Mitä jos?

Ottoville

Ylipäällikkö

Ylikersantti Klaus Alakoski Messerschmitt-hävittäjänsä edessä Selänpäässä syyskuussa 1944.
Kuva: JORMA ALAKOSKEN KOTIALBUMI

Tuomo Väliaho HS
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 6:24


Kumitehtaan laboratoriossa työskenteli vuosikymmeniä puhumaton mies – Hävittäjä-ässä Klaus Alakoskella oli tarunhohtoinen salaisuus, josta edes hänen omat lapsensa eivät tienneet mitään
Klaus ”Santtu” Alakoski oli yksi sotien kovimpia hävittäjä-ässiä, joka pudotti 28 viholliskonetta. Edes omat lapset eivät kuitenkaan tienneet tästä mitään, koska isä ei suostunut puhumaan sodasta.


PUNA-ARMEIJAN koneilla oli selvä ylivoima Aunuksen taivaalla. Neljää suomalaishävittäjää vastassa oli yhdeksän vihollisen kaksitasoista I-153-konetta.
Alikersantti Klaus Alakoski näki venäläiskoneet vasemmalla puolellaan ja käänsi Fiat-hävittäjänsä hyökkäykseen. Hän ampui kohti vastaantulevaa viholliskonetta, jonka rungosta alkoi puskea runsaasti savua.

Viholliskone syöksyi metsään ja tuhoutui.
Taistelu oli Alakosken ensimmäinen, samoin alas ammuttu kone. Oli 13. elokuuta 1941, ja Klaus ”Santtu” Alakoski vasta 19-vuotias.

Kun sota kolme vuotta myöhemmin päättyi, kotiin Keravalle palasi sotaan väsynyt mies, jonka päässä kasvoi harmaita hiuksia.

SODAN käyneet miehet eivät juuri sodasta puhuneet. Kun virallinen Suomi liputti ystävyyttään Neuvostoliiton kanssa, ei taisteluista puna-armeijan sotilaita vastaan sopinut pitää meteliä.
Klaus Alakoski oli kuitenkin monia muita veteraaneja vaiteliaampi, eivätkä sotatapahtumat olleet ainoita asioista, joista hän vaikeni.

”Ei hän puhunut myöskään lapsuudestaan. Vanhempani olivat sukupolvea, joka ei kertonut, ja minä sekä siskoni taas sukupolvea, joka ei kysellyt”, kertoo Klaus Alakosken poika Jorma Alakoski.

”Olen vasta viime vuosina yrittänyt ottaa selvää hänen elämänvaiheistaan.”

Lapset, lähimmät naapurit ja työtoverit Savion kumitehtaalla tiesivät, että Alakoski oli ollut sodan aikana lentäjä. Sen enempää Alakoski ei kertonut.

Hänen lapsensa Jorma ja Ritva olivat löytäneet kaapista kunniamerkkejä ja leikkineetkin niillä.
Heille selvisi kuitenkin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, että isä oli hävittäjä-ässä, joka oli ampunut alas 28 viholliskonetta.

KLAUS ALAKOSKI syntyi 17. elokuuta 1921 Helsingissä. Yksi Alakosken elämän salaisuuksista oli, että hän oli avioton lapsi. Hänen äitinsä Elsa Alakoski ei ollut hyväksynyt pojan isää puolisokseen.
Elsa Alakoski sylissään Klaus-poika. Vieressä seisoo Elsan sisar Anni.

Elsa Alakoski sylissään Klaus-poika. Vieressä seisoo Elsan sisar Anni. Kuva: JORMA ALAKOSKEN KOTIALBUMI
”Biologisen isän vanhemmat osallistuivat kuitenkin isäni hoitamiseen Elsan vanhempien tukena, kun yksinhuoltajana olleen Elsan piti käydä töissä”, Jorma Alakoski kertoo.
Klaus-poika asui äitinsä kanssa Ali-Keravalla ja meni 13-vuotiaana töihin lähettipojaksi Suomen Gummitehdas -yhtiön Savion-tehtaalle.

ELSA ALAKOSKI oli vahvasti työväenliikkeen ihminen, ja hänen perheenjäseniään oli kuollut sisällissodassa punaisten puolella.
Poika kuitenkin valitsi toisin ja liittyi 1930-luvulla suojeluskuntaan.

”Isäni ei voinut sietää puna-aatetta. Ehkä siihen vaikutti se, että hänen lähimpiä kavereitaan olivat lääkäri Väinö Lindénin pojat.”

Klausin kaveriseura erosi todellakin työväenluokkaisen kodin ilmapiiristä, sillä Väinö Lindén oli valkoisen Suomen ydintä: jääkärivärväri, Suomenlinnan vankileirin lääkäri ja Suomen armeijan ylilääkäri.
Klaus Alakosken rippikuva.

Klaus Alakosken rippikuva. Kuva: JORMA ALAKOSKEN KOTIALBUMI
Klaus Alakosken epäluulo vasemmistoa kohtaan oli niin syvä, että kun Elsa Alakoski sai vanhoilla päivillään ammattiyhdistyksen myöntämän korkean kunniamerkin, poika ei suostunut kyyditsemään äitiään palkitsemistilaisuuteen, koska se pidettiin työväentalolla.
SODANUHKA oli syksyllä 1939 ilmeinen, joten Klaus Alakoski lähti monen muun nuoren tavoin linnoitustöihin Karjalan kannakselle.
Talvisodan syttyessä hän oli kuitenkin vielä liian nuori rintamalle. Ajatus lentämisestä oli kuitenkin alkanut houkuttaa nuorta miestä.

”He päättivät kaveriporukassa hakea lentäjäkoulutukseen, johon isäni hyväksyttiin. Hän aloitti Sotaohjaajakurssi 3:n Kauhavan lentosotakoulussa heti talvisodan päättymisen jälkeen.”

Kun jatkosota oli syttynyt kesäkuussa 1941, Alakoski siirrettiin rintamalle Lentolaivue 26:een.

Ensimmäinen ilmavoitto tuli noin kuukautta myöhemmin, mutta seuraavaa hän sai odottaa lähes kaksi vuotta. Kersantiksi ylennetty Alakoski ampui alas I-153:n tuliterällä Messerschmitt 109 -hävittäjällään toukokuussa 1943.
Lentojen välillä aikaa vietettiin usein erilaisen kuntoilun parissa. Kuvassa harrastetaan nuorallakävelyä ilmeisesti Värtsilässä. Klaus Alakoski seisoo oikealla.

