HS: "Eduskunnassa on kolmenlaisia Venäjän myötäilijöitä: kansallismielisiä, vasemmistoveteraaneja ja Paasikiven–Kekkosen linjaan uskovia."
https://www.hs.paskamedia.fi/sunnuntai/art-2000005886907.html
"PERUSSUOMALAISTEN kansanedustaja Tom Packalén vaikuttaa varautuneelta. Hän keskeyttää haastattelun ensimmäisen kysymyksen kohdalla. ”Tämä on just se, mikä tekee tästä niin hankalaa”, Packalén puuskahtaa.
Tarkoitus on puhua Packalénin Venäjä-näkemyksistä. Ne kun ovat herättäneet hämmästystä politiikan piireissä, eivätkä vähiten siksi, että Packalén on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen.
Packalén on tuntunut puolustavan Venäjää silloinkin, kun sen teot ovat näyttäneet ilmiselvästi vääriltä. Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Timo Haapala hämmästeli huhtikuisessa kolumnissaan perussuomalaisten Venäjä-kantoja ja kutsui Packalénia Tehtaankadun mieheksi.
Nimitys viittaa tietenkin Venäjän suurlähetystöön, joka sijaitsee Helsingin Tehtaankadulla.
Packalénin mielestä ongelma ei ole hänessä. Ongelma on toimittajissa, jotka hänen mukaansa käsittelevät ulkopoliittista keskustelua mustavalkoisesti.
”Media iskee putinistileiman heti, jos sanoo jotain Venäjästä.”
Packalén on toisen kauden kansanedustaja Helsingistä. Hän myös toimii hallituksen puheenjohtajana Utopia Analytics -nimisessä yhtiössä, joka kehittää koneälyä tekstimassojen analysointiin. Ennen poliitikon uraa hän työskenteli komisariona Helsingin poliisissa.
Packalén on ottanut hanakasti kantaa, kun otsikoihin on noussut jokin Venäjää ja länttä hiertänyt kiista. Packalén korostaa sitä, ettei hänellä ole ennalta määriteltyä linjaa Venäjään. Että hän entisenä poliisina tarkastelee jokaista asiaa tapauskohtaisesti ja hänen analyysinsä perustuvat vain todistusaineistoon.
”Jos Venäjä tekee tyhmästi, voin vetää avokkaalla päähän.”
PACKALÉNIN lähestymistapa tuntuu yksisuuntaiselta. Kannanotoissaan hän on usein itään päin kallellaan.
Kun malesialainen matkustajakone ammuttiin alas sotaa käyvän Itä-Ukrainan yllä heinäkuussa 2014, Packalén ihmetteli blogissaan, ”miksi Yhdysvallat pyrkii niin itsepintaisesti syyttämään Venäjää tapahtuneesta”.
Yksi syy voi olla maan presidentin Barack Obaman halu nostaa suosionsa pohjalukemista. Kuva pahasta Venäjästä uhkaamassa koko maailmaa ei olisi lainkaan hullumpi väline tässä, Packalén kirjoitti.
Sittemmin kansainvälinen tutkintaryhmä on vahvistanut, että Buk-ilmatorjuntajärjestelmät, joilla kone pudotettiin, olivat peräisin Venäjältä.
Tai kun EU-maat asettivat talouspakotteita Krimin miehittänyttä Venäjää vastaan vuonna 2014, Packalén kyseenalaisti pakotteet blogissaan ja pohti, voiko Venäjän ajaminen nurkkaan lisätä turvallisuuspoliittisia riskejä.
Tai kun useat EU-maat karkottivat venäläisdiplomaatteja Venäjän maaliskuussa 2018 toteuttaman Salisburyn hermomyrkkyiskun jälkeen, Packalénin mukaan Venäjän roolista ei ollut riittävää näyttöä. ”Tämä on vähän sama asia, kuin jos jossain taloyhtiössä olisi mennyt ikkuna rikki ja epäiltäisiin naapurin lapsia, niin käytäisiin varmuuden vuoksi rikkomassa heidän pyöränsä”, Packalén sanoi A-studiossa.
Tai kun pohdittiin Salisburyn iskun syyllisiä, Packalén arveli blogissaan maaliskuun lopussa 2018:
Kuka ikinä onkaan teon takana, hänen tarkoituksensa on ollut johtaa jäljet Venäjän porstuaan. Siinä tekijä on myös onnistunut.
