Mitä jos?

Ottoville

Ylipäällikkö
Inarin surun ja surman vuosi 1920 jätti jälkeensä autioita taloja ja toista sataa orpolasta



Toivoniemen orpokoti Kaamasen lähellä tarjosi kodin jopa viidellekymmenelle espanjantaudin orvolle.
Myöhemmin 1930-luvulla Toivoniemi muuttui kunnallis- eli vanhainkodiksi.
KUVA: Saamelaismuseo Siida



Espanjantauti
Espanjantauti oli influenssapandemia eli maailmanlaajuinen epidemia, joka puhkesi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa keväällä 1918.
Tauti levisi ympäri maailmaa neljässä aallossa vuosina 1918–1920.
Suomeen epidemia ylsi kesällä 1918.
Lapissa vaikutti voimakkaimmin vasta neljäs tautiaalto alkuvuonna 1920.
Espanjantaudin aiheuttaja oli influenssavirus A.
Taudin oireita olivat muun muassa voimakas palelu, korkea kuume, särky päässä ja kaikkialla jäsenissä, kova yskä ja kurkkukipu sekä hengenahdistus.
Rajuimmillaan tauti tappoi kantajansa muutamassa tunnissa tukehduttamalla.
Tyypillisesti lapset kestivät sairauden oireita paremmin kuin aikuiset.
Espanjantautiin kuoli maailmassa 30–50 miljoonaa ihmistä.
Suomessa tauti vaati joidenkin arvioiden mukaan lähes 40 000 uhria.




Pohjois-Suomi 11.1.2020 18:13

Sinikka Pylkkänen


"Espanjantauti oli maailmanlaajuinen pandemia, joka tappoi kymmeniä miljoonia.
Inariin tauti iski sata vuotta sitten ennennäkemättömällä voimalla.
Muutamassa viikossa se kaatoi petiin lähes kaikki kunnan asukkaat.

Jos Inarin kirkkoherra Jalmari Tela olisi tiennyt, mitä tuleman pitää, hän tuskin olisi matkustanut Norjaan.
Eletään vuoden 1920 ensimmäisiä päiviä.
Nuori kirkkoherra on muuttanut Inariin neljä vuotta aiemmin Kolarista, missä hän on hoitanut sikäläistä kirkkoherran virkaa.
Pappisperheeseen on siunaantunut lapsia, joista nuorin on vielä imeväisiässä.
Perhe jää kotiin Inarin kirkolle, kun Jalmari Tela matkustaa porokyydillä pohjoiseen.
Samaan aikaan kirkkoherran kanssa, tai kenties samassa seurueessa, Norjan puolelle Näätämöön matkustaa myös Kaamasen kylästä elintarvelautakunnan puheenjohtaja renkeineen.
Toiveissa on, että rajan takaa löytyy helpotusta kotiseudun ruokapulaan.
Edellisvuoden sato on jäänyt surkeaksi, eikä metsäkään ole tarjonnut antimiaan tavalliseen tapaan.
Katoa on seurannut talvi, joka tuntuu jokaisen inarilaisen sisuksissa. Jopa viljasta ja perunasta on huutava pula."


Ankara epidemia autioitti Inarissa talvella 1920 useita taloja.
Riutulan lastenkoti sen sijaan täyttyi ääriään myöten orvoksi jääneistä lapsista.
KUVA: Saamelaismuseo Siida

Myös Norjassa ruokavarastot ovat ehtyneet, mutta jotakin Ruijan-matkaajilla sentään on kotiin tuotavanaan.
Paluumatka ei kuitenkaan suju ongelmitta. Yhtäkkiset oireet kielivät, että rajan takaa on tarttunut mukaan muutakin kuin tavaraa.
Tuli on irti
Ensimmäisenä sairastuu elintarvelautakunnan puheenjohtaja. Kuume nousee nopeasti liki neljäänkymmeneen asteeseen, kova särky leviää päästä kaikkialle jäseniin. Kurkku on äkkiä kuin tulessa, ja henkeä ahdistaa.
Pian samoista oireista kärsii myös muu talonväki. Eikä aikaakaan, kun taudin kourissa on koko Kaamasen kylä.
Inarin ja Utsjoen aluelääkäri Yrjö Jukola kutsutaan kiireesti hätiin. Tammikuun 10. päivä Jukola tutkii potilaat ja toteaa heidän sairastavan espanjantautia.
Lääkärille tauti on entuudestaan tuttu, sillä se on poikennut aiemminkin pohjoiseen. Mutta tällä kertaa oireet ovat rajumpia, sairastuneet sairaampia.
Pian käy ilmi, että tauti myös tarttuu ja leviää karkuun päässeen tulen lailla. Kaamasesta se ehtii Partakkoon, Menesjärvelle, kirkonkylään – ja sieltä edelleen kylästä ja talosta toiseen.
Tieto ensimmäisistä kuolonuhreista kantautuu Partakosta 14. tammikuuta. Kaamasessa tauti vaatii ensimmäiset uhrinsa vain muutamaa päivää myöhemmin, 18. tammikuuta. Se vie 17-vuotiaan talollisen tyttären Hilma Kangasniemen ja 40-vuotiaan poikamiehen Torsten Waenerbergin.


Espanjantauti tappoi moneen muuhun kulkutautiin verrattuna erityisen paljon työikäisiä miehiä ja naisia. Inarissa tauti jätti toista sataa lasta orvoksi.
Kolmisenkymmentä heistä sai uuden kodin Riutulan lastenkodista.
KUVA: Saamelaismuseo Siida


Toistamiseen kylään poikennut Jukola toteaa pelkästään Kaamasessa sairastuneiden määräksi jo 45 henkeä.

Kirkonkylässä tauti iskee ensitöikseen pappilaan. Kirkkoherran lisäksi sairastuu myös muu perhe.
Kuluu vain muutama päivä, ja pahin tapahtuu: kirkkoherra Jalmari Tela menettää espanjantaudille sekä 32-vuotiaan Hilja-vaimonsa että pienen lapsensa.
Neljäs tautiaalto
Muualla maailmassa tappava influenssapandemia on raivonnut jo lähes kaksi vuotta. Suomen epidemia on saavuttanut kesällä 1918 ja riehunut sen jälkeen neljänä aaltona eri puolilla maata.
Lappiinkin asti vitsaus on yltänyt jo vuonna 1918, ja ainakin Muoniossa ja Enontekiöllä se on vienyt joiltakin hengen.
Inarissa on kuitenkin sairastunut vain muutama, ja hekin ovat selvinneet vähällä. Moni on ehtinyt jo huokaista helpotuksesta, kunnes tauti on iskenyt Inariin ennennäkemättömän rajuna.
Espanjantaudiksi nimetyn influenssan aiheuttaja on harvinaisen ärhäkkä A-virus. Sen voimasta kertoo uhrien ikä: vitsaus on vienyt hautaan etenkin terveitä työikäisiä.
Maailmalla uhrien määrä on noussut jo kymmeniin miljooniin.
Suomessa espanjantautiin on kuollut kolmen ensimmäisen aallon aikana jopa 37 000 ihmistä. Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat riippuen siitä, mikä sairaus kunkin kohdalla on merkitty kuolinsyyksi.


Inarin hautausmaalla seisoo espanjantaudin uhrien muistoristi, jossa lukee:
"Tässä lepäävät espanjantaudin v. 1919-20 surmaamina n. 200 henkeä eli 10 pros. silloisesta väestöstä. Muistoksi pystytti 1970 Inarin seurakunta."
KUVA: Olli Miettunen


Kolmemiljoonaisesta kansasta näin iso määrä kuolleita on joka tapauksessa suuri – etenkin, kun sota- ja nälkävuodet sekä muut kulkutaudit ovat pitäneet huolen, että väki on ollut muutoinkin sairaalloista ja kuolleisuus tavallista korkeampi.

Missään muualla espanjantauti ei ole silti rynninyt samalla voimalla kuin Inarissa.
Pirtua ja konjakkia
Ensimmäisten tautitapausten jälkeen epidemia leviää uskomattomalla vauhdilla. Aluelääkäri Yrjö Jukolalla pitää niin kiirettä, ettei hän ehdi riisumaan peskiään edes yöksi.
Inarin sairaalan seitsemän vuodepaikkaa täyttyvät hetkessä. Ainoa sairaanhoitaja Ylioja taikoo jostain lisää vuoteita, kunnes sairastuu itsekin.
Hänen tehtävänsä ottaa hoitaakseen sairaalan talonmies, saksalainen kullankaivaja Otto Schneider. Tämä lämmittää huoneet, keittää ruuat, ruokkii potilaat ja hoitaa heitä lääkärin ja vuoteessa makaavan sairaanhoitajan ohjeilla. Samaan aikaan hänen oma vaimonsa ja lapsensa kärvistelevät kotona sairauden kourissa.
Apteekkari Jaakko Eräsen mukaan kirkonkylässä on pahimmillaan terveenä vain lääkäri, kaksi muuta miestä sekä apteekkarin vaimo.


Lähde: Veli-Pekka Lehtola (toim.): Kirjoituksia Inarin historiasta
KUVA: Miila Kankaanranta

Lääkäriä haetaan sairaiden avuksi milloin millekin kulmalle pitäjää. Porokyydillä hän kulkee väsymättä talosta taloon ja tekee sen minkä voi.

Lääkkeeksi tohtorilla ei ole tarjota muuta kuin pirtua, johon hän kirjoittaa reseptejä kylän apteekkiin. Pirtun loputtua sairaita lääkitään keitettyyn maitoon sekoitetulla konjakilla ja aspiriinilla. Moni kokee saavansa viinasta ihmeesti apua.
Eenokki Kangasniemi lähetetään kiireesti Rovaniemelle hakemaan täydennystä lääkevarastoihin. Jo alkumatkasta Paljakaisessa kovat tuiskut katkaisevat hevosmiehen taipaleen päiväkausiksi. Kun hän aikanaan palaa, tautiepidemia on Inarissa jo ohi.
Kirkkoherra Tela toipuu sairasvuoteeltaan ja alkaa organisoida kaikki kynnelle kykenevät apuun sairastaloihin. Usein avuntuojat ovat auttamatta myöhässä. Heidän tehtäväkseen jää kuljettaa pirtteihin, navettoihin ja teiden varsille sortuneet vainajat Inarin kirkkomaalle.
Tammikuun loppuun mennessä tautiaalto on saavuttanut Inarissa huippunsa. Pohjolan Sanomat (28.1.1920) uutisoi, että Inarissa on kuollut kolmessa vuorokaudessa 16 henkeä, heistä kirkonkylässä 12 ja Ivalossa neljä.

Lähteet: Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset, Veli-Pekka Lehtola (toim.): Inari, Aanaar – Inarin historia jääkaudesta nykypäivään
KUVA: Miila Kankaanranta

Lääkärin arvion mukaan kunnan 2 000 asukkaasta sairaana on 1 800.
Jukola sähköttää lääkintöhallitukselle hätäsanoman ja pyytää lähettämään sairastuneiden avuksi kaksi sairaanhoitajaa.
Aikanaan apu saapuukin. Oulun maaherran Matts von Nandelstadhin määräyksestä Inariin saadaan Punaisen Ristin kiertävä ambulanssi ja pari oululaista diakonissaa. Helena Matilainen ja Olga Mustonen rientävät sairastalosta toiseen ja auttavat niitä, joiden kohdalla apu ehtii ajoissa.
Taloja autioituu
Kuin ihmeen kaupalla epidemia onnistuu ulottamaan lonkeronsa paikkakunnan syrjäisimpiinkin kolkkiin.
Ronkajärveltä lähimpään taloon on matkaa 20 kilometriä, mutta silti Uula ja Raudna Westin kolme lasta kuolevat taudin kourissa.
Rudolf Siivikon talo Paadarjärven rannalla autioituu, kun tauti vie sekä isännän, tämän vaimon että kolme alaikäistä lasta. Samoin käy Menesjärven kievaria pitäneen Ville Kangasniemen perheelle.
Eräässä talossa Menesjärvellä sairastunut äiti on hakeutunut kahden lapsensa kanssa navetan lämpöön. Elintarpeita tuomaan tullut kulkija löytää talon autiona ja äidin lapsineen kuolleena navetasta. Toinen lapsista tosin aukoo vielä silmiään, mutta hetken kuluttua on hänkin vainaa.
Väylän kylän opettaja Juhani Aikio yrittää suojautua taudilta pakenemalla vuoteineen päivineen latoon Aarniniemessä. Sieltä hänet löydetään, joko taudin tai pakkasen tappamana.
Moni syrjäkylän asukas sortuu taipaleelle lähdettyään hakemaan apua. "Täällä onkin monen kuolinvuode vasta ollut puhdas, mutta kylmä", kirjoittaa apteekkari Pohjolan Sanomissa (3.3.1920).
Akujärven kylästä eräs mies tuo veljensä hevoskyydillä kirkolle sairaalaan. Kookas ja jykevärakenteinen potilas hengittää katkonaisesti ja kertoo olleensa koko ikänsä terveenä. Seuraavana päivänä miehen hengitys katkeaa lopullisesti. Veli lähtee hevosineen paluumatkalle mutta uupuu kesken matkan. Yhden miehen sijaan kuolema korjaa molemmat veljekset.
Lapset kestävät surmantautia paremmin kuin aikuiset, mutta Lapin erämaissa heidän kohtalonaan voi olla nälkäkuolema tai paleltuminen. Huonoimmillaan perheen aikuisista ei ole edes lämmittämään taloa, saati huolehtimaan muulla tavoin jälkikasvustaan tai talon eläimistä.
Karanteeni tepsii
Sitten ovat vielä jälkitaudit, jotka vaanivat varsinaisesta taudista selvinneitä. Influenssaa seuranneeseen keuhkotulehdukseen kuolee jopa enemmän väkeä kuin itse tautiin.
Osalle käy kuin solojärveläiselle Lukkarin Sammelille. Jälkitauti iskee korviin ja vie niistä kuulon.

KUVA: Miila Kankaanranta

Muita lääkärin toteamia lisätauteja ovat houretilat, psykoosi, hermotulehdukset ja munuaistulehdukset.
Mutta on niitäkin harvoja, jotka onnistuvat välttämään koko vitsauksen.
Jo kaksi vuotta aikaisemmin, taudin liikkuessa Tenon laaksossa, utsjokelainen Oula Iivari Helander on päättänyt puijata espanjalaista. Hän on kaivanut haudan, asettunut sen pohjalle makaamaan ja peittänyt itsensä turpeella, jotta tauti ohi kulkiessaan luulisi hänen kuolleen.
Kauanko Helander haudassaan piileskeli, sitä tarina ei kerro. Espanjantautia hän ei kuitenkaan saanut.
Kauhujen talvena 1920 Paadarjärven rannalla Lusmaniemen isäntä Lusman Piettari päättää turvautua toisenlaisiin konsteihin. Hän antaa tervapadan kiehua yötä päivää ja työntää tervankatkuaan sisälle pirttiin.
Hän myös eristää perheensä muulta maailmalta. Postimiehellä tai muilla matkalaisilla ei ole näinä aikoina taloon mitään asiaa. He saavat toimittaa asiansa ikkunan takaa ja yöpyä ulkorakennuksessa. Vieraiden lähdettyä kaikki tavarat, joihin he ovat ehtineet koskea, voidellaan pikiöljyllä.
Nämä keinot tepsivät: Lusmaniemessä espanjantautiin ei sairastu kukaan.
Ruumisarkkujen jono
Kun tauti alkaa kaataa inarilaisia oikealta ja vasemmalta, haudankaivaja Matti Turusen urakka Inarin kirkkomaalla käy mahdottomaksi. Pelkästään helmikuun ensimmäisen viikon aikana kuolee lähes 80 ihmistä.
Apumiehistä huolimatta on lopulta todettava, ettei joka vainajalle ehditä tehdä omaa hautaa. Suuri osa espanjantaudin uhreista päätetään laskea joukkohautaan hautausmaan perälle.
Koska kirkkoherrakin on sairas, hautaamaan päästään vasta maaliskuussa. Silloin vainajia riittääkin jonoksi asti.
Ivalosta ruumisarkut tuodaan hevoskyydillä, muualta kylistä pororaidolla. Pisimmillään murheellinen kulkue venyy kymmenien arkkujen mittaiseksi.
Sammeli ja Anna-Maria Aikio tuovat kirkolle haudattavaksi kerralla viisi lastaan.
Sunnuntaina 14. maaliskuuta kirkkoherra Jalmari Tela siunaa hautaan 22 vainajaa, viikkoa myöhemmin 62. Synkin päivä on 28. maaliskuuta. Silloin haudan lepoon päätyy 93 inarilaista.
Arkku toisensa perään laskeutuu syvälle Inarin kirkkomaan multiin. Yhdessä niistä lepää kirkkoherran oma puoliso, toisessa lapsi.
Tela seisoo haudan reunalla ja tekee minkä täytyy, mutta entiselleen hän ei palaa. Rippikoulut jäävät pitkäksi aikaa pitämättä ja paikkakunnan jumalanpalveluselämä hiipuu.
Väestökatastrofi
Maaliskuun lopussa kaikki on ohi.
Inarin hautausmaalla lepää liki kaksi sataa espanjantaudin uhria. Moni mies on menettänyt vaimonsa, äiti lapsensa, isäntä renkinsä. Toista sataa lasta on jäänyt orvoksi.
Kirkkoherra Telan kirjanpidon mukaan espanjantauti tappoi Inarissa 49 alle kymmenvuotiasta lasta, 65 miestä ja 74 naista – kaikkiaan 188 henkeä. Se oli lähes kymmenesosa kunnan noin 2 000 asukkaasta.
Rajuimmin tauti rokotti saamelaisia, joita oli kuolleista enemmistö. Tämän seurauksena suomalaisten määrä ohitti Inarissa ensi kertaa saamelaisten määrän.
Sittemmin muuttoliike vahvisti asetelmaa entisestään, kun etenkin Suomeen liitetystä Petsamosta muutti Inariin suomalaista väkeä. Suomalaisten määrä kasvoi, saamelaisten ei juurikaan.
Koko Lappi kärsi
Inarista espanjantauti levisi myös Utsjoelle sekä etelään Sodankylään ja edelleen muualle Lappiin.
Etenkin Sodankylässä jälki oli pahaa: siellä influenssa tappoi pitkälti toista sataa ihmistä. Rovaniemen ja Kemijärven seudulla uhreja kertyi noin 260, mikä tarkoitti noin prosenttia alueen asukkaista.
Koko maassa espanjantauti tappoi alle prosentin väestöstä, Inarissa lähes kymmenen prosenttia. Miksi sairaus runteli juuri Inaria niin pahoin?

Pohjolan Sanomat julkaisi talvella 1920 etusivullaan harva se päivä kuolinilmoituksia espanjantaudin murtamista.
KUVA: Pohjolan Sanomat, Kansalliskirjaston Digitaaliset Aineistot

Syiksi on arveltu hoidon puutetta, heikkoa ravintoa, huteria asuntoja ja alkeellista hygieniaa. Terveet ja sairaat söivät samoista astioista, ja ihmiset panivat maate lattialle, johon toiset olivat sylkeneet.
Eristyksissä eläneet inarilaiset eivät osanneet suojautua tarttuvalta taudilta sitäkään vähää kuin muut suomalaiset.
Lisäksi tautiepidemiaa edeltäneet katovuodet ja nälänhätä olivat luoneet otollisen maaperän influenssan tuhovoimalle.
Orpojen kunta
Surun ja surman vuosi 1920 vaikuttaa Inarin elämään vielä pitkään. Julma tauti on jättänyt ruman jälkensä koko yhteisöön.
Kymmenet työikäiset ovat kuolleet, ja noin 120 lasta on jäänyt orvoksi. Osa huonokuntoisista vanhuksista on heitteillä.
Lääninviranomaiset perustavat Lapin apu -toimikunnan huolehtimaan orpojen tulevaisuudesta. Oulun diakonissakodin johtaja Elin Smarin matkustaa Inariin selvittämään tilannetta.
NNKY:n omistama Riutulan lastenkoti Muddusjärven rannalla täyttyy saman tien lapsista. Sen rinnalle perustetaan nimismiehen entiseen virkataloon Toivoniemeen toinen orpokoti. Siellä asuu enimmillään viitisenkymmentä lasta.
Kodittomat saavat katon päänsä päälle, nälkäiset ruokaa vatsantäytteeksi. Hengen ruokaa tarjoaa kansakoulu, joka toimii orpokodissa.
Toivoniemen ensimmäiseksi johtajaksi valitaan Oulusta inarilaisten avuksi saapunut diakonissa Olga Mustonen.
Elämä jatkuu
Vähitellen elämä Inarissa palaa arkisiin uomiinsa.
Henkensä kaupalla espanjantaudin runtelemia hoitanut aluelääkäri Yrjö Jukola vaihtaa paikkakuntaa, kun hänen viransijaisuutensa Inarissa päättyy.
Myös pappilassa on tullut aika vaihtaa isäntää.
Kirkkoherra Jalmari Telalta Inarin-vuodet ovat vieneet melkein kaiken mutta sentään antaneetkin jotain. Vuonna 1923 Tela jättää Inarin ja siirtyy kirkkoherraksi Juukaan, Pohjois-Karjalaan.
Mukanaan hänellä on repullinen raskaita muistoja sekä tuore vaimo, oululainen diakonissa Helena Matilainen.
Lähteet:
Lehtola, Laura: Viimeinen katekeetta (1984).
Lehtola, Teuvo: Kolmen kuninkaan maa, historian Inari (1998).
Lehtola, Teuvo: Lapinmaan vuosituhannet (1996).
Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset suomalaiset, kohtaamisia 1896–1953 (2012).
Lehtola, Veli-Pekka (toim.): Inari, Aanaar – Inarin historia jääkaudesta nykypäivään (2003).
Linnanmäki, Eila: Espanjantauti Suomessa, influenssaepidemia 1918–1920 (2005).
Vahtola, Jouko: Espanjantauti Inarissa 1920. Teoksessa Lehtola, Veli-Pekka (toim.): Kirjoituksia Inarin historiasta (1998).
Pohjolan Sanomat 28.1.1920 ja 3.3.1920.
samimuseum.fi/anaras/historia/espanjan.html






 
Viimeksi muokattu:

Ottoville

Ylipäällikkö
Työ perästä maahan muuttoa on ennekin kokeiltu. :unsure:


Espoo | HS Espoo
Tuhansia kiinalaisia tuli sata vuotta sitten kaatamaan metsää Helsingin seudulle – se oli virhe, joka johti ryöstöihin ja murhiin
Lähes kolmetuhatta kiinalaista tuotiin metsätöihin syksyllä 1916. Siirtotyöläisten tuominen osoittautui lopulta virheeksi, joka johti ryöstöihin, levottomuuksiin ja murhiin.

Kiinalaisia siirtotyöläisiä venäläisten vartijoiden kanssa Luukissa. (KUVA: ESPOON KAUPUNGINMUSEO)
Johanna Juupaluoma HS
Julkaistu: 14.1. 2:01 , Päivitetty: 14.1. 6:17




SYKSYLLÄ 1916 puita kaatui tuon tuosta Helsingin seudun metsissä. Niitä kaatamassa ei ollut muutama suomalainen, vaan toistatuhatta pääosin kiinalaista työmiestä.

Yhdessä hetkessä ja vain hetken ajaksi suuri joukko siirtotyöläisiä oli tuotu metsähakkuutöihin Espoon ja Vantaan eli silloisen Helsingin maalaiskunnan sekä Sipoon alueelle.

Käynnissä oleva projekti ei ollut aivan pieni, vaan metsää kaadettiin Helsingin ympärille tarkoitetun laajan maa- ja merilinnoituksen rakentamisen takia.

PARIA vuotta aiemmin Euroopassa oli alkanut ensimmäinen maailmansota. Samaan aikaan Venäjän keisari Nikolai II oli käynnistänyt Suomenlahdella suuren linnoitushankkeen suojatakseen erityisesti Pietaria mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Siihen liittyivät myös Helsingin linnoitustyöt.


Mutta miksi metsähakkuisiin piti tuoda työmiehiä jopa Kiinasta saakka?

Koska se tuli halvemmaksi ja suomalaisista työmiehistä oli pulaa, kertoo sipoolainen Martin Andersson. Hän on yksi kiinalaisten siirtotyöläisten vaiheista kirjoittanut paikallishistorian tutkija.

”Kun suomalaiset kävivät kalliiksi, venäläiset hakivat tänne halvempaa, voisi sanoa jopa orjatyövoimaa.”

Anderssonin mukaan suomalaisia saatiin aluksi riittävästi, mutta vuoden 1915 alusta jouduttiin turvautumaan silloisiin sotalakeihin ja työväkeä ruvettiin pakkovärväämään.

ENSIMMÄISET 2 100 siirtotyöläistä saapuivat Helsingin seudulle elokuussa 1916. Pääosin heidän kerrotaan olleen Mantšurian alueelta olevia kiinalaisia, mutta heidän lisäksi työntekijöitä tuli jonkin verran myös Venäjään kuuluvilta alueilta, kuten Amurin alueelta. Espoon kaupunginmuseon samalta ajalta olevan kuvan siirtotyöläisten on mainittu olevan puolestaan kirgiisejä.






Pohjois-Espoossa Snettansin kylällä metsätöissä olleita kirgiisejä. Kuva vuodelta 1916. (KUVA: ESPOON KAUPUNGINMUSEO)

Venäläiset käyttivät näiltä alueilta olevia siirtotyöläisiä metsä- ja ratatöissä myös Pietarin sotilaspiirin alueella, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että siirtotyöläisiä tuotiin myös Suomeen.

Metsähakkuita tehtiin esimerkiksi nykyisen Vantaan alueella Tikkurilassa, Hiekkaharjussa ja Korsossa, Pohjois-Espoossa puolestaan Röylässä ja Snettansissa ja Sipoossa Söderkullassa. Siirtotyöläiset asuivat vaatimattomissa asuinparakeissa, joita rakennettiin esimerkiksi Espoon Gumböleen.

Helsingin ympäryskunnissa yhtäkkinen muutos väestössä oli merkittävä. Esimerkiksi 1910-luvulla Espoossa oli asukkaita noin 8 000. Se tarkoitti, että syksyllä 1916 yli kymmenen prosenttia alueen asukkaista oli kiinalaisia ja muita venäläisten tuomia siirtotyöläisiä.

”Tämä oli hyvin poikkeuksellista aikaa ja olihan siinä suomalaisillakin ihmettelemistä, kun ei kiinalaisia samassa määrin ollut täällä aiemmin ollut”, Andersson toteaa.

Anderssonin mukaan siirtotyöläisiin suhtauduttiin aluksi myötämielisesti, mutta varsinkin Sipoossa levottomuudet kärjistyivät.




Siirtotyöläisiä asuinparakin edessä Espoossa. (KUVA: BRUNO TALLGREN)

KIINALAISTEN siirtotyöläisten kausi jäi Suomessa melko lyhyeksi. Ensimmäiset 900 siirtotyöläistä saivat lähtöpassit jo saman vuoden marraskuussa. Syynä oli muun muassa se, että Sipoossa ja Espoossa kiinalaisten kerrottiin syyllistyneen toistuvasti rikoksiin, kuten varkauksiin, pahoinpitelyihin ja jopa murhiin.

Marraskuussa 1916 Sipoossa tapahtui kolmoismurha, jossa uhreina olivat samaan perheeseen kuuluneet isoäiti, äiti ja poika. Heidät löydettiin poltetusta mökistä, ja teosta epäilty kiinalainen sai kuolemantuomion.

Myös Espoon Matinkylässä ja Leppävaarassa siirtotyöläisiä epäiltiin yhden suomalaisen työmiehen ja yhden venäläisen työnjohtajan surmista.

