Kylmän sodan salaisuudet??

[Juna112Porojetsiin]

Pakkohan se oli katsoa - tommosen hehkutuksen jälkeen
(mitähän varten tuon aikakauden "elokuva"-musiikin pitää olla noin hemmetin spykedeelistä vingutusta)

Minä vähän kaipasin käsimerkkejä, mutta kun en ole jääkäri niin en noista jv-miesten suksisauvalla suoritetuista eleistä mitään ymmärrä.

Tuo porapatruuna toimi sakaramiinan panososana ja muistaakseni myös telamiinan räjäyttimenä.

Se on niin hieno ase !! Ottaen huomioon, että olen itse saanut mahdollisuuden tutustua erittäin läheisesti sirotteisiin, mm. välillä löytynyt kusella käydessä jalkaterän vierestä, kerran lapiosta asemaa kaivaessa - pidän porapanosta sivistyneenä ja eleganttina sulutteena. Halpa, simppeli, helppo ja tärvelee kohdettaan juuri sopivasti. Sitoo suuren määrän resursseja ja saattaa lamauttaa liikkeen varsin inhimillisesti. Saamarin Tarja - että se eukko ottaa päähän.

Emmalla olen ampunut 2000-luvulla, ja soiva peli. Sen takana luottaisi mahdollisuuksiinsa tosipaikassa, LS:n kanssa ei ehkä niinkään.

Meilläkin oli Emma mukana peruskoulutuskaudella, kun meille piti jv-perustaidot kuitenkin jotenkin opettaa. Jäi mieleen lähinnä, että se oli poikkeuksellisen kelju kantaa olalla. Muodoltaan semmoinen, että oli miten päin vain, aina jokin kohta oli terävä. Ehkäpä oikeat emma-miehet osasivat paremmin.

Tilapäisvälineet olivat suuressa roolissa ja videolla mainittuihin suksipaareihin löytyy opastusta isänmaan tarjoamasta vihkosesta.

No juuri sitä jäin ihmettelemään, että miten ne paarit tehdään. Siis tuossa reseptinä oli vain että; sukset ja havuja. Mutta siis miten ... (?)

 

[Tetra]

No juuri sitä jäin ihmettelemään, että miten ne paarit tehdään. Siis tuossa reseptinä oli vain että; sukset ja havuja. Mutta siis miten ... (?)

Omaa kokemusta juuri suksipaareista ei ole, sen sijaan huopa- tai takkipaareja tuli tehtyä (vaiko molempia? en muista).

Suksipaarit löytyy Talvikoulutusoppaasta sivuilta 135 - 136.

https://puolustusvoimat.fi/documents/1948673/2258487/PEVIESTOS-talvikoulutusopas.pdf/cce41141-5aa8-49a7-8de6-6337a34b8cdc/PEVIESTOS-talvikoulutusopas.pdf

 

[baikal]

Emmoja näin -ohimennen- ysärin alkupuolella tykkimiehille tarkoitetusta jakovarusteesta. Pelti-koopee taisi esiintyä rannikolla vielä sitäkin kauemmin. Ja kasarilla ammuttiin sota-aikana leimattuja patruunoita hurdan mycket. SuomiKplla ja ukko-pekalla ainakin.

Mihin saakka lienee sota-ajan tykistöammuksia piisannutkaan, en tiedä. Veikkaan, että kasarilla ammuttiin varmasti.

Anekdoottina: kasarin loppupuolella meille tarjottiin ihan ohjelmana sota-ajan näkkäriä alkuperäislootasta. Olihan se aika huikeeta järsiä varsin kovaa leipää....sitä oikeeta sota-ajan vanikkaa. Mutta se oli vaan sen yhden kerran.

 

[Old Boy]

Viihdytin itseäni tällä erinomaisella elokuvalla vuodelta 1957. Paitsi että välillä meinasi usko loppua, mutta vein nyt loppuun, kun tulin aloittaneeksi.
Ohjaus ja käsikirjoitus V. Koppinen, ja oletan, ettei kukaan muu voi olla kyseessä kuin Veikko Koppinen. Koska ensimmäisenä esiintyvänä joukkona on mainittu Savon Prikaati, niin vanhana savon jääkärinä oletan heidän olevan myös pääosasesittäjiä.
Savon Prikaati ja Veikko Koppinen, tämä yhtälö ei voi epäonnistua. Kuka jaksaa elokuvan katsoa, niin osaksi valideja neuvoja talvitoimintaan tänäkin päivänä. Mikäli olisi talvea.

Koppinen on päässyt toteuttamaan ideoitaan. Kaikki elokuvan konstit eivät tosin ole hänen keksimiään vaan eka Talvitaisteluopas tuli luonnoksena käyttöön jo 1927. Pitäisi verrata 50-luvun oppaisiin niin näkisi Koppisen vaikutuksen. Vaan kuka on hyväksyny tavallisen elokuvan mittaisen opetusrainan? Kaikki varusmiehethan nukkuisi 15 min kuluttua.

En jaksanu katsella kun sieltä tältä; ehkä palaan joskus asiaan. Mutta huomiota kiinnittää SavPr:n varusmiesten erinomainen hiihtotaito. Kaupungistuminen ei vielä ollu alkanu eikä maaseudulla kaikissa paikoissa edes tietä. Tai jos oli ei niitä talvella kukaan aurannu.

Kuvan tykki on todellakin 76 K02. Ammattitaidolla valittu, sillä tämä kaliberi on ainoa, joka talvella olisi voinu joukkoja seurata. 1200 kranun tuliannos painoi vain 1,1 tn ja itekin muistan inhimillisen kokoiset 44 kg:n ammuslaatikot, joissa oli 4 kranaattia. Lähteestä katsoin kuinka homma hoidettiín 1950-luvun valtakunnallisella Talvileirillä, kun metsässä oli lunta 60 cm: Hiihdettiin 4 latua rinnakkain jonka jälkeen tuli 10 ratsastajaa tekemään kavioura. Sittet tykit ja ammukset rekien kyydissä. Hevosen kuljetuskyky oli reen kanssa talvella enemmän kun kesällä eli noin 400 kg. Välttämättä se tuliannos ei mahdu kolmeen rekeen kun laatikoiden tilantarve on myös huomioitava. Ja sen lisäksi rehut tai heinät, joista jälkimmäinen onkin sitten ladon luokkaa.

Mitä tulee kranaatinheittimiin niin kevyillä putkilla niiden kuuluukin painua ekalla laukauksella juuri kuten kuvasta näkyyy. Painuminen riippuu panoksesta enkä osaa tarkemmin sanoa kun se ei oikein ole mun alaa.

 

[Iso-Mursu]

Emmoja näin -ohimennen- ysärin alkupuolella tykkimiehille tarkoitetusta jakovarusteesta. Pelti-koopee taisi esiintyä rannikolla vielä sitäkin kauemmin. Ja kasarilla ammuttiin sota-aikana leimattuja patruunoita hurdan mycket. SuomiKplla ja ukko-pekalla ainakin.

Mihin saakka lienee sota-ajan tykistöammuksia piisannutkaan, en tiedä. Veikkaan, että kasarilla ammuttiin varmasti.

Anekdoottina: kasarin loppupuolella meille tarjottiin ihan ohjelmana sota-ajan näkkäriä alkuperäislootasta. Olihan se aika huikeeta järsiä varsin kovaa leipää....sitä oikeeta sota-ajan vanikkaa. Mutta se oli vaan sen yhden kerran.

1999 olen kouluttanut yhellä reissulla ensisiteella ( vm 42) taistelijan verenvuodon tyrehdyttämistä. Samana vuonna hyvä kaveri, spolle puolella, oli ampunu jatkosodan aikasia Suomi-KP:n panoksia pistooliammunnoissa.

 

[Sarek1]

Hieno poiminta, @JR49 !

Tunnustan, että jonkinlainen lievä Die Hard -suhde tuohon elokuvan aihepiiriin on. Muutama juttu kirvoittaa kielenkantoja ja peilaan niitä metsäjänisaikaan 1980 -luvun puolivälissä (RVL files) ja ehkä vähän muuhunkin. Hajanaisia huomioita ja elokuvan herättämiä ajatuksia tiivisteinä (spoilerit) ja suorana tajunnanvirtana. Olkoon tämä postaus hiihtoliikkumiseen keskittyvä ensikommentti.

