Kuka tarvitsee vihollisia, kun liittolaisena on Etikka-Joe? Sekös Tshiang Kai-shekia - Kiinan kansallisen puolueen, Kuomintangin ja Kiinan tasavallan johtajaa - mietitytti.
Käsitystään sekä 'maapähkinästä' (Stillwellin 'hellittelynimi' Tshiangille) että kenraali Stillwellista lienee tutkimustyönsä lomassa muuttanut myös pitkän uran Yhdysvaltain ulkoasiain palveluksessa tehnyt
historioitsija Jay Taylor, joka kirjoitti teoksen 'The Generalissimo - Chiang Kai-shek and the Struggle for Modern China'.
Aikaisemmin hän oli julkaissut teoksen Tshiang Kai-shekin pojasta Tshing-kuosta.
Sillä niin suuri vaikutus Stillwellin angloamerikkalaiselle yleisölle ja suurelle osalle poliittista johtoakin välittämästä tarinasta kansallisesta Kiinasta ja erityisesti sen johtajasta on ollut, että kiinalaisen suurmiehen maineenpalautus on vieläkin kesken.
Ystävämme Joen satuihin uskoi pitkälti myös tämän elämäkerrotsija Barbara W. Tuchman ('Sand Against the Wind: Stilwell and the American Experience in China, 1911–45') siitä, että 'Tshiang ei taistellut japanilaisia vastaan, vaan kiinalaiset kommunistit'.
Ei ole epäilystä siitä etteikö Tshiang Kai-shek - tuo Sun Yat-senin seuraaja ja tätä suosion kuopassakin uskollisesti seurannut kunnian mies - olisi modernin Kiinan perustaja: hän vei edeltäjänsä ohjelman loppuun, tosin vasta Formosan saarelle vetäydyttyään.
Tosiasiassa hän kuitenkin kokosi mantereella Kiinan yhdeksi valtioksi Pohjoisena sotaretkenä tunnetun operaation seurauksena. Se valtio tosin oli hauraalla pohjalla ja sitä pidettiin yllä hyvin monimutkaisten suhteitten kautta, joihin kuului ns. sotaherrojen kanssa tehdyt lehmänkaupat, joka ei voinut olla synnyttämättä laajaa korruptiota.
Korruptio kitkettiin juurinensa vasta Formosan saarella ja se todella tehtiin käytännössä, eikä vain puheissa.
Tshiangia on syytetty siitä, että tämä rikkoi liiton kommunistien kanssa, jonka edeltäjänsä näennäisesti oli pitänyt. Sun Yat-sen ei kuitenkaan koskaan ollut siinä tilanteessa, että olisi hallinnut manner-Kiinaa, toisin kuin seuraajansa ja täten valtakamppailu kommunistien kanssa ei tullut vielä ajankohtaiseksi.
Ilman muuta Sun olisi eläessään joutunut ennen pitkää katkaisemaan välit kommunisteihin, mikäli olisi halunnut noudattaa 'kolmea kansan periaatetta' (kansallinen itsenäisyys; kansanvalta; ja kolmas, epäselvin 'periaate', joka joskus käännetään 'sosialismiksi' tai kansan hyvinvoinniksi; Sun ei suinkaan ollut marxilaista sosialismin suuntaa kannattanut, mutta vallankumouksellinen joka tapauksessa) modernin kiinalaisen valtion perustana.
Tshiang kuitenkin menetti mantereen ja Kiinan historiaan kirjoitettiin suoraan tämän seurauksena kymmeniä miljoonia turhia uhreja vaatinut luku, jonka alaotsikkoja ovat 'suuri harppaus' ja 'kulttuurivallankumous' ja pääotsake 'Kiinan kansantasavalta'.
Miksi se sitten tapahtui, vaikka kansalliset joukot olivat aina länsisuuntaukseen asti kommunisteja paremmin koulutettuja ja lukumääräisempiä?
Tshiangin äärimmäinen uskollisuus ja kunnian käsite oli epäilemättä siihen osasyynä: jos Tshiangin alainen ei ollut tehnyt mitään henkilökohtaista häntä vastaan ja vaikka tämä olisi tiedetty korruptoituneeksi tai vaikkapa kommunistien vakoilijaksi, niin tämä sai silti jäädä virkaansa - jopa asevoimissa ja oikeastaan erityisesti siellä.
Sama asia koski Tshiangin uskomatonta sietokykyä suhteessa Stillwelliin: uskollisuus liittolaista kohtaan ennen kaikkea, vaikka tämän edustaja olikin todellisuudessa vahingollinen sotatoimille.
Yhdysvaltain asevoimien kenraali Joseph Stillwell päätyi johtamaan kiinalaisia joukkoja Tshiangin alaisuudessa Burman sotanäyttämölle.
