Tolkutonta viinankäyttöä riitti, kun Suomi soti: känninen kenraali ei päässyt autosta ulos, pataljoonan komentaja sammui alaisineen – ”Ihme että tällainen porukka onnistui”
Lassse Laaksonen: Viina, hermot ja rangaistukset – Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918–1945. Docendo. 550 s.
Lasse Laaksosen laaja teos selvittää, millaisia vaikutuksia suomalaisten sotilasjohtajien alkoholinkäytöllä ja mielenterveyden ongelmilla oli sodankäyntiin.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005414953.html
Talvisodan loppuvaiheissa erotettu kenraali yritti jatkosodan alettua päästä takaisin tositoimiin, mutta hänen rasitteinaan olivat hankala luonne ja ansaittu maine kovana ryyppymiehenä.
Walleniuksen maailmassa viina ei ollut minkäänlainen este sodan johtamiselle. Anellessaan Mannerheimilta joukko-osastoa hän jopa väitti, että armeijan korkeilla komentopaikoilla oli alkoholisteja, jotka olivat toimineet ”suurella menestyksellä”. Ylipäällikkö ei kuitenkaan heltynyt, ja Wallenius sai jäädä siviiliin.
SOTAHISTORIOITSIJA, dosentti Lasse Laaksonen esittelee tämän ja kymmeniä muita samankaltaisia korkeisiin upseereihin liittyviä kuvauksia uudessa kirjassaan.
Eturivin tutkijoihimme kuuluva Laaksonen on halunnut selvittää, minkälaisia vaikutuksia suomalaisten sotilasjohtajien alkoholinkäytöllä, mielenterveysongelmilla ja muilla henkilökohtaisilla vaikeuksilla oli armeijan toimintaan ja sodankäyntiin.
Saksalainen sodankäynnin teoreetikko
Carl von Clausewitz (1780–1831) totesi aikoinaan, että sotiminen on vaikeasti ennustettavaa, sotkuista, epävarmaa ja usein täysin kaoottistakin puuhaa.
Laaksonen on suomalaisen sotahistorian johtava clausewitziläinen, sillä hän on keskittynyt juuri erilaisiin sodanjohdon kitkatekijöihin, virheisiin ja suunnittelun vaikeuteen. Uusi tutkimus tuo tämän näkökulman yksilötasolle tarkastelemalla korkeiden suomalaisupseerien toiminnassa ilmenneitä ristiriitoja ihanteiden ja todellisuuden välillä.
SODANKÄYNTI on elämän äärimmäinen muoto, jossa ihmisluonne todella koeponnistetaan ja heikkoudet paljastuvat armotta. On mahdotonta tietää etukäteen, kuka pystyy selviytymään sotatilanteen äärimmäisestä stressikuormituksesta ja kuka romahtaa.
Laaksonen esittelee useita tapauksia, joissa työnsä rauhanaikana esimerkillisesti hoitaneet upseerit menettivät taistelujen paineessa hermonsa täysin ja ajautuvat toimintakyvyttömyyteen.
Suomessa upseeriston henkilökohtaisten ongelmien lähde oli tyypillisesti alkoholi. Tolkuttoman viinankäytön kuvauksia janoaville Laaksosen kirja onkin varsinainen aarreaitta. Milloin sotaharjoituksen humalainen johtaja nappaa allensa armeijan veneen ja purjehtii kesken kaiken lähikuntaan saunomaan, milloin taas esikuntaan tarkastuskäynnille saapuvat upseerit löytävät pataljoonan komentajan lattialta sammuneena makaamassa samassa oksennuksen tahrimassa pinossa adjutanttien ja lähettiensä kanssa.
Sotatilanteessakin viinaa tuntui aina löytyvän, eikä juopottelu katsonut sotilasarvoa.
Esimerkiksi kenraali
Taavetti ”Pappa” Laatikainen siirsi elokuussa 1941 saapumistaan armeijakuntansa esikuntaan parilla päivällä saunomisten takia. ”Hoida sinä ne sotatoimet, sehän on sinun alaasi, minä tulen sitten kun kunniamerkkejä jaetaan”, hän totesi puhelimessa esikuntapäällikölleen
Valo K. Nihtilälle. Kun hän vihdoin saapui paikalle, hän oli liian humalassa päästäkseen omin voimin autosta ulos.
