Mitä jos?

Ottoville

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Inarin surun ja surman vuosi 1920 jätti jälkeensä autioita taloja ja toista sataa orpolasta



Toivoniemen orpokoti Kaamasen lähellä tarjosi kodin jopa viidellekymmenelle espanjantaudin orvolle.
Myöhemmin 1930-luvulla Toivoniemi muuttui kunnallis- eli vanhainkodiksi.
KUVA: Saamelaismuseo Siida



Espanjantauti
Espanjantauti oli influenssapandemia eli maailmanlaajuinen epidemia, joka puhkesi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa keväällä 1918.
Tauti levisi ympäri maailmaa neljässä aallossa vuosina 1918–1920.
Suomeen epidemia ylsi kesällä 1918.
Lapissa vaikutti voimakkaimmin vasta neljäs tautiaalto alkuvuonna 1920.
Espanjantaudin aiheuttaja oli influenssavirus A.
Taudin oireita olivat muun muassa voimakas palelu, korkea kuume, särky päässä ja kaikkialla jäsenissä, kova yskä ja kurkkukipu sekä hengenahdistus.
Rajuimmillaan tauti tappoi kantajansa muutamassa tunnissa tukehduttamalla.
Tyypillisesti lapset kestivät sairauden oireita paremmin kuin aikuiset.
Espanjantautiin kuoli maailmassa 30–50 miljoonaa ihmistä.
Suomessa tauti vaati joidenkin arvioiden mukaan lähes 40 000 uhria.




Pohjois-Suomi 11.1.2020 18:13

Sinikka Pylkkänen


"Espanjantauti oli maailmanlaajuinen pandemia, joka tappoi kymmeniä miljoonia.
Inariin tauti iski sata vuotta sitten ennennäkemättömällä voimalla.
Muutamassa viikossa se kaatoi petiin lähes kaikki kunnan asukkaat.

Jos Inarin kirkkoherra Jalmari Tela olisi tiennyt, mitä tuleman pitää, hän tuskin olisi matkustanut Norjaan.
Eletään vuoden 1920 ensimmäisiä päiviä.
Nuori kirkkoherra on muuttanut Inariin neljä vuotta aiemmin Kolarista, missä hän on hoitanut sikäläistä kirkkoherran virkaa.
Pappisperheeseen on siunaantunut lapsia, joista nuorin on vielä imeväisiässä.
Perhe jää kotiin Inarin kirkolle, kun Jalmari Tela matkustaa porokyydillä pohjoiseen.
Samaan aikaan kirkkoherran kanssa, tai kenties samassa seurueessa, Norjan puolelle Näätämöön matkustaa myös Kaamasen kylästä elintarvelautakunnan puheenjohtaja renkeineen.
Toiveissa on, että rajan takaa löytyy helpotusta kotiseudun ruokapulaan.
Edellisvuoden sato on jäänyt surkeaksi, eikä metsäkään ole tarjonnut antimiaan tavalliseen tapaan.
Katoa on seurannut talvi, joka tuntuu jokaisen inarilaisen sisuksissa. Jopa viljasta ja perunasta on huutava pula."


Ankara epidemia autioitti Inarissa talvella 1920 useita taloja.
Riutulan lastenkoti sen sijaan täyttyi ääriään myöten orvoksi jääneistä lapsista.
KUVA: Saamelaismuseo Siida

Myös Norjassa ruokavarastot ovat ehtyneet, mutta jotakin Ruijan-matkaajilla sentään on kotiin tuotavanaan.
Paluumatka ei kuitenkaan suju ongelmitta. Yhtäkkiset oireet kielivät, että rajan takaa on tarttunut mukaan muutakin kuin tavaraa.
Tuli on irti
Ensimmäisenä sairastuu elintarvelautakunnan puheenjohtaja. Kuume nousee nopeasti liki neljäänkymmeneen asteeseen, kova särky leviää päästä kaikkialle jäseniin. Kurkku on äkkiä kuin tulessa, ja henkeä ahdistaa.
Pian samoista oireista kärsii myös muu talonväki. Eikä aikaakaan, kun taudin kourissa on koko Kaamasen kylä.
Inarin ja Utsjoen aluelääkäri Yrjö Jukola kutsutaan kiireesti hätiin. Tammikuun 10. päivä Jukola tutkii potilaat ja toteaa heidän sairastavan espanjantautia.
Lääkärille tauti on entuudestaan tuttu, sillä se on poikennut aiemminkin pohjoiseen. Mutta tällä kertaa oireet ovat rajumpia, sairastuneet sairaampia.
Pian käy ilmi, että tauti myös tarttuu ja leviää karkuun päässeen tulen lailla. Kaamasesta se ehtii Partakkoon, Menesjärvelle, kirkonkylään – ja sieltä edelleen kylästä ja talosta toiseen.
Tieto ensimmäisistä kuolonuhreista kantautuu Partakosta 14. tammikuuta. Kaamasessa tauti vaatii ensimmäiset uhrinsa vain muutamaa päivää myöhemmin, 18. tammikuuta. Se vie 17-vuotiaan talollisen tyttären Hilma Kangasniemen ja 40-vuotiaan poikamiehen Torsten Waenerbergin.


Espanjantauti tappoi moneen muuhun kulkutautiin verrattuna erityisen paljon työikäisiä miehiä ja naisia. Inarissa tauti jätti toista sataa lasta orvoksi.
Kolmisenkymmentä heistä sai uuden kodin Riutulan lastenkodista.
KUVA: Saamelaismuseo Siida


Toistamiseen kylään poikennut Jukola toteaa pelkästään Kaamasessa sairastuneiden määräksi jo 45 henkeä.

Kirkonkylässä tauti iskee ensitöikseen pappilaan. Kirkkoherran lisäksi sairastuu myös muu perhe.
Kuluu vain muutama päivä, ja pahin tapahtuu: kirkkoherra Jalmari Tela menettää espanjantaudille sekä 32-vuotiaan Hilja-vaimonsa että pienen lapsensa.
Neljäs tautiaalto
Muualla maailmassa tappava influenssapandemia on raivonnut jo lähes kaksi vuotta. Suomen epidemia on saavuttanut kesällä 1918 ja riehunut sen jälkeen neljänä aaltona eri puolilla maata.
Lappiinkin asti vitsaus on yltänyt jo vuonna 1918, ja ainakin Muoniossa ja Enontekiöllä se on vienyt joiltakin hengen.
Inarissa on kuitenkin sairastunut vain muutama, ja hekin ovat selvinneet vähällä. Moni on ehtinyt jo huokaista helpotuksesta, kunnes tauti on iskenyt Inariin ennennäkemättömän rajuna.
Espanjantaudiksi nimetyn influenssan aiheuttaja on harvinaisen ärhäkkä A-virus. Sen voimasta kertoo uhrien ikä: vitsaus on vienyt hautaan etenkin terveitä työikäisiä.
Maailmalla uhrien määrä on noussut jo kymmeniin miljooniin.
Suomessa espanjantautiin on kuollut kolmen ensimmäisen aallon aikana jopa 37 000 ihmistä. Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat riippuen siitä, mikä sairaus kunkin kohdalla on merkitty kuolinsyyksi.


