Kirjat

Tämä Nordic Airpower -sarjan Suomen ilmavoimia käsittelevä teos käsittää n. 500 värivalokuvaa ilmavoimien konekalustosta 1940-luvulta 2010-luvulle. Kuvat ovat pääosin tanskalaisen Jan Jörgensenin ja kotimaisen ilmailulegenda Jyrki Laukkasen kokoelmista. Todella tyylikäs kuvakirja. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille. Tekstit on englanniksi, koska tämä on selvästikin suunnattu maailmanmarkkinoille.

ilmavoimat%20nordic72dpi.jpg
 
Jos haluaa lukea vain yhden kirjan siitä sodasta joka käytiin 100 vuotta sitten, niin suosittelen 'Itsenäistymisen vuodet 1917-1920' -teossarjan toista osaa 'Taistelu vallasta'.
Tämän niteen pääosat ovat kirjoittaneet everstiluutnantti Sampo Ahto (taistelua kuvaavat kappaleet) ja (silloinen) apulaisprofessori Ohto Manninen (sodan osapuolia, niiden organisaatiota ja sodan jälkipyykkiä selvittävät luvut), joka on toiminut myös teossarjan päätoimittajana.

'Taistelu vallasta' on julkaistu vuonna 1993, joten Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena auenneet arkistot ovat olleet kirjoittajien käytettäviessä jossain määrin, mutta tosiasiassa ne ovat tarjonneet hyvin vähän uutta tietoa itse sotaan liittyen: lähinnä varmistuksen niille asioille, jotka on tiedetty ja todettu, mutta joita ei ole voitu asiakirjojen avulla kiistattomasti todeksi osoittaa.
Koska teoksella ja koko sarjalla on useita kirjoittajia, niin termit ja proosa tai sen laatu eivät tietenkään ole yhteneväiset.

Sarjan päätoimittaja on niitä harvoja nykyhistorioitsijoita, jotka puolustavat vapaussotanimitystä ja tästä onkin Ohto Manninen kirjoittanut 'Historiallisen aikakauslehden' vuoden 1993 toisessa numerossa; lehti pyysi usealta historioitsijalta selityksiä sodan eri nimien perusteluiksi (Heikki Ylikangas mm. puolustustaa sisällisota -termiä). Artikkelit ovat luettavissa täältä: http://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1918-40/totuudet.htm

Tärkeimpänä perusteena Suomen vapaussodan nimittäiselle 'vapaussodaksi' on Mannisen mukaan se, että Suomi - siis sen laillinen hallitus - oli sodassa neuvosto-Venäjää vastaan, jonka sotatilan eduskunta päästyään kokoontumaan toukokuussa totesi ja joka lopullisesti saatettiin juridiseen muotoon Tarton rauhansopimuksessa, jossa sen merkitys oli tärkeä varsinkin liittyen sotasaaliskysymykseen.

42. armeijakunta - joka oli siis vanhan armeijan maavoimien pääosa Suomessa - oli vallankumouskomiteansa ilmoituksella siirtynyt bolsevikkien puolelle ja joka ilmoitti taistelevansa 'Suomen porvarillista valkokaartia vastaan' - eli senaatin hallituksen joukoiksi nimittämiä suojeluskuntia vastaan - ja tämä ilmoitus Pietarissa vahvistettiin.
Uuden puna-armeijan 104. divisioona lähetettiin myös taistelemaan Suomeen, Karjalan kannakselle.
Punakaartin sotatoimia johti tosiasiallisesti sodan alkupuolella Svetsnikov Päijänteen länsipuolella ja Jeremejev itäpuolella.

Vuonna 1993 julkaistiin myös Ylikankaan 'Tie Tampereelle', jonka tarkoituksena oli korostaa sodan kansalaissotapuolta - siis ruotsin kielestä johdettua 'sisällissota' -termiä, joka näyttää sittemmin 'nimisodan' voittaneen 'neutraalina' nimityksenä. Hyvä teos se on joka tapauksessa, varsinkin Tampereen taistelujen yksityiskohtaisessa kuvauksessa.

80-luvun alussa sota sai ulkomaisen tulkinnan Anthony Uptonin 'The Finnish revolution' -teoksen (Kirjayhtymä julkaissut käännöksen nimellä 'Vallankumous Suomessa 1917-1918' kahtena niteenä) muodossa ja se onkin melko objektiivinen yleiskuvaus sekä poliittisesta että sotilaallisesta tapahtumaketjusta itsenäistymisen ympärillä.

