Mitä jos?

hansai

Supreme Leader
Ihan ilman rasismia on pakko todeta, että aasialaiset ja pohjois-afrikkalaiset eivät ole samiksii.

Itä-Suomen ja Kainuun marjametsissä voit törmätä aasialaisiin, venäläisiin, valkovenäläisiin, ukrainalaisiin, puolalaisiin, suomalaisiin. Ainakin kymmenen kertaa per syksy heitä kohtaa. Mutta koskaan, en koskaan ole nähnyt verrokkiryhmän edustajia tällaisessa uuvuttavassa höpöhöpöhommassa. :)

-kotouttamistuloksia- on turha verrata, kun tulijaryhmien erot ovat niin selvät.

Jos yo. kirjoitus on rasistista roskaa ja joku todistaa sen minulle, niin lupaan katua ihan hirmu aktiivisesti.
Aloita jo varulta...
 

Solidsnake

Kenraali
Ihan ilman rasismia on pakko todeta, että aasialaiset ja pohjois-afrikkalaiset eivät ole samiksii.

Itä-Suomen ja Kainuun marjametsissä voit törmätä aasialaisiin, venäläisiin, valkovenäläisiin, ukrainalaisiin, puolalaisiin, suomalaisiin. Ainakin kymmenen kertaa per syksy heitä kohtaa. Mutta koskaan, en koskaan ole nähnyt verrokkiryhmän edustajia tällaisessa uuvuttavassa höpöhöpöhommassa. :)

-kotouttamistuloksia- on turha verrata, kun tulijaryhmien erot ovat niin selvät.

Jos yo. kirjoitus on rasistista roskaa ja joku todistaa sen minulle, niin lupaan katua ihan hirmu aktiivisesti.
Monenkohan oikeauskoisen todistus tarvitaan kumoamaan vääräuskoisen väitteet? :p
 

inscout

Ylipäällikkö
Ihan ilman rasismia on pakko todeta, että aasialaiset ja pohjois-afrikkalaiset eivät ole samiksii.

Itä-Suomen ja Kainuun marjametsissä voit törmätä aasialaisiin, venäläisiin, valkovenäläisiin, ukrainalaisiin, puolalaisiin, suomalaisiin. Ainakin kymmenen kertaa per syksy heitä kohtaa. Mutta koskaan, en koskaan ole nähnyt verrokkiryhmän edustajia tällaisessa uuvuttavassa höpöhöpöhommassa. :)

-kotouttamistuloksia- on turha verrata, kun tulijaryhmien erot ovat niin selvät.

Jos yo. kirjoitus on rasistista roskaa ja joku todistaa sen minulle, niin lupaan katua ihan hirmu aktiivisesti.
Sen verran sanon, että ei se kotoutuminen sujunut/ole sujunut ihan niin hyvin noiden Aasian ihmeidenkään osalta. Lukumäärään suhteutettuna he olivat kyllä ihan vaikuttavissa luvuissa polisin tilastoissa aikanaan. Ja jos menet katsomaan nykyäänkin pks:n käräjäistuntojen vastaajalistoja, niin saatat hämmästyä miten paljon tuon maailmankolkan nimiä löydät listoista.

Heillä nuo tekemiset vain ovat vähemmän julkisuutta saavia kuin "kulttuurinrikastuttajilla".
 

Merten sheriffi

Greatest Leader
Kotimaa
Kapteeni juopotteli Turussa ja pelkäsi sotaoikeutta – Pian Hangosta lähti merelle neuvostosukellusvene, joka aiheutti historian pahimman meritragedian
Suomella oli sormensa pelissä historian karmeimmassa meritragediassa, jossa kuoli 10 000 sotaa paennutta ihmistä.




Aleksandr Marinesko oli menestynein neuvostosukellusveneen päällikkö. (KUVA: DEATH IN THE BALTIC -KIRJAN KUVITUSTA)
Toni Lehtinen HS
Julkaistu: 22.7. 2:00 , Päivitetty: 22.7. 8:09



SAKSALAINEN huviristeilijä etenee ripeästi hyisellä Itämerellä. Laiva on täynnä pakolaisia: tuhansia lapsia, naisia sekä haavoittuneita, jotka kaikki pakenevat Itä-Euroopassa eteneviä neuvostojoukkoja.

Sairaala-aluksena sodan aikana toiminutta laivaa varjostaa neuvostosukellusvene S-13. Sen kapteenia, 31-vuotiasta Aleksandr Marineskoa uhkaa sotaoikeus ja mahdollinen teloitus, kun sukellusvene aikanaan palaa takaisin Turkuun.




Wilhelm Gustloff rakennettiin risteilijäksi, mutta se toimi sodan aikana muun muassa sairaala-aluksena. Laivan sota-aikainen väritys oli harmaa. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
Ensi vuoden alussa tulee kuluneeksi 75 vuotta historian pahimmasta meritragediasta. Pakolaisia turvaan kuljettanut laiva Wilhelm Gustloff upposi kolmen torpedon voimasta ja vei upotessaan syvyyksiin yli 10 000 ihmistä 30. tammikuuta 1945.

Tragediassa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä verrattuna Titanicin onnettomuuteen.

Suomi liittyy tragediaan, sillä sukellusvene lähti tehtävään Suomesta, sen saattoi matkaan suomalainen luotsilaiva ja laivan upottaneet torpedot olivat tarinan mukaan suomalaisia.

HANKOLAINEN historioitsija Alexander Ishchenko on järjestämässä seminaaria Wilhelm Gustloffin upottaneen sukellusveneen kapteenista Aleksandr Marineskosta.

Marinesko oli itseään sankarina pitävä vastarannankiiski ja juopotteleva naistenmies, Ishchenko kertoo.

”Hän ajatteli itseään sankarina, jolle jokaisen pitäisi tehdä kunniaa”, Ishchenko kuvailee.

Marinesko oli tullut Suomeen sukellusveneen huoltotauolle vuoden 1944 lopulla. Vierailun päivämääristä ja tapahtumapaikoista on eri lähteissä ristiriitaisia tietoja, mutta ilmeisesti sukellusveneen miehistö juhli Turussa uutta vuotta 1945.

Marineskon juhla venähti parin vuorokauden pituiseksi, vaikka hänen olisi pitänyt olla jo sukellusveneellä. Erään version mukaan hän oli tutustunut ruotsalaiseen naiseen uudenvuodenaattona ja lähtenyt tämän kanssa jatkoille.

”Hänellä oli aina paljon naisia ja hän rakasti kaikkea, mitä voi rakastaa. Se oli helppoa, sillä hän oli komea upseeri. Alkoholisti hän ei todennäköisesti aivan ollut, mutta hän tykkäsi juoda ja juodessaan hän joi paljon”, Ishchenko kertoo.

Myös tunnettu salakuljettaja Algot Niska viihtyi nuoren kapteenin seurassa.

”Niska kertoi myöhemmin, että hän oli ryypännyt Marineskon kanssa.”




S-13-sukellusvene romutettiin vuonna 1950-luvulla. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)

KUN MARINESKO palasi ryyppyreissultaan 2. tammikuuta, poliittisen toimiston komentaja haetutti hänet kuulusteluun. Sen yhteydessä kapteeni uhattiin lähettää Kronstadtin sotaoikeuteen, sillä hänen epäiltiin paljastaneen humalassa sotasalaisuuksia.

Sukellusveneen miehistö laati vetoomuksen putkassa olevan kapteeninsa puolesta. Lopulta Marinesko pääsi takaisin alukselle, sillä häntä oli vaikea korvata. Marinesko ymmärsi, että hänen hengenlähtönsä oli hiuskarvan varassa, sillä sotaoikeus oli odottamassa miestä viimeistään sodan jälkeen.

Sukellusvene komennettiin Hankoon odottamaan lisäkäskyjä.

”Jään odottamaan voittojanne”, Marineskon komentaja evästi kapteenia, kun S-13 lähti merelle 11. päivä tammikuuta.




Neuvostosukellusveneet käyttivät Hankoa yhtenä tukikohtana jatkosodan jälkeen. (KUVA:pENTTI NIKULAINEN / SA-KUVA)
KAPTEENI Marinesko syntyi Alexandr Marinescu -nimisenä Odessassa Ukrainassa vuonna 1913. Hänen äitinsä oli ukrainalainen ja isänsä romanialainen. Isä Ivan oli paennut uhkaavaa kuolemantuomiota Romanian laivastosta. Joko isä tai poika vaihtoi sukunimen Marinescusta venäläiseksi Marineskoksi.

Nuori Aleksandr pestautui jo 12-vuotiaana messipojaksi ja eteni merenkulkuopiston kautta rannikkolaivalle.

Romanialaistausta eli Marineskossa vahvasti, sillä hän puhui venäjää erikoisella aksentilla. Hänen puheensa oli kuulemma murteisen venäjän ja romanialaisten kirosanojen yhdistelmä.

Marinesko osoittautui laivastossa lahjakkaaksi mutta hankalaksi. Vuonna 1937 hänet nimettiin M-96-sukellusveneen kapteeniksi.

”Hän oli omituinen ja omamielinen. Hänen mielestään päälliköt olivat semmoisia, että ne eivät ymmärrä taistelussa mitään”, Ishchenko kertoo.

Vuonna 1943 Marineskon haave toteutui. Hänet valittiin Stalinets-luokan sukellusveneen kapteeniksi. Veneeseen mahtui 46:n hengen miehistö ja 12 torpedoa.

Marineskossa oli myös kalamiehen vikaa, eli hän liioitteli saavutuksiaan. Hän kertoi esimerkiksi upottaneensa 7 000-tonnisen kuljetusaluksen. Myöhemmin todettiin, että aluksen koko oli 1 800 tonnia eikä se edes uponnut.

Vaikka Marineskolla oli ongelmia esimiesten kanssa, miehistö luotti häneen.

”Miehistö piti hänestä kovasti, ja merimiehet kunnioittivat hänen saavutuksiaan. Laivaston ylin johto ei katsonut hyvällä hänen räjähtävää luonnettaan ja terävää kieltään”, Marineskon tytär Tatjana Marineskokertoi National Geographyn haastattelussa vuonna 2005.

S-13 lähti Hangosta 11. tammikuuta suorittamaan tehtävää Itämerelle. Jatkosodan jälkeen Suomi oli antanut Neuvostoliitolle käyttöoikeuden Turun ja Hangon satamiin.

Suomalainen luotsivene auttoi sukellusveneen miinoitusten ohi. S-13 siirtyi Liettuan rannikolle Memelin (nyk. Klaipėdan) satamakaupungin edustalle odottamaan sopivaa kohdetta. Tammikuussa 1945 oli käynnissä historian suurin merievakuointi Hannibal. Alkuvuoden 1945 aikana yli tuhat saksalaisalusta kuljetti 2,4 miljoonaa ihmistä turvaan Itä-Euroopasta.

Kun neuvostojoukot valtasivat Memelin tammikuun lopussa, S-13 siirtyi etelämmäs Puolan rannikolle. Tammikuun 30. päivä S-13:n miehistö havaitsi Wilhelm Gustloffin. Isokokoinen laiva oli lähtenyt Gotenhafenin, nykyisen Gdynian, satamasta samana aamuna.





Wilhelm Gustloffin hylky makaa Puolan rannikon tuntumassa noin 50 metrin syvyydessä. Hylylle sukeltaminen on kielletty. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
Wilhelm Gustloff olisi voinut olla nimeltään Adolf Hitler. Yli 200-metrinen huviristeilijä valmistui Hampurissa 1937. Se piti kastaa Hitlerin mukaan, mutta se nimettiin Sveitsissä salamurhatun natsijohtajan mukaan.


Sodan aikana muun muassa sairaala-aluksena toimineella laivalla oli matkustajaluettelon mukaan kyydissä 6 000 ihmistä, joista 5 000 oli pakolaisia. Virallinen luettelo ei pitänyt paikkansa, sillä viime hetkellä laivaan nousi vielä tuhansia ihmisiä.

Kyydissä oli yli 10 000 ihmistä. Laivalla oli niin ahdasta, että esimerkiksi haavoittuneet pakattiin laivan tyhjennettyyn uima-altaaseen.

Wilhelm Gustloffin päämääränä olivat Kielin ja Flensburgin satamat.

SINÄ yönä laivalla meni pieleen lähes kaikki. Aluksella oli aurinkokannella ilmatorjuntatykkejä, mutta ne olivat käyttökelvottomia. Laivan seurana oli vain yksi saattoalus, sillä toinen oli saanut konevian. Mukana seuraavan saattoaluksen sukellusvenepaikannuslaitteisto oli jäässä.

Kapteeni ei mutkitellut reitillä vaan päinvastoin käski sytyttää laivan huomiovalot vastaan mahdollisesti tulevan laivasaattueen takia. Saksalaiset luottivat siihen, että alus oli liian nopea sukellusveneille.

Suomen aikaa iltakymmeneltä S-13 ampui neljä torpedoa laivaa kohti. Yksi torpedoista jäi putkeen, mutta kolme muuta osuivat kohteeseen. Ensimmäinen osui keulaan, toinen räjähti uima-altaan alla ja kolmas osui keskilaivaan konehuoneeseen.

Saksalaiskirjailija Günter Grass kuvasi tapahtumia kirjassaan Ravunkäyntiä. Grass kirjoitti, miten esimerkiksi eräs upseeri otti pelastusveneen käyttöönsä, kun ihmismassa katseli tapahtumaa toivottomana laivan kävelykannen panssarilasin takaa.

Noin kymmenentuhatta ihmistä hukkui muutaman asteen lämpöiseen veteen. Heidän joukossaan oli 4 000 lasta. Saattoalukseen pelastettiin muutama sata ihmistä.

SIVIILEJÄ täynnä olleen laivan upottaminen ei ollut sotarikos. Laiva kun oli aseistettu ilmatorjunta-asein ja sen kyydissä oli yli tuhat sotilasta.

Kapteeni Marinesko tiesi, että laiva oli täynnä lapsia ja naisia, Alexander Ishchenko korostaa.

”Marinesko ei voinut tietää, että laivalla oli myös saksalaisia sotilaita matkalla, vaan siitä huolimatta hän torpedoi sen. Hän etsi isoa voittoa”, Ishchenko sanoo.

Pari viikkoa myöhemmin S-13 upotti toisen suuren kuljetuslaivan: General von Steubenin. Uppoava alus vei mukanaan ainakin 3 500 sotilasta ja siviiliä. Myös Steuben oli toiminut sairaalalaivana. Tätä laivaa S-13:n kaikuluotaaja erehtyi luulemaan saksalaiseksi sotaristeilijäksi.






Kuljetusaluksena toiminut Steuben vei mukanaan syvyyksiin noin 3000 ihmistä. Myös sen hylky on julistettu hautapaikaksi. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)

KAHDEN UPOTUKSEN ansiosta Marinesko oli noussut saman tien kaikkein menestyneimmäksi venäläiseksi sukellusvenekapteeniksi. Tätä ei kuitenkaan heti uskottu. Upotettujen alusten koko oli niin suuri, että laivaston johto ei uskonut saamiaan viestejä aluksi ollenkaan. Marineskon aiemmat liioittelut olivat taatusti vielä muistissa.

S-13 palasi Turkuun helmikuussa 1945. Myös aluksen paluusta on ristiriitaisia tietoja. Marineskon poikapuoli kertoi, että kapteenia juhlittiin sankarina.

”Hänelle järjestettiin valtavat paluujuhlat, joissa paistettiin kaksi sikaa kahden upotetun laivan kunniaksi”, Boris Medvedev-Marisenko kertoi National Geographylle 2005.

Historioitsija Ishchenko kertoo, että vastaanotto oli mahdollisesti hieman kylmempi.

”Kun Marinesko palasi satamaan, kukaan ei ollut vastassa”, Ishchenko kertoo.

Marinesko odotti saavansa urotekojensa ansiosta korkeimman mahdollisen kunnianosoituksen, eli Neuvostoliiton sankarin tittelin. Aiemman käytöksen vuoksi hän joutui tyytymään alempiarvoiseen kunnianosoitukseen.

Sodan jälkeen, eli saman vuoden syksyllä, Marineskolta vietiin sukellusveneen päällikkyys ja hänet alenettiin yliluutnantiksi.

Kun hän ei suostunut siirtymään muihin tehtäviin, hänet erotettiin laivastosta. Erottamisen syinä olivat asiakirjojen mukaan välinpitämätön asenne ja tehtävien laiminlyönti.



Pakolaisoperaatio Hannibal oli tragedioista huolimatta onnistunut. 99 prosenttia meriteitse kuljetetuista pakolaista pääsi perille.

Sodan jälkeen Marineskoa pidettiin Länsi-Saksassa murhalaivan kapteenina, mutta pakolaislaivojen upottaminen jäi suhteellisen vähälle huomiolle. Günter Grass kuvaili asiaa tabuksi.

”Se oli tabu Itä-Saksassa sodan jälkeen, sillä se oli tabu Neuvostoliitossa. Yleisesti nähtiin, että saksalaisten piti puhua saksalaisten sotarikoksista. Saksalaisten oma kärsimys oli vähäpätöisempi asia”, Grass sanoi New York Timesin haastattelussa vuonna 2003.

Laivastosta erotettu Marinesko pyrki töihin kauppalaivastoon, mutta hänen pelättiin loikkaavan ulkomaille.

Vuonna 1946 hän aloitti varastoesimiehenä. Siellä Marinesko joutui vaikeuksiin, kun hän antoi alaistensa ottaa turvebrikettejä omaan käyttönsä. Toisen version mukaan hän puuttui työpaikalla rehottavaan varasteluun, mutta joutui syntipukiksi.

Joka tapauksessa Marinesko sai kolmen vuoden vankeustuomion ja joutui Siperiaan.

Marinesko kuoli syöpään vuonna vuonna 1963 vain 50-vuotiaana. Hän sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen vuonna 1990.

”Silloin lähes kaikki armahdettiin kun ajateltiin, että jos oli elänyt huonosti Stalinin aikana, niin varmaan oli hyvä henkilö”, Ishchenko selvittää.

Ishchenko kertoo, että Suomenlahti oli sodan aikana suljettu miinoin ja verkkolinjoin. Kymmeniä Leningradista lähteneitä sukellusveneitä tuhoutui muutamassa vuodessa. Ishchenkon mielestä näiden alusten sotilaat olivat sankareita. Marinesko taas ei ollut.

”Onko se sankaruutta, että torpedoi sairaala-aluksena toimineen laivan? Minun mielestäni siinä on vähän liikaa sankaruutta”, Ishchenko toteaa lakonisesti.
Isoisäni oli sähkömies ja hänet määrättiin välittömästi rintamalta kotiuttamisen jälkeen korjaamaan Turussa olleiden sukellusveneiden akkuja.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Sveitsi ja Suomi hankkivat samaan aikaan hävittäjiä, ja Sveitsin hävittäjät hankkii nainen Suomesta
Sveitsin valinta on Suomea vähemmän turvallisuuspoliittinen päätös, sanoo Sveitsin hallituksen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Pälvi Pulli.



Jyväskylästä lähtöisin oleva Pälvi Pulli on asunut Sveitsissä vuodesta 1991. Ura Sveitsin puolustushallinnossa on vienyt pitkälle, ja Pulli on Sveitsin turvallisuuspolitiikasta vastaava ylijohtaja puolustusministeriössä. (KUVA: SANNA HEIKINTALO)
Anna-Liina Kauhanen HS
Julkaistu: 11.8. 2:00 , Päivitetty: 11.8. 6:33

EFFRETIKON

SISUSTUKSESSA on Iittalaa, Aaltoa ja kukkopillejä. Makuuhuoneen seinän peittää kuva koivikosta. Kellarin sähkösaunan lisäksi takapihalla on vielä telttasauna.

Tämä on Sveitsin vaikutusvaltaisimman suomalaisnaisen koti. Jyväskyläläinen Pälvi Pulli on asunut Sveitsissä vuodesta 1991. Täällä Pulli on myös tehnyt uransa, joka on vienyt hänet pitkälle.

Pulli, 48, on Sveitsin hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija ja turvallisuuspolitiikasta vastaava ylijohtaja puolustusministeriössä. Kesäkuussa Sveitsin hallitus nimitti hänet suurlähettilääksi, koska sillä tittelillä on helpompi pyöriä kansainvälisen politiikan kulisseissa. Parhaillaan Pulli valmistelee Sveitsin hävittäjähankintoja.

Sveitsiin Pullin toi lukion jälkeinen seikkailu pitkin Eurooppaa. Sveitsistä löytyi ensin työ tarjoilijana, sitten ensimmäinen puoliso. Pulli päätti jäädä opiskelemaan Neuenburgiin englantia ja historiaa.

Tutkielmansa Pulli päätyi tekemään Sveitsille arasta aiheesta, siitä, miten sotilaat puuttuivat mielenosoituksiin ja levottomuuksiin 1930-luvulla. Valmistuttuaan Pulli päätyi töihin Sveitsin puolustushallintoon.

Nykyinen puoliso on samalta alalta.

PULLIN kodin seinillä on suomalaiskoivikon lisäksi kuvia sotilaskoneista. Avopuoliso Peter Soller on Sveitsin ilmavoimien koulutusprikaatin komentaja ja helikopterilentäjä.

”Hävittäjistä puhuminen ei kuitenkaan kuulu vapaa-aikaamme”, Pulli sanoo keittiönsä pöydän ääressä Effretikonissa.


Pariskunnan yhteinen koti on pikkupaikkakunnalla Zürichin kupeessa lähellä lentokenttää. Sieltä on helppo lähteä töihin, missä ne milloinkin sitten ovat. Nyt Pullin työpaikka on Sveitsin pääkaupungissa Bernissä.

Vuosien aikana Pulli on sveitsiläistynyt, eikä hänen taustansa ole ollut este edetä uralla. Sveitsiläisyys näkyy ehkä tavassa keskustella ja pitää yhteyttä ihmisiin, Pulli pohtii.

”Sveitsiläinen tapa väitellä on vaikuttanut paljon. Täällä puhutaan politiikasta ja myös halutaan myydä omia mielipiteitä. Sveitsiläisillä on lisäksi suuri halu itse määrätä asioistaan. En tosin tiedä, kuinka paljon juuri tämä on minuun vaikuttanut.”

AIMO osan Pullin työstä vievät Sveitsin hävittäjähankintaan liittyvät kysymykset.

Sveitsi ja Suomi uusivat Hornet-lentolaivueitaan miltei samaa tahtia. Molempien Hornetien käyttöikä päättyy suurin piirtein vuonna 2030.

”Sveitsi on aikataulussa hieman Suomea edellä, ja muutenkaan hankintaprosesseja ei voi suoraan verrata toisiinsa.”

Sveitsiläiset ovat lyöneet lukkoon hankkeen hinnan, Suomi ei.

”Puhutaan kuudesta miljardista Sveitsin frangista, noin 5,5 miljardista eurosta.”

Kun mukaan ynnätään se, että Sveitsi hankkii myös uuden maasta käytettävän ilmatorjuntajärjestelmän, Air 2030 -hankkeen budjetti on noin 8 miljardia frangia eli noin 7,3 miljardia euroa.

Suomelle ja Sveitsille hävittäjiä tarjoavat samat kauppiaat – vaikkakin ruotsalainen Saab Gripen E -hävittäjä ilmeisesti putosi kesällä Sveitsin kilpailutuksesta. Gripen-hävittäjän uusin versio ei ehtinyt valmistua Sveitsin järjestämiin koelentoihin.

Kukin hävittäjä näytti kesällä kykyjään Sveitsin teettämissä lentotehtävissä.

Vaikka Sveitsi ja Suomi periaatteessa ovat täysin samalla asialla, maat voivat päätyä eri koneisiin tai samaan koneeseen hyvin eri syistä, Pulli sanoo.

Sveitsi on pinta-alaltaan huomattavasti Suomea pienempi, ja Sveitsin vuoristoisuus tuo tekniikalle ja tutkajärjestelmille omat haasteensa.

”Ero on myös se, että hävittäjävalinta on Sveitsissä Suomea vähemmän turvallisuuspoliittinen päätös”, Pulli sanoo.

Suomen hävittäjävalintaan vaikuttaa Venäjä.

”Sveitsi ei ole EU:ssa eikä Natossa emmekä hävittäjän valinnalla saa epäsuoriakaan turvatakuita sen toimittajamaalta – ei siis ole niin väliä, onko hävittäjä ranskalainen, ruotsalainen vai amerikkalainen. Suomelle valinta lienee merkittävämpi myös turvallisuuspoliittisesti, sillä Venäjän takia hävittäjähankinta on erilainen poliittinen signaali kuin se, minkälaisen koneen Sveitsi valitsee.”

Sveitsi on aiemminkin hankkinut hävittäjiä vaihtelevalla menestyksellä. Vuonna 2014 hanke kaatui kansanäänestyksessä, joka on taas edessä.

”Se on lähtökohta”, Pälvi Pulli sanoo.

Sveitsin hallitus haluaa pienentää riskiä, että hankinta kaatuisi jälleen. Pulli laati keväällä Sveitsin puolustusministerille selvityksen siitä, onko hävittäjähankinta turvallisuuspoliittisesti perusteltu. Lopputuloksena oli, että on.





Sveitsin ilmavoimien Hornet ohittaa Payernen lentotukikohdassa Sveitsin hävittäjähankkeen testeissä olleen Eurofighter Typhoon -hävittäjän. (KUVA: DENIS BALIBOUSE / REUTERS)


SVEITSI ja Suomi tarkastelevat Eurooppaa ja naapurustoaan hieman eri vinkkeleistä.

Sveitsi on pieni suuri maa keskellä Euroopan unionia mutta kuitenkin sen ulkopuolella. Sveitsin identiteetille keskeistä on puolueettomuus.

Ymmärtääkseen Sveitsin tarvetta pysytellä irti EU:sta tai Natosta on syytä muistaa historia ja etenkin se, mitä Sveitsille olisi voinut seurata siitä, että se olisi joutunut osapuoleksi toiseen maailmansotaan, Pulli sanoo.

”Sveitsi on monen kielen maa. Puolueettomuus pitää maan kasassa, sillä konflikteissa olisi ollut luontevaa, että kukin kieliryhmä olisi mennyt omankielisen osapuolen tueksi.”

Sveitsin suoran demokratian ja säännöllisten kansanäänestysten mallissa myös alueilla, kantoneilla, on paljon omaa valtaa ilman voimakasta keskusjohtoa, Pulli muistuttaa.

