Mitä jos?
- Viestiketjun aloittaja Ottoville
- Aloitus PVM
Kyllä sotarikolliset löytyvät ihan muualta.
Hehän ovat vain mennet rakentamaan uutta tasa-arvoista yhteiskuntaa ja levittämään uskontonsa mukaisesti, rauhaa ja rakkautta.
Kyllä suomen pitää heidät ottaa yhteiskuutaan takaisin.
On aika negatiivista että näet ihmiset jotka haluavat vain auttaa rakentamaan parempaa maailmaa terroristeina.
Kotimaa
Tuntematon legioonalainen
Adi Stenroth lienee ainoa suomalainen, joka on noussut upseeriksi Muukalaislegioonassa. Kuka oli tämä Mannerheimin luottomiehen kurssiveli, joka palkittiin pahamaineisen ranskalaisen siirtomaasodan sankarina?
Adi Stenroth etummaisen aasin kyydissä Algeriassa. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
Tuntematon legioonalainen
Adi Stenroth lienee ainoa suomalainen, joka on noussut upseeriksi Muukalaislegioonassa. Kuka oli tämä Mannerheimin luottomiehen kurssiveli, joka palkittiin pahamaineisen ranskalaisen siirtomaasodan sankarina?
Adi Stenroth etummaisen aasin kyydissä Algeriassa. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 9.6. 2:00 , Päivitetty: 9.6. 8:40
KUKAAN ei tiedä varmuudella, montako suomalaista on sotinut Muukalaislegioonan tunnusten alla. Legioonan historia on niin pitkä, että heitä on täytynyt olla vähintäänkin satoja.
Suomalaisista legioonalaisista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja artikkeleita. Julkisissa lähteissä ei ole ollut kuitenkaan varmoja tietoja kenestäkään suomalaisesta, joka olisi ylennyt Muukalaislegioonan upseerikuntaan.
Nyt on paljastunut, että suomalaisupseereita on ollut ainakin yksi: Suomen armeijasta Ranskaan lähtenyt tykistöupseeri Adi Stenroth.
Stenroth aloitti Muukalaislegioonassa sotamiehenä vuonna 1920. Hän kohosi arvossa luutnantiksi asti kunnes koki Indokiinassa tyypillisen legioonalaiskohtalon.
Kuka oli tämä poikkeuksellisesta urhoollisuudesta Ranskan siirtomaasodassa palkittu suomalainen?
Adi Stenroth jossain päin Syyriaa. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
SUKUTUTKIMUSTA harrastava Anders von Bell törmäsi Adi Stenrothin nimeen lukiessaan kirjettä, jossa hänen nimensä mainittiin.
”Rupesin miettimään, että kuka mahtoi olla tämä upseeri Muukalaislegioonassa. Sen vähän perusteella, mitä tiesin Muukalaislegioonasta, niin siellä ei oikein voinut tulla upseeriksi, jos ei ollut ranskalainen”, von Bell pohti.
Myöhemmin Stenrothin sukuseuran historiatoimikunnan kokouksessa von Bell kuuli, että Adin kirjeitä ja valokuvia oli säilynyt.
”Silloin heräsin, että hetkinen, tätä täytyy ruveta kaivelemaan tarkemmin.”
Stenrothin omistama berberimusketti. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
SUOMALAINEN seikkailija ja kirjailija Kaarlo Kurko kirjoitti omista legioonalaisvuosistaan kirjassaan Saharan legioonat (1933). Hän palveli Muukalaislegioonassa samaan aikaan kuin Stenroth, ja miehet myös tunsivat toisensa.
Kirjassaan Kurko mainitsee kuulleensa, että salaperäinen suomalainen ”aliluutnantti S.” on korotettu luutnantiksi ja nimitetty komppanian vt. päälliköksi Algeriaan Saidan kaupunkiin. Nyt tiedetään, että kyse oli Stenrothista.
Legioonan nimettömyyden kulttuuri mahdollisti siellä palvelleiden oikeiden nimien ja taustojen salaamisen, mutta Stenroth säilytti oman nimensä. Jokainen legioonaan tullut pystyi kuitenkin halutessaan aloittamaan alusta. Vanhoja asioita ei kyselty.