Lentojen välillä aikaa vietettiin usein erilaisen kuntoilun parissa. Kuvassa harrastetaan nuorallakävelyä ilmeisesti Värtsilässä. Klaus Alakoski seisoo oikealla. Kuva: JORMA ALAKOSKEN KOTIALBUMI
Samassa kuussa hän ampui alas vielä kolme muuta viholliskonetta. Koossa oli viisi ilmavoittoa, jotka oikeuttavat hävittäjälentäjien keskuudessa nimitykseen ”ässä”.

ELOKUUSSA 1943 Alakoski meni naimisiin Irja Hirviniemen kanssa.
Jorma Alakosken mukaan pariskunta oli ilmeisesti tavannut sota-aikana tansseissa, vaikka tanssiminen oli sota-aikana kielletty. Kieltoa kuitenkin rikottiin laajalti.

Irja Alakoskella oli eteläpohjalainen luonto, ja hän oli hyvin voimakastahtoinen ihminen.

”Se voi olla yksi syy isän vaiteliaisuuteen ja vetäytymiseen sodan jälkeen”, Jorma Alakoski kertoo.

Klaus Alakoski ei tehnyt itsestään numeroa myöskään joukko-osastossaan, minkä takia hän on jäänyt pitkälti paitsioon ilmasotaa käsittelevässä kirjallisuudessa.

”Isähän oli porukan nuorin ja muutenkin hiljainen. Muut olivat ammattisotilaita, joista moni oli taistellut jo talvisodassa.”

Alakosken lempinimi Santtu oli ilmeisesti peräisin rintamalta.

”Arvelisin, että se oli hänen kutsumanimensä radiossa. Vihollisellehan ei haluttu kertoa, ketkä niitä koneita lensivät.”

HELMIKUUSSA 1944 Alakoski kuului lentäjäjoukkoon, joka lähetettiin hakemaan Saksasta sota-apuna saatuja Messerschmitt-hävittäjiä.
Lentäjä joukko yöpyi Helsingissä suurpommituksen viimeisenä yönä, kun pääkaupunkia pommitettiin ankarasti. Sinä yönä tuskin nukuttiin, sillä ilmatorjunta ampui illasta aamuun.
Klaus Alakoski ylennettiin ylikersantiksi 20. heinäkuuta 1943.

Klaus Alakoski ylennettiin ylikersantiksi 20. heinäkuuta 1943. Kuva: JORMA ALAKOSKEN KOTIALBUMI
Kaiken lisäksi lentäjien majapaikan viereiseen taloon tuli täysosuma, ja se tuhoutui.
Messerschmitt-kuriireille maksettiin kuukauden kestäneestä Saksan-matkasta tuntuva palkkio. Sillä Alakoski osti kotiinsa kaluston.

TODELLISEEN myrskyyn Klaus Alakoski lentäjätovereineen joutui kesäkuussa 1944, kun puna-armeija vyöryi Karjalan kannaksella. Kestävyytensä äärirajoilla olevat hävittäjälentäjät olivat ilmassa lähes tauotta torjumassa vihollisen koneita.
Seuraavien viikkojen aikana Alakoski ampui alas 14 viholliskonetta, mutta 22. kesäkuuta 1944 hän oli itse päätyä Viipurinlahteen.

Alakoski havaitsi Viipurin alueella kuusi vihollisen Airacobra-konetta ja päätti hyökätä. Hän nousi vihollismuodostelman yläpuolelle, valitsi kohteensa ja aloitti syöksyn.

Neuvostolentäjät havaitsivat hyökkääjän ja painuivat syöksymällä karkuun. Alakoski piti kuitenkin uhrinsa tähtäimessään ja ampui.

Viholliskone räjähti ilmassa ja putosi liekeissä Viipurin itäpuolelle.

Seuratessaan koneen tuhoa Alakoski ei nähnyt, että alhaalta vastaan lensi vihollishävittäjä, joka avasi tulen kaukaa. Sarja repi Messerschmittin vasenta siipeä, ja kone painui syöksyyn.

Alakoski kertasi tapahtumia taisteluraportissaan:
Irrotin syöksyvyöt ja valmistauduin hyppäämään. Allani välkehti Viipurinlahti. Mutta kun minulla oli vielä korkeutta, päätin koittaa. Hiki valui pitkin kasvojani, kun voimieni takaa yritin saada konetta oikenemaan. Kone vapisi kovasti mutta alkoi totella ohjauselimiä.

Alakoski selvisi kuin selvisikin kotikentälle Lappeenrantaan.

Vasemmassa siivessä olevat osumat olivat ainoat, jotka vihollinen onnistui hänen koneeseensa koko sodan aikana tekemään.

SOTA päättyi syksyllä 1944, ja ylikersantti Alakoski palasi kotiin Keravalle. Hän meni jälleen töihin kumitehtaalle ja asettui asumaan perheineen Savion tehtaanmäelle.
”Isä kouluttautui laborantiksi kirjekurssilla, kuten siihen aikaan usein tapana oli”, Jorma Alakoski kertoo.
Klaus Alakoski ohjaa nuoren harjoittelijan työtä kumitehtaan laboratoriossa.

Klaus Alakoski ohjaa nuoren harjoittelijan työtä kumitehtaan laboratoriossa. Kuva: KERAVAN MUSEO / SAVION KUMITEHTAAN KOKOELMA
Lentämistä Klaus Alakoski ei jättänyt. Hän lennätti Piper Cup -koneella yleisöä ja lensi niin sanottuja hinkuyskälentoja. 1940–50-lukujen vaihteessa uskottiin, että korkealla oleva alipaine auttoi parantamaan hinkuyskää sairastavia lapsia.

”Hän myös pudotti koneesta mainoslehtisiä ja lapsille karamelleja. Se oli sitä sen ajan markkinointia”, Jorma Alakoski muistelee.

”Välillä isän sotakaverit tulivat käymään, ja äiti vei meidät lapset pois, kun jutut alkoivat ryypiskelyn ohessa olla lapsien korville sopimattomia.”

MUKANA lentämisessä oli joskus myös poikamaista huumoria.
Kerran lentäessään Alakoski näki alhaalla serkkunsa kotipihallaan. Hän painoi koneen syöksyyn serkkua kohti, säikäytti tämän pahanpäiväisesti ja vei mennessään pihakoivun latvan.
Laboratoriomestari Klaus Alakoski uuden tuotantolaitoksen avajaisissa 1965.