”Lisäksi Sveitsi suhtautuu kansainväliseen yhteistyöhön hyvin käytännönläheisesti ja arvioi aina, mihin voi osallistua.”




JUURI nyt Sveitsin suurin uhka on terrorismi, Pulli sanoo. Akuutti huoli liittyy Sveitsistä Isisin joukkoihin Syyriaan lähteneisiin vierastaistelijoihin, jotka tekevät paluuta Eurooppaan ja Sveitsiin.

”Sveitsiläisiä on lähtenyt noin 90. Heitä palaa pikku hiljaa, ja vankileireillä heitä on muutamia, myös naisia ja lapsia. Sveitsi on pohtinut linjaa, haetaanko heidät takaisin vai ei. Hallitus päätti, ettei haeta aktiivisesti takaisin tai korkeintaan haetaan alaikäisiä.”

Toinen suurista uhkista on valtapolitiikan koveneminen.

”Venäjän ja lännen suhteet ovat kiristyneet erittäin paljon. Sekä Yhdysvallat että Kiina käyttäytyvät tavalla, joka saattaa helposti johtaa virheisiin, vastareaktioihin ja konflikteihin. Konfliktin todennäköisyys on kasvanut viime vuosina.”

Uhka on myös uusi informaatiovaikuttaminen ja hybridimetodit, joita etenkin Venäjä käyttää vaikuttaakseen muihin maihin.

”Seuraukset näemme Itä-Ukrainassa ja myös siinä, miten eri kansainvälisiä instituutioita heikennetään.”

Krimin valtaus vuonna 2014 vaikutti myös Sveitsin ja Venäjän suhteisiin.

”Sotilaallinen yhteistyö on enää kovin pientä, lähinnä sotilassoittokuntien välistä, ja Sveitsillä on yksi upseeri vaihdossa Moskovassa kolmatta kertaa.”

Pullin tehtäviin kuuluu myös tapaamiset Venäjän turvallisuuspoliittisen johdon kanssa.

”Avoin vuoropuhelu Venäjän kanssa ei aina ole helppoa. Tyyli on sitä, että he lukevat kantansa, ja sen jälkeen on vaikea saada aikaan ajatustenvaihtoa.”

Koko tiedustelumaailma on suuressa myllerryksessä. Sveitsin ja Venäjän välit kiristyivät myös poikkeuksellisella tavalla, kun entinen venäläinen kaksoisagentti Sergei Skripal ja hänen tyttärensä yritettiin myrkyttää Britanniassa.

Sveitsiläinen laboratorio tutki iskussa käytetyn hermomyrkyn, ja Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov yritti kyseenalaistaa laboratorion luotettavuuden.

”Me suutuimme tästä väitteestä aika pahasti, ja Sveitsi sanoi julkisesti, että tuo ei vetele.”

Sveitsin ja Venäjän suhteissa oma lukunsa ovat Sveitsissä ja etenkin Genevessä hyvin viihtyvät rikkaat venäläiset.

”Riippuen siitä, miten valtasuhteet Venäjällä vaihtuvat, joistakuista täällä asuvista oligarkeista saattaa tulla Kremlin näkökulmasta vastustajia. Se saattaa johtaa siihen, että Sveitsi joutuu paineen alle. Mutta niin kauan kuin Sveitsissä asuvat ulkomaalaiset noudattavat Sveitsin lakeja, ei ole ongelmaa.”

EUROOPAN turvallisuutta uhkaavat myös naapuruston aseelliset konfliktit, Pulli sanoo.

” Sveitsin on valmistauduttava nimenomaan ilmatilan loukkauksiin. Jos konflikti syttyy, Sveitsin ilmatilaa ei saa päästä käyttämään väärin, vaan meidän on pystyttävä puolustamaan suvereniteettiamme.”

Pulli seuraa toki, miten Suomen hävittäjähankinta etenee. Samoin häntä kiinnostaa EU:n syvenevä yhteinen puolustus- ja turvallisuuspolitiikka.

”Unionin puolustusyhteistyö saattaa avata Sveitsille uusia ovia. Toisaalta EU:n turvallisuuspolitiikassa on tällä hetkellä keskenään ristiriitaisia tendenssejä. Yhtäältä on tarve puhua yhdellä äänellä, toisaalta on paljon hajottavia voimia.”

EU on vaikeassa paikassa, Pulli sanoo. Paine tulee monelta suunnalta.

”Yhdysvaltain presidentti ei ole niin luotettava kumppani kuin aikaisemmat presidentit, sillä Donald Trump kyseenalaistaa myös kansainvälisiä turvallisuusjärjestelmiä. Sitten on Venäjä, joka yrittää hajottaa EU:ta.”

EU:ta hajotetaan myös sisältä, vaikka yhtenäisyyden tarve olisi suuri, Pulli sanoo.

”Muutamissa maissa nationalismi on jo vahva voima.”

Silti Pulli on positiivisesti yllättynyt siitä, miten EU-maat ovat viime vuosina vaikeista tilanteista ja Britannian kivuliaasta EU-erosta huolimatta pystyneet vahvistamaan puolustusyhteistyötä Nato-yhteistyön rinnalla.

EU:n moottoreita ovat jatkossakin Saksa ja Ranska, hän arvioi.

”Jos ne löytävät yhteisen sävelen esimerkiksi uusien asejärjestelmien kehittämisessä, mukaan tulee varmasti monia maita.”





Suomi näkyy Pälvi Pullin kotona sisustuksessa – ja myös saunoissa, joita on kaksi. (KUVA:SANNA HEIKINTALO)

Kuka?
Sveitsin turvallisuuspolitiikan ytimessä


Pälvi Pulli, 48, on kotoisin Jyväskylästä.

Asunut Sveitsissä vuodesta 1991.

Sveitsin Sveitsin hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija ja turvallisuuspolitiikasta vastaava ylijohtaja puolustusministeriössä.

Osallistuu parhaillaan Sveitsin hävittäjähankinnan valmisteluun.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Kulttuuri | Kirja-arvostelu
Lääkäri Urpo Viinikka teloitettiin pikaisesti, kun taas seurustelu-upseeri Maximilian von Hellensin pelasti Washington
Kaksi uutuuskirjaa kertoo toisen maailmansodan suomalaisesta mikrohistoriasta.

Urpo Viinikka ja Maximilian von Hellens (KUVA: GUMMERUS & SA-KUVA)

Jukka Rislakki
Julkaistu: 18.8. 2:00 , Päivitetty: 18.8. 7:10

Historia

Martti Backman: Rintamalääkärin kuolema. Urpo Viinikan sota. Gummerus. 213 s.

Seppo Konttinen, Kari Vitie: Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava. 233.







Ruth ja Urpo Viinikan hääkuva. (KUVA:GUMMERUS)




ONKOHAN sotiemme suurista linjoista kerrottu jo melkein kaikki? Vuorossa on sodan ”mikrohistoria” – esimerkkeinä nämä kaksi kirjaa.

Pikaoikeus tuomitsi nuoren vasta avioituneen helsinkiläislääkärin Urpo Viinikan kuolemaan sotapelkuruudesta 25. elokuuta 1944, ja hänet teloitettiin heti samana päivänä.
Olikin kiire, sillä jatkosota loppui runsaan viikon kuluttua.

Viinikan juttua käsitteli jo Jukka Lindstedttutkimuksessaan Kuolemaan tuomitut (1999), ja sitä sivusi myös Ville Kivimäki kirjassaan Murtuneet mielet (2013).

Martti Backman syventyy tapaukseen perusteellisemmin. Rauhallisesti, täsmällisesti ja kantaa ottamatta mutta empatialla hän kertoo tapahtumasarjan alusta loppuun aloittaen kranaattikauhuisen miehen paosta rintamalta 10. heinäkuuta.

TARINA etenee kuin juna ja on painostavan jännittävä, vaikka lukija tietääkin loppuratkaisun. ”Juridista jargonia” on melko paljon, mutta se on tässä tapauksessa aiheellista ja pakollistakin.


Teoksen ansioihin kuuluu sekin, että Backman kuljettaa kertomuksensa myös sodanjälkeiseen kauteen, jolloin prosessin virheitä ja tuomion laillisuutta käsiteltiin vielä vuosien ajan. Puolet kirjasta käsittelee tätä aikaa.

Armeijan ja oikeuslaitoksen rautainen systeemi hylkäsi silloin kaikki kantelut ja syytteet ja päinvastoin palkitsi Viinikan tuomitsijat.

Selväksi kirjasta käy kolme olennaista seikkaa. Paon ja tuomion välillä oli puolitoista kuukautta eli pikaoikeuden perustamista voi pitää vääränä; ei osoitettu, että paosta oli haittaa pataljoonan lääkintähuollolle; Viinikka oli mieleltään järkkynyt eli sairas eli ilmeisesti ei tuomitsemiskelpoinen.

KIRJAN tyyli on tuttu Backmanin edellisestä täsmäiskusta historiaan, kirjasta Vakoojat (2017), joka kertoi 1930-luvun ”suuresta vakoilujutusta” ja oli Tieto-Finlandia-ehdokas.

Kustantajat suosivat nykyään ”asiaproosaksi” nimittämiään tietokirjoja. Lähdeviitteitä ja hakemistoa ei ole, ja henkilöiden välisiä keskusteluja selostetaan suorin lainauksin, vaikkei niitä liene kuullut muut kuin se kuuluisa kärpänen katossa.

Kirjan kuvitus on hyvin niukka. Kun haastattelujakaan ei näköjään ole, herää kysymys, eikö löydy sukulaisia, jotka voisivat kertoa jotain ja luovuttaa käyttöön ehkä kirjeitä ja valokuviakin.

Tunsin aikoinani Viinikan lesken, taiteilija Ruth ”Toto” Fogelberg-Kailan, joka vaikutti traumatisoituneelta, oli haluton muistelemaan ja poltti vanhoilla päivillään papereitaan ja valokuviaan uunissa.

Viinikan vaimolleen kirjoittamia kirjeitä ei toimitettu perille vaan ne takavarikoitiin. Kun löysin ne 60 vuoden jälkeen arkistosta, se oli melkoinen järkytys leskelle. Kirjeitä käytettiin Viinikkaa vastaan oikeudessa, kuten Backmankin kertoo.

Kirjailijan tehtävä on herättää henkiin ja palauttaa mieliin se mitä unohdetaan. Siinä Backman on onnistunut kiitettävästi.

HISTORIOITSIJA Tuomo Polvinen antoi perustiedot Maximilian von Hellensin tapauksesta puolisen vuosisataa sitten kirjassaan Barbarossasta Teheraniin.


Vapaaherra ja Suomen armeijan majuri tuomittiin vakoilusta kuolemaan jatkosodan aikana, mutta säästi henkensä Washingtonin painostettua presidentti Risto Rytiä.

Tulitikun mittainen tekstipätkä Polvisen kirjassa sai hiljan jatkoa, kun Seppo Konttinen ja Kari Vitie julkaisivat von Hellensin jutusta kokonaisen kirjan.

He aloittavat 1800-luvulta ja kertovat perusteellisesti siitä, miten ”ryssänupseerin” eli keisaria palvelleen suomalaisen kenraalin Venäjällä syntyneestä pojasta kasvoi vapaamielinen, länsisuuntautunut sotilas, tiedustelija ja aatelismies.

Von Hellens oli todellinen ”seurustelu-upseeri”, jolla oli laajat kontaktit. Illanistujaisten pikkutunneilla hän tuli alkoholin ja huumeiden siivittämänä hölisseeksi turhankin paljon ja paljastaneeksi sotilassalaisuuksia.

Oikeusjutun Kuolemaantuomittu sivuuttaa melko nopeasti. Äkkiä lukija vain huomaa, että korkein oikeus vahvistaa majurille kuolemantuomion sotapetoksesta tammikuussa 1943.

Prosessi oli salainen, eikä tietenkään voitu paljastaa mistä todisteet oli saatu: Suomen radiotiedustelu avasi amerikkalaisia salasähkeitä, jotka paljastivat vakoojan.


ERITYISEN raskauttavaa oli, että von Hellens antoi 1942 Yhdysvaltain sotilasasiamiehelle Helsingissä tiedot – tosin pari kuukautta vanhat – maailmansodan lähes koko itärintaman saksalaisjoukkojen sijoituksista.

Tällainen informaatio kulki vilkkaasti edelleen Moskovaan Stalinin päämajaan, se jokaisen piti tajuta.

Von Hellens oli kuitenkin vain yksi monista, ja kirja osoittaa, että muut länsivaltojen hyväksi toimineet pääsivät jostain syystä helpommalla. Ihmetystä herättää myös se, ettei majuria varoitettu tai pidätetty aiemmin.

On hämmästyttävää, miten vapaasti amerikkalaiset liikkuivat Suomessa jatkosodan aikana ja miten auliisti heille kerrottiin kaikenlaista. Siitä kirjassa on useita todistuksia.

Hieman eri mieltä olen siitä, että englantilaisia ”ei osattu pitää vaarallisina, saati vihollisina”. Ainakin valtiollinen poliisi piti brittien vakoilutoimintaa taitavana ja Suomen kannalta vaarallisena. Anglofiilinä pidetty Rytikin totesi 1941 huokaavansa helpotuksesta, kun heidän lähetystönsä, ”vakoojien pesä”, sulki ovensa Helsingissä.

KIELI on elävää ja helppolukuista. Arvauksia ja kysymyksiä on paljon; kirjoittavat eivät salaa sitä, etteivät tiedä kaikkea. Lähteistö on laajahko, mutta mielikuvitustakin on käytetty. Sitä ei kerrota, onko USA:sta yritetty saada tietoja.

Kirjaan on kopioitu lähdettä mainitsematta ja lupaa kysymättä omaa kirjaani varten piirtämäni yksityiskohtainen kaavio Suomen sotilastiedustelusta.

Tekstiin on jäänyt lapsuksia, kuten: ”Saksa oli vallannut Puolan ja Neuvostoliiton itäosan syksyllä 1939.”

Sodanjälkeistä aikaa kuvatessaan teos tuntuu lähtevän sivupoluille ja päätyy muun muassa arvostelemaan Urho Kekkosta varsin tiukin äänenpainoin. Selväksi ei oikein käy, miten Kekkonen istuu kirjan teemaan.

Hyvä kuvaliite tuo Kuolemaantuomittuun lisäarvoa. Tässäkään kirjassa ei ole viitteitä mutta nimihakemisto kylläkin – onneksi, sillä teos vilisee kiintoisia nimiä.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Kotimaa
Alko päätti aseistautua – Keskellä nurmijärveläistä metsää seisoo viinamonopolin kenties erikoisin investointi
Metsän keskellä Rajamäellä on kaksi ilmatorjuntatykkitornia. Alko rakensi ne välirauhan aikana omalla kustannuksellaan viinatehtaansa suojaksi.







Kiinteistönhoitaja Christian Westerberg sulkee tykkitornin pääovea. (KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS)


RAJAMÄKI.Mitä syntyy, jos naittaa keskenään raakaakin raaemman betonibrutalismin ja romanttisen jugendin?

Mahdollisesti jotain sellaista, johon voi törmätä metsän siimeksessä Nurmijärven Rajamäellä. Siellä Tykkitorninmäellä on korkeiden mäntyjen, kuusten ja tammien katveessa kaksi rakennusta, jotka näyttävät kasvavan maasta kuin suuret harmaat sienet.

Elokuisen ukonilman jyrähdellessä ne näyttivät satujen peikontorneilta, jotka sammalkattoisina kurkottavat pihlajan- ja vaahterantainten välistä kohti mustuvaa taivasta.



Metsä on kasvanut toisen ilmatorjuntatykkitornin ympärille. (KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS)

NOIN 15 METRIÄ korkeat tornit ovat näköetäisyydellä toisistaan. Toisen ulkoseinät ovat siistin betoninharmaat, toisen töhryiset ja sammaleiset.


Ilkivallan estämiseksi tornien ovet on ruuvattu kiinni vaaksan pituisilla puuruuveilla. Ovien edessä on myös riippulukoin varustetut rautaristikot.

Ovet ovat olleet ulkopuolisilta suljettuina kymmeniä vuosia. Missään ei näy kylttiä tai kilpeä, joka kertoisi, miksi tornit ovat siellä.

Kyseessä onkin Nurmijärven parhaiten pidetty julkinen salaisuus: maailman ainoat viinatehtaan rakentamat ilmatorjuntatykkitornit. Jopa niiden huipulla jatkosodan aikana olleet tykit olivat Oy Alkoholiliike Ab:n omaisuutta.


Tykkiryhmä tornin katolla. Kuva on otettu naapuritornista. (KUVA: SA-KUVA)

Vastaavia ilmatorjuntatykkitorneja ei ole Suomessa muualla. HitlerinSaksassa rakennettiin samantyyppisiä mutta isompia niin kutsuttuja Flakturmeja pääosin suurten kaupunkien, kuten Berliinin, Hampurin ja Wienin, ilmasuojaksi.

Saksan ilmatorjuntatykkitornit olivat niin massiivisia, ettei niitä kaikkia ole kannattanut purkaa toisen maailmansodan jälkeen, vaan niitä on säilynyt tähän päivään asti.

Nurmijärven kunnasta kerrotaan, että Tykkitorninmäen alue ja itse tornit siirtyivät Altialta kunnan omistukseen maankäyttösopimuksen myötä vasta tällä vuosikymmenellä.


RAJAMÄEN tykkitornien vaiheita ei ole tunnettu kovin hyvin. Nyt tiedetään, että Alko rahoitti ja rakensi tornit välirauhan aikana puolustusministeriön ohjeiden mukaan.

Tornien suunnittelijan nimeä ei tunneta. On mahdollista, että mukana on ollut Alkon eräänlainen hoviarkkitehti Erkki Huttunen, jonka käsialaa oli juuri sodan alla valmistunut ja viinatehtaan myös maksama Rajamäen kirkko. Varmuutta siitä ei kuitenkaan ole.

Sotien jälkeen torneissa on säilytetty keräyspaperia ja ne ovat olleet partiolaisten käytössä.

Kotiseutuharrastaja Heikki Simola on tutkinut sotien aikaista Rajamäen ilmatorjuntaa. Entisen Uudenmaan sotilasläänin ilmatorjuntapäällikön kirjoittama tutkimus tulee julki marraskuussa samalla, kun toisen tykkitornin ovenpieleen kiinnitetään torneista kertova ilmatorjunnan muistolaatta.

”Ne ovat aikamoisia bunkkereita ja monumentteja”, sanoo Simola torneista, joiden seinämien paksuudeksi hän on mitannut peräti 60 senttiä.

”Se ei ole ollut mikään pikku juttu valaa.”

Kahden tornin lisäksi Tykkitorninmäen kokonaisuuteen kuuluu parin sadan metrin päässä torneista oleva bunkkeri. Siellä toimi sodan aikana väestönsuojelun johtokeskus.




Tornin ylätasanteessa on tykin siirtämistä varten aukko, joka on nyt peitetty vanerilla. Tasanteen reunassa näkyvästä pienestä mustasta aukosta johtavat tikkaat alas meneville portaille. (KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS)

TYKKITORNIN sisätilat ovat pimeitä, kosteita ja rojuisia. Pääoven takana on avara tila, jonka kautta tykki on nostettu taljoilla katossa olevan aukon kautta tornin huipulle.
Rakenteeseen kuuluu myös kaksi ylös asti ulottuvaa kuilua, joiden kautta on siirretty ampumatarvikkeita.
Tornissa on maanalainen osa, jossa on majoitus- ja toimistohuoneita sekä varastoja. Niiden välillä liikutaan betoniportaiden, ruostuneiden rautatikkaiden ja ahtaiden aukkojen kautta. Alimmaisen huoneen lattiaa peittää vesi.


Lattioilla ja portailla on kasoissa ikivanhoja sanomalehtiä, styroksia, nauloja, lasinsirpaleita, sulakkeita ja muuta vuosikymmenten aikana kertynyttä roinaa. Seinistä törröttää myös betonirautaa.
Nykykunnossa torneja ei voidakaan turvallisesti avata yleisölle.
Huhun mukaan torneista johtaisivat myös maanalaiset käytävät ulos. Sellaisia ei ole kuitenkaan löytynyt.



Tykkitornin ylätasanteelle kivutaan pienen aukon kautta. Kuvassa Nurmijärven viestintäpäällikkö Teemu Siltanen. (KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS)

RAJAMÄEN tehtaat olivat sotien aikana strateginen kohde. Siellä valmistettiin hiivaa, ruoan säilömisessä tärkeää etikkaa, alkoholijuomia ja sairaanhoidossa tarvittavaa spriitä. Talvisodan aikana tehdasaluetta pommitettiinkin useita kertoja. Ilmahälytyksiä oli parisen sataa. Suuremmilta tuhoilta kuitenkin vältyttiin.

Kuuluisin Rajamäen tehtailta valmistunut sotatarvike oli Molotovin cocktail eli polttopullo. Polttopulloja täytettiin tehtaiden pullotuskoneella. Polttopulloja valmistettiin sotien aikana yli puoli miljoonaa kappaletta.

Tarina kertoo, että Rajamäki joutui talvisodassa pommituskohteeksi siksi, että polttopullojen korkeissa luki Rajamäki, minkä neuvostoliittolaiset oivalsivat valmistuspaikaksi.

Kyseessä taitaa olla kuitenkin pelkkä sotalegenda. Rajamäellä olevasta tehdas- ja alkoholimuseosta kerrotaan, että tuon ajan pullonkorkeissa ei lukenut Rajamäki vaan Helsinki.


Yksi harvoista jäljelle jääneistä aidoista Molotovin cocktaileista on Rajamäen Ryyppi -museossa. (KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS)

SIMOLAN tutkimuksen mukaan Rajamäen tehtaille tehtiin ilmatorjuntaa koskeva suunnitelma vuonna 1938. Jo siinä esitettiin betonisten tornien rakentamista.

Simolalla on teoria, miksi Alkon johtokunta päätti rakentaa tehdasta suojaaville kanuunoille korkeat tornit.

Tornien ansiosta ympärillä olevaa komeaa metsää ei tarvinnut kaataa ampuma-alan laajentamiseksi. Samalla mäellä asui nimittäin tehtaan johtoa, ja se tunnettiin herrojen mäkenä.

”Talvisodan aikana hakattiin vieressä oleva Patterinmäki ihan sileäksi. Välirauhan aikana mietittiin, miten säästettäisiin mäntymetsä kaadolta. Ei oltu köyhiä eikä kipeitä.”

RAJAMÄKI oli tyypillinen suomalainen tehdaspaikkakunta sikäli, että sen elämä rakentui yhden tehtaan ympärille. Yhdyskuntaa on rakennettu viinatehtaan rahoilla ja ehdoilla.

Niinpä ei olekaan ihme, että valtion Alkoholiliike-yhtiö oli ensimmäisten suomalaisten yritysten joukossa, jotka ostivat itselleen omia ilmatorjuntatykkejä kun se tuli mahdolliseksi puolustusministeriön tuella 1930-luvun lopulla.

Viinatehdas sai ostettua suojakseen neljä 40 millimetrin ruotsalaista ilmatorjuntakanuunaa. Boforsin valmistamat automaattitykit olivat aikansa aseteknologian terävintä kärkeä. Niitä valmistettiinkin lisenssillä monissa maissa.

Talvisodan aikana tykit oli ryhmitetty tehtaiden suojaksi Tykkitorninmäen naapuriin Patterinmäelle. Jatkosodassa kaksi niistä oli sijoitettu torneihin ja kahta muuta käytettiin Karjaalla, Virkkalassa, Riihimäellä, Loviisassa ja Lappeenrannassa.

Jotain ruotsalaiskanuunoiden laadusta kertoo se, että niitä oli Puolustusvoimien käytössä vielä 1990-luvun alkuun saakka. Kaksi viinatehtaan tykeistä on yhä tallella ja Altian omistuksessa. Toinen niistä on näytillä Rajamäellä tehdas- ja alkoholimuseo Ryypissä.




Alkuperäinen Boforsin 40 millimetrin kanuuna on esillä Rajamäen Ryyppi -museossa. Toinen säilyneistä alkuperäisistä tykeistä on Tuusulan Ilmatorjuntamuseossa. (KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS)

SOTILAIDEN kokemukset ilmatorjuntatorneista olivat ristiriitaiset. Jälkipolville on säilynyt patterin päällikkönä toimineen tehtaan koneinsinöörin ja reserviluutnantin Yrjö Nummelan arvio tornien toiminnasta:

”Etuina olivat erinomainen näkyvyys ja esteetön ampuma-ala, hyvät varastoimistilat, hyvä ja suojattu ammustäydennys varastoista tuliasemaan ja lämmin majoitustila talvella”, Nummela kirjoitti.

”Haittoina olivat kosteus kesällä, tornien liian suuri pinta-ala ja matalat reunat, jonka vuoksi ne eivät antaneet kunnolla suojaa.”

Nummelan mukaan betoniset kaiteet lisäsivät kimmokkeiden vaaraa, jonka estämiseksi kaiteet piti verhoilla hiekkasäkeillä, jotka kuitenkin pölysivät ja likasivat tykit ja ampumatarvikkeet.


Jatkosodan aikana tornien huippu oli puiden latvojen yllä. (KUVA: SA-KUVA)

JATKOSODAN ajan sotatilanne poikkesi talvisodasta ja viinatehtaan alue sai olla sen aikana rauhassa pommituksilta. Aluetta pommitettiin vain yhden kerran vaikka torjuntahälytyksiä olikin keskimäärin joka toinen päivä.

Simola arvelee, että pelkkä tykkitornien olemassaolo suojeli Rajamäkeä. Viholliskoneet lensivät korkealla ja väistivät aluetta.

Nurmijärven kunnalla ei ole tällä hetkellä suunnitelmaa viinatehtaan tykkitornien tulevaisuuden varalle. Kunnanjohtaja Outi Mäkelänmukaan tornit pitäisi kuitenkin ensin kunnostaa, että ihmisiä voisi laskea niihin sisään, mutta kunnostamiseen ei ole resursseja.

Entinen ilmatorjuntamies Simola sanoo, että alue pitäisi saada matkailukäyttöön:

”Kunnan pitäisi ymmärtää, että tässä on hieno kohde. Se on taideteos.”

 

Ottoville

Ylipäällikkö
Kotimaa
Millaisia ovat Richard ja Raymond Granholm? Porvoon poliisiampumisista epäiltyjen veljesten isä kertoo HS:lle pojistaan ja epäuskon täyttämästä viikosta
”Olen kiittänyt suomalaista poliisia siitä, että he eivät ampuneet poikia kuoliaaksi”, sanoo poliisien murhan yrityksistä epäiltyjen veljesten isä HS:n haastattelussa.