”Olin iloinen, että maanmieheni oli päässyt eteenpäin omalla urheudellaan kovasta kilpailusta huolimatta. Missään yleneminen ei ole niin vaikeaa kuin Legioonassa”, Kurko kirjoitti.
”Melkein jokaisen legioonalaisen korkein toive on päästä joskus aliupseeriksi ja saada urhoollisuusmitali.”
Muukalaislegioonassa on ollut aina ulkomaalaisia upseereita, mutta valtaosa upseereista on ollut ranskalaisia tai Ranskan sotavoimissa palvelevia, joiden urakiertoon kuului legioonajakso.
Ulkomaalaisten ylenemistä upseereiksi vaikeuttivat erityisesti vakanssien niukkuus ja upseereilta vaadittu erinomainen ranskan kielen taito.
ADLAY ”Adi” Stenroth (1896–1931) kirjoitti ylioppilaaksi Nurmeksen yhteiskoulusta vuonna 1915. Hänen isänsä oli töissä rautateillä Värtsilän asemapäällikkönä.
Adi oli kielitaitoinen. Hän puhui suomen lisäksi ruotsia, saksaa ja venäjää. Säilynyt kirjeenvaihto viittaa siihen, että perhe oli ruotsinkielinen.
Stenroth aloitti opiskelun Kauppakorkeakoulussa, kunnes Suomen sisällissota keskeytti opinnot. Sisällissotaan hän osallistui Helsingin jääkäriprikaatin riveissä ja ehti mukaan Helsingin valtaukseen.
Sotilasura alkoi kiinnostaa Stenrothia niin paljon, että hän keskeytti opintonsa ja hakeutui sisällissodan jälkeen Suomen tykistökouluun Lappeenrantaan.
Samalle tykistökurssille osallistui myös tuleva kenraaliluutnantti ja marsalkka Mannerheimin luottomies Aksel Airo. Molempien miesten tie johti myöhemmin Ranskaan lisäoppia saamaan: Airon Ranskan sotakorkeakouluihin ja Stenrothin Muukalaislegioonaan.
TYKISTÖKOULUN jälkeen Stenroth palveli Kenttätykistörykmentti 2:ssa helmikuuhun 1920. Silloin hän yllättäen erosi vakinaisesta väestä ja ilmoitti lähtevänsä opiskelemaan sotataitoja Ranskaan.
Stenrothin lähdön syy on vielä mysteeri, vaikka hänen tiedetään haaveilleen jo nuorena kaukomaista ja ihailleen erityisesti ranskalaisen kirjailijan Alexander Dumas’n Kolmea muskettisoturia.
Stenrothin upseerinura oli lähtenyt Suomessa alkuun lupaavasti, sillä tykistörykmentin komentaja kirjoitti arvostelussaan, että ”rykmentin perustamisesta alkaen on hän [Stenroth] suurista vaikeuksista huolimatta aina kiitettävästi ja velvollisuuden tunnolla täyttänyt tehtävänsä täydeksi tyytyväisyydekseni”.
Aivan kitkatta ei palvelus näytä kuitenkaan edenneen. Siitä näkyy vihjauksia hänen kantakorttinsa merkinnöissä.
Kohtaan ”silmiinpistäviä ominaisuuksia tahi erikoisia kykyjä ja puutteita” on joku hänen esimiehistään kirjoittanut mielenkiintoisen kuvauksen, joka viittaa rosoiseen luonteeseen:
”Mikäli minä tulin tuntemaan vänrikki Stenrothia, oli hän täydellinen vikurivarsa, sanan oikeassa merkityksessä”.
Rangaistuspäiväkirjassakin on merkintä loman ylittämisestä marraskuussa 1919.
Siveellisiä ominaisuuksia koskevassa kohdassa mainitaan, että hänen palvelusaikansa neljä viimeistä kuukautta ”ei osoittautunut aivan moitteettomaksi”:
”Muistaakseni oli asianomaisella muudan rumapuoleinen raha-asia.”