Laboratoriomestari Klaus Alakoski uuden tuotantolaitoksen avajaisissa 1965. Kuva: VÄINÖ KERMINEN / KERAVAN MUSEO
Alakosken huumorintajua kuvaa myös tapaus illanvietosta Savion palokunnantalolla, missä hänelle tuli riitaa jonkun miehen kanssa. Tämä heitti Alakosken hatun ikkunasta ulos ja kieltäytyi sitä noutamasta.
Alakoski ratkaisi tilanteen soittamalla taksin Keravalta tuomaan hatun ulkoa.

Laskun hän maksatti kiistakumppanillaan.
KLAUS ALAKOSKI oli selvinnyt sodasta ehjin nahoin, mutta kilpa-autoilu oli viedä hengen häneltä itseltään ja koko perheeltä.
Alakoski ajoi 6. toukokuuta 1956 Ifa-autollaan kohti Helsinkiä, kun vastaan kiisi kaksi virtaviivaista kilpa-autoa.

Toista ajoi oman aikansa tunnetuin suomalainen rata-autoilija Curt Lincoln ja toista liikemies Nikolai Kozarovitzky. Kuljettajat olivat mitä ilmeisimmin harjoittelemassa tulevia Eläintarhan ajoja varten.

Kozarovitzkyn Lotus kääntyi yllättäin vastaantulevalle kaistalle ja törmäsi päin Alakoskien autoa. Autot nousivat pystyyn ja kaatuivat. Kilpa-auto syttyi tuleen.

Lincoln yritti pelastaa ystäväänsä liekehtivästä autonromusta, mutta turhaan: Kozarovitzky paloi autoonsa. Ehjäksi jäi vain yksi rengas.

Myöhemmin tutkimuksissa selvisi, että Kozarovitzky oli saanut sydänkohtauksen ja kuollut jo ennen törmäystä. Curt Lincoln ajoi Eläintarhan kilpailun palovammojensa takia kädet siteissä.
Kilpa-auton törmäys Alakoskien autoon oli etusivun uutinen Helsingin Sanomissa 7. toukokuuta 1956.

Kilpa-auton törmäys Alakoskien autoon oli etusivun uutinen Helsingin Sanomissa 7. toukokuuta 1956.
Koko Alakosken perhe joutui sairaalaan. Pahiten törmäyksessä loukkaantui 11-vuotias Jorma, joka joutui viettämään sairaalassa kokonaisen kuukauden.

”Muistan, kun isä makasi onnettomuuden jälkeen viereisessä sängyssä. Sisään tuli lääkäri, joka tokaisi: ’No, mitenkäs Santun nenä on noin vinossa’. Sitten hän rusautti isän nenän paikoilleen. Lääkäri oli isän sotakavereita.”

ALAKOSKEN työura Savion kumitehtaalla kesti yli 50 vuotta. Hän oli töissä kumilaboratoriossa, mutta vastasi myös paperikoneiden telojen kumipäällysteistä.
Eläkkeelle Alakoski jäi laboratoriomestarina vuonna 1984.

Neljä vuotta myöhemmin 24. syyskuuta 1988 hän oli ylittämässä polkupyörällään suojatietä Järvenpäässä, kun auto törmäsi häneen.

Törmäys ei ollut voimakas, mutta Klaus Alakoski kaatui maahan, löi päänsä katuun ja kuoli saamiinsa vammoihin.

”On kohtalon ivaa, että äitini kuoli kymmenen vuotta myöhemmin samalla tavalla”, Jorma Alakoski sanoo.

”Vanhempani olivat huolellisia ja käyttivät aina pyöräillessään kypärää. Syystä, jota en tiedä, kummallakaan ei onnettomuuden sattuessa sitä ollut.”
Keravan kaupunki muisti Klaus Alakoskea muistolaatalla, joka kiinnitettiin tämän entisen työpaikan seinään syyskuussa 2018. Kuva on paljastustilaisuudesta, jossa omaisten puheen piti Jorma Alakoski. Hän seurasi isäänsä ilmailun pariin harrastelentäjänä, lennonjohtajana ja johtotehtävissä Finavialla.

Keravan kaupunki muisti Klaus Alakoskea muistolaatalla, joka kiinnitettiin tämän entisen työpaikan seinään syyskuussa 2018. Kuva on paljastustilaisuudesta, jossa omaisten puheen piti Jorma Alakoski. Hän seurasi isäänsä ilmailun pariin harrastelentäjänä, lennonjohtajana ja johtotehtävissä Finavialla. Kuva: JORMA ALAKOSKEN KOTIALBUMI
Jutussa on käytetty lähteenä myös Esko Sipiläisen kirjaa Klaus ”Santtu” Alakoski – vaitelias ässä (Brewster 2004)
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Sodassa kuolleita muistettiin yhdessä Oulussa keväällä 1940 – kaksi kuukautta aiemmin päättyneessä talvisodassa oli kuollut lähes 24 000 suomalaista



Oulun sankarihaudoille riitti väkeä sankarivainajien muistopäivänä, kun siellä siunattiin talvisodassa kuolleita sotilaita.
KUVA: Kalevan arkisto

Kotimaa 25.4.2020 19:50
Erkki Hujanen


Kenttäjumalanpalvelus täytti kadut ja puiston tuomiokirkon luona sankarivainajien ja yksimielisyyden päivänä 1940.
Tuomiokirkon edusta ja Franzénin puisto täyttyivät oululaisista keväisenä pyhäpäivänä 80 vuotta sitten. Valtiovalta oli ohjeistanut vietettäväksi talvisodassa kuolleiden sankarivainajien muistopäivää 19. toukokuuta 1940 koko Suomessa. Liput liehuivat puolitangoissa.
Puolustusvoimien ylipäällikön, sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin käskystä vietettiin myös kansalaissodassa 1918 kummallakin puolella ”vakaumuksensa mukaan” kaatuneiden muistopäivää. Sunnuntaita 19.5.1940 kutsuttiin sankarivainajien ja yksimielisyyden päiväksi.


Lotat ryhmittyivät tuomiokirkon oven ympärille kenttäjumalanpalveluksen aikana.
KUVA: Kalevan arkisto

Valtakunnallista suurjuhlaa vietettiin Lappeenrannassa. Helsingissä Senaatintorin sekä Suurkirkon muistojumalanpalvelusten jälkeen tasavallan presidentti Kyösti Kallio järjesti linnassa kahvikutsut.
Pääministeri Risto Ryti puhui kansalaisille radiossa. Hän sanoi ”aineellisten näkökohtien sekä kylmien valta- ja etupyrkimysten ohjaavan” Eurooppaa. Rytin mielestä itsekkyys talouden liikkeelle panevana voimana sekä voiman oikeus kansainvälisissä suhteissa oli johtanut maanosan sotaan.
– Kansojen on palattava yksipuolisesta aineen palvonnasta henkisempien arvojen pariin, hän vaati.