Anderssonin mukaan osin rikoksia saattoi selittää se, että siirtotyöläisten elinolosuhteet olivat kehnot ja palkka huono. Toisaalta osan arveltiin olevan jo alun perin olleen ryöstöillä ja junarosvouksilla eläviä irtolaisia.




Kiinalaisia työmiehiä ja heidän vartijoitaan Nissbackan kartanolla. (KUVA: VANTAAN KAUPUNGINMUSEO)
Lopulta viranomaiset päättivät, että siirtotyöläiset lähetetään pois. Tammikuussa 1917 noin 2 300 kiinalaista oli jo lähtenyt Suomesta, eikä metsähakkuita muutenkaan olisi kauan enää kestänyt.

Helsingin seudun linnoitustyöt keskeytyivät vuonna 1917 Venäjän vallankumoukseen sekä sen jälkeen olleeseen Suomen itsenäistymiseen ja sisällissotaan. Syksyyn 1917 mennessä suurin osa kiinalaisista oli poistunut Suomesta, mutta muutamien harvojen uskotaan myös jääneen tänne.

ESPOOSSA tarinaan kiinalaisista siirtotyöläisistä saattaa törmätä melko yllättävässä yhteydessä, kuten Espoon keskuksessa kävellessä.

Alueesta olevassa Espoon kaupungin kotikaupunkipolut -kartassa mainitaan myös kiinalaisten rakentama Espoon metsärata, joka kulki aivan Espoon tuomiokirkon hautausmaan reunaa pitkin. Sen kerrotaan olleen kapearaiteinen ja todennäköisesti hyvin nopeasti rakennettu rautatie, joka oli tarkoitettu puutavaran kuljetukseen Pohjois-Espoon ja Espoon vanhan rautatieaseman välillä.

Kartan yhteydessä kerrotaan, että raide oli kuitenkin huonokuntoinen, eikä se kestänyt veturia ja raskaasti lastattuja vaunuja, vaan ne jouduttiin korvaamaan hevosten vetämillä vaunuilla.

Suurimmalta osin rata purettiin ensimmäinen maailmansodan päättymisen aikoihin.

Espoon kaupungin mukaan rataan kuuluneen ja Espoonjoen ylittäneen puisen rautatiesillan jäännökset olivat nähtävissä vielä 1980-luvulla. Nykyisin alueella ei ole enää mitään merkkejä kiinalaisten rakentamasta radasta.

Haastattelun lisäksi jutussa on käytetty lähteitä: Harry Halén: Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916–17. Teoksesta: Venäläissurmat Suomessa 1914–22, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004. Martin Andersson: Gula Faran, Keltainen vaara (2016). Museovirasto: Pääkaupunkiseudun I maailmansodan linnoitteet (2009). Seija Lohikoski: Kapearaiteinen hevosrautatie ja ryssänhakkuut Espoossa 1915−1917 (1996).
 

tulikomento

Greatest Leader
Toveri Binkovin jossittelua. Mitäpä jos Battle of Britain olisi taisteltu niin että Saksalla olisi käytössään tämän päivän Luftwaffe ?

 

Herman30

Greatest Leader
Saksa olisi selvästi hävinnyt vielä pahemmin kun 40-luvulla. Niillä on suuria teknisiä ongelmia ja lentäjiä puuttuu.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Sophie Mannerheim käveli Kalliossa ja järkyttyi: Sitten hän keksi ovelan juonen, jolla koko Suomi saatiin syytämään apua äärimmäisessä köyhyydessä eläville lapsille
Tänä vuonna sata vuotta täyttävä Mannerheimin lastensuojeluliitto sai alkusysäyksensä sisällissotaa seuranneiden vuosien hädästä, jota lapset ja perheet kärsivät.

Lapsia Sörnäisissä nykyisen Hämeentie 33:n kohdalla vuonna 1903. (KUVA: K.A. ASCHAN)





Marjaana Varmavuori HS
Julkaistu: 22.1. 12:47 , Päivitetty: 22.1. 13:28






MANNERHEIMIN lastensuojeluliitto (MLL) on useimmille suomalaisille tuttu järjestö muun muassa perhekahviloistaan, lastenhoitopalvelustaan, kirpputoreistaan sekä lasten ja nuorten puhelimesta.

Kun liitto sata vuotta sitten perustettiin, lasten ja perheiden elämä oli Suomessa aivan toisenlaista. Vuoden 1918 sisällissota oli jättänyt jälkeensä useita tuhansia orpoja.




Lastentarha Barnabon lapsia matkalla ”pitkään mäkeen”. (KUVA: TUNTEMATON)
Sisällissodan jälkeen maassa oli ollut espanjantautiepidemia, joka oli iskenyt erityisesti aikuisväestöön. Se oli kasvattanut orpojen määrää entisestään.

”Tilanne oli ihan Euroopan laajuisesti aika hurja siihen aikaan. Sanomalehdet kirjoittivat Itä-Euroopan orpolapsilaumoista, jotka terrorisoivat kaupunkeja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat lapsille aika kurjaa aikaa”, kertoo historiantutkija Eeva Kotioja MLL:sta.


HELSINGISSÄKIN oli rötösteleviä lapsia. Oman onnensa nojaan jääneitä ja sodan vuoksi taloudelliseen ahdinkoon joutuneiden perheiden lapsia päätyi rikollisille teille.

”Lapset näpistelivät ja tekivät muita pieniä rikoksia. Myös irtolaisuus oli silloin rikos”, Kotioja sanoo.

Kaduilla näpisteleviä lapsia 1920-luvun alussa etenkin Kallion ja Sörnäisten työläiskortteleiden kaduilla.






Kalliossa Toisella linjalla sijainnut vanha Lastenlinna perustettiin sinne juuri siksi, että perheiden hätä ja ongelmat olivat suurimpia köyhissä työläiskortteleissa. Kuva on lokakuulta 1921, jolloin MLL:n sairaalaksi siirtynyt Lastenlinna vihittiin uudelleen käyttöön. Eturivissä piispa Jaakko Gummerus, ylihoitaja Sophie Mannerheim, kenraali C.G.E. Mannerheim, ylihoitaja Toini Leikola, professori Arvo Ylppö, jonka takana kouluneuvos Erik Mandelin. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Sodan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi oli Helsingissä vielä 20-luvun alussakin kodittomia lapsia, jotka joutuivat muiden joukossa kerjäämään elantonsa. Kotiojan mukaan lapsikerjäläisiä oli muun muassa junissa.

Helsingin lisäksi orpoja lapsia oli paljon muun muassa Tampereella ja Viipurissa. Kaupungeissa monet vanhempien huolenpitoa vaille jääneet lapset päätyivät orpokoteihin tai kasvatuslaitoksiin.

Niihin pääsivät kuitenkin vain ne, joiden hätä oli suurin. Tuona aikana se tarkoitti, että molemmat vanhemmat olivat kuolleet, eikä ollut lähisukulaisia, jotka olisivat voineet pitää huolta.

MAASEUDULLA useimmat orvot taas päätyivät huutolaisiksi, eli hoidettavaksi sille, joka lupasi huolehtia heistä halvimmalla.

”Huutolais- eli elätehuoltojärjestelmä oli aika ikävä lasten kannalta. Huutolaislapset olivat hyvin alttiita kaltoinkohtelulle. Helposti se lipsahti siihen, että lapset olivat ilmaista työvoimaa maatiloilla”, Kotioja sanoo.

Huutolaisuus loppui virallisesti vuonna 1923 voimaan tulleen köyhäinhoitolain myötä. Vaikka kaupungeissa toimivia kasvatuslaitoksia joku sentään valvoi, ei elämä niissäkään ollut kovin auvoista.

”Lastensuojelu painottui 1920-luvun hyvin paljon suojelukasvatukseen, puhuttiin pahatapaisten lasten huollosta. Se oli vielä vuosikymmenen alussa verrattavissa vankeinhoitoon”, Kotioja kertoo.

Suojelukasvatus oli siirretty vankeinhoitolaitoksen alaisuudesta kouluhallituksen yhteyteen vuonna 1918. Samat vankeinhoidon virkamiehet tekivät työtä, mutta painopiste muuttui kasvatuksellisemmaksi vuodesta 1918 alkaen.

KÖYHYYDESTÄ ja huono-osaisuudesta joutuivat kärsimään myös monet niistä lapsista, joiden toinen tai molemmat vanhemmat olivat selvinneet sodasta. Sisällissodan jälkeen maan talous oli lamaannuksen tilassa, ja jo ennen sotaa alkanut voimakas inflaatio nosti elintarvikkeiden hinnat pilviin.

Tilanne oli erityisen paha punaisten riveihin kuuluneelle työväestölle. Politiikan tasolla sovintoajattelu lähti Kotiojan mukaan aika nopeasti itämään, mutta käytännön tasolla ja ihan tavallisten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa sodan arvet olivat syviä.

”Monien punakaarteissa taistelleiden ja vankileireillä olleiden miesten oli vaikea saada töitä. Monessa perheessä naiset hoitivat sekä työssä käynnin että perheestä huolehtimisen”, Kotioja kertoo.

PUUTTUVA päivähoitojärjestelmä oli huutava yhteiskunnallinen ongelma. Jos vähävaraisessa perheessä olikin niin onnekas tilanne, että molemmilla vanhemmilla oli työpaikka, lapsille ei ollut hoitajaa.

”Vaikka molemmat vanhemmat tekivät työtä myös maataloissa ja tiloilla, niissä työ oli kotona, pelloilla ja navetassa”, Kotioja toteaa.

”Kaupungeissa jo 4-vuotiaita saatettiin jättää pitämään huolta pienemmistä sisaruksista. Yksi keino oli sitoa lapsi kiinni pöydän jalkaan, ettei tämä pääse tekemään pahojaan.”

Joskus talossa tai naapurustossa saattoi olla joku mummo, joka katsoi lasten perään.

VAIKEIMMASSA asemassa olivat aviottomat äidit. Helsinkiin ja muihin kaupunkeihin hakeutui yksinäisiä äitejä, koska kaupungeissa oli paremmat työllistymismahdollisuudet.

”Täällä oli suuri kansankerros köyhiä ja vähävaraisia aviottomia äitejä. Kaupunki tarjosi mahdollisuuden nimettömyyteen, täällä oli helpompi rakentaa elämä kun tutussa pienessä maaseutuyhteisössä”, Kotioja sanoo.

Aviottomat äidit olivat Kotiojan mukaan usein punaisia. He saivat sodan jälkeen kokea valkoisten puolelta kovaa arvostelua.

”Ei ollut myöskään varmaa, palkataanko aviotonta äitiä töihin. Jos työnhakijalla oli esimerkiksi kaksi pientä lasta yksin huollettavanaan, se oli riski myös työnantajalle.”

TÄLLAISET perheet olivat pahassa syrjäytymisriskissä, ja 1920-luvun alussa suomalaisen yhteiskunnan turvaverkko oli aivan seitinohut.

Maaseudullakin kaikilla oli niin niukkaa ja vaikeaa, ettei naapurien hyväsydämisyys ulottunut hätää kärsiviin.






Äitejä lapsineen Lastenlinnan neuvolan vastaanotolla vuonna 1927. Neuvoloissa annettiin tietoa lasten hoidosta ja ravitsemuksesta. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Espanjantaudin lisäksi tuberkuloosi oli iso sairastuttuja ja tappaja, ja tietysti myös tavalliset influenssat ja kuumetaudit jylläsivät. Taudit levisivät etenkin kaupunkiympäristössä. Köyhyys ja puutteelliset hygieniaolot pahensivat tilannetta.

LAPSIKUOLLEISUUS oli Kotiojan mukaan Suomessa 20-luvun taitteessa eurooppalaisittainkin erittäin korkealla. Vuonna 1919 kuoli 135 lasta tuhatta elävänä syntynyttä kohti. Lapsikuolleisuuskäyrä oli ollut 1910-luvulla laskeva, mutta sisällissota muutti tilanteen.

1900-luvun alku ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Kotiojan mukaan Euroopassa lapsiystävällistä aikaa. Lapsuuteen oli alettu kiinnittää huomiota aikuisuudesta poikkeavana kehitysvaiheena.

”Tämän ajattelun mukaisesti lasten asemaa oli 1900-luvun alussa alettu parantaa, mutta ensimmäinen maailmansota ja sisällissota pysäyttivät kehityksen Suomessa”, Kotioja sanoo.

”En tiedä olisiko MLL:a samassa mittakaavassa olemassa ilman sisällissotaa.”

SISÄLLISSODAN jälkeisen inhimillisen hädän näkeminen antoi alkusysäyksen MLL:n perustamiselle. Helsingin kirurgisen sairaalan ylihoitaja ja Suomen punaisen ristin hallituksen jäsen Sophie Mannerheim näki työssään ihmisten ahdingon.

Erityisesti hänen sydämeensä kävi aviottomien äitien elämän raskaus. Hänen muistelmissaan kerrotaan eräästä arkisesta kohtaamisesta, joka muodostui merkitykselliseksi.

”Sophie Mannerheim oli kävelyllä Kallion kaduilla ystävänsä Erik Mandelinin kanssa, ja heitä vastaan tuli tällainen avioton äiti, jonka kurjuus sai heidän silmänsä avautumaan”, Kotioja kertoo.

Ajatus lastensuojeluliiton perustamisesta oli Sophie Mannerheimin. Hän pyysi kuitenkin veljensä Carl Gustaf Mannerheimin liiton keulakuvaksi.

”Lähinnä sen takia, että hän tiesi, että sillä tavalla saadaan liiton viestille maksimaalinen näkyvyys ja kerättyä mahdollisimman paljon rahaa”, Kotioja sanoo.

MLL perustettiin 4. lokakuuta 1920 Carl Gustaf Mannerheimin kotona Helsingin Mariankadulla. Perustajajäseniä olivat kenraali Mannerheimin lisäksi kouluneuvos Erik Mandelin ja lääkäri Arvo Ylppö.

Päivää myöhemmin sanomalehdissä julkaistiin kenraali Mannerheimin vetoomus Suomen kansalle. Siinä pyydettiin kaikkia ottamaan lasten asia omakseen ja huolehtimaan lapsista.

Sophie Mannerheimin taktiikka toimi. Liitolle alkoi sataa taloudellista tukea ja mukaan lähti ihmisiä. Valtakunnalliseksi toimijaksi tähtäävälle liitolle alettiin nopealla tahdilla perustaa paikallisosastoja ympäri Suomea.

Ensimmäisen vuoden aikana toimintansa aloitti 28 osastoa, neljän ensimmäisen vuoden aikana niitä syntyi yli 200.

MANNERHEIMIN nimellä ratsastamisessa oli kuitenkin myös kääntöpuolensa. Sisällissodan haavat eivät ottaneet parantuakseen, ja se näkyi myös MLL:n alkuvaiheissa.

”Se vaikeutti työtä todella paljon. Jotkut punaiset äidit sanoivat ihan suoraan, että heidän lapsensa saavat mieluummin kuolla nälkään kuin Mannerheimin järjestöltä apua otetaan. Suhtautuminen oli hyvinkin katkera”, Kotioja kertoo.

Joillain hyvin punaisilla paikkakunnalla, kuten Tampereella, Joensuussa, Kemissä ja Forssassa, MLL:n osastot eivät voineet toimia Mannerheim-nimellä. Tampereella yhdistys esimerkiksi toimi aluksi nimellä Tampereen lastensuojeluyhdistys.

Liitolla oli perustamishetkellä kaksi missiota: lasten imeväisyyskuolleisuuden alentaminen ja lasten hyvinvoinnin lisääminen. Ydinajatuksena oli, että kaikkien lasten pitää kasvuaikanaan saada apua. Siksi oli tärkeää saada heti alkuun rakennettua mahdollisimman kattava alueellinen organisaatio.

HELSINGISSÄ liitto otti heti ensi töikseen hoidettavakseen Lastenlinnan sairaalan yhteydessä toimivan äiti-lapsi-kodin, minne yksinäiset äidit lapsineen saattoivat muuttaa asumaan.

Liiton perustamisen jälkeen Sophie Mannerheimin aiemmin perustama Lastenlinna siirrettiin MLL:n hallintaan ja uudistettiin lastensairaalaksi. Sairaala vihittiin käyttöön 20. lokakuuta 1921, ja siellä alettiin kouluttaa lasten hoitoon perehtyneitä terveyssisaria.






MLL:n Haagan osaston terveyssisar pitää hengitysharjoituksia ruotsinkielisen alakansakoulun 3.-luokkalaisille. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Kotioja korostaa, että liiton alkuvaiheissa keskeistä oli valistustyö. Paikalliset osastot palkkasivat liiton Helsingissä kouluttamia terveyssisaria, jotka kiersivät sitten talosta taloon kertomassa hygieniasta ja lasten ruokinnasta.

”Suomi oli vielä 20-luvulla hirvittävän pitkien etäisyyksien maa. Meillä oli mäkitupia ja torppia, salomailla mökkejä, joissa asui monilapsisia perheitä. Niissä ei ollut lastenhoidosta muuta tietoa kuin perimätieto”, Kotioja sanoo.

”Neuvot saattoivat olla pieneltä tuntuvia, kuten ettei pienen vauvan vatsa kestä lehmänmaitoa. Niillä oli kuitenkin iso vaikutus.”

HELSINKILÄISVANHEMMILLE liitto alkoi tarjota lisäksi lastenhoitoa. Lastenlinnan yhteyteen avattiin pian kansanlastentarha, johon työssä käyvät vanhemmat saattoivat tuoda lapsensa työpäivän ajaksi.

Liitto avasi lastenseimiksi kutsuttuja lastentarhoja myös muualle Helsinkiin sekä muille teollisuuspaikkakunnille.






Helsingin tyttökerholaiset leipovat joululeivonnaisia vuonna 1924. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Päivähoitopaikkojen lisäksi liiton alkuvaiheessa perustettiin myös nuorisokerhoja. Vuonna 1921 voimaan tullut oppivelvollisuuslaki velvoitti tarjoamaan kuusi vuotta koulua kaikille lapsille. Kuusivuotinen kansakoulu loppui lasten ollessa 13-vuotiaita.

”Sen ikäisille ei ollut oikein tarjolla töitä. Mieluummin palkattiin vaikka 15-vuotiaita. Kaupungeissa oli sanomalehti- ja kengänkiillottajapoikia, mutta ulkona työskentelyssä oli riski ajautua rikosten tielle”, Kotioja sanoo.

Nuorisokerhoilla haluttiin parantaa lasten ja nuorten moraalia ja saada heistä hyvinvoivia ja vastuuntuntoisia kansalaisia.

SISÄLLISSODAN jälkeensä jättäneestä hädästä ja huono-osaisuudesta sai siis alkunsa järjestö, jolla on ollut merkittävä rooli Suomen muuttumisessa hyvinvointiyhteiskunnaksi.

”Neuvolasysteemin kehittäminen on ehdottomasti yksi MLL:n tärkeimmistä saavutuksista, sillä Suomessa ei 1920-luvulla lasten terveydenhuoltoa oikeastaan juuri ollut”, Kotioja sanoo.
 

StmSvejk

Ylipäällikkö
Saksa olisi selvästi hävinnyt vielä pahemmin kun 40-luvulla. Niillä on suuria teknisiä ongelmia ja lentäjiä puuttuu.
Tämän päivän koneista paras pommari olisi A400M. Kolmellakymmenellä koneella voisi laittaa vaikka Lontoon matalaksi tiputtamalla vaikka napalmtynnyreitä, sillä keinoja noiden alasampumiseen ei olisi. Yhdellä tehtäväkierrolla 30 koneella 900 tonnia pommeja. Tehtäväkiertoja voisi lentää vuorokaudessa vaikka 10.
Muutaman kaupungin tuhoamisen jälkeen Britannia anoisi rauhaa.

Pommarien osalta tärkein sovellus olisi tietokonepommitähtäimen käyttö täsmaäseiden sijaan.
 
Viimeksi muokattu:

Ottoville

Ylipäällikkö
Rajajoen yli tuli jopa 10 000 pakettia päivässä – Tornionlaakson kautta oli ainoa turvallinen postireitti Venäjän ja Euroopan välillä

Sensuuritoiminnan vuoksi jääkäriaktivistit kuljettivat viestejä myös kuriiripostina rajan yli.
Salaisia viestejä kätkettiin muun muassa polkupyörän tankoon, jotta päästiin turvallisesti ohi rajatarkastuksista.
KUVA: Tornionlaakson maakuntamuseo



Rajapostia
Tornionlaakson museossa avautuu näyttely Transit – rajapostia, joka kertoo rajoja rikkovasta yhteistyöstä Suomen ja Ruotsin välillä ensimmäisen maailmansodan pyörteissä vuosina 1914–1918.
Tornio ja Haaparanta olivat keskeisiä kaupunkeja viestinnän ja liikenteen kauttakulkuliikenteessä Manner-Euroopan ja Venäjän välillä ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Rajasta muodostui ihmisten, tavaroiden ja valuutan kauttakulku- ja vaihtopaikka. Pääosaan nousevat postilaitosten henkilökunta ja virkamiehet sekä kaupunkilaiset. Kriisiajan tarinoista löytää sensuuria, pakolaisia ja sotainvalideja.



Pohjois-Suomi 7.2.2020 12:55

Sari Pelttari-Heikka



Tornion ja Haaparannan postireitti oli ainoa turvallinen väylä paketeille, kun merireitti oli miinoitettu.
Tornionlaakso oli maailman polttopisteenä useamman vuoden.

Kovaa peliä rajalla on nykypäivän rooliseikkailu, mutta se oli totista totta reilut sata vuotta sitten Torniossa ja Haaparannalla. Elettiin ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneiden levottomien vuosien aikaa Venäjän ja Ruotsin rajalla.
Paketti- ja postiliikenne Ruotsin ja Venäjän välillä ei enää onnistunut etelän meriteitse, vaan miinoitetut laivareitit jouduttiin hylkäämään. Kolme ruotsalaisten laivaa upposi saksalaisten pommeihin.


Ruotsin Karungin ulkomaanpostin henkilökuntaa. Kolmas kuvassa oik. Erik Eriksson. 1. huhtikuuta 1915. Kuva: Mia Green/Ruotsin postimuseo.
KUVA: Mia Green
Junakyydillä postipaketit kuljetettiin Ruotsin Karunkiin ja sieltä edelleen Tornionjoen yli Suomen Karunkiin.
Kyse ei ollut vain satunnaisista postiterveisistä, vaan esimerkiksi vuoden 1915 keväällä kulki paketteja Ruotsista rajan yli edelleen Venäjälle noin 10 000 päivässä. Suurin osa paketeista oli tulossa Englannista, Ruotsista ja Tanskasta. Saksasta lähetettyjen pakettien tuontikieltoa kierrettiin merkitsemällä paketteja ruostalaisilla tai tanskalaisilla lähtönumeroilla. Toiseen suuntaan, eli idästä länteen kulki paketteja huomattavasti vähemmän, noin 2000 päivässä.

Ruuhkautunutta postia Tornion postikonttorin ulkopuolella syksyllä 1914. Kuvan keskellä Hildur Huhtalo (myöh. Sundström)
KUVA: Tornionlaakson museo

Pakettien käsitteleminen ja kuljettaminen vaati uusia järjestelyjä. Suomen puolella rakennettiin maantie Karungista Tornioon ja Ruotsin puolella tehtiin väliaikainen raideyhteys Karungista Haaparantaan.
Tilanne ei rauhoittunut nopeasti, vaan paha kelirikko keväällä 1916 ajoi hakemaan uusia postin kuljetustapoja. Vuoden kuluttua talvella 1917 käyttöön otettiin maailman ainoa posti-ilmarata, joka rakennettiin Haaparannan kaupungin rannasta yli Tornionjoen kohti Miukkia. Ilmaradan pituus oli kaikkiaan 1330 metriä. Rajajoen yli ilmarata kulki 330 metrin matkan 17 metrin korkeudessa. Molempiin päihin rakennettiin puiset katetut lastaussillat. Radalla kulki 45 koria 81 metrin päässä toisistaan. Kuljetuskapasiteetti oli 10 tonnia tunnissa eli neljä koria vastasi yhden junavaunun sisältöä.

Junavaunun lastaamista Tornion rautatieasemalla talvella 1917.
Kuva: Suomen postimuseo

Ilmarataa rakentamassa oli kaikkiaan 300 miestä. Koekäyttö alkoi helmikuussa 1917 ja säännöllinen liikenne maaliskuun alusta 1917. Ongelmatonta ilmaradan käyttö ei ollut, vaan mittausvirheet ja laiterikot pakottivat aina välillä palaamaan lautta- ja hevoskuljetuksiin. Viimeinen postikuorma ilmaradalla kulki toukokuussa 1918. Poliittiset mullistukset Venäjällä ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 sekä sisällissota 1918 vähensivät vähitellen postimääriä ja ilmaradan tarvetta.
Rata purettiin keväällä 1918 ja myytiin huutokaupassa vuotta myöhemmin. Rautatiesilta Tornionjoen yli valmistui 1919.

Transit - rajapostia näyttelyyn on rakennettu Kovaa peliä rajalla -rooliseikkailu, jossa voi heittäytyä paikallisten elämään.
Museonjohtaja Minna Heljala ja vt.amanuenssi Saija Pietiläinen näyttivät mallia.
KUVA: Sari Pelttari-Heikka

Transit - rajapostia näyttelyn on koonnut Ruotsin postimuseo, jossa sadan vuoden takaiset historialliset tapahtumat nähtiin toissa vuonna. Viime vuonna Suomen postimuseo esitteli näyttelyn Tampereelle ja lisäsi siihen erityisesti Suomea koskevaa tietoa. Tornionlaakson museon väki oli mukana avustamassa postimuseon näyttelyn materiaalin työstämistä.
– Torniossa on esillä Suomen postimuseolla nähty näyttely, johon on osin lisätty meidän omaa materiaalia. Tampereella tehtiin roolipeli, joka tarjoaa erityisesti lapsille, kouluryhmille tai perheille mahdollisuuden päästä kokemaan miten jännittäviä aikoja täällä tuolloin elettiin.
Tornionlaakson museon johtaja Minna Heljala on ilahtunut miten paljon erilaista materiaalia on tarjolla näyttelyssä. Äänitallenteiden lisäksi esille tulee myös video sotavankien luovutuksesta.
 
  • Tykkää
Reactions: EK

Ottoville

Ylipäällikkö
Tutkija Mirko Harjula jäljitti Venäjän armeijan suomalaiset ”ryssänupseerit”: Löytyi ”1800-luvun Kekkonen” ja peräti neljätuhatta muuta
Ensi vuonna väittelevä Mirko Harjula löysi jännittäviä elämäntarinoita ja ”1800-luvun Kekkosen”.
Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 22.2. 2:00 , Päivitetty: 22.2. 6:29

Carl Gustaf Mannerheim ei koskaan opiskellut arvostetuimmassa venäläisessä sotilasoppilaitoksessa, yleisesikunta-akatemiassa. (KUVA: HS-ARKISTO)




MIRKO HARJULA, 44, on saanut valmiiksi Herakleen urakan.

Kymmenen vuotta kestäneen sinnikkään tutkimustyön jälkeen hän on kerännyt valmiiksi tietokannan käytännössä kaikista suomalaisista upseereista, jotka palvelivat Venäjän asevoimissa vuosina 1717–1917.

”Nimet ovat tässä. Siinä on tuhat sivua”, Harjula sanoo ja osoittaa kannettavaa tietokonettaan.

Eikä kyse ole vain nimistä, vaan tietokanta sisältää hänen löytämänsä elämäkertatiedot jokaisesta upseerista. Tiedot hän on kerännyt suomalaisista ja venäläisistä arkistoista ja painetuista lähteistä.