On siis jopa mahdollista, että sotkuiset raha-asiat vaikuttivat osaltaan Stenrothin lähtöön Muukalaislegioonaan.
Se tiedetään, että Stenroth sai neuvoja Suomen armeijan palveluksessa toimineelta ranskalaiselta majurilta. Muukalaislegioonalla olikin ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina käynnissä aktiivinen rekrytointikampanja, jossa hyödynnettiin ranskalaisia sotilaita.
MINKÄLAISEEN legioonaan Adi Stenroth sitten päätti liittyä?
Vuonna 1831 perustettu Muukalaislegioona oli suhteellisen tuntematon sotajoukko aina Saksan–Ranskan sodan päättymiseen asti vuonna 1871. Sen jälkeen voidaan sanoa alkaneen niin sanotun vanhan legioonan kulta-ajan.
Legioonan tunnettuus kasvoi yhtä jalkaa Ranskan siirtomaapolitiikan vahvistumisen myötä. Se lähetettiin taistelemaan sellaisiin eksoottisiin paikkoihin kuten Pohjois-Afrikka, Dahomey, Madagaskar ja Indokiina.
Legioonan maine oli ristiriitainen. Toisaalta sitä pidettiin Ranskan asevoimien pahnanpohjimmaisena, jonne hakeutuivat elämässään epäonnistuneet, rikolliset ja ajelehtijat, jotka halusivat paeta menneisyyttään ja aloittaa alusta.
Alun perin legioonaan pyrittiin houkuttelemaan Ranskaan tulleita vallankumouksellisia ja pakolaisia, jotta heidät saataisiin pois Pariisin kaduilta Pohjois-Afrikan kasarmeille.
Toisaalta Muukalaislegioonan ympärille alkoi kehittyä seikkailullinen hohde, jota viihdeteollisuus kirjoineen ja elokuvineen vahvisti.
Muukalaislegioonaa tutkinut historioitsija Douglas Porch kirjoittaa kirjassaan The French Foreign Legion (1991), että Legioonan erikoinen kulttuuri kukoisti ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina niin vahvasti, että se jätti pysyvän jäljen seuraaviin sukupolviin.
”Legioonan omakuva hylkiöiden karaistuneena mutta tunteellisena joukkona valettiin betoniin”, Porch tiivisti.
Muukalaislegioonan upseereita. Adi Stenroth on äärimmäisenä oikealla. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
ENSIMMÄINEN maailmansota oli Muukalaislegioonalle käännekohta.
Niin sanottu ”vanha legioona” vaihtui ”uudeksi legioonaksi”. Uusien rekryyttien väitettiin olleen erilaisia kuin vanhojen ja upseeriaineksenkin muuttuneen huonoksi.
Uudet legioonalaiset olivat vähemmän taipuvaisia juopotteluun ja tappeluihin, ja he olivat entistä mukautuvaisempia ja ohutnahkaisempia.
Stenroth kirjoitti sukulaisilleen, ettei hän olisi kyennyt sopeutumaan kovaan kuriin, jos ei olisi jo kotona oppinut tottelemaan.
MUUKALAISLEGIOONAN arkistosta paljastuu, että Stenroth liittyi legioonaan pohjoisranskalaisessa Arrasin kaupungissa viiden vuoden sopimuksella huhtikuussa 1920.
Ranskalaisessa kantakortissa hänen kuvaillaan olleen 170 senttiä pitkä, kyömynenäinen ja kasvoiltaan pitkä ja kapea. Hänen otsansa oli leveä, hiukset ruskeat ja silmät tummansiniset.
Stenrothin ansioluettelo kertoo hänen toimineen ensimmäiset vuodet jonkinlaisena taisteluvälinealiupseerina.
Stenroth valittiin Oranissa pidettävälle upseerikurssille alkuvuodesta 1924. Kotimaahan välittyi tieto, että hän olisi ollut kurssinsa priimus.
Virallisissa asiapapereissa hänen kurssiarvosanansa oli 18/20, ja hänet mainitaan erinomaiseksi krenatöörikouluttajaksi ja konekiväärijoukkueen johtajaksi.