Inarin hautausmaalla seisoo espanjantaudin uhrien muistoristi, jossa lukee:
"Tässä lepäävät espanjantaudin v. 1919-20 surmaamina n. 200 henkeä eli 10 pros. silloisesta väestöstä. Muistoksi pystytti 1970 Inarin seurakunta."
KUVA: Olli Miettunen


Kolmemiljoonaisesta kansasta näin iso määrä kuolleita on joka tapauksessa suuri – etenkin, kun sota- ja nälkävuodet sekä muut kulkutaudit ovat pitäneet huolen, että väki on ollut muutoinkin sairaalloista ja kuolleisuus tavallista korkeampi.

Missään muualla espanjantauti ei ole silti rynninyt samalla voimalla kuin Inarissa.
Pirtua ja konjakkia
Ensimmäisten tautitapausten jälkeen epidemia leviää uskomattomalla vauhdilla. Aluelääkäri Yrjö Jukolalla pitää niin kiirettä, ettei hän ehdi riisumaan peskiään edes yöksi.
Inarin sairaalan seitsemän vuodepaikkaa täyttyvät hetkessä. Ainoa sairaanhoitaja Ylioja taikoo jostain lisää vuoteita, kunnes sairastuu itsekin.
Hänen tehtävänsä ottaa hoitaakseen sairaalan talonmies, saksalainen kullankaivaja Otto Schneider. Tämä lämmittää huoneet, keittää ruuat, ruokkii potilaat ja hoitaa heitä lääkärin ja vuoteessa makaavan sairaanhoitajan ohjeilla. Samaan aikaan hänen oma vaimonsa ja lapsensa kärvistelevät kotona sairauden kourissa.
Apteekkari Jaakko Eräsen mukaan kirkonkylässä on pahimmillaan terveenä vain lääkäri, kaksi muuta miestä sekä apteekkarin vaimo.


Lähde: Veli-Pekka Lehtola (toim.): Kirjoituksia Inarin historiasta
KUVA: Miila Kankaanranta

Lääkäriä haetaan sairaiden avuksi milloin millekin kulmalle pitäjää. Porokyydillä hän kulkee väsymättä talosta taloon ja tekee sen minkä voi.

Lääkkeeksi tohtorilla ei ole tarjota muuta kuin pirtua, johon hän kirjoittaa reseptejä kylän apteekkiin. Pirtun loputtua sairaita lääkitään keitettyyn maitoon sekoitetulla konjakilla ja aspiriinilla. Moni kokee saavansa viinasta ihmeesti apua.
Eenokki Kangasniemi lähetetään kiireesti Rovaniemelle hakemaan täydennystä lääkevarastoihin. Jo alkumatkasta Paljakaisessa kovat tuiskut katkaisevat hevosmiehen taipaleen päiväkausiksi. Kun hän aikanaan palaa, tautiepidemia on Inarissa jo ohi.
Kirkkoherra Tela toipuu sairasvuoteeltaan ja alkaa organisoida kaikki kynnelle kykenevät apuun sairastaloihin. Usein avuntuojat ovat auttamatta myöhässä. Heidän tehtäväkseen jää kuljettaa pirtteihin, navettoihin ja teiden varsille sortuneet vainajat Inarin kirkkomaalle.
Tammikuun loppuun mennessä tautiaalto on saavuttanut Inarissa huippunsa. Pohjolan Sanomat (28.1.1920) uutisoi, että Inarissa on kuollut kolmessa vuorokaudessa 16 henkeä, heistä kirkonkylässä 12 ja Ivalossa neljä.

Lähteet: Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset, Veli-Pekka Lehtola (toim.): Inari, Aanaar – Inarin historia jääkaudesta nykypäivään
KUVA: Miila Kankaanranta

Lääkärin arvion mukaan kunnan 2 000 asukkaasta sairaana on 1 800.
Jukola sähköttää lääkintöhallitukselle hätäsanoman ja pyytää lähettämään sairastuneiden avuksi kaksi sairaanhoitajaa.
Aikanaan apu saapuukin. Oulun maaherran Matts von Nandelstadhin määräyksestä Inariin saadaan Punaisen Ristin kiertävä ambulanssi ja pari oululaista diakonissaa. Helena Matilainen ja Olga Mustonen rientävät sairastalosta toiseen ja auttavat niitä, joiden kohdalla apu ehtii ajoissa.
Taloja autioituu
Kuin ihmeen kaupalla epidemia onnistuu ulottamaan lonkeronsa paikkakunnan syrjäisimpiinkin kolkkiin.
Ronkajärveltä lähimpään taloon on matkaa 20 kilometriä, mutta silti Uula ja Raudna Westin kolme lasta kuolevat taudin kourissa.
Rudolf Siivikon talo Paadarjärven rannalla autioituu, kun tauti vie sekä isännän, tämän vaimon että kolme alaikäistä lasta. Samoin käy Menesjärven kievaria pitäneen Ville Kangasniemen perheelle.
Eräässä talossa Menesjärvellä sairastunut äiti on hakeutunut kahden lapsensa kanssa navetan lämpöön. Elintarpeita tuomaan tullut kulkija löytää talon autiona ja äidin lapsineen kuolleena navetasta. Toinen lapsista tosin aukoo vielä silmiään, mutta hetken kuluttua on hänkin vainaa.
Väylän kylän opettaja Juhani Aikio yrittää suojautua taudilta pakenemalla vuoteineen päivineen latoon Aarniniemessä. Sieltä hänet löydetään, joko taudin tai pakkasen tappamana.
Moni syrjäkylän asukas sortuu taipaleelle lähdettyään hakemaan apua. "Täällä onkin monen kuolinvuode vasta ollut puhdas, mutta kylmä", kirjoittaa apteekkari Pohjolan Sanomissa (3.3.1920).
Akujärven kylästä eräs mies tuo veljensä hevoskyydillä kirkolle sairaalaan. Kookas ja jykevärakenteinen potilas hengittää katkonaisesti ja kertoo olleensa koko ikänsä terveenä. Seuraavana päivänä miehen hengitys katkeaa lopullisesti. Veli lähtee hevosineen paluumatkalle mutta uupuu kesken matkan. Yhden miehen sijaan kuolema korjaa molemmat veljekset.
Lapset kestävät surmantautia paremmin kuin aikuiset, mutta Lapin erämaissa heidän kohtalonaan voi olla nälkäkuolema tai paleltuminen. Huonoimmillaan perheen aikuisista ei ole edes lämmittämään taloa, saati huolehtimaan muulla tavoin jälkikasvustaan tai talon eläimistä.
Karanteeni tepsii
Sitten ovat vielä jälkitaudit, jotka vaanivat varsinaisesta taudista selvinneitä. Influenssaa seuranneeseen keuhkotulehdukseen kuolee jopa enemmän väkeä kuin itse tautiin.
Osalle käy kuin solojärveläiselle Lukkarin Sammelille. Jälkitauti iskee korviin ja vie niistä kuulon.