”Teko on täysin järjetön, eikä sitä voi ymmärtää”, poliisien murhan yrityksistä todennäköisin syin epäiltynä vangittujen veljesten isä Paul Murphy sanoo HS:n haastattelussa. (KUVA: MAGNUS LAUPA)
Alma Onali HS
Julkaistu: 31.8. 22:08 , Päivitetty: 1.9. 6:55


TUKHOLMA

VIIME maanantaina Paul Murphy, 59, oli viettämässä syntymäpäiviään Tukholmassa ystävänsä luona, kun tieto tuli. Hänen kaksi poikaansa olivat ampuneet poliiseja Porvoossa, ja heidät oli otettu kiinni.

Torstaina Murphyn pojat vangittiin todennäköisin syin epäiltynä kahdesta murhan yrityksestä. Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden mukaan Richard Nicholas Granholm, 30, ja Raymond Anthony Granholm, 25, yrittivät murhata kaksi poliisia Porvoon Ölstensissä sijaitsevalla teollisuusalueella.

Viikko on ollut perheelle raskas. Vanhemmat ovat šokissa. Veljesten isosisko on pois tolaltaan. Hammarbyhöjdenissä sijaitsevan talon ympärillä on pyörinyt mediaa koko viikon, ovikello on soinut jatkuvasti.

”Kaikki on mennyt sumussa. Ei olla oikein haluttu ulos lähteä. Pojat ovat tehneet mitä ovat tehneet, emmekä me voi sille mitään. Olemme hirveän pahoillamme ja šokissa, mutta kumpikaan meistä ei voi vaikuttaa asiaan”, Murphy kertoo HS:lle.

Perheen 90-vuotias porvoolainen isoäiti järkyttyi uutisista niin pahoin, että hän sai sydänkohtauksen. Isoäiti on nyt päässyt sairaalasta, Murphy kertoo.

Hän haluaa esiintyä taiteilijanimellään suojellakseen sukulaisiaan.

Vanhemmat eivät ole vastanneet ystävien ja sukulaisten soittoihin, koska se olisi vain samojen asioiden päivittelyä puhelusta toiseen.

”Ei me jakseta toistaa sitä samaa kasettia, koska me emme tiedä asiasta mitään.”

HÄN on suostunut tapaamaan HS:n tukholmalaisessa kahvilassa, koska poikien taustoista liikkuu paljon huhuja. Joihinkin niistä isä osaa ottaa kantaa.

Sitten on kysymyksiä, joihin vanhemmatkaan eivät osaa vastata. Koko Suomi etsii nyt kuumeisesti selitystä veljesten teoille, joille ei tunnu löytyvän järkevää syytä.

”Se on tuhannen taalan kysymys, eikä meiltä löydy siitä vastausta. Teko on täysin järjetön, eikä sitä voi mitenkään ymmärtää”, Murphy sanoo.



Paul Murphy on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän on käsitellyt muun muassa poliisin ja turvallisuusalan ammattilaisten työskentelyä.
Perheen ystäväpiiriin kuuluu poliiseja, ja se on yksi syy lisää, miksi poikien teko tuntuu niin käsittämättömältä. (KUVA: MAGNUS LAUPA)


ISÄ ON puhuessaan rauhallinen, katsoo silmiin, on selvästi ymmällään kaikesta.

Vanhempien tietoon ei ollut ennen viime sunnuntaita tullut mitään, mikä olisi antanut heille huolen aihetta. Ei ainakaan tässä mittakaavassa.

Toisaalta pojista ei ole kuulunut mitään yli puoleen vuoteen.

Isä on viimeksi nähnyt heidät uudenvuoden tienoilla. Äidilleen he ovat välillä lähettäneet tekstiviestejä, ja vanhemmat tiesivät, että pojat ovat olleet kesällä Porvoossa rakennustöissä.

On tavallista, että aikuiset lapset eivät soittele vanhemmilleen joka viikko, Murphy sanoo. Perheessä on totuttu siihen, että lapset tulevat ja menevät sen mukaan, miten omassa elämässä menee. Nuorempi poika on pitänyt enemmän yhteyttä kuin vanhempi.

”He ovat jo nuoresta pitäen löytäneet tyttöystäviä ja asuneet milloin missäkin. Välillä tulee ero, ja sitten he tulevat hetkeksi meille asumaan”, Murphy kuvailee. ”Kyllä mä ymmärrän, että eivät aikuiset miehet koko ajan kotiin soittele. Eikä tullut mieleen soitella perään, yleensä he ovat soitelleet.”

Omia välejään poikiin Murphy kuvailee hyviksi, ainakin siihen asti, kun pojat asuivat kotona. Vanhin poika Richard on vielä viimeisten kahden vuoden aikana asunut välillä vanhempien luona, välillä taas jossain tyttöystävän luona.

”Tähän asti on ollut hyvät välit poikien kanssa, vaikka nyt kun ei olla oltu tekemisissä, niin en tiedä mitä siellä ajatellaan.”

Murphy on tietoinen vanhemman pojan rötöksistä. Richard Granholm on tuomittu 2010-luvun aikana Ruotsissa kortitta ajamisesta, päihtyneenä ajamisesta, dopingrikoksista ja virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta. Hän on saanut myös lähestymiskiellon tyttöystäväänsä kohtaan.

Hänen mielestään mikään poikien aiemmassa käytöksessä tai historiassa viranomaisten kanssa ei kuitenkaan kieli siitä, että he olisivat olleet valmiita viime viikonloppuna tekemiinsä rikoksiin.

”Koko lapsuuden ja nuoruuden aikana ei ole tullut vastaan sellaista, että pojat olisivat tehneet jotain rikollista.”

Miesten tekojen on spekuloitu kuuluvan järjestäytyneen rikollisuuden piiriin. Siihen isä ei jaksa uskoa.

”Olisin huomannut, jos jompikumpi olisi mukana jossain jengissä. Me ollaan nykyaikaisia vanhempia, jotka pysyvät perillä asioista.”

Nettifoorumien palstoilla ja median artikkeleissa on spekuloitu, voisiko kyse olla vihasta virkavaltaa vastaan. Sitäkään isä ei usko.

”Päinvastoin, pojat ovat aina arvostaneet poliiseja.”

MURPHY ja hänen vaimonsa ovat syntyisin Helsingistä mutta viettäneet nuoruutensa Porvoossa.

Murphy ei löydä kotielämästä syitä sille, miksi hänen lapsensa ovat joutuneet huonoille teille. Kasvatus on ollut jämptiä ja kuri tiukkaa.

”Vaimo on erittäin pedantti, ja pitänyt aina kodin ja lapset järjestyksessä. Sanoisin jopa, että lapset ovat hieman pilalle hemmoteltuja, ovat aina saaneet sen mitä haluavat”, hän sanoo.

”Sehän tästä tekeekin vielä hirveämpää. Jos he olisivat jotain kaltoinkohdeltuja hamppeja kadulta, joilla on ikävä menneisyys, niin voisi ymmärtää, että kyseessä on jokin vihanpurkaus. Mutta tässä ei ole kyse siitä.”

KAIKKI perheen lapset ovat syntyneet Ruotsissa, missä he ovat myös asuneet suurimman osan elämästään. Esikoinen syntyi 1987 ja nuorin vuonna 1994. Lapset kävivät koulua ruotsinkielellä Skarpnäckissä.

Vuonna 2001 perhe asui muutaman kuukauden Espanjassa. Lapset laitettiin suomenkieliseen kouluun, mistä ei oikein tullut mitään. Lapset eivät tuolloin osanneet suomea.

”Minä olen puhunut heille suomea, ja he ovat vastanneet ruotsiksi. Pojat ovat oppineet suomen vanhempana. He osaavat puhua niin, että siitä saa selvän, mutta eivät he ymmärrä puoliakaan. Siksi tulkkiakin on oikeudessa varmasti tarvittu.”

Vuonna 2002 perhe muutti Porvooseen. Suomessa on parhaat koulut, mutta ystävät ja elämänpiiri olivat jo muotoutuneet Tukholmaan. Perhe muutti takaisin jo 2003. Sen jälkeen perhe on aina asunut Ruotsissa.

Veljeksiä hän kuvailee temperamentiltaan toistensa vastakohdiksi. Vanhempi, Richard, on aina ollut villi ja vilkas.

Nuorempi, Raymond, on isän kuvauksen mukaan rauhallinen, mietteliäs ja kiltti. Häntä isä kuvailee taiteellisesti lahjakkaaksi, kovaksi piirtäjäksi.

13-vuotiaana Raymond kuvasi ja ohjasi lyhytelokuvan. Se oli gangsterifilmi, jossa Raymond itse näytteli poliisia. Molemmat ovat kovia urheilemaan, ja musikaalisia he ovat myös.

Opiskelu on ollut veljeksillä vaikeaa, koska heillä on isän mukaan vaikea lukihäiriö. Molemmat miehet ovat työskennelleet rakennusalalla. Vanhempi veljeksistä on tehnyt myös töitä ovimiehenä.

”He tsemppasivat kovaa, kävivät peruskoulun. Molemmat ovat sellaisia, että kun he keskittyvät, he tekevät asiat hyvin. Täsmällisiä ja siistejä.”

VELJEKSET on kevään aikana nähty aina kahdestaan kulkemassa. Tämä on isän mukaan uudempi ilmiö. Ikäero on yleensä johtanut siihen, että pojilla on ollut omat kaveripiirit. Yhdessä on käyty treenaamassa ja lenkillä. ”Kumpikaan ei juo alkoholia, paitsi todella harvoin.”

Vanhempi veli on jäänyt kiinni siitä, että hänellä on ollut kokaiinia ja steroideja veressä.

”Ikävä kyllä se on täällä yleinen käytäntö, että nuoret kundit alkavat käyttää hormoneja heti, kun he aloittavat treenaamisen.”

Nuorempi veljes oli erään tytön kanssa vuosikausia yhdessä, kunnes tyttöystävä jätti tämän ja lähti sellaisen kaverin matkaan, joka käytti huumeita ja pyöri muutenkin rikollisissa piireissä, isä väittää.

”Raymond kävi vain salilla ja oli kotona, ja se oli sille tytölle liian tylsää. On vaikea ajatella, että tällainen kaveri lähtee tämmöisiin hommiin.”

Se, miksi rikokset tapahtuivat Porvoossa, on sekin mysteeri. Perheellä on siellä paljon ystäviä ja sukulaisia. Pojat ovat isän käsityksen mukaan aina olleet ylpeitä suomalaisista juuristaan.

Jos kaikissa asioissa pitää nähdä jotain hyvää, niin tässäkin sellaista löytyy. Kukaan ei ole kuollut.

Myös veljesten pakomatka olisi voinut päättyä toisin. Poliisia kohti aseilla räiskivät, 200 kilometriä tunnissa pakenevat epäillyt olisi monessa maassa voitu kylmästi pysäyttää luodeilla.

”Olen kiittänyt suomalaista poliisia siitä, että he eivät ampuneet poikia kuoliaaksi.”

ISÄ ei vielä tiedä, miten hän tulevaisuudessa suhtautuu poikiinsa. Se riippuu siitä, mitä poliisin tutkinnasta selviää.

”Olen miettinyt sitä, että millaista se on sitten, kun tapaamme poikien kanssa perheen kesken. Kuinka kova paikka se on niille kertoa mulle, mistä on kyse. En osaa vastata siihen.”

Vastaukset suuriin kysymyksiin jäävät vielä pimentoon. Ne toivottavasti selviävät, kun tutkinta valmistuu.

Lopullisen totuuden tietävät vain veljekset itse.

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006217709.html
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Poliisi Minna Kastrén näkee moottoripyörän selästä suoraan auton sisälle ja tietää, mikä autoilijoiden käytöksessä mättää
Suomen teillä ajaa vain kolme naista, jotka ovat moottoripyöräpoliiseja. Minna Kastrén on yksi heistä. Pian hän saattaa saada alleen maailman nopeimman poliisimoottoripyörän.

Moottoripyöräpoliisien pääsykokeisiin on vuosien varrella osallistunut vain kymmenkunta naista. Minna Kastrénin mielestä pääsykokeet eivät ole mahdottomia naisille. (KUVA: JOHANNES TERVO)
Anna Sievinen
Julkaistu: 13.9. 2:00 , Päivitetty: 13.9. 6:13


AJATKO sinä tuolla?

Jos Minna Kastrén saisi euron joka kerta, kun hän kuulee tämän kysymyksen, hän voisi tankata moottoripyöränsä pari kertaa piripintaan.

41-vuotias Kastrén työskentelee Kokkolan poliisilaitoksella moottoripyöräpoliisina, ja hänen työkalunaan on 1 200-kuutioinen Honda VFR. Kyllä, hän ajaa sillä.

Jatkuvan utelun ymmärtää, sillä Suomessa on vain kolme naismoottoripyöräpoliisia.

KASTRÉNILLA oli jo lapsena unelma-ammatti selvänä: hän haluaa poliisiksi. Kastrén jatkoi lukiosta välivuoden jälkeen poliisikouluun ja valmistui vuonna 2003.

”Tässä työssä ei tarvitse istuskella toimistossa, vaan saan olla liikkeellä ja tekemisissä ihmisten kanssa. Jokainen päivä on erilainen.”



”Olen valtiolla töissä”, Minna Kastrén vastaa uteluihin ammatista. (KUVA: JOHANNES TERVO)

Valmistuttuaan poliisiksi hän körötteli vuosia partioautolla, sai neljä lasta ja oli seitsemän vuotta kotona lasten kanssa. Palattuaan töihin Kastrén halusi toteuttaa jo vuosia kyteneen haaveen. Hän päätti pyrkiä moottoripyöräpoliisiksi.

Silloin Suomessa oli vasta yksi naismoottoripyöräpoliisi. Taru Niemelä teki historiaa valmistumalla vuonna 2013. Kastrén päätti olla numero kaksi.

KASTRÉN on aina rakastanut kaikkea moottorilla liikkuvaa. Ensimmäinen oma kaksipyöräinen oli skootteri, sitten moottoripyörä ja ehtipä Kastrén ajaa myös jääspeedwaytä ennen lastensa syntymää. Jäällä ajettava speedway on vaarallinen laji, sillä renkaissa on pitkät piikit eikä pyörissä ole jarruja.

”Mieheni on ajanut speedwaytä pitkään ja edustanut Suomea kisoissa ympäri mailmaa. Hän joutui lopettamaan harrastuksen onnettomuuksien takia. Selkä ei kestä enää loukkaantumisia.”

Kastrén myi oman Honda CBR 600F -moottoripyöränsä perheenlisäyksen myötä, koska ajamiselle ei jäänyt aikaa työn, lastenhoidon ja urheilemisen ohella. Mutta mikäpä olisi sen parempaa kuin pärisytellä työaikana?

Asiassa oli vain yksi mutka. Kastrénin käsi leikattiin puolitoista kuukautta ennen moottoripyöräpoliisien pääsykokeita.

Takaa-ajotilanteissa pitää noudattaa erityistä huolellisuutta.
KAKSI päivää kestävät pääsykokeet testaavat hakijoiden teoriaa, ajotaitoja ja fysiikkaa, kertoo koulutuksesta vastaava ylikonstaapeli Kimmo Järvinen.

Moottoripyörällä pitää tehdä esimerkiksi erilaisia käännöksiä ja pujotella keiloja. 240 kiloa painava moottoripyörä pitää myös nostaa kyljeltään pystyyn. Sen lisäksi pyörää pitää työntää ajovarusteissa 460 metrin matka enintään kolmessa minuutissa.

Ei mikään helppo nakki.

Pääsykokeisiin on osallistunut vuosien varrella vain kymmenkunta naista. Kolme heistä on läpäissyt kokeen. Järvisen mukaan yritys kariutuu yleensä fyysiseen osioon.

Tahto keksii keinot. Kastrénin käsi oli todella kipeä, joten hän keskittyi mäkitreeniin. Siitä sai räjähtävää voimaa reisilihaksiin, joita tarvitaan pääsykokeissa. Moottoripyörän kanssa Kastrén ei harjoitellut, vaan meni jo opituilla taidoilla.

Oli ihanaa, että minulta vaadittiin samaa kuin miehiltä.
Leikattu käsi joutui koville pyörän nosto- ja työntökokeessa, mutta Kastrén sulki asian mielestään ja keskittyi tehtävään.

”Läpipääseminen oli haaveiden täyttymys”, Kastrén muistelee. Hän valmistui moottoripyöräpoliisiksi kolme vuotta sitten.

Pääsykokeet eivät ole Kastrénista yhtään mahdottomia naisille. Samaa sanoo ylikonstaapeli Järvinen. Tärkeintä on kiinnostus ajamista kohtaan ja asenne. Ei se, että on päristellyt teinistä lähtien mopolla.

”Hakijoilla ei ole keskimäärin kovinkaan paljon kokemusta moottoripyöristä. Taidot kehittyvät koulutuksessa”, Järvinen sanoo.

NIIN, pääsykokeet ovat vasta alkuleikkiä. Sen jälkeen on vuorossa seitsemän viikon kova koulutus, jossa ajetaan motocrossia, asfalttiajoa ja taitoajoa. On soraa, kuraa ja sammalta. Kastrén pääsi kurvailemaan esimerkiksi upottavassa hiekassa.

”Siinä sai tasapainoilla.”



Minna Kastrénin käyttämä Honda VFR on poliisipyörien raskaammasta päästä, mutta se kulkee maantiellä kuin juna: pyörän huippunopeus on 250 kilometriä tunnissa. (KUVA: JOHANNES TERVO)

Kastrénilta kysytään usein, opetellaanko koulutuksessa kaatumaan 80 kilometrin tuntinopeudesta. Ei, vaan siellä opetellaan pysymään pystyssä. Koulutuksen ensimmäiset puolitoista viikkoa huristellaan pelkästään ykkösvaihteella, Järvinen kertoo.

”Luita ei mene poikki edes vuosittain. Olemme työturvallisuusajamisen ammattilaisia”, Järvinen sanoo.

Moottoripyöräpoliisit ajavat vuodessa miljoona kilometriä, ja viimeksi pyöräpoliisi on kuollut vuonna 1967. Vakavia loukkaantumisia sattuu harvoin.

Kaatumiset maastossa tulivat Kastrénille koulutuksessa tutuiksi, mutta kukaan ei rynnännyt auttamaan neitoa hädässä. Ei muuta kuin pyörä takaisin pystyyn ja menoksi.

”Oli ihanaa, että minulta vaadittiin samaa kuin miehiltä. Ainoa saamani erityiskohtelu oli oma saunavuoro.”

Kuskit eivät välillä edes huomaa minua, vaikka ajan aivan heidän vieressään.
KASTRÉN työskentelee pääasiassa liikenteenvalvonnassa. Ketterällä moottoripyörällä pääsee kulkemaan ahtaissa väleissä, hankalassa maastossa tai vaikka puiston läpi.

”Takaa-ajotilanteita on harvoin, ja niissä pitää noudattaa erityistä huolellisuutta.”

Jos kuski vaikuttaa esimerkiksi olevan päihteissä, Kastrén seuraa takaa-ajettavaa riittävän välimatkan päästä. Paikalle saapuvat muut partiot hoitavat pysäyttämisen esimerkiksi piikkimatolla.

Kastrén näkee läheltä, mikä suomalaisten liikennekäyttäytymisessä on vialla.

”Valitettavan usein huomaa, että kuski keskittyy liikenteen sijasta selaamaan puhelintaan. Kännykkää käyttävät kuskit eivät välillä edes huomaa minua, vaikka ajan aivan heidän vieressään.”

”Usein myös tuntuu, että ihmisillä on liikenteessä turhan kova kiire. Kun pysäytämme kuljettajan ylinopeuden takia, hän sanoo usein, että oli kiire. Onko meillä aidosti niin kiire kuin ajattelemme”, Kastrén kysyy ja muistuttaa, että ylinopeudella voittaa matkasta riippuen vain muutaman minuutin – jos sitäkään.

Sakon voi tulostaa tien päällä.
KASTRÉN on välttynyt isommilta tälleiltä pyörän selässä. Tärkeä syy siihen on kyky ennakoida, ja sitä moottoripyöräpoliisit harjoittelevat paljon.

Pään pitää pyöriä ja silmien vilistä: mitä liikenteessä tapahtuu, huomaako autokuski minut vai ei? Entä onko tiellä märkiä lehtiä, kaivonkansia, pikeä tai kenties hiekkaa? Ne ovat renkaiden alla pirullisen liukkaita.

Kastrén työskentelee talvet partioautossa tai moottorikelkan selässä. Kun kevät koittaa, moottoripyöräpoliiseilla on aina kahden päivän lämmittelykurssi, jossa kerrataan ajotaitoja. Samaa Kastrén suosittelee kaikille moottoripyöräilijöille.

”Tauon jälkeen ei tien päälle kannata lähteä, vaikka olisi kuinka kokenut kuski.”

IHMISET kysyvät Kastrénilta usein, kuinka kovaa hänen pyöränsä kulkee. Suomessa poliisien moottoripyörät ovat nopeampia ja ketterämpiä kuin monissa muissa maissa. Malleja on kolme. Kastrénin käyttämä Honda VFR on kaluston kankeammasta ja raskaammasta päästä, mutta kulkee maantiellä kuin juna: pyörän huippunopeus on 250 kilometriä tunnissa ja tehoja löytyy 110 kW.

Suomalaisissa poliisimoottoripyörissä on tavallista enemmän valvontalaitteita, Järvinen kertoo. Pyörässä on muun muassa hälytyslaitteet, tutkat edessä ja takana, navigaattori, go pro -kamera, pieni tietokone ja tulostin.

”Sakon voi tulostaa tien päällä. Tämä ei ole monessa muussa maassa mahdollista”, Järvinen sanoo.

Saatan ajaa päivässä 450 kilometriä.
Poliisilla on paraikaa koekäytössään yksi moottoripyörä, jossa on sama tekniikka kuin partioautoissa. Pyörästä löytyy esimerkiksi rekisterikilven lukulaite. Järvisen mukaan kyseessä on maailman parhaiten varusteltu ja maailman nopein poliisien käytössä oleva moottoripyörä. Sen huippunopeus on noin 300 kilometriä tunnissa.

”Teemme päättäjille pian yhteenvedon pyörästä.”

Kastrén ei ole testannut koekäytössä olevaa pyörää, mutta on selvästi innoissaan siitä. Toivottavasti se on meidän tulevaisuuttamme, hän sanoo.

KASTRÉNILLE kertyy kilometrejä kesässä noin 10 000. Työpäivän jälkeen olo on aivan eri tavalla väsynyt kuin jos olisi istunut partioautossa.

”Saatan ajaa päivässä 450 kilometriä. Ajaminen on fyysistä, ja siihen on keskityttävä joka hetki. Enemmän partioautossa istuminen puuduttaa jalkoja kuin moottoripyörä.”

Vaikka Kastrén rakastaa moottoreita ja vauhtia, hän ei ole mikään rämäpää. Kastrén on ennemminkin hillitty ja maltillinen kruisailija. Eli tyypillinen poliisi, luonnehtii Järvinen.

”Poliisit ovat yleensä luonteeltaan rauhallisia. Sitä vaaditaan jo työtehtävissä.”

Kastrén on rauhallinen myös siviilissä. Hän ei halua tehdä itsestään numeroa, joten Kastrén ei kerro uusille tuttavuuksille ammattiaan. Jos joku kysyy, hän vastaa ”olen valtiolla töissä.” Jos joku kysyy lisää, hän vastaa ”olen poliisi”.

Kotonakaan Kastrén ei saa ihailua ammattinsa takia, koska jälkipolvi on tottunut äitinsä harvinaiseen työhön. Myös lapset ovat innostuneet moottoripyöristä, paitsi ala-asteikäinen tytär. Häntä ei olisi voinut moinen touhu vähempää kiinnostaa.

Kunnes Kastrén vei hänet vastikään pienelle ajelulle.

”Tytär huusi kilometrin jälkeen, että haluan heti 15-vuotiaana mopon!”

Minna Kastrén
Kuka?

Vanhempi konstaapeli Minna Kastrén työskentelee Pohjanmaan poliisilaitoksella, Kokkolan liikennepoliisiyksikössä. Perheeseen kuuluvat puoliso, neljä lasta ja koira.

Mistä tunnetaan?
Kastrén on järjestyksessä toinen moottoripyöräpoliisin tehtäviin Suomessa valmistunut nainen. Kastrén valmistui poliisiksi vuonna 2003, moottorikelkkapoliisiksi vuonna 2016 ja moottoripyöräpoliisiksi vuonna 2017.

Mistä ei tunneta?
”Pelaan jalkapalloa KP-87 naiset -nimisessä joukkueessa. Olemme voittaneet useita harrastejalkapallon SM-kulta-, hopea- ja pronssimitaleita. Pelaan useimmiten pakkina.”

Näistä en luovu
Luovuus

”Tykkään rakentaa ja tehdä käsilläni. Olen esimerkiksi suunnitellut ja tehnyt omakotitalomme kasvihuoneen ja kesäkeittiön katoksen kierrätysmateriaaleista. Nyt hahmottelen pyörä- ja roskiskatosta merikontista.”

Matkat perheen kanssa
”Yhdessä matkustaminen on ihana tapa antaa lapsille ja puolisolle aikaa. Perheemme suosikkilomakohteita ovat Lappi ja Thaimaa. Matkustamme yleensä yhdessä tuttavaperheemme kanssa.”

Muistot äidistä
”Äitini kuoli tammikuussa. Haluan pitää kiinni asioista, joita äiti on opettanut minulle omalla esimerkillään. Näiden muistojen vaaliminen on tärkeää.”
 

Herman30

Greatest Leader
Kokkolassa on rallia ajavat Kastrenit. Liekö samaa sukua ja jos on niin varmaan bensaa suonissa.
 

Ottoville

Ylipäällikkö

Viron sotaan osallistuneet Ekströmin vapaajoukon tiedusteluosaston eli ”spanaarien” päällikkö ratsumestari Erkki Varmavuori (vas.) ja varapäällikkö luutnantti Karl Nygård. Kirjan kuvitusta. (KUVA: MUSEOKESKUS VAPRIIKKI)
Häpeälliset murharetket
Aapo Roselius ja Oula Silvennoinen riisuvat sankarihohteisen viitan heimosoturien harteilta. Tiedot sata vuotta sitten käydyistä sodista ovat puistattavia.