Ylennys aliluutnantiksi tuli heinäkuussa 1924. Hidas yleneminen kuitenkin tuskastutti Stenrothia. Voi olla, että hänelle oli maalailtu etukäteen nopeampaa urakehitystä.
Stenroth ikävöi Suomea. Se näkyy erityisesti hänen joulujen alla lähettämissään kirjeissä. Kuusi vuotta legioonassa palveltuaan hän suunnitteli jopa paluuta Suomen armeijaan ja oli saanut sille jo Suomen sotaväen päällikön puollon.
Stenrothin haaveena näyttää olleen paluu Suomeen kapteenin arvolla, mutta jostain syystä paluuaie ei toteutunut koskaan.
Adi Stenroth teltassaan Pohjois-Afrikassa. Kuvassa näkyy kepi-päähine, joten kuva lienee otettu 1920-luvun lopulla, jolloin legioonalainen sai luvan käyttää punaista kepiä. (KUVA:STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
STENROTH palveli 1920-luvulla Algeriassa, Marokossa ja Syyriassa. Hänen uransa dramaattisin sota osui 1920-luvun puoliväliin.
Stenroth taisteli kesällä 1925 yhtä mittaa yli neljä kuukautta Marokossa karismaattisen Abd el-Krimin johtamia berberiheimoja vastaan suuressa siirtomaasodassa, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Rifin sotana.
Marokko oli tuolloin jaettuna kahteen osaan, joista pohjoista hallitsi Espanja ja eteläistä Ranska.
Rif on vuoristoinen alue Marokon pohjoisosassa Välimeren rannalla. Rifin sodassa oli kyse siitä, että berberiheimot halusivat irtaantua Espanjasta, ja ne perustivat oman Rifin tasavallan.
Berberit pärjäsivät aluksi erinomaisesti espanjalaisia vastaan. Tilanne kuitenkin muuttui, kun ranskalaiset ryhtyivät 1925 kukistamaan kapinaa yhdessä espanjalaisten kanssa.
Ranska ja Espanja löivät Rifin tasavallan, mutta taisteluissa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä. Sota on saanut synkän maineen, koska siinä tiedetään käytetyn kemiallisia aseita.
Todennäköisesti legioonalaisten jalkapallojoukkue. Adi on univormussa takana keskellä.(KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
STENROTH arvosti berberitaistelijoita.
”Nyt olemme päässeet odotettuun lepoon sen jälkeen, kun olemme mitä sietämättömimmissä olosuhteissa pitäneet puolemme hyökkääviä rifejä vastaan. He ovat uskomattoman rohkeita ja kuolemaa halveksuvia”, hän kirjoitti taistelujen jälkeen.
”Koskaan ei tiedä, mistä he ilmestyvät, tulevat ja käyvät kimppuun kuin maasta nousseina.”
Stenroth joutuikin kesällä kovaan paikkaan, kun berberitaistelijat piirittivät hänet joukkoineen erämaalinnoitukseen. Legioonassa levisi jo tieto, että Stenroth olisi kaatunut.
Hänen tuttavansa Kaarlo Kurko välitti kaatumisesta tiedon Pariisiin ja Suomeen ja siitä julkaistiin uutisia suomalaisissa lehdissä.
Sukulaisia säikäyttänyt väite osoittautui ennenaikaiseksi: Stenroth miehineen oli päässyt pakenemaan piirityksestä. Suomessa kerrottiin, että taistelupaikka oli sen jälkeen saanut uuden nimen: Fort Stenroth, Stenrothin linnoitus.
Syksyllä 1925 Stenroth siirtyi miehineen rintaman taakse Algeriaan.
”Oli hyvin surullista, että täti luuli virheellisen sanomalehtiartikkelin seurauksena, että olin kaatunut”, kirjoitti Adi tädilleen Fannyllemarraskuussa 1925.
”Olen täysin terve, haavoittumaton ja voin niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden on mahdollista.”
Stenroth vietti vuosien 1925–1926 talvikuukaudet Algeriassa ja palasi Rifin sotaan sen jälkeen. Tuolloin hän palveli osana Legioonan niin kutsuttuja ratsastavia joukkoja.