KUVA: Miila Kankaanranta

Muita lääkärin toteamia lisätauteja ovat houretilat, psykoosi, hermotulehdukset ja munuaistulehdukset.
Mutta on niitäkin harvoja, jotka onnistuvat välttämään koko vitsauksen.
Jo kaksi vuotta aikaisemmin, taudin liikkuessa Tenon laaksossa, utsjokelainen Oula Iivari Helander on päättänyt puijata espanjalaista. Hän on kaivanut haudan, asettunut sen pohjalle makaamaan ja peittänyt itsensä turpeella, jotta tauti ohi kulkiessaan luulisi hänen kuolleen.
Kauanko Helander haudassaan piileskeli, sitä tarina ei kerro. Espanjantautia hän ei kuitenkaan saanut.
Kauhujen talvena 1920 Paadarjärven rannalla Lusmaniemen isäntä Lusman Piettari päättää turvautua toisenlaisiin konsteihin. Hän antaa tervapadan kiehua yötä päivää ja työntää tervankatkuaan sisälle pirttiin.
Hän myös eristää perheensä muulta maailmalta. Postimiehellä tai muilla matkalaisilla ei ole näinä aikoina taloon mitään asiaa. He saavat toimittaa asiansa ikkunan takaa ja yöpyä ulkorakennuksessa. Vieraiden lähdettyä kaikki tavarat, joihin he ovat ehtineet koskea, voidellaan pikiöljyllä.
Nämä keinot tepsivät: Lusmaniemessä espanjantautiin ei sairastu kukaan.
Ruumisarkkujen jono
Kun tauti alkaa kaataa inarilaisia oikealta ja vasemmalta, haudankaivaja Matti Turusen urakka Inarin kirkkomaalla käy mahdottomaksi. Pelkästään helmikuun ensimmäisen viikon aikana kuolee lähes 80 ihmistä.
Apumiehistä huolimatta on lopulta todettava, ettei joka vainajalle ehditä tehdä omaa hautaa. Suuri osa espanjantaudin uhreista päätetään laskea joukkohautaan hautausmaan perälle.
Koska kirkkoherrakin on sairas, hautaamaan päästään vasta maaliskuussa. Silloin vainajia riittääkin jonoksi asti.
Ivalosta ruumisarkut tuodaan hevoskyydillä, muualta kylistä pororaidolla. Pisimmillään murheellinen kulkue venyy kymmenien arkkujen mittaiseksi.
Sammeli ja Anna-Maria Aikio tuovat kirkolle haudattavaksi kerralla viisi lastaan.
Sunnuntaina 14. maaliskuuta kirkkoherra Jalmari Tela siunaa hautaan 22 vainajaa, viikkoa myöhemmin 62. Synkin päivä on 28. maaliskuuta. Silloin haudan lepoon päätyy 93 inarilaista.
Arkku toisensa perään laskeutuu syvälle Inarin kirkkomaan multiin. Yhdessä niistä lepää kirkkoherran oma puoliso, toisessa lapsi.
Tela seisoo haudan reunalla ja tekee minkä täytyy, mutta entiselleen hän ei palaa. Rippikoulut jäävät pitkäksi aikaa pitämättä ja paikkakunnan jumalanpalveluselämä hiipuu.
Väestökatastrofi
Maaliskuun lopussa kaikki on ohi.
Inarin hautausmaalla lepää liki kaksi sataa espanjantaudin uhria. Moni mies on menettänyt vaimonsa, äiti lapsensa, isäntä renkinsä. Toista sataa lasta on jäänyt orvoksi.
Kirkkoherra Telan kirjanpidon mukaan espanjantauti tappoi Inarissa 49 alle kymmenvuotiasta lasta, 65 miestä ja 74 naista – kaikkiaan 188 henkeä. Se oli lähes kymmenesosa kunnan noin 2 000 asukkaasta.
Rajuimmin tauti rokotti saamelaisia, joita oli kuolleista enemmistö. Tämän seurauksena suomalaisten määrä ohitti Inarissa ensi kertaa saamelaisten määrän.
Sittemmin muuttoliike vahvisti asetelmaa entisestään, kun etenkin Suomeen liitetystä Petsamosta muutti Inariin suomalaista väkeä. Suomalaisten määrä kasvoi, saamelaisten ei juurikaan.
Koko Lappi kärsi
Inarista espanjantauti levisi myös Utsjoelle sekä etelään Sodankylään ja edelleen muualle Lappiin.
Etenkin Sodankylässä jälki oli pahaa: siellä influenssa tappoi pitkälti toista sataa ihmistä. Rovaniemen ja Kemijärven seudulla uhreja kertyi noin 260, mikä tarkoitti noin prosenttia alueen asukkaista.
Koko maassa espanjantauti tappoi alle prosentin väestöstä, Inarissa lähes kymmenen prosenttia. Miksi sairaus runteli juuri Inaria niin pahoin?

Pohjolan Sanomat julkaisi talvella 1920 etusivullaan harva se päivä kuolinilmoituksia espanjantaudin murtamista.
KUVA: Pohjolan Sanomat, Kansalliskirjaston Digitaaliset Aineistot