Samoihin aikoihin julkaistiin myös reilun vuosikymmenen ajan toimineen 'punakaartin historiakomitean' 'Punaisen Suomen historia' -teossarja, josta lukemisen arvoisia ovat jo muutama sivu sitten mainittu 'Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena' sekä Salkolan 'Työväenkaartien synty ja kehitys punakaarteiksi' ja Piilosen 'Vallankumous kunnallishallinnossa'.
Ikävä kyllä Jussi Lappalaisen 'Punakaartin sota' kahdessa niteessä ei tarjoa kovinkaan paljon tietoa tai sotakertomuksia mitä ei olisi jo muualla julkaistu; paremminkin se on kuvateos.

Suomen itsenäistymisestä Venäjän vallankumouksen ja bolsevikkien vallankaappauksen seurauksena ja mahdollistamana, suomalaisten punaisten yhteyksistä Pietariin, itsenäisyysjulistuksesta ja bolsevikkien tunnustuksesta (ja sen siirtämisestä kansanvaltuuskunnalle), Tarton rauhansopimuksesta ja ylipäätänsä Suomen (laillisen) hallituksen ja bolsevikkien välisestä diplomatiasta Tuomo Polvinen kirjoitti erinomaisen, kaksiosaisen 'Venäjän vallankumous ja Suomi' -teoksen, joka siis 'sodanjulistuksia' laskematta ei käsittele sotapahtumia, vaan pelkästään poliittista puolta.

Jaakko Paavolaisen 60-luvulla julkaistu 'Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918', jonka ensimmäinen nide käsittelee 'punaista terroria' ja toinen 'valkoista' täytti aikaisemman historiankirjoituksen jättämän aukon taistelujen ulkopuolella tapahtuneista väkivaltaisuuksista, edellisen osalta myös vuodelta 1917. Paavolainen myös ensi kertaa laski niin tarkasti kuin yksittäinen henkilö voi raatojen todellisen määrän, jota sittemmin sotasurmatietokanta on täydentänyt.
Teos on kieltämättä ansainnut paikkansa vuoteen 1918 liittyvässä historiankirjoituksessa, mutta Paavolaisen vastakkaiset johtopäätökset valkoisen ja punaisen terrorin 'sylttytehtaasta' on vähintäänkin mielenkiintoiset: punakaarti ja kansanvaltuuskunta kun ei tämän mielestä ollut terrorista vastuussa (vuoden 1917 osalta ei tietenkään).

Näiden lisäksi Paavolainen kirjoitti 'Vankileirit Suomessa 1918' -teoksen, jossa kuvataan sitä sodan jälkiselvittelyyn liittyvää tapahtumasarjaa, joka edellisistä historioista on jätetty kokonaan pois.

J.O. Hannulan 'Suomen vapaussodan historia' oli pitkään mainittu yleisteos ja mielestäni se on edelleen paras lyhyt yleiskuvaus taisteluista. Taistelujen ulkopuolisia väkivaltaisuuksia se ei käsittele lainkaan ja vankileirit eivät kuulu sen historiaan, jos tappioluettelon lakonista mainintaa n. 10000 vankileireillä kuolleesta ei lasketa.
Painoksien välillä on huomattavia eroja: neljänteen on tehtyä huomattavia lisäyksiä niin tekstin kuin kuvien lisäyksen muodossa. Toisen maailmansodan jälkeen julkaistu viides painos, jota jatkosodassa kaatunut Hannula ei ole enää ollut kirjoittamassa, on jostain syystä toimitettu kolmannen painoksen mukaan ja se on siistitty sanankäytön osalta ryssäystävälliseen muotoon (lukukokemuksen tappioksi).
Teoksessa on myös käytetty hyväksi 'kiellettyä' kirjallisuutta - erityisesti Yhdysvalloissa julkaistua 'Suomen luokkasota' -teosta, joten se antaa jokseenkin tyydyttävän esityksen myös punakaartin toimista ja organisaatiosta.
Saman sotahistorioitsijan 'Maailmansodan historia' on myös mielestäni edelleen paras suomen kielellä julkaistu yleiskuvaus kyseisestä sodasta, ellei peräti kielestä riippumatta.

Päämajoitusmestarina sodassa toimineen Hannes Ignatiuksen johdolla kirjoitettiin tuoreeltaan laaja kuusiosainen sodan 'esikunnan' historia, 'Suomen vapaussota vuonna 1918' ja jääkäriaktivisti Kai Donnerin (Jörn Donnerin isä) johdolla 'osanottajahistoria', kahdeksanosainen 'Suomen vapaussota'.
Nämä teossarjat ovat - ja varmasti pysyvät - laajimpina itse sotapahtumia, strategiaa ja jossain määrin valkoisen armeijan organisaatiota kuvaavia teoksia ja niissä niiden ansio on edelleen kiistaton ja siksi ne ovat lukemisen arvoisia sodasta kiinnostuneille.
Jälkimmäinen teossarja sisältää paljon anekdootteja ja on tästä syystä huomattavasti miellyttävämpi lukukokemus.
Nämä historiat myös päättyvät päivämäärään 16.5.1918 ja ne eivät myöskään 'rehellisen taistelun' ulkopuolisia tapauksia juuri kuvaa.