Mirko Harjula valmistelee väitöstutkimusta tsaarin Venäjän asevoimissa työskennelleistä suomalaisupseereista.
(KUVA: OUTI PYHÄRANTA / HS)


SUOMALAISIA upseereita löytyi 200 vuoden ajalta peräti neljätuhatta.

”En ole pitkään aikaan löytänyt enää mitään uutta. Uskon, että ne ovat tässä.”

Jos kaikki menee hyvin, Harjulan tietokannasta julkaistaan matrikkeli. Mutta ensin hänen pitää kirjoittaa väitöskirjansa valmiiksi.

Harjula valmistelee Helsingin yliopistoon historian alan väitöskirjaa tsaarin armeijan suomalaistaustaisista upseereista. Valmista pitäisi olla vuoden päästä.

Väitöskirja on kuulemma muuten valmis, mutta ensin sitä pitäisi lyhentää sadoilla sivuilla.

”Niillä upseereilla, jotka päätyivät Suomeen senaattoreiksi tai kuvernööreiksi, oli iso merkitys autonomian ajan politiikkaan. Sitä tuon väitöskirjassani esille.”

Suomen suuriruhtinaskunnassa senaatin jäsenet eli senaattorit vastasivat nykyajan ministereitä ja kuvernöörit myöhempiä läänejä johtaneita maaherroja.

HARJULAN laatima tietokanta alkaa suuren Pohjan sodan ajalta, jolloin Venäjän tsaarin joukot tuhosivat Suomea ja tappoivat sen kansaa niin julmasti, että aikakautta ruvettiin myöhemmin kutsumaan isoksivihaksi.

Näinä Venäjän terrorin vuosina syntyi Viipurissa tanskalaiselle majurille ja hänen baltiansaksalaiselle vaimolleen poika, josta tuli Harjulan tietojen mukaan ensimmäinen Vanhassa Suomessa syntynyt upseeri Venäjän armeijaan. Hänen nimensä oli Peter Banner, ja vuosi oli 1715.

Harjulan tietokanta kertoo, että Banner osallistui ansiokkaasti Puolan perimyssotaan, sotaan Turkkia vastaan ja seitsenvuotiseen sotaan. Lopulta hän yleni vielä aktiiviuransa aikana kenraalikuntaan.

Kenet sitten oli luettava suomalaiseksi sellaisessa monikansallisessa valtiossa kuin tsaarin Venäjä?

”Kun aineistossa on tullut vastaan suomalaisia nimiä, olen yrittänyt ottaa selvää, keitä he olivat. Olen ottanut tähän kaikki, jotka ovat syntyneet Suomessa mutta eivät ole olleet venäläisiä. Suurin osa oli suomenruotsalaisia”, Harjula vastaa.

Suomalaisiksi hän on lukenut myös Viipurissa asuneet saksalaistaustaiset ihmiset. Harjulan mukaan saksalaiset ovat jopa jääneet pimentoon suomalaisessa historiankirjoituksessa.

”Minusta he ovat ihan yhtä suomalaisia kuin Turun ruotsalaiset.”

HARJULALLE venäläisten alkuperäislähteiden käyttö on luontevaa, sillä hänen vanhempansa laittoivat hänet lapsena Helsingin Suomalais-venäläiseen kouluun.

Venäjän opiskelu alkoi jo kuusivuotiaana esikoulussa, mutta mitään venäläistä perhe- tai sukutaustaa Harjulalla ei ole.

”Satuin vain oppimaan kielen ja jotain sen kulttuurista, ja sen mukaan olen edennyt. Suomessa on niin vähän niitä, jotka osaavat venäjää.”

Harjulan tutkijantie on ollut poikkeuksellinen. Se on edennyt perinteisen akateemisen valtaväylän ulkopuolella.

Hän on itseoppinut historioitsija, joka nuorempana ajoi yöt taksia ja teki päivät tutkimusta. Työn tuloksena on syntynyt yhdeksän historia-aiheista tietokirjaa ja yksi romaani.

Kolme ensimmäistä historiakirjaa julkaisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Ne käsittelevät suomalaisia Venäjän sisällissodassa, Venäjän Karjalan ja Muurmannin historiaa sekä Viron historiaa.



Ukrainan tienoilla otettu kuva Kaarlo Kivekkäästä 1. maailmansodan aikana.
(KUVA: JARMO LOIKKASEN KOKOELMA)
Myöhemmin Harjula on julkaissut kirjojaan omakustanteina. Viimeksi Docendo julkaisi kenraali Kaarlo Kivekkäästä kirjan, jonka Harjula kirjoitti Jarmo Loikkasen kanssa.

Kivekäs oli tiettävästi korkea-arvoisin suomenkielinen upseeri Venäjän armeijassa. Hän ehti yletä poikkeuksellisen värikkäällä urallaan kenraalimajuriksi asti, kunnes siirtyi Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomeen.




Pamirin sotaretkellä 1890-luvulla otettu valokuva. Suomalainen upseeri Kaarlo Kivekäs seisoo vasemmalla oikea käsi koukussa.
(KUVA: V. NIKITININ KOKOELMA)

YKSI Harjulan väitöstutkimuksen ohjaajista on Helsingin yliopiston entinen Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen. Hän kuvaa Harjulaa oman tiensä kulkijaksi, joka on aidosti innostunut aiheestaan.

”Hän on äärimmäisen ahkera ja tunnollinen. Hän on saavuttanut sellaisen tuntemuksen ainakin muutamien aihepiiriensä dokumenteista, ettei sitä muilla olekaan.”

Harjulan tekemää työtä tsaarin armeijassa palvelleista suomalaisupseereista Vihavainen kuvaa poikkeukselliseksi.

”Jos siitä pitäisi rahaa maksaa, niin kyllä se muutaman sadan tonnin projekti olisi.”

HARJULA julkaisi seitsemisen vuotta sitten kirjan ”Ryssänupseerit”, jossa hän kävi jo yksityiskohtaisesti läpi ensimmäisen maailmansodan ajan Venäjän asevoimissa olleita suomalaisia upseereita. Hän löysi tuolta ajalta noin 550 upseeria, jotka olivat osallistuneet ensimmäiseen maailmansotaan.

Samanlaiseen lukuun on päätynyt toinen suomalaisia upseereita Venäjän armeijassa tutkinut itseoppinut historioitsija, diplomi-insinööri Tero Hasu, 58.

Hasu antaa tunnustusta Harjulan työlle ja kertoo, että häntä itseään aihe alkoi kiinnostaa ”militariaharrastuksen” myötä.

”Se lähti lapasesta kymmenen vuotta sitten. Keitä nämä miehet olivat?”

Hasu sanoo olevansa harrastelija, pöytälaatikkokirjoittaja.

”Minulla on tiedossa 550 upseeria rintamalta ja kaikkiaan yhteensä 650 univormussa palvellutta [1914–1918]. Sitten on vielä 150 nimeä, joita en saa minnekään.”

Hasu kertoo, että hänellä on aihepiiristä valmiina 270 sivun käsikirjoitus. Hän muistuttaa, että Venäjän vallankumouksen myrskyssä hävisi paljon ihmisiä ja tietoja.

”Kyllä sieltä vielä löytyy ihmeellisiä tapauksia.”

HARJULAN tutkimuksen mukaan Venäjän asevoimien suomalaistaustaisista upseereista noin kolmisensataa yleni jo aktiiviurallaan kenraali- tai amiraalikuntaan.

Lisäksi noin kaksisataa ylennettiin kenraaliksi siinä vaiheessa, kun he jäivät eläkkeelle. Näin he saivat arvostetumman aseman ja paremman eläkkeen.

”Aika paljon suomalaisia pääsi esiupseeritasolta eversteiksi. Heitä oli kokonaismäärään suhteutettuna huomattava osa. Venäjällä oli hieno menestyä, koska se oli suuri maa.”

Venäjän armeijassa oli tärkeää, että oli aatelinen, käynyt oikeat koulut ja päässyt palvelemaan oikeissa paikoissa.

Oikea paikka tarkoitti pääsyä keisarin lähelle ja näkyville. Tämä oli ratkaisevaa muun muassa Gustaf Mannerheimin uralle, sillä hän pääsi palvelemaan himoittuun keisarilliseen kaartiin.

Mannerheim ei kuitenkaan koskaan käynyt arvostetuinta sotakoulua, Nikolain yleisesikunta-akatemiaa. Tämän puutteen on väitetty näkyneen hänen johtamisessaan sotilasuran myöhempinä vuosina Suomessa.

Yleisesikunta-akatemiaan sai hakea, kun oli ensin hankkinut upseerikoulutuksen muualla. Akatemiassa oli kolme vuosikurssia, joista kolmannelle pääsi, jos pärjäsi kahden ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin muita paremmin. Vasta kolmannen vuosikurssin jälkeen sai yleisesikuntaupseerin merkin.

Harjulan laskujen mukaan suomalaistaustaisia yleisesikuntaupseereja valmistui melkein 150. Joukossa oli tulevia itsenäisen Suomen kenraaleita, kuten Oscar Enckell ja Karl Wilkman (myöhemmin Wilkama).




Tuleva luokkansa priimus ja itsenäisen Suomen armeijan kenraali Oscar Enckell Haminan kadettikoulun valmistavalla luokalla. Enckell on takarivissä ensimmäinen vasemmalla.
(KUVA: MUSEOVIRASTO)

REITTEJÄ Venäjän armeijan upseeriksi oli monia. Suomalaisen ura alkoi usein Suomen kadettikoulussa, joka sijaitsi Haminassa.

”Sitten oli sellaisia, jotka menivät seikkailemaan Venäjälle tai hakemaan jotain elinkeinoa ja päätyivät armeijaan”, Harjula kuvaa.

”Lisäksi oli säätyläisten lapsia, joiden isät olivat tekemisissä Venäjän kanssa tai olivat itse upseereita. He pistivät lapsensa Venäjälle kadettikouluun.”

Harjulan mukaan noin 90 prosenttia suomalaistaustaisista upseereista Venäjän armeijassa oli suomenruotsalaisia. Heistä joka neljäs oli aatelinen.




Tuleva itsenäisen Suomen armeijan päällikkö Karl Wilkman eli Kalle Wilkama kuvattuna vuonna 1899, jolloin hän oli Venäjän keisarillisen kaartin rakuunarykmentin kornetti.
(KUVA: M. DE BIELAVSKY / MUSEOVIRASTO)

SOTILASURA oli myös keino päästä säätykiertoon. Sen avulla saattoi nousta ylempään yhteiskunnalliseen asemaan.

Venäjällä oli käytäntönä, että tietyssä upseeriarvossa sotilaalle myönnettiin perinnöllinen aatelisarvo. Vuoteen 1845 asti riitti ensimmäinen upseeriarvo eli vänrikki, josta piti yletä everstiksi.

”Aika moni suomalainen ylsi siihen. Sitten kun he olivat venäläisiä aatelisia, oli luonnollista, että he jäivät asumaan Venäjälle palvelun päätteeksi.”

Venäjälle jääneiden sotilaiden lapset käytännössä venäläistyivät ja usein jatkoivat upseereina itsekin.

Harjula havaitsi tutkimuksessaan, että yllättävän monet suomalaistaustaiset upseerit myös kuolivat rauhanaikaisessa palveluksessaan. Itsemurhat, onnettomuudet ja sairaudet niittivät satoa.

”Kuolleita oli kolmannes kaikista, pitkälti yli tuhat. Aika harva kuoli itse sodassa. Sellaista se oli siihen aikaan.”

HARJULAN aineistoon on kertynyt nykypäivän näkökulmasta merkillisiä elämäntarinoita.

Niihin kuuluu esimerkiksi vuonna 1670 syntynyt Johan Stjernschantz, joka soti suuressa Pohjan sodassa Venäjää vastaan ja palveli Ruotsin armeijassa vuoteen 1724 asti.

Silloin hän erosi ja siirtyi vastapuolelle eli Venäjän armeijaan, jossa yleni kenraalimajuriksi asti. Kuollessaan hän oli Astaran kuvernööri.

Vaikka Stjernschantzin loikkaus voi tuntua oudolta nykypäivänä, 1700-luvulla näin ei ollut.

”Venäläiset halusivat länsimaisia upseereita varmaan ihan mielellään, koska halusivat rakentaa länsimaisen armeijan. Pietari Suuri otti paljon hollantilaisia, englantilaisia ja ruotsalaisia. Oli siellä riikinruotsalaisiakin kolminumeroinen luku.”

HARJULA miettii vain hetken, kun häneltä kysyy, kuka suomalaistaustainen upseeri nousi hänen mielestään vaikutusvaltaisimpaan asemaan.





Johan Mauritz Nordenstam.”

Kenraaliksi asti ylennyt Nordenstam teki sotilasuraa parikymmentä vuotta Kaukasiassa ja kunnostautui taisteluissa vuoristoheimoja vastaan. Vuonna 1847 hän palasi Suomeen, jossa hoiti useita virkoja.



Johan Mauritz Nordenstam oli yksi autonomian ajan vaikutusvaltaisimpia miehiä. Hänellä oli takanaan menestyksellinen sotilasura Venäjällä.
Kuva vuodelta 1964. (KUVA: N. P. MICHAELIS / MUSEOVIRASTO)

Uran huippu osui autonomian aikaan, jolloin Nordenstam toimi neljännesvuosisadan senaatin talousosaston varapuheenjohtajana eli käytännössä Suomen pääministerinä.

”Hän oli 1800-luvun Kekkonen”, Harjula tiivistää.

VENÄLÄISEN koulutuksen saaneet upseerit olivat tärkeässä roolissa, kun itsenäinen Suomi ryhtyi luomaa omaa armeijaansa. Saksassa koulutetut jääkärit onnistuivat kuitenkin 1920-luvulla savustamaan nämä ”ryssänupseerit” pois Suomen sotaväestä.

Jäljelle jäi muutamia keskeisiä Venäjällä palvelleita sotilaita. Heitä olivat esimerkiksi Mannerheim ja suomalaisen tykistön legendaarinen kehittäjä Vilho Nenonen, joka oli opiskellut arvostetussa Mihailin tykistöakatemiassa Pietarissa.




Tuleva tykistökenraali Vilho Nenonen nuorena kadettina 1890-luvun puolivälin jälkeen.
(KUVA: DANIEL NYBLIN / MUSEOVIRASTO)

Miksi Mannerheim selvisi puhtain kilvin 1920-luvun puhdistuksista?

”Hänet oli jo kerran nostettu jalustalle, joten häntä ei voitu niputtaa samaan muiden ’ryssänupseerien’ kanssa”, Harjula sanoo.

”Jos Mannerheimia olisi haukuttu julkisuudessa, heillä ei olisi ollut enää ketään keulakuvaa, ei ketään nimekästä hahmoa, johon olisivat voineet ripustautua. Kyllä Mannerheim oli venäläinen upseeri – hän oli Venäjällä 30 vuotta.”

HARJULA on kääntämistä ja tulkkausta opiskellut filosofian maisteri. Hän on elättänyt itseään myös käännöstöillä ja kääntänyt useita tietokirjoja venäjästä suomeen.

Harjula kertoo, että hänellä on parhaillaan yksi oma käsikirjoitus kustantajan arvioitavana mutta muuten hän on nyt työtön.

Kansallisarkisto esitti tammikuussa, että valtioneuvosto rahoittaisi viisivuotisen tutkimushankkeen suomalaisten vaiheista Venäjällä vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Käytännössä siinä laadittaisiin muun muassa tietokanta Stalinin vainojen suomalaisuhreista.

Harjula toivoo rahoituksen järjestyvän. Hankkeessa voisi olla kysyntää venäjäntaitoiselle tutkijalle, joka on perehtynyt venäläisiin arkistoihin poikkeuksellisen hyvin.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Sunnuntai|Talvisota
Järkkymättömät
Päällikkölääkäri Lauri Kalaja kirjoitti talvisodan kenttäsairaalasta kirjeen, jota hän ei koskaan lähettänyt.
Kun rauha tuli 13. maaliskuuta 1940, lääkintälotta Maili Mönkäre poimi ruutupaperin roskakorista.
Hänen tyttärensä löysi sen 80 vuotta myöhemmin.


Vellamo Vehkakoski
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 7:50


LÖYDÄN kellastuneen kirjeen viimeisestä avaamattomasta muuttolaatikostani. Laatikossa on osa edesmenneen äitini arkistosta. Kirje on kirjoitettu 12. maaliskuuta 1940.

Se on hauras, pitkä, naputeltu ruutupaperille koneella tiheällä rivivälillä. Saajan nimeä ei ole, vain lyhennys H.V. eli Hyvä Veli. Yleinen kirjeen aloitustervehdys aikoinaan, miesten kesken.


Äitini ei olisi sellaista käyttänyt.

Vilkaisen äkkiä kirjeen loppuun. Lauri Kalajan allekirjoitus ei sano mitään.


Mutta äitini on kirjoittanut käsin selityksen kirjeen loppuun: Kalaja oli talvisodassa viidennen kenttäsairaalan päällikkölääkäri. Äitini, tyttönimeltään Maili Mönkäre, oli lääkintälottana Kalajan kanssa samassa kenttäsairaalassa.


”Pelastin kirjeen paperikorista muistoksi Kalajasta”, äitini on kirjoittanut.


Hän kuoli vuonna 2004, ja siitä saakka kellastunut kirje on ollut hallussani – tietämättäni. Runsaat pari vuotta sitten se tuli muuttokuormassani Frankfurt am Mainiin.


Katson uudestaan Kalajan kirjeen päivämääriä, 12. ja 13. maaliskuuta. Ne ovat talvisodan viimeiset päivät.

Lauri Kalaja kirjoitti kirjeensä kenttäsairaalassa kirjoituskoneella. Kalaja lisäsi jälkikirjoituksen rauhan tultua. Käsin kirjoitetussa tekstissä Maili Mönkäre kertoo Kalajan olleen ”hyvä ihminen”.

Lauri Kalaja kirjoitti kirjeensä kenttäsairaalassa kirjoituskoneella. Kalaja lisäsi jälkikirjoituksen rauhan tultua. Käsin kirjoitetussa tekstissä Maili Mönkäre kertoo Kalajan olleen ”hyvä ihminen”.
KUKAAN ei Suomessa syksyllä 1939 toivonut sotaa, eikä moni uskonut sen syttyvän, vaikka muualla Euroopassa tykit jylisivät.

Lokakuun puolivälissä Suomen asevoimat, reserviläiset ja koko maa kuitenkin määrättiin taisteluvalmiuteen. Ylimääräisissä harjoituksissa joukkoja ja tarvikkeita valmisteltiin sotaa varten. Kutsun sai myös silloin 21-vuotias äitini, maatalon tyttö Jääskestä Karjalankannakselta.


Neuvottelut Neuvostoliiton kanssa sen aluevaatimuksista olivat päättyneet tuloksettomina.


Äitini oli silloisen Lotta Svärdin eli naisten maanpuolustusjärjestön jäsen ja muonitti jo kesällä 1939 Mannerheim-linjan linnoittajia Karjalankannaksella. Hän oli käynyt lottakurssin ja antanut lottalupauksen. Se tarkoitti, että jos tulee sota, on lähdettävä palvelukseen.


Ylimääräisten harjoitusten alettua lokakuun puolivälissä perustettiin eri puolille Suomea 43 sotasairaalaa sekä 18 kenttäsairaalaa.


Äitini komennettiin Viipuriin koulutukseen ja varustamaan 5. kenttäsairaalaa.


Kenttäsairaala oli haavoittuneiden ja sairastuneiden tärkein hoitopaikka lähellä rintamalinjoja. Se oli yleensä etulinjan joukkosidontapaikan ja kauempana rintamasta olevan sotasairaalan välissä.


Joka kenttäsairaalassa oli talvisodan aikana kolme erillistä osastoa, jotka sijaitsivat kohtuullisen matkan päässä toisistaan. Niissä kussakin oli keskimäärin 50 potilaspaikkaa.


Viidennessä kenttäsairaalassa oli paljon työtä jo ennen kuin sota alkoi. Viipurissa potilaat olivat sairastuneita sotilaita ja sodan pelosta henkisesti häiriintyneitä.


Hälytyssireenit ulvahtivat torstaina 30. marraskuuta aamuseitsemän aikaan. Kahtena seuraavana päivänä alkoi paukkua, kun Viipuria pommitettiin. Talvisota oli alkanut. Kenttäsairaalalle tuli kiire lähteä kaupungista.


Se asettui Juustilaan Viipurin maalaiskuntaan, Saimaan kanavan varrelle. Juustilan hotelli oli ennen sotaa paikallinen seuraelämän keskus. Nyt se täyttyi haavoittuneista.


Lauri Kalaja tuli Juustilassa koko kenttäsairaalan päällikkölääkäriksi. Hän oli kotkalaissyntyinen, 35-vuotias apulaisylilääkäri Helsingin yleisen sairaalan II sisätautien osastolta.


Äitini oli yksi talvisodan noin 7 000 lääkintälotasta. Hän oli Juustilassa jo, kun Kalaja saapui sinne 5. joulukuuta.

Lauri Kalaja keväällä 1940. Seuraavana vuonna hänestä tuli Mannerheimin henkilääkäri.

Lauri Kalaja keväällä 1940. Seuraavana vuonna hänestä tuli Mannerheimin henkilääkäri. Kuva: MAILI MÖNKÄREEN KOTIALBUMI

ÄITINI puhui myöhemmin usein kokemuksistaan lääkintälottana talvi- ja jatkosodassa, mutta ei maininnut Kalajaa tai tämän kirjettä.
Ei, vaikka Kalaja eteni jatkosodan alkupuolella päämajan erikoistehtäviin ja hänet tultiin tuntemaan ylipäällikkö Mannerheimin henkilääkärinä.

Kun äitini kertoi kenttäsairaala-ajoista, hän korosti, että aina piti olla lähtövalmiina, omat varusteet repussa.


”Lottavaatteet päällä, mantteli peittona ja monot jalassa nukuttiin.”


Kun vakavasti sairaalle 80-vuotiaalle äidilleni piti antaa lääkettä suoneen, sairaanhoitaja pisti piikin kerran vahingossa suonesta läpi.


”Antakaa se ruisku tänne. Minä olin lääkintälottana sodassa. Harjoittelimme piikittämällä suolaliuosta omaan käteen niin, ettei piikki mene suonen läpi”, äitini sanoi.


Hämmentynyt hoitaja antoi ruiskun, ja äitini piikitti lääkkeen itse – keskelle suonta.


Kalajan kirjettä lukiessani kasvaa myötätuntoni ja kunnioitukseni äitiäni ja kaikkia sodan kokeneita kohtaan.


Toisin kuin sotasairaaloissa, kenttäsairaaloissa ei juuri ollut hierarkiaa. Kaikki tekivät lähes kaikkea, koska potilaita oli niin paljon ja tilat ja välineet olivat puutteelliset. Lääkintälottakin saattoi antaa pistoksen tai suonensisäistä lääkettä.


KALAJAN kirje on kirjoitettu vaikeissa oloissa ja kiireessä, mutta kirjeen sävy on hillitty; työtovereita ja potilaita arvostava. Rintamalta tulee haavoittuneita, mutta henkilökohtaisessa kirjeessäänkään lääkäri ei dramatisoi vaikeuksia.

Me olemme joutuneet monenlaisiin seikkailuihin ja käytännössä sangen kouraantuntuvasti kokemaan, että sodan aikana eivät mitkään ohjesäännöt pidä paikkaansa ja mitä puhtaaseen medisiinaankin tulee, niin sekin tapahtuu kokonaan toisella tavalla kuin mitä esim sotakirurgisissa oppikirjoissa esitetään.


Hengissä olemme toistaiseksi kaikki kollegat täällä säilyneet, hyvää onnea siis on aimo annos ollut mukana.


Kalaja kertoo, että hän on joulukuussa 1939 hankkinut hyvän varaston sotakirurgista kirjallisuutta. Sen avulla on järjestetty selvät ja yksinkertaiset hoitosuunnitelmat.


Varmasti siellä arvovaltaiset ja oppineet herrat kirurgit ihmettelevät ja puistavat päätään ja ainakin mielessään kiroavat sitä ammattitaidon puutetta ja niitä virheitä, mihin täkäläiset kollegat ilmeisesti tekevät itsensä syypääksi. - Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Kenttäsairaala toimi lokakuun 1940 puolivälistä lähtien Viipurin sotilassairaalan entisissä tiloissa. Lääkintälotat harjoittelevat talvisotaa varten. Lääkintälotta Maili Mönkäre (vas.) puhaltaa ilmaa renkaaseen.

Kenttäsairaala toimi lokakuun 1940 puolivälistä lähtien Viipurin sotilassairaalan entisissä tiloissa. Lääkintälotat harjoittelevat talvisotaa varten. Lääkintälotta Maili Mönkäre (vas.) puhaltaa ilmaa renkaaseen. Kuva: MAILI MÖNKÄREEN KOTIALBUMI
”Luo sairaiden, käy lotta harmaapukuinen”, on Maili Mönkäre kirjoittanut kuvaan.

”Luo sairaiden, käy lotta harmaapukuinen”, on Maili Mönkäre kirjoittanut kuvaan. Kuva: MAILI MÖNKÄREEN KOTIALBUMI
Kalajan osastossa on kaikkiaan neljä lääkäriä, joista kaksi on vasta suorittanut tutkintonsa. Apuna on viisi sairaanhoitajaa, kahdeksan lääkintälottaa sekä kaikkiaan kymmenkunta lääkintämiestä ja -aliupseeria, keittäjää sekä siivoojaa.


Kalaja kirjoittaa suunnitelleensa, että kaikissa kranaattivammoissa lääkäri tekisi niin sanotun haavarevision eli poistaisi haavasta kaikki vierasesineet ja kuolleen kudoksen. Sen jälkeen potilas jäisi ainakin kahdeksi viikoksi kenttäsairaalaan haavojen ja vaikeampienkin tulehdusten varalta. Samoin on ollut tarkoitus toimia vatsaan ammuttujen kohdalla.


Mutta tositilanteet jyräävät säännöt.

Helmikuun alusta lähtien on meille kuitenkin päivittäin tullut sellainen määrä potilaita, että päivittäinen määrä ylittää 2–3 kertaa paikkalukumme.


NEUVOSTOLIITTO aloittaa suurhyökkäyksensä Karjalankannaksella 1. helmikuuta 1940. Sen jälkeen vihollinen tykittää päivittäin ja ilmahyökkäyksiä on tauotta.

Kalajan kirjoittaman mukaan kenttäsairaalaan tulee silloin päivässä 100–150 uutta potilasta.


Kalaja laskee, että vaikka töitä tehtäisiin ympäri vuorokauden kahdella pöydällä yhtaikaa, kullekin potilaalle jäisi aikaa keskimärin vain kuusi minuuttia.


Kun joukossa on suuria vatsaleikkauksia, amputaatioita, rintakehäleikkauksia, verensiirtoja ja muuta sellaista, vähenee aika tietenkin vastaavasti toisia potilaita kohti.


Paljon joutuu improvisoimaan nopeasti. Leikkauspöytänä saattaa olla vaikka ovi. Potilaille on myös ”annettava kuumaa juotavaa ja voileipiä, usein vaihdettava veriset ja märät vaatteet toisiin jne”, päällikkölääkäri kirjoittaa.


Kalajan kirjeen mukaan helmikuussa 1940 kukaan kenttäsairaalan lääkäreistä tai hoitajista ei riisu päivävaatteita eikä nuku sängyssä 12 vuorokauteen. He torkahtelevat vaatteet päällä jonkin hetken, missä pystyvät.


