lukkarinapulainen
Majuri
Dzugasvilista on kirjoitettu hyllymetri poikineen, ehkä kilometrikin (tämän kootut teokset eivät aivan yllä tähän määrämittaan) ja suomeksikin on paljon elämäkertoja käännetty. Ensimmäinen lienee ollut Karlgrenin 'Punainen diktaattori', joka julkaistiin vuonna 1942 ja jonka julkaisun voisi ajatella vahvasti tarkoitushakuiseksi, mutta ei kylläkään propagandaksi nykytiedon valossa.
Tätä on seurannut tunnetun 'trotskilaisen' - ja ilman muuta Bronsteinia suuresti kunnioittaneen, tämän kirjoittaman moniosaisen elämäkerran perusteella - Isaac Deutscherin kirjoittama 'poliittinen' elämäkerta.
90-luvulla taas suomennettiin Radzinskin 'lievästi' revisionistinen pökäle ja sittemmin kiitettävät Montefioren teokset 'Punaisen tsaarin hovissa' ja 'Nuori Stalin'.
Todellinen merkkipaalu Stalin-elämäkerroissa tosin oli neuvostoupseeri Volkogonovin teos, joka on julkaistu englanniksi nimellä 'Stalin: Triumph and Tragedy', mutta ikävä kyllä ei suomeksi. Englanninkielisestä julkaisusta on myös toimitettu pois paljon Volkogonovin vähemmän tärkeätä ajatuksenvirtaa ja asioita, jotka länsimaalaiselle lukijalle eivät olleet uusia, tehden siitä tiiviin teoksen.
Robert Service on myös kirjoittanut Joe-sedästä elämäkerran, mutta se ei tarjoa Volkogonovin teoksen rinnalla muuta kuin turhaa psykoanalyysia, aivan kuten tämän Uljanovista kirjoittaman elämäkerran kohdalla on verrattuna Volkogonovin vastaavaan, joka on edelleen paras teos bolshevismin isästä.
Uusimpana tulokkaana on Stephen Kotkinin Stalin-elämäkerta, jonka ensimmäisessä osassa jo ilmoitettiin sen tulevan kolmiosaiseksi ja kaksi osaa on tähän mennessä päässyt painoon.
Kotkinin todennäköisen trilogian ensimmäinen osa, joka kantaa alaotsikkoa 'Paradoxes of Power' on paremminkin yhdistetty georgialaisen elämäkerta, Venäjän vallankumouksen, bolshevikkien vallankaappauksen ja Euraasian historia. Ja hyvä näin, koska monet ajanjaksot joissa Stalin ei näyttele pääosaa, olivat joka tapauksessa lokakuun vallankaappauksen jälkeen tärkeitä kaikelle myöhemmin tapahtuneelle.
Tästä laveasta lähtökohdasta johtuen, Venäjän vallankumoukseen jo tutustuneille esitellään paljon tuttuja asioita, joihin tosin Kotkin pyrkii tilaisuuden tullen antamaan 'raikkaan' näkökulman, kuten historioitsijoilla monesti nykyään pyrkimyksenä on. Sen sijaan psykoanalyysista, 'freudilaisesta ulokkeesta', Kotkin ilmoituksensa mukaan pyrkii pysymään erossa ja se on oikein.
Näin ollen voi jo arvata, että lapsuuden kokemuksille ei Kotkin anna liikaa painoarvoa Isä Aurinkoisen kehityksessä, kuten Montefiore ja Service ovat tehneet ja monet vähemmän hohdokkaat, mutta ihmiselämälle tyypilliset tapaukset jäävät huomiotta ja joiden todenperäisyyttäkin voidaan vain arvuutella. Sanalla sanoen: nuori Dzugasvili ei elänyt aikaan ja paikkaan nähden erityisen vaikeissa oloissa tai sukulaissuhteissa, aivan kuten tervepäiset tutkijat ovat huomauttaneet erään toisen Johtajan nuoruudesta.
Kiistanalaisista asioista, joista lopullista totuutta on vaikea sanoa, on Kotkin asettunut lähes poikkeuksetta puolimatkaan. Yksi tällainen on ns. Kornilovin 'kapina' tai 'juttu' kuten englanninkielisessä kirjallisuudessa se ilmaistaan (idän sanamuodosta en tiedä) eli tapaus bolshevikkien ensimmäisen kaappausyrityksen aikana tai jälkeen heinäkuussa 1917, jolloin väliaikaisen hallituksen käytännön johtaja Kerenski kutsui Kornilovin pistäämään bolsukapinalle lopun, mutta joka Kerenskin mukaan olikin Kornilovin kaappausyritys.