Syiksi on arveltu hoidon puutetta, heikkoa ravintoa, huteria asuntoja ja alkeellista hygieniaa. Terveet ja sairaat söivät samoista astioista, ja ihmiset panivat maate lattialle, johon toiset olivat sylkeneet.
Eristyksissä eläneet inarilaiset eivät osanneet suojautua tarttuvalta taudilta sitäkään vähää kuin muut suomalaiset.
Lisäksi tautiepidemiaa edeltäneet katovuodet ja nälänhätä olivat luoneet otollisen maaperän influenssan tuhovoimalle.
Orpojen kunta
Surun ja surman vuosi 1920 vaikuttaa Inarin elämään vielä pitkään. Julma tauti on jättänyt ruman jälkensä koko yhteisöön.
Kymmenet työikäiset ovat kuolleet, ja noin 120 lasta on jäänyt orvoksi. Osa huonokuntoisista vanhuksista on heitteillä.
Lääninviranomaiset perustavat Lapin apu -toimikunnan huolehtimaan orpojen tulevaisuudesta. Oulun diakonissakodin johtaja Elin Smarin matkustaa Inariin selvittämään tilannetta.
NNKY:n omistama Riutulan lastenkoti Muddusjärven rannalla täyttyy saman tien lapsista. Sen rinnalle perustetaan nimismiehen entiseen virkataloon Toivoniemeen toinen orpokoti. Siellä asuu enimmillään viitisenkymmentä lasta.
Kodittomat saavat katon päänsä päälle, nälkäiset ruokaa vatsantäytteeksi. Hengen ruokaa tarjoaa kansakoulu, joka toimii orpokodissa.
Toivoniemen ensimmäiseksi johtajaksi valitaan Oulusta inarilaisten avuksi saapunut diakonissa Olga Mustonen.
Elämä jatkuu
Vähitellen elämä Inarissa palaa arkisiin uomiinsa.
Henkensä kaupalla espanjantaudin runtelemia hoitanut aluelääkäri Yrjö Jukola vaihtaa paikkakuntaa, kun hänen viransijaisuutensa Inarissa päättyy.
Myös pappilassa on tullut aika vaihtaa isäntää.
Kirkkoherra Jalmari Telalta Inarin-vuodet ovat vieneet melkein kaiken mutta sentään antaneetkin jotain. Vuonna 1923 Tela jättää Inarin ja siirtyy kirkkoherraksi Juukaan, Pohjois-Karjalaan.
Mukanaan hänellä on repullinen raskaita muistoja sekä tuore vaimo, oululainen diakonissa Helena Matilainen.
Lähteet:
Lehtola, Laura: Viimeinen katekeetta (1984).
Lehtola, Teuvo: Kolmen kuninkaan maa, historian Inari (1998).
Lehtola, Teuvo: Lapinmaan vuosituhannet (1996).
Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset suomalaiset, kohtaamisia 1896–1953 (2012).
Lehtola, Veli-Pekka (toim.): Inari, Aanaar – Inarin historia jääkaudesta nykypäivään (2003).
Linnanmäki, Eila: Espanjantauti Suomessa, influenssaepidemia 1918–1920 (2005).
Vahtola, Jouko: Espanjantauti Inarissa 1920. Teoksessa Lehtola, Veli-Pekka (toim.): Kirjoituksia Inarin historiasta (1998).
Pohjolan Sanomat 28.1.1920 ja 3.3.1920.
samimuseum.fi/anaras/historia/espanjan.html






 
Viimeksi muokattu:

Ottoville

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Työ perästä maahan muuttoa on ennekin kokeiltu. :unsure:


Espoo | HS Espoo
Tuhansia kiinalaisia tuli sata vuotta sitten kaatamaan metsää Helsingin seudulle – se oli virhe, joka johti ryöstöihin ja murhiin
Lähes kolmetuhatta kiinalaista tuotiin metsätöihin syksyllä 1916. Siirtotyöläisten tuominen osoittautui lopulta virheeksi, joka johti ryöstöihin, levottomuuksiin ja murhiin.

Kiinalaisia siirtotyöläisiä venäläisten vartijoiden kanssa Luukissa. (KUVA: ESPOON KAUPUNGINMUSEO)
Johanna Juupaluoma HS
Julkaistu: 14.1. 2:01 , Päivitetty: 14.1. 6:17




SYKSYLLÄ 1916 puita kaatui tuon tuosta Helsingin seudun metsissä. Niitä kaatamassa ei ollut muutama suomalainen, vaan toistatuhatta pääosin kiinalaista työmiestä.

Yhdessä hetkessä ja vain hetken ajaksi suuri joukko siirtotyöläisiä oli tuotu metsähakkuutöihin Espoon ja Vantaan eli silloisen Helsingin maalaiskunnan sekä Sipoon alueelle.

Käynnissä oleva projekti ei ollut aivan pieni, vaan metsää kaadettiin Helsingin ympärille tarkoitetun laajan maa- ja merilinnoituksen rakentamisen takia.

PARIA vuotta aiemmin Euroopassa oli alkanut ensimmäinen maailmansota. Samaan aikaan Venäjän keisari Nikolai II oli käynnistänyt Suomenlahdella suuren linnoitushankkeen suojatakseen erityisesti Pietaria mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Siihen liittyivät myös Helsingin linnoitustyöt.


Mutta miksi metsähakkuisiin piti tuoda työmiehiä jopa Kiinasta saakka?

Koska se tuli halvemmaksi ja suomalaisista työmiehistä oli pulaa, kertoo sipoolainen Martin Andersson. Hän on yksi kiinalaisten siirtotyöläisten vaiheista kirjoittanut paikallishistorian tutkija.

”Kun suomalaiset kävivät kalliiksi, venäläiset hakivat tänne halvempaa, voisi sanoa jopa orjatyövoimaa.”

Anderssonin mukaan suomalaisia saatiin aluksi riittävästi, mutta vuoden 1915 alusta jouduttiin turvautumaan silloisiin sotalakeihin ja työväkeä ruvettiin pakkovärväämään.

ENSIMMÄISET 2 100 siirtotyöläistä saapuivat Helsingin seudulle elokuussa 1916. Pääosin heidän kerrotaan olleen Mantšurian alueelta olevia kiinalaisia, mutta heidän lisäksi työntekijöitä tuli jonkin verran myös Venäjään kuuluvilta alueilta, kuten Amurin alueelta. Espoon kaupunginmuseon samalta ajalta olevan kuvan siirtotyöläisten on mainittu olevan puolestaan kirgiisejä.






Pohjois-Espoossa Snettansin kylällä metsätöissä olleita kirgiisejä. Kuva vuodelta 1916. (KUVA: ESPOON KAUPUNGINMUSEO)

Venäläiset käyttivät näiltä alueilta olevia siirtotyöläisiä metsä- ja ratatöissä myös Pietarin sotilaspiirin alueella, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että siirtotyöläisiä tuotiin myös Suomeen.

Metsähakkuita tehtiin esimerkiksi nykyisen Vantaan alueella Tikkurilassa, Hiekkaharjussa ja Korsossa, Pohjois-Espoossa puolestaan Röylässä ja Snettansissa ja Sipoossa Söderkullassa. Siirtotyöläiset asuivat vaatimattomissa asuinparakeissa, joita rakennettiin esimerkiksi Espoon Gumböleen.

Helsingin ympäryskunnissa yhtäkkinen muutos väestössä oli merkittävä. Esimerkiksi 1910-luvulla Espoossa oli asukkaita noin 8 000. Se tarkoitti, että syksyllä 1916 yli kymmenen prosenttia alueen asukkaista oli kiinalaisia ja muita venäläisten tuomia siirtotyöläisiä.

”Tämä oli hyvin poikkeuksellista aikaa ja olihan siinä suomalaisillakin ihmettelemistä, kun ei kiinalaisia samassa määrin ollut täällä aiemmin ollut”, Andersson toteaa.

Anderssonin mukaan siirtotyöläisiin suhtauduttiin aluksi myötämielisesti, mutta varsinkin Sipoossa levottomuudet kärjistyivät.




Siirtotyöläisiä asuinparakin edessä Espoossa. (KUVA: BRUNO TALLGREN)

KIINALAISTEN siirtotyöläisten kausi jäi Suomessa melko lyhyeksi. Ensimmäiset 900 siirtotyöläistä saivat lähtöpassit jo saman vuoden marraskuussa. Syynä oli muun muassa se, että Sipoossa ja Espoossa kiinalaisten kerrottiin syyllistyneen toistuvasti rikoksiin, kuten varkauksiin, pahoinpitelyihin ja jopa murhiin.