Packalénin blogin mukaan Venäjä ei olisi hänen ”pääepäiltynsä”, jos hän poliisina olisi tutkinut kyseistä rikosta. Ukraina on mainittu, mutta en usko, että se olisi valtiona sekaantunut tähän. Maassa on kuitenkin monenlaisia toimijoita.
Hämmästyttävintä oli se, että Packalénin ajatukset olivat kuin Venäjän propagandamyllystä.
Ei ollut ihme, että Packalénia siteerattiin venäläisissä verkkomedioissa.
”En voi sille mitään, jos he ottavat jonkun lausunnon. Teen sen mukaan, mitä uskon.”
Timo Haapalan kolumnista Packalén teki rikosilmoituksen ja vaati syytettä törkeästä kunnianloukkauksesta. Packalénin mukaan Haapala leimasi hänet maanpetturiksi.
Helsingin poliisin rikoskomisario Markku Silén päätti, ettei Haapalaa ole syytä epäillä rikoksesta. Silén tulkitsi, ettei Haapala syyllistänyt Packalénia maanpetoksesta vaan virallisen Venäjän myötäilystä.
Päätös on kiinnostavaa luettavaa. Silén pohtii siinä, mitä termi Tehtaankadun mies oikeastaan tarkoittaa: Pitäisin ilmaisun osalta selvänä lähinnä ainoastaan sitä, että sillä viitattaneen tavallisimmin jonkinlaiseen perusteettoman voimakkaaseen tai korostuneen myötämieliseen suhtautumiseen Venäjää kohtaan.
Packalén kertoo valittavansa poliisin päätöksestä.
SUOMEN eduskunnassa on pinnalta katsoen laaja konsensus Venäjä-politiikasta.
Virallinen linja menee suurin piirtein näin: Suomi on vankasti länsieurooppalainen EU-maa ja Naton rauhankumppani, jonka on kuitenkin turvallisuus-, talous- ja energiapoliittisista syistä ylläpidettävä tiivis kahdenkeskinen puheyhteys Moskovaan. Puheyhteyden hoitaa pääasiassa presidentti Sauli Niinistö.
Se näyttää eduskunnan ainoalta totuudelta, mutta asia ei ole näin. Kun pintaa vähän rapsuttaa, Arkadianmäeltä löytyy myös erimielisiä ääniä Suomen Venäjä-linjasta.
Venäjään myönteisimmin suhtautuvat kansanedustajat voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään:
1. Kansallismieliset
Tom Packalén, Laura Huhtasaari, Juho Eerola
Tom Packalén, Laura Huhtasaari, Juho Eerola (KUVA: KIMMO BRANDT / COMPIC / EDUSKUNTA)
Euroopan maahanmuuttovastainen uusoikeisto flirttailee presidentti Vladimir Putinin edustaman maailmankuvan kanssa, koska Venäjä nähdään tarpeellisena vastavoimana globalismille, EU:n kaikkivoipaisuudelle ja läntiselle liberaalille demokratialle. Packalénin lisäksi laskemme ryhmään esimerkiksi puolueen varapuheenjohtajat Laura Huhtasaaren ja Juho Eerolan.
2. Vanhat vasemmistolaiset
Markus Mustajärvi, Erkki Tuomioja, Annika Lapintie
Markus Mustajärvi, Erkki Tuomioja, Annika Lapintie (KUVA: KIMMO BRANDT / COMPIC / EDUSKUNTA)
Vaikka nykyinen Venäjä ei totisesti ole työläisen paratiisi, on muistettava, että Yhdysvallat on silti vielä suurempi uhka, he tuntuvat ajattelevan. Vanhoihin vasemmistolaisiin on laskettava esimerkiksi vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja Annika Lapintie sekä Sdp:n Erkki Tuomioja.
3. Paasikiven–Kekkosen linjan perinneyhdistys
Sirkka-Liisa Anttila, Seppo Kääriäinen, Paavo Väyrynen
Sirkka-Liisa Anttila, Seppo Kääriäinen, Paavo Väyrynen (KUVA: KIMMO BRANDT / COMPIC / EDUSKUNTA)
Yya, UKK ja läheiset henkilösuhteet itään ovat piirtyneet niin tiukasti eräiden pitkän linjan edustajien sieluun, että niistä on vaikea päästä irti. Heidän mielestään kahdenväliset suhteet itänaapurin kanssa ovat paras tapa hoitaa asioita. Paasikiven–Kekkosen linjan jyrkin puolestapuhuja on kansalaispuolueen Paavo Väyrynen. Linjan maltillisempia edustajia on esimerkiksi keskustan konkari Sirkka-Liisa Anttila.