Jos ensiksi mainittua teosta ei lasketa, niin ikävä kyllä mitään merkittävää 'uutta vapaussodan historiaa' ei ole vielä julkaistu. 'Sisällissodan pikkujättiläinen' ei ansaitse Karilaksen teoksen nimeä, eikä ole myöskään talvisodan ja jatkosodan 'jättiläisiin' verrattava tekele.

Vuoden 1918 Vienan sotaretkestä ja Aunuksen retkestä seuraavana vuonna on Jouko Vahtola kirjoittanut erinomaiset 'Suomi suureksi - Viena vapaaksi' (Kiantoa lainaten) ja 'Nuorukaisten sota' -teokset, jotka antavat peittelemättömän kuvan näistä retkistä, jossa Suomessa käydyn sodan kansalaissotapuoli tosiasiallisesti jatkui valkoisten vapaaehtoisten ja suomalaisissa kommunistipataljoonissa taistelevien, vapaussodan jälkeen itään paenneiden punaisten välillä.
 
Viimeksi muokattu:
Kellään kokemusta tästä Atso Haapasen kirjasta ? Aihe vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Olen lukenut Matti Hämäläisen teokset ilmavoimien sota-ajan pommituslentolaivueista. Nämä ovat laadukkaita. Haapasen tuotantoon en ole tutustunut.

1.jpg

Vähän epäilyttää kun mies on julkaissut myös tämänlaista kirjallisuutta. :rolleyes:

2.jpg
 
tulikomento kirjoitti:
Kellään kokemusta tästä Atso Haapasen kirjasta ? Aihe vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Olen lukenut Matti Hämäläisen teokset ilmavoimien sota-ajan pommituslentolaivueista. Nämä ovat laadukkaita. Haapasen tuotantoon en ole tutustunut.

Katso liite: 19281

Vähän epäilyttää kun mies on julkaissut myös tämänlaista kirjallisuutta. :rolleyes:

Katso liite: 19282
Klikkaa laajentaaksesi...
Eihän se ole mies eikä mikään jos ei ole edes yhtä UFOa nähnyt :D

Tuo ensiksi mainittu oli ihan luettava, ei nyt mikään järisyttävä.
 
lukkarinapulainen kirjoitti:
Jos haluaa lukea vain yhden kirjan siitä sodasta joka käytiin 100 vuotta sitten, niin suosittelen 'Itsenäistymisen vuodet 1917-1920' -teossarjan toista osaa 'Taistelu vallasta'.
Tämän niteen pääosat ovat kirjoittaneet everstiluutnantti Sampo Ahto (taistelua kuvaavat kappaleet) ja (silloinen) apulaisprofessori Ohto Manninen (sodan osapuolia, niiden organisaatiota ja sodan jälkipyykkiä selvittävät luvut), joka on toiminut myös teossarjan päätoimittajana.

'Taistelu vallasta' on julkaistu vuonna 1993, joten Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena auenneet arkistot ovat olleet kirjoittajien käytettäviessä jossain määrin, mutta tosiasiassa ne ovat tarjonneet hyvin vähän uutta tietoa itse sotaan liittyen: lähinnä varmistuksen niille asioille, jotka on tiedetty ja todettu, mutta joita ei ole voitu asiakirjojen avulla kiistattomasti todeksi osoittaa.
Koska teoksella ja koko sarjalla on useita kirjoittajia, niin termit ja proosa tai sen laatu eivät tietenkään ole yhteneväiset.

Sarjan päätoimittaja on niitä harvoja nykyhistorioitsijoita, jotka puolustavat vapaussotanimitystä ja tästä onkin Ohto Manninen kirjoittanut 'Historiallisen aikakauslehden' vuoden 1993 toisessa numerossa; lehti pyysi usealta historioitsijalta selityksiä sodan eri nimien perusteluiksi (Heikki Ylikangas mm. puolustustaa sisällisota -termiä). Artikkelit ovat luettavissa täältä: http://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1918-40/totuudet.htm

Tärkeimpänä perusteena Suomen vapaussodan nimittäiselle 'vapaussodaksi' on Mannisen mukaan se, että Suomi - siis sen laillinen hallitus - oli sodassa neuvosto-Venäjää vastaan, jonka sotatilan eduskunta päästyään kokoontumaan toukokuussa totesi ja joka lopullisesti saatettiin juridiseen muotoon Tarton rauhansopimuksessa, jossa sen merkitys oli tärkeä varsinkin liittyen sotasaaliskysymykseen.