Veli-Pekka Leppänen
Julkaistu: 15.10. 2:00
TEKIVÄTKÖ suomalaiset SS-miehet sotarikoksia natsi-Saksan itäarmeijassa? Asiaa selviteltiin virallisestikin, silti paljon on jäämässä pysyvästi avoimeksi. Todistusaineistoja puuttuu.

SS-miesten retkille rinnasteinen mittava sotamanööveri, jota ei ole tätä ennen juuri käsitelty, olivat vuosiin 1918–1921 ajoittuneet niin sanotut heimosodat. Suomalaiset asejoukot työntyivät Venäjän rajan yli Vienan ja Aunuksen Karjalaan ja sotkeutuivat taisteluihin Virossa. Kokoluokka oli suuri: mukana oli kaikkiaan 10 000 vapaaehtoista soturia, ja lisäksi huollossa tuhansia miehiä ja naisia.

Hyökkääjiä ei Suomen valtio ollut valtuuttanut, mutta tiskin alta etenkin armeija jakoi operaatiolle tukea ja ymmärrystä.

Historiantutkijat Aapo Roselius ja Oula Silvennoinen ottavat heimosodat työn alle Villi itä -teoksessaan. Kirjan alaotsikon mukaisesti Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros tutkijat asemoivat suomalaisten sotatoimet osaksi sitä lähialueiden suurta kaaosta, joka seurasi Venäjän ja Saksan keisarikuntien kaatumista. Kansalliset reunavaltiot hakivat muotoaan, vaivalla, hyvin tuskallisesti.

ROSELIUKSEN ja Silvennoisen arkisto- ja tutkimusperusta on tukeva. Aihetta on pöyhitty eri kanteilta, mutta nyt eritellään koko ilmiö: heimosodat ja vapaajoukot. Tutkijakaksikko tekee vakuuttavaa, paikoin järisyttävää jälkeä. Kytkentä aikakauden yleisiin myllerryksiin syventää näköaloja, ja sotatyöt suorasukaisuudessaan ja järjettömyydessään kuvataan tihein asiaproosan keinoin.

Tutkijat hylkäävät ”heimosota”-nimityksen harhaanjohtavana. Kyse oli Itä-Karjalan valloituksesta ja aseellisista interventioista Venäjän sisällissotaan. Propagandassa hyökkäyksille haettiin oikeutusta heimomytologioista. Hyökkäysluonnetta hämärrettiin myös ”ihannoivassa ja sievistelevässä heimosotakirjallisuudessa”.



Aunuksen retkikunnan rintamaelämää Tuuloksessa kesällä 1919. (KUVA: SOTAMUSEON KUVA-ARKISTO)

Tutkijat eivät enää sievistele, jos eivät mässäilekään. He käyvät viileästi läpi kolme keskeistä sotaretkeä – nykysilmin puistattavine tapauksineen. Operaatioissa toistui työnjako, että käytännön toimeenpano jätettiin vapaaehtoisille, ja taustalta herui rohkaisua ja tukea armeijatiedustelun aktivisteilta, kuten Eino Suolahdelta ja Kai Donnerilta.

Sotilaita värvättiin lähinnä jääkäreistä ja suojeluskuntalaisista. Mukaan ehti myös paljon niitä, jotka eivät olleet ikänsä takia ehtineet valkokaartiin. Lähtijät olivat leimallisen nuoria, seassa jopa ikänsä valehdelleita poikasia. Innostus oli laajempaa kuin riviin voitiin ottaa.

ENSIN suomalaisjoukot tunkeutuivat Vienan Karjalaan keväällä 1918. Uhtualla ja Jyskyjärvellä he pitivät heimoromanttisia puheita ja juhlia, joille lämpiämättä kyläläiset yrittivät puhua ruokapulasta.

Valistusta karsastavat karjalaiset olivat valloittajille pettymys, ja valistajana mukana heilunut kirjailija Ilmari Kianto haukkuikin heitä ”akkamaisiksi”.

Tilanne synkkeni pian. Idempää retkikunnan piti ripeästi palata Uhtualle, Kostamuksessa se joutui kovaan verilöylyyn, ja syksyllä retkikunnan oli vetäydyttävä Suomeen. Kolmasosa miehistä oli kuollut. Ruumiit jäivät rajan taakse.

Vienan-retki oli kuitenkin vasta harjoitus.

Baltiassa oli käynnissä monikansallisten bolsevikkien vastainen sota, jonka rintamilla risteili paitsi latvialaisia ja virolaisia armeijoita, myös saksalaisia vapaajoukkoja. Viro pyysi apua Suomelta, ja pääministeri Lauri Ingman lupasi vapaaehtoisia. Ilmoittautujia alkoi tulvia, lopulta 4 000 mahtui matkaan. Vapaaehtoistaistelijoita, Pohjan Poikia, komensivat virolainen Hans Kalm ja ruotsalainen Martin Ekström, joista molemmat olivat taistelleet Suomen sisällissodan valkokaartin rintamaupseereina.

VIROA ja Latviaa Roselius ja Silvennoinen ruotivat kirjassaan tarkimmin. Vuoden 1919 alusta Pohjan Pojat limittyi saumatta vapaajoukkoihin (freikorps), jotka etenkin (baltian)saksalaisina muodostelmina temmelsivät Baltiassa.




Ekströmin vapaajoukon eli Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon konekiväärikomppanian miehiä harjoituksissa Virossa keväällä 1919. (KUVA: SOTAMUSEON KUVA-ARKISTO)

Saksalaisia johti Suomen sisällissodassakin saksalaisia johtanut kenraali Rüdiger von der Goltz, suuruudenhullu kreivi, jonka oli määrä oli luoda Latviaan oma puskurivaltio Neuvosto-Venäjää vastaan.

Mutta entä Suomen neljätuhatta asemiestä vieraalla maalla, irti totunnaismoraalista ja kieltolaista?

Narvan valtaukseen osallistuneen Kosti Tuomisen mukaan siellä toteutui oitis ”säälimätön ja verinen puhdistus”. Käskynä oli ampua oitis kaikki asetta kantaneet, ja Narvan raatihuoneen seinää vasten teloitettiin myös 27 kiinni saatua suomalaista puna-armeijalaista.

Ne olivat vasta alkutahteja.



Narvan valloittaja, komppaniapäällikkö Anto Eskola (etualalla) historiallisella rajalla. Taustalla aikoinaan tanskalaisten perustama Hermannin linnoitus Narvajoen länsirannalla. Kirjan kuvitusta. (KUVA: SOTAMUSEON KUVA-ARKISTO)




Naiset valmistelivat lääke- ja sidontatarpeita Viron vapaussotaan lähteneille suomalaisille vapaaehtoisille entisessä keisarillisessa palatsissa, nykyisessä Presidentinlinnassa vuonna 1919. (KUVA: ERIC SUNDSTRÖM / HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO)

Etelä-Virossa Pajun kartanon mailla käytiin Viron sodan verisin taistelu. Tappiot kostettiin voiton jälkeen, ”suomalaiset joukot teloittivat heti taistelun jälkeen noin 50 vankia”. Samalla ammuttiin kellarissa piileskelleet kymmenen kartanon työntekijää, joilta otettiin rahatkin. Tutkijat dokumentoivat tapauksen viiden eri lähteen pohjalta.

”Ryöstäen, murhaten ja hävittäen ovat suomalaiset joukot kulkeneet yli Viron”, kiteytti sittemmin Vilho Helanen, 19-vuotiaana palvellut vapaaehtoinen, josta tuli myöhemmin Akateemista Karjala-Seuraa johtava filosofian tohtori.

KURITON ryöstely, ”besorgaus”, huipentui Latvian Marienburgissa (latv. Aluksne), jossa Kalm antoi Pohjan Pojille vapaat kädet ryöstää kaupunki ”putipuhtaaksi”. Suomen vapaajoukoillahan ei ollut lupa edes astua saati hyökätä Viron ulkopuolelle, mitä Kalm tietoisesti rikkoi antaen käskyn, että ”vankeja ei oteta ja juutalaisia ei hemmotella”. Matkalla Marienburgiin oli jo viety arvotavarat neljästä kartanosta.

Kalmin ja 2 200-miehisen joukon välit ylipäällikkö Martin Wetzerin esikuntaan katkesivat. Huhtikuussa 1919 Kalm sai käskyjen rikkomisesta potkut ja Pohjan Pojat kotiutettiin.

Viron-retkeä sävyttivät juomingit ja tappelut, bordellielämä ja rajaton holtittomuus. Eritoten Tallinnan majoitusliikkeet olivat lujilla suurten sotilaslaumojen kanssa, joiden joukossa oli muitakin kuin suomalaisia. Hotelleissa tulitettiin konekiväärein ja heitettiin käsikranaatteja, flyygeli halkaistiin kirveellä.

Viron-retkestä hävettää lukea.

AUNUS on sotakohteista tunnetuin. Retkeä vastusti niin hallitus, eduskunnan enemmistö kuin armeijan johto, mutta jääkärit ja Itä-Karjala-aktivistit painoivat sen läpi.

Ällistyttävällä rynnistyksellä melkein koko Aunus vallattiin huhtikuun lopussa 1919. Vastarinta oli vaisua ja satunnaista, mutta antautuneita kohdeltiin julmasti. Aunuksenkaupungissa teloitettiin tutkimatta 40 siviiliä, Aleksanteri Syväriläisen luostarissa 30 aseetonta sotilasta. ”Raaka menettely osoitti piittaamattomuutta kaikista sodan laeista ja totutuista käytännöistä”, tutkijat toteavat.

Aunuksen seikkailu päättyi katastrofiin. Vastuksen kovetessa kaatui lähes 400 vapaaehtoista, eikä retkeltä palattu paraatimarssina. Ketään ei kuitenkaan pantu vastuuseen.

Tarton rauha 1920 rauhoitti itärajaa. ”Häpeärauhasta” jäi silti sittemmin puhumaan äänekäs vähemmistö, AKS ja muut oikean siiven Suur-Suomi-seurat.

TUTKIJAT oivaltavat Suomen ja Saksan vapaajoukkolaisten henkisen samuuden. Saksassa miehistä kypsyi natsismin katkeraa peruskauraa, meillä esimerkiksi Elias Simeliuksesta (Simojoki), Vilho Helasesta ja Martti Pihkalasta tyylipuhtaan fasistin mallikappaleita.

Suomi ylipäänsä kytketään itäeurooppalaiseen kuvaan ihailtavan sulavasti. Laineet löivät Euroopan reunalle asti.

Villin idän historiakuva on luetun, tutkitun ja tulkitun kypsää. Teos täyttää historiantutkimuksen tehtävän täysin: etsikää ja tuokaa julki uutta käänteentekevää tietoa.

Ajatustenvaihto alkakoon.

Aapo Roselius & Oula Silvennoinen: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921. Tammi. 366 s.
 

baikal

Supreme Leader
Häpeälliset murharetket
Aapo Roselius ja Oula Silvennoinen riisuvat sankarihohteisen viitan heimosoturien harteilta. Tiedot sata vuotta sitten käydyistä sodista ovat puistattavia.
Kappas, eipähän tässä mennytkään kuin satasen vuotta, kun aletaan tätäkin souvvia pöyhiä. Epäilen vahvasti, että tietyt toisten omaisuuteen liittyneet seikat jäävät edelleen käsittelemättä. Ottamatta lainkaan kantaa aiheen sotilaalliseen puoleen, niin tuo tavaranrahtaaminen olisi joutanut tuoda esille jo ajat sitten, mutta tuskin tulee.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Tuntematon Moritz
Misin kylätielle marssi kesällä 1941 saksalaisia sotilaita. Hitlerin Saksa ryhtyi rakentamaan Misin korpikylään Rovaniemen itäpuolelle valtavaa ase- ja ammusvaruskunta Moritzia. Historian unohtama Moritz lienee ollut Saksan suurin tukikohta Suomessa.




Jarmo Huhtanen, teksti

Jukka Gröndahl, kuvat

Misi, ROVANIEMI

MISI ON muutaman kymmenen asukkaan kylä Rovaniemen ja Kemijärven välisen rautatien puolivälissä. Sen naapurissa on Länsi-Euroopan suurin sotilaiden harjoituspaikka, Rovajärven ampuma-alue, joka ulottuu neljän Lapin kunnan alueelle.
Lokakuisena aamuna Misin kylätiellä ei näy kulkijoita. Vain varis ja koira pitävät jossain neuvonpitoa.
Hallayön jäljiltä lätäköissä on jääkansi. Asemarakennuksen ikkunat ovat huurussa. Oven yläpuolella lukee sisään, mutta ovi on lukossa. Seinustalla on moottorikelkka. Sen ympärillä kasvaa heinää.
Kaukaa lounaasta alkaa kuulua kohinaa. Yöjuna on matkalla Helsingistä Rovaniemen kautta Kemijärvelle. Juna on 35 minuuttia myöhässä, mutta se ei haittaa ketään. Asemalaituri on tyhjä.
Juna pysähtyy. Kukaan ei astu ulos. Seuraava vuoro kulkee illalla päinvastaiseen suuntaan.



Syksyn kuulaudessa on vaikea uskoa, että siitä on vain yksi ihmisikä, kun tämä paikka oli tärkeä osa maailman pelätyintä sotakonetta. Adolf Hitlerin miljoona-armeija hyökkäsi tuolloin itään, ja Misin asemalla kaikuivat saksankieliset komennot.

HITLERIN SOTARETKEN kannalta Misi oli strategisella paikalla. Sen läpi kulki junarata, joka ulottui Pohjanlahden satamista Rovaniemen kautta Kemijärvelle ja talvisodassa luovutettuun Sallaan asti. Raiteet veivät juuri sinne, missä saksalaiset joukot hyökkäsivät itään.

Misi oli sotavoimien huollon kannalta ihanteellisen kuljetusyhteyden varrella. Se oli myös niin kaukana rintamasta, että siellä oli suhteellisen turvallista. Misistä talvisodan taistelupaikoille oli runsaat sata kilometriä.

Niinpä Misiin rakennettiin Saksan Pohjois-Suomessa olevan armeijan pääampumatarvikevarikko. Varikko oli valtava, koska Pohjois-Suomessa oli yli 200 000 saksalaista sotilasta. Se on enemmän kuin koko Lapissa on nyt asukkaita.

Saksalaiset rakennuttivat keskelle Misin korpea satojen varastojen, asuinparakkien, korjauspajojen, kanttiinien, hevostallien, pesuloiden ja ompelimoiden varuskunnan, joka sai nimen Armee Munitionslager Moritz – Armeijan ampumatarvikeleiri Moritz.

HS:n selvityksen mukaan on todennäköistä, että unohdettu Moritz oli rakennuksilla mitaten saksalaisten suurin varuskunta-alue Suomessa. Vertailun vuoksi suurimpana pidetyssä Oulun niin kutsutussa Pikku-Berliinissä oli noin 270 rakennusta.


Sodanaikainen maisema Lapalionvaaralta kohti saksalaisten rakentamaa pistoraidetta ja Lapalionlampea. (PIRJO PANTSARIN KOTIALBUMI)



Misiläisiä ja saksalaisia sotilaita Misin aseman portailla. (ANJA LAIHASEN KOTIALBUMI)


Misiläisiä poikia saksalaisten parakkien edessä. Kuvassa on saksalaisten pystyttämä katukyltti, jossa erottuu katua tarkoittava Strasse-sana. (PIRJO PANTSARIN KOTIALBUMI)

MORITZISTA tiedetään hämmästyttävän vähän. Rovaniemeläinen historioitsija Kalevi Mikkonen on yksi harvoja, joka on kirjoittanut Misin vaiheista.

Mikkosen mukaan tietojen niukkuus johtunee siitä, että Moritzia haluttiin suojella neuvostoliittolaisten lentokoneiden ja desanttien hyökkäyksiltä. Alueesta ei saanut puhua eikä sitä saanut kuvata.

Moritzista ei tunneta yhtään karttaa, josta kävisi ilmi alueen lopullinen koko. Saksalaiset näyttävätkin laajentaneen tukikohtaa koko sodan ajan.

Mikkosen mukaan Valtionrautatiet antoi saksalaisten käyttöön 2 000 neliömetrin alueen Misin pysäkin luota jo marraskuussa 1940.

Varsinaisen varastoalueen rakentamisen näyttävät kuitenkin aloittaneet suomalaiset kevätalvella 1941. Loppukesällä aseman ympäristössä oli jo kymmenittäin ammusvarastoja.

SAKSALAISTEN rakennustöitä Pohjois-Suomessa tutkinut Kalle Korpi on löytänyt lähteitä, joiden mukaan vuoden 1941 marraskuussa Misissä oli ainakin kaksi saksalaista työkomennuskuntaa, joissa oli yhteensä 103 miestä.

Lisäksi Misiin oli komennettuna 31 autonkuljettajaa. Heidän tehtävänsä lienee ollut kuljettaa tarvikkeita aseman ja varastojen välillä.

Misissä oli myös sotasaalistavaran varasto, jota hoiti kolmisenkymmentä sotilasta.

”Ei Misissä niin paljon olisi ollut miehiä, jos se olisi ollut pelkkä läpikulkupaikka”, Korpi sanoo.


SAKSALAISTEN rakennuksia oli kymmenen kilometrin matkalla Misintien ja sen jatkeen Raajärventien molemmin puolin.

Misintien laidoilla kerrotaan olleen puolitoista metriä korkeita piikkilanka-aitoja, ja myös varastorakennukset oli eristetty piikkilangoilla.

Kalevi Mikkonen on löytänyt Rovaniemen kaupunginarkistosta Saksan armeijan ja suomalaisten tekemiä maanvuokrasopimuksia.

Niistä ilmenee, kuinka Wehrmacht vuokrasi yksityisiltä maa-alueita Misintien varrelta. Kukaan ei tiedä, kuinka suuri osa sopimuksista on säilynyt, mutta maita on vuokrattu laajalta alueelta.

KAISA KERVINEN on nyt 79-vuotias. Hän oli neljä, kun saksalaiset lähtivät Misistä. Kaksi vuotta sitten hän julkaisi kirjan nimeltä Hylsyjä tiellä – saksalaisten ase- ja ammusvaruskunta Misissä 1941–1944.

Kervinen haastatteli kirjaansa varten Kauko Honkasiltaa, joka eli lapsuutensa ”saksalaisessa Misissä”.

Honkasillan mukaan Misiin saapui kamerat kaulassa golfhousuisia saksalaisia siviilejä keväällä 1941.

”Siellä ne kiertelivät eri puolilla kylää kuten turistit ikään”, muisteli Honkasilta yli 70 vuotta myöhemmin.

Tuntemattomat miehet olivat todennäköisesti Saksan armeijan tiedustelijoita, jotka etsivät sopivia paikkoja ammusvarastoille.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi kesäkuun 22. päivä. Suomi liittyi mukaan muutamaa päivää myöhemmin.

Honkasillan mukaan ensimmäiset Misiin tulleet saksalaiset joukot majoittuivat aseman odotushuoneeseen, makasiiniin ja aseman lämpimään varastoon.

”Silloin se kuhina alkoi.”

MISILÄISTEN mieleen jäivät erityisesti kylään saapuneet nuoret ”kaakaopojat”. Nimitys lienee tullut heidän kaakaon värisistä asepuvuistaan.

Kaakaopojat kuuluivat saksalaiseen Organisation Todtiin. Se oli saksalainen rakentaja- ja työjärjestö, jonka johdossa oli varusteluministeri Fritz Todt.

Todt-organisaatio käytti työvoimanaan asepalvelukseen kelpaamattomia saksalaisia, paikallisia urakoitsijoita, sotavankeja ja pakkotyöläisiä eri maista. On mahdollista, että kaikkia näitä käytettiin Misin alueen rakentamisessa.

Yksi Moritzia rakentanut ja huoltanut yritys oli Rovaniemeltä käsin toimiva kemiläinen huolintayhtiö Höckert ja hänen seuraajansa.

Höckert oli jatkosodan aikana tunnetuin Pohjois-Suomessa saksalaisille palveluja myyvä yritys.

Höckert toimitti saksalaisille polttopuita, rakensi parakkeja, pesi pyykkiä, korjasi univormuja sekä muonitti kanttiineja ja hankki niihin henkilöstöä. Lisäksi sen autot hoitivat Saksan armeijan kuljetuksia.

Saksalaisten tarvitsemat sotilasparakit olivat merkittävää liiketoimintaa pohjoisessa. Suomalaiset yritykset valmistivat jatkosodan aikana saksalaisille kymmeniätuhansia erilaisia vanerisia ja puisia parakkeja, telttoja ja eläinsuojia. Lisäksi niitä tuotiin suuria määriä Ruotsista ja Norjasta.

Saksan armeijan hallinnollinen sydän Suomessa sijaitsi Rovaniemellä ja Rovaniemen maalaiskunnassa. Marianne Junilan tutkimuksen Kotirintaman aseveljeyttä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000) mukaan kauppalan ja maalaiskunnan alueella oli jo syksyllä 1941 peräti 630 saksalaisten pystyttämää parakkia.

Saksalaiset olisivat halunneet käyttää Misissä enemmänkin paikallista työvoimaa, mutta vuonna 1942 Suomi rajoitti työvoimapulan vuoksi Moritzissa työskentelevien suomalaisten määrän 50:een.








MORITZIN KASVUN myötä Misin ilme muuttui. Uusien saksalaisparakkien ja lisääntyvän piikkilangan lisäksi eräät kylän rakennukset saivat uusia tehtäviä. Suojeluskuntatalo muutettiin saksalaisten sairaalaksi.

Kaisa Kervinen kertoo kirjassaan, että Misintien päähän ilmestyi puomi ja tarkastuspiste, jossa vaaditiin kulkulupia.

Saksalaiset rakensivat lisäksi Lapalionvaaran lähelle kaksi rautatien pistoraidetta ja Misijärvelle pienen sataman puukuljetuksia varten.

Sodan alkaessa Misiin ei ollut vielä vedetty sähköjä. Niinpä saksalaiset rakensivat pienen vesivoimalan, joka ei kuitenkaan toiminut.

Misin keskustaan saksalaiset pystyttivät ravintolarakennuksen, ”Kasinon”, jonka perustukset ovat yhä jäljellä. Siellä suomalaiset ja saksalaiset järjestivät yhteisiä illanviettoja.

SUOMEN ARMEIJALLA ei näytä olleen sodan aikana kunnon tietoja siitä, mitä kaikkea Moritzissa oli.

Tästä tuli vakava ongelma Lapin sodan jälkeen, kun saksalaiset olivat räjäyttäneet ja polttaneet kaikki Misin varastonsa. Räjäytysten jälkeen tuhansia erilaisia ampumatarvikkeita lensi kauas alkuperäisestä räjäytyspaikasta.

Tietojen puuttuessa Suomen armeija otti sodan jälkeen Misin alueesta ilmakuvia, jotka myöhemmin yhdistettiin isoksi ilmakuvakartaksi. Sen avulla on myöhemmin tehty arvioita siitä, mistä kaikkialta ampumatarvikkeita saattaisi vielä löytyä.


Puolustusvoimien logistiikkalaitos säilyttää tällaista isoa ilmakuvakarttaa 3. logistiikkarykmentin Misin varastossa, joka sijaitsee Misintien varressa. Jääkäriprikaatin pioneerit ovat käyttäneet sitä hyödykseen raivatessaan Misin maastoa räjähteistä.

SAKSALAISET eivät tuhonneet kaikkea varastoimaansa. Osa ampumatarvikkeista ja aseista otettiin vetäytyvän Saksan armeijan mukaan, ja osa ehdittiin viedä laivoilla kotimaahan.

Saksan armeijalla tiedetään olleen jopa yli vuoden tarvikkeet varastoituna Suomessa. Kovin suurta osaa ei siksi pystytty kuljettamaan mukana.

Saksalaiset antoivat käskyn Suomesta vetäytymisestä 4. päivä lokakuuta 1944. Rovaniemeltä saksalaiset lähtivät 16. päivä.

”Ammusvarastot lentelivät ilmaan ympäri Lappia”, kirjoittaa sotahistorioitsija Sampo Ahto kirjassaan Aseveljet vastakkain (Kirjayhtymä, 1980).

”Hyvän järjestelyn seurauksena oli, että saksalaiset onnistuivat yllättävän hyvin materiaalinsa evakuoinnissa.”

LOKAKUUSSA 2019 Lapalionvaaralla erottaa yhä saksalaisten kädenjäljet.

”Tämä kaikki on ollut ihan täynnä parakkeja”, näyttää 70-vuotias Misistä kotoisin oleva Seija Mäkinen.

”Täällä niillä on ollut ampumarata.”

Mäkiselle saksalaisten jäljet ovat tuttuja, sillä hän liikkui samoissa metsissä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Mäkinen kertoo, että hänen äitinsä teki töitä saksalaisten pesulassa ja ompelimossa.

”Äiti sanoi, ettei koskaan tarvinnut pelätä mitään”, Mäkinen kertoo.

”Se oli karmeata, kun äiti sanoi, että kun Sallan rintamalla oli sodittu ja sitten tuli vaunuja, joissa oli ruumiita ja ne pysähtyivät asemalla. Haju oli kesähelteellä kammottava.”


SAKSALAISET rakensivat Lapalionvaaralle muun muassa tähystystorneja ja kymmeniä turvekorsuja vaaran kupeeseen. Lisäksi vaaralla oli toinen ”viihdytyskasino”, jossa saksalaiset ja suomalaiset viettivät kosteita iltoja.

Lapalionvaaralla törmää ruosteiseen sotaromuun kaikkialla, vaikka keräilijät ja paikalliset asukkaat ovat vuosikymmenten aikana jo ”evakuoineet” parhaat päältä.

Ensimmäisenä sattuu silmään kannonpäässä nököttävä puhkiruostunut karbidilamppu ja puun oksalla roikkuva konekiväärivyö.

”Muistan kun täällä kävi 1960-luvun alussa linja-autollinen ihmisiä Porista. He tulivat joka kesä. Sitten minä kysyin, että miksi te niitä romuja kaivatte. He sanoivat, että sinä et kuule tyttö ymmärrä, kuinka arvokkaita ne ovat.”

Viime kesänäkin oli kuulemma ollut kaivajia, jotka etsivät Misinjärven taakse sodan aikana pudonnutta lentokonetta.

”Sieltä oli löytynyt jokin jalas, jonka ne olivat vieneet.”

Mäkinen muistelee, että 1960-luvulla Misissä kävi myös saksalaisia joka kesä. Hän arvelee heidän olleen Misissä aikoinaan palvelleita entisiä sotilaita.