Toiselta laidalta löytyvät muutamat kokoomuksen ja Rkp:n Nato-haukat, joiden mukaan Venäjän uhkaan ei tehoa kuin läntisen sotilasliiton voima.
Haukkojen liikkumatila on kuitenkin kaventunut, koska laajaa kansansuosiota nauttiva presidentti Niinistö ei tue Nato-jäsenyyden hakemista.
VENÄJÄ on jättimäinen naapuri. Siksi siihen ei voi olla ottamatta kantaa.
Venäjää myötäilevien ja vastustavien poliittinen kamppailu on osa pitkää historiallista jatkumoa Suomen politiikassa. Juuret johtavat vähintään 1730-luvulle.
Tuolloin Ruotsi-Suomen valtiopäivien ”myssypuolue” vastusti Venäjän-vastaista sotapolitiikkaa ja sai siitä hyvästä vaalirahoitusta ja lahjuksia Venäjältä. Sen vastapuoli eli Ruotsin hyökkäyssotaa Venäjälle kannattanut ”hattupuolue” sai rahoitusta erityisesti Ranskasta.
Sortovuosina 1899–1905, jolloin Venäjä koetti venäläistää Suomen suuriruhtinaskuntaa, nokikkain Suomessa olivat nuorsuomalaiset ja vanhasuomalaiset, joista edelliset vaativat tiukempaa vastarintaa tsaarin lakeja kohtaan. Vanhasuomalaiset puolestaan uskoivat, että myönnytyksillä Suomi voisi säilyttää edes osan kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.
Urho Kekkosen kuningasvuosina 1960- ja 1970-luvuilla kaikki muu oli alisteista ulkopolitiikalle eli Neuvostoliitolle, ja itänaapuria käytettiin häikäilemättömästi sisäpolitiikan lyömäaseena. Neuvostoliiton kanssa solmittu yya-sopimus oli osa pyhää liturgiaa, josta ei saanut poiketa.
Tuolloin nimittelyä Tehtaankadun mieheksi ei olisi otettu kunnianloukkauksena vaan kehuna. Kaikilla itseään kunnioittavilla poliitikoilla oli oma ”kotiryssänsä” eli yhteyshenkilönsä Neuvostoliiton lähetystössä.
Nyt syksyllä 2018 tilanne on hyvin erilainen. Silti on häkellyttävää, kuinka yksimielinen tuki eduskunnasta löytyy Niinistön Venäjä-linjalle. Sitä kehuvat jopa ne, jotka omassa ajattelussaan poikkeavat konsensuslinjalta.
Niinistö johtaa suvereenisti Suomen Venäjä-politiikkaa. Ulkopoliittisen yksituumaisuuden takana ovat 2010-luvulla kuitenkin muut syyt kuin suomettuminen tai äkäiset myllykirjeet, joita Kekkonen lähetteli erimielisille.
Yksi syistä lienee kiinnostuksen puute. Ulkopolitiikka on enää vain yksi politiikan osa-alue, ei sen kuningaslaji.
”Eduskunnassa ulkopoliittisten kysymysten käsittely ja painoarvo on ohentunut aikaisempiin aikoihin verrattuna”, keskustaikoni Seppo Kääriäinen sanoo.
Kääriäinen on idänpolitiikan veteraaneja. Vuonna 1983 hän vei puoluesihteerinä Moskovaan tuliaisiksi Lepikon torpan eli Kekkosen syntymäkodin multaa visakoivuisessa rasiassa. Kääriäinen sutkautti toimittajille, että se on parasta, mitä Suomella on tarjota.
Enää ei Moskovaan rahdata multaa.
Eikä talouspakotteiden takia paljon muutakaan.
VÄITTEET siitä, että osa tunnetuista perussuomalaisista olisi Venäjä-mielisiä, selvästi ärsyttävät puolueen puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa.
Hän myöntää käyneensä Packalénin kanssa keskustelun tämän Venäjä-linjauksista. Mutta kyseessä ei ollut puhuttelu, Halla-aho korostaa. Ongelma ei ollut kuulemma Packalénin kommenttien sisältö, vaan poliittiset realiteetit ja vihamielinen media.