Sankarivainajien muistopäivään 19.5.1940 kuului myös ruumiinsiunauksia sankarihaudoilla Oulun hautausmaalla.
KUVA: Kalevan arkisto

Ryti kiitti suomalaisia sotilaita siitä, että he olivat ”panneet alttiiksi isänmaansa ja kansansa puolesta ihmisen oikeuksista kalliimman, oikeuden elää”.
Suuri yleisö Oulussa seurasi kenttäjumalanpalvelusta tuomiokirkon edessä.
Tilaisuus alkoi kello 12.50 kirkonkellojen soitolla. Sotilassoittokunnan hymni käynnisti juhlaohjelman, johon yleisö osallistui laulamalla virsiä, ensimmäisenä Oi, Herra, jos mä matkamies maan. Synnintunnustuksen jälkeen laulettiin virsi Käyn aina kohti kuolemaa. Sotilaspastori Viljo Lindbohm lausui puheessaan ääneen sen hetken mielenliikkeitä: ”Ajatuksemme viipyvät heidän luonaan, joita kaikkialla maassamme olemme viikosta viikkoon saaneet saattaa kalmistojen kätköihin.”

Franzénin puisto täyttyi yleisöstä katselemaan ja kuuntelemaan kenttäjumalanpalvelusta Oulun tuomiokirkon edustalla.
KUVA: Kalevan arkisto

Talvisota oli päättynyt 13.3.1940 ja siinä oli kuollut liki 24 000 suomalaista. Vammautuneena elämäänsä jatkoi 43 000 ihmistä.
Sotilaspastorin puheen jälkeen sotilaat komennettiin rukousasentoon. Kirkon kellot kumahtelivat harvakseltaan sankarivainajien muistolle. Hiljaisen hetken lopetti soittokunnan Oi, kallis Suomenmaa sekä Sotarukous. Herran siunauksen jälkeen tuhatpäinen yleisö lauloi torvien säestyksellä viimeisen säkeistön virrestä Jumala ompi linnamme. Tilaisuus päättyi Porilaisten marssiin sekä sotilasjoukkojen poismarssiin.

Äitiä ja lapsia kokoontui sankarivainajien kunniaksi järjestettyyn kenttäjumalanpalvelukseen keväällä 1940 Oulussa.
Franzénin puisto Oulun tuomiokirkon edustalla täyttyi ääriään myöten.
KUVA: Kalevan arkisto

Juhlapäivä jatkui Oulun sos.dem. -yhdistyksen kunniakäynnillä sankarihaudoilla. Oulun osuuskaupan sekakuoro lauloi. Toimittaja A. Turkka piti Kalevan uutisraportin mukaan ”voimakassisältöisen ja kauniin puheen”. Turkka sanoi ”tällä kertaa Suomen kansan yksimielisenä kunnioittavan sankariensa muistoa”. Sankarivainajien ruumiinsiunaus järjestettiin hautausmaalla kello 16. Juhlapäivä päättyi kello 19 muistojumalanpalvelukseen täydessä tuomiokirkossa. Kirkon etulaivan penkit varattiin talvisodassa kuolleiden omaisille.
Kun arki koitti, oululaiset suuntasivat hakemaan leipäkortteja. Valtioneuvosto päätti viljatuotteiden lisäksi säännöstellä väliaikaisesti myös kahvia. Kupongeilla sai ostaa vain kahvin korviketta, jossa kahvia oli 25 prosenttia. Loppu jatkettiin viljalla, lantulla, sokerijuurikkaalla tai voikukkien ja sikurin juurilla. Sittemmin korvike vaihtui vastikkeeseen, josta kahvi puuttui kokonaan.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
otimaa|Historia
Eka Magnusson oli hankala hävittäjä-ässä, jonka johdolla pudotettiin lähes tuhat viholliskonetta – nyt legendaarisen Mannerheim-ristin ritarin mitalit myydään eniten tarjoavalle
Gustaf ”Eka” Magnusson (1902–1993) oli Suomen legendaarisin ja menestynein hävittäjäkomentaja talvi- ja jatkosodan vuosina. Vaikea persoonallisuus saattoi kuitenkin estää Magnussonin etenemisen sotilasuralla. Kiitos Suomelle tehdystä palveluksesta odotti Mangnussonia vain hetkeä ennen hänen kuolemaansa.

Gustaf Magnusson Brewster-hävittäjän ohjaamossa jatkosodan alkuvaiheessa heinäkuussa 1941. Kuva: SA-KUVA
Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 6:34


ENSI VIIKON lauantaina ratkeaa internetissä jännittävä tarjouskilpa.
Illalla kello 18 selviää, kuinka arvokkaana pidetään Suomen kuuluisimman ja menestyksekkäimmän hävittäjäkomentajan Gustaf ”Eka” Magnussonin mitaleita.

Suomen numismaattisen yhdistyksen verkkohuutokaupassa myydään eniten tarjoavalle kokoelma, johon kuuluvat tärkeimpinä 2. luokan Mannerheim-risti ja 1. luokan Vapaudenristi miekkojen kera.

Lisäksi kokoelmassa on kunniamerkkiripa, johon kuuluu kymmenen muuta merkkiä. Kokoelmassa on myös useita muita kunnia-, sotilas- ja arvomerkkejä.

Kokoelman pohjahinnaksi oli asetettu 50 000 euroa. Se oli ylitetty jo runsas viikko ennen huutokaupan päättymistä.
Kuvassa on huutokaupassa mukana olevia kunniamerkkejä. Vasemmalla ylhäällä on Mannerheim-risti ja sen vieressä 1. luokan Vapaudenristi miekkojen kera.

Kuvassa on huutokaupassa mukana olevia kunniamerkkejä. Vasemmalla ylhäällä on Mannerheim-risti ja sen vieressä 1. luokan Vapaudenristi miekkojen kera. Kuva: SUOMEN NUMISMAATTINEN YHDISTYS
MANNERHEIM-RISTEJÄ on ollut myynnissä aina silloin tällöin huutokaupoissa. Yleensä niiden lopullinen myyntihinta on ollut joitakin kymmeniä tuhansia euroja.
Harvinaisia Mannerheim-ristien myynnit tulevat olemaan aina, sillä niitä myönnettiin vain 191 sotilaalle, joista neljälle kahdesti.

Suomen laissa on lueteltu merkkihenkilöihin liittyvät esineet, joiden viemiseen ulkomaille vaaditaan lupa. Näihin kuuluvat Mannerheim-ristit, mikä hillinnee kokoelman hinnan nousua.

