Modernin sodankäynnin riippuvuussuhde teknologiaan alkoi 1990-luvun puolessavälissä
olla jo sillä tasolla, että eri asevoimien oli maailmanlaajuisesti tehtävä valintoja suorituskyvyn
ja sotataidon kehittämisen painopisteisiin. Suomessa 1990-luvulla tehtyjä ulkoja
puolustuspoliittisia peruslinjauksia sekä vuodesta 1995 alkaen laadittuja turvallisuus- ja
puolustuspoliittisia selontekoja tarkasteltaessa selviää, että sotilaallisen puolustuksen mukauttaminen
uusiin oloihin oli 1990-luvun keskeisin tavoite. Kun yllätyshyökkäyksen uhkakuvasta
luovuttiin ja se korvattiin Ruotsista lainatulla strategisen iskun torjuntamallilla, heijastevaikutukset
myös suomalaiseen sotataitoon olivat ilmeiset. Samoihin aikoihin Suomi
sai tilaisuuden hyödyntää hajonneen Varsovan liiton sotamateriaalin ylijäämää hankkimalla
puolustusvoimille runsaasti aseistusta, joskaan ei uutta vastaavaa. Niin sanottujen Itä-Saksan
puolustusmateriaalikauppojen myötä etenkin maavoimien tehokkuus kasvoi merkittävästi
suhteessa entisestään alentuneeseen sotilaallisen hyökkäyksen uhkaan.
Sotateknisen kehityksen sekä uhkakuvien muutosten myötä sissitoiminnan teoreettinen
ja käytännön kehittäminen jäivät 1990-luvun kuluessa hiljalleen muun sotilaallisen kehityksen
varjoon. Näkyvin todiste sissitoiminnan hiipumisesta lienee se, että sissitoiminta käsitteenä
ja taistelumenetelmänä suomalaisesta taktiikasta alkoi vuosituhannen vaihteessa
vähentyä suomalaisesta sotataidosta ja lopulta hiljalleen kadota kokonaan ohjesääntökirjallisuudesta
vuosien 2003–2006 kuluessa. Sissitoiminnan ja -taktiikan häviämiseen suomalaisesta
sotataidosta liittyy monia käytännöllisiä tekijöitä, mutta osin tunnesidonnaisiltakin
vaikuttavia perusteita. Perussyy sissitoiminnasta luopumiselle on liitettävissä sissijoukkojen,
lähinnä sissikomppanioiden ja erillispataljoonien, asteittaiseen poistamiseen perustamistehtäväluettelosta.
Viimeistään 2010-luvulle tultaessa Suomen kansainvälispoliittisen aseman
muuttuminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja sitä seurannut puolueettomuuskuvan voimakas
muutos sekä monet muut tekijät eivät enää edellyttäneet sotilaallisen maanpuolustuksen
olevan samanlainen kuin esimerkiksi 1950–1970-luvulla. Sissitoiminta on 1990-luvun
alusta lähtien taistelumenetelmänä siirtynyt yhä enemmän rajavartiolaitoksen rauhan ajan
koulutusvastuulle.
Vuodesta 1995 lähtien noin kolmen–neljän vuoden välein laadittujen turvallisuus- ja
puolustuspoliittisten selontekojen mukaan Suomen sotilaallisen puolustuksen perustaksi
on yhä 2010-luvulla määritelty alueellinen puolustusjärjestelmä. On myös muistettava, että
suomalainen yhteiskunta on muuttunut rajusti etenkin viimeisten vuosikymmenten aikana.
Ikäluokkien pienentyminen, työurien piteneminen, jatkuva kansainvälistyminen, kansalaisten
syrjäytyminen ja niin edelleen ovat vaikuttaneet välillisesti myös kansalliseen puolustukseen.
Puolustusvoimat ovat osa yhteiskuntaa ja sen on elettävä muutosten mukana sekä sopeuduttava
kehityksen aiheuttamiin ilmiöihin.
Suomen puolustusdoktriinin ja sotataidon muotoilussa puolustusrevisioilla, parlamentaarisilla
puolustuskomiteoilla ja -selonteoilla on ollut keskeinen merkitys.
Tasavallan presidentti on turvallisuuspolitiikan linjanvedoilla vaikuttanut myös puolustusdoktriinin sisältöön.
Puolustusvoimien johto on toiminut yhteisymmärryksessä ylipäällikön kanssa. Sen
sijaan doktriinin alatasoa eli joukkojen taisteluoppia on kehitetty lähes yksinomaan puolustusvoimien
sisäisin toimenpitein. Sen perusteista ja vaihtoehdoista käyty julkinen keskustelu
on ollut minimaalista verrattuna esimerkiksi keskieurooppalaiseen tai ruotsalaiseen
käytäntöön. Suomalainen maavoimien taisteluoppi on vastannut pääpiirtein kulloistakin
ulkomaisen kehityksen ja oman strategisen doktriinin asettamaa vaatimustasoa, mutta julkisen
keskustelun ja poliittisen mielenkiinnon puute on ehkä osaltaan vaikuttanut tarvittavien
määrärahojen myöntämiseen.