Osa Laaksosen esittelemistä episodeista on hyvin tuttuja jo entuudestaan, esimerkiksi
Lauri Malmbergin ja Walleniuksen viinanhuuruiset Mäntsälän kapinan jälkilöylyt tai Mikkelin päämajassa päivittäin nautitut ryypyt.
Mielenkiintoisinta sisältöä kirjassa ovatkin aiemmin pitkälti tuntemattomat upseeriarvostelut, joita esimiehet karriäärisotilaista rauhan aikana laativat. Niissä otettiin kantaa lausunnon kohteiden henkiseen kestävyyteen, älyn nopeuteen, poliittisiin näkemyksiin, johtamistaitoon, sosiaalisuuteen, itsenäisyyteen, alkoholinkäyttöön ja sekä ennen kaikkea tietysti kriisiajan sijoitettavuuteen.
Henkilöstösuunnittelun suhteen Suomen armeija vaikuttaa sotien välisellä kaudella olleen valovuosia edellä siviiliorganisaatioita.
ENITEN uutta tietoa Laaksonen tarjoaa mielenterveysongelmien esiintymisestä ja käsittelystä Suomen armeijassa.
Suhtautuminen mieleltään järkkyneisiin upseereihin vaikuttaa olleen kursailevaa. Upseereita laitettiin sotaoloissa vastaamaan pahoistakin rintalohkoista, vaikka heillä olisi jo rauhan vuosilta ollut historiaa ”sielullisesta epätasapainosta”.
Esimerkiksi Viipurinlahden jäällä 1940 puna-armeijan konekivääritulen uhrina kaatui kymmeniä miehiä, jotka 1920-lukunsa lähinnä Lapinlahden mielisairaalassa viettänyt upseeri oli määrännyt sinne vain osoittaakseen, että hänen kanttinsa kyllä kesti.
Laaksosen kirja sisältää herkullisia kuvauksia siitä kaikesta vähemmän sotilaallisesta, mitä armeijassa tapahtui. Kipunoivin vastakkainasettelu kulki tsaarinupseereiden (joihin myös Mannerheim kuului) ja jääkäreiden välillä, mutta ilman sitäkin konfliktipintaa riitti. Oli ylipaisuneiden egojen yhteentörmäyksiä, primadonnamaisia kiistoja, ylennyksiin liittyviä vehkeilyjä, henkilökohtaista vastenmielisyyttä ja pikkumaisuutta kaikissa mahdollisissa muodoissaan.
Välillä lukiessa tulee etsimättä mieleen, että on suorastaan ihme, että tällainen porukka sittenkin onnistui saamaan aikaan onnistuneen lopputuloksen.
Laaksonen kirjoittaa enimmäkseen journalistisen iskevästi ja historiatieteen akateemista jargonia välttäen. Sotahistorioitsija hän kuitenkin on, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on kaivanut arkistoista valtavan määrän informaatiota, eikä lukijan ole aina helppoa pysyä kärryillä hänen detaljivyörytyksessään.
Hän käy läpi upseerien ansioluettelot ja virkahistoriat orjallisen yksityiskohtaisesti ja saavuttaa aallonpohjansa sortuessaan karttakuvilla varustettuun nuppineulahistoriaan.
HATTUA on joka tapauksessa nostettava. Laaksonen on pistellyt pari vuosikymmentä menemään täysin omilla laduillaan ja ehdoillaan, eikä kukaan ole onnistunut saamaan häntä kiinni huolimattomuudesta. Hän on noussut myös yleisön suosikiksi kirjoittamalla tavalla, jonka kuvittelisi nykynäkökulmasta olevan mahdollisimman epäpopulääri.
Lasse Laaksonen on samaan aikaan patriootti ja kriittinen historiantutkija, isänmaallinen mies, joka ei ole halunnut kiistää sodankäynnin todellisen luonteen kitkakohtia. Nykytermein, propsit siitä.
Kirjoittaja on eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Turun yliopistossa.