Venäjän vallankumouksen historioitsija ja parhaiten vallankumouksellisten - niin bolshevikkien, kuin muidenkin Venäjän vallankumouksellisten - valheiden ja hämärtämisen läpi nähnyt, alkujaan puolanjuutalainen Richard Pipes toteaa ainoan kiinteän todistusaineiston - Kornilovin ja Kerenskin käymän lennätinkeskustelun - perusteella, että kyseessä oli Kerenskin Korniloville järjestämä ansa, jonka kaappausta tämä kuitenkin ilmeisesti vilpittömästi pelkäsi.
Mitään todistusaineistoa kaappausvalmisteluista ei kuitenkaan ole ja Kotkin asettuu puoliväliin ja väittää sekä Kornilovin valmistelleen kaappausta että Kerenskin omaansa. Ei joko-tai vaan sekä-että, joka tietysti historioitsijalle on helppo ratkaisu epävarmassa tilanteessa, mutta ei ehkä selkärankaisuutta osoittava.
Kirjoittaja pyrkii myös löytämään asioita, joita ei ole olemassa ja näkee mm. taantumuksellisissa, vuoden 1905 vallankumousyrityksen aikana ja jälkeen syntyneissä puolueissa tai liikkeissä,vaikkapa Venäjän kansan liitossa 'esifascisteja'. Kotkin tekee myös useasti toistetun virheen ja näkee mustat sadat jonain yhtenäisenä joukkona: mitään yhtä 'mustasotnjalaista' liikettä tai puoluetta ei ollut olemassa, eivätkä ne itseään sellaisiksi nimittäneet.
Teoksessa tulee myös selkeästi esitetyksi miksi Dzugasvilista tuli Uljanovin seuraaja, tämän päästessä istumaan kaikkiin tärkeisiin bolshevikkien elimiin ja Uljanovin nimenomaan tätä varten luomaan pääsihteerin virkaan (josta tämä oli 'valmis' eroamaan moneen kertaan, Leninin 'testamentin' vaatimuksen mukaan, mutta joka 'eroanomus' aina hylättiin - Stalinille uskollisten ollessa äänestämässä).
Stalin myös pyrki välitttömästi luomaan tiiviit suhteet turvallisuuselimiin ja hivuttamaan kätyrinsä kaikkialle missä mahdollista.
Ja selvääkin selvemmäksi käy, että Bronsteinista ei olisi koskaan voinut tulla Uljanovin seuraajaa, johtuen yksinkertaisesti tämän 'älyllisestä' elitismistä ('kansanomaisuuden' puuttesta, jonka kanssa Stalinilla ei ollut ongelmia) ja siitä, että tämä ei Stalinin tavoin ollut valmis 'arkiseen' työhön, esimerkiksi pyörittelemään sihteeristön papereita, joissa Koban painomuste oli tumma ja leveä.
Näyttää myös siltä, että Trotski omakätisesti sinetöi kohtalonsa jättäytymällä mm. pois Leninin hautajaisista, josta tälle tosin annettiin väärä päivämäärä, mutta jonne tämä olisi varmasti halutessaan päässyt, olihan hänellä yhä mahdollisuus käyttää puna-armeijan lentokoneita, kuten oli tehnyt kansalaissodan aikana ja pitkään sen jälkeen.
Ensimmäinen nide elämäkerrasta päättyy Stalinin Siperian-matkallaan, näennäisen yllättäen tekemään linjapuheeseen pienelle piirille, jossa tämä esittää maatalouden kollektivisointia.
Kirjan lopuksi Kotkin pohtii mitä olisi tapahtunut, jos Stalin olisi kuollut ennen Leniniä tai pikaisesti tämän jälkeen ja päätyy siihen, että neuvostovaltio olisi todennäköisesti lakannut olemasta.
Stephen Kotkinin Stalin-elämäkerran toisen osan alaotsikko on 'Waiting for Hitler' ja se on kuvaava niteelle heti kun maatalouden kollektivisoinnista isovenäläisillä alueilla päästään, kun Ukrainan selkäranka on katkaistu ja tammikuu 1933 koittaa. Poiketen ensimmäisestä osasta, tässä väistytään yleisestä historiasta ja Venäjän vallankumouksesta, Stalinin päästessä tarinan keskiöön, kuten elämäkertoihin yleensä kuuluu.