Ne olivat muulein liikkuvia osastoja, joilla pyrittiin parantamaan normaalisti jalkaisin erämaassa kulkevien suurten legioonalaisjoukkojen liikkuvuutta ja ketteryyttä. Nykytermein ne olivat siis eräänlaisia kevyitä iskuosastoja.
Adi Stenroth ja hänen sisarensa Nelly. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
STENROTH sai Rifin sodan aikana Croix de Guerre -mitalin palmunlehvineen, ja hänet mainittiin armeijan päiväkäskyssä, mitä arvostetaan Ranskassa suuresti. Hänet myös ylennettiin luutnantiksi.
Päiväkäskyssä sanottiin, että hän ”on loistavien ominaisuuksiensa kautta tulen alla tullut mainioksi miestensä johtajaksi – on aina vapaaehtoinen vaarallisia tehtäviä varten”.
”Heinäkuun 3. päivänä hän on loistavasti vienyt joukkueensa eteen antaen kaikille esimerkin mitä täydellisimmästä välinpitämättömyydestä vaaraan nähden.”
Stenroth sai legioonavuosinaan useita mitaleita, mutta Croix de Guerrea hän arvosti niin paljon, että kun hän myöhemmin tuli lomalle Suomeen, hän piti sen nauhaa napinlävessään.
Stenrothin musketin perä. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
VUOSINA 1928–1930 Stenroth palveli Levantissa eli käytännössä Syyriassa ja Libanonissa. Hänen vaiheitaan siellä ei vielä tunneta.
Lokakuussa 1930 Stenroth nimitettiin uuden komppanian päälliköksi ja hänet lähetettiin Indokiinan Tonkiniin. Hän saapui Haiphongiin seuraavan vuoden huhtikuun puolivälissä.
Ranskan Indokiinassa oli tuolloin leimahtanut levottomuuksia, joita muukalaislegioonalaiset kukistivat julmasti ja verisesti.
Stenroth sairastui kuitenkin heti johonkin trooppiseen tautiin ja hänet siirrettiin sairaalaan Hanoihin. Hän kuoli siellä illalla 23. toukokuuta.
Erilaiset taudit olivat tyypillisiä legioonalaisten kuolinsyitä. Esimerkiksi 1900-luvun vaihteessa Indokiinassa jokaista taistelussa kuollutta legioonalaista kohden kuoli kymmenen muuta tauteihin, kuten koleraan tai malariaan.
Legioona lähetti Stenrothin henkilökohtaisen omaisuuden Suomeen.
Sukulaisilla on yhä tallessa vanha laukku, josta roikkuu ruutisarvi. Tallessa on myös Adin pitkä ja kaiverruksin koristeltu musketti. Molemmat lienevät sotasaalista berbereitä vastaan käydyistä taisteluista Pohjois-Afrikassa.
Stenrothin laukku, jossa roikkuu ilmeisesti ruutisarvi. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
Julkaistu: 9.6. 2:00 , Päivitetty: 9.6. 8:40
KUKAAN ei tiedä varmuudella, montako suomalaista on sotinut Muukalaislegioonan tunnusten alla. Legioonan historia on niin pitkä, että heitä on täytynyt olla vähintäänkin satoja.
Suomalaisista legioonalaisista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja artikkeleita. Julkisissa lähteissä ei ole ollut kuitenkaan varmoja tietoja kenestäkään suomalaisesta, joka olisi ylennyt Muukalaislegioonan upseerikuntaan.
Nyt on paljastunut, että suomalaisupseereita on ollut ainakin yksi: Suomen armeijasta Ranskaan lähtenyt tykistöupseeri Adi Stenroth.
Stenroth aloitti Muukalaislegioonassa sotamiehenä vuonna 1920. Hän kohosi arvossa luutnantiksi asti kunnes koki Indokiinassa tyypillisen legioonalaiskohtalon.
Kuka oli tämä poikkeuksellisesta urhoollisuudesta Ranskan siirtomaasodassa palkittu suomalainen?