Puolustusjärjestelmän ja siihen liitetyn sotataidon kehittämisen ja kehittymisen perusedellytys
on, että se tunnetaan tutkimisen arvoiseksi. Suomalainen sotataito ja taktiikka ovat
tunnettuja monipiirteisyydestään, omaleimaisuudestaan sekä elinvoimastaan. Vallitsevin
piirre kautta aikojen on ollut tilanteenmukainen joustavuus ja kyky sopeutua vallitseviin
oloihin. Suomalaisen sotataidon kehityskaari osoittaa, että kunkin aikakauden operaatiotaito
ja taktiikka ovat soveltuneet ja ne on mukautettu hyväksyttyyn puolustuspoliittiseen linjaan
sekä puolustusjärjestelmään. Sama pätee sissitoimintaan osana suomalaista sotataitoa.
Alueellinen puolustusjärjestelmä sotataidollisine erityispiirteineen on osoittautunut toimivaksi,
tehokkaaksi ja muuntautumiskykyiseksi. Tausta-ajatus Suomessa pätee edelleen
2010-luvun sotilaallisen maanpuolustuksen järjestelyissä, vaikka käsitys alueellisen puolustuksen
luonteesta onkin eräänlaisessa muutostilassa. Myös sissitoiminnan perinteeseen
kuuluneella hajautetulla ja kootulla taistelutavalla on tässä uudistuksessa merkittävä rooli.
Maavoimien 2010-luvun taistelutavassa on entistä enemmän ymmärrettävä operatiivisten,
alueellisten ja paikallisjoukkojen käyttöperiaatteissa ja kouluttamisessa todelliset yhteensovittamisen
mahdollisuudet.
Kylmän sodan aikana Suomen omaksuman alueellisen puolustusjärjestelmän laaja kehitys
ja käyttöönotto pitävät sisällään ne piirteet, jotka selittävät paljolti sitä mihin suuntaan
puolustusvoimia ja maavoimia koskeva kehitys etenee. Sissitoiminta ja epätavanomaiset
taistelutavat ovat tutkimusaiheina historiaan ulottuvasta näkökulmasta huolimatta 2010-luvulla
hyvin ajankohtaisia. Esimerkiksi maavoimien uudistettu taistelutapa osana alati muuttuvaa
suomalaista sotataitoa sisältää paljon elementtejä epätavanomaisten sodankäyntimenetelmien
ja sissitoiminnan keinovalikoimasta. Lisäksi on muistettava, että alueellinen
puolustusjärjestelmä kaikessa laajuudessaankin on pitkän kehitystyön tulos – ei siten koskaan
täysin valmis. Siksi 2010-luvulla tehdyt uudistukset ja suurehko puolustusvoimauudistus
voidaan nähdä luonnollisina jatkumoina, eräällä tavalla alueellisen puolustusjärjestelmän
yhtenä evoluutiovaiheena.
Maailmassa 2000-luvulla näyttävästi esiin noussut kansainvälinen terrorismi on yhä useammin
yhdistetty toimintamenetelmiltään ja taktiikaltaan sissisodankäyntiin. Vaikka sota
taidon kannalta tarkasteltuna kyseessä on kaksi eri asiaa, niiden keinovalikoimat ovat hyvin
lähellä toisiaan. Terrorihyökkäysten voiman ja näyttävyyden myötä niiden mielikuvituksellisuus
on ylittänyt vastapuolen kaavamaisen ajattelukyvyn. Uutena ilmiönä ja uhkakuvana
maailmanlaajuisesti levinnyt kybersota eli tieto- ja energiaverkkoihin kohdistetut iskut
sekä niitä vastaan kehittynyt suojautuminen ovat myös nousseet sotataidon viitekehyksessä
aseellisen voimankäytön rinnalle. Kybersodalla voidaan yksinkertaisin keinoin vahingoittaa
vakavasti koko tietoyhteiskuntaa ja aiheuttaa suunnattomia taloudellisia menetyksiä ja jopa
ihmisuhreja. Näyttää siltä, että nykyajan terroristit ja kybersissit ovat ylittäneet maailman
kipukynnyksen. Niiden kimppuun käydään kaikilla rintamilla. On ryhdytty sanoista tekoihin
toisin kuin kylmän sodan aikana. Tässä sodassa pätevät perinteisen vastasissisodan opit:
eristetään, tukitaan huoltokanavat, jahdataan herkeämättä ja tuhotaan. Tärkeää on katkaista
rahoitus ja estää pääsy joukkotuhoaseiden lähteille. Teoriassa asia on yksinkertainen, mutta
niin kauan kun terroristit, tietoverkkosissit ja vastarinta pysyvät piilossa, niitä vastaan sotiminen
on vaikeaa.
