostuksen alla. Kirjasta muun muassa selviää, kuinka neuvostoliitolainen Mig aikoi ampua alas suomalaisen tiedustelukoneen, miksi neuvostoliittolaiset valmistautuivat ampumaan oman matkustajakoneensa Suomen ilmatilassa ja kuinka presidentti Kekkonen oli joutua oman rannikkotykistönsä upottamaksi neuvostoliittolaisessa sotalaivassa.
Kaikesta päätellen ihan samaa asiaa mitä tässä 2003 ilmestyneessä kirjassa.
Pekka Turunen muuten debunkkasi valtaosan Tiilikaisen Tsekkoslovakia 68 -väitteistä tässä arkistotietoihin perustuvassa tutkimuksessaan.
Kylmän sodan kahdet kortit - Bazar Kustannus
www.bazarkustannus.fi
Everstiluutnantti evp. Heikki Tiilikainen on koonnut Kylmän sodan kahdet kortit -teokseen tositarinoita suomalaisten sotilaiden haasteista Neuvostoliiton painostuksen alla. Kirjasta muun muassa selviää, kuinka neuvostoliitolainen Mig aikoi ampua alas suomalaisen tiedustelukoneen, miksi neuvostoliittolaiset valmistautuivat ampumaan oman matkustajakoneensa Suomen ilmatilassa ja kuinka presidentti Kekkonen oli joutua oman rannikkotykistönsä upottamaksi neuvostoliittolaisessa sotalaivassa.
Kaikesta päätellen ihan samaa asiaa mitä tässä 2003 ilmestyneessä kirjassa.
Pekka Turunen muuten debunkkasi valtaosan Tiilikaisen Tsekkoslovakia 68 -väitteistä tässä arkistotietoihin perustuvassa tutkimuksessaan.
Rakettimies
Alikersantti
Tuli ihan vasta luettua yllä mainittu Turusen kirja. Olin aluksi hieman skeptinen kun asiakirjoihin perustuen kylmän sodan tutkiminen Suomen osalta on todella hankalaa ja vaatinee hyvin laajaa asiakirjapohjaa ja osin rivien välistä lukemista. Monia asiakirjoja on poltettu, jäänyt tekemättä ja käskyjä annettu suullisesti. Kaikki tämä on huomioitu Turusen teoksessa. Taustalla on laaja lähdepohja ja hyvään kriitikkiin perustuvaa tarkastelua. Herättää myös laajaa pohdintaa siitä, mikä on muistelmien ja tarinoiden rooli historiantutkimuksessa.
Erityisen hyvänä pidin Turusen lähdekriittistä arviointia sen suhteen, että oliko Suomen reagoinnista vuonna 1968 kyse Prahan tapahtumista vai uhkakuvan muuttumisessa sekä sen myötä jo aiemmin. Turunen osoittaa, että oli kyse jälkimmäisestä. Pääesikunnassa oli upseereita, jotka jo heti sodan jälkeen olivat esittäneet nuorina ye-upseereina alueellista järjestelmää ja vihollisen kaappaushyökkäyksen mahdollisuutta. Tähän toden teolla ryhdyttiin reagoimaan vasta 1960-luvulla kun muutosvastarinnasta oli päästy ja kriittisesti puolustusjärjestelmään suhtautuvat olivat pääkallopaikoilla.
Jos uhkakuvan taustaa ei tiedä, voi se helposti näyttää Tsekkoslovakian hyökkäykseen suuntautuvasta nopeasta suunnanmuutoksesta tai nopeana reagointina. Tätä ei myöskään helpottanut hyvin niukka tiedotuslinja: kaappaushyökkäyksen/yllätyshyökkäyksen uhkakuvasta viestittiin laajemmin vasta syksyllä 1968 ja keväällä 1969!
Vähän OT, liittyen tähän:
Lisäksi hyvänä huomiona se, että teoksessa on kartoitettu myös Suomessa syntynyttä tuolloista tilannekuvaa ja sen mukaan toimimista. Vastaavaa tarkastelua on hyvä käyttää myös II. ms koskevassa tutkimuksessa. On helppo ryhtyä nykypäivän näkökulmasta kaikenlaiseen anakronistiseen arviointiin, mutta usein jää huomaamatta se, että minkä tiedon, minkä koulutustaustan, minkä tilannekuvan pohjalta raktaisuja tehtiin? Tämä onkin astetta vaativampaa ja perusteellisempaa tutkimusta vaativaa. Mitä on sotataito? Se on hyvä määritellä.
Vastaava oli itselläni isoimpana kritiikkinä Visurin teoksissa. Tiedämme, että mitä nyt tapahtui ja meillä on kuva kaikista epäonnistumisista kohelluksineen, mutta ymmärrämmekö aina sotien ajan tai kylmän sodan ajan tilannekuvaa ja sotilasjohdon ajattelua?