Adi Stenroth jossain päin Syyriaa. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
SUKUTUTKIMUSTA harrastava Anders von Bell törmäsi Adi Stenrothin nimeen lukiessaan kirjettä, jossa hänen nimensä mainittiin.
”Rupesin miettimään, että kuka mahtoi olla tämä upseeri Muukalaislegioonassa. Sen vähän perusteella, mitä tiesin Muukalaislegioonasta, niin siellä ei oikein voinut tulla upseeriksi, jos ei ollut ranskalainen”, von Bell pohti.
Myöhemmin Stenrothin sukuseuran historiatoimikunnan kokouksessa von Bell kuuli, että Adin kirjeitä ja valokuvia oli säilynyt.
”Silloin heräsin, että hetkinen, tätä täytyy ruveta kaivelemaan tarkemmin.”
Stenrothin omistama berberimusketti. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
SUOMALAINEN seikkailija ja kirjailija Kaarlo Kurko kirjoitti omista legioonalaisvuosistaan kirjassaan Saharan legioonat (1933). Hän palveli Muukalaislegioonassa samaan aikaan kuin Stenroth, ja miehet myös tunsivat toisensa.
Kirjassaan Kurko mainitsee kuulleensa, että salaperäinen suomalainen ”aliluutnantti S.” on korotettu luutnantiksi ja nimitetty komppanian vt. päälliköksi Algeriaan Saidan kaupunkiin. Nyt tiedetään, että kyse oli Stenrothista.
Legioonan nimettömyyden kulttuuri mahdollisti siellä palvelleiden oikeiden nimien ja taustojen salaamisen, mutta Stenroth säilytti oman nimensä. Jokainen legioonaan tullut pystyi kuitenkin halutessaan aloittamaan alusta. Vanhoja asioita ei kyselty.
”Olin iloinen, että maanmieheni oli päässyt eteenpäin omalla urheudellaan kovasta kilpailusta huolimatta. Missään yleneminen ei ole niin vaikeaa kuin Legioonassa”, Kurko kirjoitti.
”Melkein jokaisen legioonalaisen korkein toive on päästä joskus aliupseeriksi ja saada urhoollisuusmitali.”
Muukalaislegioonassa on ollut aina ulkomaalaisia upseereita, mutta valtaosa upseereista on ollut ranskalaisia tai Ranskan sotavoimissa palvelevia, joiden urakiertoon kuului legioonajakso.
Ulkomaalaisten ylenemistä upseereiksi vaikeuttivat erityisesti vakanssien niukkuus ja upseereilta vaadittu erinomainen ranskan kielen taito.
ADLAY ”Adi” Stenroth (1896–1931) kirjoitti ylioppilaaksi Nurmeksen yhteiskoulusta vuonna 1915. Hänen isänsä oli töissä rautateillä Värtsilän asemapäällikkönä.
Adi oli kielitaitoinen. Hän puhui suomen lisäksi ruotsia, saksaa ja venäjää. Säilynyt kirjeenvaihto viittaa siihen, että perhe oli ruotsinkielinen.
Stenroth aloitti opiskelun Kauppakorkeakoulussa, kunnes Suomen sisällissota keskeytti opinnot. Sisällissotaan hän osallistui Helsingin jääkäriprikaatin riveissä ja ehti mukaan Helsingin valtaukseen.
Sotilasura alkoi kiinnostaa Stenrothia niin paljon, että hän keskeytti opintonsa ja hakeutui sisällissodan jälkeen Suomen tykistökouluun Lappeenrantaan.
Samalle tykistökurssille osallistui myös tuleva kenraaliluutnantti ja marsalkka Mannerheimin luottomies Aksel Airo. Molempien miesten tie johti myöhemmin Ranskaan lisäoppia saamaan: Airon Ranskan sotakorkeakouluihin ja Stenrothin Muukalaislegioonaan.
TYKISTÖKOULUN jälkeen Stenroth palveli Kenttätykistörykmentti 2:ssa helmikuuhun 1920. Silloin hän yllättäen erosi vakinaisesta väestä ja ilmoitti lähtevänsä opiskelemaan sotataitoja Ranskaan.
