Siirretty pikku-uutisista tänne koska näyttää sopivan paremmin aihepiiriin:
http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1437620734335
Propagandaa lähes vaarallisimmillaan. Sinänsä arvostetun lehden juttu sinänsä arvostetun tutkimusinstituutin johtajan kirjasta, joka on kirjoitettu muka neutraaliin sävyyn, kuten arviokin on. Jutussa nostettu TV:stä tutun tutkijan kommentti, jossa puolihuolimattomasti tehdään rinnastus Stalinin ja Mannerheimin välille ja häivytetään jokseenkin (!) suuria eroja, ja näin arkipäiväistetään Neuvostoliiton ja nykyisin Stalinia ihannoivan Venäjän toimia, antaen niille jonkinlaista oikeutusta. Ei pyritä kiistämään mitään, valehtelemaan mitään eikä ajamaan mitään ideologiaa. Ainoastaan luomaan mielikuvaa että Stalinin ja Neuvostoliiton toimet olivat lähes ok koska tehtiinhän meilläkin niin ja sitä täällä
kin edelleen ihannoidaan. Tästä luodaan jo valmiiksi mielikuvaa, jota myöhemmin vahvistetaan, että on luonnollista ja lähes hyväksyttävää, tai ainakin selvästi ymmärrettävää, että Venäjä toimii kuten nyt toimii.
Poimintoja allaolevasta tekstistä:
"Venäjällä Staliniin suhtaudutaan vähän samaan tapaan kuin Mannerheimiin Suomessa", kirjoittaa Markku Kangaspuro. "Molempia arvostetaan siitä, että he johtivat kansakuntansa kunniakkaasti sodan läpi, eikä tätä kuvaa himmentävä menneisyys poista sotasankarin glooriaa. Kansalaissodan julmuudet, vankileirit ja väitteet sodan johtamisen ammattitaidottomuudesta jäävät toissijaiseksi."
Ja:
Keskustelua herättänee myös kirjassa esitetty kysymys siitä, mikä on nykyisen poliittisen tilanteen syy: onko Venäjä käyttäytynyt huonosti ja saanut omilla toimillaan muut maat kääntymään sitä vastaan, vai ovatko muut maat ensin ärsyttäneet Venäjää väheksymällä ja ylenkatsomalla sitä?
Venäjää voi ymmärtää – tai sitten latoa kirjaan niin härskiä propagandaa, että lukijaa hävettää
Kahdesta Venäjä-kirjasta ensimmäinen avaa unohdettuja näkökulmia, kuten ortodoksien uskollisuuden hallitsijaa kohtaan. Toinen kirja on nolostuttavan kömpelö propaganda-ankka.
KULTTUURI 24.7.2015 2:00 Päivitetty: 24.7.2015 6:56
Maria Pettersson
HELSINGIN SANOMAT
MAXIM SHEMETOV REUTERS
Presidentti Vladimir Putin ja Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, patriarkka Kirill pääsiäismessussa Moskovassa. Taustalla Venäjän pääministerin Dmitri Medvedevin vaimo Svetlana Medvedeva.
Arvio: kirjat
Markku Kivinen ja Leena Vähäkylä (toim.): Venäjän palatseissa ja kaduilla. Gaudeamus. 311 s.
Suomessa on kiusallisen usein tapana jollotella lötköä kliseetä siitä, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Runoilija
Fjodor Tjuttševin lausetta toistelevat jopa Venäjä-tutkijat, mutta suurin osa onneksi tietää, että Venäjää voi ymmärtää siinä missä mitä tahansa muutakin valtiota.
Laajempaan Venäjä-ymmärrykseen tähtää myös Aleksanteri-instituutin johtajan
Markku Kivisen ja Suomen Akatemian tiedottajan
Leena Vähäkyläntoimittama, 24 tutkijan tekstejä sisältävä Venäjän palatseissa ja kaduilla. Kirjassa käsitellään muun muassa talous-, energia- sisä- ja ulkopolitiikkaa sekä Venäjällä vaikuttavia aatteita.
Nyky-Venäjästä kertova kirja kurkottaa historiaan joskus liikaakin. Usein historiakatsaus on perusteltua, sillä se auttaa hahmottamaan nykyhetkeä ja kontekstia: Venäjä oli jo 1600-luvulla osa Euroopan suurvaltapolitiikkaa, mutta ei varsinaisesti osa Eurooppaa.
Venäjän palatseissa ja kaduilla
Markku Kivinen, Leena Vähäkylä
Kustantaja: Gaudeamus
Ilmestymisvuosi: 2015
Laji: Tietokirjat, politiikka, yhteiskunta
Vaikka moni asia Venäjällä pysyy kirjan mukaan samanlaisena vuosisadasta toiseen, kirjassa esitellään myös kiinnostavia muutoksia.
Vuoden 2008 ulkopoliittisessa linjauksessa Venäjän kilpailukyky yhdistetään demokratiakehitykseen, ihmisoikeuksien toteutumiseen ja oikeusvaltion onnistumiseen: Venäjä voi olla kilpailukykyinen vain siinä tapauksessa, että se takaa ihmisoikeudet.