”Sellaisia vanhempia herrasmiehiä. Eihän ne mitään muuta voineet tulla katsomaan. Lapset olivat mukana.”


SOTAROMUN ETSINNÄSSÄ on omat riskinsä. Mäkinen sanoo muistavansa hyvin, kuinka Hannes Hynösen aikuinen poika hukkui Misijärveen sukeltaessaan saksalaista sotaromua. Sotaveteraani Hynönen nousi julkisuuteen vuonna 2014 Linnan juhlissa.

Tunnetuin vahinko sattui kuusi vuotta sitten. Tuolloin kemiläinen mies kuoli, kun hänen purkamalleen tykinammukselle tapahtui niin sanottu humahdus eli se syttyi räjähtävästi palamaan.

Mäkinen kertoo, että Misissä on kiertänyt sitkeästi legenda siitä, että saksalaisten jäljiltä Misiin jäi aarre. Kyseessä olisi saksalaisten Misijärveen upottama kassakaappi, jota jotkut olisivat yrittäneet naarata järvestä.

LAPALIONVAARAN kupeessa on yhä saksalaisten rakentaman pistoraiteen jäännökset. Raiteet on poistettu, mutta itse ratalinja erottuu selvästi muuta ympäristöä korkeampana penkereenä.

Ratapenkereen juuressa on paikoin säännöllisiä räjähdyskuoppia ja hylättyä sotaromua, kuten kymmenittäin yhteen kasaan jätettyjä kaasunaamarien koteloita.

Näköetäisyydellä on useita läpimitaltaan noin 15-metrisiä alueita, joiden aluskasvillisuus eroaa väriltään muusta.

Niissä on todennäköisesti ollut tavaravarastoja, jotka on poltettu saksalaisten lähtiessä. Vielä 78 vuoden jälkeenkään Lapin luonto ei ole palautunut ennalleen.


Vanhaa sotaromua löytyy Misistä kaikkialta.

Saksalaisten rakentaman pistoraiteen penkere erottuu yhä selvästi Lapalionvaaran maisemassa.



Sodan aikaisia hylsyjä metsässä. Joukossa on myös käyttämättömiä patruunoita.


oltetuilta läikiltä löytyy yhä romukasoja, kuten sadoittain erilaisia remmien solkia yhdessä kasassa, sulanutta metallia toisessa ja kolmannessa jopa läjä hylättyjä taskumatteja.

LAPIN ASUKKAAT evakuoitiin Lapin sodan alkaessa muualle Suomeen ja Ruotsiin. Misistä lähti viimeinen evakkojuna syyskuun puolivälissä 1944.

Saksalaisten viimeisistä viikoista Misissä ei ole suomalaisia silminnäkijöitä.

Kun ensimmäiset suomalaiset sotilaat tulivat Misiin kuukautta myöhemmin, Moritzin poltetut ja räjäytetyt rakennukset savusivat yhä. Vaikka kylä poltettiin, osa taloista onneksi säilyi.

”Oli se näky Misin kylällä. Seutu oli kuin kuun kraatterissa”, kuvasi myöhemmin eräs alueella asepalvelusta suorittanut.

Saksalaiset miinoittivat ja suluttivat tehokkaasti peräytymistiensä. Suomalaiset pioneerit joutuivat raivaamaan Lapista tuhansia lentopommeja, kymmeniätuhansia miinoja ja satojatuhansia tykistön ammuksia.

SAKSALAISET eivät pelkästään räjäyttäneet ampumatarvikkeitaan, vaan he myös hautasivat niitä maahan ja upottivat läheisiin järviin ja lampiin. Tarkoista paikoistakin on säilynyt tietoja.

Sotien jälkeen ammuksia näkyi kaikkialla Misin maastossa. Suomalaiset raivaajat käyttivät tuolloin vielä hyväksyttyä hävittämistapaa eli hautasivat niitä maahan ja uppottivat järviin. Näitä räjähteitä kaivetaan ja nostetaan yhä ylös hävittämistä varten.

Seija Mäkinen kertoo, kuinka heidän perheensä aikeet perunamaan tekemisestä tontin kulmalle kaatuivat siihen, että suunnitellulta paikalta alkoi löytyä tykin ammuksia.

”Oli se näky Misin kylällä. Seutu oli kuin kuun kraatterissa.”
MISISSÄ 1960-luvulta asti asunut Antti Pakonen teki kuusi vuotta sitten aloitteen Rovaniemen kaupungille Misin pommien raivaamisesta. Hän sanoo, että aloite käsiteltiin salaisena, mutta se johti siihen, että Puolustusvoimat ryhtyi systemaattisesti raivaamaan Misissä.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Misissä on kuollut ja loukkaantunut useita ihmisiä ammusten räjähdettyä.

”Täällä on kuusi mennyt ammuksiin ja seitsemän rintamalla. Sitten on silmä- ja sormipuolia poikaviikareita”, tiivistää Pakonen.

Jääkäriprikaatin raivaajat käyvät joka kesä raivaamassa ammuksia. Raivausta on tehty niin maalla kuin vesillä.

”Kyläläisillä on ehdoton kielto: metsäpaloa ei saa ammusten takia mennä sammuttamaan.”

Pakonen sanoo, että kun seudun kaivosteollisuutta perustettiin sotien jälkeen, mainareiden asuntoja kaavoitettiin Misissä käytännössä maahan haudattujen pommien päälle.

Misin entisessä koulussa toimii nyt majatalo, mutta parhaimmillaan sitä kävi yli sata lasta.

”Kun kansakoulu rakennettiin, ei ollenkaan huomioitu sitä, että 50 metrin päässä koivikossa oli ammuksia. Sen luota on viime kesinä viety satoja tykin kranaatteja ikkunasta näkyvistä montuista.”

PAKONEN NÄYTTÄÄ kartalta, kuinka Misin järvien ja lampien rantoja on nykyään kaavoitettu vapaa-ajan asunnoiksi.

”Ei helvetti, kun nämä järvenrannat ovat pommeja täynnä”, hän näyttää.

Pakonen esittelee vääräväri-ilmakuvaa läheisestä järvestä, jossa hänen mukaansa näkyy rannan tuntumassa veteen upotettuja ammuskasoja.

”Tässä on ollut ainakin kolmena kesänä sukeltajia. Armeija rakensi tuohon veneenlaskupaikan. Toivat sellaisen ison proomulautan ja ajoivat sen päälle kuorma-auton, jossa oli pitkä Hiab-nosturi, jossa oli magneetti. Sillä ne nosti ammuksia pitkin rantaa.”


oltetuilta läikiltä löytyy yhä romukasoja, kuten sadoittain erilaisia remmien solkia yhdessä kasassa, sulanutta metallia toisessa ja kolmannessa jopa läjä hylättyjä taskumatteja.

LAPIN ASUKKAAT evakuoitiin Lapin sodan alkaessa muualle Suomeen ja Ruotsiin. Misistä lähti viimeinen evakkojuna syyskuun puolivälissä 1944.

Saksalaisten viimeisistä viikoista Misissä ei ole suomalaisia silminnäkijöitä.

Kun ensimmäiset suomalaiset sotilaat tulivat Misiin kuukautta myöhemmin, Moritzin poltetut ja räjäytetyt rakennukset savusivat yhä. Vaikka kylä poltettiin, osa taloista onneksi säilyi.

”Oli se näky Misin kylällä. Seutu oli kuin kuun kraatterissa”, kuvasi myöhemmin eräs alueella asepalvelusta suorittanut.

Saksalaiset miinoittivat ja suluttivat tehokkaasti peräytymistiensä. Suomalaiset pioneerit joutuivat raivaamaan Lapista tuhansia lentopommeja, kymmeniätuhansia miinoja ja satojatuhansia tykistön ammuksia.

SAKSALAISET eivät pelkästään räjäyttäneet ampumatarvikkeitaan, vaan he myös hautasivat niitä maahan ja upottivat läheisiin järviin ja lampiin. Tarkoista paikoistakin on säilynyt tietoja.

Sotien jälkeen ammuksia näkyi kaikkialla Misin maastossa. Suomalaiset raivaajat käyttivät tuolloin vielä hyväksyttyä hävittämistapaa eli hautasivat niitä maahan ja uppottivat järviin. Näitä räjähteitä kaivetaan ja nostetaan yhä ylös hävittämistä varten.

Seija Mäkinen kertoo, kuinka heidän perheensä aikeet perunamaan tekemisestä tontin kulmalle kaatuivat siihen, että suunnitellulta paikalta alkoi löytyä tykin ammuksia.

Oli se näky Misin kylällä. Seutu oli kuin kuun kraatterissa.”
MISISSÄ 1960-luvulta asti asunut Antti Pakonen teki kuusi vuotta sitten aloitteen Rovaniemen kaupungille Misin pommien raivaamisesta. Hän sanoo, että aloite käsiteltiin salaisena, mutta se johti siihen, että Puolustusvoimat ryhtyi systemaattisesti raivaamaan Misissä.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Misissä on kuollut ja loukkaantunut useita ihmisiä ammusten räjähdettyä.

”Täällä on kuusi mennyt ammuksiin ja seitsemän rintamalla. Sitten on silmä- ja sormipuolia poikaviikareita”, tiivistää Pakonen.

Jääkäriprikaatin raivaajat käyvät joka kesä raivaamassa ammuksia. Raivausta on tehty niin maalla kuin vesillä.

”Kyläläisillä on ehdoton kielto: metsäpaloa ei saa ammusten takia mennä sammuttamaan.”

Pakonen sanoo, että kun seudun kaivosteollisuutta perustettiin sotien jälkeen, mainareiden asuntoja kaavoitettiin Misissä käytännössä maahan haudattujen pommien päälle.

Misin entisessä koulussa toimii nyt majatalo, mutta parhaimmillaan sitä kävi yli sata lasta.

”Kun kansakoulu rakennettiin, ei ollenkaan huomioitu sitä, että 50 metrin päässä koivikossa oli ammuksia. Sen luota on viime kesinä viety satoja tykin kranaatteja ikkunasta näkyvistä montuista.”

PAKONEN NÄYTTÄÄ kartalta, kuinka Misin järvien ja lampien rantoja on nykyään kaavoitettu vapaa-ajan asunnoiksi.

”Ei helvetti, kun nämä järvenrannat ovat pommeja täynnä”, hän näyttää.

Pakonen esittelee vääräväri-ilmakuvaa läheisestä järvestä, jossa hänen mukaansa näkyy rannan tuntumassa veteen upotettuja ammuskasoja.

”Tässä on ollut ainakin kolmena kesänä sukeltajia. Armeija rakensi tuohon veneenlaskupaikan. Toivat sellaisen ison proomulautan ja ajoivat sen päälle kuorma-auton, jossa oli pitkä Hiab-nosturi, jossa oli magneetti. Sillä ne nosti ammuksia pitkin rantaa.”


Antti Pakonen esittelee Misintien läheisyydessä olevaa paikkaa, johon on hyläytty satoja saksalaisten sotilaiden kaasunaamareiden koteloita.
MISISSÄ ei tiedetä olevan saksalaisten jäljiltä miinoitteita, sillä Misi ei kuulunut Saksan armeijan miinoitusvyöhykkeisiin. Pois heitettyjen ammusten ansoittamisesta on löytynyt jälkiä.

Misissä törmää yhä säännöllisesti sotilaisiin ja heidän kalustoonsa. Misintien varressa onkin liikennemerkkejä, joissa varoitetaan panssarivaunuista.

Rovajärven ampuma-alueelle kulkevat harjoitusjoukot kuljettavat raskaan kalustonsa junalla Misin asemalle, josta ne ajavat kymmenen kilometrin päässä olevalle ampuma-alueelle.

Nyt jo edesmenneelle Kalevi Honkasillalle lapsuus sota-ajan saksalaisessa Misissä oli seikkailu.

”Mitäpä me pojat muuta kuin toilailtiin parakkien nurkilla ja kilpailtiin kiskoilla kävelyssä ja hypittiin pois kun saksalainen vartiomies tuli pyssyineen hätistelemään”, hän on muistellut.

”Voitte uskoa, että meillä pojilla oli katseltavaa ja värkkäämistä.”
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Leningradin porstuassa
Suomi varautui jatkosodassa ampumaan tykistöllä Leningradin edustan laivastotukikohtaa Kronstadtia. Sitä varten lähetettiin tulenjohtajia Suomenlahden eteläpuolelle Pietarhovin palatsialueelle.
Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 10.11. 2:00 , Päivitetty: 10.11. 6:11







Luutnantti Kasper Pajasen johtama suomalaisten tulenjohtajien ryhmä kokoontui Pietarhoviin saavuttuaan tulevan asemapaikkansa Pietarin–Paavalin katedraalin portaille yhteiskuvaan. (KUVA: KASPER PAJANEN / SA-KUVA)


SUURSOTA vie suomalaiset sotilaat joskus merkillisiin paikkoihin. Näin saattoi ajatella luutnantti Kasper Pajanen toukokuun puolivälissä vuonna 1942.

Pajanen miehineen oli juuri saapunut saksalaisten autokyydillä Suomenlahden etelärannalle Pietarhoviin.

Pietarhovi oli Venäjän keisariajan loistelias tuhannen hehtaarin palatsialue. Venäläiset itse kutsuvat tätä kansallisaarrettaan ”Venäjän Versaillesiksi”.

Pajanen kokosi alaisensa ryhmäkuvaan palatsialueen komean kirkon, Pietarin–Paavalin katedraalin, portaille.

”Vihdoin perillä”, Pajanen kirjoitti erikoisen kuvan saatteeksi myöhemmin.

Katedraalista tuli suomalaisryhmän palveluspaikka yli kahdeksan kuukauden ajaksi.

KESÄLLÄ 1942 Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon oli kestänyt jo vuoden. Suomen rintamalla elettiin asemasotavaihetta.

Neuvostoliitto oli pysäyttänyt edellisenä talvena Saksan etenemisen Moskovan porteille mutta Leningrad oli yhä saksalaisten piirittämä. Siellä nähtiin nälkää.

Saksan uusi suurhyökkäys alkoi kesäkuussa. Puoli vuotta myöhemmin Saksa kärsisi murskatappion Stalingradissa ja toisen maailmansodan suunta kääntyisi.

LÄNNESSÄ, aivan suomalaisten miehittämän katedraalin naapurissa, oli Neuvostoliiton ja Saksan välinen rintama eli niin sanotun Oranienbaumin motin etulinja.

Jos taas kiipesi katedraalin torniin ja katsoi päinvastaiseen suuntaan, niin siellä erottui saksalaisten piirittämä Leningrad.


Puunhakkuuta Pietarin–Paavalin katedraalin ja majapaikan katveessa. (KUVA: PAULI WIRO / SA-KUVA)


Pietarin–Paavalin katedraali ja Pietarhovin palatsialue kuvattuna vuonna 2014. (KUVA: AMOS CHAPPLE / ZUMA)

Merellä, keskellä Suomenlahden pohjukkaa, näkyi syy, miksi suomalaisia sotilaita oli lähetetty Suomenlahden etelärannikolle: Retusaari.

Pajasen miehet valmistautuivat johtamaan Suomenlahden vastapuolella olevan suomalaisen tykistön tulta Retusaareen, jossa oli venäläisten Leningradin rintaman tärkeä laivasto- ja sotilastukikohta Kronstadt.





SUOMALAISRYHMÄ asui aluksi Pietarin–Paavalin katedraalin sivutornissa mutta muutti myöhemmin vieressä olevaan kivirakennukseen. Majoituspaikka oli kylmä, ja sitä pyrittiinkin remontoimaan paremmaksi.

Suomalaiset rakensivat jopa oman saunan entiseen varasto- ja ulkohuoneeseen.

Suomalaiset tarkkailivat yhdessä saksalaisten tulenjohtajien kanssa venäläisiä katedraalin tornista. Torni oli hyvä tähystyspaikka, koska se oli 30 metriä korkea, ja sen huippu oli noin 80 metriä merenpinnan yläpuolella.

Retusaareen oli matkaa 12,5 kilometriä mutta Oranienbaumin mottiin vain 500 metriä.



Näkymä katedraalin huipulta Leningradin suuntaan. (KUVA: PAULI WIRO / SA-KUVA)

Katedraali oli myös vahvarakenteinen. Vain 305 millimetrin ammuksen suora osuma oli läpäissyt seinän. Suurin ongelma oli se, että torniin oli vaikea kiivetä. Apuna piti käyttää jopa köysitikkaita.

Vapaa-ajalla suomalaiset seurustelivat alueella asuvien inkeriläisten kanssa ja osallistuivat Saksan armeijan järjestämään viihdytystoimintaan. Suomalaisilla oli myös oikeus käydä saksalaisten kanttiinissa.



Suomalaiskersantit Pietarhovin puistossa saksalaiskanttiinissa tehdyn ostosmatkan jälkeen. (KUVA: KASPER PAJANEN / SA-KUVA)

SOTAHISTORIOITSIJA Carl-Fredrik Geust on tutkinut suomalaisten toimintaa Pietarhovissa. Hänelle suomalaisten toiminta siellä oli täysi yllätys.

”Se on ihan uskomaton juttu, että suomalaisia on ollut siellä. Sehän oli saksalaisten miehittämällä alueella Oranienbaumin motin ja Leningradin välissä, ja Kronstadt näkyi sieltä erittäin hyvin”, päivittelee Geust.

Oranienbaumin motti, tai venäläisittäin sillanpää, oli Leningradin länsipuolella ollut alue, jota saksalaiset eivät onnistuneet valtaamaan toisen maailmansodan aikana.

Neuvostojoukot hyökkäsivät ja saivat sieltä yhteyden Leningradissa oleviin pääjoukkoihin vasta tammikuun puolivälissä 1944. Sen jälkeen alkoi saksalaisten perääntyminen Leningradin edustalta.

Pietarhoviin sijoitetut suomalaiset ehtivät tuolloin juuri ja juuri venäläisten hyökkäyksen alta pois.

Kuvaavaa venäläisten maskirovkan eli harhauttamisesta taitavuudesta oli se, että vaikka suomalaiset olivat aivan lähellä Pietarhovissa, he eivät huomanneet motissa mitään erikoista – vaikka sinne kuljetettiin kymmeniätuhansia uusia sotilaita ja tuhansia ajoneuvoja. Suomalaisten mielestä siellä oli vain tavanomaista häirintätulta ja harjoitustoimintaa.


Suomalaisia ja saksalaisia tulenjohtajia Pietarhovissa. (KUVA: PAULI WIRO / SA-KUVA)

GEUST ON TUTKINUT Pietarhovissa toimineiden suomalaisten vaiheita Kansallisarkistossa, jossa on tallella sotapäiväkirjat sekä lähetetyt ja vastaanotetut sanomat.

”Taustalla oli se, että keväällä 1942 Suomen merivoimat pelkäsi, että punalaivasto yrittää murtautua Suomenlahden pohjukasta pois. Tämän estämiseksi siirrettiin raskasta tykistöä Suomenlahden pohjoisrannalle Inon, Seivästö ja Terijoen seuduille”, Geust kertoo.

”Vastarannalle Pietarhoviin sijoitettiin sitten tulenjohtopiste. Niillä oli jopa maalitaulukoita Kronstadtiin eri paikkoihin”, Geust kertoo.

Luutnantti Pajanen laati 14 laivan, laivatyypin ja sataman pistemaaliluettelon, jossa mainittiin muun muassa kuuluisa taistelulaiva Marat.

Suomalaisilla oli Suomenlahden pohjoisrannalla tykistöä muun muassa Inossa ja Kellomäessä. Pajanen arvioi myöhemmin, ettei Pietarhovin tulenjohtaja pystynyt antamaan riittävän luotettavia tietoja Kellomäen järeälle patterille mutta Inon rautatiepatterille kyllä.

GEUST ON TUTKINUT Pietarhovissa toimineiden suomalaisten vaiheita Kansallisarkistossa, jossa on tallella sotapäiväkirjat sekä lähetetyt ja vastaanotetut sanomat.

”Taustalla oli se, että keväällä 1942 Suomen merivoimat pelkäsi, että punalaivasto yrittää murtautua Suomenlahden pohjukasta pois. Tämän estämiseksi siirrettiin raskasta tykistöä Suomenlahden pohjoisrannalle Inon, Seivästö ja Terijoen seuduille”, Geust kertoo.

”Vastarannalle Pietarhoviin sijoitettiin sitten tulenjohtopiste. Niillä oli jopa maalitaulukoita Kronstadtiin eri paikkoihin”, Geust kertoo.

Luutnantti Pajanen laati 14 laivan, laivatyypin ja sataman pistemaaliluettelon, jossa mainittiin muun muassa kuuluisa taistelulaiva Marat.

Suomalaisilla oli Suomenlahden pohjoisrannalla tykistöä muun muassa Inossa ja Kellomäessä. Pajanen arvioi myöhemmin, ettei Pietarhovin tulenjohtaja pystynyt antamaan riittävän luotettavia tietoja Kellomäen järeälle patterille mutta Inon rautatiepatterille kyllä.




Tuhoutunutta palatsialuetta. Kuvassa on venäläisen panssariajoneuvon jäänteet. (KUVA: KASPER PAJANEN / SA-KUVA)

SUOMALAISIA oli Pietarhovissa kahteen otteeseen: ensin seitsemän miestä toukokuusta 1942 tammikuulle 1943 ja toinen luutnantti Torsten Granbohmin johtama ryhmä vuoden 1943 toukokuusta marraskuun lopulle.

Myös kenraali Paavo Talvela kävi Pietarhovissa mutta jo pari kuukautta ennen Pajasen ryhmän saapumista.

”Tutustuimme kotimatkalla Pietarhoviin, jonka päälinna oli palanut, mutta puisto kertoi menneestä komeudesta ja kauneudesta”, Talvela kirjoitti.

Geust arvelee, että on todennäköistä, että Talvela raportoi käynnistään tarkkaan myös entiselle keisarillisen kaartin upseerille Mannerheimille, jolle keisariajan palatsit olivat tuttuja.




Saksalainen luutnantti Nippel kuvasi Znamenkan palatsista käsin Kronstadtia elokuussa 1943. (KUVA: PAULI WIRO / SA-KUVA)

SUOMALAISTEN läsnäolosta Pietarhovissa on säilynyt ainutlaatuisia kuvia Sotamuseon kuva-arkistossa. Geust havaitsi tutkimuksissaan, että osa kuvista on SA-kuva-arkistossa väärin paikkatiedoin. Osan niistä väitetään olevan Petroskoista.

Suomalaiset kuvasivat sodan runtelemaa palatsialuetta ja sotilaiden arkea lähes kirjaimellisesti Leningradin kaupungin porstuassa. Eräässä valokuvassa näkyy jopa raitiovaunu pysäkillään.



Suomalaiset olivat niin lähellä Leningradia, että alueella oli jopa raitiovaunupysäkki. (KUVA: PAULI WIRO / SA-KUVA)

Geust arvelee, ettei Pietarhovin kuvia julkaistu sodan aikana. Suomalaisten läsnäoloa Leningradia piirittäneiden saksalaisten joukossa ei myöskään ilmeisesti haluttu nostaa esiin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

”Ehkä se oli liian arkaluontoista”, Geust sanoo.




PIETARHOVI sijaitsee alle 30 kilometrin päässä Pietarin keskustasta. Laaja palatsi- ja puistoalue on yksi Venäjän kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Alue tuhoutui pahoin toisen maailmansodan aikana, mutta se on rakennettu ja entisöity uudelleen.

Venäjän keisarit rakensivat ja laajensivat Pietarhovia 1700- ja 1800-lukujen aikana. Siitä muodostui keisariperheelle tärkeä kesänviettopaikka.

Keskeisin nähtävyys on Pietarhovin palatsi suihkulähteineen ja kullattuine pronssipatsaineen.

Tunnetuin patsas ja alueen symboli on leijonan kitaa auki repivän raamatullisen voimamiehen Simsonin kullattu patsas.

Luutnantti Pajanen kuvasi tyhjässä suihkulähteessä olevan Simsonin kesäkuun lopulla 1942. Tosin Sotamuseon kuvan taustatiedoissa lukee virheellisesti, että kyseessä olisi Herkuleen patsas.

Pajasen otos lienee viimeisiä tunnettuja kuvia alkuperäisestä Simson-patsaasta, joka katosi saksalaismiehityksen aikana. Nykyinen patsas on sodan jälkeen tehty kopio.




Suomalaisryhmä matkalla saunaan Pietarhovissa. (KUVA: PAULI WIRO / SA-KUVA)

PIETARHOVIN suomalaiset eivät saaneet koskaan tulenjohtokäskyä.

Yhtään tykinlaukausta ei koskaan ammuttu heidän johdollaan Kronstadtiin, vielä vähemmän Leningradiin, vaikka Hitler painosti Suomea osallistumaan aktiivisemmin Leningradin puolustuksen murtamiseen.

”Ilmeisesti se olisi edellyttänyt poliittista päätöstä”, Geust arvelee.

Jälkikäteen ajatellen Suomen ratkaisu olikin viisas.

Geustin tekemä tutkimus paljastaa kuitenkin sen, että ainakin vielä vuonna 1942 suomalaiset olivat varautuneet osallistumaan Leningradin valtaukseen.

Näin voi päätellä siitä, että suomalaisten Pietarhovin asemapaikka oli silloin nimeltään tulenjohto- ja tähystysasema.

Toukokuussa 1943 Pietarhoviin saapunut uusi ryhmä ei perustanut enää tulenjohtopaikkaa vaan meritähystyspaikan.

Suursodan tilanne näytti tuolloin jo aivan toiselta.


Sodassa tuhoutuneita Pietarhovin aarteita heinäkuussa 1942. (KUVA: KASPER PAJANEN / SA-KUVA)
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Reportaasi vuosien takaa: Anjan etsintä toukokuussa 1963 ei unohdu – Viisivuotiaan tytön katoaminen Kerässiepistä aiheutti Suomen ensimmäisen suuretsinnän


Anjaa etsittiin maastosta toukokuussa 1963.

Reportaasi julkaistu Kalevassa 21.6.2013.

Kello 10.30 Kumpurinteen seitsemänlapsisen perheen toiseksi nuorin, viisivuotias Anja, leikkii kotipihansa laidalla Kerässiepissä niin kuin monesti ennenkin. Anjan äiti meni aamulla navettaan, isä lähti kokemaan kalanpyydyksiään noin kilometrin päähän Sieppijärvelle.


