SADAN VUODEN ITSENÄISYYS VEITSENTERÄLLÄ
Syksyinen Suomi kiehuu kriisien keskellä. Venäjä on lähettänyt itärajan yli kymmeniä tuhansia ”turvapaikanhakijoita” murtaakseen USA:n sotilasapuun turvautuneen naapurinsa.
Kansallinen yhtenäisyys romahtaa. Talvisodan hengestä ei some-Suomessa ole häivääkään. Sipilän hallitus kaatuu ja edessä ovat ennenaikaiset vaalit.
Hetki, jota Venäjä on odottanut. Suomi on yksin – sisäisesti eripuraisena, lamaantuneena ja laumasta erillään.
Moskova turvautuu pimeimpiin ja röyhkeimpiin keinoihinsa palauttaakseen Suomen etupiiriinsä, kunnes ryhmä suomalaisia iskee takaisin kaksin verroin ovelammin – tavalla, joka herättää Kremlissäkin kauhua.
Suomen viimeinen vapaustaistelu alkaa.
TARINAN TAUSTAA
Suomi täyttää 100 vuotta. Kun aloitin Horna-sarjan neljä vuotta sitten, en tiennyt että siitä tulee neliosainen enkä ymmärtänyt, että sarjan päättävä
Vapauden risti ilmestyy juhlavuonna. Tähän aihepiiriin teos kuitenkin teemaltaan sopii.
Vapauden risti kertoo Suomesta, joka joutuu lunastamaan uudelleen itsenäisyytensä. Onnistumisen esteenä on kansalaisten keskinäinen eripura, kuten 100 vuotta sitten. Nyt erimielisyydet koskevat muun muassa suhtautumista turvapaikanhakijoihin, Natoon liittymiseen ja Venäjään.
Kaikkia näitä jakolinjoja Venäjä manipuloi
Vapauden ristissä parhaansa mukaan, sillä valtion toimintakyky on suoraan verrannollinen kansalaisten toisiaan ja valtiokoneistoa kohtaan tunteman luottamuksen kanssa.
Pakolaiskriisin myötä päättäjät, viranomaiset ja kansalaiset joutuivat uudenlaiseen tilanteeseen, kun Suomeen tuli nopeassa tahdissa kymmeniä tuhansia ihmisiä, monet ilman matkustusasiakirjoja. Kuten kaikissa suurissa mullistuksissa, tiedon tarve kansalaisten keskuudessa oli kova. Kriisiviestinnän perussäännöt kuitenkin unohtuivat tai niitä ei haluttu noudattaa. Rasistisen ja asiattoman vihapuheen ja käytöksen hillitsemiseksi päättäjät ja viranomaiset antoivat tietoja valikoiden.
Uutismedia pyrki tasapainottamaan tilannetta aihe-, sana- ja kuvavalinnoin riskeeraten toimintansa objektiivisuuden. Uutisten seuraajalle ei koskaan pitäisi jäädä tunnetta siitä, ettei hänelle syystä tai toisesta kerrota täsmällisesti ja neutraalisti uutistapahtuman kaikkia aspekteja.
Tiedonkulussa ei saisi jäädä katveita, joiden varjossa huhut, liioittelu ja väärät tiedot leviävät. Ne heikentävät yhteiskunnallista koheesiota ja altistavat ulkopuolisille informaatio-operaatioille. Luottamus on pienen kansan tärkein voimavara, ja sen horjuessa päästään vaikuttamaan kansakunnan herkimpään ytimeen.
Tämän vuoksi varsinkaan valtiollisen median luotettavuutta kansalaisten silmissä ei saisi vaarantaa missään oloissa eikä minkään tavoitteen saavuttamiseksi. Tiedonvälitys kuuluu maanpuolustuksen strategisiin ydinalueisiin. Sen toimivuus ei ole poliittinen tai ideologinen kysymys, vaan kansallisen turvallisuuden perusedellytys.
Vapauden ristissä ollaan perimmäisten valtiollisten kysymysten äärellä. Milloin maa on itsenäinen? Milloin maa menettää itsemääräämisoikeutensa?
Samoja kysymyksiä joudutaan pohtimaan todellisessa Suomessa. On mahdollista, että muutama väärä valtiojohdon tai eduskunnan päätös uhkaa itsenäisyyttämme. Tällaisia valintoja saattaa tulla vastaan yhtä lailla idän kuin lännenkin suunnalla. Aiempia itsestäänselvyyksiä muuttuneessa maailmassa ei enää ole. Ennen ajateltiin, että itsenäisyys on kuin raskaus — se joko on tai ei ole. Kuitenkin esimerkiksi syvenevän EU-liittovaltiokehityksen myötä myös osittainen raskaus katsotaan mahdolliseksi.
Suomi joutuu sotilasliittoon kuulumattomana pienenä Venäjän naapurina varmistamaan länsiyhteyttään suostumalla kyseenalaisiinkin EU-sopimuksiin, jollaisia esimerkiksi muilla Pohjoismailla ei ole tarvetta solmia. Emme ole ensimmäistä kertaa puun ja kuoren välissä maantieteellisen sijaintimme vuoksi.
Kun muutin ensimmäisen kerran Lontooseen 1980-luvun alussa päädyin itselleni vieraaseen kulttuuriin, jossa parhaat ystäväni olivat muutaman britin lisäksi Oberstdorfista, Bogotasta, Oslosta ja Lagosista. Paluu opiskelukaupunkiini Turkuun toi minut erilaiseen ympäristöön — ei huonompaan eikä parempaan, vain erilaiseen. Englanti veti minut kuitenkin takaisin, mutta olen käynyt Turussa viime vuosina ja huomannut siellä tapahtuneen valtavan muutoksen.
Nämä asiat tulivat mieleeni Turun terrori-iskun jälkeen. Olen tarinoissani vuosien ajan rikkonut pohjoista lintukotoa mitä erilaisimmin keinoin. Trillereitä tehdessäni olen voinut käsitellä Suomeen liittyviä uhkia, ja niiden parissa lukijani ovat voineet käsitellä pelkojaan, joita viime vuosien uutisvirta on heidän silmiinsä tuonut.
18. elokuuta 2017 Turun kauppatorilla ja sen lähikaduilla ihmisiä murhannut jihadisti muutti todellisuuden tavalla, jota jo jonkin aikaa oli osattu pelätä. Paikallinen poliisipartio toimi ammattimaisesti, toisin kuin valtiojohto ja osa mediasta.
Denial, tapahtuneen torjunta tai kiistäminen on ymmärrettävä yksilötason reaktio traumaattiseen kokemukseen, mutta kansalaisten turvallisuudesta vastaavien elinten ja niiden työtä tarkkailevan median pitää pystyä parempaan — ainakin samaan kuin muualla Länsi-Euroopassa.
Siellä ei yritetä häivyttää tosiasioita sanamagialla vaan tartutaan ongelmiin ja tehdään kaikki voitava kansalaisten turvallisuuden takaamiseksi. Vihapuheen hillitseminen on tärkeää, ettei se aiheuta uutta väkivaltaa, mutta keskeisintä on terrorismin kitkeminen kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tiedän, että suomalaisessa turvallisuuskoneistossa on ammattitaitoista väkeä, joka on tilanteeseen turhautunut.
Käsittelen
Vapauden ristin päättämässä Horna-sarjassa kuvitteellisen Suomen kokemia uhkia. Nyt tekeillä olevassa romaanissani keskityn todellisen Suomen haasteisiin.