Ja ilman muuta näin, koska pian Leninin kuoleman jälkeen kaikki langat johtivat georgialaisen vallankumouksellisen toukkamaisiin sormiin, kuten eräs irvailija runollisesti Koban ruhjotuneista ulokkeista esitti.
Tätä on seurannut tunnetun 'trotskilaisen' - ja ilman muuta Bronsteinia suuresti kunnioittaneen, tämän kirjoittaman moniosaisen elämäkerran perusteella - Isaac Deutscherin kirjoittama 'poliittinen' elämäkerta.
90-luvulla taas suomennettiin Radzinskin 'lievästi' revisionistinen pökäle ja sittemmin kiitettävät Montefioren teokset 'Punaisen tsaarin hovissa' ja 'Nuori Stalin'.
Todellinen merkkipaalu Stalin-elämäkerroissa tosin oli neuvostoupseeri Volkogonovin teos, joka on julkaistu englanniksi nimellä 'Stalin: Triumph and Tragedy', mutta ikävä kyllä ei suomeksi. Englanninkielisestä julkaisusta on myös toimitettu pois paljon Volkogonovin vähemmän tärkeätä ajatuksenvirtaa ja asioita, jotka länsimaalaiselle lukijalle eivät olleet uusia, tehden siitä tiiviin teoksen.
Robert Service on myös kirjoittanut Joe-sedästä elämäkerran, mutta se ei tarjoa Volkogonovin teoksen rinnalla muuta kuin turhaa psykoanalyysia, aivan kuten tämän Uljanovista kirjoittaman elämäkerran kohdalla on verrattuna Volkogonovin vastaavaan, joka on edelleen paras teos bolshevismin isästä.
Uusimpana tulokkaana on Stephen Kotkinin Stalin-elämäkerta, jonka ensimmäisessä osassa jo ilmoitettiin sen tulevan kolmiosaiseksi ja kaksi osaa on tähän mennessä päässyt painoon.
Kotkinin todennäköisen trilogian ensimmäinen osa, joka kantaa alaotsikkoa 'Paradoxes of Power' on paremminkin yhdistetty georgialaisen elämäkerta, Venäjän vallankumouksen, bolshevikkien vallankaappauksen ja Euraasian historia. Ja hyvä näin, koska monet ajanjaksot joissa Stalin ei näyttele pääosaa, olivat joka tapauksessa lokakuun vallankaappauksen jälkeen tärkeitä kaikelle myöhemmin tapahtuneelle.
Tästä laveasta lähtökohdasta johtuen, Venäjän vallankumoukseen jo tutustuneille esitellään paljon tuttuja asioita, joihin tosin Kotkin pyrkii tilaisuuden tullen antamaan 'raikkaan' näkökulman, kuten historioitsijoilla monesti nykyään pyrkimyksenä on. Sen sijaan psykoanalyysista, 'freudilaisesta ulokkeesta', Kotkin ilmoituksensa mukaan pyrkii pysymään erossa ja se on oikein.
Näin ollen voi jo arvata, että lapsuuden kokemuksille ei Kotkin anna liikaa painoarvoa Isä Aurinkoisen kehityksessä, kuten Montefiore ja Service ovat tehneet ja monet vähemmän hohdokkaat, mutta ihmiselämälle tyypilliset tapaukset jäävät huomiotta ja joiden todenperäisyyttäkin voidaan vain arvuutella. Sanalla sanoen: nuori Dzugasvili ei elänyt aikaan ja paikkaan nähden erityisen vaikeissa oloissa tai sukulaissuhteissa, aivan kuten tervepäiset tutkijat ovat huomauttaneet erään toisen Johtajan nuoruudesta.
Kiistanalaisista asioista, joista lopullista totuutta on vaikea sanoa, on Kotkin asettunut lähes poikkeuksetta puolimatkaan. Yksi tällainen on ns. Kornilovin 'kapina' tai 'juttu' kuten englanninkielisessä kirjallisuudessa se ilmaistaan (idän sanamuodosta en tiedä) eli tapaus bolshevikkien ensimmäisen kaappausyrityksen aikana tai jälkeen heinäkuussa 1917, jolloin väliaikaisen hallituksen käytännön johtaja Kerenski kutsui Kornilovin pistäämään bolsukapinalle lopun, mutta joka Kerenskin mukaan olikin Kornilovin kaappausyritys.