42. armeijakunta - joka oli siis vanhan armeijan maavoimien pääosa Suomessa - oli vallankumouskomiteansa ilmoituksella siirtynyt bolsevikkien puolelle ja joka ilmoitti taistelevansa 'Suomen porvarillista valkokaartia vastaan' - eli senaatin hallituksen joukoiksi nimittämiä suojeluskuntia vastaan - ja tämä ilmoitus Pietarissa vahvistettiin.
Uuden puna-armeijan 104. divisioona lähetettiin myös taistelemaan Suomeen, Karjalan kannakselle.
Punakaartin sotatoimia johti tosiasiallisesti sodan alkupuolella Svetsnikov Päijänteen länsipuolella ja Jeremejev itäpuolella.

Vuonna 1993 julkaistiin myös Ylikankaan 'Tie Tampereelle', jonka tarkoituksena oli korostaa sodan kansalaissotapuolta - siis ruotsin kielestä johdettua 'sisällissota' -termiä, joka näyttää sittemmin 'nimisodan' voittaneen 'neutraalina' nimityksenä. Hyvä teos se on joka tapauksessa, varsinkin Tampereen taistelujen yksityiskohtaisessa kuvauksessa.

80-luvun alussa sota sai ulkomaisen tulkinnan Anthony Uptonin 'The Finnish revolution' -teoksen (Kirjayhtymä julkaissut käännöksen nimellä 'Vallankumous Suomessa 1917-1918' kahtena niteenä) muodossa ja se onkin melko objektiivinen yleiskuvaus sekä poliittisesta että sotilaallisesta tapahtumaketjusta itsenäistymisen ympärillä.

Samoihin aikoihin julkaistiin myös reilun vuosikymmenen ajan toimineen 'punakaartin historiakomitean' 'Punaisen Suomen historia' -teossarja, josta lukemisen arvoisia ovat jo muutama sivu sitten mainittu 'Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena' sekä Salkolan 'Työväenkaartien synty ja kehitys punakaarteiksi' ja Piilosen 'Vallankumous kunnallishallinnossa'.
Ikävä kyllä Jussi Lappalaisen 'Punakaartin sota' kahdessa niteessä ei tarjoa kovinkaan paljon tietoa tai sotakertomuksia mitä ei olisi jo muualla julkaistu; paremminkin se on kuvateos.

Suomen itsenäistymisestä Venäjän vallankumouksen ja bolsevikkien vallankaappauksen seurauksena ja mahdollistamana, suomalaisten punaisten yhteyksistä Pietariin, itsenäisyysjulistuksesta ja bolsevikkien tunnustuksesta (ja sen siirtämisestä kansanvaltuuskunnalle), Tarton rauhansopimuksesta ja ylipäätänsä Suomen (laillisen) hallituksen ja bolsevikkien välisestä diplomatiasta Tuomo Polvinen kirjoitti erinomaisen, kaksiosaisen 'Venäjän vallankumous ja Suomi' -teoksen, joka siis 'sodanjulistuksia' laskematta ei käsittele sotapahtumia, vaan pelkästään poliittista puolta.

Jaakko Paavolaisen 60-luvulla julkaistu 'Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918', jonka ensimmäinen nide käsittelee 'punaista terroria' ja toinen 'valkoista' täytti aikaisemman historiankirjoituksen jättämän aukon taistelujen ulkopuolella tapahtuneista väkivaltaisuuksista, edellisen osalta myös vuodelta 1917. Paavolainen myös ensi kertaa laski niin tarkasti kuin yksittäinen henkilö voi raatojen todellisen määrän, jota sittemmin sotasurmatietokanta on täydentänyt.
Teos on kieltämättä ansainnut paikkansa vuoteen 1918 liittyvässä historiankirjoituksessa, mutta Paavolaisen vastakkaiset johtopäätökset valkoisen ja punaisen terrorin 'sylttytehtaasta' on vähintäänkin mielenkiintoiset: punakaarti ja kansanvaltuuskunta kun ei tämän mielestä ollut terrorista vastuussa (vuoden 1917 osalta ei tietenkään).

Näiden lisäksi Paavolainen kirjoitti 'Vankileirit Suomessa 1918' -teoksen, jossa kuvataan sitä sodan jälkiselvittelyyn liittyvää tapahtumasarjaa, joka edellisistä historioista on jätetty kokonaan pois.