Kalaja sanoo itse jaksaneensa kuitenkin hyvin, ruokaa on riittävästi, ja ”vitamiinejakin olemme saaneet niistä erilaisista hilloista ja mehuista, joita ystävälliset ihmiset ovat meille sadoin purkein lahjoittaneet”.


Venäläisten koneita kuulee ja näkee jatkuvasti. Mutta jos jokaisesta olisi välittänyt, ”emme olisi voineet muuta tehdä kuin aamusta iltaan ja illasta aamuun istua pommisuojassa”, Kalaja kertoo.


Hoitohenkilökunta heittäytyy lattialle pitkäkseen vain, kun aivan lähellä alkaa jyristä. Ainakin kerran se pelastaa Kalajan ja pari kollegaa. Lähin pommi putoaa kahden metrin päähän seinästä, lasin- ja laudankappaleet satavat niskaan, ja sirpaleet lentävät päiden yli vastakkaiseen seinään.


Autolla liikkuminen on vaarallista. ”Melkein joka kerta joutuu jonkun hävittäjän fosforoidun luotisuihkun kohteeksi.”


Monet potilaat menehtyvät vammoihinsa. Äitini kertoi vuosikymmeniä myöhemmin, että riipaisevinta oli kirjoittaa kuolevan sanelusta viimeinen kirje tämän omaiselle.

Osa 5. kenttäsairaalan väestä Juustilassa talvella 1940.

Osa 5. kenttäsairaalan väestä Juustilassa talvella 1940. Kuva: MAILI MÖNKÄREEN KOTIALBUMI
ENSIN murtuu Mannerheim-linja, talvisodan pääpuolustusasema Kannaksella. Sitten sortuu tuhoisten taistelujen Summa.

Ankara tulitus runnoo myös Viipuria. Pommeja sataa parinkymmenen kilometrin päähän Juustilaankin.


Helmikuun puolivälissä kenttäsairaala on äkkiä purettava ja pakattava ja lähdettävä yön selkään. Pakkasta on 40 astetta. Kolonna ajaa kuunvalossa, valoja ei saa pitää. Tiet ovatt huonoja, hankalimmissa paikoissa pitää pysähtyä ja tutkia lampulla tietä.


Potilaat kuljetetaan lähimpään sotasairaalaan. Muu sairaalan väki jatkaa Nuijamaalle. Siellä kenttäsairaala on sodan viimeiset kolmisen viikkoa.


Se on aikaa, jolloin Suomi toivoo tukea länsimailta ja neuvottelee rauhan ehdoista. Nuijamaalla kenttäsairaalassa se varmasti tiedetään, mutta Kalaja ei sitä kirjeessään kommentoi.


Sitä vastoin hän kertoo, että potilaita on vähemmän kuin Juustilassa ja että kenttäsairaala on saanut olla verrattain rauhassa.


Suoranaisesti ei meitä täällä ole vielä kertaakaan pommitettu. Tosin, varsinkin öiseen aikaan, jyrisee tässä nurkilla.


Kenttäsairaala sijaitsee nyt aivan tien laidassa kapeassa kohdassa, joka ruuhkautuu helposti. Venäläiset pommittavat öisin tiellä liikkuvia kolonnia.


Kalaja kehuu haavoittuneita sotilaita suurenmoisiksi ja tyyniksi.


Samanlainen luottavaisuus tulevaisuuteen esiintyy yhtä järkkymättömänä sekä entisten suojeluskuntalaisten kuin entisten punakaartilaistenkin käytöksestä ja puheesta. Ei voi päästä siitä käsityksestä, että tämä kansa ei voi joutua hävitetyksi. Tuntuu luonnonlakien vastaiselta, jos kansa, joka hajanaisina ja riitaisina heimoina on saanut elää vuosisatoja ja josta vähitellen on tänä aikana kehittynyt vaaran hetkellä harvinaisen yksimielinen ja pystyvä, myös kulttuuriin pystyvä kansakunta, täyttymyksensä hetkellä hävitettäisiin.


LAURI Kalaja ei ehtinyt lähettää kirjettään 12. maaliskuuta 1940. Seuraavana päivänä tulee rauha. On muutakin tekemistä. Kirje lentää paperikoriin.

Hän ehtii kuitenkin lisätä kirjeeseen jälkikirjoituksen. Siinä hän kuvailee lyhyesti historiallista päivää. Päivää, jolloin päättyy 105 päivää kestänyt talvisota. Sota, jossa on haavoittunut noin 44 000 ja kaatunut yli 25 000 suomalaista sotilasta. Yli tuhat siviiliä on menehtynyt.


Viidennen kenttäsairaalan kolme osastoa hoiti Kansallisarkiston tietojen mukaan talvisodan aikana kaikkiaan 9 800 potilasta.


Tänään kello 11 aamulla koko aamun raivoisana riehunut tykkituli kuin yhdellä iskulla vaimeni. Jälkeen 11 kuultiin vain joku harva yksityinen laukaus. Ja noin kello minuuttia yli 11 vallitsi kuolemanhiljaisuus.


Kenttäsairaala kuuntelee ääneti ulkoministeri Väinö Tannerin radiopuhetta. Rauhanehdot tyrmistyttävät: Karjalankannas, Laatokan Karjala ja Suomenlahden ulkosaaret menetetään. Samoin valtaosa Sallan kunnasta ja alueita Kalastajasaarennosta Petsamossa. Hanko on vuokrattava 30 vuodeksi Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi.


Kalaja kirjoittaa:

Monet vaikeastikin haavoittuneet painoivat päänsä tyynyyn, ettei heidän itkuaan olisi huomattu.


Nuijamaasta jää rauhanehdoissa Suomelle vain kolkka. Kenttäsairaala on siinä osassa, joka joudutaan luovuttamaan.

Rauhan tultua 13. maaliskuuta kenttäsairaalaa alettiin evakuoda Nuijamaalta Lappeenrantaan.

Rauhan tultua 13. maaliskuuta kenttäsairaalaa alettiin evakuoda Nuijamaalta Lappeenrantaan. Kuva: MAILI MÖNKÄREEN KOTIALBUMI
Sotasensuurin vuoksi Kalaja ei kirjeessään kerro yhdenkään kenttäsairaalan sijaintipaikkaa nimeltä. Ne tiedot löytyvät arkistoista. Mutta sen Kalaja kirjoittaa, että ”olemme nyt ryssän maalla ja neljän päivän kuluessa on meidän täältä poistuttava”.


Toki hän tietää, että kenttäsairaalat jatkavat toimintaansa sodan päätyttyäkin. Kaikkia haavoittuneita ei voi hetkessä evakuoida muihin sairaaloihin. Ja kenttäsairaalat jäisivät toimintavalmiuteen, koska joukkojakin pidettiin sotavalmiudessa rauhasta huolimatta.


Kirjeensä viimeisen lauseen Kalaja omistaa karjalaisille lotille.


Sairaalamme reippaat, iloiset ja itsensä uuvuksiin raataneet karjalaiset lottamme istuvat kodittomina keittiön nurkassa ja laulavat surumielisiä karjalaisia laulujaan.


KENELLE Kalaja kirjeessä purkaa mieltään ja kuvailee kenttäsairaalan oloja? Onko kirjeen ”Hyvä Veli” joku kenttäsairaala-asioista vastaava lääkärikollega?

Löydän sosiaalisesta mediasta Kalajan suku -sivuston ja sen kautta Kalajan tyttären Irma Nykäsen.


Nykänen on nyt 73-vuotias filosofian tohtori ja dosentti Espooossa. Kun soitan hänelle, hän yllättyy ja riemastuu kuullessaan isänsä kirjeestä. Luen sen hänelle puhelimessa.


”Hieno kirje”, Nykänen henkäisee. ”Niitä harvoja isän kirjeitä talvisodan ajalta.”


Se on hänestä myös hyvä raportti kenttäsairaalasta. Nykänenkin arvelee aluksi, että kirje oli tarkoitettu ylemmälle lääkärikollegalle jossakin virastossa. Mutta yksi seikka muuttaa mielen.


”Isä on allekirjoittanut kirjeen koko nimellään. Mutta yhdessä kohdassa hän viittaa perheeseemme. Sen hän olisi kirjoittanut vain läheiselle ystävälle. Sellaiselle, joka tuntee myös lääketiedettä.”

Lauri Kalajalta säilyi vain harvoja kirjeitä talvisodan ajalta, kertoo tytär Irma Nykänen.

Lauri Kalajalta säilyi vain harvoja kirjeitä talvisodan ajalta, kertoo tytär Irma Nykänen. Kuva: KIMMO RÄISÄNEN
Lauri Kalajaa selvästi vaivasi se, että hän oli kuullut kiertoteitse arvosteluja kenttäsairaaloiden työstä ja taidosta. Hän selostaa perusteellisesti ja havainnollisesti, millaista kenttäsairaalassa oikeasti on.


Sotakirurgiaan ja kenttäsairaaloihin perehtynyt tutkija Mikko Tyni sanoo, että arvostelija oli mitä todennäköisimmin professori Simo Brofeldt, tammikuussa 1940 nimitetty Päämajan neuvoa-antava kirurgi.


”Brofeldt oli haukkunut useiden kenttäsairaaloiden työtä ja ollut sitä mieltä, että suurempi osa kirurgiasta pitäisi keskittää sotasairaaloihin. Vain niissä osattaisiin leikata asianmukaisesti.”


Kirjeessään Kalaja huomauttaa, että ”säälivä tai ivallinen hymy ei suinkaan aina ole oikeutettu ennen kuin on selvillä asian yksityiskohdista”.


Tyni kertoo, että myöhemmin Brofeldt pyörsikin kantansa ja pahoitteli jyrkkiä puheitaan.


LAURI Kalaja toimi kenttäsairaalan päällikkönä myös jatkosodan alkupuolella. Mannerheimin henkilääkäri hän oli lokakuusta 1941 aina marsalkan kuolemaan 1951 asti.

Kalaja ei Irma Nykäsen mukaan puhunut Marskista koskaan edes perhepiirissä.


”Hän sanoi, että eihän hän kerro muistakaan potilaista. Isältä pyydettiin myöhemmin muistelmia. Mutta hän poltti muistiinpanonsa syksyllä 1945.”


Mannerheimin kuoleman jälkeen Kalaja toimi Helsingin Diakonissalaitoksen I sisätautiosaston johtajana ja saman sairaalan johtavana ylilääkärinä kuolemaansa saakka vuonna 1976.


KIRJEEN loppuun, aivan alareunaan äitini on kirjoittanut: ”Kalaja oli hyvä ihminen.”

Se liikuttaa ja lämmittää Irma Nykästä. Hänen mielestään se kertoo, että kenttäsairaalassa oli hyvä yhteishenki ankarista oloista huolimatta.


Tytär muistaa isänsä rauhallisena miehenä, joka luki paljon kaunokirjallisuutta. Ei kumartanut kuvia ja piti päänsä, jos oli mielestään oikeassa.


”Hän oli sitä mieltä, että kaikkien lääkäreiden pitäisi lukea etenkin venäläisiä klassikoita.”


Lauri Kalaja oli tyttärestä myös hiukan boheemi. Tytär kertoo esimerkiksi, että isä – intohimoinen perhokalastaja – trimmasi vapojaan heittelemällä koukutonta siimaa kerrostaloasunnon parvekkeelta 1950-luvun lopulla.


”Tuleeks kalaa”, pihalla leikkivät lapset huusivat.


Kalajan kolmea lasta hävetti.

”Mutta isä ei välittänyt, mitä muut ajattelevat.”

Sovimme tapaamisesta myöhemmin. Silloin tytär saa paperiarkin, jonka hänen isänsä kirjoitti 80 vuotta sitten.

Kalajan kirje tulee vihdoin kotiin.





Lähteinä myös Kansallisarkisto ja Minna Elomaa-Krapu (2015): Hoitamisen halusta ja velvollisuuden tunnosta. Lääkintälottien kokemukset koulutuksesta ja hoitotyöstä Suomen sodissa vuosina 1939–1945.
 
Viimeksi muokattu:

Ottoville

Ylipäällikkö
Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Hirvittäviin rikoksiin syyllistynyt natsijohtaja Heinrich Himmler ei katunut tekojaan, kertoo kansainvälisesti arvostettu elämäkerta

Himmler puhumassa SS-miehille. Kuvanottoaika ei ole tiedossa. Kuva: DPA
Jukka Petäjä
Julkaistu: 13:37
Elämäkerta


Heinrich Fraenkel ja Roger Manvell: Heinrich Himmler – SS:n ja Gestapon päällikkö (The Sinister Life of the Head of the SS and Gestapo). Suom. Pertti Jokinen. Minerva. 360 s.


AIKA EI OLE kohdellut hyvin Heinrich Fraenkelin ja Roger Manvellin monien myöhempien tutkimusten tietopankkina toiminutta teosta Heinrich Himmler – SS:n ja Gestapon päällikkö, joka julkaistiin alkukielisenä laitoksena jo vuonna 1965. Holokaustin yhden säälimättömimmän ja julmimman toteuttajan elämäkerta vaikuttaa pahasti vanhentuneelta. Yksi syy siihen on se, että suomennos ilmestyy 54 vuotta kirjan julkaisun jälkeen.

Kuvituskuva

Toinen syy on se, että moni myöhemmin kirjoitettu elämäkerta on tuonut monia uusia tietoja natsi-Saksan SS-joukkojen ylipäällikön toiminnasta ja elämästäkin. Tässä katsannossa Heinrich Fraenkelin ja Roger Manvellin kirjalta ei yllätyksiä kannata odottaa.


YHÄ EDELLEEN uusia painoksia poikiva Heinrich Himmlerin elämäkerta seuraa luonnollisesti tarkasti SS-valtakunnanjohtajan vaiheita erityisesti natsi-Saksan kohtalonvuosina – oman lukunsa muodostavat Hitlerin nousu valtaan ja SS:n luominen. Tuttua tavaraa, ei paljastuksia tai keskeisiä faktoja, jotka olisivat jääneet myöhemmältä tutkimukselta katveeseen.

Felix Kersten 1920-luvulla.

Felix Kersten 1920-luvulla. Kuva: WIKIMEDIA COMMONS
Ison siivun elämäkerrassa saa Heinrich Himmlerin ja hänen Tartossa syntyneen suomalaisen henkilääkärinsä, hieroja Felix Kerstenin vaikeasti määriteltävä ystävyys. Luotettavamman ja kattavamman kuvan tästä arvoituksellisesta ystävyydestä antaa kuitenkin esimerkiksi Tapio Tamminen viime vuonna ilmestyneessä teoksessa Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa.


Siinä Kerstenin toimintaa myös tarkastellaan kriittisemmin kuin Heinrich Fraenkelin ja Roger Manvellin teoksessa. Niin ikään Himmlerin käymää kauppaa juutalaisilla keskitysleirivangeilla käsitellään perusteellisemmin tanskalaisen historioitsijan Bo Lidegaardin teoksessa Koodinimi valkoiset bussit. Pohjoismaisten vankien uskomaton pelastusoperaatio natsien keskitysleireiltä.


Sama pätee myös historialliseen selvitykseen keskitys- ja tuhoamisleirien synnystä ja toiminnasta.


Niin ikään Himmlerin suhdetta pseudotieteisiin ja arjalaisuuden juuria etsineeseen Ahnenerbe-instituuttiin on tarkastellut Fraenkelia ja Manvellia kattavammin Heather Pringle teoksessa Himmlerin suuri suunnitelma – Arjalaisen herrakansan etsintä.


Toteutumattomista hankkeista – kaupankäynnistä liittoutuneiden kanssa – kirja ei mainitse, että Himmler esimerkiksi suunnitteli vuonna 1944 vaihtavansa tuhansia pakkokuljetettuja juutalaista 10 000 kuorma-autoon. Hän myös suunnitteli myyvänsä slovakianjuutalaisille matkustuslupia saadakseen valuuttaa, jolla olisi perustanut uuden SS-yksikön.


SINÄNSÄ KIRJAN luonnehdinnat ja psykologiset havainnot eivät ole vanhentuneet. Fraenkelin ja Manvellin mukaan ”ihmiskunnan historiasta löytyy harvoja, jotka ovat syyllistyneet yhtä hirvittäviin rikoksiin kuin Himmler ja uskoneet, että kaikki julmat teot ovat sekä moraalisia että välttämättömiä”.

Himmler ei siis tuntenut katumusta rikoksistaan.

Henkisesti sairaiden eutanasiaohjelmasta, lääketieteellisistä kokeista, työleireistä ja kaasukammioista vastanneen Himmlerin ristiriitaisuus näkyi siinä, että samalla kun hän kiihdytti silmitöntä juutalaisten murhaamista, hän valvoi pakkomielteisesti SS-sotilaiden rotupuhdasta lisääntymistä ja Lebensborn-ohjelmaa, joka tarjosi rodullisesti sopiville aviottomille äideille paikan synnyttää ja antaa lapsi adoptoitavaksi SS-perheeseen. Lebensborn-ohjelma haali myös lapsia valloitetuilta alueilta adoptoivaksi.

Heinrich Himmler vaali natsismin yllä pitämää veren puhtauden myyttiä.

Himmler tarkastamassa sotavankileiriä Venäjällä.

Himmler tarkastamassa sotavankileiriä Venäjällä. Kuva: ZUMA
Vasta toisen maailmansodan lopulla myös rintamavastuuta saanut SS-valtakunnanjohtaja kärsi huonosta itsetunnosta. Wehrmachtin maavoimien esikuntapäällikkö, kenraalieversti Heinz Guderianin mukaan Himmler vaikutti ”huomiota herättämättömältä mieheltä, jolla on kaikki rodullisen alemmuudentunteen tunnusmerkit”.


SS:N JULMA ylipäällikkö Heinrich Himmler – toisin kuin Hermann Göring – ei kuitannut isoa palkkaa eikä haalinut rikkauksia. Fraenkel ja Manvell muistuttavat, että hän tunsi huonoa omaatuntoa tai pikemminkin häpeää 80 000 Saksan markan suuruisesta lainasta, jonka hän oli ottanut rakastajattarensa Hedwigin ja kahden yhteisen lapsen elämän turvaamiseksi.

Hänen tulonsa eivät tahtoneet riittää lainan hoitoon.


SS:lle hän sen sijaan siirsi kaikki mahdolliset rikkaudet, kylmästi ja säälimättä. Hän antoi 23. syyskuutta 1940 määräykset, että keskitysleirien kuolleilta vangeilta irrotettiin kultahampaat ja toistaiseksi eläviltä vangeilta taas siinä tapauksessa, että hammasta ei voinut enää korvata. Kulta talletettiin Reichsbankiin.

Kirja ei kerro, että aikalaistodistuksien mukaan Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä krematorion päivittäinen kertymä oli 9–10 kiloa kultaa.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Vantaa|HS Vantaa
Pieni nyytti jätettiin häthätää lastenkodin rappusille 1914 – Orpojen kohtalo menneessä Suomessa oli kammottava, ”Tantta” Elina Asunmaa päätti toimia toisin
Korson poikakoti pelasti monta lasta huutolaisuudelta. Talossa asui orpopoikia 1940-luvun loppuun asti.


Korson poikakodin johtajatar Elina Asunmaa tarjoilee keittoa talon asukkaille.

Kuva: PERTTI KURKISEN KOTIALBUMI



”EIKÖ täällä ole naisia keittämässä, paistamassa ja puhdistamassa?” kyseli toimittaja hämmästyneenä Koti-lehdessä vuonna 1919 julkaistussa jutussa. Toimittaja oli lähtenyt reportaasireissulle Koivumäen poikakotiin, joka myöhemmin tunnettiin Korson poikakotina. Ajalle poikkeuksellisesti poikakodissa keittiöhommat kuuluivat kaikille, myös pojille.

Koivumäen poikakoti aloitti toimintansa ensimmäisen maailmansodan alkamisvuonna 1914. Se siirtyi Korsoon Helsingistä Punavuoren Betania-talosta. Myöhempien tapahtumien valossa oli hyvä, että toiminta siirtyi Korsoon. Toisen maailmansodan aikana Betania-talo sai vaurioita, kun pommi iski viereiseen rakennukseen. Kuka tietää, olisivatko pienet lapset ehtineet pommisuojaan ajoissa.


POIKAKODIN perusti Helsingin Kaupunkilähetys, joka nykyisin käyttää nimeä HelsinkiMissio. Näinä päivinä HelsinkiMissio kampanjoi yksinäisyyttä vastaan, mutta 1900-luvun alussa suurimpia ongelmia olivat nälkä ja köyhyys. Kotikäyntejä tehneet diakonissat tapasivat usein käynneillään lapsia, jotka olivat orpoja tai jotka oli jätetty täysin vaille huolenpitoa.

Orpolapsista huolehtiminen oli suurelta osin 1900-luvun alussa yksityisen hyväntekeväisyystyön varassa. Orpoja tai köyhiä lapsia huutokaupattiin koteihin, jotka suostuivat ottamaan heidät asumaan pientä rahakorvausta vastaan. Huutolaislasten asema ei useinkaan ollut hyvä, monesti lapset otettiin taloon pelkiksi työntekijöiksi.


Poikakodin perustamisen aikaan orpoja tai hylättyjä lapsia riitti, sillä kaupungistuminen oli tuonut mukanaan tukun uusia ongelmia. Helsingissä oli 1800-luvun lopussa esimerkiksi prostituoituja enemmän kuin Lontoossa. Heille syntyi ei-toivottuja lapsia. Myös lukuisat sodat jättivät jälkeensä orpoja.

YKSI Koivumäen poikakotiin pian perustamisen jälkeen muuttanut lapsi oli Osmo Kurkinen. Nyt Kurkinen on jo edesmennyt.

”Hänet jätettiin vastasyntyneenä Sofianlehdon lastenkodin rappusille”, kertoo hänen poikansa Pertti Kurkinen.


Koivumäen poikakoti ei vastaanottanut alle kaksivuotiaita lapsia, joten Osmo Kurkinen siirtyi sinne vuonna 1916. Alkuvaiheessa poikakodissa oli paikka kuudelletoista lapselle, mutta myöhemmin lapsia oli enemmän. Laitoksen johtajattarena toimi diakonissa Elina Asunmaa.


Poikakodissa vuonna 1919 vieraillut toimittaja arveli, että lapset vaikuttivat tyytyväisiltä, koska johtajatar Asunmaan ”uhrautuva, harras, kaikkivoipa innostuksensa tässä on ihmeitä tehnyt”.


Pertti Kurkinen kävi itsekin välillä lapsena syömässä poikakodissa ja ehti tavata Asunmaan.


”Hän oli todella ystävällinen ihminen, lapset kutsuivat häntä nimellä Tantta”, Kurkinen kertoo.

Korson poikakoti 1940-luvulla. Taloa vasten nojaavista suksista voi päätellä, että asukkaita oli tuplasti alkuaikoihin verrattuna.

Korson poikakoti 1940-luvulla. Taloa vasten nojaavista suksista voi päätellä, että asukkaita oli tuplasti alkuaikoihin verrattuna. Kuva: PERTTI KURKISEN KOTIALBUMI
Nykyisen Kulomäentien varressa sijainnutta kaksikerroksista poikakotia ympäröivät pellot ja puutarha. Lapset osallistuivat kaikkiin talon töihin heti, kun kykenivät. Töitä riitti niin perunapellolla, puutarhassa kuin talon keittiössä. Koska Kaupunkilähetys oli uskonnollinen yhdistys, kuului lasten päivään aamu- ja iltahartaus.

KOULUA pojat kävivät Korson kansakoulussa, joka tunnetaan nykyisin Leppäkorven kouluna. Korson poikakodista Taloja ja tarinoita Korsosta -kirjaan kirjoittanut Eero Karjaluoto muistelee, että poikakodin kasvateilla oli villi maine.

”Olin kuullut muilta juttuja, että poikakodin pojat ovat hurjia. Pelkäsin heitä, kun menin kouluun, vaikka ei heitä enää siellä siinä vaiheessa sitten ollutkaan.”


Pertti Kurkinen sanoo, että se, mitä hänen isänsä orpokodista puhui, oli positiivista.


”Mutta faija puhui aika vähän orpokodista, ehkä se oli hänelle arka paikka.”


Kovin ikäviä muistoja Osmo Kurkisella poikakodista tuskin oli, sillä hän rakensi myöhemmin perheelleen omakotitalon 200 metrin päähän entisestä poikakodista.


Pertti Kurkinen osti tuon omakotitalon myöhemmin itselleen ja muutti siitä pois vasta muutama vuosi sitten. Talossa vietettiin aikanaan useammatkin entisten poikakotilaisten illanistujaiset.


”He tapasivat jonkun kotona vuosittain. Lisäksi entiset poikakodin asukkaat kutsuttiin joka vuosi jouluvierailulle Kiloon, jonne lastenkoti oli siirtynyt.”


Korson poikakoti suljettiin 1940-luvun loppupuolella ja lastenkotitoiminta siirrettiin Espoon Kiloon. Talo myytiin ja entiseen poikakotiin muutti asumaan Primo Oy -nimisen valimon henkilökuntaa.


VUONNA 1983 Eero Karjaluoto havahtui kotonaan paloauton ääniin. Juostuaan ulos hän näki, että entinen poikakoti oli tulessa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun poikakodissa paloi.

Ensimmäinen tulipalo syttyi vuonna 1925. Tällöin paloi tontilla ollut toinen asuinrakennus, jossa asui kaksi perhettä. Kukaan ei loukkaantunut palossa, joka sai alkunsa todennäköisesti ”silityskaminasta”. Korsossa ei tähän aikaan ollut palokuntaa, mutta palo poikakodissa sai paikalliset perustamaan Korson vpk:n, vapaaehtoisen palokunnan.


Toisen kerran poikakodissa paloi melko pian ensimmäisen palon jälkeen, jo vuoden 1926 syksyllä. Salama iski poikakodin seinään ja sytytti sen palamaan. Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden uutisen mukaan ”sama salama kulki sitten ulkorakennukseen, jossa se tappoi erään poikakodin sioista”. Tällä kertaa palo saatiin kuitenkin sammutettua nopeasti, eikä tuli päässyt leviämään.

Kulomäentie silpaisi pois poikakodin etupihan ja rakennus jäi nököttämään kallioleikkauksen reunalle. Kuva on otettu 1980-luvun alussa.

Kulomäentie silpaisi pois poikakodin etupihan ja rakennus jäi nököttämään kallioleikkauksen reunalle. Kuva on otettu 1980-luvun alussa. Kuva: EERO KARJALUODON KOTIALBUMI
Kolmas, vuonna 1983 syttynyt tulipalo koitui poikakodin kohtaloksi. Tyhjillään ollut rakennus paloi kokonaan.


”Talo oli huonossa kunnossa, joten varmaan ne antoivat sen vain palaa”, arvelee Karjaluoto.


Sisällä rakennuksessa oli ollut nuoria aikaa viettämässä. He olivat joko vahingossa tai tahallaan sytyttäneet talon tuleen. Poikakoti paloi maan tasalle.
 

Ottoville

Ylipäällikkö

OLEG GORDIJEVSKIN tapaus on yksi kylmän sodan tiedusteluhistorian suurista legendoista, mutta kunnollista elämäkertaa on saatu odottaa pitkään.

Brittihistorioitsija Ben Macintyre vastaa huutoon juuri suomennetulla teoksellaan Vakooja ja petturi.

Ben Macintyre kuvattuna Edinburghissa elokuussa 2017.

Ben Macintyre kuvattuna Edinburghissa elokuussa 2017. Kuva: SIMONE PADOVANI/AWAKENING
Kirjan lähdepohjana on laajoja haastatteluja ja sisäpiirilähteitä. Ne antavat kirjalle roimasti uskottavuutta: kielenkantansa ovat avanneet sellaiset Salaisen palvelun (SIS tai MI6) veteraanit, jotka ovat tottuneet vaikenemaan.