Marraskuussa 1916 Sipoossa tapahtui kolmoismurha, jossa uhreina olivat samaan perheeseen kuuluneet isoäiti, äiti ja poika. Heidät löydettiin poltetusta mökistä, ja teosta epäilty kiinalainen sai kuolemantuomion.

Myös Espoon Matinkylässä ja Leppävaarassa siirtotyöläisiä epäiltiin yhden suomalaisen työmiehen ja yhden venäläisen työnjohtajan surmista.

Anderssonin mukaan osin rikoksia saattoi selittää se, että siirtotyöläisten elinolosuhteet olivat kehnot ja palkka huono. Toisaalta osan arveltiin olevan jo alun perin olleen ryöstöillä ja junarosvouksilla eläviä irtolaisia.




Kiinalaisia työmiehiä ja heidän vartijoitaan Nissbackan kartanolla. (KUVA: VANTAAN KAUPUNGINMUSEO)
Lopulta viranomaiset päättivät, että siirtotyöläiset lähetetään pois. Tammikuussa 1917 noin 2 300 kiinalaista oli jo lähtenyt Suomesta, eikä metsähakkuita muutenkaan olisi kauan enää kestänyt.

Helsingin seudun linnoitustyöt keskeytyivät vuonna 1917 Venäjän vallankumoukseen sekä sen jälkeen olleeseen Suomen itsenäistymiseen ja sisällissotaan. Syksyyn 1917 mennessä suurin osa kiinalaisista oli poistunut Suomesta, mutta muutamien harvojen uskotaan myös jääneen tänne.

ESPOOSSA tarinaan kiinalaisista siirtotyöläisistä saattaa törmätä melko yllättävässä yhteydessä, kuten Espoon keskuksessa kävellessä.

Alueesta olevassa Espoon kaupungin kotikaupunkipolut -kartassa mainitaan myös kiinalaisten rakentama Espoon metsärata, joka kulki aivan Espoon tuomiokirkon hautausmaan reunaa pitkin. Sen kerrotaan olleen kapearaiteinen ja todennäköisesti hyvin nopeasti rakennettu rautatie, joka oli tarkoitettu puutavaran kuljetukseen Pohjois-Espoon ja Espoon vanhan rautatieaseman välillä.

Kartan yhteydessä kerrotaan, että raide oli kuitenkin huonokuntoinen, eikä se kestänyt veturia ja raskaasti lastattuja vaunuja, vaan ne jouduttiin korvaamaan hevosten vetämillä vaunuilla.

Suurimmalta osin rata purettiin ensimmäinen maailmansodan päättymisen aikoihin.

Espoon kaupungin mukaan rataan kuuluneen ja Espoonjoen ylittäneen puisen rautatiesillan jäännökset olivat nähtävissä vielä 1980-luvulla. Nykyisin alueella ei ole enää mitään merkkejä kiinalaisten rakentamasta radasta.

Haastattelun lisäksi jutussa on käytetty lähteitä: Harry Halén: Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916–17. Teoksesta: Venäläissurmat Suomessa 1914–22, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004. Martin Andersson: Gula Faran, Keltainen vaara (2016). Museovirasto: Pääkaupunkiseudun I maailmansodan linnoitteet (2009). Seija Lohikoski: Kapearaiteinen hevosrautatie ja ryssänhakkuut Espoossa 1915−1917 (1996).
 

tulikomento

Greatest Leader
Toveri Binkovin jossittelua. Mitäpä jos Battle of Britain olisi taisteltu niin että Saksalla olisi käytössään tämän päivän Luftwaffe ?

 

Herman30

Greatest Leader
Lahjoittaja
Saksa olisi selvästi hävinnyt vielä pahemmin kun 40-luvulla. Niillä on suuria teknisiä ongelmia ja lentäjiä puuttuu.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Sophie Mannerheim käveli Kalliossa ja järkyttyi: Sitten hän keksi ovelan juonen, jolla koko Suomi saatiin syytämään apua äärimmäisessä köyhyydessä eläville lapsille
Tänä vuonna sata vuotta täyttävä Mannerheimin lastensuojeluliitto sai alkusysäyksensä sisällissotaa seuranneiden vuosien hädästä, jota lapset ja perheet kärsivät.

Lapsia Sörnäisissä nykyisen Hämeentie 33:n kohdalla vuonna 1903. (KUVA: K.A. ASCHAN)





Marjaana Varmavuori HS
Julkaistu: 22.1. 12:47 , Päivitetty: 22.1. 13:28






MANNERHEIMIN lastensuojeluliitto (MLL) on useimmille suomalaisille tuttu järjestö muun muassa perhekahviloistaan, lastenhoitopalvelustaan, kirpputoreistaan sekä lasten ja nuorten puhelimesta.

Kun liitto sata vuotta sitten perustettiin, lasten ja perheiden elämä oli Suomessa aivan toisenlaista. Vuoden 1918 sisällissota oli jättänyt jälkeensä useita tuhansia orpoja.




Lastentarha Barnabon lapsia matkalla ”pitkään mäkeen”. (KUVA: TUNTEMATON)
Sisällissodan jälkeen maassa oli ollut espanjantautiepidemia, joka oli iskenyt erityisesti aikuisväestöön. Se oli kasvattanut orpojen määrää entisestään.

”Tilanne oli ihan Euroopan laajuisesti aika hurja siihen aikaan. Sanomalehdet kirjoittivat Itä-Euroopan orpolapsilaumoista, jotka terrorisoivat kaupunkeja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat lapsille aika kurjaa aikaa”, kertoo historiantutkija Eeva Kotioja MLL:sta.


HELSINGISSÄKIN oli rötösteleviä lapsia. Oman onnensa nojaan jääneitä ja sodan vuoksi taloudelliseen ahdinkoon joutuneiden perheiden lapsia päätyi rikollisille teille.

”Lapset näpistelivät ja tekivät muita pieniä rikoksia. Myös irtolaisuus oli silloin rikos”, Kotioja sanoo.

Kaduilla näpisteleviä lapsia 1920-luvun alussa etenkin Kallion ja Sörnäisten työläiskortteleiden kaduilla.






Kalliossa Toisella linjalla sijainnut vanha Lastenlinna perustettiin sinne juuri siksi, että perheiden hätä ja ongelmat olivat suurimpia köyhissä työläiskortteleissa. Kuva on lokakuulta 1921, jolloin MLL:n sairaalaksi siirtynyt Lastenlinna vihittiin uudelleen käyttöön. Eturivissä piispa Jaakko Gummerus, ylihoitaja Sophie Mannerheim, kenraali C.G.E. Mannerheim, ylihoitaja Toini Leikola, professori Arvo Ylppö, jonka takana kouluneuvos Erik Mandelin. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Sodan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi oli Helsingissä vielä 20-luvun alussakin kodittomia lapsia, jotka joutuivat muiden joukossa kerjäämään elantonsa. Kotiojan mukaan lapsikerjäläisiä oli muun muassa junissa.