J.O. Hannulan 'Suomen vapaussodan historia' oli pitkään mainittu yleisteos ja mielestäni se on edelleen paras lyhyt yleiskuvaus taisteluista. Taistelujen ulkopuolisia väkivaltaisuuksia se ei käsittele lainkaan ja vankileirit eivät kuulu sen historiaan, jos tappioluettelon lakonista mainintaa n. 10000 vankileireillä kuolleesta ei lasketa.
Painoksien välillä on huomattavia eroja: neljänteen on tehtyä huomattavia lisäyksiä niin tekstin kuin kuvien lisäyksen muodossa. Toisen maailmansodan jälkeen julkaistu viides painos, jota jatkosodassa kaatunut Hannula ei ole enää ollut kirjoittamassa, on jostain syystä toimitettu kolmannen painoksen mukaan ja se on siistitty sanankäytön osalta ryssäystävälliseen muotoon (lukukokemuksen tappioksi).
Teoksessa on myös käytetty hyväksi 'kiellettyä' kirjallisuutta - erityisesti Yhdysvalloissa julkaistua 'Suomen luokkasota' -teosta, joten se antaa jokseenkin tyydyttävän esityksen myös punakaartin toimista ja organisaatiosta.
Saman sotahistorioitsijan 'Maailmansodan historia' on myös mielestäni edelleen paras suomen kielellä julkaistu yleiskuvaus kyseisestä sodasta, ellei peräti kielestä riippumatta.

Päämajoitusmestarina sodassa toimineen Hannes Ignatiuksen johdolla kirjoitettiin tuoreeltaan laaja kuusiosainen sodan 'esikunnan' historia, 'Suomen vapaussota vuonna 1918' ja jääkäriaktivisti Kai Donnerin (Jörn Donnerin isä) johdolla 'osanottajahistoria', kahdeksanosainen 'Suomen vapaussota'.
Nämä teossarjat ovat - ja varmasti pysyvät - laajimpina itse sotapahtumia, strategiaa ja jossain määrin valkoisen armeijan organisaatiota kuvaavia teoksia ja niissä niiden ansio on edelleen kiistaton ja siksi ne ovat lukemisen arvoisia sodasta kiinnostuneille.
Jälkimmäinen teossarja sisältää paljon anekdootteja ja on tästä syystä huomattavasti miellyttävämpi lukukokemus.
Nämä historiat myös päättyvät päivämäärään 16.5.1918 ja ne eivät myöskään 'rehellisen taistelun' ulkopuolisia tapauksia juuri kuvaa.

Jos ensiksi mainittua teosta ei lasketa, niin ikävä kyllä mitään merkittävää 'uutta vapaussodan historiaa' ei ole vielä julkaistu. 'Sisällissodan pikkujättiläinen' ei ansaitse Karilaksen teoksen nimeä, eikä ole myöskään talvisodan ja jatkosodan 'jättiläisiin' verrattava tekele.

Vuoden 1918 Vienan sotaretkestä ja Aunuksen retkestä seuraavana vuonna on Jouko Vahtola kirjoittanut erinomaiset 'Suomi suureksi - Viena vapaaksi' (Kiantoa lainaten) ja 'Nuorukaisten sota' -teokset, jotka antavat peittelemättömän kuvan näistä retkistä, jossa Suomessa käydyn sodan kansalaissotapuoli tosiasiallisesti jatkui valkoisten vapaaehtoisten ja suomalaisissa kommunistipataljoonissa taistelevien, vapaussodan jälkeen itään paenneiden punaisten välillä.
Klikkaa laajentaaksesi...

Asiantunteva ja pitkä viesti.

Jos vielä joskus perehdyn aiheeseen enemmän, otan tästä monta neuvoa mukaan. Hannulan ja Ylikankaan olenkin jo lukenut, samoin Veijo Meren.
 
@lukkarinapulainen ansiokas luettelo.

Omasta mielestäni Markku Kuisman (WSOY ISBN9789510381571) Sodasta Syntynyt, on mielenkiintoinen teos joka valottaa ja antaa vastauksia myös siihen kuinka Suomessa saatiin 1918 jälkeen tilanne niinkin hyvin vakautettua, samoin kuin pirtää laajemmin kuvan koko sodan ja osapuolten vaikutteiden diversiteetistä:
"Kesän 1914 Sarajevon laukauksista syttynyt maailmansota synnytti tilanteen, joka mahdollisti Suomen irtautumisen sortuvasta Venäjän imperiumista. Tarton rauhansopimuksessa nuori tasavalta sopi rajoistaan ja muista suhteistaan Neuvostoliiton kanssa.