Halla-ahon mielestä Packalén ei missään vaiheessa sanonut, että Venäjä ei olisi myrkkyiskun takana. Hän vain oli poliisina sitä mieltä, että näyttö ei tässä vaiheessa riitä.
”Vaikka kuinka olisi oikeassa tai vaikka olisi kuinka hyvä pointti, niin kaikkea ei ole tarkoituksenmukaista sanoa. Sen tietää, mitä niistä seuraa. Koska toimimme vihamielisessä ympäristössä, ei kannata syöttää suoraan lapaan”, Halla-aho sanoo.
Halla-aho on itse kaikkea muuta kuin Venäjä-mielinen. Hänellä on henkilökohtainen suhde Ukrainaan.
Halla-aho puhuu sujuvaa ukrainaa ja työskenteli 1990-luvun lopulla viisumivirkailijana Suomen lähetystössä Kiovassa. Pitipä hänen tehdä ensimmäinen suomi–ukraina-sanakirjakin, mutta se jäi, kun politiikka vei.
Krimiläiset kuuluisivat mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan, Juho Eerola perusteli.
Packalénin ohella puolueen varapuheenjohtajat Laura Huhtasaari ja Juho Eerola ovat laukoneet omintakeisia Venäjä-näkemyksiä. Krimin miehityksen jälkeen Eerola totesi Nykypäivä-lehden haastattelussa, että vaikka Venäjä teki väärin, tilanteessa pitäisi ottaa huomioon myös tavallisten krimiläisten näkemys.
”He kuuluisivat mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan”, Eerola perusteli.
Eerola jätti mainitsematta, että krimiläisten ”kansanäänestys” toteutettiin raskaasti aseistettujen venäläissotilaiden valvonnassa. Ja vaikka kuinka asiaa kääntäisi, Krimin valloitus oli Venäjältä räikeä rike YK:n peruskirjaa vastaan.
Eerola myös kyseenalaisti talouspakotteet, joita länsimaat asettivat Venäjälle. Vertailukohdan hän haki Suomen historiasta: ”Silloin kun Venäjä, tai Neuvostoliitto, vei meiltä Karjalan ja yhteyden Jäämerelle, ei asetettu mitään pakotteita. Silloin aloitettiin idänkauppa. Oliko haittaa siitä?”
Halla-aho myöntää, että Eerolan Karjala-vertaus ”ei ollut poliittisesti kauhean viisasta”, mutta lisää, ettei Eerola tarkoittanut, mitä sanoi, sillä ”Eerolaa isänmaallisempaa miestä ei voi olla”.
Huhtasaari taas arvioi Facebookissa elokuussa 2016 Ukrainan tilannetta näin:
”Venäjällä ei ole strategisia tarpeita Ukrainaa kohtaan. Toisin kuin Krimiä kohtaan ja krimiläiset ovat venäjänmielisiä ja venäjänkielisiä. Ei Venäjä Ukrainaan hyökkää, ellei sitten tee vastaiskua, ja se tulee olemaan sitten kova.”
Toisin sanoen Huhtasaari esitti näkemyksenään, että jos Venäjästä ja Ukrainasta jompikumpi hyökkää toistaan vastaan, hyökkääjä olisi Ukraina. Se on hämmästyttävä ajatus.
Halla-ahon mielestä ”vihamielinen media” tulkitsee Huhtasaaren puheita tarkoitushakuisesti ja pyörittää Venäjä-keskustelua ”symbolisten asioiden ympärillä”.
Sellaisilla asioilla ei taas ole Halla-ahon mukaan todellista merkitystä. Pitäisi puhua konkretiasta ja ajatella asiaa siltä kantilta, minkälaiset suomalaispoliitikkojen teot ovat Putinin kannalta oikeasti huonoja ja mitkä taas eivät.
”Jos joku turpo-ihminen kokoomuksesta räksyttää Putinille, niin ei se häiritse häntä yhtään. Mutta jos Suomi kieltää kaksoiskansalaisten pääsyn sotilasvirkoihin tai rajoittaa maakauppoja tai lisää maanpuolustuksen määrärahoja, niin se kyllä häiritsee”, Halla-aho sanoo.
EUROPARLAMENTISSA on lukuisia radikaaleja kansallismielisiä puolueita, jotka ovat enemmän tai vähemmän flirttailleet Putinin kanssa.