GORDIJEVSKI syntyi vuonna 1938 Moskovassa perheeseen, jossa kaikki pyöri KGB:n ympärillä. Anton-isä oli salaisen poliisin tiedustelu-upseeri, joka oli verennyt kätensä Kazakstanin 1930-luvun alkupuoliskon vainoissa.

Isän uskollisuus järjestelmälle palkittiin: perhe sai jatkaa etuoikeutettua elämää Stalinin vainojen vuosina. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Gordijevskit asuivat salaisen poliisin kerrostalossa, josta hävisi usein väkeä yön pimeinä tunteina.


Vainot jättivät jälkensä myös Gordijevskeihin, jotka kaikki elivät valheessa. Perheen Olga-äiti ei uskonut puolueen erehtymättömyyteen, muttei sanonut sitä ääneen. Nainen ei ollut unohtanut sitä, että bolševikit olivat kollektivisoineet hänen isänsä vesimyllyn, eikä sitä, että hänen veljensä oli suljettu itäsiperialaiselle vankileirille.


ÄIDIN hiljainen kapina jätti jälkensä Olegiin, vaikkei sitä päälle päin nähnyt.

Urheilullinen mutta tuima, sisäänpäinkääntynyt Oleg otti koulut tosissaan. 17-vuotiaana opinnot jatkuivat arvostetussa Kansainvälisten suhteiden instituutissa, ”Venäjän Harvardissa”. Se oli paikka, jossa poliitikot ja diplomaatit mutta myös vakoojat kasvatettiin.

Oleg opetteli ulkoa kommunismin opinkappaleet ja liittyi puolueen nuorisojärjestöön.


Hän tähtäsi vakoojaksi. Oleg ei koskaan harkinnut vakavasti mitään muuta uraa vaan tahtoi vilpittömästi palvella Neuvostoliittoa KGB:n soturina. Hänelle KGB oli tuttu ja turvallinen paikka, jonka salaisuuksissa oli tenhoavaa lumovoimaa.


KGB:n siivellä saattoi myös päästä ulkomaille, vaikkapa tarunhohtoisille Britteinsaarille. Oleg oli ahminut tietoa ulkomaista lukemalla neuvostopropagandan tuotoksia, mutta myös salakuuntelemalla eri maiden radioaaltoja.


KGB:N päämajan Lubjankan tai tuttavallisemmin ”Luostarin” ovet aukesivat isän, mutta myös isoveljen suhteilla. Salaperäinen Vasili Gordijevski työskenteli KGB:n illegaalina eli valehenkilönä Itä-Saksan Leipzigissa.

Koska Olegin opinnot olivat jo loppusuoralla, hänet päätettiin lähettää syksyllä 1961 Itä-Berliiniin näkemään maailmaa.


Nuori mies toimi Neuvostoliiton lähetystössä kielenkääntäjänä samaan aikaan, kun teki pikku palveluksia KGB:lle.


Ensimmäinen aamu Itä-Berliinissä oli järkytys. Tuhannet ihmiset tahtoivat pois kaupungista, jonka kaduille oli vyörynyt puskutraktoreita. Oli alettu tehdä tilaa Berliinin muurille, ”antifasistiselle suojamuurille”.


Seuraavana kesänä Oleg aloitti Moskovan KGB:ssä. Hänet komennettiin vuodeksi Punalippu-vakoojakouluun, jossa harjoiteltiin naamioitumista, kätkemistä, salamerkkejä, varjostustekniikoita, koodeja ja muita erityistaitoja.


Kun koulu oli suoritettu, Gordijevski joutui paperitöihin. Hän tehtaili elämäkertoja S-esikunnan illegaaleille, vaikka olisi halunnut jo ulkomaille tositoimiin.


KOLMIVUOTINEN odotus palkittiin vuoden 1965 lopulla ensimmäisellä ulkomaankomennuksella. Oleg lähetettiin Kööpenhaminan konsulaattiin peitetehtävään, jonka suojissa hänen tuli olla yhteydessä illegaaleihin.

Toisin kuin monet Gordijevskin lähimmistä kollegoista, hän suhtautui työhönsä kunnianhimoisesti. Aamupäivät Gordijevski käytti oleskelulupien hyväksymiseen, mutta iltapäivällä hänestä kuoriutui esiin täysverinen vakooja.


Prahan kevät 1968 herätti toivoa Gordijevskissa, joka oli ehtinyt tutustua perinpohjaisesti toisinajattelijoiden ajatuksiin ja ylipäänsä kiellettyyn kirjallisuuteen ja klassiseen musiikkiin. Hänkin halusi uskoa ihmiskasvoiseen sosialismiin ja siihen, että sitä voitaisiin kokeilla myös Neuvostoliitossa. Kun Varsovan liiton tankit vyöryivät Prahan kaduille, Oleg oli suunniltaan.


Muisto kummitteli mielessä pitkään, mutta mikään ei auttanut: kohta oli palattava Moskovaan, joka tuntui ilottomalta, suvaitsemattomalta ja värittömältä. Se oli ”merkityksetöntä siirtymäaikaa”, hän muisteli myöhemmin.


BRITANNIAN Salainen palvelu iski silmänsä nuoreen, nousukiidossa olevaan KGB-upseeriin, kun hän palasi vuonna 1972 jälleen Kööpenhaminaan. Gordijevskista oli tehty KGB:n poliittisen linjan johtaja Tanskassa.

Aikaa myöten ilmeni, että Gordijevski oli valmis palvelemaan brittejä, muttei rahan vaan ideologian takia. Hän kirjoitti C:lle eli SIS:n johtajalle: ”Haluan painottaa, että päätökseni ei johdu vastuuttomasta tai häilyväisestä luonteenlaadusta. Sitä on edeltänyt pitkä henkinen kamppailu ja tuska ja alati kasvanut pettymys kotimaassa tapahtuneisiin muutoksiin.”


Gordijevskin välittämien tietojen ja kirjeiden yksityiskohtaisuus paljasti briteille, että he istuivat kultakaivoksen päällä. Yhtä hyvää KGB-lähdettä ei ollut aiemmin värvätty – ei ainakaan kylmän sodan vuosina.


Paljastui myös neuvostotiedustelun agentteja, joista kuuluisimmat toimivat Skandinaviassa: Norjan ulkoministeriön sihteeri, tulkki Gunvor Galtung Haavik, norjalainen ministerin poika, tunnettu toimittaja Arne Treholt ja ruotsalainen tiedustelu-upseeri, sotilastarkkailija Stig Bergling nousivat esiin Gordijevskin puheissa.

Inna Rogatshi (vas.) ja Oleg Gordijevski kirjansa Sokea peili julkistamistilaisuudessa Helsingissä elokuussa 1997.

Inna Rogatshi (vas.) ja Oleg Gordijevski kirjansa Sokea peili julkistamistilaisuudessa Helsingissä elokuussa 1997. Kuva: SEPPO HAAVISTO / LEHTIKUVA
GORDIJEVSKIN ja brittien suhde jatkui ja syveni siihen saakka, kunnes agentin oli palattava vuonna 1978 Moskovaan.

Britit ymmärsivät, ettei yhteyttä kannattanut ylläpitää Neuvostoliitossa, jossa seinillä oli korvat. Salainen palvelu laittoi tähtiagenttinsa uinumaan ajaksi, jonka pituutta voitiin vain arvailla. Maltti oli valttia, sillä nelivuotinen odotus päättyi päävoittoon.


Salaisen palvelun päämajassa Century Housessa hypisteltiin epäuskoisesti sellaista viisumihakemusta, josta ei ollut osattu edes haaveilla: KGB oli päättänyt lähettää Gordijevskin Lontooseen poliittisen linjan kakkosmieheksi.


Gordijevskin lento laskeutui kesäkuussa 1982 Lontooseen, jossa Salaisen palvelun upseerit odottivat agenttiaan kädet syyhyten. Bayswaterin kaupunginosaan oli rakennettu turvahuoneisto, jossa Gordijevski ja häntä hoitavat upseerit saattoivat tavata salassa.


Britit odottivat turhaan veret seisauttavia paljastuksia Britannian katalista vakoojaverkostoista: Gordijevski paljasti, ettei sellaisia juuri ollut.


KGB:n loiston päivät Britanniassa olivat taakse jäänyttä elämää. Se ei enää ollut nuori ja ketterä uskonsoturi, avantgarden mestari. KGB:stä oli tullut kömpelö ja pöhöttynyt laitos, jossa kukkivat enää vain mustasukkaisuus, pikkusieluisuus ja julmettu moralismi.


TÄRKEIN paljastus ei koskenut agentteja vaan Kremlissä vallitsevia hysteerisiä pelkoja: 1980-luvun alkuvuosina KGB:n johtaja ja tuleva valtionpäämies Juri Andropov oli täysin vakuuttunut siitä, että Nato aikoi iskeä ydinaseilla Neuvostoliittoa vastaan hetkenä minä hyvänsä.

KGB:n koneisto oli valjastettu etsimään todisteita, joita ei ollut olemassa. Ne piti kuitenkin löytää, että Neuvostoliitto ehtisi laukaista omat ydinaseensa ensin.


SIS informoi pääministeri Margaret Thatcheriä Kremlin päämiesten vainoharhoista. Tiedot vaikuttivat Thatcherin ajatteluun ja retoriikkaan syvällisesti. Hän ymmärsi, että jatkossa sanojen ja uhkaavien tekojen kanssa oli oltava varovaisempi.


Gordijevskin antamien ohjeiden hengessä Thatcher alkoi käyttäytyä neuvostojohtajien seurassa korostetun hillitysti, tahdikkaasti ja arvostavasti: tärkeää ei ollut se, miten asiat olivat, vaan se, että kaikki säilyttivät kasvonsa.


SIS lähetti samoja tietoja myös CIA:lle, joka välitti niitä presidentti Ronald Reaganille. Reagan oli äimistynyt eikä käsittänyt, miten järjettömään tulkintaan venäläiset olivat voineet päätyä. CIA:n salaisen yhteenvedon mukaan ”Gordijevskin tiedot olivat suuri ahaa-elämys presidentti Reaganille.” Ne estivät ”tilannetta riistäytymästä hallinnasta”.


YDINSODAN uhka tai ei, SIS tahtoi ottaa ilon irti tähtiagentistaan. Se yritti pönkittää Gordijevskin asemaa KGB:n sisällä järjestämällä hänelle sellaisia brittilähteitä, joilla tiedustelu-upseeri pystyi tekemään vaikutuksen esimiehiinsä.

Samaan aikaan kaksoisagentin kilpailijoita karkotettiin maasta. Ensiksi sai lähteä Gordijevskin lähin esimies, poliittisen linjan johtaja. Sitten vuorossa oli KGB:n Lontoon-residentti Arkadi Guk.


Britit onnistuivat täydellisesti yrityksessään: Gordijevski nimitettiin KGB:n residentiksi 28. huhtikuussa 1985.


SIS oli onnensa kukkuloilla, mutta se jäi lyhytaikaiseksi.

Gordijevski sai jo toukokuussa 1985 viestin, jollaista vastavalittu KGB:n residentti ei ollut osannut odottaa: hänen piti matkustaa kahdessa päivässä Moskovaan. Intuitio sanoi, että määräyksessä oli jotakin mätää.


Gordijevski harkitsi loikkaamista länteen, muttei ollut vielä valmis viheltämään peliä poikki. Ei varsinkaan sen vuoksi, että britit tahtoivat jatkaa sitä.

Oleg Gordijevski valeasussa Lontoossa 16. lokakuuta 1990.

Oleg Gordijevski valeasussa Lontoossa 16. lokakuuta 1990. Kuva: DAVID LEVENSON
MOSKOVASSA Gordijevskille paljastui välittömästi, että hänet oli petetty. Lontoon residenttiä painostettiin ankarasti, muttei pidätetty eikä päästetty pois maasta. Sen sijaan hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään lennätettiin panttivangeiksi Moskovaan.

Epätoivoinen Gordijevski oli valmis käynnistämään Pimlico-pakosuunnitelmaan, jonka SIS oli valmistanut jo vuosia aiemmin. Neljä päivää myöhemmin Gordijevski kömpi SIS:n tiedustelu-upseerin diplomaattiauton takakonttiin pysähdyspaikalla, josta oli matkaa Suomen rajalle noin 60 kilometriä.


Suomen puolella stereoista soitettiin Jean Sibeliuksen Finlandiaa.


Tunnelma oli helpottunut siitä huolimatta, etteivät britit täysin luottaneet suomalaisiin. He pelkäsivät, etteivät KGB:n kommandoryhmät ehkä kunnioittaisi Suomen rajoja. Myöskään Suomen viranomaisiin ei täysin luotettu, vaikka Suojelupoliisi päällikölle Seppo Tiitiselle oli etukäteen vihjaistu epämääräisesti tulevasta ihmissalakuljetuksesta.


Gordijevskia kyydinnyt auto kiiti läpi kesäöisen Suomen ja siirtyi seuraavana aamuna Norjan puolelle. Hammerfestistä Gordijevski lensi Britanniaan, jossa 81-vuotias vanha herra elää salaisessa paikassa vielä tänäkin päivänä.


Neuvostoliitto rankaisi petollista tiedustelu-upseeriaan tuomitsemalla hänet poissaolevana kuolemaan. Se myös otti hänen perheensä panttivangiksi. Vaimo ja tyttäret pääsivät muuttamaan Britanniaan vasta vuonna 1991, hetkellä, jolloin elettiin Neuvostoliiton viimeisiä päiviä.

 

Ottoville

Ylipäällikkö

Jaakko Nuoramo palasi vielä kerran Lauttasaareen, jossa hän palveli ilmatorjuntapatterissa Helsingin suurpommitusten aikana. Paikalla on muistotykki.
Kuva: OUTI PYHÄRANTA / HS

Tuomo Väliaho HS
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 7:44
He pelastivat Helsingin
Sotaveteraani Jaakko Nuoramo, 94, oli mukana, kun ilmatorjunta pelasti Helsingin täydelliseltä tuholta jatkosodassa. Lauttasaaresta ammuttiin todennäköisesti myös sodan viimeiset tykinlaukaukset kohti vihollista.




TAISTELUHÄLYTYS tuli kello 8.13 sunnuntaiaamuna 17. syyskuuta 1944.
Ilmavalvontatutka oli havainnut neuvostoliittolaisten pommikoneiden muodostelman, ja 8. raskaan ilmatorjuntapatterin miehet ryntäsivät asemiin Lauttasaaren eteläkärjessä.
”Oli kirkas päivä. Koneet tulivat Porkkalasta päin ja lensivät Pihlajasaaren ja Melkin välistä”, muistelee patterissa tapahtumahetkellä ollut Jaakko Nuoramo, 94.
Koneita oli patterin sotapäiväkirjan mukaan kaksi, ja ne olivat amerikkalaisvalmisteisia ”Bostoneita” eli Douglas A-20 -pommikoneita.
Tykkimiehet saivat käskyn avata tulen. ”Puistoksi” nimetyn patterin kuudesta tykistä ammuttiin vain kolmella, sillä maavalli esti laukaukset kolmesta muusta.
”Ammuttiin todella matalalle, kun koneet lensivät meren yllä 40 metrissä. Siinä oli veneilijöitä välissä, joten he varmaan kuulivat ammusten viuhahtelut päidensä yli”, Nuoramo kertoo.
”Toiseen pommikoneeseen osui, ja moottorista tuli savua. Kone pudotti pomminsa mereen ja kaartoi Pihlajasaaren taakse.”


LAUTTASAAREN tapahtumat tuona sunnuntaina olivat sikäli erikoisia, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi aselepo.
Aseet olivat vaienneet rintamilla jo pari viikkoa aiemmin eli 4. syyskuuta.
Jatkosota oli päättymässä, ja Suomen valtuuskunta neuvotteli samaan aikaan Moskovassa rauhanehdoista.
Aselevosta huolimatta puna-armeijan koneet leikkivät Helsingin ilmatorjunnan kanssa kissa ja hiiri -leikkiä.
Ilmatorjunnan historiaa tutkineen Ahti Lapin mukaan taisteluhälytyksiä tehtiin vielä tuona aikana 25 ja Helsingin ilmapuolustus avasi tulen 16 kertaa.

Lauttasaaressa sijainneen 8. raskaan ilmatorjuntapatterin 88 millimetrin ilmatorjuntatykki kuvattuna lokakuussa 1944. Patterin aseet ja laitteet oli saatu sota-apuna Saksasta.

Lauttasaaressa sijainneen 8. raskaan ilmatorjuntapatterin 88 millimetrin ilmatorjuntatykki kuvattuna lokakuussa 1944.
Patterin aseet ja laitteet oli saatu sota-apuna Saksasta.
Kuva: LEO VEPSÄLÄINEN / SA-KUVA

Puisto-patterissa palvellut Jaakko Nuoramo oli tuolloin 18-vuotias alikersantti, ja hän muistaa tapahtumat vieläkin hyvin.


”Hälytykset tulivat aina aikaisin aamulla, joten kutsuimme niitä kusihälytyksiksi.
Kusellehan sitä aamulla herättyä ensimmäisenä mennään”, Nuoramo sanoo ja naurahtaa.
KAKSI päivää myöhemmin Puisto-patteri ampui jälleen.
Kolme tykkiä ampui yhteensä kuusi kranaattia kohti neuvostokoneita sillä kertaa osumatta.
Merkittävää tapauksessa on kellonaika, sillä patteri avasi tulen sotapäiväkirjan mukaan syyskuun 19. päivänä kello 8.34.10. Jatkosodan päättänyt rauhansopimus solmittiin Moskovassa vain neljä tuntia myöhemmin.
Kyseessä olivat siis mitä ilmeisemmin viimeiset kranaatit, jotka suomalaisten tykistö ampui jatkosodassa.
Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen ei ole tutkimuksissaan löytänyt viitteitä muusta.
”Voisi olettaa, että ne olivat viimeiset, vaikka aivan varmaa tietoa asiasta minulla ei ole.
En ole törmännyt tietoihin, että ainakaan maarintamilla suomalaiset olivat vielä tämän jälkeen ampuneet”, Karjalainen sanoo.

Jaakko Nuoramo seisoo tulenjohtotutka Irjan miehistön takana vuonna 1944. ”Kuva on sillä tavalla lavastettu, että minä esitän tutkan päällikköä”, Nuoramo kertoo.

Jaakko Nuoramo seisoo tulenjohtotutka Irjan miehistön takana vuonna 1944. ”Kuva on sillä tavalla lavastettu, että minä esitän tutkan päällikköä”, Nuoramo kertoo.
Kuva: SA-KUVA

Myöskään Ahti Lapilla ei ole tiedossaan lähteitä, jotka todistaisivat toisin.
”Lauttasaaressa ilmatorjunta avasi tulen 19. syyskuuta viimeisen kerran kohti Neuvostoliiton koneita jatkosodassa”, kertoo ilmatorjunnan everstinä palvellut Lappi.
”Kotkassa ilmatorjunta ampui viimeiset varoituslaukaukset neuvostokoneen eteen vielä niinkin myöhään kuin syyskuun 29. päivänä.”


APULAISPROFESSORI Karjalaisen mukaan poliittinen tilanne oli syyskuussa 1944 hyvin jännittynyt, ja Suomen sodanjohto pelkäsi maan miehittämistä.
Kaiken lisäksi Suomi soti Saksaa vastaan Lapissa.
”Päämajassa mietittiin aselevon alettua kahta asiaa: miten Neuvostoliitto yrittää provosoida ja miten suomalaiset provokaatioihin vastaisivat”, Karjalainen sanoo.
Apulaisprofessorin mukaan neuvostoilmavoimien toiminnassa Helsingissä oli kyse todennäköisesti juuri tällaisesta provokaatiosta ja psykologisesta sodankäynnistä.
”Rauhanneuvottelut olivat meneillään, eivätkä osapuolet olleet tasaveroisia.
Ehkä Neuvostoliitto pyrki tälläkin tavalla osoittamaan Suomelle kaapin paikan.”
KUN historiallisia laukauksia ammuttiin, ei Jaakko Nuoramo ilmeisesti ollut Lauttasaaressa.
”Olin varmaan lomalla. Minulla oli koti Töölössä, ja kävin siellä silloin tällöin.
Muistaisin varmasti, jos olisi ollut patterilla silloin.”

Jaakko Nuoramo oli patterilla, kun se ampui viholliskonetta pari päivää ennen rauhaa.

Jaakko Nuoramo oli patterilla, kun se ampui viholliskonetta pari päivää ennen rauhaa.
Kuva: OUTI PYHÄRANTA / HS
Jaakko Nuoramo oli päätynyt Sortavalasta Helsinkiin talvisodan evakkona. Sodan takia häneltä jäi yksi vuosi koulua väliin.
Asepalvelukseen Nuoramo lähti oppikoulun kuudennelta luokalta.
Nuori mies sijoitettiin keväällä 1943 perustettuun kahdeksanteen raskaaseen ilmatorjuntapatteriin ja koulutettiin Irja-tulenjohtotutkan miehistön jäseneksi.
Nuoramon tehtäviin kuului Irjan valvonta, päivittäiset mittaukset ja vikojen korjaaminen.


TODELLISEEN testiin Puisto-patteri ja koko Helsingin ilmapuolustus joutuivat helmikuussa 1944, kun neuvostopommikoneet hyökkäsivät kolmena yönä kymmenen päivän välein rajusti pääkaupunkia vastaan.
”Esimerkiksi Santahaminassa kuusi tykkiä ampui pommitusten aikana yli 6 000 laukausta eli käytännössä tykinputket sileiksi”, Lappi kertoo.
”Ilman tutkia Helsingille olisi käynyt huonosti.
Pelkkien valonheittimien avulla saatiin tähtäimeen vain yksi prosentti viholliskoneista.”


ILMAVALVONTATUTKA Raija havaitsi lähestyvät pommikoneet jopa 120 kilometrin päästä.
Neljä Helsingin ilmatorjuntapattereista oli varustettu Irja-tulenjohtotutkilla, joiden mittausetäisyys oli 25 kilometriä.
Nämä niin sanotut johtopatterit pyrkivät tutkiensa avulla tuhoamaan yksittäisiä koneita. Irja välitti tiedot pommikoneen suunnasta, nopeudesta ja korkeudesta tulenjohtolaitteeseen, joka laski tykeille oikeat ampuma-arvot.

Lauttasaaren Puisto-patterin miehistö harjoittelee tulenjohtolaite Lambdan ja etäisyysmittarin käyttöä. Lambda oli aikansa tekninen huippusaavutus: mekaanista laskukonetta pyöritti 20 pientä sähkömoottoria.

Lauttasaaren Puisto-patterin miehistö harjoittelee tulenjohtolaite Lambdan ja etäisyysmittarin käyttöä.
Lambda oli aikansa tekninen huippusaavutus: mekaanista laskukonetta pyöritti 20 pientä sähkömoottoria.
uva: LEO VEPSÄLÄINEN / SA-KUVA

Muut patterit ampuivat lähestyvien pommikoneiden eteen torjuntakeskuksen käskemiä yhteislaukauksia eli sulkuja.
Aikasytytyksellä ja leimahdusta lisäävällä metalliseoksella varustetut ammukset räjähtivät suoraan koneiden miehistöjen silmien edessä.
Vaikutus oli psykologinen.

”Venäläiset lentäjät olivat arkoja. Kun edessä alkoi jysähtelemään ja välkkymään, he pudottivat pommit mereen ja kääntyivät pois”, Nuoramo kertoo.

Helsinkiin aiotuista pommeista päätyi mereen peräti 95 prosenttia.

VIIMEINEN pommitusyö 26.–27. helmikuuta oli Helsingin suurpommituksista rajuin.
Helsinkiä puolustaneet noin 80 raskasta ilmatorjuntatykkiä ampuivat putket punaisina.
Lauttasaaren Puisto-patterista katsottuna pommitettu Helsinki näytti olevan tuhon oma.

Helsingin yliopisto paloi suurpommitusten kolmantena yönä 27. helmikuuta 1944.

Helsingin yliopisto paloi suurpommitusten kolmantena yönä 27. helmikuuta 1944.
Kuva: SA-KUVA

”Kaupunki oli niin pahannäköinen, että luulimme, että kaikki palaa.
Ei sitä kuitenkaan ajatellut, että mitä jos oma koti on tuhoutunut. Olin niin kauhean nuori”, Nuoramo kertoo.
”Ei sitä jaksanutkaan ajatella. Se oli lähes tauotonta ampumista.
Kun hyökkäys oli ohi, olimme niin loppu, että menimme vain nukkumaan. Ei ryhdytty ihmeempiä miettimään.”

KOVIMPAAN paikkaan Jaakko Nuoramo joutui kuitenkin suurpommitusten toisena iltana 16. helmikuuta.
Patterin Irja-tulenjohtotutka lakkasi toimimasta heti pommituksen alussa.
Helsingin neljästä Irjasta yksi oli poissa pelistä, joten puolustuksessa oli iso lovi.

Helsinkiläiset tutkimassa suurpommituksen tuhoja 27. helmikuuta 1944.

Helsinkiläiset tutkimassa suurpommituksen tuhoja 27. helmikuuta 1944.
Kuva: SA-KUVA

Tutkan korjaaminen oli Nuoramon vastuulla, joten hän ryhtyi toimeen pakkassäässä paljain käsin ainoana valonlähteenään taskulamppu.
”Ei minulla ollut aavistustakaan, missä vika oli. Lisäksi tutkassa oli sisällä suurjännite.
Kyllä siinä rukous yläkertaan lähti”, Nuoramo muistelee.
Vajaan viiden minuutin aherruksen jälkeen tutka alkoi taas toimia.
”Ei se mikään sankarityö ollut. Tein vain sen, mihin minut oli koulutettu. Niin kuin me kaikki teimme.”


PÄÄKAUPUNGIN tuhot suurpommituksissa jäivät pieniksi verrattuna moneen muuhun Euroopan kaupunkiin.
Helsingin ilmahyökkäyksissä kuoli arviolta 150 ihmistä, kun esimerkiksi monissa saksalaiskaupungeissa kuolonuhreja oli kymmeniätuhansia.
Ilman ilmatorjuntaa pääkaupungille olisi käynyt paljon pahemmin.
Venäläistutkijat selvittivät 1990-luvulla neuvostoilmavoimien arkistoista Helsinkiä pommittaneiden koneiden ja niiden kantamien pommien määrän.
”Heidän tietojensa perusteella laskin, että ilman ilmapuolustusta Helsinkiin olisi pudonnut pommeja yhdeksän metrin välein”, Ahti Lappi kertoo.

”Yksikään talo ei olisi säilynyt ehjänä. Kuolleita olisi ollut 7 000–9 000.”

Pommituksissa kärsinyt raitiovaunu Helsingissä 27. helmikuuta 1944.

Pommituksissa kärsinyt raitiovaunu Helsingissä 27. helmikuuta 1944.
Kuva: SA-KUVA

Puisto-patterin alueelle tulossa muistelupaikka
Lauttasaarelaiset historia-aktiivit ovat pystyttämässä Puisto-patterin alueelle paikkaa, jossa voi tutustua ilmatorjuntapatteriin alkuperäisen vuoden 1944 kartan avulla.
Paikalla Veijarivuorenpuistossa on jo kaksi penkkiä. Kartta ja muistolaatta pystytetään myöhemmin, todennäköisesti huhtikuussa.
Penkit ovat paikalla, jonka vieressä sijaitsi patterin keittiörakennus. Keittiössä lotat tekivät ruokaa sotilaille.
”Halusimme kunnioittaa lottien ja suomalaisten naisten merkittävää panosta Helsingin ja Suomen puolustuksessa, mutta ei sen niin kamalan juhlallista tarvitse olla.
Patsaita voi pystyttää muualle”, sanoo Lauttasaari-seuran historiatyöryhmän jäsen Antti Matilainen.