Vuoden 2013 versiosta maininnat ihmisoikeuksista ja oikeusvaltiosta on poistettu ja tilalle otettu esimerkiksi maailmalla asuvien venäläisten yhdistäminen sekä venäläisten tavaroiden syrjinnän estäminen.
Kirja myös riisuu hiukan
Putinin saavutuksia – tai syyllisyyttä. Siinä huomautetaan, että Venäjä määritellään suurvallaksi jo vuoden 1993 asiakirjoissa, ja että tärkeimmät asiat, joita Venäjä nyt ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan ajaa, on lyöty lukkoon jo pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kansainvälisen vaikutusvallan lisääminen eri tavoin ja venäläisten "suojelu" Venäjän ulkopuolella eivät ole Putinin keksintöä – Putin vain toteuttaa niitä tarmokkaammin kuin edeltäjänsä.
Osa teksteistä käsittelee ilmiöitä tuttujen esimerkkien kautta. Aluksi voidaan esimerkiksi todeta, ettei kaupoissa juurikaan näy venäläisiä tuotteita. Siitä siirrytään luontevasti puhumaan Venäjän resurssikirouksesta: ulkomaille kelpaavia tuotteita ei ole tarvinnut kehittää, koska pelkkiä raaka-aineita kauppaamalla on pärjätty niin pitkään niin hyvin.
Osaa artikkeleista voi suositella kaikille Venäjän naapurimaassa asuville. Sellaisia ovat esimerkiksi
Soili Nysten-Haaralan teksti Venäjän oikeuslaitoksesta sekä
Elina Kahlan uskontoa ja uskonnollisuutta käsittelevä artikkeli, joka selittää maan nykytilan uskonnollista perustaa. Joidenkin näkemysten mukaan ortodoksin on oltava uskollinen hallitsijalle, olipa tämä millainen hyvänsä – ja moni venäläinen katsoo olevansa ortodoksi, vaikkei uskoisi Jumalaan.
Toiset artikkelit taas ovat itsessään ansiokkaita, mutta eivät istu kokonaisuuteen kovinkaan hyvin.
Kirjan kohderyhmä askarruttaa. Venäjä-tuntijoille siinä on paljon tuttua, mutta sukellus Neuvostoliiton reformipolitiikan hienouksiin tai sivutolkulla jatkuva kertomus venäläisen byrokratian piirteistä 1600-luvulta 1800-luvulle lienevät maallikolle raskaita.
Osa tutkijoista on valtavan taitavia kirjoittamaan yleistajuisesti. Tämäntyyppisissä kirjoissa kustannustoimittajan tai editorin pitäisi olla erityisen valppaana. Nytkin osa artikkeleista muistuttaa tutkimustekstiä tai oppikirjaa, mutta onneksi mukana on myös vetäviä, oikein hyvin muotoiltuja tekstejä. Onneksi kuivemmatkin tekstit ovat armollisen lyhyitä.
Kirja herättänee myös vastareaktioita – harvemmin Suomessa on esimerkiksi tavattu verrata
Stalinia Mannerheimiin.
"Venäjällä Staliniin suhtaudutaan vähän samaan tapaan kuin Mannerheimiin Suomessa", kirjoittaa
Markku Kangaspuro. "Molempia arvostetaan siitä, että he johtivat kansakuntansa kunniakkaasti sodan läpi, eikä tätä kuvaa himmentävä menneisyys poista sotasankarin glooriaa. Kansalaissodan julmuudet, vankileirit ja väitteet sodan johtamisen ammattitaidottomuudesta jäävät toissijaiseksi."
Joillekin lienevät tämänhetkisessä poliittisessa tilanteessa liikaa jopa sellaiset toteamukset, että koko Venäjän oikeuslaitos ei ole mätä (vaikka iso osa onkin), Venäjän luonnonsuojelualueet ovat maailman suurimpia ja luonnonsuojelulainsäädäntö yksi maailman tiukimpia (toteutus ei useinkaan) ja että osa kansalaisjärjestöistä pystyy toimimaan aivan normaalisti.
Keskustelua herättänee myös kirjassa esitetty kysymys siitä, mikä on nykyisen poliittisen tilanteen syy: onko Venäjä käyttäytynyt huonosti ja saanut omilla toimillaan muut maat kääntymään sitä vastaan, vai ovatko muut maat ensin ärsyttäneet Venäjää väheksymällä ja ylenkatsomalla sitä?
Tutkijoille tämänkaltaiset kysymykset ovat arkipäiväisiä, ja sitä ne olivat vielä muutama vuosi sitten myös suurelle yleisölle. Nykyään suhde Venäjään on niin säikky, että jo kysymysten esittämisestä, saati niihin vastaamisesta, on tullut tulenarkaa.
Venäjän viestintäkulttuuri on myös monin paikoin erilainen kuin Suomessa. Tämä heijastuu esimerkiksi propangandassa. Arvion suomenkielisestä propagandakirjasta voit lukea
tästä.