Sellaisia ovat esimerkiksi Italian Lega, Itävallan vapauspuolue, Ranskan Kansallinen liittouma, Vaihtoehto Saksalle, Unkarin Fidesz ja Jobbik sekä Kreikan Kultainen aamunkoitto.
Putin-ihailu kumpuaa ainakin osin siitä, että näissä puolueissa Venäjä nähdään läntisen liberalismin konservatiivisena vastavoimana ja perinteisten arvojen symbolina. Venäjä on myös vastavoima EU:n liittovaltiokehitykselle, jota kansallismieliset inhoavat.
Halla-ahon mielestä näkemys kansallismielisten puolueiden Putin-sympatioista on median rakentama harha.
Esimerkiksi Itävallan vapauspuolue haluaa Halla-ahon mukaan ainoastaan, ettei Itävalta ole riippuvuussuhteessa itään eikä länteen.
”Se on enemmän tällainen antiglobalistinen näkemys.”
Venäjä-keskustelusta on tehty sisäpoliittinen lyömäase, Halla-aho sanoo.
”Jos et kannata esimerkiksi syvenevää Euroopan integraatiota, niin olet Putinin asialla, koska Putinkaan ei kannata syvenevää eurooppalaista integraatiota. Se on sellainen ’Hitlerkin joi vettä’ -argumentti.”
Tällä hän tarkoittaa sellaista nollatason päättelyä, että koska Adolf Hitler joi vettä, kaikki vedenjuojat ovat Hitlerin kaltaisia.
Sen Halla-aho myöntää, että esimerkiksi Ranskan Kansallinen liittouma ja sen puheenjohtaja Marine Le Pen ovat menneet liian pitkälle. Puolue on saanut rahoitusta Venäjältä ja Le Pen osallistunut voitonpäivän paraatiin Putinin rinnalla Moskovassa.
”En pidä siitä, että käydään erilaisissa paraateissa Venäjällä. Sellaista tukea ei pidä osoittaa Putinille. Mutta se on Front Nationalen [Kansallisen liittouman] erityispiirre, ja se häiritsee vähän kaikkia Euroopassa”, Halla-aho sanoo.
VASEMMISTOLIITON Markus Mustajärvi on neljännen kauden kansanedustaja Savukoskelta, Venäjän vastaiselta rajalta Lapista. Hän on puolustusvaliokunnan jäsen ja sosialisti.
Mustajärveä pännii idänsuhteiden konsensushenki.
”Jos ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on vähänkään eri mieltä, heti leimataan ryssän kätyriksi”, Mustajärvi sanoo.
Mustajärven linja on se, että Suomen täytyy pysyä ison itänaapurin lähellä ja pitää kiinni ”erityisestä suhteesta Venäjään”. Ei pidä olla aina nöyrästi EU:n linjassa, vaan ajaa kansallista etua kahdenvälisillä Venäjä-suhteilla.
”Jo tämä historia, taloudelliset suhteet, maantiede ja turvallisuuspoliittinen ajattelu vaatii niin.”
Erityissuhde on kiinnostava käsite, sillä sitä suomalaiset käyttivät jo Neuvostoliiton aikaan.
Se tarkoitti yya-sopimukseen perustunutta tilannetta, jossa Suomi oli itänaapurin valvovan silmän alla.
Kun Mustajärvi puhuu vaikkapa Krimin valloituksesta, on selvää, että hän puhuu tavalla, joka saa monen kollegan eduskunnassa näkemään punaista. Krimin valloitus ei ollut Mustajärven mielestä yksinomaan Venäjän syytä. Jos siis katsoo kansainvälisen politiikan kokonaiskuvaa.
”EU oli osin perusteettomin talouslupauksin integroinut Ukrainaa länteen, samoin Nato. Jossain vaiheessa Venäjä oli päättänyt, että raja meni nyt tässä”, Mustajärvi sanoo.
Oliko Krimin valloitus siis oikeutettu?
”Täytyy muistaa historia. [Nikita] Hruštšov tapatti 1930-luvulla Ukrainan aluejohtajana miljoonia ukrainalaisia. Hän halusi sitten myöhemmin hyvittää koko Neuvostoliiton johtajana ja lahjoitti Krimin Ukrainalle, joka kuului Neuvostoliittoon.”
Tarkoitatko, että historia oikeuttaa sen, että Venäjä otti Krimin?