Kalustossa suurimpina eroina ovat kuormajuhdat (bankut ja moottorikelkat olivat hevosten tilalla), lasikuituahkiot ja muovipohjasukset. Tetsarimallissa oli jotain tuttua, mutta resuisia valjastetsareita päällä vain parina päivänä/330vrk pitäneenä ei niistä ole kovin selkeää muistikuvaa. Sissyt eivät nimittäin yhtään turhaa Gordionin solmua kuljettaneet mukana. Asepuolella ainoa maastovaruste oli rk62. Koulutuksesta Emmat poistuivat palveluksen alussa, kvkk:ta kirottiin joka kerran kun siihen tarvitsi koskea, Suomi-kp:lla harjoiteltiin ampumista myöten ja pystykorvia käpisteltiin pikkuisen kuivaharjoitteluna. Kypärää ei hiihtohommissa pahemmin käytetty. Siirtymien aikana kaikki tavara kuskattiin itse mukana. Polttopuut sahattiin ja pilkottiin itse käsipelillä, samoin sissiteltan telttakepit valmistettiin aina itse.

Spoiler: OT Pystykorvakaksintaistelut

Pystykorvalla pääsin palveluksen alkuvaiheessa villin pohjoisen ”kaksintaisteluun” arvostettua iäkästä toimiupseeriluutnanttia vastaan kun olin purkanut ja koonnut lukon nopeimmin omassa joukkueessa. Hävisin, mutta vain hiuksenhienosti, mistä sain konkarilta tunnustusta. Tuplakuolema olisi ollut koitoksen lopputulos. Kaksintaistelu alkoi ase sivulla asennossa seisten-> tuomarin komennosta potkaistaan ja nykäistään kivääri ylös, viritetään ja ammutaan tähdätty laukaus vastustajaan napanapin kohdalle. Käpistelyä eli aseotteita treenattiin saman koulutuksen aikana lähinnä huvin ja urheilun vuoksi. Pystykorvilla ei ammuttu.

Hiihtoetäisyydet: vallitseva tilanne, maaston peitteisyys sekä hiihtävän joukon tehtävä vaikuttavat hiihtoetäisyyksiin. Huomatkaa toiminta hidasteiden kohdalla (joukko on ilmeisesti siirtymämarssilla). Elokuvassa liikkeellä on pataljoona, mikä vaikuttaa tietysti asioihin. Meidän sissyjen hiihtely oli tuohon nähden pienen mittakaavan toimintaa lukumääräisesti mittailtuna.

Spoiler: Porukalla hiihtelystä

Joukon hiihtämisessä ja muutenkin maastotoiminnassa meillä oltiin vähemmän muodollisia eikä kertaakaan vedelty kättä lippaan. Mikäli mahdollista, ladulla kulkeneen joukon kokoa pyrittiin aina peittämään tai salaamaan. Jos liikuttiin hajautetussa ryhmityksessä, jälkipartio oli 1/2h viimeisen ryhmän jäljessä. Mitään merkkejä ei laduille laitettu. Harhautuksia tehtiin sopivin välein. Tienvarsitoiminnassa toiminta-alueella pidettiin yllä latuverkostoa, joka helpotti liikkumista ja auttoi salaamaan kulloistakin olinpaikkaa. Lumisade piti porukkaa kummasti liikkeellä, miksihän?

Mäkien laskeminen kuormattuna tai ilman lastia on huomattavan paljon varmempaa ja helpompaa jos laskee aavistuksenomaisessa telemark-asennossa eli toinen jalka kipenen edempänä kuin toinen. Ja polvet ovat aavistuksen koukkuasennon puolella. Asennon syvyys ja jousto mukautetaan alla olevaan mykkelikköön. Suorilta polvilta tai paino edessä/takana pöllähtää helposti nurin.

Ahkionarun napsuttelua elokuvan innoittamana

Spoiler: Naruja ja ahkioita

Naruahkion kanssa puijaaminen on eri asia kuin aisoilla varustetun vetäminen.
Ylämäissä ahkion voi vetää narujen kanssa käsipelillä, kuten elokuvassa esitetään. Mutta ei se kovin järkevää hommaa ole ja matkanteko hidastuu huomattavasti. Kerran tuli niin jyrkkä nousu, että kiskottiin narulla, mutta muuten katseltiin sopivia reittejä. Elokuvan mäki ei ollut tuolla kohtaa kovin jyrkän näköinen. Mäkiä voi vältellä jonkin veran hiihtoreittiä suunnitellessa, sillä ei joka nyppylän yli kannata mennä suoraan.

Alamäessä jarrumies voi olla apuna (elokuvassa ei jarrumiestä liiemmin käytetty) tai jos mäki on jyrkkä, ahkion laskee yksi kaveri alas. Ja kun tästä hommasta on tuolta ajalta viljalti kokemusta, niin napsuttelen virtuaaliolkaimiani tässä. Elokuvassa kaveri laskee loivalta nyppylältä alas naru löysällä. Väsyneenä tulee helposti tehtyä niin. Jos ahkio luistaa hyvin ja siinä on n. 60-80kg kuormaa, se tulee kintuille ja lujaa. Tai jos väliin tuleekin kanto tai näre, niin sama juttu. Hupsis ja kupsis.

Alamäessä ahkio otetaan vierelle lievässä telemark-asennossa ja narusta löysät pois eli otetaan narusta aivan ahkion keulasta kiinni. Jos haluaa käyttää narua tarvittaessa jarruna, niin silloin sitä voi jättää kädestä roikkumaan sopivaksi jarrusilmukaksi. (Tämä olisi helpompi näyttää kuin kertoa.) Jarrusilmukan käytön riskinä on, että se voi tarttua johonkin kiinni ja sitten taas mentiin. Ahkiolla voi jarruttaa kun sitä nostaa hieman keulasta, mutta myös silloin on hyvä muistaa, että massalla on oma voimansa. Puoliaurauksella voi joissain tilanteissa ja olosuhteissa jarruttaa hieman.

Se tuli huomattua, että LV217 edessä ja reppu takana + ahkio yksin vedettynä perässä 3vrk yhtäjaksoisella irtautumisella oli mielenkiintoinen rasti. Muulin luonne ei antanut enää myöten harjoituksen lopussa, joten kannoin sen pkrl:n radion reissun loppuun saakka. (Ei tartte auttaa )

217 rinnan puolella itse asiassa paransi kehon tasapainoa kun reppu oli selässä ja ahkio perässä (12,5kg/+30kg). Tosin sillä retkellä oli mahtava kantohanki, joten vetovastus oli ko. tilanteessa vain murto-osa siitä, mitä se olisi ollut pehmeän lumen aikaan. Umpisella ja tihkaalla kelillä olisi puhti saattanut loppua yksin vetäessä vaikka eteen olisi hiihdetty ahkiolatu.

Meillä metsäjäniksillä ahkionveto alkoi ryhmäkohtaisten ahkionvetokilpailujen muodossa, kun lunta oli 5cm maassa. Pianhan sitä valkoista tulikin sitten reilusti lisää. Ja kilpailu tapahtui kissanpierun aikaan ennen viikonloppuvapaille lähtöä. Ahkiolatua hiihti 3-6 kaveria ja jarruna oli yksi jos tarvi. Kolme veti ahkiota, jossa oli n. 60-80kg tavaraa. Lähtöpaikka oli mikä sattuu huitsin Nevada ja se piti ensin selvittää kartan avulla (”ottakaa selvää, missä olette, tässä kartta”) ja luvattuna lähtöaikana hiihtää maaliin ampumaradalle. Matka keskimäärin 15km. Simppeliä, eikös vain?

Sanomalehteä käärepaperina käytettiin huopakumisaappaiden irtohuopien päälle taiteltuna. Huovat pysyivät kuivempina paperin imiessä hieman kosteutta ja niinpä kengät eristivät kovalla pakkasella hieman paremmin. Jalkarättien kanssa en paperia tullut käyttäneeksi ja rättejä käytin vain kesäaikaan tavallisten kumisaappaiden kanssa. Ja siinä oikeaoppisesti taitellut rätit olivat sukkiin verrattuna nykytermein ilmaistuna OP. Joskus saatoin laittaa rättien päälle syylingit tai sopivan väljät sukat.

Hiihtohinauksen salojen opetteleminen alkoi kolmivuotiaana kun sain ensimmäiset sukseni. RVL filesin aikana olin vähän bankun perässä isomman porukan kanssa ja moottorikelkan perässä ryhmäkokoonpanolla ehkä vähän pikkuisen lievästi enemmän. Hinauksessa pitää fysiikan lainalaisuuksien käytännön soveltamiseen liittyvän ajatuksen olla koko ajan terässä. Ja se pikkuruinen telemark-asento sekä askelkäännökset herkkänä varpaan nokassa. Ennakointi vs reagointi, sitähän tämä tarkoittaa.