Stenrothin lähdön syy on vielä mysteeri, vaikka hänen tiedetään haaveilleen jo nuorena kaukomaista ja ihailleen erityisesti ranskalaisen kirjailijan Alexander Dumas’n Kolmea muskettisoturia.
Stenrothin upseerinura oli lähtenyt Suomessa alkuun lupaavasti, sillä tykistörykmentin komentaja kirjoitti arvostelussaan, että ”rykmentin perustamisesta alkaen on hän [Stenroth] suurista vaikeuksista huolimatta aina kiitettävästi ja velvollisuuden tunnolla täyttänyt tehtävänsä täydeksi tyytyväisyydekseni”.
Aivan kitkatta ei palvelus näytä kuitenkaan edenneen. Siitä näkyy vihjauksia hänen kantakorttinsa merkinnöissä.
Kohtaan ”silmiinpistäviä ominaisuuksia tahi erikoisia kykyjä ja puutteita” on joku hänen esimiehistään kirjoittanut mielenkiintoisen kuvauksen, joka viittaa rosoiseen luonteeseen:
”Mikäli minä tulin tuntemaan vänrikki Stenrothia, oli hän täydellinen vikurivarsa, sanan oikeassa merkityksessä”.
Rangaistuspäiväkirjassakin on merkintä loman ylittämisestä marraskuussa 1919.
Siveellisiä ominaisuuksia koskevassa kohdassa mainitaan, että hänen palvelusaikansa neljä viimeistä kuukautta ”ei osoittautunut aivan moitteettomaksi”:
”Muistaakseni oli asianomaisella muudan rumapuoleinen raha-asia.”
On siis jopa mahdollista, että sotkuiset raha-asiat vaikuttivat osaltaan Stenrothin lähtöön Muukalaislegioonaan.
Se tiedetään, että Stenroth sai neuvoja Suomen armeijan palveluksessa toimineelta ranskalaiselta majurilta. Muukalaislegioonalla olikin ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina käynnissä aktiivinen rekrytointikampanja, jossa hyödynnettiin ranskalaisia sotilaita.
MINKÄLAISEEN legioonaan Adi Stenroth sitten päätti liittyä?
Vuonna 1831 perustettu Muukalaislegioona oli suhteellisen tuntematon sotajoukko aina Saksan–Ranskan sodan päättymiseen asti vuonna 1871. Sen jälkeen voidaan sanoa alkaneen niin sanotun vanhan legioonan kulta-ajan.
Legioonan tunnettuus kasvoi yhtä jalkaa Ranskan siirtomaapolitiikan vahvistumisen myötä. Se lähetettiin taistelemaan sellaisiin eksoottisiin paikkoihin kuten Pohjois-Afrikka, Dahomey, Madagaskar ja Indokiina.
Legioonan maine oli ristiriitainen. Toisaalta sitä pidettiin Ranskan asevoimien pahnanpohjimmaisena, jonne hakeutuivat elämässään epäonnistuneet, rikolliset ja ajelehtijat, jotka halusivat paeta menneisyyttään ja aloittaa alusta.
Alun perin legioonaan pyrittiin houkuttelemaan Ranskaan tulleita vallankumouksellisia ja pakolaisia, jotta heidät saataisiin pois Pariisin kaduilta Pohjois-Afrikan kasarmeille.
Toisaalta Muukalaislegioonan ympärille alkoi kehittyä seikkailullinen hohde, jota viihdeteollisuus kirjoineen ja elokuvineen vahvisti.
Muukalaislegioonaa tutkinut historioitsija Douglas Porch kirjoittaa kirjassaan The French Foreign Legion (1991), että Legioonan erikoinen kulttuuri kukoisti ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina niin vahvasti, että se jätti pysyvän jäljen seuraaviin sukupolviin.
”Legioonan omakuva hylkiöiden karaistuneena mutta tunteellisena joukkona valettiin betoniin”, Porch tiivisti.
Muukalaislegioonan upseereita. Adi Stenroth on äärimmäisenä oikealla. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
ENSIMMÄINEN maailmansota oli Muukalaislegioonalle käännekohta.