Professori Markku Kuisman kirja valaisee rauhansopimukseen johtanutta tietä eräänlaiseen totaalihistoriaan pyrkien: poliittisten tapahtumien kehitystä seurataan myös talous-, yhteiskunta- ja kulttuurihistorian taustaa vasten, henkilöiden toimintaan keskittyen. Erityisesti yritys- ja talouselämän johtajista avautuu puolia, jotka ovat monelle tuntemattomia."
 
Parhaillaan lukulistalla kolme n. satasivuista teosta keveänä välipalana.

Janesin laatusarja esittelee konetyypin nimenomaan ohjaajan näkökulmasta. Minulla on sarjan aiemmat osat MiG-29:stä ja Hornetista.

1.jpg

Ospreyn kirjanen Kuuban ohjuskriisin ja Vietnamin sodan RF-8 Crusader -tiedustelukoneista ja piloteista.
2.jpg

Entisen F-105 Thunderchief -kuskin muistelmat. Lensi myös Vietnamissa, mutta pääpaino on koulutuksen kuvauksessa, sekä palveluksesta Japanissa ja Etelä-Koreassa. Kone kun oli alkujaan suunniteltu taktiseksi ydinpommittajaksi, niin kaveri tässä kertoilee millaista oli ottaa osaa hälytyspäivystykseen ydinpommilla varustetulla koneella.

3.jpg
 
Tänään Kotkassa eeteni tuli American sniper, en voinut välttyä kiusaukselta ottaa mukaan.

american-sniper.jpg


Yhdysvaltain merivoimien erikoisjoukkojen taistelija Chris Kyle sai vuosina 1999–2009 tarkkaampujana nimiinsä enemmän tappoja kuin kukaan muu maansa sotilashistoriassa. Hänen amerikkalaiset taistelutoverinsa, joita hän suojasi kuolettavan tarkalla tähtäyksellään talojen katoilta ja väijytysasemista Irakin sodan aikana, kutsuivat häntä ”Suureksi Legendaksi”. Vihollinen puolestaan pelkäsi häntä niin paljon, että hänelle annettiin lempinimi Shaitan (”paholainen”), ja hänen tappamisestaan tarjottiin palkkiota. Vuonna 2013 traagisesti surmansa saanut Kyle kuvaa rehellisesti sodan tuskaa, myös samaan yksikköön kuuluneiden kahden läheisen toverinsa kuolemaa. Lisäksi hänen vaimonsa Taya kertoo kirjassa monin paikoin omasta näkökulmastaan siitä, millaista rasitusta sota perheelle ja Chrisille aiheutti. Kylen mestarillinen, vaikuttava ja unohtumaton kertomus poikkeuksellisista kokemuksistaan taistelukentällä lukeutuu kaikkien aikojen suurten sotamuistelmien joukkoon.SEAL Team 3:n johtaja CHRIS KYLE (1974–2013) palkittiin muun muassa monella kunniamerkillä kuten kahdella hopeatähdellä ja viidellä pronssitähdellä urheudesta. Neljän Irakin-komennuksen jälkeen hänestä tuli Yhdysvaltain merivoimien erikoissodankäynnin joukkojen tarkkaampujatiimien pääkouluttaja. Hän on kirjoittanut myös teoksen American Gun: A History of the U.S. in Ten Firearms. Syntyperältään teksasilaiselta Kyleltä jäi jälkeen Taya-vaimo ja kaksi yhteistä lasta.
 
Viimeksi muokattu:
Leaderdog kirjoitti:
Tänään Kotkassa eeteni tuli American sniper, en oinut välttyä kiusaukselta ottaa mukaan.

american-sniper.jpg


Yhdysvaltain merivoimien erikoisjoukkojen taistelija Chris Kyle sai vuosina 1999–2009 tarkkaampujana nimiinsä enemmän tappoja kuin kukaan muu maansa sotilashistoriassa. Hänen amerikkalaiset taistelutoverinsa, joita hän suojasi kuolettavan tarkalla tähtäyksellään talojen katoilta ja väijytysasemista Irakin sodan aikana, kutsuivat häntä ”Suureksi Legendaksi”. Vihollinen puolestaan pelkäsi häntä niin paljon, että hänelle annettiin lempinimi Shaitan (”paholainen”), ja hänen tappamisestaan tarjottiin palkkiota. Vuonna 2013 traagisesti surmansa saanut Kyle kuvaa rehellisesti sodan tuskaa, myös samaan yksikköön kuuluneiden kahden läheisen toverinsa kuolemaa. Lisäksi hänen vaimonsa Taya kertoo kirjassa monin paikoin omasta näkökulmastaan siitä, millaista rasitusta sota perheelle ja Chrisille aiheutti. Kylen mestarillinen, vaikuttava ja unohtumaton kertomus poikkeuksellisista kokemuksistaan taistelukentällä lukeutuu kaikkien aikojen suurten sotamuistelmien joukkoon.SEAL Team 3:n johtaja CHRIS KYLE (1974–2013) palkittiin muun muassa monella kunniamerkillä kuten kahdella hopeatähdellä ja viidellä pronssitähdellä urheudesta. Neljän Irakin-komennuksen jälkeen hänestä tuli Yhdysvaltain merivoimien erikoissodankäynnin joukkojen tarkkaampujatiimien pääkouluttaja. Hän on kirjoittanut myös teoksen American Gun: A History of the U.S. in Ten Firearms. Syntyperältään teksasilaiselta Kyleltä jäi jälkeen Taya-vaimo ja kaksi yhteistä lasta.
Klikkaa laajentaaksesi...