Erityisen hyvänä pidin Turusen lähdekriittistä arviointia sen suhteen, että oliko Suomen reagoinnista vuonna 1968 kyse Prahan tapahtumista vai uhkakuvan muuttumisessa sekä sen myötä jo aiemmin. Turunen osoittaa, että oli kyse jälkimmäisestä. Pääesikunnassa oli upseereita, jotka jo heti sodan jälkeen olivat esittäneet nuorina ye-upseereina alueellista järjestelmää ja vihollisen kaappaushyökkäyksen mahdollisuutta. Tähän toden teolla ryhdyttiin reagoimaan vasta 1960-luvulla kun muutosvastarinnasta oli päästy ja kriittisesti puolustusjärjestelmään suhtautuvat olivat pääkallopaikoilla.
Jos uhkakuvan taustaa ei tiedä, voi se helposti näyttää Tsekkoslovakian hyökkäykseen suuntautuvasta nopeasta suunnanmuutoksesta tai nopeana reagointina. Tätä ei myöskään helpottanut hyvin niukka tiedotuslinja: kaappaushyökkäyksen/yllätyshyökkäyksen uhkakuvasta viestittiin laajemmin vasta syksyllä 1968 ja keväällä 1969!
Vähän OT, liittyen tähän:
Lisäksi hyvänä huomiona se, että teoksessa on kartoitettu myös Suomessa syntynyttä tuolloista tilannekuvaa ja sen mukaan toimimista. Vastaavaa tarkastelua on hyvä käyttää myös II. ms koskevassa tutkimuksessa. On helppo ryhtyä nykypäivän näkökulmasta kaikenlaiseen anakronistiseen arviointiin, mutta usein jää huomaamatta se, että minkä tiedon, minkä koulutustaustan, minkä tilannekuvan pohjalta raktaisuja tehtiin? Tämä onkin astetta vaativampaa ja perusteellisempaa tutkimusta vaativaa. Mitä on sotataito? Se on hyvä määritellä.
Vastaava oli itselläni isoimpana kritiikkinä Visurin teoksissa. Tiedämme, että mitä nyt tapahtui ja meillä on kuva kaikista epäonnistumisista kohelluksineen, mutta ymmärrämmekö aina sotien ajan tai kylmän sodan ajan tilannekuvaa ja sotilasjohdon ajattelua?
tulikomento
Supreme Leader
Kirjassa tosiaan suhtaudutaan erittäin kriittisesti tornihuhuihin, jotka ovat aikain saatossa muuttuneet tosiseikoiksi, sekä aikalaistoimijoiden vuosikymmeniä vanhoihin muistikuviin tapahtumista. Lähdekriittisessä mielessä Turusen teos on oivallista työtä. Luottaa enemmän arkistotietoihin kuin muistitietoon. Ja näin kuuluukin olla tieteellisessä historiankirjoituksessa. Toki muistitietoja, henkilöhaastatteluita ym. sopii ja ilman muuta voi käyttää lähteinä, mutta kriittinen tulee olla. Ihmisen muisti kun ei kovin häävi ole. Kun aikaa kuluu, niin muistikuvat ja asiayhteydet pääsevät jo sekoittumaan. Ja myöhempi luettu kirjallisuus aiheesta saattaa jo alkaa vaikuttaa muistelijan tulkintoihin. Itsehän en edes muista kunnolla mitä söin viime keskiviikkona aamiaiseksi.
Panssari Salama
Respected Leader
Varaus ex-Moskovan diplomaattimme Hannu Himasen "Missä enkelitkin pelkäävät" kirjasta saapui perjantaina, hain eilen, ja nyt ehtinyt lukemaankin.
Himanen käy läpi vuosia 2019-2023 pohjautuen muistiinpanoihinsa ja mm. artikkeleihinsa, joista erityisesti Pohjalainen-Ilkan kuukausittaiset kolumnit tuotu hyvin taustoitettuna mutta ei jälkiviisaana esille. Hyvin oli Himasen nenä tulkinnut asioita jo etukäteen.
Aika ennen Nato-jäsenyyttä tuntuu jo lähes toiselta aikakaudelta, tämä näkyy mm. artikkeleiden varovaisina sanamuotoina. Johdonmukaisesti Himanen kuitenkin huomioi TP Niinistön johdonmukaista Nato-jäsenyyden vahvistamista, sekä samanaikaista hivuttautumista vahvempiin ja vahveempiin presidentin valtaoikeuksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Vääjäämättä tällaiselle kuuskytluvun lapselle tulee mieleen eräs toinen pitkäaikainen vatiomme päämies, joka uskoi maailmassa olevan tilaa suurvaltojen välissä, ja hyvien henkilökohtaisten Venäjä-suhteiden riittävyyteen. Olihan julkisuudessa muutama heitto Niinistön kolmannesta presidentinkaudestakin...
Olen nyt päässyt vuoden 2021 loppuun. Jonnet eivät, mutta muistammeko mekään, miten Putin esitti vaatimuksensa lännelle virallisena kantanaan? Kaikki Naton 1997 jälkeen tulleiden jäsenmaiden osalta aseistusta tulee riisua, ja uusia jäsenmaita ei sallita.