”Se on mielenkiintoinen kysymys. Että oliko se Krimin kansanäänestys teatteria. Jos siihen äänestykseen on uskomista, niin valtaosa krimiläisistä halusi olla osa Venäjää.”
Toinen vasemmistoliittolainen veteraani, Annika Lapintie, ehdotti vielä marraskuussa 2010 – siis kaksi vuotta sen jälkeen, kun Venäjän asevoimat oli hyökännyt Georgiaan kuuluvaan Etelä-Ossetiaan – EU:n ja Venäjän välistä viisumivapautta, joka olisi ensimmäinen askel varsinaiselle päämäärälle, Venäjän EU-jäsenyydelle.
Kolmas vasemmistoikoni, Sdp:n 72-vuotias Erkki Tuomioja, toimi ulkoministerinä vuosina 2000–2007 ja 2011–2015. Hän ei myötäile Kremlin näkemyksiä Mustajärven tavoin, mutta edustaa sitä perinnettä, jonka mukaan Venäjän synneistä puhuttaessa on aina otettava esille myös Yhdysvaltojen ja Naton synnit.
Tuomioja on tunnetusti omapäinen. Syksyllä 2014 hän kirjautti ulkoministerinä eriävän mielipiteen, kun Alexander Stubbin hallitus päätti, että Suomi saattaa voimaan lisäpakotteet Venäjää vastaan. Hallitusrintamaan tuli särö, minkä pelättiin näyttävän huonolta EU-liittolaismaiden silmissä.
Mistä silloin oli kyse?
”Itä-Ukrainassa oli juuri saatu aikaan tulitaukosopimus, ja ajatuksenani oli, ettei pakotteita pitäisi juuri silloin panna voimaan. Pitäisi ensin katsoa, pitääkö se sopimus. Koska se ei pitänyt, pakotteet tulivat yksimielisesti voimaan”, Tuomioja sanoo.
Kun puhe kääntyy Venäjän mahdolliseen vaalivaikuttamiseen Suomen ensi kevään eduskuntavaaleissa, Tuomioja muistuttaa, että ainahan Suomen vaaleihin on vaikutettu. Etenkin 1950- ja 60-luvuilla ”Suomessa pyöri paljon sekä dollareita että ruplia”.
”Tavat ovat onneksi siistiytyneet”, Tuomioja sanoo.
Vaalivaikuttamisen mahdollisuuteen on varauduttava, Tuomioja sanoo. Hän kuitenkin uskoo, että Suomen ”resilienssi” on korkealla. Resilienssi tarkoittaa selviytymiskykyä kovassa paikassa.
”On muistettava, että vaikuttamisyrityksillä voi olla myös kontraproduktiivinen vaikutus”, Tuomioja sanoo.
Kontraproduktiivinen taas on suomeksi tarkoitustaan vastaan kääntyvä. Jos suomalaiset tajuavat Venäjältä tulevan painetta tietynlaisen vaalituloksen suuntaan, suurin vaikutus saattaa olla siinä, että Venäjä-vastaisuus vain kasvaa.
Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Paasikiven–Kekkosen linja jää eläkkeelle.
YKSI on varmaa: keväällä 2019 eduskunnassa tapahtuu sukupolvenvaihdos.
Iso osa 1940- ja 50-luvuilla syntyneistä ikoneista on jättämässä politiikan: Seppo Kääriäinen, Markku Rossi, Tapani Tölli, Mauri Pekkarinen, Timo Kalli, Kauko Juhantalo, Pertti Salolainen, Riitta Myller, Lauri Ihalainen...
Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Paasikiven–Kekkosen linja jää eläkkeelle, vaikka kaikki edellä mainituista poliitikoista eivät linjaa kannattaisikaan. Jatkossa meillä on joka tapauksessa eduskunnassa yhä vähemmän päätöksentekijöitä, jotka tekivät politiikkaa jo Neuvostoliiton aikoina.
Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Katri Pynnöniemi uskoo, että eduskunnan sukupolvenvaihdos kiinnostaa Venäjää. On Venäjän etu, jos Suomen eduskunnassa on mahdollisimman paljon sellaisia poliitikkoja, jotka korostavat Suomen ja Venäjän kahdenkeskisten suhteiden keskeisyyttä.
Nuoremmassa poliitikkopolvessa sen sijaan Venäjän ystäviä lienee harvemmassa.