Spoiler: Jääpuikot kelkan perässä

Pakkasella hiihtohinauksessa oleminen on aikamoista hupia. Kerran -30 asteen pakkasella ajeltiin muutamia kymmeniä kilometrejä (n. 50-70km) hinauksessa ja kun kohmeinen matkamme päättyi, oli näky samaan aikaan huvittava ja säälittävä. Lakanakankaisista lumipuvuista oli jäljellä vain narut ja muutama repeytynyt pala kangasta. Kelkan nostattama lumipöly kasteli lumipuvut, jotka jäätyneinä rapsahtelivat rikki liikkuessa. Uusia lakanoita saatiin kuitenkin tilalle (nykymallien varhaiset esiesi-isät tulivat testiversioina käyttöön vasta myöhemmin). Kukaan ei palelluttanut itseään, mutta kyllä olo oli aika yleiskylmä ja kohmeinen vaikka varusteet olivat (lumipukuja lukuun ottamatta) hyviä. No, se kylmyyden aiheuttama pulma ratkesi tietysti reippaalla liikunnalla, jota oli onneksi varattu tarjolle riittävästi.

 

[JR49]

Hieno poiminta, @JR49 !

Tunnustan, että jonkinlainen lievä Die Hard -suhde tuohon elokuvan aihepiiriin on. Muutama juttu kirvoittaa kielenkantoja ja peilaan niitä metsäjänisaikaan 1980 -luvun puolivälissä (RVL files) ja ehkä vähän muuhunkin. Hajanaisia huomioita ja elokuvan herättämiä ajatuksia tiivisteinä (spoilerit) ja suorana tajunnanvirtana. Olkoon tämä postaus hiihtoliikkumiseen keskittyvä ensikommentti.

Kalustossa suurimpina eroina ovat kuormajuhdat (bankut ja moottorikelkat olivat hevosten tilalla), lasikuituahkiot ja muovipohjasukset. Tetsarimallissa oli jotain tuttua, mutta resuisia valjastetsareita päällä vain parina päivänä/330vrk pitäneenä ei niistä ole kovin selkeää muistikuvaa. Sissyt eivät nimittäin yhtään turhaa Gordionin solmua kuljettaneet mukana. Asepuolella ainoa maastovaruste oli rk62. Koulutuksesta Emmat poistuivat palveluksen alussa, kvkk:ta kirottiin joka kerran kun siihen tarvitsi koskea, Suomi-kp:lla harjoiteltiin ampumista myöten ja pystykorvia käpisteltiin pikkuisen kuivaharjoitteluna. Kypärää ei hiihtohommissa pahemmin käytetty. Siirtymien aikana kaikki tavara kuskattiin itse mukana. Polttopuut sahattiin ja pilkottiin itse käsipelillä, samoin sissiteltan telttakepit valmistettiin aina itse.

Spoiler: OT Pystykorvakaksintaistelut

Pystykorvalla pääsin palveluksen alkuvaiheessa villin pohjoisen ”kaksintaisteluun” arvostettua iäkästä toimiupseeriluutnanttia vastaan kun olin purkanut ja koonnut lukon nopeimmin omassa joukkueessa. Hävisin, mutta vain hiuksenhienosti, mistä sain konkarilta tunnustusta. Tuplakuolema olisi ollut koitoksen lopputulos. Kaksintaistelu alkoi ase sivulla asennossa seisten-> tuomarin komennosta potkaistaan ja nykäistään kivääri ylös, viritetään ja ammutaan tähdätty laukaus vastustajaan napanapin kohdalle. Käpistelyä eli aseotteita treenattiin saman koulutuksen aikana lähinnä huvin ja urheilun vuoksi. Pystykorvilla ei ammuttu.

Hiihtoetäisyydet: vallitseva tilanne, maaston peitteisyys sekä hiihtävän joukon tehtävä vaikuttavat hiihtoetäisyyksiin. Huomatkaa toiminta hidasteiden kohdalla (joukko on ilmeisesti siirtymämarssilla). Elokuvassa liikkeellä on pataljoona, mikä vaikuttaa tietysti asioihin. Meidän sissyjen hiihtely oli tuohon nähden pienen mittakaavan toimintaa lukumääräisesti mittailtuna.

Spoiler: Porukalla hiihtelystä

Joukon hiihtämisessä ja muutenkin maastotoiminnassa meillä oltiin vähemmän muodollisia eikä kertaakaan vedelty kättä lippaan. Mikäli mahdollista, ladulla kulkeneen joukon kokoa pyrittiin aina peittämään tai salaamaan. Jos liikuttiin hajautetussa ryhmityksessä, jälkipartio oli 1/2h viimeisen ryhmän jäljessä. Mitään merkkejä ei laduille laitettu. Harhautuksia tehtiin sopivin välein. Tienvarsitoiminnassa toiminta-alueella pidettiin yllä latuverkostoa, joka helpotti liikkumista ja auttoi salaamaan kulloistakin olinpaikkaa. Lumisade piti porukkaa kummasti liikkeellä, miksihän?

Mäkien laskeminen kuormattuna tai ilman lastia on huomattavan paljon varmempaa ja helpompaa jos laskee aavistuksenomaisessa telemark-asennossa eli toinen jalka kipenen edempänä kuin toinen. Ja polvet ovat aavistuksen koukkuasennon puolella. Asennon syvyys ja jousto mukautetaan alla olevaan mykkelikköön. Suorilta polvilta tai paino edessä/takana pöllähtää helposti nurin.

Ahkionarun napsuttelua elokuvan innoittamana

Spoiler: Naruja ja ahkioita

Naruahkion kanssa puijaaminen on eri asia kuin aisoilla varustetun vetäminen.
Ylämäissä ahkion voi vetää narujen kanssa käsipelillä, kuten elokuvassa esitetään. Mutta ei se kovin järkevää hommaa ole ja matkanteko hidastuu huomattavasti. Kerran tuli niin jyrkkä nousu, että kiskottiin narulla, mutta muuten katseltiin sopivia reittejä. Elokuvan mäki ei ollut tuolla kohtaa kovin jyrkän näköinen. Mäkiä voi vältellä jonkin veran hiihtoreittiä suunnitellessa, sillä ei joka nyppylän yli kannata mennä suoraan.

Alamäessä jarrumies voi olla apuna (elokuvassa ei jarrumiestä liiemmin käytetty) tai jos mäki on jyrkkä, ahkion laskee yksi kaveri alas. Ja kun tästä hommasta on tuolta ajalta viljalti kokemusta, niin napsuttelen virtuaaliolkaimiani tässä. Elokuvassa kaveri laskee loivalta nyppylältä alas naru löysällä. Väsyneenä tulee helposti tehtyä niin. Jos ahkio luistaa hyvin ja siinä on n. 60-80kg kuormaa, se tulee kintuille ja lujaa. Tai jos väliin tuleekin kanto tai näre, niin sama juttu. Hupsis ja kupsis.

Alamäessä ahkio otetaan vierelle lievässä telemark-asennossa ja narusta löysät pois eli otetaan narusta aivan ahkion keulasta kiinni. Jos haluaa käyttää narua tarvittaessa jarruna, niin silloin sitä voi jättää kädestä roikkumaan sopivaksi jarrusilmukaksi. (Tämä olisi helpompi näyttää kuin kertoa.) Jarrusilmukan käytön riskinä on, että se voi tarttua johonkin kiinni ja sitten taas mentiin. Ahkiolla voi jarruttaa kun sitä nostaa hieman keulasta, mutta myös silloin on hyvä muistaa, että massalla on oma voimansa. Puoliaurauksella voi joissain tilanteissa ja olosuhteissa jarruttaa hieman.

Se tuli huomattua, että LV217 edessä ja reppu takana + ahkio yksin vedettynä perässä 3vrk yhtäjaksoisella irtautumisella oli mielenkiintoinen rasti. Muulin luonne ei antanut enää myöten harjoituksen lopussa, joten kannoin sen pkrl:n radion reissun loppuun saakka. (Ei tartte auttaa )

217 rinnan puolella itse asiassa paransi kehon tasapainoa kun reppu oli selässä ja ahkio perässä (12,5kg/+30kg). Tosin sillä retkellä oli mahtava kantohanki, joten vetovastus oli ko. tilanteessa vain murto-osa siitä, mitä se olisi ollut pehmeän lumen aikaan. Umpisella ja tihkaalla kelillä olisi puhti saattanut loppua yksin vetäessä vaikka eteen olisi hiihdetty ahkiolatu.