Olihan tuo pysäyttävä hetki. Aina spekuloitu, mitä se Venäjä sanoisi, jos liitymme. Emme liittyneet. Ja sitten Putin sanoi selkeästi ja yksiselitteisesti, että Venäjä ei enää hyväksy yhtään uutta jäsenvaltiota.
Nyt toki tiedämme, että tuo oli tarkoituksella sellainen julkilausuma, jonka tiedettiin olevan mahdoton lännelle. Joten Putin oli sitten "oikeutettu" toimiinsa, kun länsi hänen maltillisen ehdotuksena hylkäsi. Mutta samalla koko Suomen NL:n hajoamisen jälkeisen ulpo/turpo-politiikan täydellinen mahalasku ja epäonnistuminen pelottavalla tavalla.
No, onneksi jämähti Ukrainan aroille.
Nyt sitten vuosien 2022 ja 2023 kimppuun...
Himanen käy läpi vuosia 2019-2023 pohjautuen muistiinpanoihinsa ja mm. artikkeleihinsa, joista erityisesti Pohjalainen-Ilkan kuukausittaiset kolumnit tuotu hyvin taustoitettuna mutta ei jälkiviisaana esille. Hyvin oli Himasen nenä tulkinnut asioita jo etukäteen.
Aika ennen Nato-jäsenyyttä tuntuu jo lähes toiselta aikakaudelta, tämä näkyy mm. artikkeleiden varovaisina sanamuotoina. Johdonmukaisesti Himanen kuitenkin huomioi TP Niinistön johdonmukaista Nato-jäsenyyden vahvistamista, sekä samanaikaista hivuttautumista vahvempiin ja vahveempiin presidentin valtaoikeuksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Vääjäämättä tällaiselle kuuskytluvun lapselle tulee mieleen eräs toinen pitkäaikainen vatiomme päämies, joka uskoi maailmassa olevan tilaa suurvaltojen välissä, ja hyvien henkilökohtaisten Venäjä-suhteiden riittävyyteen. Olihan julkisuudessa muutama heitto Niinistön kolmannesta presidentinkaudestakin...
Olen nyt päässyt vuoden 2021 loppuun. Jonnet eivät, mutta muistammeko mekään, miten Putin esitti vaatimuksensa lännelle virallisena kantanaan? Kaikki Naton 1997 jälkeen tulleiden jäsenmaiden osalta aseistusta tulee riisua, ja uusia jäsenmaita ei sallita.
Olihan tuo pysäyttävä hetki. Aina spekuloitu, mitä se Venäjä sanoisi, jos liitymme. Emme liittyneet. Ja sitten Putin sanoi selkeästi ja yksiselitteisesti, että Venäjä ei enää hyväksy yhtään uutta jäsenvaltiota.
Nyt toki tiedämme, että tuo oli tarkoituksella sellainen julkilausuma, jonka tiedettiin olevan mahdoton lännelle. Joten Putin oli sitten "oikeutettu" toimiinsa, kun länsi hänen maltillisen ehdotuksena hylkäsi. Mutta samalla koko Suomen NL:n hajoamisen jälkeisen ulpo/turpo-politiikan täydellinen mahalasku ja epäonnistuminen pelottavalla tavalla.
No, onneksi jämähti Ukrainan aroille.
Nyt sitten vuosien 2022 ja 2023 kimppuun...
tulikomento
Supreme Leader
Mikähän tämä on ?
kirja.fi
Tuomo Kallioniemi käsittelee kirjassa kevään ja kesän 1944 tapahtumia Venäjän sota-arkiston lähteiden pohjalta. Neuvostoliiton Leningradin rintaman kartat, suunnitelmat ja raportit antavat selkeän kuvan punaarmeijan suurhyökkäyksen valmisteluista ja etenemisestä Karjalankannaksella. Kirjasta selviää myös, mitä tapahtui neuvostojohdon kulissien takana keväälläSuomen kanssa käytävien rauhanneuvotteluiden aikana, neuvotteluiden päätyttyä tuloksettomina ja sen jälkeen kesäkuussa 1944.
Karjala 1944 - Neuvostoliiton suurhyökkäys Rajajoelta Ihantalaan
Suomen itsenäisyys oli uhattuna kesäkuussa 1944. Neuvostoliiton käynnistämä suurhyökkäys oli edennyt Viipuriin kymmenessä päivässä, jonka jälkeen Stalin arvioi Suomen taistelutahdon jälleen kerran väärin ja oletti Suomen olevan Viipurin valtauksen jälkeen valmis ehdottomaan antautumiseen. Suomi...
kirja.fi
Tuomo Kallioniemi käsittelee kirjassa kevään ja kesän 1944 tapahtumia Venäjän sota-arkiston lähteiden pohjalta. Neuvostoliiton Leningradin rintaman kartat, suunnitelmat ja raportit antavat selkeän kuvan punaarmeijan suurhyökkäyksen valmisteluista ja etenemisestä Karjalankannaksella. Kirjasta selviää myös, mitä tapahtui neuvostojohdon kulissien takana keväälläSuomen kanssa käytävien rauhanneuvotteluiden aikana, neuvotteluiden päätyttyä tuloksettomina ja sen jälkeen kesäkuussa 1944.