”Uskoisin, että nyt Venäjällä katsotaan nuorempia suomalaisia ehdokkaita”, Pynnöniemi sanoo. ”Kannattaisi kysyä puolueiden nuorisojärjestöiltä, ollaanko niistä kiinnostuneempia kuin aiemmin.”
Suurten ikäluokkien veteraaneista Paasikiven–Kekkosen linjalla ovat esimerkiksi keskustalaiset Seppo Kääriäinen ja Sirkka-Liisa Anttila, jotka molemmat ovat myös ulkoasiainvaliokunnan jäseniä.
Anttilan mielestä Paasikiven–Kekkosen linjalla oli hyvät tulokset. ”Suomella oli hyvä herraonni.”
Suomen Nato-jäsenyyttä Anttila vastustaa. Hän vaatii, että jäsenyyden kannalla pitäisi olla ”ainakin 80–90 prosenttia suomalaisista”, jotta sitä voitaisiin harkita. Noin kova ehto käytännössä varmistaisi, että Suomi pysyy jatkossakin Naton ulkopuolella.
”Jos me yritämme rauhaa rakentaa, niin ei se onnistu aseilla vaan neuvottelemalla”, Anttila sanoo.
Hän toivoo, että sen jälkeen, kun Itä-Ukrainaan on palannut rauha, palattaisiin mahdollisimman pian takaisin Naton ja Venäjän väliseen parlamentaariseen komiteatyöskentelyyn.
”Luottamuksen rakentamista tarvitaan, ja siihen oikea tiedonkulku on ensiarvoisen tärkeää.”
Hän antaa ymmärtää Naton saattaneen olla osasyyllinen siihen geopoliittiseen kamppailuun, jonka lopuksi Venäjä valloitti Krimin ja osallistui sotaan Itä-Ukrainassa.
”Yksi syy on se, että Nato tuli liian lähelle Venäjän strategisia kohteita. Myös sitä pitäisi tutkia auki. Se on selvä, että Venäjä toimi väärin, mutta syitten näkyväksi tekeminen voisi olla yksi mahdollisuus [liennyttää].”
Anttila on huolissaan siitä, että Naton ja Venäjän yhteistyöneuvosto pantiin jäihin vuonna 2014, kun Venäjä miehitti Krimin ja osallistui Itä-Ukrainan sotaan. ”Olisi varmaan tärkeää, että tieto kulkisi kummankin suunnitelmista.”
Suomen Venäjä-politiikkaa Anttila kehuu vuolaasti. Hän kuvaa sitä läheisen yhteistyön tieksi, josta esimerkiksi Baltian maat voisivat ottaa oppia.
ITÄNAAPURI on Arkadianmäellä arka aihe. Aina.
Tunteet nousevat pintaan jopa politiikan veteraaneilla. Eduskunnan täysistunnossa syyskuun puolivälissä kokoomuksen Ben Zyskowicz sai puheenvuoron.
”Arvoisa rouva puhemies”, Zyskowicz aloitti. ”Kiinnitän huomiota samaan asiaan kuin edustajat [Paavo] Väyrynen ja [Seppo] Kääriäinen, mutta lähestyn asiaa päinvastaisesta näkökulmasta kuin nämä suomettumisen ajan sankarit.”
Täysistuntosalissa alkoi hälinä ja nauru. Pöytäkirjaan kirjautui jonkun edustajan spontaani huokaus: ”Ohhoh”.
Kääriäinen oli aiemmin omassa puheenvuorossaan sanonut, että EU:n ja Venäjän suhde on ”viileä, kylmäkin, tunnetuista syistä”.
”Mitä pitäisi tapahtua, tehdä, jotta päästäisiin uudelleen rakentavammalle polulle”, Kääriäinen kysyi ulkoministeri Timo Soinilta.
HS:n haastattelussa Kääriäinen vaikuttaa edelleen loukkaantuneelta siitä, että Zyskowicz leimasi hänet ”suomettumisen ajan sankariksi”. Siitäkin huolimatta, että Zyskowicz pyysi anteeksi.
”No, ihmettelin sitä kommenttia suuresti”, Kääriäinen sanoo. Etenkin kun Kääriäisen kysymystä on vaikea tulkita erityisen suomettuneeksi.
Kääriäinen ei lähde moittimaan Kekkosen ajan idänpolitiikkaa. Hän tulkitsee Kekkosen päämääriä niin, että ”mitä paremmin tullaan idän kanssa toimeen, sitä paremmin voidaan mennä länteen”.