Magnussonin Mannerheim-risti on jo asetettu määräaikaiseen vientikieltoon. Se tarkoittaa, että vientilupaa ei käytännössä myönnetä.

MAGNUSSONIN mitalit vertautuvat hyvin toiseen historiallisesti arvokkaaseen kokoelmaan eli kenraalimajuri Aaro Pajarin mitaleihin.
Pajarille myönnettiin Mannerheim-risti kahteen otteeseen. Pajarin mitalit yritettiin myydä lontoolaisessa huutokaupassa vuonna 1996. Ulkomaille myyntiä varten ei ollut kuitenkaan hankittu lupaa, ja asiasta nousi kohu.

Kymmenen vuotta kestäneen oikeusriidan päätteeksi mitalit myytiin huutokaupalla Suomessa. Poikkeuksellisen mitalikokoelman osti lopulta Museovirasto eli Suomen valtio 72 000 eurolla. Mitalit ovat nykyään Kansallismuseossa.

EKA MAGNUSSON (1902–1993) oli Suomen legendaarisin ja menestynein hävittäjäkomentaja talvi- ja jatkosodan vuosina. Hänen johtamansa hävittäjälaivueiden on arvioitu ampuneen alas jopa lähes tuhat viholliskonetta. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan.
Suomen ilmavoimien entinen komentaja Heikki Nikunen on arvioinut kirjassa Suomen ilmasodan pikkujättiläinen, että suomalaiset pudottivat taistelulennoilla jatkosodan aikana yhteensä noin 1 600 neuvostokonetta.
Mannerheim kävi onnittelemassa Magnussonia ja hänen laivuettaan toukokuussa 1943, kun he olivat saavuttaneet 500 ilmavoittoa. Magnusson on äärimmäisenä vasemmalla ja päämajoitusmestari Aksel Airo hänen takanaan.

Mannerheim kävi onnittelemassa Magnussonia ja hänen laivuettaan toukokuussa 1943, kun he olivat saavuttaneet 500 ilmavoittoa. Magnusson on äärimmäisenä vasemmalla ja päämajoitusmestari Aksel Airo hänen takanaan. Kuva: SA-KUVA
Magnusson oli aito hävittäjä-ässä. Vakiintuneen käytännön mukaan ässäksi kutsutaan lentäjää, joka on pudottanut vähintään viisi viholliskonetta.

Talvisodassa Fokkerilla lentänyt Magnusson ampui alas neljä neuvostokonetta, joista ensimmäisen ihan sodan alkuvaiheessa.

”Talvisodassa hän jos kuka johti omaa yksikköään edestä eli lensi itse”, sanoo ilmailuhistorioitsija Carl-Fredrik Geust.

”Talvisodassa lentolaivue 24 oli koko ajan taistelukykyinen. Magnusson pystyi suunnittelemaan toimintansa niin, että venäläiset eivät päässeet yllättämään maassa.”
Lentolaivue 24:n tunnus oli ilves.

Lentolaivue 24:n tunnus oli ilves. Kuva: SA-KUVA
Jatkosodassa Magnusson ehti osallistua Brewster-hävittäjän ohjaimissa 1,5 koneen pudottamiseen, kunnes hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja häneltä kiellettiin lentäminen.

MAINEENSA Magnusson loi lentolaivue 24:n ja lentorykmentti 3:n komentajana.
Hänen alaisinaan lensivät kuuluisuuteen sellaiset taistelulentäjät kuin Ilmari ”Illu” Juutilainen, Hans ”Hasse” Wind, Eino ”Eikka” Luukkanen ja Jorma ”Joppe” Karhunen.

Kaikki he saivat saavutuksistaan Mannerheim-ristin, Juutilainen ja Wind jopa kahdesti.

GEUST KERTOO tehneensä muutama vuosi sitten Ruotsin sota-arkistosta mielenkiintoisen mutta vielä julkaisemattoman Magnussonia koskevan löydön.
Geust oli lukenut Ruotsin Suomessa sodan aikana toimineen ilmailuasiamiehen Claes Sparren Tukholmaan lähettämiä raportteja. Sparre oli poikkeuksellisen hyvin verkottunut suomalaisiin sotilaspiireihin.

Heinäkuussa 1945 Sparre kirjoitti ”strängt förtroligt”-merkityssä raportissaan, että Magnusson oli yksi vaihtoehto Suomen seuraavaksi Ilmavoimien komentajaksi.

Mutakin vaihtoehtoja oli eikä Magnusson tullut valituksi. Eikä mennyt pitkää aikaa, että Magnusson ilmoitti siirtyvänsä siviiliin ja ryhtyi pankinjohtajaksi.

”Magnusson oli ilmeisesti vaikea persoona. Yleensä suurilla johtajilla on omia hankalia ominaisuuksia. Hän ei tullut erikoisen hyvin toimeen Lundqvistin kanssa”, sanoo Geust.
Ruotsalainen majuri Björn Bjuggren (vas.), everstiluutnantti Magnusson ja Ruotsin ilmailuasiamies Claes Sparre vuonna 1942. Sparre piti Magnussonia myöhemmin ehdokkaana Ilmavoimien komentajaksi.

Ruotsalainen majuri Björn Bjuggren (vas.), everstiluutnantti Magnusson ja Ruotsin ilmailuasiamies Claes Sparre vuonna 1942. Sparre piti Magnussonia myöhemmin ehdokkaana Ilmavoimien komentajaksi. Kuva: SA-KUVA
Jarl Lundqvist oli sodan aikana Ilmavoimien komentaja ja hänet nimitettiin Puolustusvoimien komentajaksi vuonna 1945. Voi olla, että Magnusson teki tilanteestaan omat päätelmänsä oman tulevaisuutensa suhteen Ilmavoimissa.

MAGNUSSON kävi 1930-luvulla osin omalla kustannuksellaan opintomatkoilla sekä Ranskassa että Saksassa. Keväällä 1941 hän pääsi Saksaan ja Ranskaan katsomaan, miten saksalaiset johtivat ilmavoimiensa toimintaa.
”Ilmeisesti sieltä Magnusson sai ajatuksen siitä, miten piti johtaa maasta käsin hävittäjiä ja minkälainen viestiverkon pitää olla”, Geust arvelee.

Geustin mukaan Magnussonin viisaus ja osaaminen näkyivät keväällä ja kesällä 1944.

Heikki Nikusen mukaan Magnusson oli ainoa Karjalankannaksen operatiivisista komentajista, joka oli tuolloin täysin varautunut suurhyökkäyksen torjuntaan.
Magnusson komentajan työpisteessä kesäkuussa 1942.