Lapset jäävät sisälle pukemaan. Anja kertoo muille, että hänellä on kylmä. Siksi hän pukee leningin lisäksi ylleen siniset pitkät housut ja sinisen villatakin. Päähänsä tyttö laittaa sinisen pipon, jossa on valkoisia raitoja ja jalkoihinsa nahkaiset, kumipohjaiset pikkukengät, lipposet.


Anjan isä käväisee järveltä palatessaan veljensä luona ja kiirehtii sitten kotiin vaihtamaan vaatteita. Muonion posti menee kiinni puolilta päivin ja isän pitää ehtiä postiin ennen sitä. Anja seisoo aidalla, peltojen kulman ja metsän rajassa, noin 70 metrin päässä kotoaan. Kaksi vuotta Anjaa vanhempi veli, Reijo, on ulkona. Hän kutsuu Anjaa. ”Enkä tule”, tyttö vastaa. Reijo menee sisälle.


Navetasta tullessaan äiti ripustaa pyykit kuivumaan ja ehtii pirttiin puoli yhdentoista maissa. Mennessään äiti huutelee Anjalle. ”Täällä minä olen”, tyttö vastaa. Hän on puiden takana näkymättömissä.


Kello 11:n maissa Anjan isä on valmiina kirkolle lähtöön. Vaikka Kerässieppi on osa Enontekiötä, sieppiläiset asioivat parinkymmenen kilometrin päässä Muonion kirkolla. Enontekiön kirkonkylään, Hettaan, on maantietä matkaa liki sata kilometriä.


Perheessä on tapana kutsua lapset sisälle isän lähtiessä. Äiti huutelee Anjaa. Kun lapsi ei vastaa, äiti ottaa mukaansa 11-vuotiaan isosiskon ja he menevät paikalle, missä Anja oli viimeksi. Lähellä on vesikuoppa, jonka äiti ja tytär käyvät tarkistamassa.


Anjan isä lähtee etsimään tytärtään. Hän kävelee Kerässiepistä Puolitaipaleeseen johtavalle polulle. Sen hiekka- ja mutapaikoissa on pienten kenkien jäljet, jotka johtavat metsään, pois kylästä. Koska askelten väli on pitkä, isä arvelee Anjan juosseen.


Isä pystyy seuraamaan tyttärensä jälkiä noin kilometrin verran suolle Raijanselän ja Raijanvaaran väliin. Siellä isä päättelee jäljistä, että tyttö on mennyt Puolitaipaleen polulta vasemmalle, lännen puolelle metsään. Isä huutelee tyttöä. Tuulen takia voimakas kaiku vastaa Raijanselästä. Isä lopettaa huutamisen, kun ajattelee kaiun johtavan tyttöä harhaan.


Anjan isä palaa kylään ja hälyttää kyläläisiä avuksi etsimään. Tytön äiti on kuitenkin jo lähettänyt yhden tyttäristä naapuriin pyytämään apua.


12-vuotias viestinviejä juoksee naapuriin. Tyttö on säikähtäneen oloinen ja hengästynyt. Naapuri, Iisakki Sieppi, kyselee syytä, ja tyttö kertoo pikkusiskonsa kadonneen metsään niin, ettei isä löydä häntä. Sieppi lähtee saman tien liikkeelle tarkistamaan lähellä olevaa maastonkohtaa, mutta joutuu palaamaan takaisin ilman havaintoja Anjasta.


Noin kello 12.00 kyläläiset ovat saaneet kokoon jo 30 etsijän joukon. Iisakki Sieppi lähtee uudelleen hakemaan tyttöä. Nyt hän suuntaa Raijanselkään. Laskeutuessaan vaarasta Muonion ja Enontekiön rajalinjaa pitkin Pahajoen suuntaan hän istahtaa lepäämään ja kuulee itkunsekaisen äänen Pahajoen suunnasta. Hän nousee ja kiirehtii joelle. Mennessään hän kuulee saman äänen kolme kertaa. Mies kutsuu tyttöä saamatta vastausta. Kiirehtiessään joelle hän kompastuu ja loukkaa itsensä niin, ettei pysty jatkamaan matkaa.


Kello 15.30 Iisakki Siepin miniä soittaa tämän pyynnöstä Kerässiepin ainoasta puhelimesta Muonion virkaatekevälle nimismiehelle Juhani Lihtoselle ja pyytää apua kadonneen tytön etsimiseksi. Lihtonen pyytää soittamaan kahden tunnin päästä uudelleen, ellei tyttöä löydetä sitä ennen.


Kello 17.30 nimismiehelle soitetaan uudestaan. Lihtonen ei vastaa, mutta konstaapeli Hugo Spåre tavoitetaan. Hetken päästä nimismies soittaa ja kyselee tilanteesta.


Kello 18.00 Lihtonen soittaa Muonion Särkijärvelle, Lapin rajavartioston kolmannen komppanian päällikölle Elja Toivoselle ja pyytää virka-apua. Kello 18.50 yksi kanta-aliupseeri, 16 rajajääkäriä ja kaksi koiraa lähtevät Kerässieppiin.


Illalla Lihtonen soittaa Enontekiön lomalla olevalle nimismiehelle Bertil Öhmanille ja kertoo lapsen eksymisestä. Lihtonen ja Öhman sopivat, että etsintä on viisainta hoitaa Muonion suunnasta. Hettaan on Siepistä maantietä 98 kilometriä, Muonioon 20.


Kello 19.00–20.00 Muoniosta tulee ensimmäinen 50–60 henkilön etsintäryhmä perille Kerässieppiin. Rajavartioston miehet ehtivät kylään samoihin aikoihin, ja ryhmä haravoi ketjussa maastoa Kerässieppi–Puolitaival-polun suuntaisesti noin kahden kilometrin päähän Pahajoesta. Sen jälkeen haravoidaan Kerässieppi–Muonio-tien sivuja. Rajan koira seuraa jälkeä Pahajoen rantaan. Etsijät eivät mene yli, koska tietojen mukaan Anja pelkää vettä eikä ylitä jokea.


Kello 21.00 Muonion yhteiskoulun rehtori Aapo-Matti Salmi lähtee Kerässieppiin koululaisryhmän kanssa. Siepissä Iisakki Sieppi kehottaa Salmen ryhmää haravoimaan kuntien välisen rajalinjan suuntaan Pahajoelle. Joen rannasta löytyvät pienet yksinäiset jäljet, jotka johtavat yläjuoksulle. Jäljen pituudeksi mitataan 18,5 senttiä.


Rehtorin ryhmä pystyy seuraamaan jälkiä Puolitaipaleen polulle saakka. Kun jäljet eivät enää näy ja ryhmä on väsynyt, he palaavat Kerässieppiin. Sieltä soitetaan Muonioon ja pyydetään lisää etsijöitä.


”Oli lämmin kevät, routakin jo sulanut. Olimme kaivamassa ojaa, kun kyläläiset hälytettiin Anjaa etsimään. Etsimme ensin läheltä mutta myöhemmin, kun etsintäketjut jo liikkuivat, menimme Pahajokivarteen. Odotimme sillalla, jos Anja tulisi sinne. Myöhemmin selvisi jäljistä, että lähdettyämme tyttö oli mennyt siitä. Jos olisimme jääneet, hän olisi tullut syliin.”


Oula Mäkinen, Kerässieppi

Tapahtumat lauantaina 25.5.1963

Kello 8.00 muoniolainen Heikki Roimaa ja neljä muuta miestä lähtevät Muoniosta Kerässieppiin etsimään Anjaa.


Perillä Iisakki Sieppi kertoo muiden etsijäryhmien olevan Pahajoen itäpuolella. Roimaa ja muut kävelevät Puolitaipaleen polkua Pahajoelle, ylittävät joen ja lähtevät Pahajoenkangasta kohti Outtakkaa.


1,5–2 kilometrin päässä joesta miehet näkevät poropolulla pienten kenkien jäljet. Jäljet ovat kävelyjälkiä, suuntana Outtakka. Muita jälkiä ei havaita.


Miehet jatkavat Outtakkaa kohti ja havaitsevat jäljet toistamiseen. He arvelevat jälkiä Anjan jättämiksi. Myöhemmin Anjan isä varmistaa olettamuksen oikeaksi.


Ketju seuraa jälkiä Putkiojalle, noin 200 metrin päähän Pahajoesta. Viimeiset jäljet näkyvät 20 metrin päässä Putkiojasta. Jälkien löytöpaikasta on kymmenisen kilometriä Kerässieppiin.



Kadonneen lapsen etsinnöissä mukana rajavartioston kapteeni Elja Toivonen, Muonion nimismies Eero Koponen ja Kolarin nimismies Matti Lehtinen.
Kun muita jälkiä ei enää löydy, kaksi Roimaan ryhmän miestä lähtee viemään ilmoitusta jäljistä toisille. Roimaa ja kaksi muuta jatkavat Outtakankieliseen, jossa tarkastavat polkuja. Uusia jälkiä ei enää löydy.


Kapteeni Toivonen on lauantaina yhteydessä Lapin Rajavartioston esikuntaan Rovaniemelle ja pyytää lentokalustoa apuun, koska etsinnästä tiedetään tulevan vaikean. Kopteri on kuitenkin rikki. Toivonen pyytää myös lisää rajamiehiä, sillä Särkijärveltä oli kaikki mahdollinen etsijävoima jo metsässä.


Lauantaina Anjan etsinnöissä on noin sata ihmistä, rajamiesten ja poliisien lisäksi vapaaehtoisia.

Tapahtumat sunnuntaina 26.5.1963

Kello 7.00 Muonion nimismiehelle Eero Koposelle ilmoitetaan Kerässiepin etsinnästä. Koponen on palannut työmatkalta Helsingistä myöhään edellisenä iltana. Hän lähtee heti Kerässieppiin. Sieltä hän soittaa rajavartiostoon Toivoselle ja pyytää häntä tulemaan Sieppiin.


Lihtonen, Koponen ja Toivonen näkevät tilanteen vakavuuden. Etsijäryhmiä on jo paljon, ja jo kuljetusten ja muonituksen järjestämiseksi etsintäorganisaatio on välttämätön. Päivä on lämmin, mittari nousee pariinkymmeneen asteeseen.


Putkiojalle, josta viimeiset varmat jäljet kadonneesta löytyivät, perustetaan etsintäkeskus. Rajamiehet vetävät viestiyhteydet Putkiojalta Kerässieppiin, noin kymmenen kilometrin päähän ja pystyttävät teltat Putkiojalle.


Putkiojan vanhimmaksi määrätään rajaluutnantti Henttinen ja konstaapeli Veikko Rajalin Muoniosta. He jakavat etsijöille etsintäalueet. Koponen ja Toivonen jäävät Kerässieppiin. Varsinainen suuretsintä alkaa.


Ylimuonion, Hetan, Raattaman ja Ketomellan suunnista lähtee etsintäryhmiä Putkiojaa kohti. Eero Koponen on yhteydessä apulaispoliisitarkastaja Korpiseen ja pyytää etsintäapua ja lentokalustoa avuksi.


Sunnuntai-iltana Koponen menee Putkiojan tukikohtaan. Muonion apteekkari Sipilä jää Kerässiepin tukikohtaan ohjaamaan etsijöitä Putkiojalle.


Putkiojalla Koponen toteaa etsinnän ulottuneen jo Outtakan pohjoispuolelle. Etsintä on tehty järjestelmällisesti maastokuvioittain ja ja etsityt alueet on merkitty keskuskarttaan. Maastossa olleet ryhmät ovat olleet radioyhteydessä tukikohtaan. Ilmoituksia varmoista jäljistä ei ole saatu.


Sunnuntaina ja seuraavana yönä etsijöitä on jo nelisensataa.

Tapahtumat maanantaina 27.5.1963

Anjan sinivalkoraitainen pipo löytyy Raijanselästä, noin kahden kilometrin päästä tytön kotoa. Etsijät arvelevat lakin pudonneen tytön päästä jo perjantaina.


Maanantaina alueen itäpuolelle ilmestyy pieni lentokone, joka risteilee jonkin aikaa alueen yllä. Päivällä nimismies Koposelle ilmoitetaan, että Ilmavoimien helikopteri Utista tulee etsintöihin. Se laskeutuu Kerässieppiin iltakahdeksan maissa ja tekee etsintälentoja vielä illan mittaan.


Maaston haravointi jatkuu herkeämättä. Yöt ovat valoisia ja päiviä viileämpiä eikä haravointia tarvitse keskeyttää. Etsittävä alue on valtava, noin 400 neliökilometriä. Osa siitä on tunturia, ja tiettömässä erämaassa on paljon pieniä jokia ja tiheää risukkoa.


Osa alueesta haravoidaan uudelleen, koska sunnuntain haravointi oli epätarkka ja etsinnän johto tietää, että kadonnut saattaa palata jo etsitylle alueelle.


Maanantaina etsijöitä on noin 700, ja suuri osa heistä on vapaaehtoisia. Lähes jokainen kynnelle kykenevä muoniolainen on mukana, ja auttajia ilmaantuu aina Etelä-Suomesta ja Ruotsista asti.


Maanantaina sää lämpenee edelleen, kirkolla on 25,1 astetta lämmintä. Ensiapuasema Iisakki Siepin talon ulkorakennuksessa hoitaa hiertyneitä jalkoja. Illalla ukkoskuuro häiritsee etsintöjä tunnin verran.

Tapahtumat tiistaina 28.5.1963

Etsintä jatkuu entiseen tapaan. Yhä lisää vapaaehtoisia tulee avuksi, ja väsyneiden tilalle löytyy levänneitä kävelijöitä. Lapin rajavartioston kaikki voimat on värvätty etsintään. Enimmillään rajamiehiä on mukana 168.


Eero Koponen pyytää Ruotsin maaviskaalin välityksellä yksityistä helikopteria apuun, ja se tulee Kiirunasta tiistaina. Ruotsalaiskopteri lentää etsintälentoja kaksi vuorokautta.



Anjaa etsittiin Muonion Kerässiepissä myös helikopterilla.
Helikopterit keskittyvät haravoimaan tunturialueita ja etsintäalueiden reunoja. Lisäksi tarkastetaan joet ja purot.


”Minut määrättiin ilmavoimien helikopteriin tähystäjäksi. Kopterissa oli konekivääriampujan lasikuvullinen kotelo alla, ja kuvusta oli mahdottoman hyvä näkyvyys maahan. Minulle kerrottiin, että tyttö saattaa pelätä kopteria ja piiloutua. Ei jäänyt sellaista oloa, että mentiin tytön yli havaitsematta häntä.”


Orvo Öhman, Muonio


”Kuljimme yhden hyväkuntoisen kaverin kanssa poropolkua Pahakuruun. Noin puolen kilometrin päässä kämpästä näimme rapakossa pikkulapsen jäljet ja olimme varmoja, että Anja on mennyt siitä. Jäljistä ilmoitettiin Koposelle ja hän olisi mielellään lisännyt etsijöitä Enontekiön puolelle aluetta. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lisäväki ole tarpeen. Kun menimme myöhemmin kopterilla tarkastamaan jälkiä, ne oli tallattu näkymättömiin.”


Jaakko Martimo, Muonio

Tapahtumat keskiviikkona 29.5.1963

Keskiviikkona maastossa on 400–500 ihmistä. Rovaniemeltä tuodaan kumiveneitä. Muonion kunnanlääkärin Saga Palmbergin välittämän arvion mukaan Anja voi hyvinkin pysyä hengissä ainakin kymmenen vuorokautta, jos saa vettä juodakseen eikä ole loukkaantunut. Tieto antaa lisää virtaa etsijöille.


Etsintäorganisaation johdon pitää miettiä etsintöjen rahoitusta. Nimismies Koposen arvion mukaan lähinnä muonitukseen menee 2 500 markkaa päivässä. Muonion KOP:n konttoriin avataan tili kulujen kattamiseksi.


”Koponen yritti saada valtioneuvostolta jonkinlaisen lupauksen rahasta. Sieltä tuli kielteinen vastaus. Olin mukana palaverissa, jossa Koponen kysyi, miten me jatkamme tätä vai jatkammeko ollenkaan, kun avustusta ei tule. Olimme kaikki yhtä mieltä, että otamme rahoituksen yhdessä vastuullemme, ettei Eeron tarvitse yksin vastata kuluista.”


Jaakko Martimo

Tapahtumat torstaina 30.5.1963

Etsintäketjut jatkavat haravoimista. Suuri osa etsijöistä on ollut mukana alusta asti, nukkuen vain muutamia tunteja. Torstaina helle hellittää ja lämmintä on enää noin 14 astetta.


Sisäasiainministeriö ilmoittaa, että kulut korvataan. Neste Oy lupaa maksaa polttoaineet.


Etsintään osallistuvilla on mukanaan vähintään kahden päivän muonat. Lisäksi ulkopuolinen muonitusapu, etenkin säilykkeet ja mehutiivisteet, ovat tarpeen. Niitä saatiin kauppiailta ja Ruotsistakin Kerässieppiin.


Torstaina helikopteri tarkastaa muun muassa maakotkan pesän. Vesistöjä naarataan.


Oululainen leskirouva tekee kartan, jossa hän kuvailee Anjan kulkureittiä ja pyytää tarkastamaan paikan kahden kilometrin päästä Anjan kotipihalta. Kartta toimitetaan etsijöille. Selvänäkijä Aino Kassiseltakin tulee viesti, jonka mukaan Anja löytyy vanhan kenttäsahan alueella olevan lautaläjän alta. Vihje tarkistetaan, jottei myöhemmin tule sanomista.

Tapahtumat perjantaina 31.5.1963

Epäilyt Anjan hukkumisesta hälvenevät hieman, kun naaraukset eivät johda tulokseen.


Etsintäaluetta laajennetaan ja naarauksia jatketaan. Merivartiolaitoksen vesitaso tulee tekemään etsintälentoja. Lisää apua tulee Sodankylästä, Rovaniemeltä, Pirttikoskelta ja Kolarista. Väkeä tulee niin paljon, että sorapintainen tie pettää paikoin.


”Etsijöitä tuli Helsingistä asti. Olin Ruototunturin laidalla ketjussa, jossa toisella puolella oli helsinkiläinen professori ja toisella puolella joku metallimies Jyväskylästä. Professorin vieressä oli paikallinen, joka neuvoi professoria miten kuljetaan. Taisi joku paikallinen kannattaa reppunsakin professorilla.”


Orvo Öhman

Tapahtumat lauantaina 1.6.– sunnuntaina 2.6.1963

1. divisioonasta Oulusta komennetaan 30 miehen etsintäjoukko Anjan etsintöihin. Edessä on helluntai ja kaksi pyhää, ja niiden aikana on tarkoitus tehostaa haravointia vielä entisestään. Myös sukeltajia on apuna. He tutkivat ainakin kaksi tunturijärveä.


Maaherra Martti Miettunen lentää etsintäalueella. Sunnuntaina maastossa on 60 etsintäketjua eli yli tuhat ihmistä.


”Pahakuruun helikopterilla tuodulta sukeltajalta puuttui toinen räpylä. Maaherra oli lähdössä Hetasta lentokoneella tutustumaan etsintään ja räpylä laitettiin maaherran koneeseen mukaan. Olin silloin radistina opastamassa lentäjää. Hän kallisti koneen siipeä maata kohti ja pudotti räpylän juuri oikeaan paikkaan. Maaherra piti tiukasti kahvoista kiinni.”


Orvo Öhman

Tapahtumat toisena helluntaipyhänä 3.6.1963

Suuretsintä lopetetaan tuloksettomana.

Tapahtumat keskiviikkona 5.6.1963

Bernt Granqvist on tullut tiistai-iltana kalastamaan Perilänjärvelle.


Kello 5.00 hän lähtee järveltä Ullatievassa olevalle metsäpalstalleen. Häneltä on jäänyt sinne kirves ennen Anjan katoamista. Granqvist on ollut Anjan etsinnöissä, ja kun ne loppuvat, Granqvist palaa jatkamaan latvusten raivausta noin kuuden kilometrin päässä Hetasta olevalle palstalle.


Granqvistin tullessa Perilänjärveltä Ullajärvelle johtavalle polulle hän näkee harjun laella, polun ylittävän talvitien sivulla sinisen vaatteen. Lähempänä Granqvist näkee sen olevan pieni sininen villatakki. Takki on noin puolimetrisen maaleikkauksen reunalla niin kuin se olisi siihen asetettu. Maa on karkeaa soraa, eikä jälkiä näy.


Muistolaatta Ullajoen rannalla lähelle paikkaa, mistä Anja Kumpurinne löydettiin kuolleena 5.6.1963. KUVA: Kontiainen Jarmo
Villatakki toimitetaan aamulla nimismies Bertil Öhmanille Hettaan. Hän lähettää sen poliisiautolla Kerässieppiin, jossa Anjan vanhemmat tunnistavat takin.


Saatuaan tiedon siitä, että kyse on Anjan villatakista ja koska vieläkin on pieniä toiveita tytön löytymisestä elävänä, Öhman pyytää virka-apua kollegaltaan Eero Koposelta. Suuretsintä alkaa uudestaan.


Granqvist jää etsimään Anjaa. 2–3 tunnin etsintä ei tuota tulosta.


Kello 13.30 kapteeni Toivonen, joukko rajamiehiä ja koira lähtevät Särkijärveltä uudelleen etsintään. Muoniossa tehdään hälytys etsijöiden kokoamiseksi.


Enontekiöltä, Muoniosta ja rajavartiostosta kokoontuneiden etsijöiden tukikohta perustetaan Perilänjärven rantaan. Väki jaetaan ryhmiin ja niille jaetaan haravoitavat maastokuviot. Sovitaan, että etsinnän päättymisen merkiksi ammutaan yksi laukaus.


Kello 19.30 Enontekiön Vuontisjärvellä asuva Samuel Keskitalo saa tiedon Ullatievasta löytyneestä Anjan takista. Hän kerää etsijäryhmän, johon kuuluvat myös Aatu Vuontisjärvi, Eino Kangasperko ja Eino ja Reino Keskitalo. He menevät veneellä etsintäalueelle. Ensin he käyvät katsomassa, onko Anja käynyt Eino Keskitalon laavulla. Merkkejä siitä ei ole, ja miehet lähtevät ketjussa etenemään Ounasjokivartta ylävirran suuntaan.


Samuel on ketjussa lähimpänä jokea. Noin 300 metrin päässä Ullajoen suusta etelään hän näkee punaruutuisen vaatteen ja lähempänä toteaa löytäneensä pienen tytön ruumiin. Anja oli matalassa rantavedessä, vasen jalka kevyesti kivenkolossa ja oikea käsi kiinni jokirannan pajussa. Pää on osittain pinnalla. Vettä on nelisenkymmentä senttiä.


Anja löydetään iltayhdeksältä. Nimismies käy paikalla ennen kuin pieni vainaja kuljetetaan Hettaan nimismiehen virkatalolle. Äiti ja isä tunnistavat hänet, ja sen jälkeen kajahtaa laukaus merkiksi metsässä oleville.


Myöhemmin todetaan Anjan kuolleen todennäköisesti kaksi tai kolme päivää ennen löytymistä. Hän oli elossa, kun päätös suuretsinnän lopettamisesta tehtiin. Anja vaelsi paljon kauemmaksi kuin etsijät uskoivat ja mihin etsinnät kohdistettiin. Arvioiden mukaan pieni tyttö vaelsi 60, ehkä jopa 80 kilometriä veden ja ylivuotisten marjojen turvin. Niitäkään hän ei enää viimeisinä päivinään syönyt.


”Aatu Vuontisjärvi soitti minulle Anjan löytymistä edeltävänä iltana ja kertoi unesta, jossa Eino Keskitalo oli tarkasti nähnyt, missä tyttö on. Hän sanoi, että viisi Vuontisjärven miestä oli seuraavana päivänä lähdössä tarkistamaan paikkaa ja pyysi mukaan. Sanoin, etten voi lähteä, koska olen radistina. Tyttö löydettiin paikasta, josta uni kertoi.”


Orvo Öhman

Tapahtumat torstaina 13.6.1963

Anjan hautajaispäivä on kylmä. Muoniossa sataa 15 senttiä lunta. Hautajaisväellä on vaikeuksia päästä kesärenkailla kirkkoon.


Anjan siunaustilaisuudessa on 800 ihmistä Enontekiöltä ja Muoniosta. Yhteiskoulun pojat kantavat pienen arkun kulleroin koristettuun kuoriin. Siunauksen jälkeen arkku kuljetetaan Reuhalanmaan hautausmaalle. Muistotilaisuus on Kerässiepissä.


”Tulin aamulla etelästä. Levin kohdalla huomasin, että tunturi oli aivan ruskassa, oranssina. Pallaksetkin olivat osittain ruskassa. Tuli semmoinen mieleen, että luontokin suree.”


Orvo Öhman

Raskas vaellus ei ollut turha

Ullatievan kevytkulkuinen jäkälikkö vaihtuu ensin suoksi ja sitten jokivarren vaikeakulkuiseksi pajukoksi. Ullajoen yli pääsee helposti puunrungoista tehtyä siltaa myöten. On lämmintä, hilla kukkii ja Ounasjoki virtaa vasemmalla puolella.


Anjan löytöpaikalla on kaksi korutonta kylttiä, joissa kerrotaan tapahtumasta 50 vuotta ja 10 päivää sitten. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun yli 30-henkinen retkikunta korjailee kylttejä ja hiljenee sitten. Sytytetään kaksi kynttilää ja SPR:n Oulun piirin valmiuspäällikkö Markku Grip pitää lyhyen puheen.


Vapepalaisten vaellus kulki samoja maita, joita Anja kulki 50 vuotta sitten. Löytöpaikalla on kaksi korutonta kylttiä, joissa kerrotaan pienen tytön kohtalosta KUVA: Kontiainen Jarmo
Anjan etsintä oli ensimmäinen suuretsintä Suomessa. Se oli ankara opetus siitä, että maassa tarvitaan tehokas organisaatio samanlaisten tapausten varalta. Maaseudun Sivistysliitto esitti, että maahan perustetaan organisaatio, joka voisi viranomaisten kanssa järjestää nopean ja tehokkaan etsinnän katoamistapauksissa. MSL:n mielestä Suomen Punainen Risti voisi ottaa koordinoinnin hoitaakseen.


Aloite johti vapaaehtoisen pelastuspalvelun perustamiseen vuoden 1964 maaliskuussa. Silloin mukaan lähti kolmisenkymmentä järjestöä, nyt niitä on 50.


Vapepalaisten retken Enontekiölle järjestänyt vaalalainen Vapepaaktiivi ja kouluttaja Lauri Ratava on perehtynyt tarkasti Anjan etsintään.