Se on suomalaisen politiikan pragmatismia. Lopputulos ratkaisee, eivät tyylipisteet.
Kääriäiselle idänpolitiikan tärkein oppimestari ei ole kuitenkaan Kekkonen vaan 1800-luvun kansallinen herättäjä ja Suomen suuriruhtinaskunnan senaattori J. V. Snellman.
”Snellmanin kautta aloin miettiä, miten tuollaisen kanssa tullaan toimeen”, Kääriäinen sanoo.
Se tuollainen on tietenkin Venäjä, metsän kuningas, jonka nimeä ei sovi sanoa ääneen.
Kääriäisen mielestä Suomella on jatkossakin oltava kahdet raiteet Venäjään: isoissa asioissa, kuten pakotepolitiikassa, ajetaan EU-rintamassa ja arkisemmissa mennään lämpimillä kahdenvälisillä suhteilla.
Venäjän ajattelua on hyvä ymmärtää, vaikka sitä ei hyväksyisikään, Kääriäinen sanoo ja toivoo, että ”eduskunnan nuori polvi ottaisi siitä selvää”.
Samaa pragmatismia näkyy myös keskustalaisten maatalouspoliitikkojen suhteessa Venäjään. Kansanedustajat Jari Leppä, Anne Kalmari, Lasse Hautala ja Hannu Takkula vetosivat heinäkuussa 2016 sen puolesta, että ”Venäjän vastapakotteista pitää päästä eroon diplomatian keinoin”.
Jari Leppä, Anne Kalmari, Lasse Hautala, Hannu Takkula
Jari Leppä, Anne Kalmari, Lasse Hautala, Hannu Takkula (KUVA: KIMMO BRANDT / COMPIC / EDUSKUNT)
He kietoivat vaatimuksensa retorisesti Venäjän vastapakotteisiin, mutta käytännössä ehdotus oli, että EU luopuisi Venäjä-pakotteista. Silloin nimittäin suomalaisia elintarvikkeita saisi taas viedä itänaapuriin. Vientijuusto ja vientivoi pantiin tärkeysjärjestyksessä Krimin ja Itä-Ukrainan edelle.
Irtiotto ärsytti hallituskumppani kokoomusta.
HUHTIKUUSSA Suomessa on eduskuntavaalit, toukokuussa eurovaalit. On siis syytäkin miettiä sitä, mitä suomalaispoliitikot ajattelevat Venäjästä.
Mutta myös sitä, mitä Venäjä ajattelee suomalaispoliitikoista.
Hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith sanoo, ettei Venäjällä ole ehkä montaa Suomea koskevaa huolta, mutta yksi iso on. Jos Suomi jokin päivä liittyisi Natoon, sotilasliitto ympäröisi Venäjää lännessä yhtenäisenä rajana Mustaltamereltä Jäämerelle.
Siksi Venäjää kiinnostaa, kuinka Suomen eduskuntavaaleissa käy.
Viime vuosina erilaisten venäläistoimijoiden tiedetään sotkeutuneen ainakin Yhdysvaltojen ja Ranskan presidentinvaaleihin sekä Britannian brexit-kansanäänestykseen. On myös viitteitä verkko-operaatioista Ruotsin syyskuisten parlamenttivaalien alla.
”Suomen eduskuntavaalit putoavat tähän samaan laariin”, Smith sanoo.
Vaalivaikuttamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että Kreml tai jokin toinen valtakoneisto iskisi Suomen vaalikoneistoa vastaan, yrittäisi vaikkapa peukaloida ääntenlaskuohjelmia. Se on hyvin epätodennäköistä.
Enemmänkin vaalivaikuttamisessa on kyse siitä, että heitetään öljyä sellaisiin liekkeihin, joita kyseisen maan politiikassa on jo valmiiksi. Kärjistetään konflikteja valeuutisilla ja sosiaalisen median trollitileillä.
Venäläisille vaikuttaminen on tietysti helpompaa silloin, jos jonkin toisen maan politiikassa on jo valmiiksi Venäjän tarpeita ymmärtäviä ja tekoja puolustavia poliitikkoja.
Eduskuntavaaleihin on nyt puoli vuotta. Suomessa eletään siis eräänlaista saranakohtaa, Smith sanoo.
”Vaaleja edeltävät kuusi kuukautta ovat demokratioille haavoittuvaista aikaa.”"