Helsingin lisäksi orpoja lapsia oli paljon muun muassa Tampereella ja Viipurissa. Kaupungeissa monet vanhempien huolenpitoa vaille jääneet lapset päätyivät orpokoteihin tai kasvatuslaitoksiin.

Niihin pääsivät kuitenkin vain ne, joiden hätä oli suurin. Tuona aikana se tarkoitti, että molemmat vanhemmat olivat kuolleet, eikä ollut lähisukulaisia, jotka olisivat voineet pitää huolta.

MAASEUDULLA useimmat orvot taas päätyivät huutolaisiksi, eli hoidettavaksi sille, joka lupasi huolehtia heistä halvimmalla.

”Huutolais- eli elätehuoltojärjestelmä oli aika ikävä lasten kannalta. Huutolaislapset olivat hyvin alttiita kaltoinkohtelulle. Helposti se lipsahti siihen, että lapset olivat ilmaista työvoimaa maatiloilla”, Kotioja sanoo.

Huutolaisuus loppui virallisesti vuonna 1923 voimaan tulleen köyhäinhoitolain myötä. Vaikka kaupungeissa toimivia kasvatuslaitoksia joku sentään valvoi, ei elämä niissäkään ollut kovin auvoista.

”Lastensuojelu painottui 1920-luvun hyvin paljon suojelukasvatukseen, puhuttiin pahatapaisten lasten huollosta. Se oli vielä vuosikymmenen alussa verrattavissa vankeinhoitoon”, Kotioja kertoo.

Suojelukasvatus oli siirretty vankeinhoitolaitoksen alaisuudesta kouluhallituksen yhteyteen vuonna 1918. Samat vankeinhoidon virkamiehet tekivät työtä, mutta painopiste muuttui kasvatuksellisemmaksi vuodesta 1918 alkaen.

KÖYHYYDESTÄ ja huono-osaisuudesta joutuivat kärsimään myös monet niistä lapsista, joiden toinen tai molemmat vanhemmat olivat selvinneet sodasta. Sisällissodan jälkeen maan talous oli lamaannuksen tilassa, ja jo ennen sotaa alkanut voimakas inflaatio nosti elintarvikkeiden hinnat pilviin.

Tilanne oli erityisen paha punaisten riveihin kuuluneelle työväestölle. Politiikan tasolla sovintoajattelu lähti Kotiojan mukaan aika nopeasti itämään, mutta käytännön tasolla ja ihan tavallisten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa sodan arvet olivat syviä.

”Monien punakaarteissa taistelleiden ja vankileireillä olleiden miesten oli vaikea saada töitä. Monessa perheessä naiset hoitivat sekä työssä käynnin että perheestä huolehtimisen”, Kotioja kertoo.

PUUTTUVA päivähoitojärjestelmä oli huutava yhteiskunnallinen ongelma. Jos vähävaraisessa perheessä olikin niin onnekas tilanne, että molemmilla vanhemmilla oli työpaikka, lapsille ei ollut hoitajaa.

”Vaikka molemmat vanhemmat tekivät työtä myös maataloissa ja tiloilla, niissä työ oli kotona, pelloilla ja navetassa”, Kotioja toteaa.

”Kaupungeissa jo 4-vuotiaita saatettiin jättää pitämään huolta pienemmistä sisaruksista. Yksi keino oli sitoa lapsi kiinni pöydän jalkaan, ettei tämä pääse tekemään pahojaan.”

Joskus talossa tai naapurustossa saattoi olla joku mummo, joka katsoi lasten perään.

VAIKEIMMASSA asemassa olivat aviottomat äidit. Helsinkiin ja muihin kaupunkeihin hakeutui yksinäisiä äitejä, koska kaupungeissa oli paremmat työllistymismahdollisuudet.

”Täällä oli suuri kansankerros köyhiä ja vähävaraisia aviottomia äitejä. Kaupunki tarjosi mahdollisuuden nimettömyyteen, täällä oli helpompi rakentaa elämä kun tutussa pienessä maaseutuyhteisössä”, Kotioja sanoo.

Aviottomat äidit olivat Kotiojan mukaan usein punaisia. He saivat sodan jälkeen kokea valkoisten puolelta kovaa arvostelua.

”Ei ollut myöskään varmaa, palkataanko aviotonta äitiä töihin. Jos työnhakijalla oli esimerkiksi kaksi pientä lasta yksin huollettavanaan, se oli riski myös työnantajalle.”

TÄLLAISET perheet olivat pahassa syrjäytymisriskissä, ja 1920-luvun alussa suomalaisen yhteiskunnan turvaverkko oli aivan seitinohut.

Maaseudullakin kaikilla oli niin niukkaa ja vaikeaa, ettei naapurien hyväsydämisyys ulottunut hätää kärsiviin.






Äitejä lapsineen Lastenlinnan neuvolan vastaanotolla vuonna 1927. Neuvoloissa annettiin tietoa lasten hoidosta ja ravitsemuksesta. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Espanjantaudin lisäksi tuberkuloosi oli iso sairastuttuja ja tappaja, ja tietysti myös tavalliset influenssat ja kuumetaudit jylläsivät. Taudit levisivät etenkin kaupunkiympäristössä. Köyhyys ja puutteelliset hygieniaolot pahensivat tilannetta.

LAPSIKUOLLEISUUS oli Kotiojan mukaan Suomessa 20-luvun taitteessa eurooppalaisittainkin erittäin korkealla. Vuonna 1919 kuoli 135 lasta tuhatta elävänä syntynyttä kohti. Lapsikuolleisuuskäyrä oli ollut 1910-luvulla laskeva, mutta sisällissota muutti tilanteen.

1900-luvun alku ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Kotiojan mukaan Euroopassa lapsiystävällistä aikaa. Lapsuuteen oli alettu kiinnittää huomiota aikuisuudesta poikkeavana kehitysvaiheena.

”Tämän ajattelun mukaisesti lasten asemaa oli 1900-luvun alussa alettu parantaa, mutta ensimmäinen maailmansota ja sisällissota pysäyttivät kehityksen Suomessa”, Kotioja sanoo.

”En tiedä olisiko MLL:a samassa mittakaavassa olemassa ilman sisällissotaa.”

SISÄLLISSODAN jälkeisen inhimillisen hädän näkeminen antoi alkusysäyksen MLL:n perustamiselle. Helsingin kirurgisen sairaalan ylihoitaja ja Suomen punaisen ristin hallituksen jäsen Sophie Mannerheim näki työssään ihmisten ahdingon.

Erityisesti hänen sydämeensä kävi aviottomien äitien elämän raskaus. Hänen muistelmissaan kerrotaan eräästä arkisesta kohtaamisesta, joka muodostui merkitykselliseksi.