Hän on kulkenut samoissa maastoissa kuin Anja aikoinaan ja haastatellut monia etsinnässä mukana olleita.


Ratava antaa Anjan etsinnän organisoinnille hyvän kouluarvosanan, kahdeksikon ja yhdeksikön väliin. Etsintä tehdään aina sen hetkisen tietämyksen mukaan, ja aikoinaan oli tieto, että Anja pelkää vettä. Etsintää ei osattu laajentaa aluksi riittävän laajaksi eikä luotettu tarpeeksi koiran vainuun, Ratava sanoo.


Ratavan mukaan rajamiesten, poliisien ja muualta tulleiden vapaaehtoisten voimin Anjan katoamispäivänä aloitettu etsintä alkoi ihan oikein lähietsinnällä, vaikka Anjan omaiset ja kyläläiset olivat sitä jo tehneet. Nykyistenkin oppien mukaan etsiminen aloitetaan lähietsinnällä ja apuna käytetään koiria. Nykyään käytetään usein niin sanottuja id-koiria, jotka tunnistavat yksittäisen hajun ja pystyvät seuraamaan sitä jopa vuorokauden päästä.


KUVA: Kontiainen Jarmo
Perinteisesti etsintä on tehty kymmenien ihmisten muodostamien etsintäketjujen avulla. Ratava uskoo että tulevaisuudessa käytetään yhä useammin etsintätapaa, jossa kolmen hengen porukalle annetaan oma, pieni lohko. Näin etsintä saadaan nopeasti ja tehokkaasti käyntiin.


– Lisäksi kolmen hengen porukka on tarkempi.


Vapepan rahoitus tulee Raha-automaattiyhdistyksen kautta. Ratavan mielestä rahoituksen pitäisi tulla sisäministeriöltä ja summan pitäisi olla 1,5–2 miljoonaa euroa vuodessa.


Nyt Oulun ja Kainuun piirin 2 000 vapaaehtoisen vapepalaisen työ hoidetaan 10 000 eurolla vuodessa. Poliisi maksaa etsijöiden matkakulut, mutta muuta he eivät vaivoistaan saa, saavat sentään ruuan koulutuspäivinä.


– Sitä oikein ihmettelee, että silti jaksavat tehdä tätä työtä.

Hätähuuto kuului kauas Kerässiepistä

Viisivuotias Anja katosi kotipihaltaan pienestä Kerässiepin kylästä aamupäivällä 24. toukokuuta 1963. Tytön etsintä alkoi heti, ja jo kahden päivän päästä se muuttui suuretsinnäksi.


Hätähuuto Kerässiepistä kantautui koko maahan. Etsinnässä oli enimmillään yli tuhat ihmistä. Etsintäketjussa oli vierekkäin enontekiöläinen nuorimies, helsinkiläinen professori ja metallimies Jyväskylästä. Huoli pienestä tytöstä oli kaikkien yhteinen.


Suuretsintä päättyi 11 päivää tytön katoamisen jälkeen ja alkoi tauon jälkeen uudelleen. Anja löytyi kuolleena 5. kesäkuuta läheltä Hetan kirkonkylää. Hän oli kulkenut kauemmaksi kuin kukaan uskoi ja kauemmaksi kuin etsintäketjut ylsivät. Vaikka Kerässiepistä on Hettaan suorinta tietä vain 35 kilometriä, oli tyttö arvioiden mukaan vaeltanut ainakin 60 kilometriä, ehkä paljon enemmänkin vain ylivuotisten marjojen ja veden voimalla.


Etsittävä alue oli valtava. Siitä huolimatta se haravoitiin tarkasti. Etsijät löysivät muun muassa alueella aiemmin liikkuneen kirjailija Yrjö Kokon kadoksissa olleen kiikarin linssin suojuksen ja yhden rannekellon.


Moni asia olisi voinut suuroperaatiossa mennä toisin ja etsinnän päätös olisi aivan hyvin voinut olla onnellinen. Yksi asia on varma. Anjan kuolema ei ollut turha, sillä se herätti suomalaiset perustamaan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun.
Vapepa on pelastanut monta anjaa.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
105 vuotta kateissa olleen saksalaisen sotalaivan hylky löytyi, yli 800:n hengen miehistöstä yksikään ei pelastunut
SMS Scharnhorstin etsinnät aloitettiin viisi vuotta sitten, Falklandinsaarten taistelun sadannen vuosipäivän kunniaksi.


SMS Scharnhorst kuvattuna 1900-luvun alussa. (KUVA: CAY JACOB ARTHUR RENARD / U.S. NAVAL HISTORICAL CENTER)





Jussi Salmela HS
Julkaistu: 7.12. 9:07



ENSIMMÄISESSÄ maailmansodassa käytössä ollut saksalainen panssariristeilijä SMS Scharnhorst löytyi Falklandsaarien edustalta. Laivan upotti Britannian laivasto 105 vuotta sitten.

Asiasta kertoo muun muassa Britannian yleisradioyhtiö BBC.

Panssariristeilijä Scharnhorst oli saksalaisen vara-amiraalin Maximilian von Speen laivueen lippulaiva. Se upposi päivää vaille 105 vuotta sitten, joulukuun 8. päivänä vuonna 1914. Laivassa oli tuolloin yli 800 miehistön jäsentä von Spee mukaan lukien. Yksikään heistä ei pelastunut.

ETSINTÄRYHMÄÄ johtanut Mensun Bound kertoi BBC:lle, että hylyn löytäminen oli uskomaton hetki.


”Etsimme usein haamuja, mutta kun saimme ensimmäisen havainnon Scharnhorstista, ei ollut epäilystäkään etteikö kyseessä ole Saksan laivaston laiva,” Bound sanoi.

”Näin merkittävä löytö on unohtumaton, koskettava hetki elämässäni.”

Scharnhorstin etsinnät aloitettiin viisi vuotta sitten, Falklandinsaarten taistelun sadannen vuosipäivän kunniaksi.

PANSSARIRISTEILIJÄ otettiin käyttöön vuonna 1907. Nimensä alus sai Napoleonin sotien aikana vaikuttaneen preussilaisen kenraalin Gerhard von Scharnhorstin mukaan.

Vuonna 1909 laiva määrättiin Saksan Itä-Aasian laivueeseen Kiinan Qingdaoon, joka oli tuolloin Saksan siirtomaa-alue. Saapumisensa jälkeen laiva korvasi panssariristeilijä Fürst Bismarckin laivueen lippulaivana.

Seuraavien vuosien aikana laiva teki useita kiertueita Aasian eri satamissa. Sen tehtävä oli käytännössä viedä Saksan lippu näytille eri paikkoihin. Laivassa oli usein kyydissä laivueen komentajia, jotka menivät tapaamaan aasialaisia valtionjohtajia. Laiva oli edusti keisarillista Salsaa esimerkiksi Japanin keisarin kruunajaisissa vuonna 1912.


ENSIMMÄINEN maailmansota syttyi kesällä vuonna 1914. Elokuussa 1914 laivue seilaamaan Tyynellemerelle. Marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1914 Scharnhorst ja muu Saksan Itä-Aasian laivue kohtasivat Britannian laivaston Coronelin meritaistelussa Etelä-Amerikan etelärannikolla.

Britannian laivasto koki taistelussa tappion ja menetti kaksi vanhentunutta panssariristeilijää. Siitä sisuuntuneena Britannian merivoimat määräsi kaksi modernia taisteluristeilijää etsimään ja tuhoamaan saksalaislaivueen.

Tuo määräys koitui lopulta Scharnhorstin kohtaloksi, ja nopeammat sekä järeämmillä tykeillä varustetut brittiläiset taisteluristeilijät upottivat Falklandinsaarten taistelussa myös Scharnhorstin sisaraluksen SMS Gneisenaun. Vara-amiraali von Speen lisäksi taistelussa kuoli kaksi hänen poikaansa.

Von Speen ja Scharnhorstin kohtalo johti myöhemmin uusien sotalaivojen nimeämiseen Saksassa. Toisessa maailmansodassa upposi vara-amiraalin mukaan nimetty ”taskutaistelulaiva” Admiral Graf Spee vuonna 1939 ja taisteluristeilijä Scharnhorst vuonna 1943.



1575706161010.jpeg




 
Viimeksi muokattu:

Ottoville

Ylipäällikkö
Sunnuntai
Näin sää muutti Suomen historiaa
Talvisodassa pakkanen auttoi suomalaisia, mutta pahimmillaan sää on vienyt meiltä ruuan. Sää vaikutti suuresti myös Estonian onnettomuuteen ja Tšernobylin saastepilveen.

Estonian uhria tuodaan armeijan helikopterilla Utön linnakkeelle syyskuussa 1994. (KUVA: PETER JANSSON)





Marko Ylitalo HS ja Esa Lilja HS
Julkaistu: 26.12. 2:00 , Päivitetty: 26.12. 6:12





TALVISODASSA TALVI OLI SUOMEN PUOLELLA
VUONNA 2018 helmi–maaliskuun vaihteessa Suomeen saapui Siperiasta niin kylmää ilmaa, että Ilmatieteen laitos vertasi sitä talvisotatalven kylmäpurkaukseen, jolloin mittari laski alle 40 pakkasasteeseen.

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939. Sää oli vielä tuolloin melko lauhaa: 20 asteen pakkasia mitattiin vain Lapissa. Sää muuttui kuitenkin niin huonoksi, että venäläisten oli pakko lopettaa pommituslentonsa jo kahden ensimmäisen sotapäivän jälkeen. Se mahdollisti Helsingin evakuoinnin.

Vuodenvaihteen jälkeen pakkanen kiristyi. Tammikuun puolivälissä alkoi pakkaskausi, jonka synnytti Grönlantiin ja Norjanmerelle muodostunut vahva korkeapaine. Lämpötila laski koko maassa 30–40 pakkasasteeseen. Paikoin tuuli pahensi pakkasen purevuutta.




Suomalaissotilas tähysti Summassa 14. joulukuuta 1939. (KUVA: SA-KUVA)
HELMIKUU oli entistä hyytävämpi, ja esimerkiksi maan lounaisosassa lämpötila oli lähes kymmenen astetta tavanomaista kylmempää. Selkeitä päiviä oli harvinaisen paljon, mikä helpotti neuvostoliittolaisten tiedustelu- ja hyökkäyslentoja.

Kylmyysennätyksiä kirjattiin ympäri Suomea. Alin lämpötila mitattiin 25. helmikuuta Sodankylässä: pakkasta oli peräti 42 astetta.

”Suomalaiset osasivat jo tuolloin kerrospukeutumisen taidon. Sotaan lähteneet panivat päälle kaikki vaatteensa. Kun jokaisen väliin jäi ilmakerros, sotilaat saattoivat maata lumella jäätymättä”, kertoo historian yliopistonlehtori Pasi Tuunainen. ”Täytyy muistaa, että Suomi oli agraariyhteiskunta. Ei sodankäynti paljon poikennut esimerkiksi savottatouhuista.”

Tuunainen on Itä-Suomen ja Oulun yliopistojen sotahistorian dosentti sekä Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon historian dosentti. Häneltä ilmestyi tänä syksynä suomalaista talvisotataitoa käsittelevä tietokirja Talven soturit.

Hänen mukaansa talvi on sotilaallisesti kova haaste mutta samalla mahdollisuus.

”Suomalaiset osasivat käyttää hyväkseen maastoa mutta myös säätä. Vaikka puna-armeija oli miesmäärältään ja kalustoltaan ylivoimainen, ei se pärjännyt tiestön ulkopuolella suksilla liikkuneille suomalaissotilaille.”

Suomalaiset hiihtojoukot kykenivät saarrostaviin hyökkäyksiin, mottitaktiikkaan ja tehokkaaseen sissitoimintaan. Sen sijaan neuvostojoukoilla oli vain vähän suksia ja vielä vähemmän hiihtotaitoa. Usein he hylkäsivätkin taistelutilanteissa suksensa.

Talvi asettaa vaatimuksia sodan johtamiselle, vaikka talvisin taisteluissa yleensä sovelletaan samoja taktisia periaatteita kuin muinakin vuodenaikoina. Lumi kuitenkin hidastaa liikkumista ja pimeys heikentää näkyvyyttä.

”Johtajien aikalaskelmat usein pettivät talvisodassa. Paleltumia tuli erityisesti tammikuun alkupuoliskon pakkasilla, ja varsinkin sellaisille joukoille, joita kuljetettiin avoimilla kuorma-autojen lavoilla. Evakuointia odottaneiden haavoittuneiden osa oli erityisen ankara.”

Huollon järjestämiseen täytyi muutoinkin kiinnittää huomiota, sillä sen tarve kasvoi kylmässä. Itämeren jäätyminen tyrehdytti laivaliikenteen, joten suomalaiset aurasivat Vaasan ja Uumajan välille Merenkurkun jäätien, ja sitä pitkin Ruotsista pystyttiin kuljettamaan sota- ja elintarvikkeita Suomeen.

SIITÄ huolimatta, että Suomen puolustusvoimat oli koulutettu toimimaan kaikkina vuodenaikoina, talvisodan karu sää paljasti merkittäviä puutteita kenttäarmeijan toimintakyvyssä ja varustuksessa. Pahinta oli talvivaatetuksen niukkuus. Kenttäsairaaloihin jouduttiin ajoittain lähettämään paleltumien takia enemmän sotilaita kuin haavoittuneita.

Pakkasesta oli muutakin riesaa: Tykistö oli pulassa, kun iskusytyttimet jäätyivät eivätkä kranaatit räjähtäneet – lähes kolmasosa jäi suutareiksi. Ilmavoimissa koneiden moottorit eivät käynnistyneet ja lentopalveluohjeissa jo alle 15 asteen pakkanen määriteltiin ”vakavaksi lentoesteeksi”. Asetyypeistä etenkin konetuliaseet olivat epävarmoja talvioloissa, ja kivääreiden lukot jumittuivat. Samankaltaisia ongelmia oli molemmin puolin rintamalinjaa, venäläisillä vielä enemmän kuin suomalaisilla.

Pasi Tuunaisen mukaan sää oli kuitenkin ehdottomasti Suomen eduksi. Luonto oli vastustaja, jonka venäläiset olivat aliarvioineet täysin. Josif Stalinin nimittämä valloitusarmeijan päällikkö, Leningradin alueen sotilaskomentaja, marsalkka Kirill Meretskov oli arvellut valloittavansa Suomen 12 päivässä – sota loppui vasta 105 päivän jälkeen.

Talvisodan jälkeiset kaksi talvea olivat niin ikään erittäin kylmiä, ja ne kuuluvat 1900-luvun kylmimpiin. Kaikkein kylmintä Helsingissä oli ensimmäisenä jatkosotatalvena vuodenvaihteessa 1941–1942.

  


Tšernobylin ydinvoimalan reaktorin päälle rakennettiin pian onnettomuuden jälkeen suojakuori. Kuva ydinvoimalasta vuodelta 1990. (KUVA: ARNOLD DRAPKIN)
SADE LASKI TŠERNOBYLIN SAASTEET SUOMEEN
LAUANTAIN vastaisena yönä 26. huhtikuuta 1986 Tšernobylissä, lähellä Prypjatin kaupunkia sää oli sumuinen. Pintatuulet olivat hyvin heikkoja ja niiden suunta vaihteli. Prypjat sijaitsee Ukrainassa, silloisessa Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa.

Säällä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta siihen, mitä tuolloin tapahtui: maailman vakavin ja tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Räjähdys tuhosi yhden Tšernobylin ydinvoimalan reaktoreista ja nosti radioaktiivista ainetta ilmakehään. Siihen säällä kuitenkin oli vaikutusta, mihin saastepilvi kulkeutui.

Onnettomuusyönä Euroopan säätilaa hallitsi Neuvostoliiton länsiosien yllä sijainnut korkeapaine ja Islannista Luoteis-Eurooppaan ulottunut matalapaine. Skandinaviaan muodostui oma matalankeskus, joka siirtyi Norjanmerelle ja teki tilaa etelästä työntyneelle poikkeuksellisen lämpimälle ilmamassalle.

Onnettomuuspaikan kohdalle muodostui tuulikanava, joka ulottui suoraan Suomeen.

Tšernobylin voimalan tuhoutuneesta neljännestä ydinreaktorista levisi radioaktiivista ainetta kapeana mutta tiiviinä massana yli kilometrin korkeudelle ilmakehään. Reaktorista vapautuneet kaasut, savu, hiukkaset ja kappaleet levisivät lähes esteettä ulkoilmaan, koska ydinvoimalaitoksessa ei ollut suojarakennusta. Voimakkaat ilmavirrat kuljettivat samusumua länteen ja luoteeseen.

Puolitoista vuorokautta myöhemmin radioaktiivinen saastepilvi oli kulkeutunut Baltian yli ja saavuttanut Itämeren nykyisen Latvian rannikolla. Kylmän meren ylle levittäytynyt pilvi kääntyi kohti Suomea, ja sunnuntaina päivällä säteilymittarit hälyttivät Nurmijärvellä ja illalla jo Kajaanissa. Kainuussa pilvi kohtasi säärintaman, joka esti radioaktiivisten aineiden kulkeutumisen Lappiin.






Maaperästä mitattiin radioaktiivisuutta Tšernobylin läheisyydessä vuonna 1987. (KUVA: MONDADORI PORTFOLIO)

NEUVOSTOLIITTO kertoi onnettomuudesta ulkomaailmalle vasta maanantai-iltana sen jälkeen, kun Forsmarkin ydinvoimalan työntekijät Ruotsissa – yli tuhannen kilometrin päässä onnettomuusalueelta – olivat havainneet kohonneita säteilyarvoja.

Suomessa Ilmatieteen laitoksella meteorologina työskennellyt Ilkka Juga oli päivystysvuorossa ja muistaa päivän olleen kaoottinen.

”Saasteet kulkeutuivat Suomen kohdalle etelän ja kaakon välisen lämpimän ilmavirtauksen mukana, mutta ratkaiseva tekijä oli sade, joka toi saasteet maahan. Oli tuskaisaa hommaa yrittää selvittää seuraavan päivän säätä, koska ei ollut itsestään selvää, millä paikkakunnilla vettä tulee satamaan”, kertoo Juga, joka työskentelee Ilmatieteen laitoksella edelleen, nykyisin ylimeteorologina ja tutkijana.

Huhtikuun viimeisten päivien sää oli Etelä-Suomessa poikkeuksellisen lämmin: Helsingin Kaisaniemessä mitattiin sunnuntaina 18,2 astetta ja maanantaina peräti 19,4 astetta, joka oli silloinen lämpöennätys. Tosin virkamieslakon takia osa havainnosta jäi tekemättä.

Tiistaina, neljäntenä päivänä onnettomuudesta, radioaktiivisia hiukkasia valui maanpintaan etenkin Etelä-Suomen sisäosissa ja keskiosissa, joissa oli paikoin hyvinkin voimakkaita sadekuuroja. Hämeenlinnan kohdalla ukkosti, ja suurimmillaan sateet olivat Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja Etelä-Karjalassa. Pahimman laskeuman alle jäivät Kymenlaakso, Itä-Häme ja Pirkanmaa.

Koillisesta virrannut arktinen ilma puhdisti hitaasti Suomen ilmakehää. Tehokkaimmin sitä puhdistivat kylmää rintamaa edeltäneet sateet, mutta ne myös saastuttivat maastoa paikallisesti. Jos sää olisi ollut poutainen, olisi laskeuma raskaimpia hiukkasia lukuun ottamatta kulkeutunut tuulten mukana takaisin itään päin.

SUOMEEN tullut laskeuma oli laaja mutta melko lievä. Aluksi epäiltiinkin, että kyseessä oli joko mittarivika tai lumen sulamisesta syntynyt radonpiikki.

Säteilyturvakeskuksessa työskennellyt tutkija Juhani Lahtinen sai tehtäväkseen koota ympäri Suomea olevilta mittausasemilta ulkoisen säteilyn annosnopeusmittaustuloksia, joita julkaistiin myös Helsingin Sanomissa.

”Silloin elettiin vielä kylmän sodan jälkivaiheiden aikaa, ja olimme enemmän varautuneet ydinaseräjähdykseen kuin tällaiseen ydinvoimalaonnettomuuteen. Se oli aika odottamatonta”, Lahtinen kertoo. Hän työskentelee nykyisin ylitarkastajana Säteilyturvakeskuksessa.

Odottamatonta se oli senkin vuoksi, että onnettomuuden tapahtuessa Tšernobylissä oltiin määräaikaishuollon yhteydessä tekemässä koetta, joka edellytti reaktorin käyttöä vasten kaikkia turvallisuusmääräyksiä. Ydinreaktorin teho kasvoi hetkessä kymmenkertaiseksi ja aiheutti räjähdysmäisen tulipalon.

Silti – Suomesta katsoen – onni kävi onnettomuudessa. Jos voimalan reaktori olisi räjähtänyt jo päivää aiemmin, olisi tilanne ollut Suomen kannalta paljon huonompi. Radioaktiivinen pilvi olisi saavuttanut etelärannikon jo päivässä ja peittänyt alleen koko maan seuraavan vuorokauden aikana.

Todellisuudessa Pohjois–Suomi Kokkola–Kajaani-linjan korkeudelta ylöspäin säästyi laskeumalta.

”Jos onnettomuus olisi sattunut vasta päivää myöhemmin, ei saastepilvi olisi kulkeutunut Suomen ylle ollenkaan”, Juga lisää.

Radioaktiivinen päästö jatkui Tšernobylin laitoksella yli viikon. Maailman terveysjärjestön WHO:n vuoden 2006 raportin mukaan akuutti säteilysairaus diagnosoitiin 134 ihmisellä, joista 28 kuoli onnettomuusvuonna 1986. On arvioitu, että jopa yli 200 000 ihmistä olisi kuollut ennenaikaisesti onnettomuuden vuoksi.

  



Pelastuslautta Itämeren aallokossa Estonian uppoamisen jälkeen. (KUVA: PENTTI KOSKINEN / HS)


ESTONIA EI KESTÄNYT MYRSKYAALLOKKOA
KUN matkustaja-autolautta M/S Estonia lähti Tallinnasta kohti Tukholmaa iltaseitsemän maissa 27. syyskuuta 1994, sää satamassa oli syksyisen kolea ja tuulinen.

Ennen lähtöä Estonia oli saanut reittiä koskevat sääennusteet sekä Ruotsista että Virosta. Ne povasivat voimakasta matalapainetta, joka liikkui Norjanmereltä itään päin kohti eteläistä Suomea. Lähdön jälkeen saadut Pohjois-Itämerta ja Suomenlahtea koskevat ennusteet varoittivat jopa 20–25 metriä sekunnissa puhaltavasta länsituulesta.

Illan ja yön aikana matalapaineeseen liittyvä lämmin rintama ja sadealue liikkuivat nopeasti Itämeren pohjoisosien yli itään. Matalan lounaispuolella tuulet kääntyivät ja muuttuivat erittäin puuskittaisiksi. Varoitusten mukaisesti tuulen nopeus kasvoi lähelle myrskylukemia: Estonian alkumatkan aikana tuuli puhalsi 8–10 metriä sekunnissa, mutta jo ennen yhtätoista Bogskärin majakalla mitattiin liki 25 metriä sekunnissa puhaltavia tuulennopeuksia.

Osmussaaren majakan ohittamisen jälkeen Estonia ei ollut enää mantereen suojassa ja meriolot huononivat merkittävästi. Kuusi tuntia lähdön jälkeen kovat aallot iskivät laivan keulavisiirin lukituksen rikki ja sen saranat pettivät. Vesimassa tulvi avautuneesta keularampista autokannelle ja alus kallistui.

Puoli tuntia myöhemmin Estonia oli vajonnut kokonaan Itämeren vedenpinnan alapuolelle. Uppoamispaikka on noin 40 kilometriä Utöstä eteläkaakkoon. Pintaveden lämpötila oli 10–11 astetta, ja merivesi kangisti veden varaan joutuneet nopeasti.

Miehistö mukaan lukien matkustajia oli kyydissä 989, heistä 852 kuoli.

VARTIOLENTOLAIVUEEN nykyinen työnjohtaja Kai Koskela on viimeinen Rajavartiolaitoksella yhä töissä oleva henkilö, joka osallistui Estonian pelastusoperaatioon 25 vuotta sitten. Onnettomuuden aikaan hän oli lentomekaanikko ja kuului yhden valmiudessa olleen meritoimintahelikopterin miehistöön.

”Nostimme vinssillä yhdessä pintapelastajan kanssa eläviä ja kuolleita koneeseen sekä annoimme ensiapua”, Koskela kertoo.

Tuolloin 26-vuotias Koskela oli mukana pelastamassa harvoja eloonjääneitä, joista kaksi oli suomalaisia. ”Tarkistimme, oliko lautoissa ja veneissä mukana eläviä ihmisiä. Jos ei ollut, siirryimme seuraavaan.”

Ensimmäisenä yönä ja aamuna keskityttiin eläviin. Hukkuneita kerättiin merestä vielä päiviä onnettomuuden jälkeen.

Vaikka pelastusoperaation aikana tuuli kovaa, oli se tasaista. Sen sijaan kovasta merenkäynnistä syntyneet korkeat aallot vaikeuttivat operaatiota. ”Vinssatessa joutui aika paljon tekemään töitä suhteuttaessa aallonkorkeuksia koneen korkeuteen. Pintapelastaja joutui siinä kovimmalle, mutta ei se merenkäynti ylitsepääsemätön vastus ollut.”

Ennen laivan uppoamista korkeimmat aallot olivat 5–6-metrisiä, mutta nousivat onnettomuuden jälkeen jopa kahdeksaan metriin.

Onnettomuustutkintakeskuksen loppuraportin mukaan sääolot olivat onnettomuushetkellä ankarat, mutta eivät pahimmat mahdolliset. Samankaltainen myräkkä syntyy alueella monta kertaa vuodessa. Merkitsevä aallonkorkeus oli onnettomuushetkellä noin neljä metriä, mutta Itämerellä on mitattu jopa 8,2 metriin yltäneitä merkitseviä aallonkorkeuksia. Aaltotilastojen mukaan neljän metrin merkitsevä aallonkorkeus tarkoittaa sitä, että yksi aalto sadasta on yli kuusi metriä korkea.

Aallonkorkeudella puolestaan tarkoitetaan aallon pohjan ja huipun välistä korkeuseroa. Sen maksimiarvo on noin kaksi kertaa niin suuri kuin merkitsevä aallonkorkeus eli Estonian upotessa se oli noin kahdeksan metriä.