Magnusson komentajan työpisteessä kesäkuussa 1942. Kuva: SA-KUVA
GEUST ARVELEE, että Magnusson rupesi ilmeisesti Helsingin suurpommitusten jälkeen keväällä 1944 miettimään, että Ilmavoimien sijoitukset olivat rintamaan nähden liian etupainotteisia. Magnusson halusi muuttaa asiaa.
Vaikka Ilmavoimien komentaja Lundqvist ei ollut asiasta innostunut, Magnusson sai ajettua läpi uudistuksensa. Hän perusti johtokeskuksia rintaman taakse eri lentokentille ja rakensi niille viestiverkon.

Erityisen tärkeä oli Lappeenrannan johtokeskus, josta pystyi johtamaan koko Karjalankannaksen ilmatoimintaa.

Muun muassa Immolassa toiminut saksalainen lento-osasto Kuhlmey pystyi hyödyntämään tehokkaasti Magnussonin rakentamaa viesti- ja johtojärjestelmää kesän 1944 ratkaisutaisteluissa.

”Se oli Magnussonin suurin saavutus. Johtokeskuksia seurasi myös Ilmavoimien radiotiedusteluyksikkö eli radiopataljoona kiinteässä yhteydessä”, Geust kuvaa.

”Tehokas johtokeskus pystyi melkein reaaliaikaisesti ohjaamaan suomalaiset hävittäjät optimaalisesti leikkauspisteisiin. Ne tiesivät, että tietyllä hetkellä pitää olla tietyissä pisteissä, koska sinne tulee venäläisiä pommikoneita.”

Magnussonille myönnettiin Mannerheim-risti Karjalankannaksen torjuntataistelujen ollessa kiivaimmillaan kesäkuun lopulla 1944.

Perusteluissa lukikin ensimmäisenä, että ”everstiluutnantti Magnusson on osoittanut sekä talvi- että nykysodassa esimerkillistä johtaja- ja järjestelytaitoa toimiessaan hävittäjämuodostelman komentajana”.

PALJON Magnussonin arvostuksesta kertoo se, että hänet ylennettiin reservissä kenraalimajuriksi vuonna 1993. Tämä oli erittäin harvinaista, ja se tapahtui vain puoli vuotta ennen hänen kuolemaansa.
”Siihen lienee vaikuttanut hänen toimintansa kesällä 1944”, arvelee Geust.
”En ole aikaisemmin kuullut, että 90 vuotta täyttänyt ukko nimitettäisiin reservissä kenraaliksi.”
Gustaf Magnusson. Kuvan ottoaika on tuntematon.

Gustaf Magnusson. Kuvan ottoaika on tuntematon. Kuva: SUOMEN NUMISMAATTISEN YHDISTYKSEN TOIMITTAMA KUVA
 
  • Tykkää
Reactions: EVK

Ottoville

Ylipäällikkö
Hirmuhallitsija Adolf
Hitler ampui itsensä bunkkerissaan
75 vuotta sitten.
Hitlerin kuolemaa edeltäneet tapahtumat ovat innoittaneet internetin humoristeja jo yli kymmenen vuotta.
Mitä Hitler kuuli?
Hanna Mahlamäki HS, teksti
Kimmo Taskinen HS, kuvitukset

Huhtikuun lopussa vuonna 1945 pommit ja neuvostoarmeijan tykistötuli moukaroivat Berliiniä lähes tauotta. Saksa oli sodassa yli 50 maan kanssa, sillä uusia sodanjulistuksia tuli kevään ajan harva se päivä jostain kaukaa.
Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset olivat kuolleet taisteluissa ja keskitysleireissä. Eloonjääneistä monet näkivät nälkää ja olivat menettäneet terveytensä ja läheisensä – osa myös toivonsa.
Berliini oli henkitoreissaan. Tuhottujen seinien sisältä törrötti talojen rakenteita kuin luurankoja. Murskaantuvista rakennuksista nousi pölyä.

Hienojakoinen pöly leijaili ilmastointiaukoista sisään myös bunkkeriin, joka oli kahdeksan metrin syvyydessä maan alla, keskellä kaupunkia. Siellä istui vappuaattona puoli neljältä iltapäivällä kangaspäällysteisellä sohvalla Adolf Hitler.

Adolf Hitler vietti viimeiset aikansa Eva Braunin kanssa, ja heidät vihittiin avioliittoon päivää ennen itsemurhaa. (MVPHOTOS)

Hitler oli suunnitellut tarkasti, mitä kohta tekisi, ja antanut palvelijalleen yksityiskohtaiset ohjeet, mitä sen jälkeen pitäisi tapahtua.
Hän otti pienen, taskukokoisen pistoolinsa ja ampui itseään oikeaan ohimoonsa. Edellisenä päivänä Hitlerin kanssa avioliittoon vihitty Eva Braun, tuore rouva Hitler, oli päättänyt päivänsä paria minuuttia aiemmin nielaisemalla syanidikapselin.

Palvelijat noudattivat annettuja ohjeita ja veivät ruumiit poltettavaksi. Mitään ei saisi jäädä jäljelle, oli käsky käynyt.
Siihen päättyi hirmuhallitsijan piileskely – ja jonkin ajan päästä myös toinen maailmansota Euroopassa. Hitler oli kuollessaan 56-vuotias ja Braun 33-vuotias.
Bunkkeri oli rakennettu Berliinin keskustaan Uuden valtakunnankanslian puutarhaan.

Bunkkerin sisäänkäynti oli Uuden valtakunnankanslian puutarhassa. Suippokattoisessa rakennuksessa oli bunkkerin ilmanvaihtokanava. (MVPHOTOS)

Vain paria vuotta aiemmin käyttöön otettu Uusi valtakunnankanslia oli oikeammin palatsi ja sijaitsi Voßstraßen ja Wilhelmstraßen kulmauksessa. Se oli hulppea. Sen tieltä oli purettu lukuisia muita rakennuksia. Pelkästään Hitlerin työhuone oli pinta-alaltaan lähes 400 neliömetrin kokoinen ja kymmenisen metriä korkea. Rakennusaineina Uudessa valtakunnankansliassa oli käytetty muun muassa marmoria ja ruusupuuta.

Josef Wagner, Wilhelm Schepmann, Adolf Hitler ja Viktor Lutze joukkokokouksessa Dortmundissa vuonna 1933. (ZUMAPRESS)

Uuden valtakunnankanslian piti olla se paikka, josta natsit johtaisivat maailmaa – mutta kovin pitkäikäistä rakennuksesta ei tullut. Myös natsien johtama alue kutistui kuukausi kuukaudelta pienemmäksi, kun liittoutuneiden joukot lähestyivät Berliiniä lännestä ja neuvostojoukot idästä.

