Muutama leffa tullut katsottua, kolme erilaista elokuvaa - yksi totaalinen pettymys, kaksi olennaisesti parempaa elokuvaa. Aloitetaan pettymyksestä:
James Wan:
Insidious eli
Riivattu.
Kansikotelossa lukee: "
Pelottavin elokuva sitten Manaajan" - Steve O'Brien, WCBS Radio.
Joko Steve on syönyt jotain sieniä tai elänyt liskojen yötä katsoessaan Riivattua tai sitten hän ei ole katsonut kuin kaksi kauhuleffaa - Manaajan ja sitten Riivatun, muuten en voi käsittää, että joku sanoo Riivattua pelottavimmaksi elokuvaksi sitten Manaajan. Manaajan katsomisesta on toki kulunut aikaa useampi vuosi, mutta hataran muistini mukaan se oli kyllä monin verroin pelottavampi (suhteellinen käsite tässä tapauksessa) ja kiinnostavampi ynnä koskettavampi mitä Riivattu, joka ei ollut mitään näistä. Riivattu on mielestäni keskivertoa reilusti surkeampi kauhuelokuva, joka ei pelottanut laisinkaan, joka ei onnistunut tunkeutumaan alitajuntaan ja synnyttämään väristyksiä kautta kehon, eikä siinä ollut riipaisevan vastenmielisiä elementtejä tai mitään todella shokeeravaa, mikä olisi liimannut tuoliin kiinni ja pakottanut pään kääntymään sivuun.
Paskaa paketissa, johon tuli tuhlattua reilut 1½ tuntia.
Seuraava leffa on sitten Tom Hardyn tähdittämä ja Steven Knightin ohjaama
Locke.
Jos Riivattu oli täydellistä tusinatavaraa tai jopa jopa sitäkin surkeampi elokuva niin Knightin Locke oli melkoisesti parempi ja kiehtovampi kokonaisuus, siinä kyettiin pitämään yllä jännitettä koko elokuvan (lyhyen) keston verran, mikä oli melkoinen saavutus huomioiden se, että käytännössä elokuva kuvaa yhtä automatkaa kohti Lontoota ja kuinka tämän automatkan aikana Hardyn näyttelemä Ivan Locke menettää kaiken mitä hänellä on ja kaikki tämä yhden ainoan hairahduksen tähden.
Yhden intensiivisen ajomatkan aikana menee vaimo ja sen myötä perhe, sen aikana menee työ, jota hän rakastaa ja joka on hänelle kaikki perheen ohella, eikä Ivan Locken minuuskaan selviä vauriotta ja menetyksittä.
Jatkuvien puheluiden ja keskusteluiden sävyttämä elokuva eteläenglantilaisella moottoritiellä on matka kohti - jotain... Ivan Locke, tie, ohi kiitävät autot, autot jotka ohitetaan, soitetut puhelut, vastaanotetut puhelut - puhelut jotka katkesivat, puhelut joissa luuri lyötiin hänen korvaan. Täydellinen muutos elämässä - tuntematon tulevaisuus. Syntymä ja entisen elämän tuho.
Kolmas elokuva on korealainen Kim Ki-dukin ohjaama
Moebius.
Tästä kolmikosta Moebius on kaikella tapaa intensiivisin ja ihmismieltä rajuiten koskettavin elokuva - elokuvan puolitoista tuntia oli todella viiltävä kokemus, hetkittäin elokuva oli jopa ahdistava ja piinaava.
Elokuvan teemana oli perhe, jossa elämän rattaat syöksyvät yksi toisensa jälkeen kadotukseen, jossa ihmisen psyyke riistetään hajalle ja jossa (mainitsemattoman teon) myötä ihmisen seksuaalisuus ja sen kokeminen muuttuu rajulla tavalla. Nuorukaisen, perheen pojan, elämä muuttuu räjähdysmäisellä tapaa äitinsä brutaalin ja julkean teon myötä ja syynä tähän on isän kaksoiselämä, joka suistaa perheen elämän raiteiltaan.
Penis ja sen myötä runkkaaminen tai seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen on elokuvan keskiössä - ihmisen perimmäiset tarpeet, seksuaalisuus ja tarpeiden tyydyttäminen.
Epätoivo, jonka kautta nuorukainen ja sen myötä isänsä löytävät toivon, joka tämäkin lopulta romahtaa ja nyrjähtäneellä tavalla seksuaalisuus suuntautuu aivan väärään kohteeseen - äitiin.
Elokuvan kohtaukset olivat useamman kerran sellaisia, että oli vedettävä henkeä - huokaistava syvään ja hetken (tai pidemmänkin ajan kuin hetken) pääkopassa viivähti ajatus siitä, että mitä seuraavaksi silmien eteen tulee.
Piinaavaa tyydytyksen hakemista, brutaalia tyydytyksen täyttämistä ja nautinnon saamista.Lopulta murha ja itsemurha sekä - kaiken tämän aiheuttajan ja synnyttäjän "tuhoaminen".
Kim Ki-dukin
Moebius kuuluu parhaimpiin ohjaajan elokuviin jotka olen nähnyt.
vlad