Meillä metsäjäniksillä ahkionveto alkoi ryhmäkohtaisten ahkionvetokilpailujen muodossa, kun lunta oli 5cm maassa. Pianhan sitä valkoista tulikin sitten reilusti lisää. Ja kilpailu tapahtui kissanpierun aikaan ennen viikonloppuvapaille lähtöä. Ahkiolatua hiihti 3-6 kaveria ja jarruna oli yksi jos tarvi. Kolme veti ahkiota, jossa oli n. 60-80kg tavaraa. Lähtöpaikka oli mikä sattuu huitsin Nevada ja se piti ensin selvittää kartan avulla (”ottakaa selvää, missä olette, tässä kartta”) ja luvattuna lähtöaikana hiihtää maaliin ampumaradalle. Matka keskimäärin 15km. Simppeliä, eikös vain?

Sanomalehteä käärepaperina käytettiin huopakumisaappaiden irtohuopien päälle taiteltuna. Huovat pysyivät kuivempina paperin imiessä hieman kosteutta ja niinpä kengät eristivät kovalla pakkasella hieman paremmin. Jalkarättien kanssa en paperia tullut käyttäneeksi ja rättejä käytin vain kesäaikaan tavallisten kumisaappaiden kanssa. Ja siinä oikeaoppisesti taitellut rätit olivat sukkiin verrattuna nykytermein ilmaistuna OP. Joskus saatoin laittaa rättien päälle syylingit tai sopivan väljät sukat.

Hiihtohinauksen salojen opetteleminen alkoi kolmivuotiaana kun sain ensimmäiset sukseni. RVL filesin aikana olin vähän bankun perässä isomman porukan kanssa ja moottorikelkan perässä ryhmäkokoonpanolla ehkä vähän pikkuisen lievästi enemmän. Hinauksessa pitää fysiikan lainalaisuuksien käytännön soveltamiseen liittyvän ajatuksen olla koko ajan terässä. Ja se pikkuruinen telemark-asento sekä askelkäännökset herkkänä varpaan nokassa. Ennakointi vs reagointi, sitähän tämä tarkoittaa.

Spoiler: Jääpuikot kelkan perässä

Pakkasella hiihtohinauksessa oleminen on aikamoista hupia. Kerran -30 asteen pakkasella ajeltiin muutamia kymmeniä kilometrejä (n. 50-70km) hinauksessa ja kun kohmeinen matkamme päättyi, oli näky samaan aikaan huvittava ja säälittävä. Lakanakankaisista lumipuvuista oli jäljellä vain narut ja muutama repeytynyt pala kangasta. Kelkan nostattama lumipöly kasteli lumipuvut, jotka jäätyneinä rapsahtelivat rikki liikkuessa. Uusia lakanoita saatiin kuitenkin tilalle (nykymallien varhaiset esiesi-isät tulivat testiversioina käyttöön vasta myöhemmin). Kukaan ei palelluttanut itseään, mutta kyllä olo oli aika yleiskylmä ja kohmeinen vaikka varusteet olivat (lumipukuja lukuun ottamatta) hyviä. No, se kylmyyden aiheuttama pulma ratkesi tietysti reippaalla liikunnalla, jota oli onneksi varattu tarjolle riittävästi.

Sinulla on sana hallussa, ja siksi joudun sinut aina tägäämään näissä ketjuissa. Arvelinkin, että metsäjäniksellä on sanottavaa , eikä tarvinnut pettyä.
Onnistuit yllättämään ahkionveto-osiossa, en tiennytkään, että siitä voi tehdä noin tieteellistä . Itsekin kyllä ihmettelin, että kun esi-savonjääkäri lasketteli alamäkeä yksin ahkio perässään.
Mutta voisiko selitys olla esim. jarrumiehen puutteelle noiden puisten ahkioiden huomattavasti huonompi luisto? Olen tuollaista puista aitoa sota-aikaista päässyt käpistelemään, ja minusta se muistutti pientä soutuvenettä niin muodoltaan kuin painoltaankin. Ehkä malleissa oli eroja ja siinä yksilössä oli tekijänsä kädenjälki, mene ja tiedä, mutta kyllä lasikuituinen menevämpi on.

 

[Vaultboy]

Bundeswehrin koulutuselokuva siitä mitenkä selvitä vihollisen selustasta takaisin omille linjoille.

"Die Deutsche Socke muss sauber bleiben."

 

[Solidsnake]

Hieno poiminta, @JR49 !

Tunnustan, että jonkinlainen lievä Die Hard -suhde tuohon elokuvan aihepiiriin on. Muutama juttu kirvoittaa kielenkantoja ja peilaan niitä metsäjänisaikaan 1980 -luvun puolivälissä (RVL files) ja ehkä vähän muuhunkin. Hajanaisia huomioita ja elokuvan herättämiä ajatuksia tiivisteinä (spoilerit) ja suorana tajunnanvirtana. Olkoon tämä postaus hiihtoliikkumiseen keskittyvä ensikommentti.

Kalustossa suurimpina eroina ovat kuormajuhdat (bankut ja moottorikelkat olivat hevosten tilalla), lasikuituahkiot ja muovipohjasukset. Tetsarimallissa oli jotain tuttua, mutta resuisia valjastetsareita päällä vain parina päivänä/330vrk pitäneenä ei niistä ole kovin selkeää muistikuvaa. Sissyt eivät nimittäin yhtään turhaa Gordionin solmua kuljettaneet mukana. Asepuolella ainoa maastovaruste oli rk62. Koulutuksesta Emmat poistuivat palveluksen alussa, kvkk:ta kirottiin joka kerran kun siihen tarvitsi koskea, Suomi-kp:lla harjoiteltiin ampumista myöten ja pystykorvia käpisteltiin pikkuisen kuivaharjoitteluna. Kypärää ei hiihtohommissa pahemmin käytetty. Siirtymien aikana kaikki tavara kuskattiin itse mukana. Polttopuut sahattiin ja pilkottiin itse käsipelillä, samoin sissiteltan telttakepit valmistettiin aina itse.

Spoiler: OT Pystykorvakaksintaistelut

Pystykorvalla pääsin palveluksen alkuvaiheessa villin pohjoisen ”kaksintaisteluun” arvostettua iäkästä toimiupseeriluutnanttia vastaan kun olin purkanut ja koonnut lukon nopeimmin omassa joukkueessa. Hävisin, mutta vain hiuksenhienosti, mistä sain konkarilta tunnustusta. Tuplakuolema olisi ollut koitoksen lopputulos. Kaksintaistelu alkoi ase sivulla asennossa seisten-> tuomarin komennosta potkaistaan ja nykäistään kivääri ylös, viritetään ja ammutaan tähdätty laukaus vastustajaan napanapin kohdalle. Käpistelyä eli aseotteita treenattiin saman koulutuksen aikana lähinnä huvin ja urheilun vuoksi. Pystykorvilla ei ammuttu.

Hiihtoetäisyydet: vallitseva tilanne, maaston peitteisyys sekä hiihtävän joukon tehtävä vaikuttavat hiihtoetäisyyksiin. Huomatkaa toiminta hidasteiden kohdalla (joukko on ilmeisesti siirtymämarssilla). Elokuvassa liikkeellä on pataljoona, mikä vaikuttaa tietysti asioihin. Meidän sissyjen hiihtely oli tuohon nähden pienen mittakaavan toimintaa lukumääräisesti mittailtuna.

Spoiler: Porukalla hiihtelystä

Joukon hiihtämisessä ja muutenkin maastotoiminnassa meillä oltiin vähemmän muodollisia eikä kertaakaan vedelty kättä lippaan. Mikäli mahdollista, ladulla kulkeneen joukon kokoa pyrittiin aina peittämään tai salaamaan. Jos liikuttiin hajautetussa ryhmityksessä, jälkipartio oli 1/2h viimeisen ryhmän jäljessä. Mitään merkkejä ei laduille laitettu. Harhautuksia tehtiin sopivin välein. Tienvarsitoiminnassa toiminta-alueella pidettiin yllä latuverkostoa, joka helpotti liikkumista ja auttoi salaamaan kulloistakin olinpaikkaa. Lumisade piti porukkaa kummasti liikkeellä, miksihän?

Mäkien laskeminen kuormattuna tai ilman lastia on huomattavan paljon varmempaa ja helpompaa jos laskee aavistuksenomaisessa telemark-asennossa eli toinen jalka kipenen edempänä kuin toinen. Ja polvet ovat aavistuksen koukkuasennon puolella. Asennon syvyys ja jousto mukautetaan alla olevaan mykkelikköön. Suorilta polvilta tai paino edessä/takana pöllähtää helposti nurin.