Ihmettelen vieläkin, miten Kylen ja Littlefieldin harkintakyky petti, että he ottivat ampumaradalle mukaan paranoidista skitsofreniasta kärsineen ja kaksi vuotta mielisairaalakierteessä olleen, täysin psykoottisen Routhin. Ilmeisesti he ajattelivat jotenkin auttavansa häntä.
 
Vonka kirjoitti:
Ihmettelen vieläkin, miten Kylen ja Littlefieldin harkintakyky petti, että he ottivat ampumaradalle mukaan paranoidista skitsofreniasta kärsineen ja kaksi vuotta mielisairaalakierteessä olleen, täysin psykoottisen Routhin. Ilmeisesti he ajattelivat jotenkin auttavansa häntä.
Klikkaa laajentaaksesi...


Oli kyllä erikoinen ratkaisu, antaa kovia ampuva ase, sellaiselle tyypille. On muuten tosi hyvä kirja, joka myös minun hyllyssäni.
 
No huh, engelsmannien Amazonissa oli vissiin jotkut hullun halvat päivät. Ostoskoriin tarttui tämä Avro Vulcanin käsikirja kahdella eurolla (+kolmisen euroa postikuluja) ! o_O

Kirja on ilmeisesti laadittu hyvin pitkälti parisen vuotta sitten lentonsa lopettaneen XH558:n pohjalta. Sitten huomasin samalla, että Haynesin lentokonesarja jatkuu tänä vuonna. Uusia tulokkaita vuoden mittaan pitäisi olla F-14 Tomcat, Blackburn Buccaneer, sekä English Electric Lightning.

Vulcaniin liittyen, mainio Aircrew Interview -kanava Youtubessa julkaisee tässä ihan lähiaikoina XH558:n esityslentäjän haastattelun. Sain videon esikatseltavaksi eilen ja se oli hyvä. Mainiota tarinaa Vulcanilla lentämisestä. :p

HaynesVulcan.jpg
 
Fremen kirjoitti:
Noh perhana, just ostin, ja toimitettu! Laitan näkemysta jahka saan luettua, juuri nyt olen sivulla alkusivu, "To Matilda."
Palaan pikimmiten asiaan, pikaisen selauksen perusteella vaikuttaa ihan luotettavalta perus-Harrisilta.
Klikkaa laajentaaksesi...

Sori @Fremen. En malttanut odottaa vaan ostin kirjan ja sain juuri tänään sen luettua. Huh, täytyy sanoa että Robert Harris osaa kirjoittaa hyviä ja uskottavia poliittisia jännäreitä. Munich on omassa lajissaan minusta aivan erinomainen. Ajankuva ja 30-luvun Hitlerin Saksan kuvaus osuu todella hyvin kohdalleen. Harris on kaikesta päätellen tehnyt taustatyöt hyvin.

En spoilaa juonta, mutta kuten nimikin kertoo, käsittelee jännäri 1938 Münchenin konferenssia, jossa Britannia ja Ranska häpeällisesti luovuttivat Tsekkoslovakian Hitlerin armoille. Kirjan päähenkilöt on kirjoitettu uskottavasti ja juonessa seurataan brittiläisen diplomaatin ja tämän saksalaisen kollegan edesottamuksia. Vaikka päähenkilöt ja näiden ympärille rakennettu ovela juoni ovat fiktiota, perustuu kirja muuten vahvasti tapahtuneeseen historiaan. Lukija pääsee kurkistamaan sisään neuvotteluhuoneisiin, joissa Hitler, Mussolini, Chamberlain ja Ranskan pääministeri Daladier ottavat mittaa toisistaan.