”Sophie Mannerheim oli kävelyllä Kallion kaduilla ystävänsä Erik Mandelinin kanssa, ja heitä vastaan tuli tällainen avioton äiti, jonka kurjuus sai heidän silmänsä avautumaan”, Kotioja kertoo.

Ajatus lastensuojeluliiton perustamisesta oli Sophie Mannerheimin. Hän pyysi kuitenkin veljensä Carl Gustaf Mannerheimin liiton keulakuvaksi.

”Lähinnä sen takia, että hän tiesi, että sillä tavalla saadaan liiton viestille maksimaalinen näkyvyys ja kerättyä mahdollisimman paljon rahaa”, Kotioja sanoo.

MLL perustettiin 4. lokakuuta 1920 Carl Gustaf Mannerheimin kotona Helsingin Mariankadulla. Perustajajäseniä olivat kenraali Mannerheimin lisäksi kouluneuvos Erik Mandelin ja lääkäri Arvo Ylppö.

Päivää myöhemmin sanomalehdissä julkaistiin kenraali Mannerheimin vetoomus Suomen kansalle. Siinä pyydettiin kaikkia ottamaan lasten asia omakseen ja huolehtimaan lapsista.

Sophie Mannerheimin taktiikka toimi. Liitolle alkoi sataa taloudellista tukea ja mukaan lähti ihmisiä. Valtakunnalliseksi toimijaksi tähtäävälle liitolle alettiin nopealla tahdilla perustaa paikallisosastoja ympäri Suomea.

Ensimmäisen vuoden aikana toimintansa aloitti 28 osastoa, neljän ensimmäisen vuoden aikana niitä syntyi yli 200.

MANNERHEIMIN nimellä ratsastamisessa oli kuitenkin myös kääntöpuolensa. Sisällissodan haavat eivät ottaneet parantuakseen, ja se näkyi myös MLL:n alkuvaiheissa.

”Se vaikeutti työtä todella paljon. Jotkut punaiset äidit sanoivat ihan suoraan, että heidän lapsensa saavat mieluummin kuolla nälkään kuin Mannerheimin järjestöltä apua otetaan. Suhtautuminen oli hyvinkin katkera”, Kotioja kertoo.

Joillain hyvin punaisilla paikkakunnalla, kuten Tampereella, Joensuussa, Kemissä ja Forssassa, MLL:n osastot eivät voineet toimia Mannerheim-nimellä. Tampereella yhdistys esimerkiksi toimi aluksi nimellä Tampereen lastensuojeluyhdistys.

Liitolla oli perustamishetkellä kaksi missiota: lasten imeväisyyskuolleisuuden alentaminen ja lasten hyvinvoinnin lisääminen. Ydinajatuksena oli, että kaikkien lasten pitää kasvuaikanaan saada apua. Siksi oli tärkeää saada heti alkuun rakennettua mahdollisimman kattava alueellinen organisaatio.

HELSINGISSÄ liitto otti heti ensi töikseen hoidettavakseen Lastenlinnan sairaalan yhteydessä toimivan äiti-lapsi-kodin, minne yksinäiset äidit lapsineen saattoivat muuttaa asumaan.

Liiton perustamisen jälkeen Sophie Mannerheimin aiemmin perustama Lastenlinna siirrettiin MLL:n hallintaan ja uudistettiin lastensairaalaksi. Sairaala vihittiin käyttöön 20. lokakuuta 1921, ja siellä alettiin kouluttaa lasten hoitoon perehtyneitä terveyssisaria.






MLL:n Haagan osaston terveyssisar pitää hengitysharjoituksia ruotsinkielisen alakansakoulun 3.-luokkalaisille. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Kotioja korostaa, että liiton alkuvaiheissa keskeistä oli valistustyö. Paikalliset osastot palkkasivat liiton Helsingissä kouluttamia terveyssisaria, jotka kiersivät sitten talosta taloon kertomassa hygieniasta ja lasten ruokinnasta.

”Suomi oli vielä 20-luvulla hirvittävän pitkien etäisyyksien maa. Meillä oli mäkitupia ja torppia, salomailla mökkejä, joissa asui monilapsisia perheitä. Niissä ei ollut lastenhoidosta muuta tietoa kuin perimätieto”, Kotioja sanoo.

”Neuvot saattoivat olla pieneltä tuntuvia, kuten ettei pienen vauvan vatsa kestä lehmänmaitoa. Niillä oli kuitenkin iso vaikutus.”

HELSINKILÄISVANHEMMILLE liitto alkoi tarjota lisäksi lastenhoitoa. Lastenlinnan yhteyteen avattiin pian kansanlastentarha, johon työssä käyvät vanhemmat saattoivat tuoda lapsensa työpäivän ajaksi.

Liitto avasi lastenseimiksi kutsuttuja lastentarhoja myös muualle Helsinkiin sekä muille teollisuuspaikkakunnille.






Helsingin tyttökerholaiset leipovat joululeivonnaisia vuonna 1924. (KUVA: MLL:N KUVA-ARKISTO)
Päivähoitopaikkojen lisäksi liiton alkuvaiheessa perustettiin myös nuorisokerhoja. Vuonna 1921 voimaan tullut oppivelvollisuuslaki velvoitti tarjoamaan kuusi vuotta koulua kaikille lapsille. Kuusivuotinen kansakoulu loppui lasten ollessa 13-vuotiaita.

”Sen ikäisille ei ollut oikein tarjolla töitä. Mieluummin palkattiin vaikka 15-vuotiaita. Kaupungeissa oli sanomalehti- ja kengänkiillottajapoikia, mutta ulkona työskentelyssä oli riski ajautua rikosten tielle”, Kotioja sanoo.

Nuorisokerhoilla haluttiin parantaa lasten ja nuorten moraalia ja saada heistä hyvinvoivia ja vastuuntuntoisia kansalaisia.

SISÄLLISSODAN jälkeensä jättäneestä hädästä ja huono-osaisuudesta sai siis alkunsa järjestö, jolla on ollut merkittävä rooli Suomen muuttumisessa hyvinvointiyhteiskunnaksi.

”Neuvolasysteemin kehittäminen on ehdottomasti yksi MLL:n tärkeimmistä saavutuksista, sillä Suomessa ei 1920-luvulla lasten terveydenhuoltoa oikeastaan juuri ollut”, Kotioja sanoo.
 

StmSvejk

Ylipäällikkö
Saksa olisi selvästi hävinnyt vielä pahemmin kun 40-luvulla. Niillä on suuria teknisiä ongelmia ja lentäjiä puuttuu.
Tämän päivän koneista paras pommari olisi A400M. Kolmellakymmenellä koneella voisi laittaa vaikka Lontoon matalaksi tiputtamalla vaikka napalmtynnyreitä, sillä keinoja noiden alasampumiseen ei olisi. Yhdellä tehtäväkierrolla 30 koneella 900 tonnia pommeja. Tehtäväkiertoja voisi lentää vuorokaudessa vaikka 10.
Muutaman kaupungin tuhoamisen jälkeen Britannia anoisi rauhaa.