Estonian rakenteille merenkäynnin synnyttämä jyrkkä vasta-aallokko oli kuitenkin liikaa, eikä se todennäköisesti ollut aiemmin joutunut yhtä kovaan kuormitukseen.






Estonian keulavisiiri nostettiin Utön edustalla tutkimuksia varten 19. marraskuuta 1994. (KUVA: JAAKKO AVIKAINEN / LEHTIKUVA)

PELASTUSTEHTÄVIEN kannalta vielä aallonkorkeuksia tärkeämpi tekijä oli näkyvyys. Onnettomuuden tapahtuessa taivaalla kulki hajanaisia pilvilauttoja, mutta näkyvyys pysyi kohtalaisen hyvänä koko operaation ajan.

”Se on jäänyt säästä mieleen, että Viron suunnalla ukkosti, mikä siihen vuodenaikaan tuntui oudolta.”

Onnettomuuspaikalla taivas kirkastui hieman ennen keskiyötä, mutta pilvipeite palasi vuorokauden vaihtuessa. Sadekuuroista ja pilvisyyden lisääntymisestä huolimatta näkyvyys oli suurimman osan yötä yli kymmenen meripeninkulmaa, ja pelastuslauttojen valot erottuivat harmaassa merimaisemassa.

”Kyllä siinä voimattomuuden tunne iski, kun pääsimme perille. Pelastuslauttoja ja -veneitä oli niin paljon eikä evakuointi ollut onnistunut, sillä osa lautoista oli väärinpäin tai täynnä vettä. Pelastuneita oli aivan liian vähän siihen nähden, mikä Estonian pelastuskapasiteetti olisi voinut olla”, Kai Koskela muistelee.

”Kun onnettomuuden jälkeen matkustin ruotsinlaivalla, tuli kyllä tarkkaan katsottua pelastustiet. Varmaan niin teki moni muukin vielä pitkään onnettomuuden jälkeen.”



TAUSTA: SÄÄN PAHIMMAT JÄLJET NÄHTIIN SUURINA KUOLONVUOSINA JA NÄLKÄVUOSINA
TALVISOTA, Tšernobylin saastepilvet, Estonian uppoaminen ja monet muutkin tapahtumat ovat Suomen historian järkyttäviä käänteitä, joissa säällä on ollut osansa.

Jos tarkastellaan sään jälkiä Suomen historiassa, kaksi ajanjaksoa on kuitenkin ylitse muiden: suuret kuolonvuodet ja nälkävuodet.




Pettuleipää syötiin Suomessa sekä suurten kuolonvuosien että nälkävuosien aikana. (KUVA: JORMA PUUSA / LEHTIKUVA)

VIRSI 571 tunnetaan paremmin Suvivirtenä. Siinä lauletaan vihannoivista niityistä ja pyydetään, että maa ja meri antaisivat lahjojaan. Virsi ilmestyi suomalaiseen virsikirjaan vuonna 1701, ja sen on täytynyt kolahtaa ajan kirkkokansaan. Tuoreessa muistissa olivat nimittäin 1600-luvun lopun nälkävuodet.

Euroopassa oli ollut keskiajalla välillä hyvinkin lämmintä, esimerkiksi Briteissä alettiin tuottaa viiniä ja Grönlanti asutettiin. 1400-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin eri puolilla maailmaa vaikutti kuitenkin kylmä ajanjakso, jota kutsutaan pieneksi jääkaudeksi.

Erityisen kylmää Euroopassa oli 1600-luvulla. Kylmyys iski pahiten Pohjois-Eurooppaan, siis myös Ruotsiin kuuluneeseen Suomeen. Suomen alueella asui 1600-luvun lopulla noin puoli miljoonaa ihmistä, ja vain parissa vuodessa heistä kuoli lähes kolmasosa.

Kun puhutaan Suomen suurista kuolonvuosista, tarkoitetaan vuosia 1695–1697. Niiden aikana talvet olivat pitkiä ja kylmiä, kesäisin satoi. Vähäisenkin sadon tuhosivat loppukesän hallat. Viljan loppuessa Suomi syöksyi kaaokseen. Moni yritti syödä pihakasveja tai olkia. Nälkäiset ihmiset vaelsivat ruuan perässä, mutta auttajia ei yksinkertaisesti ollut. Ruumiita löytyi taloista ja maanteiltä. Lavantauti levisi, joukkohautoja oli siellä täällä.

Noilta vuosilta tunnetaan Suomesta myös ihmissyöntitapauksia. Kesällä 1697 virkavalta otti Juuassa Pohjois-Karjalassa kiinni Marketta Pertuntyttären. Leskeksi jääneen naisen väitettiin sortuneen ihmissyöntiin.

Pielisjärven käräjillä vuonna 1699 Marketta kertoi, miten talvella 1697 ruoka oli loppunut. Ensin oli syöty karja, sitten talon koirat ja kissat. Kun Marketan mies sairastui, oli perhe lopullisen ratkaisun edessä. Lapsista vanhin, 12-vuotias Kaarle, oli lyönyt 7-vuotiaan pikkuveljensä Paavalin kuoliaaksi. Marketta taas oli surmannut perheen 6-vuotiaan Lastikka-tyttären. Ruumiit oli paloiteltu ja kypsennetty uunissa. Päät ja sisäelimet oli haudattu maahan. Marketta sai käräjillä kuolemantuomion. Kaarle-poika oli kuollut jo aiemmin.

Suuret kuolonvuodet ovat Suomen historian pahin väestökatastrofi.

HISTORIANKIRJOITUKSESSA Euroopan viimeisenä suurena nälänhätänä mainitaan yleensä Irlannin nälkäkriisi vuosina 1845–1852. Tuolloin kahdeksasta miljoonasta irlantilaisesta miljoona kuoli ja toinen miljoona lähti etsimään parempaa elämää muualta.

Mutta Irlannin jälkeen nälkää nähtiin vielä myöhemmin eräässä toisessa paikassa, Suomessa. Lokakuussa 1865 Helsinkiin alkoi kantautua uutisia eri puolilta Suomea. Pakkanen oli tuhonnut Pohjois-Suomessa jo kolmannen perättäisen viljasadon ja joukoittain nälkäisiä ihmisiä oli paennut rajan yli Norjaan.

Venäjän hallintaan kuuluneen Suomen ylin siviili- ja sotilasviranomainen, kenraalikuvernööri Platon Rokassovski pyysi virkamiehiltä selvitystä Pohjois-Suomen tilanteesta. Mutta ennen kuin selvitys oli valmis, kuultiin lisää huonoja uutisia, nyt Savosta. Syyshalla oli tuhonnut ohrapellot eikä ruissadosta riittänyt edes siemenviljaksi. Heiniäkin tuli niukasti.

Tammikuussa 1866 Helsingfors Dagblad -lehti julkaisi Savosta tulleen kirjeen, jonka otsikko kertoi jo olennaisen: Hätä maassa. Kirjeessä luki: Auttakaa, auttakaa, sillä koskaan ei ole hätä ollut näin suuri.

SUOMALAISIA oli vuonna 1865 jo yli 1,8 miljoonaa. 1830-luvulta 1850-luvulle säät olivat suosineet maanviljelyä, ja väestö oli lisääntynyt etenkin Oulun, Kuopion ja Vaasan lääneissä.

Vuosina 1856–1867 Suomessa saatiin vain muutama normaali viljasato. Ensimmäiset huonot vuodet eivät aiheuttaneet kansallista hätää, sillä viranomaisilla oli varastoja. Mutta peräkkäisiin katovuosiin ei oltu varauduttu.

Vuonna 1866 oli neljäs perättäinen katovuosi. Levottomuudet eri puolilla maata alkoivat. Viljavarastoissa kävi varkaita. Vakaatkin talolliset joutuivat ongelmiin verojen kanssa. Jos talo ei pystynyt veronmaksuun, se pakkohuutokaupattiin. Ihmisiä joutui maantielle. Aivan kuten 1600-luvun kuolonvuosina, nälän ajamia suomalaisia alkoi nytkin vaeltaa ympäri maata. Heillä ei ollut ruokaa, rahaa eikä auttajaa.

Keväällä 1867 luonto tuntui olevan erityisen sekaisin. Vielä toukokuussa Etelä-Suomen järvet olivat monin paikoin jäässä ja pelloilla oli lunta. Tampereen Näsijärvestä jäät lähtivät vasta juhannukseksi. Kevätkylvöt siirtyivät heinäkuulle, ja vaikka lopulta tuli myös helteitä, oli sato jo menetetty. Edes heinä ei ehtinyt kasvaa, ja karjaa alettiin teurastaa. Syyskuussa tuli halloja, jotka pilasivat vähänkin sadon.

Kun talvi alkoi, siitä tuli hirmuinen. Pohjois-Suomessa paukkuivat 50 asteen pakkaset. Kainuussa lunta oli liki kaksi metriä. Ympäri Suomea pyrytti niin sankasti, että lumi tukki tiet ja esti liikkumisen.

Kansan ja yhteiskunnan sietokyky tuli vastaan. Monilla paikkakunnilla oli nähty nälkää vuosia, ihmiset olivat heikkoja ja köyhiä. Valtion varastoista loppui köyhäinapu. Ja kun kaiken päälle vielä tuli ennätysankara talvi, ihmisiä alkoi kuolla nälkään ja kulkutauteihin.

Syksyllä 1867, ennen kriisin pahinta vaihetta, Suomessa kuoli noin 5 000 ihmistä yhden kuukauden aikana. Joulukuussa kuolleita oli jo 6 500. Tammikuussa 8 000, helmikuussa 9 400, maaliskuussa 14 500 ja huhtikuussa 20 600. Pahin seurasi toukokuussa 1868: 25 200 ihmistä kuoli. Se on yhtä paljon kuin oli suomalaisuhreja talvisodassa.

Yhteensä vuonna 1868 kuoli noin 140 000 suomalaista. Neljässä pitäjässä – Parkanossa, Ullavalla, Reisjärvellä ja Enossa – kuoli peräti joka viides asukas.

Merkittävä tappaja oli tyyfus, joka tarkoitti lavantautia ja erilaisia kuumetauteja, kuten toistuvaiskuumetta ja pilkkukuumetta. Lääkärit olivat neuvottomia. Jos sellainen sattui paikalle, hän saattoi antaa sairaalle oksennus- tai ulostuslääkettä. Jodilääkkeitäkin kokeiltiin, mutta viinaa ja vettä pidettiin parempana. Yleisin hoitokeino oli saunominen.

Lopulta apua saatiin ulkomailta, saksalaisesta pankista, josta otettiin yli viiden miljoonan markan laina. Sillä ostettiin viljaa ulkomailta. Ja vuonna 1868 tilanne muuttui nopeasti parempaan. Kevät oli kaunis ja lämmin, ja seuraavien vuosien sadot hyviä. Suomi toipui.

Suomen suurten nälkävuosien jälkeen Länsi-Euroopassa ei ole koettu vastaavaa nälkäkriisiä, joka olisi ollut sään aiheuttama.

Artikkelin lähteitä: Markus Hotakainen, Suomen säähistoria (2010); Mirkka Lappalainen, Jumalan vihan ruoska (2012); Marcus Rosenlund, Sää joka muutti maailmaa (2019); Talvisodan pikkujättiläinen (1999); Oiva Turpeinen, Nälkä vai tauti tappoi? (1986); P. Siljamo & J. Lahtinen, 20 vuotta Tšernobylin onnettomuudesta (Alara 2/2006) sekä Ilmatieteen laitos, Onnettomuustutkintakeskus ja Säteilyturvakeskus.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Teurastaja oli alkukantaisimpia ammatteja, mitä Riitta Lehvonen tiesi: lopulta hänestä tuli nylkijä, joka voi tappaa loukkaantuneen poron matkalla tansseista kotiin
Turusta kotoisin oleva Riitta Lehvonen on työskennellyt Lapissa poronteurastajana 26 talvea. Hänen mukaansa Suomessa ei katsota hyvällä, jos nainen tekee perinteisesti miehisinä pidettyjä töitä. ”Olen ottanut vastaan halveksuntaa, pilkkaa ja raivoa.”





Riitta Lehvonen tutkii, kuinka kauan ihminen pystyy elämään tässä yhteiskunnassa ilman nettiä. ”Oletusarvoni on, etten selviä eläkeikään.” (KUVA: LIISA KUITTINEN)
Liisa Kuittinen
Julkaistu: 29.12. 2:00 , Päivitetty: 29.12. 6:59

ARRASKUUN lopussa Riitta Lehvonen, 53, hyppää keskellä yötä auton rattiin Tallinnasta ostettu tanssimekko päällään.

Lehvonen on ollut karaoketansseissa Sodankylän Vuotsossa ja luvannut toimia kahdelle tutulle miehelle paluumatkan kuskina. Hän ei käytä alkoholia ja voi siksi ajaa huoletta.

Lehvonen ei ehdi ajaa kauan, kun maantielle säntää poro. Vaikka ajonopeus ei ole kova, hän ei ennätä jarruttaa ajoissa vaan törmää poroon. Se loukkaantuu ja lentää tienpenkalle. Jonkun on otettava se hengiltä.

Autossa on lapinleuku. Toinen kyytiläisistä antaa sen Lehvoselle, joka ryhtyy työhön.

”Niin minä seisoin kello 2.30 leuku kädessä tienlaidassa ja tapoin poron liehuvassa tanssimekossa.”

LEHVONEN kertoo tarinaa muutaman viikon takaisesta porokolarista kotonaan Sodankylän Siltaharjussa. Tilanne naurattaa häntä, vaikka tapahtumahetkellä siinä ei ollut mitään huvittavaa.

”Jos joku ulkopuolinen olisi tarkkaillut tilannetta, niin olisihan se näyttänyt hauskalta: kaksi lappilaista hirvenpyytäjämiestä ojentaa leukun liehuvahameiselle naiselle, joka tappaa poron.”

Samalla Lehvonen on tyytyväinen: hänestä tapaus murtaa sukupuolia koskevia ennakkokäsityksiä. Poron tappajaksi ei valikoitunut kumpikaan mies vaan nainen, eivätkä kyydissä olleet miehet vähätelleet häntä sukupuolen takia.

”On hyviäkin miehiä, jotka eivät halveksu naisia vaan pitävät heitä vertaisinaan.”




Kulkukauppiaaksi itseään kutsuva Riitta Lehvonen elää kaukana kaikesta ilman nettiä ja älypuhelinta. ”Täällä pitää jokin sisäinen pakko”, hän sanoo. (KUVA: LIISA KUITTINEN)
AINA Riitta Lehvosesta ei ole tuntunut siltä, että häntä pidettäisiin tasavertaisena miesten kanssa.

Poronteurastajana 26 talvea Lapissa työskennellyt Lehvonen on tehnyt ikänsä perinteisesti miehisinä pidettyjä töitä, eikä sitä ole aina katsottu hyvällä.

”Olen ottanut vastaan halveksuntaa, pilkkaa ja raivoa.”

Häntä raivostuttavat kommentit, joiden mukaan ”se on jokaisesta ihmisestä itsestä kiinni, miten hänen suhtaudutaan”. Tämä ei hänestä pidä paikkaansa. Kaikki on hyvin vain siihen saakka, kun ihminen toimii sosiaalisten odotusten mukaisesti. Jos rikkoo normeja, joutuu vaikeuksiin.

”Maailmassa on naisia, jotka rakastavat tehdä lihasoppaa ja lapsia. Heistä saattaa tuntua siltä, ettei tasa-arvon eteen tarvitse tehdä enää mitään. He luulevat oikeasti, että kaikki on hyvin”, Lehvonen sanoo.

”Mutta sitten on naisia, jotka haluavat tehdä metsä- ja porohommia. He saavat osakseen valtavasti vihaa, halveksuntaa ja raivoa.”

PORONTEURASTAJA, eräopas, postikortintekijä, kondomikauppias, tietokirjailija, urheiluhieroja ja Sokostin huipun Sonera-maston vikahälytysten hoitaja.

Kun Riitta Lehvonen luettelee ammattejaan, lista tuntuu hengästyttävältä. Vuonna 1986 Varsinais-Suomesta Lappiin muuttaneen Lehvosen värikkääseen elämään on mahtunut monenlaisia käänteitä.

Lapissa matkailleet tuntevat Lehvosen hänen postikorteistaan. Niitä on myyty Lapin matkailukeskuksissa ja turistimyymälöissä jo 1990-luvun alusta lähtien.

Suosituin postikorteista on ”rykimäkortti”, jossa kaksi poroa parittelee. Kortti kertoo, ettei rykiminen tarkoita Lapissa ujoa yskimistä.



Riitta Lehvosen rykimäkortti on tuttu Lapin matkailijoille. Myöhemmin kuva päätyi Aslakin rykimäsukka -kondomiin. (KUVA: LIISA KUITTINEN)
Kortti laajensi Lehvosen myyntityötä myös kondomipuolelle, kun eräs helsinkiläismies kiinnostui kuvasta ja kysyi, voisiko hän ostaa sen käyttöoikeudet. Mies halusi käyttää kuvaa Aslakin rykimäsukka -nimisessä kondomissa, jota hän aikoi ruveta myymään.

Kun rykimäsukkakondomit tulivat markkinoille, ne suututtivat monet. Myyjä säikähti. Hän tiedusteli Lehvoselta, haluaisiko tämä ostaa kondomit ja ruveta myymään niitä itse.

Lehvonen totesi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän ei välittänyt ihmisten suuttumuksesta.

”Niin minusta tuli kondomikauppias.”

RIITTA LEHVONEN syntyi Turussa ja asui lapsuutensa ja nuoruutensa Raisiossa.

Lukion jälkeen – vain 19-vuotiaana – hän muutti Inariin eräopasopintojen takia. Syitä muuttoon oli useita.

Niistä ensimmäinen liittyi hänen lapsuudenkotiinsa. Lehvonen kuvailee kotinsa ilmapiiriä kylmäksi ja riitaisaksi.

”En sopinut tyttöyden muottiin, eikä äitini voinut sietää sitä. Minun oli pakko lähteä pakoon perheeni vaikutusta.”

Toinen syy liittyi erähaaveisiin: kaupunkilaiskotiin syntynyt Lehvonen halusi asua ja elää eräoloissa.

”Olen jo lapsena itkenyt sitä, miksi jouduin syntymään kaupunkilaiseksi”, hän kertoo.

”Minulla on yksi ystävä, joka on transnainen. Hän on sanonut, että hänen kohdallaan naisen sielu syntyi miehen ruumiiseen. Minun kohdallani kävi niin, että metsäläisen sielu syntyi kaupunkilaisen ruumiiseen.”




Riitta Lehvosen moniin työnkuviin kuuluu myös eräoppaana toimiminen. Lisäksi hänestä tuli pitkäaikaisen liittonsa aikana poronomistaja. (KUVA: RIITTA LEHVOSEN KOTIALBUMI)
Lehvosen toinen isoisä oli lennätinteknikko, toinen koneteknikko. Isä oli seutukaavayli-insinööri. Lehvonen uskoo, että hänestä toivottiin diplomi-insinööriä.

”Minä kuitenkin vihasin kaikkea tekniikkaa.”

LAPSENA Lehvonen haaveili alkukantaisesta metsämökkielämästä, jossa hän hankkisi ruoan suoraan luonnosta. Kun hän oli 35-vuotias, haave oli toteutunut.

Lehvonen oli kouluttautunut eräoppaaksi ja eli saamelaisen poromiehen kanssa puoliluontaistaloudessa autioituneessa lapinkylässä ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Mieheensä hän oli tutustunut 20-vuotiaana.

Poronteurastajan eli nylkijän työt Lehvonen aloitti vuonna 1991. Niissä häntä kiehtoi primitiivisyys. Teurastaja oli alkukantaisimpia ammatteja, mitä Lehvonen tiesi, ja siksi hän halusi oppia sen.

Miehensä välityksellä Lehvonen tutustui entistä syvemmin poromiesten maailmaan, ja hänestä tuli poronomistaja. Poronomistajaksi voi lain mukaan tulla vain ihminen, joka on perintösuhteessa poronomistajaan.

”Ostin porokarjan ja poromerkin silloisen mieheni enolta.”






Riitta Lehvonen on ollut poronteurastaja eli ”nylkijä” 26 vuotta. Teurastaja oli alkukantaisimpia ammatteja, mitä Lehvonen tiesi, ja siksi hän halusi oppia sen. Kuva on vuodelta 2017. (KUVA: MIKA KESKITALO)
KOSKA naisia ei ollut totuttu näkemään nylkijän tehtävissä, Lehvosen piti raivata tietä – eikä rooli ollut helppo.

”Olen toteuttanut kaikki unelmani, mutta sillä on ollut helvetin kova hinta. Minuun on kohdistunut hirvittävä määrä vihaa ja halveksuntaa, koska olen rikkonut naiseuden rajoja.”

Lehvosen mukaan naisia on nylkyhommissa yhä vähän. Vähitellen asiat kuitenkin muuttuvat. Lehvonen on onnellinen siitä, että hän on voinut olla muutoksessa mukana.

”Toivoisin, että tekemäni asiat koituisivat muiden naisten hyväksi. Että joku tuolla ajattelisi, että jos tuo Turusta kotoisin oleva Lehvonen pystyy tähän, minunkin tyttäreni tai vaimoni voi pystyä siihen.”

NYKYÄÄN Riitta Lehvonen asuu Siltaharjussa, noin 70 kilometriä Sodankylän keskustasta pohjoiseen. Parikymmenvuotinen liitto poromiehen kanssa on päättynyt. Liitosta ei syntynyt lapsia.

”En ole koskaan tuntenut halua hankkia lapsia. Jos olisin, olisin varmasti jollain keinoin sen tehnyt.”

Porttipahdan tekojärven rannalla sijaitseva Siltaharju on loma-asuntoaluetta. Naapureita ei ole, sillä alueen muut talot ovat loma-asuntokäytössä. Lehvosenkin koti on luokiteltu loma-asunnoksi. Siksi hän on virallisesti koditon.

Lehvonen elää paitsi ilman naapureita myös ilman nettiä, älypuhelinta ja sähköpostia. Tietokonetta hän käyttää vain kirjoittamiseen. Nettisivuja hoitaa yksi hänen ”internet-enkeleistään”.

Laskut Lehvonen maksaa kirjastoautossa, joka pysähtyy kaksi kertaa kuussa Kiveliön Kalan pihassa. Kiveliön Kala on paikallinen kalanjalostamo, kalamyymälä ja kahvila seitsemän kilometrin päässä Lehvosen kotoa.

”Siinä on kymmenen minuuttia aikaa maksaa laskut ja lainata kirjat.”

Lehvonen työstää parhaillaan tietokirjaa netittömästä elämästä. Kirjaa varten hän on ostanut lehti-ilmoituksia, joissa etsitään ilman nettiä elävien ihmisten tarinoita.

Samalla Lehvonen tekee yhden naisen ihmiskoetta: hän tutkii, kuinka kauan ihminen pystyy elämään tässä yhteiskunnassa ilman nettiä.

”Oletusarvoni on, etten selviä eläkeikään.”



Riitta Lehvonen aloitti naisvoimistelun kolmivuotiaana ja baletin seitsenvuotiaana. Viime vuosina hän on viritellyt balettiharrastusta uudelleen. Kotona on tanko. (KUVA: LIISA KUITTINEN)
LEHVONEN alkoi kolmivuotiaana harrastaa voimistelua ja seitsenvuotiaana partiota, suunnistusta ja klassista balettia. Sekä partio että suunnistus ovat yhä tärkeä osa hänen elämäänsä.

Lehvosen mukaan partio pelasti hänet lapsena. Se tarjosi turvapaikan.

”Ilman partiota elämäni olisi ollut pelkkää helvettiä. Minusta olisi varmaan tullut huumejengin pomo.”

Kun Lehvonen oli 14-vuotias, hän liittyi Jokikylän poikiin. Se oli poikapartiolippukunta, joka tarjosi vilkkaalle tytölle riittävästi vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

”Jos olisin syntynyt 2000-luvulla, minut olisi varmaan luokiteltu adhd-tapaukseksi.”

LEHVONEN elää yksin ja on välillä harkinnut sekä porojen ja talon myymistä että etelään muuttamista.

”Asun paikassa, jossa kaikki muu on kaukana paitsi Porttipahtan ranta. Olisi minulla varmaan paljon hauskempaa etelässä kuin täällä.”

Mikä sitten pidättelee pohjoisessa?

”Varmaan sama asia, joka alun perin toi minut tänne: sisäinen pakko.”




Riitta Lehvonen harrastaa suunnistusta. Kuva on Joensuusta Jukolan viestistä vuodelta 2017. (KUVA: RIITTA LEHVOSEN KOTIALBUMI)
Lehvonen sanoo tehneensä monet asiat elämässään vaikeimman kautta. Elämä ei ole ollut helppoa, mutta hänen on ollut pakko tehdä ne ratkaisut, jotka on tehnyt.

”En silti suosittele tätä yhdellekään ihmiselle.”

Lehvonen toivoo, että häneltä kysyttäisiin, onko hän onnellinen. No, onko hän?

”Olen hirveän onnellinen, kun olen Jukolan viestissä, partiotaitokisoissa, poroerottelussa, melomassa tai tanssimassa. Mutta ei se, että asun täällä ilman naapureita, tee onnelliseksi, eivätkä täällä ongelmat lopu.”

Kuka?
Riitta Lehvonen


Syntynyt vuonna 1966 Turussa.

Käynyt eräopaskurssin Inarissa. Kouluttautui seitsemän vuotta sitten urheiluhierojaksi.

Kirjoittanut kahden suvun paimentolaisuudesta kertovan Kenkäheinistä kännyköihin -kirjan (2001) ja Tyttöteurastaja-omaelämäkerran (2008).

Kutsuu itseään viiden k:n kauppiaaksi. Myy kortteja, kirjoja, kondomeja, kalsareita ja kylmäkaapinkoristeita.

Riitta Lehvosesta vuonna 1997 tehty dokumentti Purnumukan teurastaja on katsottavissa Ylen Areenassa.




Mielestäni tämä olisi sopinut ”Eränkäynti ”.
Mutta ketjussa ei ole määritelty mitä sinne saa laitta?
Ja kun täällä ollaan hyvin tarkkoja siitä minkälaisia viestejä ketjuun saa laitta.
( Niin homma ei mene niin että voit viljellä esimerkiksi samaa huumoria kuin muuta.)
Siitä mitä muut ovat kirjoittaneet, ei voi mitenkään päätellä mikä minulle on luvallista
 
Viimeksi muokattu:
Top