”Kyse on historian jalkauttamisesta. Näin jokainen voi itse tutustua alueeseen.
Historiatyöryhmän tavoitteena on saada lisää opaskylttejä Lauttasaaren historiallisille paikoille kertomaan paikoista ja tapahtumista”
Puisto-patterille aiotuilla opaskylteillä vierailijalle selvitettäisiin tykkien, laitteiden ja parakkien paikat.
Ilmatorjuntapatteri sijoittui runsaan kahden hehtaarin alueelle, jota nykyään halkovat kevyen liikenteen väylät.
Patteria on aiemmin kunnioitettu myös muistotykillä, joka seisoo alueen reunassa.

”Tykki on aikoinaan pystytetty väärään paikkaan. Siinä sijaitsi syksyllä 1944 Lambda-tulenjohtolaite”, Matilainen kertoo.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
MITEN on mahdollista, että viaton suomalainen perheenäiti saattoi joutua vuosiksi Neuvostoliiton vankileirille?
Ja miksei Suomen valtio saanut häntä sieltä kotiin jo paljon aiemmin?


Kysymykset ovat yksinkertaisia, mutta niin ovat vastauksetkin.
Keskeisin syy oli se, että talvisodan aikana diplomaateilla oli muutakin tekemistä kuin metsästää yhtä karjalaista emäntää.






Raiteet ja muuri muistuttavat pakkotyöleireistä. Leirejä oli Neuvostoliitossa jopa tuhansia.
Kuva: ANDREI SAHAPRAN / MV-PHOTOS

Martta vietiin Siperiaan
Martta Piilikangas oli pientilan emäntä Kannakselta, joka jäi talvisodassa puna-armeijan vangiksi.
Alkoi poikkeuksellinen matka vankileireille. Myös paluu oli vaiheikas, kertovat Piilikankaan tunteneet.

Tuomo Tamminen
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 7:46



SYKSYLLÄ 1956 Martta Piilikangas kuuli perheestään ensimmäisen kerran 16 vuoteen.
Kun hän oli viimeksi nähnyt lapsensa Eilan ja Sirkan, he olivat 10- ja 16-vuotiaita, ja sellaisina tyttäret olivat äidin mielessä säilyneet.
Perheen kuulumisia toi Suomesta lähetetty kirje, jonka välissä olleista valokuvista Piilikangas tunnisti tyttärensä.
Kuopuksella oli yhdessä kuvassa päässään morsiushuntu, toisessa hänen vierellään oli aviomies ja neljä lasta.
Kun Piilikangas sai kirjeen, hän uskoi jo itsekin, että pääsisi pian kotiin.
Hänet oli vapautettu Neuvostoliiton vankileiriltä vuonna 1954, mutta hän oli joutunut jäämään Siperiaan, koska matkustuspaperit eivät olleet kunnossa.
Niiden järjestämiseen meni peräti kaksi vuotta.

MARTTA Piilikangas oli yksi monista suomalaisista, jotka joutuivat talvisodan aikana Neuvostoliiton vankileireille.

Suomalaisia sotilaita jäi Neuvostoliittoon vangiksi noin tuhat, mutta he pääsivät varsin pian myös pois.
Piilikankaan ja muiden siviilivankien kohtalo sen sijaan oli yleensä kolkompi, sillä usein heitä epäiltiin vakoilusta tai muusta neuvostovastaisesta toiminnasta. Tuomio vankileirille ei vaatinut kummoisia todisteita.
Piilikangas oli syntynyt vuonna 1902.
Talvisodan alkaessa hän oli pientilan emäntä Koivistossa Tervahartialan kylässä, Viipurin eteläpuolella.
Perheen kotina toimi korpimökki, joka sijaitsi Porosillan junaseisakkeen tuntumassa.
Seitsemän vuotta vanhempi puoliso Jalmari oli ratavartija, joka oli sodan alla komennettu läheiselle rautatien korjaustyömaalle.
Martta oli suurimmaksi osaksi kotona yksin, hoiti perheen ainoaa lehmää ja kävi välillä hiihtämässä.
Lentokoneita lensi yli lähes päivittäin, ja välillä kuului pommien jytinää ja aseiden räiskettä.


Tyttäret Eila ja Sirkka oli evakuoitu sodan alta jo aiemmin Martan sisaren luo Keski-Suomeen.
Valtaosa muistakin Kannaksen asukkaista oli jo lähtenyt evakkoon, joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna, mutta Martta päätti ilmeisesti itse jäädä miehensä seuraksi.
Hän tiettävästi odotti Jalmarin työmaan mestarilta evakuointikäskyä. Sitä ei kuitenkaan ikinä ehtinyt tulla.
Helmikuussa 1940 Mannerheim-linja Koiviston tuntumassa murtui. Pian kotitalon pihalle asteli puna-armeijan partio ja otti Martta Piilikankaan kiinni.
Alkoi pitkä matka Siperiaan.

LÄHES kaikki tieto Martta Piilikankaan vaiheista Neuvostoliitossa perustuu hänen teokseensa Pakkotyövankina Siperiassa 1939–1956. Kirja ilmestyi vuonna 1957, ja kirjoittajan nimeksi kanteen merkittiin Martta Piili.
Vankeuden vahvistavat myös vuonna 1956 Suomessa julkaistut lehtijutut sekä suojelupoliisin arkisto.
Vankeus alkoi kuitenkin vasta helmikuussa 1940, toisin kuin kirjan nimessä mainitaan.

Kirja on esimerkki siitä, miten sota heitteli suomalaisia siviilejä muuallekin kuin evakoiksi uusiin maisemiin Suomessa.
Piilikankaan hurja kohtalo oli kuitenkin harvinainen, joskaan ei täysin poikkeuksellinen.
Tuhansia suomalaisia oli Neuvostoliiton leireillä jo ennen talvisodan alkua. 1930-luvun alun pulavuosina rajan yli oli loikannut ainakin 15 000 suomalaista.
Pohjois-Amerikasta taas oli matkustanut ”työväen paratiisiin” tuhansia suomalaistaustaisia siirtolaisia.
Neuvostoliittoon oli paennut suomalaisia myös vuoden 1918 sisällissodan jälkeen.
Vuonna 1937 Neuvostoliitossa alkoi niin sanottu suuri terrori, kun Josif Stalinin vainoharhaisuus yltyi huippuunsa.
Ulkomailta tulleita kommunisteja alettiin epäillä fasistien vakoojiksi.
Suomen valtiollinen poliisi arvioi, että jopa puolet Neuvosto-Karjalan suomalaisväestöstä vangittiin. Tuhansia myös teloitettiin.


Talvisodan aikana leireille vietiin kuitenkin myös sellaisia suomalaisia, jotka joutuivat Neuvostoliittoon vastoin tahtoaan.
Piilikankaan lisäksi näin kävi muun muassa opettaja Hilma Kilkkiselle Petsamon Kalastajasaarennosta.
Hän jäi Neuvostoliiton valtaamalle alueelle heti sodan alussa, ja ilmeisesti englannin taito ja ulkomaille tehdyt matkat tekivät hänestä epäilyttävän. Tuomio: kymmenen vuotta vankeutta.

Asumukset vankileireillä olivat huteria ja ahtaita hökkeleitä.

Asumukset vankileireillä olivat huteria ja ahtaita hökkeleitä. Kuva: GETTY

PIILIKANGASTA ei kohdeltu Neuvostoliiton puolella aluksi varsinaisesti vankina.
Häntä kyllä kuulusteltiin useasti ja siirreltiin paikasta toiseen Kannaksella, mutta hän sai asunnon Terijoelta sekä työn siivoojana ja keittäjänä Kannaksen Osuusliikkeen talosta.
Rauhan aikana helmikuussa 1941 Piilikangas kuuli radiosta suomalaisen jumalanpalveluksen.
Hän päätti lähteä hiihtämään radan vartta kotiinsa Koivistoon.
Kirjassaan hän ei kerro, mikä hänen ajatuksensa oli, mutta hiihtoretki oli joka tapauksessa virhe. Hän jäi kiinni.
Piilikangas passitettiin Leningradiin vankilaan.
Siellä hän oli kuulusteltavana peräti kuusi kuukautta. Kuulustelut kestivät usein aamuneljään.
”Yöllä ei saanut peittää päätään ja oli nukuttava niin päin, että vartija voi ovessa olevan tirkistysreiän läpi nähdä kasvot.
Kirkas valo paloi kopissa yötä päivää”, hän kirjoitti.

”Kuka käski sinua jäämään? Onko miehesi kuulunut suojeluskuntaan? Valehtelet! Kuka on tämä valokuvassa oleva sotilaspukuinen mies?
Riitelitkö miehesi kanssa? Miksi miehesi lähetti lapsenne pois kotoa?” kyselivät kuulustelijat kirjan mukaan. ”Sotilaspukuinen mies” saattoi tarkoittaa ratavartijapuoliso Jalmaria.
Aamuisin vangit saivat 600 grammaa leipää, 27 grammaa sokeria sekä kuumaa vettä.
Päivällä oli haaleaa keittoa, jossa ”jokunen kaalinlehti uiskenteli”. Illalla tarjottiin maissi- tai tattaripuuroa. Sellissä ei saanut päivisin istua tai maata, vaan koko ajan oli käveltävä.
Lopulta Piilikankaan terveys petti, ja hän sai hieman lisäruokaa.
Tässä vaiheessa niukatkin tarjoilut olivat kuitenkin vielä erinomaisia verrattuna siihen, mitä myöhemmin seurasi.
Piilikangas sai viiden vuoden tuomion muttei tietoa, miksi. Itse hän epäili hiihtoretkeään.
Vakoojiksi epäiltyihin sovellettiin usein artiklaa 58, joka mahdollisti neuvostovastaisuudesta syytettyjen tuomitsemisen olemattomin perustein.
Luultavasti tällä perusteella tuomittiin sekä Piilikangas että Hilma Kilkkinen.
Piilikankaasta teki epäilyttävän ehkä se, että hän oli jäänyt yksin mökkiinsä rajan tuntumaan muiden seudun asukkaiden paettua, sekä se, että hänen miehensä oli ratavartija.

LENINGRADISTA Martta Piilikankaan matka kohti Siperiaa jatkui monen vankileirin kautta.

Varsinaiset siirrot tehtiin junalla.
Yhdessä junassa Piilikangas nukkui umpivaunussa kaksikerroksisen laverisängyn alla.
Ruuaksi sai leipää, vettä ja murenan sokeria. Välillä vaunun lattialle kaadettiin suolakaloja lähelle käymäläreikää.
Söi ken halusi. Toinen juna taas oli hyvinkin siisti.

Piilikankaan kirjassa vuodet ja vankileirit vaihtuvat nopeasti.
Hän sairasteli usein, ja ensimmäisten vuosien leirikuvauksissa toistuvat selostukset työstä ja sairastumisista. Ilmeisesti Piilikangasta vaivasi ainakin vatsahaava.
Kerran hän menetti vartijan hoputtaessa hermonsa. Kuulustelussa hän kertoi, ettei Suomessa tällainen rääkkääminen tulisi kuuloonkaan: ”Petoja te olette, huusin virkailijoille, pahempiakin kuin pedot. Petokin antaa uhrilleen armoniskun, mutta te kiusaatte ikuisesti.”


Seuraus: kymmenen vuotta lisää pakkotyötä.
Piilikangas kertoo kirjassaan tyrmistyksestään yhdellä virkkeellä.
Sitten hän palaa taas leiriarjen kuvaukseen. Tuntuu, ettei hän edes odottanut pääsevänsä pois.

PIILIKANKAAN kokemuksia on mahdotonta mitenkään vahvistaa, mutta epäuskottavia ne eivät ole, arvioi tutkija ja tietokirjailija Erkki Vettenniemi.
Hän on tehnyt väitöskirjansa leirivankien muistelmista.
Vettenniemi luonnehtii Piilikankaan kerrontaa hyvin eleettömäksi ja hillityksi.
Mukana on kyllä joitain tunteenpurkauksia, mutta nekin lienevät todellisuuteen nähden tasoiteltuja.
”Poliittinen ja sotahistoriallinen tapahtumahistoria tekstistä on riisuttu”, Vettenniemi sanoo.
Monissa muissa suomalaisvankien muistelmissa neuvostojärjestelmä sen sijaan saa tuomion

Tutkija on kiinnittänyt Piilikankaan kirjassa huomiota siihen, miten paljon tämä kuvaa vankien välistä solidaarisuutta.
Leirillä jaetaan leipää ja rukoillaan yhdessä kansallisuusrajoista huolimatta. Piilikangas kuvaa kauniisti arkea ja jopa leiripäällystöä.
Venäläisvastaisuudesta häntä ei voi syyttää. Vettenniemi arveleekin, että Piilikangas oli jo Kannaksella asuessaan altistunut venäläisille vaikutteille eikä sen takia vierastanut niitä.
”Tai sitten hän vain oli luonteeltaan lämmin ja sosiaalinen, ihmisiin ja ihmisyyteen luottava.”
Ei solidaarisuus toki aukotonta ollut. Kerran Piilikankaalta esimerkiksi varastettiin kengät, ja syylliseksi paljastui venäläismummo, joka ensin oli surkutellut kenkien katoamista.
”Mummo sai hakea ne piilopaikasta, ja silloin hän itkien selitti, että hänellä oli nälkä ja näillä kengillä olisi saanut paljon leipää.
Eräs luottovanki oli luvannut vaihtaa kengät leipään”, Piilikangas kirjoitti kirjassaan.

Nälkä aiheutti leireillä paljon ongelmia ja tilanteita. Kotona 78 kiloa painanut Marttakin kuihtui pahimmillaan vain 32-kiloiseksi.
Pahimpia Piilikankaan mielestä olivat rikosvangit.
He olivat Piilikankaan leireillä vähemmistönä, mutta onnistuivat silti terrorisoimaan ”poliittisia” vankeja.
Kerran rikosvangit söivät parakissaan Missa-koiran, jonka yksi poliittisista vangeista oli tuonut mukanaan töistä palatessaan ja josta oli tullut tälle rakas.

Leirit olivat alkeellisia kyliä. Mies kurkkii naisten kylpyhuoneeseen Vorkutassa vuonna 1945.

Leirit olivat alkeellisia kyliä. Mies kurkkii naisten kylpyhuoneeseen Vorkutassa vuonna 1945.
Kuva: GETTY

ARVIOT Neuvostoliiton pakkotyöleirien ja niille sijoitettujen vankien määrästä vaihtelevat suuresti.
Joidenkin tutkimusten mukaan Gulagin eli leirien ja siirtoloiden ylihallinnon piiriin kuului jopa 30 000 toimipistettä ja vankilaa.
Arviot vankimäärästä 1920–1950-luvuilla puolestaan liikkuvat useissa miljoonissa.
Vuosikymmenten saatossa miljoonia vankeja myös kuoli leireillä.

Leirit olivat osa Neuvostoliiton taloutta maan perustamisesta lähtien.
1920-luvun alussa maan johto saattoi ehkä vielä ajatella leirien olevan keino kontrolloida ja uudelleenkouluttaa vastavallankumouksellisia, mutta parissa vuodessa niistä tuli tärkeä osa neuvostotaloutta. Esimerkiksi 1950-luvun alussa vangit muodostivat viidenneksen Neuvostoliiton rakennustyövoimasta ja vastasivat esimerkiksi kaikesta timanttien ja platinan louhinnasta.

Vankien joukko oli kirjava.
Leireillä oli esimerkiksi toisessa maailmansodassa vangiksi jääneitä saksalaisia sekä puna-armeijan sotilaita.
Hyvä neuvostokansalainen kun olisi taistellut kuolemaan asti. Ukrainalaisiakin oli paljon.
Osa oli pakotettu Saksan miehityksen aikana pakkotyöhön Saksaan, ja sodan jälkeen heidät ohjattiin vastaaville leireille Neuvostoliittoon.
Kun Stalin kuoli keväällä 1953, neuvostojärjestelmä alkoi vapautua – ainakin aiempaan nähden. Pakkotyöteollisuutta alettiin ajaa alas.


VUOSIEN mittaan Martta Piilikangas oli useilla eri leireillä.
Nimeltä kirjassa mainitaan Bielaja, Jäijy ja Kemerovo.
Tutkija Erkki Vettenniemi arvioi, että Bielajalla Piilikangas tarkoittaa todennäköisesti leiriä Belajajoen varrella Uralin länsirinteillä. Jäijy viittaa Jajan kaivosleiriin Etelä-Siperiassa.
Kemerovo sijaitsee Keski-Siperiassa.
Piilikankaan selviytymisstrategia leireillä oli keskittyä työhön ja ”kätkeä toivottomuus sisimpäänsä”, kuten hän kirjoittaa.
”Oli parempi olo, jos ei nähnyt eikä kuullut ympäriltä mitään ja yritti unohtaa olosuhteet ja tehdä työnsä, niin kuin se olisi ollut jokapäiväisen elämän ehto. Niinhän se olikin.”

Vuonna 1954 leirillä alkoi eräänä päivänä kiertää huhu, jonka mukaan kaikki yli 50-vuotiaat ja sairaat tultaisiin vapauttamaan.
Piilikangas oli tuolloin 52-vuotias ja viettänyt leireillä yli neljänneksen elämästään.
Hän pääsi pois vielä samana iltana. Mukaansa hän sai päällä olleet vaatteensa sekä vähäiset ansionsa pakkotyöstä.
Työkaverit leirin keittiöstä pakkasivat hänelle evääksi mukaan jauhoista, ruokaöljystä ja kananmunista valmistettuja sämpylän tapaisia kakkaroita.

Kirjaan hän kirjoitti: ”Tuntui kuin olisi hyvästellyt kotiväkeä pitkälle matkalle lähtiessä, ja kaikkien silmissä kiilsivät kyyneleet.”
Paluu Suomeen ei kuitenkaan heti onnistunut.
Piilikankaan pyyntö päästä kotimaahansa evättiin.
Sen sijaan hän päätyi erään vanginvartijan kotiin asumaan ja kotiapulaiseksi.
Piilikangasta pompoteltiin yli kahden vuoden ajan miliisilaitokselta toiselle papereiden perässä.
Se oli kuluttavaa, sillä matkaa lähimpään kaupunkiin Krasnojarskiin oli 400 kilometriä ja junalippu maksoi 150 ruplaa.
Vuosien vankeuden aikana Piilikankaalle oli jäänyt säästöön ”palkastaan” 70 ruplaa.


Lopulta odotettu kirje miliisiltä saapui syksyllä 1956, perunannostoaikaan.
Siinä luki, että viisumi odottaisi Krasnojarskissa. Emäntänsä pyynnöstä Martta Piilikangas kuitenkin vielä odotti, että perunat saatiin nostettua.

MITEN on mahdollista, että viaton suomalainen perheenäiti saattoi joutua vuosiksi Neuvostoliiton vankileirille?
Ja miksei Suomen valtio saanut häntä sieltä kotiin jo paljon aiemmin?

Kysymykset ovat yksinkertaisia, mutta niin ovat vastauksetkin.

Keskeisin syy oli se, että talvisodan aikana diplomaateilla oli muutakin tekemistä kuin metsästää yhtä karjalaista emäntää.
Talvisodan päätyttyä ja ennen jatkosodan alkamista Neuvostoliittoon päätyi rajaseudulta kaikkiaan noin kaksisataa suomalaista siviiliä, rajavartijaa tai sotilasta.
Osa siepattiin Suomen puolelta, osa päätyi rajan toiselle puolelle humalassa tai seikkailu mielessään.
Lisäksi Neuvostoliitossa oli suomalaisia sotavankeja.
Suomen viranomaisilla ei yksinkertaisesti ollut kovin paljon keinoja painostaa ylivoimaista naapuria, jonka leireillä oli miljoonia ihmisiä eri puolilta maailmaa.
Toisekseen Piilikankaan sieppauksella ei tiettävästi ollut suomalaisia silminnäkijöitä.
On mahdollista, että Piilikankaan perhe ainakin jossain vaiheessa luuli Martan kuolleen.
Kirjassaan Martta kertoo kirjoittaneensa Suomeen jo ennen Siperiaan joutumista, mutta ei ole tiedossa, tuliko kirje ikinä perille.
”Ainakin kuulustelupöytäkirjat Martasta on tehty, ja ne voisivat vielä jopa löytyä. Niistä selviäisi syytteet, ehkä myös leirihistorian vaiheet.
Asia vaatisi kuitenkin jälkeläisiltä pyyntöä Venäjälle ja venäläisiltä taas tahtoa kartoittaa arkistoja”, tutkija Erkki Vettenniemi sanoo.


MARTTA Piilikangas ylitti Suomen rajan lopulta 26. syyskuuta 1956 Vainikkalan raja-aseman kautta. Päivämäärä tallentui suojelupoliisin etsivän raporttiin.
Kolmisen viikkoa myöhemmin Maaseudun Tulevaisuudessa ja Turun Sanomissa julkaistiin kirjoitukset Piilikankaasta, joka oli palannut vuosien vankeuden jälkeen Suomeen. Jalmari-puolison ammatiksi mainitaan teksteissä ”rajavartija”, mutta Erkki Vettenniemi on selvittänyt, että Jalmari oli kuitenkin rata- eikä rajavartija.
Tätä kuvausta kirjakin tukee.
Turun Sanomat kirjoitti: ”Rajavartija Jalmari Piilikangas ja hänen kaksi tytärtään olivat Helsingin asemalla vastaanottamassa kovia kokenutta puolisoaan ja äitiään, jälleennäkemisen riemun ollessa rajattoman.”
Mutta mitä Piilikankaalle tämän jälkeen tapahtui?
Siitä ei juuri tiedetä. Hänestä ei ole tiettävästi säilynyt yhtään valokuvaakaan.
Sekin on mysteeri, mitä Piilikangas teki Suomessa ne muutamat viikot ennen kuin palasi kotiin.
On vaikea kuvitella, millaista paluu arkeen on Suomessa ollut.
Miten hänen lapsensa ja lapsenlapsensa ovat suhtautuneet? Entä aviomies? Vanha kotikin oli menetetty sodassa.
Kirjansa Martta Piilikangas lopetti toiveikkaisiin mutta epävarmoihin ajatuksiin:
”Vielä tunti, ja sitten olisinkin Suomessa. Olin kuitenkin jo nyt suomalaisten seurassa, ja tämä vaunu veisi minut Helsinkiin saakka.
Mieleeni nousi turvallisuuden tuntu, jollaista en ollut kokenut näitten vuosien aikana. Takana olivat vankilat, takana Siperia. Juna lähti liikkeelle. Länteen, kotiin...”




Martta Piilikankaan sukulainen ja muut muistelevat: ”Muistan mummon kertoneen, miten surkea paikka Siperia oli”
YLLÄ OLEVA kirjoitus julkaistiin lokakuussa 2019 HS Teema -lehden talvisotanumerossa.
Lehden ilmestymisen jälkeen toimitus sai yhteydenottoja ihmisiltä, jotka tiesivät lisää Martta Piilikankaan vaiheista.
Myös tutkija Erkki Vettenniemi on sittemmin löytänyt supon arkistoista lisätietoja Piilikankaan vaiheista.
Arkistoista selvisi, että Jalmari-puoliso sai tiedon vaimonsa kohtalosta jo keväällä 1948, kun toinen suomalaisvanki Hilma Kilkkinen pääsi käymään Suomen Moskovan-suurlähetystössä.
Kilkkinen oli kertonut lähetystössä Martasta, jonka oli tavannut Etelä-Siperiassa Jajan kaivosleirillä – leirillä, josta Martta käytti nimeä Jäijy.
Tiedon saatuaan Jalmari Piilikangas aikoi itse hankkiutua Neuvostoliiton suurlähetystöön, mutta ulkoministeriö kehotti jättämään asian viranomaisille.

Viranomaiset eivät saaneet asiaa eteenpäin vuosiin.
Ulkoministeriö kuuli Martta Piilikankaasta seuraavan kerran kesällä 1953, ilmeisesti vapautetuilta vangeilta.
Pian tämän jälkeen supon etsivä kävi puhuttamassa Jalmari Piilikangasta.
Jalmari Piilikangas kertoi lähteneensä tapaamaan evakkoon lähetettyjä tyttäriään 10. helmikuuta 1940 ja palanneensa 16. päivä, mutta matka oli tyssännyt Viipuriin.
Koivisto oli juuri menetetty. Martta Piilikangas oli yritetty evakuoida, mutta hän oli vastustellut evakuointia yrittäneitä sotilaita ”purren ja potkien”.
Jalmari Piilikangas kertoi supon etsivälle vaimonsa olevan ”tavattoman itsepäinen”.
Ei olisi ollut ihme, vaikka tämä olisi kertonut ”vihamielisen” käsityksensä Neuvostoliitosta suorin sanoin, aviomies sanoi.
Ja juuri näin Martta Piilikankaan kirjan mukaan kävikin.


LUKIJOIDEN joukosta löytyi Martta ja Jalmari Piilikankaan tunteneita ihmisiä.
Sirkka Kuparinen asui Kiuruveden Niemiskylässä paritalossa Jalmari Piilikankaan seinänaapurissa. Kuparinen muistaa lapsuudestaan, että Martan katoaminen Neuvostoliittoon oli yleisessä tiedossa ja että sille tielle Martan uskottiin jääneen. Kyläläiset mielsivät Jalluksi kutsutun Jalmarin leskeksi.

Syksyllä 1956 kymmenvuotias Sirkka oli pihalla leikkimässä, kun hän huomasi tiellä vieraan miehen ja moottoripyörän.
Kylällä vieraisiin kiinnitettiin heti huomiota.

”Hän ajoikin pihaan, meni Piilikankaan puolelle, viipyi hetken ja tuli pois.
Jallu tuli kertomaan isälle, että Martta oli löytynyt ja tulee kotiin. Hän oli tästä selvästi häkeltynyt”, Kuparinen muistelee.
Sitä Kuparinen ei muista, menikö Martan paluuseen viikko vai kuukausi.
Eräänä päivänä Martta kuitenkin pelmahti pihalle ja tuli tervehtimään naapureitaan.
”Siitä yhteiselo alkoi. Hän ei koskaan ollut millään tavalla hankala, oli tyytyväinen kaikkeen.
Hän oli aina seurallinen ja hymyssä suin ja kävi silloin tällöin meillä juttelemassa iltapäiväkahvilla.”
Kovin kauan Martta ei Sirkka Kuparisen perheen naapurissa asunut, sillä Jalmarin jäätyä eläkkeelle
Piilikankaat ostivat noin kilometrin päästä pienen Nurkkala-nimisen rintamamiestalon.
Siellä Jalmari Piilikangas kuoli 66-vuotiaana syksyllä 1961.


NURKKALAN-AJOILTA 1960-luvun lopulta Martta Piilikankaan muistaa Petri Lonkila, joka yhä asuu Niemiskylässä.
Lonkila muistaa Martan pelokkaana mutta ystävällisenä tätinä, joka antoi aina markan tai pari koululaisten keräyksiin ja tarjosi mehulasillisen.
Lonkilan serkku Hillevi Laukkanen taas kävi äitinsä kanssa toisinaan Martan luona kylässä viemässä lämpimän rieskan.
Laukkanen muistaa äitinsä kertoneen, miten Martan kanssa tuli joskus puhetta Neuvostoliitosta.

