Napsin joitakin paloja tekstistä alle.
Sukhoin valmistamaa SU-27 Flanker-hävittäjää ja sen pitkälle mordenisoituja nykyversioita voidaan pitää suoraan Super Hornetin kanssa kilpailevina koneina sekä kokoluokassa että monitoimisuudessa. Flanker päihittää uuden Hornetin selvällä marginaalilla kinemaattisessa suorituskyvyssä, taistelukantamassa sekä hyötykuormassa. Elektronisen sodankäynnin ja erityisesti tutkan osalta osapuolet ovat jokseenkin tasavertaiset, vaikka julkisista lähteistä saatavilla oleva luotettava tieto venäläis-sekä kiinalaisvalmisteisista järjestelmistä on vielä vajavainen. Saatavilla olevien tietojen perusteella on selvää, että Raytheonin APG-79 AESA-tutka on tarkkuutensa ja monikäyttöisyytensä puolesta edelleen kilpailijoitansa edellä. Merkittävänä etuna APG-79 on rakennettu LPI-ominaisuudella (Low-Probability-of-Intercept), joka tutkasignaalien taajuuksia muuntelemalla tekee niiden haivaitsemisesta vaikeampaa vastustajan havaintojärjestelmille ja tutkavaroittimille. Elektroniseen sodankäyntiin kumpikin hävittäjä on varustettu nykyaikaisilla digitaalista taajuusmuistia hyödyntävillä häirintälaitteilla sekä päivitetyillä signaaliprosessoreilla. Pelkästään tutkan sekä häirintälaitteiden käytettävissä olevan tehon puolesta kummallakaan osapuolella ei ole merkittävää etua nyt tai lähitulevaisuudessa.
Raytheon APG-79 AESA tutka. Kuva: Raytheon
Kohdatessaan ilmaherruustehtävän aikana nykyaikaisia Flankereita, olisi Super Hornet lähtökohtaisesti taistelussa altavastaajana. Flanker-perheen uudet venäläis- sekä kiinalaisvalmisteiset versiot päihittävät Hornetin huomattavasti paremmalla yliäänisuorituskyvyllään ilmataisteluvarustusta kantaessaan. Ominaisuuksiltaan Flanker on aerodynaamisesti optimaalisemmin muotoiltu ja tehopainosuhteeltaan tehokkaampi, mutta matalien nopeuksien ja korkeiden hyökkayskulmien taistelussa Super Hornet pystyy kilpailemaan vastustajansa kanssa. Kypärätähtäimet sekä hyvin ketterät lämpöhakeutuvat ohjukset ovat kuitenkin käytännössä mitätöineet Super Hornetin edut matalissa nopeuksissa, sillä nykyaikaisessa ilmasodassa nopeuden ja potentiaalisen liike-energian menettäminen merkitsee varmempaa osumaa vastustajan ohjuksille. Aggressiivinen liikehtimiskyky, kiihtyvyys sekä yliäänisuorituskyky dominoivat taisteluita, joissa tulenavaukseen käytetään yli 50 kilometrin etäisyydeltä laukaistuja tutkahakeutuvia ohjuksia. Toisin kuin verrattaen lyhyeltä etäisyydeltä laukaistut ketterät lämpöhakeutuvat ohjukset, ovat tutkahakeutuvat ohjukset helpommin väistettävissä kohteen hyödyntäessä häirintäjärjestelmiään ja liikehtimiskykyään. Kumpikaan kone ei kuitenkaan kykene yliääninopeuksiin käyttämättä jälkipolttimiaan, joka rajoittaa niiden kantamaa ja suorituskykyä. Vaikka Raytheonin valmistama AESA-tutka antaa Hornetille pienen edun vastustajansa havaitsemisessa, pystyy Flanker havaitsemaan vastapuolensa ennen kuin Super Hornet kykenee tehokkaasti käyttämään pitkän kantaman aseistustaan. Flankerin avatessa tulen ohjuksillaan ei Super Hornetille jää juurikaan mahdollisuuksia pakenemiseen tai tehokkaaseen aseiden käyttöön, sillä venäläishävittäjän edut kiihtyvyydessä ja yliäänisuorituskyvyssä antavat sen valita ajankohdan ja tavan kuinka taistelu alkaa. Pätevä ja vastustajansa tunteva Flanker-kuljettaja pyrkisi hyödyntämään ylilyöntiasetelmaansa aggressiivisesti tuhotakseen hitaamman ja kinemaattisesti heikomman Hornetin.
Öö, ehkä ei kuitenkaan kaikilta osin ihan noin.