Opinnäyttenään Stillwell tuhosi Kiinan kansallisen vallankumousarmeijan parhaat, saksalaisten kouluttamat joukot jättämällä useista alaistensa varoituksista huolimatta pohjoisen sivustansa auki japanilaisten hyökkäykselle Burmassa ja pitämällä ilmaherruutta höpöjuttuna.
Burman tehtävän mentyä mäntyyn ja Kiinan tasavallan menettäessä viimeisen huollon maareitin, Stillwell marssi Burmasta Intiaan esikuntansa kanssa - luvatta tai ilmoittamatta näennäiselle esimiehelleen eli Tshiangille.
Generallissimoa (joka vakiintui Tshiangin nimeksi länsimaisessa lehdistössä) kirvelti ja päiväkirjaan syntyi merkintöjä, mutta liittolaiseen piti luottaa - vielä vuosien ja monien samanlaisten selkkausten jälkeenkin.
Monien vaiheiden jälkeen Stillwellilla oli mahdollisuus saada ylipäällikkyys kaikista kiinalaisista joukoista, mutta kun tämä vittumaisuuttaan toimitti Tshiangille henkilökohtaisesti
Yhdysvaltain presidentti F. D. Rooseveltin - jota Tshiang arvosti 'vapaan maailman suurimpana miehenä' ja joka, vaikka taipui Etikka-Joen valheisiin 'Tshiangin taistelemattomuudesta',
arvosti myös Tshiangia - melko katkeran kirjeen (jonka lähettämistä tämä välittömästi katui) koskien Stillwellin nimittämistä ylipäälliköksi, niin Generallissimon mitta tuli täyteen tämän luullessa kirjettä uudeksi Stillwellin provokaatioksi ja niin Joe sai viimein lähteä.
Kirsikkana kakussa Stillwell laati salamurhasuunnitelman Tshiangin päästämiseksi päiviltä, ilmeisesti kenenkään korkeamman amerikkalaisen tahon pyytämättä (ei ainakaan 'ison pojan', joksi Stillwell kutsui Rooseveltia).
Tässä koomisessa suunnitelmassa Tshiangille olisi annettu toimimaton laskuvarjo, tämän hypätessä muka maahan syöksyvästä lentokoneesta.
Japanilaisten katkaistua Burmantien tarjoaman huoltoreitin, tilalle rakennettiin hiellä ja verellä lonkeroinen Ledontie - joka tosin valmistui vasta japanilaisten jo poistuttua manner-Kiinasta - ja se sai valmistuttuaan kunniakseen kantaa Stilwellin nimeä: Generallissimon viimeinen 'kunnianosoitus' suurelle kenraalille.
Mutta ei Yhdysvallat suinkaan ollut vuoden 1911 Kiinan vallankumouksen - jolloin mantshujen Tshing-dynastia syöstiin vallasta - jälkeen ensimmäinen Kiinan tasavallan kumppani.
Kuten jo todettua, mm. saksalaiset kouluttivat kansallisen vallankumousarmeijan yksikköjä (yhteys Saksaan katkesi kolmannen valtakunnan aikana, kun Hitler valitsi liittolaisekseen Japanin - kahdenvälisen kaupan tappioksi, jota Japanin kauppa ei korvannut).
Kiinalaisten todellinen kumppani niin materiaalisesti kuin rahoituksessa ennen suuntausta Yhdysvaltoihin oli Dzugasvilin Neuvostoliitto. Se toimitti aseita sekä Tshiangin johtamalle kansalliselle hallitukselle että kiinalaisille kommunisteille.
Ironista kyllä, Stalin mahtikäskyillään piti maolaiset kommunistit kurissa ja vaati yhteistä rintamaa kansallisten kanssa 'kääpiömerirosvoja' (Tshiangin 'hellittelynimi' japanilaisille; alkujaan merirosvoja, jotka ryöstivät Kiinan ja Korean rannikoita) vastaan; Koba piti kommunisteja vielä liian heikkoina.
Toinen asia on se, että noudattivatko kiinalaiset kommunistit yhteisen rintaman politiikkaa. Puheissa kyllä, teoissa eivät.
Ja se mitä Kiinan tasavaltalaisen hallituksen ja kiinalaisten kommunistien uskottiin tekevän suhteessa japanilaisten hyökkäykseen ja hallinnollisiin toimiin, oli kenraali Stillwellin kertomuksilla jälleen suuri merkitys Yhdysvaltain ja yleensä länsiliittoutuneiden johdossa.
Stillwellin mielestä Tshiangin joukot eivät taistelleet japanilaisia (toisen maailmansodan alettua; Japani hyökkäsi Kiinaan jo vuonna 1932) vastaan, vaan kommunistit.