Ahkionarun napsuttelua elokuvan innoittamana

Spoiler: Naruja ja ahkioita

Naruahkion kanssa puijaaminen on eri asia kuin aisoilla varustetun vetäminen.
Ylämäissä ahkion voi vetää narujen kanssa käsipelillä, kuten elokuvassa esitetään. Mutta ei se kovin järkevää hommaa ole ja matkanteko hidastuu huomattavasti. Kerran tuli niin jyrkkä nousu, että kiskottiin narulla, mutta muuten katseltiin sopivia reittejä. Elokuvan mäki ei ollut tuolla kohtaa kovin jyrkän näköinen. Mäkiä voi vältellä jonkin veran hiihtoreittiä suunnitellessa, sillä ei joka nyppylän yli kannata mennä suoraan.

Alamäessä jarrumies voi olla apuna (elokuvassa ei jarrumiestä liiemmin käytetty) tai jos mäki on jyrkkä, ahkion laskee yksi kaveri alas. Ja kun tästä hommasta on tuolta ajalta viljalti kokemusta, niin napsuttelen virtuaaliolkaimiani tässä. Elokuvassa kaveri laskee loivalta nyppylältä alas naru löysällä. Väsyneenä tulee helposti tehtyä niin. Jos ahkio luistaa hyvin ja siinä on n. 60-80kg kuormaa, se tulee kintuille ja lujaa. Tai jos väliin tuleekin kanto tai näre, niin sama juttu. Hupsis ja kupsis.

Alamäessä ahkio otetaan vierelle lievässä telemark-asennossa ja narusta löysät pois eli otetaan narusta aivan ahkion keulasta kiinni. Jos haluaa käyttää narua tarvittaessa jarruna, niin silloin sitä voi jättää kädestä roikkumaan sopivaksi jarrusilmukaksi. (Tämä olisi helpompi näyttää kuin kertoa.) Jarrusilmukan käytön riskinä on, että se voi tarttua johonkin kiinni ja sitten taas mentiin. Ahkiolla voi jarruttaa kun sitä nostaa hieman keulasta, mutta myös silloin on hyvä muistaa, että massalla on oma voimansa. Puoliaurauksella voi joissain tilanteissa ja olosuhteissa jarruttaa hieman.

Se tuli huomattua, että LV217 edessä ja reppu takana + ahkio yksin vedettynä perässä 3vrk yhtäjaksoisella irtautumisella oli mielenkiintoinen rasti. Muulin luonne ei antanut enää myöten harjoituksen lopussa, joten kannoin sen pkrl:n radion reissun loppuun saakka. (Ei tartte auttaa )

217 rinnan puolella itse asiassa paransi kehon tasapainoa kun reppu oli selässä ja ahkio perässä (12,5kg/+30kg). Tosin sillä retkellä oli mahtava kantohanki, joten vetovastus oli ko. tilanteessa vain murto-osa siitä, mitä se olisi ollut pehmeän lumen aikaan. Umpisella ja tihkaalla kelillä olisi puhti saattanut loppua yksin vetäessä vaikka eteen olisi hiihdetty ahkiolatu.

Meillä metsäjäniksillä ahkionveto alkoi ryhmäkohtaisten ahkionvetokilpailujen muodossa, kun lunta oli 5cm maassa. Pianhan sitä valkoista tulikin sitten reilusti lisää. Ja kilpailu tapahtui kissanpierun aikaan ennen viikonloppuvapaille lähtöä. Ahkiolatua hiihti 3-6 kaveria ja jarruna oli yksi jos tarvi. Kolme veti ahkiota, jossa oli n. 60-80kg tavaraa. Lähtöpaikka oli mikä sattuu huitsin Nevada ja se piti ensin selvittää kartan avulla (”ottakaa selvää, missä olette, tässä kartta”) ja luvattuna lähtöaikana hiihtää maaliin ampumaradalle. Matka keskimäärin 15km. Simppeliä, eikös vain?

Sanomalehteä käärepaperina käytettiin huopakumisaappaiden irtohuopien päälle taiteltuna. Huovat pysyivät kuivempina paperin imiessä hieman kosteutta ja niinpä kengät eristivät kovalla pakkasella hieman paremmin. Jalkarättien kanssa en paperia tullut käyttäneeksi ja rättejä käytin vain kesäaikaan tavallisten kumisaappaiden kanssa. Ja siinä oikeaoppisesti taitellut rätit olivat sukkiin verrattuna nykytermein ilmaistuna OP. Joskus saatoin laittaa rättien päälle syylingit tai sopivan väljät sukat.

Hiihtohinauksen salojen opetteleminen alkoi kolmivuotiaana kun sain ensimmäiset sukseni. RVL filesin aikana olin vähän bankun perässä isomman porukan kanssa ja moottorikelkan perässä ryhmäkokoonpanolla ehkä vähän pikkuisen lievästi enemmän. Hinauksessa pitää fysiikan lainalaisuuksien käytännön soveltamiseen liittyvän ajatuksen olla koko ajan terässä. Ja se pikkuruinen telemark-asento sekä askelkäännökset herkkänä varpaan nokassa. Ennakointi vs reagointi, sitähän tämä tarkoittaa.

Spoiler: Jääpuikot kelkan perässä

Pakkasella hiihtohinauksessa oleminen on aikamoista hupia. Kerran -30 asteen pakkasella ajeltiin muutamia kymmeniä kilometrejä (n. 50-70km) hinauksessa ja kun kohmeinen matkamme päättyi, oli näky samaan aikaan huvittava ja säälittävä. Lakanakankaisista lumipuvuista oli jäljellä vain narut ja muutama repeytynyt pala kangasta. Kelkan nostattama lumipöly kasteli lumipuvut, jotka jäätyneinä rapsahtelivat rikki liikkuessa. Uusia lakanoita saatiin kuitenkin tilalle (nykymallien varhaiset esiesi-isät tulivat testiversioina käyttöön vasta myöhemmin). Kukaan ei palelluttanut itseään, mutta kyllä olo oli aika yleiskylmä ja kohmeinen vaikka varusteet olivat (lumipukuja lukuun ottamatta) hyviä. No, se kylmyyden aiheuttama pulma ratkesi tietysti reippaalla liikunnalla, jota oli onneksi varattu tarjolle riittävästi.

Keulamiehenä mäenlasku ahkion kanssa oli mieltäylentävä kokemus, kun jarrumies tuiskahti turvalleen hankeen, tietääkseni ainoa konsti pysähtyä just nyt!

 

[inscout]

Hieno poiminta, @JR49 !

Tunnustan, että jonkinlainen lievä Die Hard -suhde tuohon elokuvan aihepiiriin on. Muutama juttu kirvoittaa kielenkantoja ja peilaan niitä metsäjänisaikaan 1980 -luvun puolivälissä (RVL files) ja ehkä vähän muuhunkin. Hajanaisia huomioita ja elokuvan herättämiä ajatuksia tiivisteinä (spoilerit) ja suorana tajunnanvirtana. Olkoon tämä postaus hiihtoliikkumiseen keskittyvä ensikommentti.

Kalustossa suurimpina eroina ovat kuormajuhdat (bankut ja moottorikelkat olivat hevosten tilalla), lasikuituahkiot ja muovipohjasukset. Tetsarimallissa oli jotain tuttua, mutta resuisia valjastetsareita päällä vain parina päivänä/330vrk pitäneenä ei niistä ole kovin selkeää muistikuvaa. Sissyt eivät nimittäin yhtään turhaa Gordionin solmua kuljettaneet mukana. Asepuolella ainoa maastovaruste oli rk62. Koulutuksesta Emmat poistuivat palveluksen alussa, kvkk:ta kirottiin joka kerran kun siihen tarvitsi koskea, Suomi-kp:lla harjoiteltiin ampumista myöten ja pystykorvia käpisteltiin pikkuisen kuivaharjoitteluna. Kypärää ei hiihtohommissa pahemmin käytetty. Siirtymien aikana kaikki tavara kuskattiin itse mukana. Polttopuut sahattiin ja pilkottiin itse käsipelillä, samoin sissiteltan telttakepit valmistettiin aina itse.

Spoiler: OT Pystykorvakaksintaistelut

Pystykorvalla pääsin palveluksen alkuvaiheessa villin pohjoisen ”kaksintaisteluun” arvostettua iäkästä toimiupseeriluutnanttia vastaan kun olin purkanut ja koonnut lukon nopeimmin omassa joukkueessa. Hävisin, mutta vain hiuksenhienosti, mistä sain konkarilta tunnustusta. Tuplakuolema olisi ollut koitoksen lopputulos. Kaksintaistelu alkoi ase sivulla asennossa seisten-> tuomarin komennosta potkaistaan ja nykäistään kivääri ylös, viritetään ja ammutaan tähdätty laukaus vastustajaan napanapin kohdalle. Käpistelyä eli aseotteita treenattiin saman koulutuksen aikana lähinnä huvin ja urheilun vuoksi. Pystykorvilla ei ammuttu.