Pommit ja tykit louhivat kolmannen valtakunnan päämajaa määrätietoisesti murskaksi keväällä 1945, ja venäläiset tuhosivat sen lopullisesti pian sodan jälkeen.
Bunkkerista tuli aiempaa laajemmin tunnettu vuonna 2004 valmistuneen, Oliver Hirschbiegelin ohjaaman ja Bernd Eichingerin tuottaman sekä käsikirjoittaman Perikato (Der Untergang) -elokuvan ansiosta.
Elokuvan tunnetuin kohtaus kuvaa Hitlerin (Bruno Ganz) täydellistä räjähtämistä upseereilleen sen jälkeen, kun hän on saanut huonoja uutisia taisteluista. Nettihaulla ”Hitler kuulee” tai ”Hitler finds out” löytyy lukemattomia huumorivideoita, joissa kohtaus on tekstitetty uudestaan jollain täysin alkuperäiseen tilanteeseen kuulumattomalla sisällöllä.

Perikato-elokuvassa kuvataan Hitlerin raivokohtausta sodan loppumetreillä, kun hänen määräämäänsä isku neuvostoarmeijaa vastaan ei onnistu. Myös historiankirjoitus tuntee tämän raivokohtauksen.
”Hitler kuulee” -videoita on ladattu nettiin yli kymmenen vuoden ajan, eikä tuotanto näytä ehtyvän. Tuoreimmat suomeksi uudelleen tekstitetyt videot koskevat koronaviruspandemian suojavarustekauppoja, joista Hitler kuulee. Ja raivostuu.
Mutta mitä oikeasti tapahtui Berliinin bunkkerissa 22. huhtikuuta 1945?
Raivokohtaus tunnetaan historiankirjoituksessa. Samana päivänä propagandaministeri Joseph Goebbels oli pitänyt radiopuheen, jossa hän halusi yhä valaa uskoa natsien voittoon ja sanoi saksalaisille: ”Hitler on kanssanne”.
Hitler olikin vahvasti läsnä – bunkkerissa.

Neuvostoarmeijan taistelulentokoneita Saksan valtiopäivätalon yläpuolella Berliinissä toukokuussa 1945. (AKG)

Tilannetta edelsi Hitlerin päivää aiemmin antama määräys kenraali Felix Steinerin johtamalle 11. SS-panssariarmeijaa. Sen piti hyökätä pohjoisessa Berliiniä lähestyvän neuvostoarmeijan kimppuun kahdesta suunnasta ja motittaa se.

Hitler uskoi, tai ainakin vaikutti uskovan, Steinerin ratkaisevan Berliinin taistelun saksalaisten hyväksi. Samaan aikaan puna-armeija lähestyi Berliinin keskustaa myös idästä ja etelästä vain runsaan kymmenen kilometrin päässä, Lichterfeldessä ja Zehlendorfissa.
Saksan armeijan puolustuskyvystä oli jäljellä vain onnettomia rippeitä. Jo maaliskuussa vastuu Berliinin ilmatorjuntatykeistä oli annettu lapsisotilaille.
Vähän ennen tunnettua raivokohtaustaan Hitler oli karjunut Luftwaffen esikuntapäällikölle Karl Kollerille. Hitler huusi Kollerille, että viimeinenkin mies pitää saada mukaan auttamaan Steineria neuvostojoukkojen motituksessa. Jokainen, joka pidättelisi joukkoja poissa taistelusta, vastaisi siitä hengellään viiden tunnin sisällä, Hitler raivosi.

Sitten oli vuorossa upseerien tilannekatsaus, ja Hitler kuuli huonot uutiset: Steiner ei pystynyt noudattamaan käskyä neuvostojoukkojen etenemisen pysäyttävästä hyökkäyksestä. Steinerilla ei yksinkertaisesti ollut joukkoja.
Raivokohtauksensa lopuksi Hitler sanoi läsnäolleiden mukaan: Sota on hävitty.
”Mutta jos te, hyvät herrat, luulette, että jätän Berliinin, erehdytte. Mieluummin ammun vaikka kuulan kallooni”, Hitler sanoi.
Aikeen toteutukseen kului vielä kahdeksan päivää. Sitä ennen hän antoi määräyksen kaikkien papereidensa polttamisesta.
Huhtikuun 24. päivänä Hitler aloitti syanidikapseleiden jakamisen seurueelleen. Itsemurha ei ollut bunkkerissa mikään tabu. Myrkkykapselia testattiin ensin Hitlerin koiraan Blondiin.
Hitler oli varmasti tajunnut jo aiemmin, että Saksan tappio on vääjäämätön. Hän oli kuullut huonoja uutisia taisteluista jo kuukausien ajan. Neuvostojoukot ja lännen liittoutuneet etenivät kevään aikana vääjäämättömästi kohti Berliiniä saksalaisten kärsiessä tappioita toisensa jälkeen.
Ilmahyökkäykset Berliiniin olivat kovia jo alkuvuodesta, mutta Hitler suhtautui niihin oudon välinpitämättömästi. Hän saattoi lähteä ulos bunkkerista vielä hälytyksen ollessa kesken.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Berliiniin 2,5 miljoonan sotilaan voimin alkoi 16. huhtikuuta. Neuvostoliitolla oli 6 250 panssarivaunua, 41 600 tykkiä ja 7 500 lentokonetta. Huonosti varustautuneita saksalaisia oli vastassa 800 000.
Vaikka loppu häämötti, Hitler odotti silti viimeiseen asti, kunnes saartorengas oli vain kivenheiton päässä.
Samalla hän pitkitti oman kansansa kärsimyksiä. Maan päällä bunkkerin lähellä, raunioiksi tuhotussa kaupungissa, asui tavallisia berliiniläisiä, joilla ei ollut sähköä, lääkkeitä tai ruokaa. Heillä ei ollut myöskään suojaa jatkuvaa pommitusta ja lopulta kaupungin kaduilla eteneviä panssareita vastaan.

Maaliskuussa Hitleriä pyydettiin antamaan määräys evakuoida tuhoutuvan Berliinin keskelle jääneet naiset, lapset ja vanhukset.
”Tässä sodassa ei ole siviilejä”, hän vastasi tähän pyyntöön 20. maaliskuuta.
Samana päivänä hänestä otettiin viimeiset propagandakuvat filmikameralla Wochenschau-viikkokatsausta varten. Kuvissa Hitler tapasi Uuden valtakunnankanslian puutarhassa 20 Hitler-Jugendiin kuuluvaa poikaa.