Todellisuudessa asia oli päinvastoin ja kiinalaiset kommunistit pidättäytyivät taistelemasta japanilaisia vastaan ja kävivät itseasiassa kansalaissotaa sissitoimin kansallisia joukkoja vastaan.
Mutta oli Tshiang toden totta taistelemattakin: aina japanilaisten hyökkäyksestä 1932 vuoteen 1937 asti, jolloin Marco Polon sillan välikohtaus aloitti sodan virallisesti.
Syynä vuosien taistelemattomuudelle ja hiljattaiselle vetäytymiselle oli tietysti se, että armeija ei ollut valmis sotaan japanilaisia vastaan - eikä se todellisuudessa ollut sitä vielä vuonna 1937.
Taistelemattomuus laski 30-luvun alkupuolella mantereella suurta suosiota nauttineen kansallisen hallituksen arvostusta kiinalaisten keskuudessa ja nurinaa 'myönnytyksistä' japanilaisille esiintyi kaduilla kuin myös lehtineekerien tuotoksissa (toisin kuin kommunistit alueellaan, Kuomintang ei juuri lehtiä sensuroinut).
Tämä ajoi kiinalaisia myös kommunistien syliin, jotka tietysti puheissaan sotivat japanilaisia imperialisteja vastaan, vaikka eivät oikeasti mitään tehneetkään kansallisten hallitsemien alueiden valtaamisen lisäksi.
Kiinan kansallisen hallituksen julistettua sodan Japania vastaan, sen suosio jälleen nousi räjähdysmäisesti.
Tapahtuipa Kiinan jo 20-luvun loppupuolella alkaneen kansalaissodan rintamalla sitten mitä tahansa, niin tasavaltalaisen hallituksen kansallinen vallankumousarmeija kuitenkin voitti 'vastarintasodan' Japania vastaan.
Kommunistien osuus oli mitätön, jonka voi jo päätellä tappioluvuistakin.
Sodan Japania vastaan päätyttyä oli tietysti kansalaissodan jatkamisen (vaikka se oli kommunistien puolelta jatkunut koko Japania vastaan käydyn sodan ajan) aika.
Jälleen Stillwellin - mutta myös kenraali Marshallin, jonka yritys paikata kommunistien ja kansallisten välit epäonnistui - perintö tuli heikentämään Tshiangin hallituksen asemaa.
Neuvostoliitto nimittäin aseisti täyttä häkää kiinalaisia kommunisteja, mutta tämä jäi amerikkalaisilta 'huomaamatta' ja Yhdysvaltojen apu Kiinan tasavallalle pysyi sattumanvaraisena ja täysin mitättömänä kommunistien Neuvostoliitolta saamaan apuun nähden.
Ja näin se tuli jatkumaan aina lopulliseen petokseen Yhdistyneissä kansakunnissa asti, jolloin Kiinan tasavalta menetti istuimensa kansantasavallalle.
Minkälainen mies 'maapähkinä' sitten oli? Kuten todettua, uskollisuus ja kunnia muodostuivat tämän henkilön perustaksi ja Tshiang niistä piti kiinni, vaikka eräs kolmas mittari, nimittäin moraali olisikin asiassa jos toisessakin joskus luistanut.
Tshiang oli sekä uuskungfutselainen että neljännen vaimonsa myötä kristitty. Generallissimo kirjoitti säännöllisesti päiväkirjaa ainakin vuodesta 1918 lähtien kuolemaansa asti.
Pitkälle 20-luvulle Tshiang merkitsi ylös päivän aikana tehneitä virheitään ja usein itsekritiikki kohdistui äkkipikaisuuteen, malttinsa menettämiseen ja rahvaan huonoon kohteluun.
Kiinan vapauttaja aloitti aina päivänsä hiljaisella mietiskelyllä, jonka aikana tämä kirkasti mielessään alkavan päivän tehtävät.
Liityttyään ristikansaan oli tämä säännöllinen rukoilija ja kirkon penkkien kuluttaja. Neljännen vaimonsa kanssa tämä myös pystytti ja perusti useamman kirkon niin mantereelle kuin Formosaankin.
Tshiang luki Biblian kannesta kanteen, mutta tämän mielilukemiseksi jäi erään amerikkalaisen saarnamiehen kokoama rukouskirja, jonka sisältö koostui pitkälti Jobin kirjasta ja tämän selityksistä.
Se että uskoaan ei pitänyt menettää epätoivoisessakaan tilanteessa, näkyi myös Tshiangin johtamisessa: tämä poistui useampaan kertaan viime tingassa kaupungeista - mm. Nankingista ja Shanghaista -, joita oltiin menettämässä ja vihollisen jo ollessa porteilla.