Esimerkiksi Super Hornetin ja Su-35:n ulkoinen kuorma on käytännössä sama kahdeksan tonnia, eikä kiinnityspisteidenkään määrässä juuri ole eroa. Aseita ne kykenevät siis kantamaan suunnilleen yhtä paljon, toki erilaiset ripustinratkaisut (esim. SH:n tuplaripustimet Amraameille) voivat muuttaa käytännön asekuormaa suuntaan ja toiseen. Sisäisessä polttoainekuormassa, jos myös se huomioidaan hyötykuormaa laskettaessa, Su-35:llä on iso etu - polttoainetta on yli puolet enemmän kuin Super Hornetilla. Toisaalta Su-35 on tyhjänäkin n. 4 tonnia raskaampi kuin Super Hornet, ja Su-35:n moottorit ovat lähtökohtaisesti selvästi janoisemmat jo huomattavasti suuremman tehonsa takia, jolloin eron merkityksellisyys kapenee. Lisäksi Suomen olosuhteissa pitää huomioida asetelma, jossa hyökkääjä joutuu lähtökohtaisesti lentämään selvästi pitempiä matkoja kuin puolustaja.
Avioniikan puolella uskon Super Hornetin olevan edellä. Lännellä oli jo kylmän sodan lopulla vuosikymmenen etumatka ilmailuelektroniikassa, ja Neuvostoliiton hajoaminen ei varmasti ole ainakaan pienentänyt tätä etumatkaa. Onhan Su-35:n Irbis-E PESA-teknologiaa edustava tutka, kun taas Super Hornetin AN/APG-79 on AESA-tutka. Raakaa voimaa venäläiset ovat kieltämättä aina osanneet luoda, mutta siihen se on sitten usein jäänytkin, kun taas markkinakysyntä alkaa suuntautumaan yhä voimakkaamin datafuusioon ja tiedon jakamiseen eri alustojen kesken.
Kuten kirjoittajakin onneksi tekstin loppupuolella myöntää, taistelutila ei ole tyhjiö, se ei ole kahden nyrkkeilijän kehä. Siellä voittaa se, jolla on informaatioetu suhteessa viholliseen. Nopeuden ja kiihtyvyyden kaltaisten ominaisuuksien
merkitys on laskeva, ilmataisteluohjusten laukaisut ovat lähihistoriassa tapahtuneet suhteellisen vaatimattomista nopeuksista, vaikka Eagle kulkeekin parhaimmillaan selvästi yli 2 Mach.
Huomattava merkitys on myös aseistuksella. Oletettavasti Super Hornetilla on siinä tällä hetkellä selvä etulyöntiasema, koska AIM-120D mahdollistaa tulenavauksen huomattavasti kauempaa kuin R-27:n uudetkaan mallit tai R-77-1, joka
Wiki-tiedon mukaan nähtiin Syyrian operaatiossa Su-35:n siiven alla. Ottaen huomioon venäläisohjusten taistelutestaukset (tai niiden puutteen...), on amerikkalaisilla nähdäkseni tietynlainen vakuuttavuus puolellaan.
Se on kiistämättä totta, että venäläiset konetyypit ovat pitkään olleet erittäin taitavia tekemään sirkutemppuja. Paljonko niillä on sitten merkitystä todellisissa taisteluissa... en tiedä, ainakin MiG-29:n saavutukset ovat jääneet heikoiksi.
Kustannustehokkuuden kannalta joillain osa-alueilla uusi Hornet on houkuttelevampi kuin muut HX-kilpailun ehdokkaat, sillä logistiikan sekä koulutuksen osalla säästöjä syntyisi muita kandidaatteja enemmän. E- ja F-mallien Hornetit ovat hyvin samankaltaisia nykyisiin C- ja D-malleihimme huoltokäytännöiltään sekä toimenpiteiltään, eikä ilmavoimien varastoihin olisi tarvetta hankkia suuria määriä uusia asejärjestelmiä.
Super Hornet on tässä mielessä muita ehdokkaita parempi, sitä ei voi kiistää, mutta en nyt pitäisi Super Hornetia ja Hornetia "hyvin samankaltaisina". Kyseessä on käytännössä uusi konetyyppi teknisesti, vaikka ohjaamo ja lento-ominaisuudet ovatkin säilyneet samantyylisinä. Mahdollinen Advanced Super Hornet -versio vähentää edelleen yhteneväisyyttä Hornetin kanssa.
Arvelisin, että huollossa nimenomaan yksinkertaisimmat (ja halvimmat kouluttaa/järjestää uusiksi) päivittäiset toimenpiteet ovat samankaltaisia Hornetin kanssa. Raskaamman huollon (viallinen avioniikkamoduuli tms., joka täytyy purkaa atomeiksi ja korjata vioittunut komponentti) osalta pitäisi asiat opetella käytännössä uusiksi ja hankkia uusia työvälineitä.
Lentäjäkoulutuksen osalta konetyyppien yhteneväisyys olisi hyödyllistä, mutta toisaalta voisi argumentoida, että kannattaisi ostaa F-35, koska sitä ovat monet koelentäjät kehuneet helpoimmaksi koskaan lentämäkseen konetyypiksi. Eli kysymys kuuluu, halutaanko säästää koulutuskuluissa lyhyellä vai pitkällä tähtäimellä? Jos lyhyellä, Super Hornet on hyvä valinta, jos pitkällä, niin valinta voi olla jokin muukin konetyyppi.