Hiihtoetäisyydet: vallitseva tilanne, maaston peitteisyys sekä hiihtävän joukon tehtävä vaikuttavat hiihtoetäisyyksiin. Huomatkaa toiminta hidasteiden kohdalla (joukko on ilmeisesti siirtymämarssilla). Elokuvassa liikkeellä on pataljoona, mikä vaikuttaa tietysti asioihin. Meidän sissyjen hiihtely oli tuohon nähden pienen mittakaavan toimintaa lukumääräisesti mittailtuna.

Spoiler: Porukalla hiihtelystä

Joukon hiihtämisessä ja muutenkin maastotoiminnassa meillä oltiin vähemmän muodollisia eikä kertaakaan vedelty kättä lippaan. Mikäli mahdollista, ladulla kulkeneen joukon kokoa pyrittiin aina peittämään tai salaamaan. Jos liikuttiin hajautetussa ryhmityksessä, jälkipartio oli 1/2h viimeisen ryhmän jäljessä. Mitään merkkejä ei laduille laitettu. Harhautuksia tehtiin sopivin välein. Tienvarsitoiminnassa toiminta-alueella pidettiin yllä latuverkostoa, joka helpotti liikkumista ja auttoi salaamaan kulloistakin olinpaikkaa. Lumisade piti porukkaa kummasti liikkeellä, miksihän?

Mäkien laskeminen kuormattuna tai ilman lastia on huomattavan paljon varmempaa ja helpompaa jos laskee aavistuksenomaisessa telemark-asennossa eli toinen jalka kipenen edempänä kuin toinen. Ja polvet ovat aavistuksen koukkuasennon puolella. Asennon syvyys ja jousto mukautetaan alla olevaan mykkelikköön. Suorilta polvilta tai paino edessä/takana pöllähtää helposti nurin.

Ahkionarun napsuttelua elokuvan innoittamana

Spoiler: Naruja ja ahkioita

Naruahkion kanssa puijaaminen on eri asia kuin aisoilla varustetun vetäminen.
Ylämäissä ahkion voi vetää narujen kanssa käsipelillä, kuten elokuvassa esitetään. Mutta ei se kovin järkevää hommaa ole ja matkanteko hidastuu huomattavasti. Kerran tuli niin jyrkkä nousu, että kiskottiin narulla, mutta muuten katseltiin sopivia reittejä. Elokuvan mäki ei ollut tuolla kohtaa kovin jyrkän näköinen. Mäkiä voi vältellä jonkin veran hiihtoreittiä suunnitellessa, sillä ei joka nyppylän yli kannata mennä suoraan.

Alamäessä jarrumies voi olla apuna (elokuvassa ei jarrumiestä liiemmin käytetty) tai jos mäki on jyrkkä, ahkion laskee yksi kaveri alas. Ja kun tästä hommasta on tuolta ajalta viljalti kokemusta, niin napsuttelen virtuaaliolkaimiani tässä. Elokuvassa kaveri laskee loivalta nyppylältä alas naru löysällä. Väsyneenä tulee helposti tehtyä niin. Jos ahkio luistaa hyvin ja siinä on n. 60-80kg kuormaa, se tulee kintuille ja lujaa. Tai jos väliin tuleekin kanto tai näre, niin sama juttu. Hupsis ja kupsis.

Alamäessä ahkio otetaan vierelle lievässä telemark-asennossa ja narusta löysät pois eli otetaan narusta aivan ahkion keulasta kiinni. Jos haluaa käyttää narua tarvittaessa jarruna, niin silloin sitä voi jättää kädestä roikkumaan sopivaksi jarrusilmukaksi. (Tämä olisi helpompi näyttää kuin kertoa.) Jarrusilmukan käytön riskinä on, että se voi tarttua johonkin kiinni ja sitten taas mentiin. Ahkiolla voi jarruttaa kun sitä nostaa hieman keulasta, mutta myös silloin on hyvä muistaa, että massalla on oma voimansa. Puoliaurauksella voi joissain tilanteissa ja olosuhteissa jarruttaa hieman.

Se tuli huomattua, että LV217 edessä ja reppu takana + ahkio yksin vedettynä perässä 3vrk yhtäjaksoisella irtautumisella oli mielenkiintoinen rasti. Muulin luonne ei antanut enää myöten harjoituksen lopussa, joten kannoin sen pkrl:n radion reissun loppuun saakka. (Ei tartte auttaa )

217 rinnan puolella itse asiassa paransi kehon tasapainoa kun reppu oli selässä ja ahkio perässä (12,5kg/+30kg). Tosin sillä retkellä oli mahtava kantohanki, joten vetovastus oli ko. tilanteessa vain murto-osa siitä, mitä se olisi ollut pehmeän lumen aikaan. Umpisella ja tihkaalla kelillä olisi puhti saattanut loppua yksin vetäessä vaikka eteen olisi hiihdetty ahkiolatu.

Meillä metsäjäniksillä ahkionveto alkoi ryhmäkohtaisten ahkionvetokilpailujen muodossa, kun lunta oli 5cm maassa. Pianhan sitä valkoista tulikin sitten reilusti lisää. Ja kilpailu tapahtui kissanpierun aikaan ennen viikonloppuvapaille lähtöä. Ahkiolatua hiihti 3-6 kaveria ja jarruna oli yksi jos tarvi. Kolme veti ahkiota, jossa oli n. 60-80kg tavaraa. Lähtöpaikka oli mikä sattuu huitsin Nevada ja se piti ensin selvittää kartan avulla (”ottakaa selvää, missä olette, tässä kartta”) ja luvattuna lähtöaikana hiihtää maaliin ampumaradalle. Matka keskimäärin 15km. Simppeliä, eikös vain?

Sanomalehteä käärepaperina käytettiin huopakumisaappaiden irtohuopien päälle taiteltuna. Huovat pysyivät kuivempina paperin imiessä hieman kosteutta ja niinpä kengät eristivät kovalla pakkasella hieman paremmin. Jalkarättien kanssa en paperia tullut käyttäneeksi ja rättejä käytin vain kesäaikaan tavallisten kumisaappaiden kanssa. Ja siinä oikeaoppisesti taitellut rätit olivat sukkiin verrattuna nykytermein ilmaistuna OP. Joskus saatoin laittaa rättien päälle syylingit tai sopivan väljät sukat.

Hiihtohinauksen salojen opetteleminen alkoi kolmivuotiaana kun sain ensimmäiset sukseni. RVL filesin aikana olin vähän bankun perässä isomman porukan kanssa ja moottorikelkan perässä ryhmäkokoonpanolla ehkä vähän pikkuisen lievästi enemmän. Hinauksessa pitää fysiikan lainalaisuuksien käytännön soveltamiseen liittyvän ajatuksen olla koko ajan terässä. Ja se pikkuruinen telemark-asento sekä askelkäännökset herkkänä varpaan nokassa. Ennakointi vs reagointi, sitähän tämä tarkoittaa.

Spoiler: Jääpuikot kelkan perässä

Pakkasella hiihtohinauksessa oleminen on aikamoista hupia. Kerran -30 asteen pakkasella ajeltiin muutamia kymmeniä kilometrejä (n. 50-70km) hinauksessa ja kun kohmeinen matkamme päättyi, oli näky samaan aikaan huvittava ja säälittävä. Lakanakankaisista lumipuvuista oli jäljellä vain narut ja muutama repeytynyt pala kangasta. Kelkan nostattama lumipöly kasteli lumipuvut, jotka jäätyneinä rapsahtelivat rikki liikkuessa. Uusia lakanoita saatiin kuitenkin tilalle (nykymallien varhaiset esiesi-isät tulivat testiversioina käyttöön vasta myöhemmin). Kukaan ei palelluttanut itseään, mutta kyllä olo oli aika yleiskylmä ja kohmeinen vaikka varusteet olivat (lumipukuja lukuun ottamatta) hyviä. No, se kylmyyden aiheuttama pulma ratkesi tietysti reippaalla liikunnalla, jota oli onneksi varattu tarjolle riittävästi.

Huoh...

Hiihtäminen on itsensä vihtahousun keksintö. En lapsena koskaan ymmärtänyt mitä järkeä oli yrittää kulkea kahden kepin päällä jotka kulkivat yhtä paljon eteen kuin taakseppäinkin. Ja yleensä vielä siten, että toinen jalka meni aina eri suuntaan kuin toinen. Ja vielä terävät tikut käsissä jotka varmistivat maksimaalisen vammautumisen väistämättömän kaatumisen tapahtuessa. Jääköön kertomatta mitä tapahtui ala- ja ylämäissä. Niistä riittäisi tarinaa uudeksi Jobin Kirjaksi.