Vaikka sissitoiminta ja -taktiikka ovat lähes tyystin hävinneet kirjoituksista, ohjesäännöistä
ja sotataidosta, kansallisella sissitoiminnalla ja sen kokemuspohjalla on yhä elintilaa.
Vähintään asian tutkiminen ja analyyttinen tarkastelu saisi jatkua, vaikka itse sissitoimintaa
ei suomalaiseen 2010-luvun sotilasdoktriiniin enää luettaisikaan kuuluvaksi. Taktiikka kaipaa
lisää aktiivisuutta ja yllätyksellisyyttä. Hajautetun taistelutavan perusta on yhä edelleen
riittävässä vaikutuksessa ja tuhoavassa tulivoimassa. Voidaan todeta, että maavoimien uudistunut
hajautettu taistelutapa soveltuu edelleen hyvin alueellisen puolustuksen perustalle.
Maantieteelliset olosuhteet ja suomalainen kansanluonne edesauttavat asiaa. Siksi sissitoiminnan
kehityksen tutkimisella ja pohdinnoilla voidaan arvioida olevan Suomen oloissa
tulevaisuudessakin merkitystä. Mikäli hajautetulla taistelutavalla saavutetaan edes jonkintasoinen
hyökkäyskynnystä nostava vaikutus, se palvelee Suomen sotilaallisen maanpuolustuksen
lisäksi kokonaisturvallisuutta merkittävästi. Yksikään vihollinen tuskin haluaa joutua
2010-luvun Afganistanin kaltaiseen epäselvään taistelutilanteeseen.
Kaiken edellä kuvatun perusteella voidaan sotataidon jatkuvaa kehitystä tutkia monista
lähtökohdista, mutta se on tehtävä taiten ja varoen. Ovathan sissisodankäynnin keinot joutuneet
ei-toivottujen käsitteiden kansioon. Kansallista sotataitoa kehitettäessä tulisi ensin
harkita tarkoin, mitä käsitteitä käytetään ja miten niiden taktiikan sisältö määritellään. Tärkeintä
olisi siten keskittyä kehittämään uudistettaville käsitteille myös niitä kuvaava sisältö
ja menettelytavat. Sotataitoa tulee ennen kaikkea tutkia järjestelmällisillä tutkimusmenetelmillä.
Tutkimus- ja kokeilutoiminta on toteutettava tavoitteellisesti, ja kerätyistä tuloksista
on tehtävä vertailukelpoiset analyysit. Sodanajan organisaatioita on kehitettävä tulevaisuuden
mukaisen sodankuvan ja uhkakuvien perusteilla. Koulutusta on kehitettävä edeten systemaattiseksi
kokonaisuudeksi, joka tuottaa tarvittavan reservin juuri niille alueille, joissa
hajautetun taistelun arvioidaan olevan todennäköistä ja mahdollista. Vaikka edellä kuvattu
työskentely on tutkimuksen osalta jo edennyt lupaavasti maavoimien ohjauksessa Maataistelukeskuksessa,
riittää kehitystyötä runsaasti vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Tämän tutkimuksen tulosten ja johtopäätösten kannalta ilmiselvät jatkotutkimuksen aiheet
suomalaisesta sissitoiminnasta liittyvät 1980-luvun jälkeiseen aikaan. Uudemman aikakauden
asiakirjojen ja lähdeaineiston salattavuusasteiden poistuessa voidaan väitöstutkimuksessa
tehtyä kokonaiskuvaa täydentää monilta muiltakin osin. Sissitaktiikan käytännön
toimintatapojen laajempi tutkimus syventäisi tämän väitöskirjan synteesiä, joten sitä voidaan
perustellusti esittää jatkotutkimusaiheeksi tai sotakoulunjen opinnäytetöiden yhteydessä
selvitettäväksi aihe-alueeksi. Yksi jatkotutkimuksen aihe on myös ulkomaisten vaikutteiden
ja tietojenvaihdon laajempi merkitys suomalaiseen sotataitoon. Etenkin naapurimaamme
Ruotsin vaikutuksien osalta asiaa pitäisi tutkia tarkemmin. Tämä on kuitenkin mahdollista
vasta sitten, kun sotilastiedustelun arkistoaineistoa saadaan laajemmin tutkimuskäyttöön.
Salattavuustekijöiden vuoksi siihen saattaa mennä vielä kymmeniä vuosia. Olemassa olevaa
tietoa on osattava etsiä, tutkia, hyödyntää ja soveltaa tehtäessä maanpuolustuksen ratkaisuja
kansallisiin oloihin sopiviksi. Tämä ajattelutapa, jos mikä, on suomalaisen sotataidon kannalta
ensiarvoisen tärkeä
Tämän väitöstutkimuksen perusteella voidaan todeta, että suomalainen sotataito ja laajaalaiset
kokemukset riittivät perusteeksi sissitoiminnan kehittämiseen.