Venäjän vallankumouksen historioitsija ja parhaiten vallankumouksellisten - niin bolshevikkien, kuin muidenkin Venäjän vallankumouksellisten - valheiden ja hämärtämisen läpi nähnyt, alkujaan puolanjuutalainen Richard Pipes toteaa ainoan kiinteän todistusaineiston - Kornilovin ja Kerenskin käymän lennätinkeskustelun - perusteella, että kyseessä oli Kerenskin Korniloville järjestämä ansa, jonka kaappausta tämä kuitenkin ilmeisesti vilpittömästi pelkäsi.
Mitään todistusaineistoa kaappausvalmisteluista ei kuitenkaan ole ja Kotkin asettuu puoliväliin ja väittää sekä Kornilovin valmistelleen kaappausta että Kerenskin omaansa. Ei joko-tai vaan sekä-että, joka tietysti historioitsijalle on helppo ratkaisu epävarmassa tilanteessa, mutta ei ehkä selkärankaisuutta osoittava.
Kirjoittaja pyrkii myös löytämään asioita, joita ei ole olemassa ja näkee mm. taantumuksellisissa, vuoden 1905 vallankumousyrityksen aikana ja jälkeen syntyneissä puolueissa tai liikkeissä,vaikkapa Venäjän kansan liitossa 'esifascisteja'. Kotkin tekee myös useasti toistetun virheen ja näkee mustat sadat jonain yhtenäisenä joukkona: mitään yhtä 'mustasotnjalaista' liikettä tai puoluetta ei ollut olemassa, eivätkä ne itseään sellaisiksi nimittäneet.
Teoksessa tulee myös selkeästi esitetyksi miksi Dzugasvilista tuli Uljanovin seuraaja, tämän päästessä istumaan kaikkiin tärkeisiin bolshevikkien elimiin ja Uljanovin nimenomaan tätä varten luomaan pääsihteerin virkaan (josta tämä oli 'valmis' eroamaan moneen kertaan, Leninin 'testamentin' vaatimuksen mukaan, mutta joka 'eroanomus' aina hylättiin - Stalinille uskollisten ollessa äänestämässä).
Stalin myös pyrki välitttömästi luomaan tiiviit suhteet turvallisuuselimiin ja hivuttamaan kätyrinsä kaikkialle missä mahdollista.
Ja selvääkin selvemmäksi käy, että Bronsteinista ei olisi koskaan voinut tulla Uljanovin seuraajaa, johtuen yksinkertaisesti tämän 'älyllisestä' elitismistä ('kansanomaisuuden' puuttesta, jonka kanssa Stalinilla ei ollut ongelmia) ja siitä, että tämä ei Stalinin tavoin ollut valmis 'arkiseen' työhön, esimerkiksi pyörittelemään sihteeristön papereita, joissa Koban painomuste oli tumma ja leveä.
Näyttää myös siltä, että Trotski omakätisesti sinetöi kohtalonsa jättäytymällä mm. pois Leninin hautajaisista, josta tälle tosin annettiin väärä päivämäärä, mutta jonne tämä olisi varmasti halutessaan päässyt, olihan hänellä yhä mahdollisuus käyttää puna-armeijan lentokoneita, kuten oli tehnyt kansalaissodan aikana ja pitkään sen jälkeen.
Ensimmäinen nide elämäkerrasta päättyy Stalinin Siperian-matkallaan, näennäisen yllättäen tekemään linjapuheeseen pienelle piirille, jossa tämä esittää maatalouden kollektivisointia.
Kirjan lopuksi Kotkin pohtii mitä olisi tapahtunut, jos Stalin olisi kuollut ennen Leniniä tai pikaisesti tämän jälkeen ja päätyy siihen, että neuvostovaltio olisi todennäköisesti lakannut olemasta.
Stephen Kotkinin Stalin-elämäkerran toisen osan alaotsikko on 'Waiting for Hitler' ja se on kuvaava niteelle heti kun maatalouden kollektivisoinnista isovenäläisillä alueilla päästään, kun Ukrainan selkäranka on katkaistu ja tammikuu 1933 koittaa. Poiketen ensimmäisestä osasta, tässä väistytään yleisestä historiasta ja Venäjän vallankumouksesta, Stalinin päästessä tarinan keskiöön, kuten elämäkertoihin yleensä kuuluu.
Ja ilman muuta näin, koska pian Leninin kuoleman jälkeen kaikki langat johtivat georgialaisen vallankumouksellisen toukkamaisiin sormiin, kuten eräs irvailija runollisesti Koban ruhjotuneista ulokkeista esitti.