Armeija-aikana Allah oli kuitenkin armollinen ja oli hyvin vähäluminen talvi. Mutta vaikka krh:n tehtävä onkin räjäyttää hikilautailijat taivaan tuuliin (kuten oikein ja kohtuullista on), jouduimme pari kertaa tutustumaan tähän kidutukseen. Syypäänä lähinnä hiihtohullu vääpeli joka oli kovan tason ampumahiihtäjä ja ilmestyi kasarmille aina vasta talven tullessa kuin joulun Paha Henki.

Menemättä sen tarkemmin kyseisten kärsimysnäytelmien yksityiskohtiin, kuulin pari osuvaa ja mieleenpainunutta kommenttia kyseisestä kidutusmuodosta. Ehkä kuvaavin kuului ensimmäisen hiihtolenkkimme jälkeen. Olimme kontanneet perille ja moraalin kohotukseksi kyseinen vääpeli katsoi parhaaksi kertoa Talvisodan ihmeestä ja suksien merkityksestä mottitaisteluiden sankarieepoksessa.

Luonnollisesti kukaan ei uskaltanut sanoa mitään ennen puheen loppumista ja vääpelin poistumista, minkä jälkeen kuulin seuraavan arvion tilanteesta:

"V...ttu. Jos mä olisin ollut siellä mä olisin loikannu sinne mottiin. Sais rauhassa paleltua jonkun puun viereen kun tässä hukkuu hitaasti hikeen ja surkeuteen. Motissa pääsee edes joukkohautaan, mutta tässä ei jää kuin sauva muistoksi pystyyn jonkin suon reunaan"

Armeijan jälkeen vannoin käsi votkapullolla että en hiihdä metriäkään eläessäni. Tämä lupaus on pitänyt eikä ihan helpolla murru!

 

[Solidsnake]

Huoh...

Hiihtäminen on itsensä vihtahousun keksintö. En lapsena koskaan ymmärtänyt mitä järkeä oli yrittää kulkea kahden kepin päällä jotka kulkivat yhtä paljon eteen kuin taakseppäinkin. Ja yleensä vielä siten, että toinen jalka meni aina eri suuntaan kuin toinen. Ja vielä terävät tikut käsissä jotka varmistivat maksimaalisen vammautumisen väistämättömän kaatumisen tapahtuessa. Jääköön kertomatta mitä tapahtui ala- ja ylämäissä. Niistä riittäisi tarinaa uudeksi Jobin Kirjaksi.

Armeija-aikana Allah oli kuitenkin armollinen ja oli hyvin vähäluminen talvi. Mutta vaikka krh:n tehtävä onkin räjäyttää hikilautailijat taivaan tuuliin (kuten oikein ja kohtuullista on), jouduimme pari kertaa tutustumaan tähän kidutukseen. Syypäänä lähinnä hiihtohullu vääpeli joka oli kovan tason ampumahiihtäjä ja ilmestyi kasarmille aina vasta talven tullessa kuin joulun Paha Henki.

Menemättä sen tarkemmin kyseisten kärsimysnäytelmien yksityiskohtiin, kuulin pari osuvaa ja mieleenpainunutta kommenttia kyseisestä kidutusmuodosta. Ehkä kuvaavin kuului ensimmäisen hiihtolenkkimme jälkeen. Olimme kontanneet perille ja moraalin kohotukseksi kyseinen vääpeli katsoi parhaaksi kertoa Talvisodan ihmeestä ja suksien merkityksestä mottitaisteluiden sankarieepoksessa.

Luonnollisesti kukaan ei uskaltanut sanoa mitään ennen puheen loppumista ja vääpelin poistumista, minkä jälkeen kuulin seuraavan arvion tilanteesta:

"V...ttu. Jos mä olisin ollut siellä mä olisin loikannu sinne mottiin. Sais rauhassa paleltua jonkun puun viereen kun tässä hukkuu hitaasti hikeen ja surkeuteen. Motissa pääsee edes joukkohautaan, mutta tässä ei jää kuin sauva muistoksi pystyyn jonkin suon reunaan"

Armeijan jälkeen vannoin käsi votkapullolla että en hiihdä metriäkään eläessäni. Tämä lupaus on pitänyt eikä ihan helpolla murru!

Omana armeija aikana poltettiin viimeisiä puusuksia sissikaminassa, sisäilma oli tervanraikas ilmankos tähänkin ikään on niin hyvinsäilynyt

 

[baikal]

Mäkien laskeminen kuormattuna tai ilman lastia on huomattavan paljon varmempaa ja helpompaa jos laskee aavistuksenomaisessa telemark-asennossa eli toinen jalka kipenen edempänä kuin toinen. Ja polvet ovat aavistuksen koukkuasennon puolella. Asennon syvyys ja jousto mukautetaan alla olevaan mykkelikköön. Suorilta polvilta tai paino edessä/takana pöllähtää helposti nurin

Kohtuullisen kuorman alla pimeässä väsyneenä tuo telemark tahtoo helposti muuttua liian syväksi ja taas mentiin. Siinä on joku momenttipiste, jota ei kannata ylittää.....eritoten mutkaan alamäessä laskettaessa pitää olla erityisen terävänä. Siinä tulee lisäpainetta reiteen, pohkeeseen, polveen ja kas, keskivartalon lihakset ratkaisevat paljon siitä, miten reppumies pärjää. Jokainen väsysissi muistaa miltä tuntuu, kun taakka alkaa hiihtäessä huojuttaa ukkoa. Sen sivuliikkeen ilmestyminen hiihtäjiin kertoo, että kohta on pitkän tauon paikka.

 

[Deleted member 2762]

Huoh...

Hiihtäminen on itsensä vihtahousun keksintö. En lapsena koskaan ymmärtänyt mitä järkeä oli yrittää kulkea kahden kepin päällä jotka kulkivat yhtä paljon eteen kuin taakseppäinkin. Ja yleensä vielä siten, että toinen jalka meni aina eri suuntaan kuin toinen. Ja vielä terävät tikut käsissä jotka varmistivat maksimaalisen vammautumisen väistämättömän kaatumisen tapahtuessa. Jääköön kertomatta mitä tapahtui ala- ja ylämäissä. Niistä riittäisi tarinaa uudeksi Jobin Kirjaksi.

Armeija-aikana Allah oli kuitenkin armollinen ja oli hyvin vähäluminen talvi. Mutta vaikka krh:n tehtävä onkin räjäyttää hikilautailijat taivaan tuuliin (kuten oikein ja kohtuullista on), jouduimme pari kertaa tutustumaan tähän kidutukseen. Syypäänä lähinnä hiihtohullu vääpeli joka oli kovan tason ampumahiihtäjä ja ilmestyi kasarmille aina vasta talven tullessa kuin joulun Paha Henki.

Menemättä sen tarkemmin kyseisten kärsimysnäytelmien yksityiskohtiin, kuulin pari osuvaa ja mieleenpainunutta kommenttia kyseisestä kidutusmuodosta. Ehkä kuvaavin kuului ensimmäisen hiihtolenkkimme jälkeen. Olimme kontanneet perille ja moraalin kohotukseksi kyseinen vääpeli katsoi parhaaksi kertoa Talvisodan ihmeestä ja suksien merkityksestä mottitaisteluiden sankarieepoksessa.

Luonnollisesti kukaan ei uskaltanut sanoa mitään ennen puheen loppumista ja vääpelin poistumista, minkä jälkeen kuulin seuraavan arvion tilanteesta:

"V...ttu. Jos mä olisin ollut siellä mä olisin loikannu sinne mottiin. Sais rauhassa paleltua jonkun puun viereen kun tässä hukkuu hitaasti hikeen ja surkeuteen. Motissa pääsee edes joukkohautaan, mutta tässä ei jää kuin sauva muistoksi pystyyn jonkin suon reunaan"

Armeijan jälkeen vannoin käsi votkapullolla että en hiihdä metriäkään eläessäni. Tämä lupaus on pitänyt eikä ihan helpolla murru!