Adolf Hitler jakoi Hitlerjugendin lapsisotilaille rautaristejä 30. maaliskuuta 1945. Kolmantena oikealta Alfred Zech.
Kuva on Hitlerin viimeisestä Wochenschau-propagandalähetyksestä. (ULLSTEIN BILD)

Hitler nipisti hymyillen poskesta 12-vuotiasta poikaa. Niin tehdään pikkulapsille, ja poika olikin vielä aivan lapsi. Hänestä tuli kenties kuuluisin toisen maailmansodan lapsisotilas. Myöhemmin huhtikuussa poika, jonka nimi oli Alfred Zech, haavoittui taistelussa, käveli kotiinsa nykyisen Puolan alueelle ja jäi sotavangiksi. Hän vapautui vankeudesta 14-vuotiaana ja kuoli 79-vuotiaana vuonna 2011.
Hymyilevistä kuvista huolimatta Hitler oli säälimätön sotaan värvättyjä lapsiakin kohtaan. Huhtikuun 27. päivänä – vain kolme päivää ennen itsemurhaansa – hän kiinnitti rautaristin rintaan täysin uupuneelle 12-vuotiaalle pojalle, joka oli onnistunut tuhoamaan vihollisen panssarivaunun, ja lähetti hänet saman tien takaisin taisteluun.

Hitler oli loppuun asti julma myös juutalaisia kohtaan. Testamentissaan, jonka hän saneli kuolemaansa edeltävänä päivänä, hän sanoi viimeisinä sanoinaan velvoittavansa seuraajansa jatkamaan niin kutsuttujen rotulakien noudattamista ja kutsui juutalaisia maailman myrkyttäjiksi.
Hitler vannoi moneen otteeseen uskoaan Saksan voittoon ja vakuutti pysyvänsä Berliinissä vääjäämättömään kuolemaan asti. Toisaalta hän pyöritteli loppuun asti myös mahdollista pakoa Berliinistä.
Viimeisenä eli 56:ntena syntymäpäivänään 20. huhtikuuta hän otti vastentahtoisesti vastaan syntymäpäiväonnitteluja. Samassa tilaisuudessa hän sanoi jättävänsä kohtalon varaan sen, kuoleeko Berliinissä vai pakeneeko viime hetkellä Berghofiin, joka sijaitsi Kotkanpesän lähellä Etelä-Saksassa.
Eva Braun järjesti Führerin syntymäpäivänä juhlat bunkkerin seurueelle, mutta Hitler ei niihin osallistunut. Hitler vietti mieluummin aikaa Blondi-koiransa ja tämän pentujen kanssa.
Kolme päivää myöhemmin, 23. huhtikuuta hän harmitteli sitä, ettei jäänyt marraskuussa Sudenpesään, nykyisen Puolan alueella sijaitsevaan päämajaansa.

Brittiläisen Daily Mirror -lehden kansi kertoi Hitlerin kuolleen.
Moni yritti vedota Hitleriin, että hän pakenisi – viimeisenä propagandaministeri Joseph Goebbelsin puoliso Magda Goebbels. Vetoomus ei onnistunut, vaan Hitler ärtyi siitä. Sen jälkeen Goebbels murhasi kuusi lastaan ja teki yhdessä miehensä kanssa itsemurhan.
Kauhujen keväästä on kulunut 75 vuotta. Historiallinen synkkä fakta, piste kartalla ei katoa, vaikka aikaa kuluu. Miten Berliini on tullut toimeen sen kanssa? Todennäköisesti ainoalla hyvällä tavalla: bunkkeria ei enää ole, ja sen sijainnin ympäristö on mahdollisimman arkinen.

Uuden valtakunnankanslian kokoushuone osittain palaneena, sen jälkeen, kun SS-joukot hävittivät todisteita ja neuvostojoukot valtasivat rakennuksen Hitlerin itsemurhan jälkeen. (RDA)
Kylmän sodan aikana alue jäi unohduksiin, vain niukasti Berliinin muurin itäpuolelle. 1980-luvun lopulla Hitlerin viimeisille sijoille rakennettiin DDR-tyylisiä asuintaloja, ja ne ovat siinä vieläkin. Kerrostalojen rakennusvaiheessa, vuonna 1988, Hitlerin bunkkeri täytettiin soralla ja hiekalla.
Hitlerin bunkkerin hirveästä historiasta haluttiin Berliinissä vaieta kauan, eikä tietoa tarkasta tapahtumapaikasta jaettu julkisesti. Näin haluttiin välttää pelätty uusnatsien pyhiinvaellus tapahtumapaikalle.

Runoilija Jevgeni Dolmatovski sodan runtelemassa Berliinissä Hitler-patsaan pää käsissään. (YEVGENY KHALDEI / AKG)

Runsaat kolme vuotta sitten Berliinissä avautui museo, jossa on esillä Hitlerin bunkkerin näköismalli. Museo itsessään sijaitsee maan alla bunkkerissa.
Berlin Story -museo on rakennettu toisen maailmansodan aikaiseen pommisuojaan, joka sisätiloiltaan muistuttaa jonkin verran runsaan kilometrin päässä sijainnutta Hitlerin bunkkeria.
Wie konnte es geschehen (miten se saattoi tapahtua) -niminen näyttely esittelee Hitlerin elämäntarinan yksityiskohtaisesti syntymästä holokaustiin ja viimeisiin hetkiin asti. Näyttelyssä valokuvaaminen on kielletty.
Pommisuojamuseon ulkoseinässä on suurilla kirjaimilla maalattu kirjoitus, jossa lukee: ”Joka rakentaa bunkkerin, heittää itse pommeja.”
 

baikal

Supreme Leader
Maaliskuussa Hitleriä pyydettiin antamaan määräys evakuoida tuhoutuvan Berliinin keskelle jääneet naiset, lapset ja vanhukset.
”Tässä sodassa ei ole siviilejä”, hän vastasi tähän pyyntöön 20. maaliskuuta.
Tämähän oli jatkumoa sille, että Hitler ei antanut lupaa vetää organisoidusti itäisen alueen saksalaisia kohti länttä tai etelää. Piti vaan jäädä paikoilleen tai yhtyä pakolaiskulkueisiin. Sotilasjohtajat käsittääkseni esittivät monta kertaa varsin jyrkin sanankääntein ehdotuksia siviilien evakuoinneista, mutta itävaltalaisbesservisser oli päätöksessään luja.
 
  • Tykkää
Reactions: EK
Top