64 vai 100?
20.1.2019 19:30
Matti Viren
43 kommenttia
Keskustelu hävittäjähankinnoista hieman hämmentää; ilmassa on numeroita, mutta ei saa selvää, mistä ne oikein tulevat? Tiedän, jo pelkästään numeroiden perään kysyminen on julkisuudessa leimautunut ”turvallisuuden vaarantamiseksi”, mutta sellaistahan ”keskustelu” Suomessa aina on. Kenraalit päättäkööt asiasta, mutta ehkä olisi aiheellista tehdä selväksi, mistä rahat otetaan. Kuvittelisin, että puolustusbudjetti on kutakuinkin se, mikä se on tällä hetkellä. Jos näin on, tuntuisi ilmeiseltä, että 64 hävittäjän hankinta vie koko puolustusbudjetin liikkumatilan ja muut aselajit jäävät nuolemaan näppejään.
Tätä taustaa vasten sopii kysyä, ovatko ”kenraalit” tosiaan yhtä mieltä hankinnan suuruudesta? Ja ovatko he yhtä mieltä, niistä skenaarioista, joihin hankinnat perustuvat? Millainen aggressio Suomea todennäköisimmin kohtaa? Onko se sellainen, jossa ilmatilan väärinkäyttö on ratkaiseva tekijä hyökkäyksessä ja puolustuksessa! Maallikkoa hieman epäilyttää. Jos ajattelee Venäjän/Neuvostoliiton (joka jostain syystä tulee mieleen) aggressioita viimeisen sadan vuoden aikana: Puola 1919, Suomi & Puola 1939, Unkari 1956, Tšekkoslovakia 1968, Afganistan 1980, Georgia 2008, Ukraina 2014, jää vaikutelmaksi, että ehkä ne kaikki kuitenkin olivat pääosin maaoperaatioita. Hieman vaikea kuvitella, että tosin olisi tulevaisuudessakaan. Jos näin todella on, luulisi tähdellisemmäksi panostaa maanvoimien iskukykyyn ja liikkuvuuteen. Eli hieman liioitellen: Horneteilla on vähän vaikea torjua ”vihreitä miehiä”. Maavoimien kalusto on sitä paitsi aivan eri hintaluokassa kuin ilmavoimien.
Hinnoilla on tokin jotain merkitystä. Maailmalla isotkin valtiot ovat tinkineet nimenomaan hävittäjähankinnoista, koska niiden hintakehitys näyttää poikkeavan kaikista vastaavista asejärjestelmistä. Ajatellaan vaikka Kanadan ja Australian tapaisia ”suurvaltoja”, joilla konein määrä on lähes Suomen tasolla tai Uuden Seelannin tapaista Suomen kokoista maata, jolla ei lainkaan hävittäjä. Omat syynsä siihen tietenkin on, mutta taustalla on se järkevä ajatus, että kun rahaa on niukalti, se kannattaa käyttää mahdollisimman kustannustehokkaasti (ei kannata laittaa kaikkia rahoja kahteen panssarilaivaan). Siksi tuntuisi järkevältä tehdä asianmukainen kustannus-hyötyanalyysi eri asejärjestelmien välillä, ennen kuin kiinnitetään mitään lukuja, saati sitten moititaan lukujen epäilijöitä puolustuskyvyn vaarantajiksi.
Suurempi ongelma on kuitenkin se, ovatko ihmiset enää ylipäätään halukkaista käyttämään puolustusmenoihin sama rahamäärää kuin aiemmin. Gallup –tulokset puolustustahdon heikkenemisestä kielivät siitä, että asiat eivät ehkä sittenkään ole niin hyvällä tolalla kuin juhlapuheissa sanotaan. Ja jotenkin ymmärrän se epätietoisuuden joka on ihmisten mielessä. Valtiovalta kovasti korostaa kansainvälisyyttään, jota ehkä parhaiten markkeeraa (Matti Vanhasen) hallitusohjelaman lause ”Suomi kuuluu kaikille”. Vielä tiukemmalta kuulostavat (mm. Angela Merkelin lanseeraamat) toteamukset ”nationalismi johtaa sotaan”, jotka helposti kriminalisoivat koko kansallistunteen. Ehkä konkreettisemmin asenneilmapiiri ilmenee toistuvana vetoamisena periaatteeseen ”emme voi sulkea rajoja”. Vaikka kyse on pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvästä ilmiöstä, tavallinen kansalainen ei varmaan oikein ymmärrä, millä pelisäännöillä nykyään edetään. Mitä valtiovalta oikein haluaa?
Näennäisesti edetään ”oikeusvaltion” periaatteiden mukaisesti, otetaan rajalla vastaa tulija ja hallinnollisen ja juridisen prosessin perusteella päätellään, onko hän oikeutettu tulemaan maahan. Jos ei, hänet karkotetaan. Periaatteessa kaikki menee hyvin, mutta kaikki varmaan huomaavat, että näin on vain teoriassa. Tosiasiassa kaikki saavat jäädä, pakolaisina, paperittomina, yhtä kaikki. Epäselväksi jää, mitä on valtiovallan tahtotila. Jos asiasta vastuussa oleva ministeri suosittelee pakolaisstatuksen menettäneelle muuntautumista työperäiseksi maahanmuuttajaksi, on entistä enemmän ymmällään, mitkä ovat pelisäännöt. Huomattava osa poliitikoista vastustaa kaikki karkotuksia ja on valmis poistamaan jopa maahanmuuttoon liittyvät näennäisrajoitukset. Miten tavallisen kansalaisen pitäisi ymmärtää tämä periaatteiden ja viestien kakofonia?
Kehityskulku muistuttaa hieman omaisuusrikollisuuden sanktiojärjestelmää. Niin kuin muistetaan, meillä oli (asiallisesti ottaen on yhäkin) järjestelmä, jossa varastaminen (erityisesti ns. myymälävarkaudet) oli kriminalisoitu (varastaminen oli rikos). Ongelma oli vain se, että varastamisesta ei tullut (tule) mitään rangaistusta, ellei sitten sakkolapun vastaanottamista pidetä rangaistuksena, ja siten koko ao. rikoslain kohta oli pelkkää ”aprillia”. Jos säännöillä tai laeilla ei ole merkitystä, miksi niitä pitäisi noudattaa saati kunnioittaa.
Toki puolustustahdon heikkeneminen heijastaa varmaan muutakin kuin kysymystä rajavalvonnasta, mutta jokin ristiriita silti jää kaivelemaan. Miksi meillä pitää olla rajavartiolaitos, jos kaikki saava tulla ja jäädä Suomeen? Mitä tarkoitusta varten meillä armeija, jos Suomi on vain maantieteellinen yksityiskohta Euroopassa. Onko armeija vain sitä varten, että (nimenomaan) venäläiset eivät tulisi Suomeen? Voi olla, että nämä ovat tyhmiä kysymyksiä, mutta olen huomannut, että yllättävän moni on aidosti epätietoinen siitä, mitä hänen pitäisi ajatella Suomesta. Kuuluuko Suomi enää hänelle? Miksi hänen pitäisi olla valmis ”kuolemaan Suomen puolesta”. Niin todellakin, miksi?
http://meeviren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/268102-64-vai-100