Niin sitä itsekin lupasin, jo yläasteen jälkeen, mutta mieli ja liha on heikko ja nyt en tiedä mitään muuta niin mieluisaa talvella kuin umpihankihiihto Ja muutenkin talvi on se oma vuodenaika syksyn lisäksi, kevät ja kesä on lällärikamaa. Tosin peruskoulun traumoista toipumiseen meni liki 30 vuotta, jotain sielläkin siis saatiin taottua päähän

 

[Deleted member 2762]

Kohtuullisen kuorman alla pimeässä väsyneenä tuo telemark tahtoo helposti muuttua liian syväksi ja taas mentiin. Siinä on joku momenttipiste, jota ei kannata ylittää.....eritoten mutkaan alamäessä laskettaessa pitää olla erityisen terävänä. Siinä tulee lisäpainetta reiteen, pohkeeseen, polveen ja kas, keskivartalon lihakset ratkaisevat paljon siitä, miten reppumies pärjää. Jokainen väsysissi muistaa miltä tuntuu, kun taakka alkaa hiihtäessä huojuttaa ukkoa. Sen sivuliikkeen ilmestyminen hiihtäjiin kertoo, että kohta on pitkän tauon paikka.

Juu, rinkka selässä on kiinnostavaa suorittaa keppihelvettietenmistä, siihen kun ripotellaan tehometsätalouden antina sopevia ojia, niin alkaa kummasti tuntumaan jo tällainen tasamaakin tuskalta. Lisäksi se, että varmaan iän tuoman kankeuden ja nivusten joustamattomuuden seurauksena haaraloikkimisessa kuuluu melkein selkeitä rasahduksia genitaalialueelta

 

[inscout]

Niin sitä itsekin lupasin, jo yläasteen jälkeen, mutta mieli ja liha on heikko ja nyt en tiedä mitään muuta niin mieluisaa talvella kuin umpihankihiihto Ja muutenkin talvi on se oma vuodenaika syksyn lisäksi, kevät ja kesä on lällärikamaa. Tosin peruskoulun traumoista toipumiseen meni liki 30 vuotta, jotain sielläkin siis saatiin taottua päähän

Varo!

Liikaa hiihtäneet joutuvat väistämättä suksipsykoosiin. Ei ole kaunis näky...

 

[PSS]

Huoh...

Hiihtäminen on itsensä vihtahousun keksintö. En lapsena koskaan ymmärtänyt mitä järkeä oli yrittää kulkea kahden kepin päällä jotka kulkivat yhtä paljon eteen kuin taakseppäinkin. Ja yleensä vielä siten, että toinen jalka meni aina eri suuntaan kuin toinen. Ja vielä terävät tikut käsissä jotka varmistivat maksimaalisen vammautumisen väistämättömän kaatumisen tapahtuessa. Jääköön kertomatta mitä tapahtui ala- ja ylämäissä. Niistä riittäisi tarinaa uudeksi Jobin Kirjaksi.

Armeija-aikana Allah oli kuitenkin armollinen ja oli hyvin vähäluminen talvi. Mutta vaikka krh:n tehtävä onkin räjäyttää hikilautailijat taivaan tuuliin (kuten oikein ja kohtuullista on), jouduimme pari kertaa tutustumaan tähän kidutukseen. Syypäänä lähinnä hiihtohullu vääpeli joka oli kovan tason ampumahiihtäjä ja ilmestyi kasarmille aina vasta talven tullessa kuin joulun Paha Henki.

Menemättä sen tarkemmin kyseisten kärsimysnäytelmien yksityiskohtiin, kuulin pari osuvaa ja mieleenpainunutta kommenttia kyseisestä kidutusmuodosta. Ehkä kuvaavin kuului ensimmäisen hiihtolenkkimme jälkeen. Olimme kontanneet perille ja moraalin kohotukseksi kyseinen vääpeli katsoi parhaaksi kertoa Talvisodan ihmeestä ja suksien merkityksestä mottitaisteluiden sankarieepoksessa.

Luonnollisesti kukaan ei uskaltanut sanoa mitään ennen puheen loppumista ja vääpelin poistumista, minkä jälkeen kuulin seuraavan arvion tilanteesta:

"V...ttu. Jos mä olisin ollut siellä mä olisin loikannu sinne mottiin. Sais rauhassa paleltua jonkun puun viereen kun tässä hukkuu hitaasti hikeen ja surkeuteen. Motissa pääsee edes joukkohautaan, mutta tässä ei jää kuin sauva muistoksi pystyyn jonkin suon reunaan"

Armeijan jälkeen vannoin käsi votkapullolla että en hiihdä metriäkään eläessäni. Tämä lupaus on pitänyt eikä ihan helpolla murru!

No, niinhän se entinenkin tyttö totesi polkupyörästä, että hänhän ei jalat levällään istu semmoisen vehkeen päälle, joka ei itse pystyssä pysy.

 

[baikal]

Suht luotettavalta taholta olen kuullut, että jäsen @Woodsman kotiseudulla hiihto on viety ihan uudelle levelille.

 

[Deleted member 2762]

Suht luotettavalta taholta olen kuullut, että jäsen @Woodsman kotiseudulla hiihto on viety ihan uudelle levelille.

Katso liite: 39891

Niin, eipä tästä ole kovin pitkästi niille nevoille missä edesmennyt hiihtohirmu Myllylä haki kesäkuntoaan. Siitä ja tuosta kuvasta voi päätellä, että jonkinmoista heikkopäisyyttä esiintyy, itsellä tosin vain siinä, että rääkkään itseäni intin laudoilla ja ah niin ihanan karkeilla sarkahousulla Ehkä sitä ei tulis niin paljon hiertymiä jos vetäsis munasillaan

 

[vilval]

Voi pojat kun tietäsitte

 

[Sarek1]

Sinulla on sana hallussa, ja siksi joudun sinut aina tägäämään näissä ketjuissa. Arvelinkin, että metsäjäniksellä on sanottavaa , eikä tarvinnut pettyä.
Onnistuit yllättämään ahkionveto-osiossa, en tiennytkään, että siitä voi tehdä noin tieteellistä . Itsekin kyllä ihmettelin, että kun esi-savonjääkäri lasketteli alamäkeä yksin ahkio perässään.
Mutta voisiko selitys olla esim. jarrumiehen puutteelle noiden puisten ahkioiden huomattavasti huonompi luisto? Olen tuollaista puista aitoa sota-aikaista päässyt käpistelemään, ja minusta se muistutti pientä soutuvenettä niin muodoltaan kuin painoltaankin. Ehkä malleissa oli eroja ja siinä yksilössä oli tekijänsä kädenjälki, mene ja tiedä, mutta kyllä lasikuituinen menevämpi on.

Ahkion vetäminen on tieteen, taiteen ja hien yhdistelmä.

Elokuvan tilanteessa voisin kuvitella tosiaan lyhyehkön mäen ja heikohkon luiston olevan syynä sille, että jarrunarusta ei pidetä kiinni. Omilla vetovuoroilla en jarrumiestä kaipaillut silloin jos vedin ahkiota yksin, sillä otin sen automaattisesti kuvaamallani tavalla ”haltuun” eli löysät pois vetonarusta ja tilanteeseen sopivassa* Telemark-kyyryssä mäkeä alas. Olen lähtöisin runsaslumisista vaaramaisemista, joten talvisessa mäkimaastossa toimiminen oli ja on edelleen minulle ”normaalia”. Aakeella laakeella tuntuu oudolta.

Puisia ahkioita olen (siviilissä) kokeillut lapsuusaikana pulkkamäessä samoin kuin lasikuituista (sellainen on edelleen olemassa). Niiden luistossa ja käytettävyydessä oli kyllä eroa, sillä puinen oli aika tavalla painavan oloinen ja hankalahko käsitellä. Venevertaus on mielestäni osuva. Vanerinen ahkio oli hieman köykäisempi, mutta kätevin oli omavalmisteinen lasikuituahkio, joka oli meillä paria vuosikymmentä myöhemmin käytössä olleen ryhmäahkion kanssa aika tavalla identtinen. Mistähän liene mihinkin mallit ja muotit otettu? Vetoaisallisia ns. partioahkioita tuli pohjoisessa myös käyttöön, mutta niiden ongelmana tuppasivat olemaan tuohon allekirjoittaneen RVL-filesin aikaan heikot muoviaisat, jotka rapsahtivat maastossa pienilläkin pakkasilla kuorman työntövaikutuksesta poikki.

Oli minulla lapsena harjoittelu- ja testikappaleeksi tehty lasikuituinen pulkkakin, mutta se oli Sarviksen Ja Orthexin muovipulkkiin verrattuna aivan liian painava ja kömpelö käsitellä lasten leikeissä. Ahkion muoto ja luistavan pinnan materiaali vaikuttaa aika tavalla vetovastukseen. Ja se ahkion omamassa on sitten tietysti oma juttunsa. Eli materiaaleilla on merkitystä. Ahkioketjussa on keskusteltu mukavasti erilaisten ahkioiden, pohjamateriaalien ja vetolaitteiden eroista.

* = ”sopiva” määrittyy tilanteen, kuorman, olosuhteiden, uupumuksen ja tarkkaavaisuuden tason mukaan.