Pommarien osalta tärkein sovellus olisi tietokonepommitähtäimen käyttö täsmaäseiden sijaan.
 
Viimeksi muokattu:

Ottoville

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Rajajoen yli tuli jopa 10 000 pakettia päivässä – Tornionlaakson kautta oli ainoa turvallinen postireitti Venäjän ja Euroopan välillä

Sensuuritoiminnan vuoksi jääkäriaktivistit kuljettivat viestejä myös kuriiripostina rajan yli.
Salaisia viestejä kätkettiin muun muassa polkupyörän tankoon, jotta päästiin turvallisesti ohi rajatarkastuksista.
KUVA: Tornionlaakson maakuntamuseo



Rajapostia
Tornionlaakson museossa avautuu näyttely Transit – rajapostia, joka kertoo rajoja rikkovasta yhteistyöstä Suomen ja Ruotsin välillä ensimmäisen maailmansodan pyörteissä vuosina 1914–1918.
Tornio ja Haaparanta olivat keskeisiä kaupunkeja viestinnän ja liikenteen kauttakulkuliikenteessä Manner-Euroopan ja Venäjän välillä ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Rajasta muodostui ihmisten, tavaroiden ja valuutan kauttakulku- ja vaihtopaikka. Pääosaan nousevat postilaitosten henkilökunta ja virkamiehet sekä kaupunkilaiset. Kriisiajan tarinoista löytää sensuuria, pakolaisia ja sotainvalideja.



Pohjois-Suomi 7.2.2020 12:55

Sari Pelttari-Heikka



Tornion ja Haaparannan postireitti oli ainoa turvallinen väylä paketeille, kun merireitti oli miinoitettu.
Tornionlaakso oli maailman polttopisteenä useamman vuoden.

Kovaa peliä rajalla on nykypäivän rooliseikkailu, mutta se oli totista totta reilut sata vuotta sitten Torniossa ja Haaparannalla. Elettiin ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneiden levottomien vuosien aikaa Venäjän ja Ruotsin rajalla.
Paketti- ja postiliikenne Ruotsin ja Venäjän välillä ei enää onnistunut etelän meriteitse, vaan miinoitetut laivareitit jouduttiin hylkäämään. Kolme ruotsalaisten laivaa upposi saksalaisten pommeihin.


Ruotsin Karungin ulkomaanpostin henkilökuntaa. Kolmas kuvassa oik. Erik Eriksson. 1. huhtikuuta 1915. Kuva: Mia Green/Ruotsin postimuseo.
KUVA: Mia Green
Junakyydillä postipaketit kuljetettiin Ruotsin Karunkiin ja sieltä edelleen Tornionjoen yli Suomen Karunkiin.
Kyse ei ollut vain satunnaisista postiterveisistä, vaan esimerkiksi vuoden 1915 keväällä kulki paketteja Ruotsista rajan yli edelleen Venäjälle noin 10 000 päivässä. Suurin osa paketeista oli tulossa Englannista, Ruotsista ja Tanskasta. Saksasta lähetettyjen pakettien tuontikieltoa kierrettiin merkitsemällä paketteja ruostalaisilla tai tanskalaisilla lähtönumeroilla. Toiseen suuntaan, eli idästä länteen kulki paketteja huomattavasti vähemmän, noin 2000 päivässä.

Ruuhkautunutta postia Tornion postikonttorin ulkopuolella syksyllä 1914. Kuvan keskellä Hildur Huhtalo (myöh. Sundström)
KUVA: Tornionlaakson museo

Pakettien käsitteleminen ja kuljettaminen vaati uusia järjestelyjä. Suomen puolella rakennettiin maantie Karungista Tornioon ja Ruotsin puolella tehtiin väliaikainen raideyhteys Karungista Haaparantaan.
Tilanne ei rauhoittunut nopeasti, vaan paha kelirikko keväällä 1916 ajoi hakemaan uusia postin kuljetustapoja. Vuoden kuluttua talvella 1917 käyttöön otettiin maailman ainoa posti-ilmarata, joka rakennettiin Haaparannan kaupungin rannasta yli Tornionjoen kohti Miukkia. Ilmaradan pituus oli kaikkiaan 1330 metriä. Rajajoen yli ilmarata kulki 330 metrin matkan 17 metrin korkeudessa. Molempiin päihin rakennettiin puiset katetut lastaussillat. Radalla kulki 45 koria 81 metrin päässä toisistaan. Kuljetuskapasiteetti oli 10 tonnia tunnissa eli neljä koria vastasi yhden junavaunun sisältöä.

Junavaunun lastaamista Tornion rautatieasemalla talvella 1917.
Kuva: Suomen postimuseo

Ilmarataa rakentamassa oli kaikkiaan 300 miestä. Koekäyttö alkoi helmikuussa 1917 ja säännöllinen liikenne maaliskuun alusta 1917. Ongelmatonta ilmaradan käyttö ei ollut, vaan mittausvirheet ja laiterikot pakottivat aina välillä palaamaan lautta- ja hevoskuljetuksiin. Viimeinen postikuorma ilmaradalla kulki toukokuussa 1918. Poliittiset mullistukset Venäjällä ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 sekä sisällissota 1918 vähensivät vähitellen postimääriä ja ilmaradan tarvetta.
Rata purettiin keväällä 1918 ja myytiin huutokaupassa vuotta myöhemmin. Rautatiesilta Tornionjoen yli valmistui 1919.

Transit - rajapostia näyttelyyn on rakennettu Kovaa peliä rajalla -rooliseikkailu, jossa voi heittäytyä paikallisten elämään.
Museonjohtaja Minna Heljala ja vt.amanuenssi Saija Pietiläinen näyttivät mallia.
KUVA: Sari Pelttari-Heikka

Transit - rajapostia näyttelyn on koonnut Ruotsin postimuseo, jossa sadan vuoden takaiset historialliset tapahtumat nähtiin toissa vuonna. Viime vuonna Suomen postimuseo esitteli näyttelyn Tampereelle ja lisäsi siihen erityisesti Suomea koskevaa tietoa. Tornionlaakson museon väki oli mukana avustamassa postimuseon näyttelyn materiaalin työstämistä.
– Torniossa on esillä Suomen postimuseolla nähty näyttely, johon on osin lisätty meidän omaa materiaalia. Tampereella tehtiin roolipeli, joka tarjoaa erityisesti lapsille, kouluryhmille tai perheille mahdollisuuden päästä kokemaan miten jännittäviä aikoja täällä tuolloin elettiin.
Tornionlaakson museon johtaja Minna Heljala on ilahtunut miten paljon erilaista materiaalia on tarjolla näyttelyssä. Äänitallenteiden lisäksi esille tulee myös video sotavankien luovutuksesta.
 
  • Tykkää
Reactions: EK
Top