”Äiti on yrittänyt pehmennellä, että onhan tilanne nykyään erilainen, kun on rauha.
Martta oli torpannut puheet heti, että sieltä ei tule mitään hyvää”, Laukkanen muistaa.
Petri Lonkilakin muistaa kylällä puhutun, että Martta pelkäsi ”ryssän” tulevan viemään hänet uudestaan.
Tältä osin Laukkasen ja Lonkilan muistot eroavat siitä, miten Sirkka Kuparinen mieltää Martan kokeneen vankeutensa.
Kuparinen muistaa Martan puhuneen usein kokemuksistaan muttei millään tapaa katkerasti.


HS ONNISTUI tavoittamaan Martan Eila-tyttären pojan Kari Pennasen.
Vuonna 1950 syntynyt ja Vantaalla lapsesta asti asunut Pennanen muistaa yhä Martan paluun.
”Muistan, kun vanhemmat lähtivät Marttaa Helsinkiin junalle vastaan.
tse jäin kotiin. Jotenkin vanhempani ja Martta olivat menneet asemalla ristiin, ehkä eivät tunnistaneetkaan toisiaan”, Pennanen muistelee.


”Äitini oli ollut kymmenvuotias, kun joutui eroon omasta äidistään.
Martta oli tullut Neuvostoliitosta rahattomana mutta saanut kerättyä junassa rahaa muilta suomalaisilta.
Niillä rahoilla hän tuli taksilla pihaamme. Kyllä sitä hämmästynyt oli, kun vieras, pikkuinen mummo tuli tupaan.
Tapauksesta jäi mieleen, että hänellä oli mukanaan toppasokeria ja venäläinen suklaarasia.”


Kari Pennasen lapsuudessa Martan vaiheista Neuvostoliitossa ei vaiettu, mutta eivät ne perheen elämää leimanneetkaan.
Pennanen muistaa, miten hänen lapsuudenperheensä kävi kesäisin Kiuruvedellä mummolassa.
”Mummo oli uskovainen, ja sunnuntaisin piti aina olla ihmisiksi. Ei saanut mellastaa eikä keinua tuvassa.
Muistan mummon kertoneen, miten surkea paikka Siperia oli, ei ollut ruokaakaan. Mutta ei hän pahemmin vaiheistaan kertonut. Joitain venäjän sanoja opin häneltä pikkupoikana, stoi ja rukiver.
Ei hän mitenkään esittänyt, että osaisi venäjää, mutta puhui kai kuitenkin aika hyvinkin.”
Pennanen ei tunnista ajatusta siitä, että hänen isoäitinsä olisi pelännyt Neuvostoliittoon kaappaamista tai mitään muutakaan.
”Ei minulle tullut ikinä kuvaa, että hänellä olisi mitään pelkoa ollut, mutta ehkä hän varjeli meitä, ettemme saaneet samaa vaivaa.”
Kari Pennanen kertoo joskus pohtineensa, millaista elämä hänen äitinsä lapsuudenperheessä on ollut ensin Martan katoamisen ja sitten paluun jälkeen. Molemmat ovat olleet melkoisia mullistuksia.
”Äiti joskus puhui ohimennen siitä, ettei oma äiti ollut ehtinyt opettaa kaikkia niitä asioita, joita äideillä oli tapana opettaa, mutta ei siitä isoja ongelmia ollut tullut.”
Martta Piilikangas kuoli Kiuruvedellä 76-vuotiaana vuonna 1978.
 

Ottoville

Ylipäällikkö

Ratayhteyttä Petsamon nikkelikaivokseen rakennettiin vuonna 1937.
Kuva: NEITTAMO OY

Rautainen käsivarsi
Suomella oli arvokas kaivos ja yhteys Jäämeren rantaan. Ne menetettiin rauhanehdoissa, mutta erään teorian mukaan Petsamon nikkeli pelasti Suomen itsenäisyyden.


Kari Kilpinen
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 6:44



VOISI luulla, että Suomen rajoja muutettiin viimeksi Moskovan välirauhassa vuonna 1944. Näin ei kuitenkaan ole. Kolme vuotta myöhemmin Suomi myi Inarista maakiilan Neuvostoliitolle.

Mistä oli kysymys? Nikkelistä.

Neuvostoliitto tarvitsi Suomen puolelle jääneen Jäniskosken–Niskakosken alueen, jotta se voisi kunnostaa siellä sodan aikana tuhotun voimalaitoksen. Jäniskosken voimalan tuottamaa sähköä tarvittiin Petsamon nikkelisulaton uudelleen käynnistämiseen.


Neuvostoliitto, Saksa ja Britannia olivat välirauhan ja jatkosodan aikana hallinneet ja käyttäneet hyödykseen Petsamon nikkeliä – ja sen jälkeen ratkaisseet sotimalla, kenen hallintaan nikkeli jäi.


Maakaupan jälkeen alkoi vielä loppunäytös, joka jatkuu yhä. Inarijärvi laskee vetensä Paatsjokea pitkin Venäjän puolelle ja Jäämereen. Paatsjoessa on yhteensä seitsemän voimalaitosta. Neljä ylintä sekä alin ovat venäläisten ja kaksi muuta norjalaisten omistamia.

Yksi voimalaitoksista jauhaa sähköenergiaa muun muassa Petsamon nikkelisulaton tarpeisiin. Tämän takia Inarijärveä alettiin säännöstellä. Säännöstely on vaikuttanut erittäin voimakkaasti järven ekosysteemiin. Se on romahduttanut järven kalakantoja.


KOKO TARINA alkoi Tarton rauhansopimuksesta, joka solmittiin vuonna 1920.

Venäläiset ja suomalaiset neuvottelivat kolme kuukautta maiden välisestä rajasta. Lopulta Suomen tasavallan rajat vahvistettiin pääsääntöisesti autonomian ajan rajojen mukaisesti. Samalla neuvottelijat ottivat esille Aleksanteri II:n vuonna 1864 antaman lupauksen. Suomelle piti antaa kaistale Jäämeren rannikkoa korvaukseksi siitä, että Venäjä oli liittänyt alueeseensa Rajajoen kivääritehtaan maa-alueen Kannaksella. Tässä Suomen neuvottelijat onnistuivat.


Neuvostovenäläiset kokivat Petsamon luovutuksen kuitenkin ”pakon sanelemaksi”. He pitivät luovutusta tilapäisenä.

Kuvituskuva

Petsamon alue oli Suomi-neidon oikea käsivarsi, jonka rajana Norjaa vasten oli Paatsjoki ja neuvosto-Venäjää vasten viivoittimella vedetty rajalinja Korvatunturilta Jäämerelle Kalastajasaarennon niemimaalle.


Suomi sai arvokkaan yhteyden Jäämerelle, koska kapeassa Petsamonvuonossa sijaitseva Liinahamarin satama pysyy sulana myös talvella. Vaikka alue oli suuri, noin 10000 neliökilometriä, siellä asui vain noin 2000 ihmistä.


Suomalaiset geologit ryhtyivät tutkimaan, olisiko Petsamossa malmia myös Suomen puolella niin kuin rajan takana Norjassa. Kolosjoen Kaulatunturilta löytyikin nikkeli-kuparimalmiesiintymä. Outokumpu oy ei kuitenkaan katsonut kaivostoiminnan aloittamiselle olevan edellytyksiä.

Suomesta otettiin yhteyttä kanadalaiseen International Nickel Company of Canada -yhtiöön. Kysyttiin, olisiko se kiinnostunut kaivostoiminnasta. Sille annettiinkin Petsamon kaivosten toimilupa. Koska Suomen lain mukaan vain suomalainen yhtiö voi harjoittaa kaivostoimintaa, yhtiö siirsi toimiluvan tytäryhtiölleen, englantilaiselle The Mond Nickel Co:lle. Tämä vuorostaan perusti Suomeen oman tytäryhtiön, Petsamon Nikkeli oy:n. Sopimus allekirjoitettiin vuonna 1934.


Nikkelipitoisen malmin louhiminen aloitettiin Petsamossa vuonna 1937. Suunnitelmien mukaan malmikivi olisi laivattu Yhdysvaltoihin sulatettavaksi. Sitten huomattiin, että jos läheiseen Paatsjokeen rakennettaisiin voimalaitos, saataisiin siitä sulattoa varten tarvittava energia, ja malmia voitaisiin rikastaa paikan päällä.


Syntyi siis monitahoinen asetelma, jossa lopulta kauppasuhteet, politiikka ja strategiset näkökohdat säätelivät kolmen suurvallan suhtautumista Petsamon nikkeliin.


Suomi kaivosalueen omistajana jäi näiden voimien puristukseen. Asetelma kärjistyi, kun Britannia ja Ranska olivat Saksan kanssa sodassa syyskuusta 1939 lähtien.


SITTEN tapahtui asioita, joista ei vielä silloin tiedetty mutta joilla oli suuri merkitys Petsamolle ja koko Suomelle. Saksa ja Neuvostoliitto solmivat elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, ja sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa ne jakoivat etupiireikseen Itä-Euroopan ja Baltian maat sekä Suomen.

Adolf Hitler noudattikin hyökkäämättömyyssopimusta tiukasti. Sopimuksen mukaan osapuolet eivät sotatilanteessa saaneet avustaa toisen osapuolen kanssa sodassa olevaa maata.


Talvisota syttyi, eivätkä saksalaiset antaneet sen aikana suomalaisille myötätuntoa. Saksa kuitenkin sopi Venäjän kanssa, että se voisi käydä Suomen kanssa kauppaa. Se esitti myös, että venäläiset edetessään säästäisivät Suomen teollisuuslaitoksia.


Silloin pidettiin yleisesti selvänä, että Suomi joutuu venäläisten hallintaan. Saksa tarvitsi Suomesta kuparia ja puuta ja oli jo syksyllä 1939 kiinnostunut Petsamon nikkelistä.


Neuvostoliittoa nikkeli ei kiinnostanut vielä välirauhan solmimisen aikaan, vaikka se oli talvisodassa miehittänyt Petsamon. Itse asiassa se toimi arvoituksellisesti vetämällä joukkonsa ja säilyttämällä Petsamossa Tarton rauhan rajat pientä aluetta lukuun ottamatta.


Kaivoksen toimitusjohtaja, entinen oikeusministeri Johan Otto Söderhjelm arvioi, että Petsamon valloittamista hillitsi se, ettei Josif Stalin halunnut ärsyttää Petsamon kaivosten omistajia eli yhdysvaltalaisia sijoittajia. Talvisodan aikana Neuvostoliitto kävi tärkeää asekauppaa Yhdysvaltojen kanssa ostamalla siltä lentokonebensiiniä, lentokoneita ja muuta sotakalustoa.


Britit puolestaan arvioivat, että venäläiset säästivät kaivoksen, koska toivoivat voivansa käyttää sitä itse. Toisaalta Neuvostoliitolla oli omaa nikkelintuotantoa riittävästi.


Neuvostomiehittäjien lähdettyä jatkettiin kaivostoimintojen valmistelua ja tundralle rakentamista.


Kolosjoen louhintatyöt olivat edenneet jo pitkälle. Kaivostunnelit ja sulatto valmistuivat. 163-metrinen ja Euroopan korkein savupiippu kohosi tunturimaaston yläpuolelle. Sulattoa varten rakennettiin vuonna 1942 Paatsjoen Jäniskoskeen voimala. Sitä oli rakentamassa yli 7000 miestä. Vuotta aiemmin oli jo aloitettu Inarijärven säännöstely Niskakosken säännöstelypadolla.


Kaivosalueen yhdyskunta oli sangen nykyaikaisesti rakennettu. Siellä oli oma sairaala, urheiluhallit, työntekijöiden kanttiinit ja automaattinen lämpöjärjestelmä.


Kun välirauhan solmimisesta oli kulunut kolme kuukautta, Neuvostoliitto heräsi lähinnä strategisista syistä vaatimaan joko kaivoksen toimilupaa itselleen tai venäläis-suomalaisen yhtiön perustamista.


Tästä käynnistyi venäläisten ja suomalaisten kesken sitkeät neuvottelut, joita suomalaiset pystyivät pitkittämään kymmenen kuukauden ajan. Ne päättyivät vasta, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja Suomi Saksan liittolaisena siinä samassa.

Paatsjoen ylittävä silta Kolttakönkäällä Petsamossa 1939.

Paatsjoen ylittävä silta Kolttakönkäällä Petsamossa 1939. Kuva: AARNE PIETINEN / MUSEOVIRASTO
PETSAMON nikkeli oli alusta pitäen tärkeä asia, ja siksi siitä päätti Suomen korkein poliittinen johto.

Neuvostoliitto painosti ankarasti Suomea antamaan kaivokset itselleen. Saksa toimi kulisseissa, ja Britannia katsoi sivusta, kun Suomi puolusti briteille kuuluvaa toimilupaa. Suomessa pelättiin, että jos toimilupa joutuu venäläisille, Suomi menettää pysyvästi arktisen rannikkoalueen. Niin kauan kuin toimilupa pysyi anglosakseilla, se antoi suojaa.


Suomalaiset torjuivat kaikki esitykset vetoamalla siihen, että kaivos kuului laillisesti brittiläiselle yhtiölle. Koko välirauhan ja sitä seuranneen sodan ajan Britannia vastusti kaivosoikeuden haltijana nikkelin toimittamista Saksalle. Tämä asenne vain voimistui sitä mukaa, kun Saksan asema sodan alkuvaiheessa vahvistui.


I. G. Farbenindustrie tutki Petsamon nikkelivaroja ja huomasi, että nikkeliesiintymä oli huomattavasti suurempi kuin suomalaiset olivat alun perin arvioineet. Saksalaiset katsoivat, että toimilupa-asiaan voidaan palata myöhemmin – kun Saksa on voittanut sodan.


Varmistaakseen nikkelin saannin I. G. Farben -yhtiö solmi 23. heinäkuuta 1940 Petsamon Nikkeli oy:n kanssa tuotantosopimuksen, jossa Saksa sai 60 prosenttia ja Neuvostoliitto 40 prosenttia Petsamosta louhitusta nikkelimalmista. Näin kaksi liittolaista ja suurvaltaa jakoivat Suomen nikkelivarantoa.


Saksalaiset pelkäsivät, että venäläiset ottavat kaivokset haltuunsa. Siksi Hitler antoi elokuussa 1940 Norjan 20. vuoristoarmeijalle ohjeen Renntier-suunnitelman mukaisesti miehittää kaivosalueen, jos venäläiset todella lähtevät liikkeelle.


Neuvostohallitus koetti kiirehtiä toimilupaa, mutta kun päätös aina vain siirtyi, kiristyivät maiden väliset suhteet. Neuvostoliitto siirtyi ankaran ja jopa uhkaavan painostuksen linjalle, jonka puskurina sai usein toimia Moskovan-suurlähettiläs J. K. Paasikivi.


Neuvostohallinnon mielestä asian ei pitänyt olla vaikea: ”Jos nykyiset lait estivät Suomea toimimasta yksipuolisesti peruuttamisehdotuksen mukaisesti, silloin Suomen pitäisi yksinkertaisesti säätää sopivasti yksi laki tähän tarkoitukseen. Siihen tarvitaan vain hyvää tahtoa.”


Neuvottelujen viimeisessä vaiheessa esillä oli venäläis-suomalaisen sekayhtiön perustaminen. Neuvostoliiton esittämän mallin mukaan Petsamon kaivosten määräysvalta olisi käytännössä alistettu Neuvostoliitolle.


Neuvostoliiton neuvottelija, ensimmäinen ulkoasiainvarakomissaari Andrei Vyšinski, vetosi tasa-arvoon: ”Neuvostoliitto on suurvalta ja Suomi sangen pieni valtio, ja Neuvostoliiton arvovalta vaatii tasa-arvoisuutta.” Siksi myös yhtiön johdon piti olla neuvostoliittolainen.


Lisäksi Vyšinski opasti, että Saksan kanssa solmitut sopimukset olivat epäedullisia Suomelle ja johtivat nikkelimalmivarojen ”ryöstämiseen”.


PETSAMO koetteli myös Suomen ylintä johtoa.

Epätoivoisena Paasikivi meni ehdottamaan Petsamon vaihtamista Suomessa johonkin muuhun alueeseen. Siitä Puolustusvoimien ylipäällikkö Gustaf Mannerheim hermostui ja jätti eroanomuksensa. Pääministeri Risto Ryti sai selvittää sotkun. Lopulta Paasikivi erosi suurlähettilään tehtävästään paljolti siksi, että hänelle ei kerrottu kaikkea, mitä Suomen ja Saksan välillä oli kehittymässä.


Marraskuussa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov pyysi Berliinin-matkallaan Hitleriltä ”vapaita käsiä” Suomen-kysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi. Hitler torjui Molotovin pyynnön ja sanoi: ”Me tarvitsemme rauhaa Suomessa nikkelin ja puutavaran vuoksi.”


Olisiko Saksa asettunut Suomen tueksi ilman Petsamon nikkeliä?

Tuen ilmaisut alkoivat tihkua myös suomalaisten päättäjien tietoon, mikä vahvisti Suomen asemaa toimilupaneuvotteluissa.


Kaivostoiminta saatiin täyteen tuotantoon vasta sodan aikana kesällä 1943.


BRITANNIA teki 30. heinäkuuta 1941 ilmahyökkäyksen lähinnä Kirkkoniemen ja Liinahamarin satamiin, ja ilmeisesti se sai saksalaiset suojaamaan nikkelikaivosta lähes hysteerisellä tavalla. Saksalaiset pelkäsivät anglo-amerikkalaisten joukkojen maihinnousua Pohjois-Norjaan.

Siksi vuoristoarmeijan alueella vallitsi koko vuoden kestänyt hälytystila. Petsamossa oli Euroopan vahvin alueellinen ilmapuolustus. Kaivos- ja voimalaitosaluetta turvasi yhdeksänkymmentä it-tykkiä ja rykmentin verran sotilaita, ja kaikki konekivääriasemat pidettiin yötä päivää miehitettyinä.


Saksalaiset rakensivat suomalaisilta mitään kysymättä turbiinihallin päälle paksun teräsbetonisen suojakuvun. Suojarakennelman 30 metriä korkeiden seinien paksuus oli 3–4 metriä ja katon 3,5 metriä. Jäniskosken patoallas varustettiin kaksinkertaisella torpedoverkolla.


Saksalaiset ehtivät saada työt valmiiksi juuri ennen vetäytymistään Petsamosta, ja sitten ne räjäytettiin 17. lokakuuta 1944. Jäniskosken pato ja voimalaitoksen koneet sekä Niskakosken säännöstelypato tuhottiin.


Petsamon nikkeliä riitti yhä Saksan sotatarviketeollisuuteen. Vuonna 1943 Petsamon nikkelin osuus Saksan nikkelin kokonaiskulutuksesta oli 73 prosenttia ja seuraavana vuonna 87 prosenttia. Se luultavasti pelasti sodan aikana Saksan katastrofaaliselta nikkelipulalta.


Ennen sotaa Saksan vuotuinen nikkelin tarve oli noin 11 000 tonnia, josta se pystyi itse tuottamaan vain viisi prosenttia. Nikkelin se oli ostanut kanadalaiselta yhtiöltä, mutta sen saanti loppui syyskuussa 1939.


Rauhantunnusteluissa 1944 Neuvostoliitto vaati Petsamoa itselleen. Stalinin mukaan Petsamo oli alun perin Neuvostoliiton lahja Suomelle ja se oli nyt palautettava omistajalleen, koska ”suomalaiset olivat käyttäytyneet huonosti”.


Molotov lisäsi, että Neuvostoliitto oli kaksi kertaa – vuosina 1920 ja 1940 – luovuttanut alueen Suomelle ja kuitenkin aluetta oli käytetty lähtökohtana hyökkäyksille Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitto katsoi, että se oli tehnyt ilmeisen erehdyksen luovuttaessaan miehittämänsä Petsamon talvisodan rauhassa takaisin Suomelle.


Rauhanneuvotteluissa britit olivat edellyttäneet, että toimiluvan omistava yhtiö saa täyden korvauksen menetyksistään. Aluksi venäläiset sälyttivät korvausvelvollisuuden suomalaisille. Venäläiset katsoivat, etteivät he ottaneet Petsamoa suomalaisilta vaan saksalaisilta, joille Suomi oli sen luovuttanut. Brittejä närkästytti se, että alueen menettänyt ja sotakorvauksia maksava maa pantiin maksajaksi. Ja minkälaista kansainvälistä huomiota asia saisikaan.


Nickel Company of Canada -yhtiön johtokunnan sihteeri oli pienellä varoitusajalla arvioinut kaivoksen arvoksi 50 miljoonaa dollaria. Venäläiset suostuivat maksamaan kuitenkin vain 20 miljoonaa dollaria ja ilmoittivat hyvittävänsä summan itselleen Suomen maksamista sotakorvauksista.


Kanadalaiset olivat tyytyväisiä. International Nickel Company of Canada ja sen tytäryhtiö Mond Nickel olivat investoineet kaivokseen 6,8 miljoonaa dollaria. He saivat rahansa takaisin.


HELMIKUUSSA 1947, viikkoa ennen Pariisissa solmittavaa rauhansopimusta, käynnistyi tapahtuma, jossa Suomi menetti Neuvostoliitolle Moskovan välirauhassa luovutettujen alueiden lisäksi erillisellä sopimuksella Inarin kunnan alueella olevan Jäniskosken–Niskakosken alueen, johon kuuluivat Paatsjoen ensimmäiset kosket Niskakoski, Kaitakoski ja Jäniskoski sekä muutama pienempi koski.

Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan tuon 176 neliökilometrin suuruisen alueen ja siellä olevat rakennelmat. ”Kauppahinnaksi” määrättiin 700 miljoonaa markkaa. Lisäksi Suomen valtion tuli omalla kustannuksellaan kunnostaa hävitetty Jäniskosken voimalaitos ja Niskakosken säännöstelypato.


Alue liitettiin Neuvostoliittoon 24. huhtikuuta 1947 solmitulla valtiosopimuksella. Julkisuudessa tästä ei puhuttu mitään. Alueelta jouduttiin evakuoimaan vain yksi perhe.


Valtiosopimuksessa sovittiin myös Inarijärven säännöstelystä ja siitä, että maksettu summa oli samalla kertakorvaus kaikista mahdollisista säännöstelystä aiheutuneista vahingoista ja haitoista. Näin Neuvostoliitto vapautui täydellisesti korvausvastuusta Suomelle ja suomalaisille. Saatu summa hupeni kokonaisuudessaan 12 vuoden aikana säännöstelyn aiheuttamien rantavahinkojen korvauksiin.


Kun Neuvostoliitto aloitti uudelleen säännöstelyn touko–kesäkuussa 1948, pidettiin vedenpintaa luonnontilaa korkeammalla. Siitä seurasi massiivista ranta-alueiden eroosiota. Entiset pyyntipaikat eivät antaneet enää saalista, ja saatujen siikojen koko pieneni.


1960-luvun puolivälissä kalansaaliit romahtivat, ja järven merkitys ammattikalastajille oli kokonaan menetetty. Inarijärven ammattikalastajat yrittivät saada korvauksia. Muuta he eivät saaneet kuin halpakorkoista kalastajalainaa pyydysten uusimiseksi.


Kalastajat eivät ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Manttaalikunta lähetti vuonna 1964 yksimiehisen lähetystön eli Kiril Sergejeffin Maataloushallituksen pääjohtajan puheille Helsinkiin. Sergejeff oli petsamolainen merikalastaja, joka oli joutunut lähtemään evakkoon. Hänet oli siirretty Kalajoelle, jossa hän toimi kalastajana. Siellä hän tuskastui Perämeren kalansaaliisiin, kouluttautui kalatalousteknikoksi ja toimi kalatalousneuvojana Inarissa.


Vasta nyt lappilaisille ja muillekin paljastui, että valtiot olivat sopineet keskenään Inarijärven säännöstelystä. Suomessa sopimusta ei ollut annettu julkisuuteen, ja sen olemassaolo oli pimitetty yli viiden vuoden ajan.


Säännöstelyn haltijana oli Suomen valtion puolesta maatalousministeriö. Se ei ollut tehnyt mitään kalastuksen haittojen selvittämiseksi. Pohjois-Suomen vesioikeus määräsi vuonna 1965 kalataloudelliset vahingot ja haitat selvitettäviksi. Lausunnon mukaan järven kalakannat olivat suorastaan romahtaneet.


Säännöstelijälle eli Suomen valtiolle määrättiin kalatalousvelvoite. Sen mukaan Inarijärveen tulee vuosittain istuttaa eri ikäisinä poikasina taimenta tai järvilohta, nieriää tai harmaanieriää sekä siikaa. Määräyksiä annettiin myös järven sivuvesien istutuksista.


Neuvostoliitto purki Niskakosken säännöstelypadon ja siirsi toiminnan Kaitakosken padolle, kuusi kilometriä Niskakoskea alemmaksi. Sen yhteyteen rakennettiin voimalaitos, joka tuottaa sähköä nikkelikaivokseen.


29. huhtikuuta 1959 solmittiin Suomen, Norjan ja Neuvostoliiton välinen sopimus Inarijärven säännöstelemiseksi Kaitakosken voimalaitoksen padon avulla. Siihen liittyi Neuvostoliiton velvoite osallistua säännöstelyn kalakannoille aiheuttamien haittojen korvaamiseen.


Kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin neuvottelut sopimuksen täytäntöönpanosta aloitettiin. Niiden tuloksena Neuvostoliiton oli määrä toimittaa Suomeen Inarijärven kalanviljelylaitokselle korvauksetta sähköenergiaa vuosina 1984–2005. Norja suostui maksamaan vuonna 1994 säännöstelyhaitoista kertakorvauksen.

Petsamon nikkelikombinaatin piiput tupruttivat lokakuussa 1989.

Petsamon nikkelikombinaatin piiput tupruttivat lokakuussa 1989. Kuva: HEIKKI SARVIAHO / LEHTIKUVA
J. K. PAASIKIVI on todennut: ”Petsamon nikkelikaivokset olivat liian suuri ja vaarallinen pala Suomen voimille.”

Kirjailija Esko Vuorisjärvi taas on esittänyt, että Suomi onnistui suureksi osaksi nimenomaan Petsamon nikkelin ansiosta torjumaan Neuvostoliiton todennäköisen tavoitteen miehittää koko maa.


Sen sijaan Suomi menetti yhteyden Jäämerelle ja nikkelin. Taloudellisten hyötyjen sijaan jäljelle jäi Inarijärven säännöstelyriesa.


Suomalaisten rakentama kaivosyhdyskunta Kolosjoella on nykyisin kasvanut neuvostoliittolaiseksi tuotantoalueeksi. Taajaman nimi on nyt Nikel. Sieltä on rakennettu ratayhteys Murmanskiin. Sulaton korkeasta savupiipusta huolimatta savukaasut ovat aiheuttaneet laajaa ympäristötuhoa tunturialueelle.


Mutta nikkelin tarve ja kysyntä on maailmalla kasvanut. Alkuainetta tarvitaan erilaisissa metalliseoksissa, akuissa, katalyyteissa ja varsinkin ruostumattoman teräksen valmistuksessa. Nykyisin Suomessa tuotetaan nikkeliä kahdessa kaivoksessa, Sodankylän Kevitsassa ja Sotkamon Talvivaarassa.


Nykyisin Suomi ostaa paljon sähköä Venäjältä. Arviolta noin puoli prosenttia kaikesta Suomessa käytetystä sähköstä on tuotettu Jäniskosken voimalassa ja kahdessa muussa Paatsjokeen rakennetussa voimalassa Venäjällä.


Kirjoituksen lähteitä: Hans Peter Krosby: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940–1941 (1966). Hannu Rautkallio: Mannerheim vai Stalin – Yhdysvallat ja Suomen selviytyminen 1939–1944 (2014). Esko Vuorisjärvi: Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939–1944 (1989).
 