Harrisin tuotannosta olen lukenut tämän uusimman lisäksi nämä: Fatherland, Enigma, Archangel ja The Ghost. Miehen tuotantoa on myös suomennettu, joten voitaneen olettaa että myös Munich tullaan suomentamaan. Yksiselitteisesti sanottuna tykkäsin tästä todella paljon. Suosittelen hyvien poliittisten jännäreiden ystäville.
 
1518370637824.pngTulipa luettua Bair Irinchejevin teos Kannaksen suurhyökkäyksestä 1944. Hieman kaksijakoinen vaikutelma tuosta jäi: Sotilasoperaatioiden osalta oli mielenkiintoista nähdä venäläisten puolelle ja kuulla heidän veteraaniensa muisteloita ja näkemyksiään asioista. Kiinnostavaa on myös kirjasta löytyvä tieto venäläisten panssarikaluston tyypeistä, määristä ja tappioista tärkeimpien taisteluiden osalta. Kirjoittaja nostaa esille eri taisteluita hieman meikäläisestä poikkeavasti: Esimerkiksi Noskuan suunnan 20.-27.6., jossa venäläisten hyökkäys hyytyi täysin sekä Tammisuon, jossa eversti Haanterän 3. prikaati tuhosi melkoisen osan vihollisen kärkenä toimineen raskaan panssarirykmentin JS-2- vaunuista. Varsin vähäisenä taisteluna, oikeastaan vain väkivaltaisena tiedusteluna kirjoittaja pitää sen sijaan Tienhaaran taistelua, ja tuntuu hieman huvittuneen esimerkiksi "Etulinjan edessä"-elokuvan esittämästä näkemyksestä. Mutta se, mikä tässä kirjassa oikeasti mättää, on sen poliittinen puoli: Kirjoittaja todistelee ja alleviivaa toistuvasti sitä, että koko kesän 1944 taistelu oli Suomen osalta turhaa: Suomen ei olisi pitänyt liittyä sotaan 1941, Suomen olisi pitänyt tehdä rauha jo huhtikuussa 1944, Neuvostoliitto ei tavoitellut Suomen miehittämistä eikä antautumista 1944 (vaikka antautumista vaatikin), joten puheet torjuntavoitosta ovat höpöpuhetta ja tuhannet kaatuneet turhia uhreja.
 
https://info.publicintelligence.net/AWG-RussianNewWarfareHandbook.pdf

"RUSSIAN NEW GENERATION WARFARE HANDBOOK"

FOREWORD.......................................................................................................iii
PURPOSE...........................................................................................................iv
NEW ORGANIZATIONAL STRUCTURE………………………………………………………………...
1 RUSSIAN ORGANIZATION AND THREAT TACTICS, TECHNIQUES, AND PROCEDURES…………………………………………………………………………………………………….
2 U.S. STRATEGIES TO DEFEAT AND MITIGATE RUSSIAN TTPS….………..………………29
U.S. TRAINING RECOMMENDATIONS………………………………………………..……………35
APPENDIX 1 – COUNTER-TARGET ACQUISITION BATTLE DRILL.……………………….52
APPENDIX 2 – SOURCES………………………………………………..……………..…………………58
ACKNOWLEDGMENTS…………………………………………………………………..…………………61

61s.
 
Erkki kirjoitti:
Mutta se, mikä tässä kirjassa oikeasti mättää, on sen poliittinen puoli: Kirjoittaja todistelee ja alleviivaa toistuvasti sitä, että koko kesän 1944 taistelu oli Suomen osalta turhaa: Suomen ei olisi pitänyt liittyä sotaan 1941, Suomen olisi pitänyt tehdä rauha jo huhtikuussa 1944, Neuvostoliitto ei tavoitellut Suomen miehittämistä eikä antautumista 1944 (vaikka antautumista vaatikin), joten puheet torjuntavoitosta ovat höpöpuhetta ja tuhannet kaatuneet turhia uhreja.
Klikkaa laajentaaksesi...
Voin vahvistaa, koska olen kuullut tuon omin korvin. Olen ollut läsnä hänen Viipurin museossaan, jossa hän puhuu tuosta aiheesta helposti kolmekin tuntia. Itse asiassa, myös miehen näkökulma Talvisotaan on täysin sama; Suomen olisi pitänyt vain tehdä vaaditut alueluovutukset Kannaksella, ja olisi vältytty tuhansilta uhreilta. Kyllähän tuo vastarintaa herätti kuulijoiden keskuudessa, mutta hyvää suomea kaveri haastaa, eikä hämäänny ollenkaan. Olisi hyvä vakuutusmyyjä.
Museo sinänsä on muuten käymisen arvoinen, etenkin kun aseita saa hiplata. Enpä ollut ennen Sturmgewehr 44:a käpistellyt. Ja muutenkin roinaa on vähintäänkin riittävästi.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top