Kyseenalaisuuksiin Tshiang myös syyllistyi. Kommunistit teurastettiin usempaan kertaan (mutta ei koskaan ratkaisevasti; Stalinia puhdistukset eivät myöskään haitanneet, vaan tuki Kuomintangille jatkui).
Tulvaporttien aukaiseminen japanilaisten etenemisen pysäyttämiseksi vuonna 1938 oli myös suuria kiinalaisia uhreja vaatinut teko, mutta se myös hidasti merkittävästi japanilaisten etenemistä.
Formosan saaren taiwanilaiset (jotka eivät ole siis kiinalaisia) pistettiin mantereen ruvetessa näyttämään menetetyltä julmasti kuriin vuonna 1947: helmikuun 28. päivän välikohtaus, jolloin kansallisen armeijan joukot ampuivat silmittömästi siviilejä Taipeissa.
Se mikä mantereella epäonnistui, tuli sitten Formosan saarella onnistumaan: korruptio onnistuttiin kitkemään erityisesti nuoria lahjakkaita - ja nousujohteisesti taiwanilaisia mannerkiinalaisten sijaan - hallinnollisia virkamiehiä ja politiikkoja virkoihin asettamalla.
Lopulta myös asevoimissa suoritettiin vanhojen partojen - useasti korruptoituneiden - poissiivoaminen.
Tässä kohden lienee mainittava se mielenkiitoinen seikka, että saarella Tshiang palkkasi myös entisiä Japanin keisarillisen armeijan upseereita takomaan soturihenkeä kiinalaisiin.
Pari näistä palkatuista upseereista olivat tunnettuja ja harjoittaneet sodan aikana 'tuhoa kaikki' -taktiikkaa mantereella, joka yksinkertaisuudessaan tarkoitti kaiken kivijalkaan polttamista ja kaikkien kiinalaisten tappamista.
Vaikka helmikuun 28. päivän verilöyly tuli luomaan pitkäaikaisen jännitteen mannerkiinalaisia, Tshiangia ja tasavaltalaista hallitusta kohtaan taiwanilaisten taholta, niin erityisesti Tshiangin aloittama maareformi (joka jäi mantereella tekemättä sodan takia; Tshiang ei ollut maaherrojen ja -aatelisten asialla sielläkään, kuten kommunistit väittivät),
jossa ennen japanilaisten omistamia valtiollisia maita myytiin taiwanilaisille maanviljelijöille halvalla, tuli kasvattamaan hallinnon ja Tshiangin henkilökohtaista suosiota taiwanilaisten keskuudessa.
Tshiang julisti elämänsä loppuun asti 'vastahyökkäystä mantereelle' - ei siksi, että tämä olisi sen uskonut olevan mahdollista, vaan painostaakseen aseapua Yhdysvalloilta ja pitääkseen mantereella taisteleet veteraanit ja mannerkiinalaiset yleensä tyytyväisinä.
Sissihyökkäyksiähän mantereelle tosin tehtiin vielä 60-luvullakin. Taiwanin salmen yli myös vaihdettiin vuosikausia tykkitulta.
Itse asiassa salmen välistä 'konfliktia' koordinoitiin kommunistien kanssa yhteistyössä.
Tshiangin tiedetään olleen lukuisia kertoja Hong Kongissa majailevan välittäjän kautta yhteydessä kiinalaiseen kommunistijohtaja Zhou Enlaihin - jonka kanssa tämä oli ollut Neuvostoliiton rahoittamassa Whampoan sotilasakatemiassa ja tiettävästi myös ystäviä -, molempien hallintojen uskoen saavan hyötyä sitoessaan sekä Yhdysvaltoja että Neuvostoliittoa.
Zhou myös välitti Tshiangille useita amerikkalaisten polittiikkojen kanssa käymiään keskusteluja.
Lopulta myös 'hallinollisesta ohjauksesta' luovuttiin - muutkin puolueet kuin Kuomintang sallittiin - ja Kiinan tasavallasta tuli todellinen demokratia, jota se on tietysti tänä päivänäkin.
Olihan ohjauksesta luovuttu ensimmäisen kerran jo mantereella, mutta se vähemmän yllättäen meni puihin kommunistien myyräntyön takia.
Teoksen lopuksi Jay Taylor esittää, että nykyinen manner-Kiinaa hallitseva kommunistinen hallinto on itseasiassa läheämpänä Tshiangin kuin Maon näkemystä. Ainoastaan 'hallinnollinen ohjaus' jatkuu ja sen loppua ei ole näköpiirissä.
Taylorin teksti on sujuvaa ja teokseen on tiivistetty paljon tietoa.