Ottoville

Ylipäällikkö

KUVA: Sallmén Eljas

Kotimaa 17.4.2020 19:00
Arja Mikkola

Yli 80-vuotiaista puolet elää vuoden kuluttua siitä, kun he ovat joutuneet päivystysluonteiselle sairaalajaksolle, kuten nyt koronavirusepidemiassa.






Yli 80-vuotiaista puolet elää vuoden kuluttua siitä, kun he ovat joutuneet päivystysluonteiselle sairaalajaksolle, kuten nyt koronavirusepidemiassa.
Suomessa on tarjottu tehohoitoa runsaat 50 vuotta.
– Uskallan tulla Ouluun ihan yhtälailla kuin Tampereelle. Laatu on kaikkialla yhtä hyvää, vakuuttaa dosentti Aarno Kari, joka on tehohoidon vertaisarvioinnin uranuurtajia.
Kari, 77, vastasi vuoden 2000 alkuun asti Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastosta. Hän kertoo, että tehohoitopaikkojen riittävyyttä on jouduttu jännittämään ennenkin. Esimerkiksi liikenneonnettomuuksia ei voi ennakoida.

– Sitähän se tehohoito on: mitä potilaita hoidetaan ja mitä ei, Kari sanoo.
– Ensimmäinen valinta on se, että tehohoidon päämääränä on tilapäisen hengenvaaran torjunta, Kari toteaa.
Vääjäämättä kuolemaan johtavaa sairautta ei voi auttaa tehohoidolla. Ehtona on siis, että potilasta voidaan hoitaa ja hänellä oltava mahdollisuus selvitä.
Milloin sairaus on toivoton? Kari kertoo joutuneensa valinnan eteen lukemattomia kertoja.
– Ratkaisu pitää tehdä vilpittömän ja parhaan ymmärryksen mukaan.
Jos hoito joudutaan torjumaan tai keskeyttämään, ratkaisuun osallistuu useimmiten enemmän kuin yksi lääkäri.
– Se on päättäjänkin kannalta hyvä.
Kyse ei ole siitä, miten kauan hoidetaan, vaan siitä, saadaanko hoidolle vastetta vai ei.
– Mitään aikarajaa ei ole.
Lue myös: OYSin teho-osastolla on harjoiteltu ja toteutettu pahimpaan varautumista aikaisemminkin –  ylilääkäri: "Kaikki on valmista vastaanottamaan lisääntynyt hoitotarve lähiviikkojen aikana"
Koronakriisissä on laskettu varsinkin hengityslaitteiden määriä maittain. Koneet ovat isossa roolissa, mutta Kari muistuttaa, että niitäkin on erilaisia.
– Äkillinen hengitysvajausoireyhtymä edellyttää sofistikoitua hengityslaitetta. Säätöjen pitää olla monipuoliset, etteivät potilaan keuhkot vaurioidu lisää.
Kun normaali sisäänhengitys toimii alipaineella, niin hengityslaite tekee asiat päinvastoin. Se puhaltaa happea sisältävää kaasuseosta sisään ylipaineella.
– Se on kriittistä. Jos määrä on suuri, se vahingoittaa keuhkoja lisää.
Kertahengitystilavuuden on oltava juuri sen kokoinen, millä potilas tulee toimeen. Lisäksi on huolehdittava siitä, että hiilidioksidia poistuu riittävästi elimistöstä.
– Se on säätämistä tunti tunnilta. Muuten potilas kokee pahaa tukehtumisen tunnetta.
Ongelmana koronaviruksen kohdalla on sekin, että uloshengityskaasua on huoneilmassa vaikea hallita. Se voi aiheuttaa tartuntoja, joten potilaalle laitetaan jo ensihoidossa intubaatioputki nielusta henkitorveen.
Avanne kaulassa säästää myöhemmin nielua ärsytykseltä. Silti tilanne on ikävä.
– Potilas menettää kykynsä kommunikoida. Ei avanteenkaan kanssa pysty puhumaan.
Tehohoito-osastoa johtaa yleensä anestesialääkäri. Syy on historiallinen.
– Anestesialääkärit ovat oman työnsä puitteissa aina joutuneet huolehtimaan hengityksestä.
Teho-osastojen isä on tanskalainen Bjørn Ibsen.
Anestesialääkäreitä ei alunperin oikein arvostettu. Vuonna 1952 Ibseniä kysyttiin kuitenkin apuun polioepidemian takia. Virustauti oli ehtinyt tappaa ison osan Kööpenhaminan kaupunginsairaalan potilaista. Ibsen huomasi nopeasti, että potilaat kuolivat hengityshalvaukseen.
– Ensimmäisen kerran tajuttiin, että potilaat kannattaa koota yhteen paikkaan, jossa hengityslaitehoitoa annetaan.
Tulokset olivat hyviä, ja Ibsen ymmärsi, että keskitettyä hoitoa tarvitaan muutenkin.
Suomessa ensimmäiset tehohoitoyksiköt perustettiin 1964 Kuopioon ja Helsingin lastenklinikalle.
Kuopiossa teho-osaston perusti professori Arno Hollmén, joka siirtyi 1974 Oulun yliopistolliseen sairaalaan.
Hollménilla oli Kuopiossa ollut ajatus tehohoidosta valmiina. Tarpeen nostatti iso tulipalo, joka aiheutti loppiaisena 1964 vakavia vammoja usealle saman perheen jäsenelle.
– Millään sairaalalla ei ollut erityistä tilaa tehohoidolle. Kaikissa sairaaloissa teho-osastot aloittivat toimintansa vuodeosastoilta raivatuissa tiloissa.
Karin mukaan näin toimittiin aina 1980-luvulle saakka, kunnes rakennettiin uusia sairaaloita.
Kari, joka aloitti Kuopiossa 1976, solmi yhteyksiä tehohoitoyksiköille ennustemallia kehittävien monikansallisten tahojen kanssa.
– Joukossa oli kaksi häirikköä: Sveitsi ja Suomi.
Kaksikon tulokset osoittautuivat paljon paremmiksi kuin muilla vertailumailla. Vaikka virhettä etsittiin käsin kerätyistä tiedoista ankarasti, sitä ei Karin mukaan koskaan löytynyt.
– Tulos tietysti innosti meitä kotimaassa.
Niinpä Suomessa alettiin 1994 vertailla tehohoitoyksiköitä toisiinsa. Arviot ja siis parannustarpeet olivat kaikkien luettavissa.
– Alkuvaiheessa osastojen välillä oli suorituskykyeroja. Tällä hetkellä suomalaiset teho-osastot ovat toimintansa laadun suhteen kuin Kissalan pojat, samantasoisia, samanlaatuisia kaikki, Kari toteaa.
Suomen Tehohoitoyhdistyksen listauksen mukaan julkisella puolella toimii nykyään 40 tehohoito-osastoa.
Vaikea-asteiset sairaudet tietysti vaikuttavat tuloksiin. Silti hoitotilastot sen kun paranevat.
– Jokainen on hengenvaarassa teho-osastolle tullessaan. 10 prosenttia menehtyy saman sairaalahoitojakson aikana, Kari kertoo.
Vielä 1970–80 -luvuilla menehtyneiden määrä oli kaksinkertainen.
Nykyään on tehohoidetuista Karin mukaan vuoden kuluttuakin yhä elossa 80 prosenttia. Yli 80-vuotiaista tosin enää vain puolet elää vuoden kuluttua siitä, kun he ovat joutuneet päivystysluonteiselle sairaalajaksolle, kuten nyt koronaepidemiassa.
– Ikä on yksinäänkin ennustetta selittävä tekijä. Haurastuminen tuo heikomman kyvyn selviytyä raskaasta sairaudesta.
Äkillistä hengitysvajausoireyhtymää on kolmea vaikeusastetta. Lievimmässäkin tapauksessa kuolleisuus on Karin mukaan noin 30 prosenttia.
– Vaikeimmissa tapauksissa 45–50:tä prosenttia ei auta mikään hoito.
Onnistuminen on kiinni ihmisistä. Hoitohenkilökunnan iso määrä suhteessa potilaisiin ei kuitenkaan Karin mukaan välttämättä näy parempina tuloksina.
– Kyllä se ihmisistä riippuu. Sitoutuminen ja into työhön on kaikkein ratkaisevinta.










Tilaajille
Oulu 17.4.

OYSin teho-osastolla on harjoiteltu ja toteutettu pahimpaan varautumista aikaisemminkin –  ylilääkäri: "Kaikki on valmista vastaanottamaan lisääntynyt hoitotarve lähiviikkojen aikana"
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Salaisen tiedon sotilaat
Uusi väitöstutkimus paljastaa, että Suomen sotilastiedustelulla on syvät juuret tsaarin Venäjällä.









Suomessa olleet ulkomaalaiset sotilasasiamiehet kävivät Yleisesikunnassa joulukuussa 1934.
Keskellä istuu Yleisesikunnan päällikkö Karl Lennart Oesch, joka johti Suomen sotilasasiamiehiä ulkomailla.
Kuva: SOTAMUSEO


Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 6:22


MARRASKUUN 16. päivä vuonna 1927 oli keskiviikko. Suomenlahdelle nousi silloin poikkeuksellisen sankka merisumu.
Sumun tihentyessä joukko suomalaisia lentokoneita nousi ilmaan Virosta ja suuntasi pohjoiseen kohti Helsinkiä.

Seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa oli uutinen:
”Viisi suomalaista lentokonetta harharetkillä sumussa Suomenlahdella.”

Uutisessa väitettiin, että lentokoneet, joista neljä oli ”ilmailuvoimien” ja yksi Aero-yhtiön, olivat sään vuoksi joutuneet ”yöpymään Helsingin itäsaaristossa”.

HS:n harharetkeksi kutsuma tapahtuma johti tragediaan, josta olisi voinut tulla sotilaallinen katastrofi.

Koneiden matkustajina oli Suomen pienen sotilastiedustelun lähes koko johto.

Mukana olivat yleisesikunnan päällikkö Kurt Martti Wallenius, yleisesikunnan tiedustelusta ja vastavakoilusta vastanneen osasto 2:n päällikkö Ilmari Relander, yleisesikunnan tilastollisen eli tiedustelutoimiston päällikkö Ragnar Heikel ja yleisesikunnassa Neuvostoliiton vakoilusta vastannut Armas Klinthe.

MIEHET olivat palaamassa tapaamisesta, jossa oli todennäköisesti vaihdettu tietoja Suomen ja Viron sotilastiedustelujen välillä.
Walleniuksen lentokone joutui tekemään sumun vuoksi pakkolaskun Söderskärin majakan luo, josta saksalainen alus noukki hänet ja koneen miehistön mukaansa. Relanderin kone osasi sentään lopulta Suomenlinnaan.

Sen sijaan Heikeliä ja Klintheä kuljettanut Aero-yhtiön Junkers F.13 -matkustajakone katosi kuin tuhka tuleen.

Kahdesta Suomen Neuvostoliittoon kohdistuneen tiedustelun huippu-upseerista ja lentokoneen kaksihenkisestä miehistöstä ei ole kuultu sen koommin.

Tapahtuma on yhä yksi Suomen tiedusteluhistorian suurimpia mysteereitä.

Sotilas- ja ilmailupiireissä liikkui myöhemmin huhuja. Väitettiin, että suomalaiset tiedustelu-upseerit olisi kaapattu ja viety Neuvostoliittoon.

”En ole saanut tapahtumasta otetta. Järjellä ajateltuna se kone on tullut alas – ja se oli siinä – mutta jotenkin ne huhut, jotka sen jälkeen elivät, olivat aika pitkäikäisiä”, pohtii tutkija Heidi Ruotsalainen.

Hänen mukaansa historia on osoittanut, että Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut kykenivät kyllä kaikenlaisiin temppuihin.
Filosofian maisteri Heidi Ruotsalainen väittelee Suomen sotilasasiamiesjärjestelmän historiasta toukokuussa Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Filosofian maisteri Heidi Ruotsalainen väittelee Suomen sotilasasiamiesjärjestelmän historiasta toukokuussa Maanpuolustuskorkeakoulussa. Kuva: JUHANI NIIRANEN / HS
RUOTSALAINEN on tutkinut Suomen tiedustelun historiaa. HS kirjoitti Ruotsalaisesta henkilöhaastattelun hemikuussa 2017.
”Tiedustelujärjestelmää on vaikea tutkia. Aineistoa on hävitetty paljon, eikä sitä ole alun perinkään tehty niin, että joku ulkopuolinen pyörittelisi sitä käsissään”, Ruotsalainen sanoi haastattelussa.

Lue se täältä: Mihin katosi suomalainen vakoilurengas Moskovassa 1930-luvulla? Heidi Ruotsalainen, 31, hurahti agenttikoulun lottiin

Nyt hän on juuri saanut valmiiksi sotilasasiamiehiä koskevan väitöstutkimuksensa, joka tarkastetaan toukokuussa Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Väitöskirjan nimi on Salatun tiedon tuottajat – Suomen sotilasasiamiesjärjestelmän kehitys 1918–1939.

Suomen sotilasasiamiesten historiasta ei ole aiemmin tehty tieteellistä tutkimusta. Syynä lienee se, että heidän toiminnastaan on säilynyt niin niukasti tietoja.

Sotilasasiamiehet olivat Suomen armeijan ulkomaille lähettämiä upseereita, jotka työskentelivät lähetystöistä käsin diplomaattistatuksella.

Sotilasasiamiehiä koskevaa aineistoa on hävittyjen sotien jälkeen tuhottu ja poltettu. Asiamiesten työ on ollut myös luonteeltaan sellaista, että he ovat karttaneet julkisuutta.

Sotilasasiamiesten on joskus sanottu olleen eräänlaisia ”laillistettuja vakoojia”. He toimivat isäntämaansa tieten ja luvalla, ja heidän tehtävänään on pitää yhteyttä asemamaansa asevoimiin ja kerätä siitä tietoa.

Joskus tietoa on kerätty laillisesti, joskus laittomasti. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on vakoilusta.

Tiettyyn puolustushaaraan erikoistuneita sotilasasiamiehiä on kutsuttu myös ilmailu- tai laivastoasiamiehiksi. Suomen ensimmäinen ilmailuasiamies Bertel Mårtenson nimitettiin Pariisiin vuonna 1924. Hän oli lentänyt Saksan armeijan lentokoneita jo ensimmäisen maailmansodan aikana.

Nykyään Suomen sotilasasiamiehistä käytetään nimitystä puolustusasiamies. He toimivat Pääesikunnan tiedustelupäällikön alaisina.

HEIDI RUOTSALAISEN väitöstutkimuksen mukaan Suomen sotilasasiamiesjärjestelmän ja samalla sotilastiedustelun luominen perustui tsaarin Venäjältä otettuun malliin.
Keskeinen venäläisiltä opittu piirre oli sotilasasiamiehen ympärille rakennettu agenttiverkko, jota suomalaiset sovelsivat Moskovassa.

Neuvosto-Venäjä jatkoi tsaarin ajalta tuttua sotilasasiamiesten pyörittämien agenttiverkkojen käyttämistä vielä silloinkin kun muut maat olivat jo siirtäneet vakoilun siihen erikoistuneille tiedustelupalveluille.

Väitöstutkimuksen mukaan venäläisen sotilastiedustelun mallit toi Suomeen tsaarin armeijassa palvellut suomalainen huippu-upseeri ja kokenut tiedustelumies Oscar Enckell.

HÄMMÄSTYTTÄVÄN uran tehnyttä Enckelliä voidaan pitää suomalaisen sotilasasiamiesjärjestelmän perustajana.
”Enckell teki uskomattoman uran Suomelle huolimatta siitä, mikä hänen arvostuksensa on julkisesti ollut”, sanoo Ruotsalainen.

”Olihan se ihan käsittämätön tuuri, että sellainen osaaja saatiin siihen alkupäähän luomaan meidän tiedustelumaailmamme struktuuri ja käynnistämään tiedonhankinta. Siitä näkökulmasta hän on ollut mies paikallaan.”
Oscar Enckell oli keskeisesti luomassa Suomen sotilastiedustelua. Kuva on otettu vuonna 1941.

Oscar Enckell oli keskeisesti luomassa Suomen sotilastiedustelua. Kuva on otettu vuonna 1941. Kuva: SOTAMUSEO
ENCKELL SYNTYI Pietarissa mutta kävi koulunsa Haminassa, jossa hänen isänsä toimi Haminan kadettikoulun johtajana. Enckellin isä Carl Enckell tunnetaan siitä, että hän antoi Mannerheimille potkut kadettikoulusta.
Enckell suoritti kadettikoulun kurssinsa priimuksena ja siirtyi sen jälkeen kaartinupseeriksi Pietariin. Hän menestyi niin hyvin, että pääsi yleisesikunta-akatemiaan, josta valmistui priimuksena vuonna 1903.

Venäjän yleisesikunnassa hän yleni tiedustelutoimiston päälliköksi ja vuonna 1914 Venäjän sotilasasiamieheksi Roomaan. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Enckell erosi Venäjän armeijasta ja siirtyi Serbian armeijan palvelukseen.

Enckell toimi myös ympärysvaltojen joukkojen komentajan erikoistehtävissä Konstantinopolissa ja Kaukasiassa, kunnes Mannerheim kutsui hänet Suomen armeijan palvelukseen.

Suomessa Enckell toimi yleisesikunnan päällikkönä ja johti siitä asemasta Suomen puolustussuunnittelua ja tiedustelua. Sotilasasiamiehet toimivat vuoteen 1937 asti Yleisesikunnan päällikön suorassa alaisuudessa.

Enckell joutui jättämään paikkansa Yleisesikunnan johdossa jääkäriupseerien painostuksen takia vuonna 1924, kun riita niin sanotuista ryssänupseereista oli kuumimmillaan.

Eronsa jälkeen Enckell siirtyi puunjalostusteollisuuden palvelukseen. Talvisodan aikana hän toimi Mannerheimin edustajana Pariisissa ja Lontoossa. Enckelliä tarvittiin myös jatkosodan jälkeen Moskovaan lähetetyssä rauhanvaltuuskunnassa, johon koottiin venäjäntaitoisia asiantuntijoita.

SUOMEN sotilastiedustelun kannalta Enckell oli Venäjän vallankumouksen jälkeisinä myrskyisinä vuosina täydellinen mies tehtäväänsä.
Enckell tunsi Venäjän, venäläiset ja venäläisten tavan tiedustella. Lisäksi hän tiesi ja tunsi vallankumouksen katkeroittamia venäläisiä.

”Kyllä se antoi hänelle eri tavalla syvyyttä tiedonhankintaan sen maan sisältä, joka oli tietysti entinen kotimaa mutta oli silmien edessä muuttumassa ihan erilaiseksi”, Ruotsalainen sanoo.

”Hän oli oppinut 1900-luvun alusta alkaen käytännön tasolta johtamaan isojakin sotilastiedusteluverkostoja ja tiedonhankinnan organisointia.”

Ruotsalaisen mukaan Enckell valitsi tiedustelutehtäviin osaavimmat yksilöt riippumatta siitä, olivatko he taustaltaan jääkäreitä vai tsaarin ajan upseereita.
Yleisesikunnan niin sanottu dislokaatiokartta, johon on merkitty Neuvostoliiton asevoimien sijaintitietoja vuonna 1932.

Yleisesikunnan niin sanottu dislokaatiokartta, johon on merkitty Neuvostoliiton asevoimien sijaintitietoja vuonna 1932. Kuva: KANSALLISARKISTO
Voit ladata kartan itsellesi tutkittavaksi pdf-versiona tästä.

VASTA itsenäistyneen uuden valtion varat olivat tietysti vähissä. Se näkyi niukkuutena myös tiedustelussa ja sotilasasiamiestoiminnassa.
Vähitellen Suomi alkoi kuitenkin akkreditoida sotilasasiamiehiä tärkeimpiin paikkoihin, kuten Tukholmaan, Pariisiin, Varsovaan ja Baltiaan eli Riikaan.

Myöhemmin verkosto kasvoi Moskovaan, Lontooseen, Berliiniin ja Washingtoniin. Verkosto eli vuosien myötä hiukan. Joukossa oli myös maita, joissa toimittiin sivutoimisesti eli tehtiin sivuakkreditointi.

Suomen kannalta tärkein asemapaikka oli tietysti Moskova. Neuvostoliittoa pidettiin ainoana todellisena sotilaallisena uhkana Suomelle.

Suomen sotilastiedustelu onnistuikin rakentamaan Moskovaan oman huippusalaisen agenttiverkostonsa.

”Moskovan verkostosta ei löydy suoria asiakirjoja, löytyy ennemminkin viittauksia asiakirjoissa. Se on ollut äärimmäisen pienen piirin tiedossa.”

Ruotsalaisen mukaan verkoston loi todennäköisesti ensimmäiseksi sotilasasiamieheksi lähetetty eversti Oscar Wesander, joka aloitti Moskovassa kesällä 1921.

”Verkosto on ollut helpoin luoda silloin, ja se tiedon tulo sieltä viittaa siihen myös”, sanoo Ruotsalainen.

Neuvosto-Venäjällä elettiin alkuvuosina hajaannuksen tilassa. Ulkomaisen tiedustelun oli helpompi toimia kuin myöhemmin, kun Neuvostoliiton vastavakoilu alkoi kiristää otetaan. Silloin se ei enää kaihtanut väkivallankaan käyttöä vastapuolta kohtaan.
Ruotsin sotilasasiamiehen ottama valokuva Moskovassa järjestetystä sotilasparaatista marraskuussa 1939. Suomalaisten ottamat vastaavat kuvat on tuhottu.

Ruotsin sotilasasiamiehen ottama valokuva Moskovassa järjestetystä sotilasparaatista marraskuussa 1939. Suomalaisten ottamat vastaavat kuvat on tuhottu. Kuva: KRIGSARKIVET
PIETARISSA syntynyt Wesander oli hänkin Haminan kadettikoulun priimus, joka oli käynyt myös arvostetun Nikolain yleisesikunta-akatemian ja palvellut Venäjän armeijan yleisesikunnassa.
Suomen ensimmäisenä sotilasasiamiehenä Moskovassa Wesander joutui työskentelemään vaikeissa oloissa. Hän näyttääkin kärsineen lopulta Moskovassa jonkinlaisen hermoromahduksen, ja hänet kutsuttiin takaisin Suomeen jo seuraavana vuonna.

Suomen tiedustelulla oli valtava etulyöntiasema Neuvosto-Venäjällä verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, koska Suomi kykeni lähettämään itänaapuriin sikäläisen yhteiskunnan, kielen, ihmiset ja tavat tunteneita sotilaita.

Tiettyä amatöörimäisyyttä ei kuitenkaan aina onnistuttu välttämään. Tämä paljastui 1930-luvun alussa, kun Moskovan sotilasasiamiehen sijaiseksi lähetty Aladár Paasonen yllätti venäläisen siivoojan lähetystön kassakaapilla.

Tutkinnassa selvisi, että ilmeisesti Wesander ei ollut alun perin ymmärtänyt tilata uutta kassakaappia Suomesta, vaan se oli tullut suomalaisten käyttöön venäläisen talon mukana. Samalla Venäjän vastavakoilu oli hankkinut avaimet.

Paasosesta tuli myöhemmin jatkosodan aikana Päämajan tiedustelupäällikkö ja Mannerheimin luottomies.

WESANDERIN jälkeen Suomi lähetti Neuvostoliittoon sotilasasiamiehen vasta vuonna 1926. Tuolloin Moskovaan lähti eversti Carl Aejmelaeus-Äimä.
Aejmelaeus-Äimää kuvattiin originelliksi persoonaksi, joka puhui sujuvasti puolta tusinaa kieltä. Hän oli palvellut muun muassa Yhdysvaltain asevoimien ensimmäisessä ratsurykmentissä 1900-luvun alussa.

Aejmelaeus-Äimä jäi Neuvostoliiton vastavakoilun haaviin vuonna 1927, kun hän oli mahdollisesti luvatta kuvaamassa lentonäytöstä Pietarissa. Seurauksena oli karkotus maasta epätoivottuna henkilönä eli persona non gratana.

Karkotus oli kansainvälinen skandaali. Suomen Lontoon-sotilasasiamies oli kirjaimellisesti äimän käkenä, kun hän sai lukea tapauksesta jopa lontoolaisesta paikallislehdestä.

Kiinnostavaa on, että Aejmelaeus-Äimä oli murtanut nilkkansa samana vuonna kun hänet karkotettiin.

Ruotsalainen muistuttaa väitöksessään, että 1920-luvulla Moskovassa sattui diplomaattien pahoinpitelyitä, joten on mahdollista, että ”eversti Aejmelaeus-Äimän murtumat kielivät liian uteliaasta toiminnasta”.

Aejmelaeus-Äimä nimitettiin Moskovan jälkeen sotilasasiamieheksi Lontooseen. Sieltä hän joutui lähtemään vuonna 1931 ilmeisesti sen vuoksi, ettei tsaarin entinen upseeri tullut toimeen jääkäritaustaisen lähettilään kanssa.

Persoonallinen eversti päätyi lopulta Viipurin varuskunnan komendantiksi.
Yleisesikunnan tiedustelun laatima kartta Karjalankannaksesta, jossa on tietoja Neuvostoliiton puoleisten teiden laadusta.

Yleisesikunnan tiedustelun laatima kartta Karjalankannaksesta, jossa on tietoja Neuvostoliiton puoleisten teiden laadusta. Kuva: KANSALLISARKISTO
AEJMELAEUS-ÄIMÄÄ paremmin ei käynyt Suomen seuraavallekaan Moskovan-sotilasasiamiehelle eli majuri Matti Ropposelle.
Nimestään huolimatta venäjää äidinkielenään puhunut Ropponen karkotettiin Suomeen jo kahden kuukauden jälkeen.

27-vuotias Ropponen lienee ärsyttänyt venäläisiä, sillä hän oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt osallistua muun muassa heimosotien aikana Muurmannin retkikuntaan sabotaasitehtävissä.

Ropponen oli kuitenkin ilmeisen aikaansaapa mies. Niinpä hänen onnistui hankkia suomalaisille uuden venäläisen pikakivääri DP-27:n piirustukset.

Tätä Suomessa myöhemmin ”Emmaksi” kutsuttua asemallia käytti muun muassa Mauno Koivisto jatkosodan aikana.

EUROOPPALAISET sotilasasiamiehet olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tietyllä tavalla yhtenäinen joukko. He olivat taustaltaan usein varakkaita, hyvin koulutettuja ja liikkuivat samoissa piireissä.
Heidi Ruotsalaisen mukaan sotilasasiamiehiltä vaadittiinkin tiettyä sivistys- ja koulutustasoa ja monipuolisuutta. Sopivien sotilasasiamiesten löytäminen Suomesta ei ollutkaan aina helppoa.

Sotilasasiamiesten piti osata luovia ja verkottua yläluokkaisessa ilmapiirissä, ja heillä piti olla kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin ja kyetä niissä tiedonhankintaan.

Erityisesti Moskovassa vaadittiin myös vahvaa käytännön tiedusteluosaamista eli vakoilutaitojakin piti löytyä.

”Jos katsoo heidän taustojaan, niin siinä korostuu kielten osaaminen ja laaja sivistyspohja”, Ruotsalainen sanoo.
”Monen kohdalla totuus oli tarua ihmeellisempää.”
Heidi Ruotsalaisen väitöskirja tarkastetaan Maanpuolustuskorkeakoulussa 8. toukokuuta kello 12 alkaen. Koronavirusepidemian vuoksi yleisö ei voi osallistua tilaisuuteen, mutta sitä voi seurata verkon välityksellä. Tarkemmat tiedot ilmoitetaan myöhemmin.
 
Top