Niin sanottu ”vanha legioona” vaihtui ”uudeksi legioonaksi”. Uusien rekryyttien väitettiin olleen erilaisia kuin vanhojen ja upseeriaineksenkin muuttuneen huonoksi.
Uudet legioonalaiset olivat vähemmän taipuvaisia juopotteluun ja tappeluihin, ja he olivat entistä mukautuvaisempia ja ohutnahkaisempia.
Stenroth kirjoitti sukulaisilleen, ettei hän olisi kyennyt sopeutumaan kovaan kuriin, jos ei olisi jo kotona oppinut tottelemaan.
MUUKALAISLEGIOONAN arkistosta paljastuu, että Stenroth liittyi legioonaan pohjoisranskalaisessa Arrasin kaupungissa viiden vuoden sopimuksella huhtikuussa 1920.
Ranskalaisessa kantakortissa hänen kuvaillaan olleen 170 senttiä pitkä, kyömynenäinen ja kasvoiltaan pitkä ja kapea. Hänen otsansa oli leveä, hiukset ruskeat ja silmät tummansiniset.
Stenrothin ansioluettelo kertoo hänen toimineen ensimmäiset vuodet jonkinlaisena taisteluvälinealiupseerina.
Stenroth valittiin Oranissa pidettävälle upseerikurssille alkuvuodesta 1924. Kotimaahan välittyi tieto, että hän olisi ollut kurssinsa priimus.
Virallisissa asiapapereissa hänen kurssiarvosanansa oli 18/20, ja hänet mainitaan erinomaiseksi krenatöörikouluttajaksi ja konekiväärijoukkueen johtajaksi.
Ylennys aliluutnantiksi tuli heinäkuussa 1924. Hidas yleneminen kuitenkin tuskastutti Stenrothia. Voi olla, että hänelle oli maalailtu etukäteen nopeampaa urakehitystä.
Stenroth ikävöi Suomea. Se näkyy erityisesti hänen joulujen alla lähettämissään kirjeissä. Kuusi vuotta legioonassa palveltuaan hän suunnitteli jopa paluuta Suomen armeijaan ja oli saanut sille jo Suomen sotaväen päällikön puollon.
Stenrothin haaveena näyttää olleen paluu Suomeen kapteenin arvolla, mutta jostain syystä paluuaie ei toteutunut koskaan.
Adi Stenroth teltassaan Pohjois-Afrikassa. Kuvassa näkyy kepi-päähine, joten kuva lienee otettu 1920-luvun lopulla, jolloin legioonalainen sai luvan käyttää punaista kepiä. (KUVA:STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
STENROTH palveli 1920-luvulla Algeriassa, Marokossa ja Syyriassa. Hänen uransa dramaattisin sota osui 1920-luvun puoliväliin.
Stenroth taisteli kesällä 1925 yhtä mittaa yli neljä kuukautta Marokossa karismaattisen Abd el-Krimin johtamia berberiheimoja vastaan suuressa siirtomaasodassa, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Rifin sotana.
Marokko oli tuolloin jaettuna kahteen osaan, joista pohjoista hallitsi Espanja ja eteläistä Ranska.
Rif on vuoristoinen alue Marokon pohjoisosassa Välimeren rannalla. Rifin sodassa oli kyse siitä, että berberiheimot halusivat irtaantua Espanjasta, ja ne perustivat oman Rifin tasavallan.
Berberit pärjäsivät aluksi erinomaisesti espanjalaisia vastaan. Tilanne kuitenkin muuttui, kun ranskalaiset ryhtyivät 1925 kukistamaan kapinaa yhdessä espanjalaisten kanssa.
Ranska ja Espanja löivät Rifin tasavallan, mutta taisteluissa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä. Sota on saanut synkän maineen, koska siinä tiedetään käytetyn kemiallisia aseita.
Todennäköisesti legioonalaisten jalkapallojoukkue. Adi on univormussa takana keskellä.(KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
STENROTH arvosti berberitaistelijoita.
”Nyt olemme päässeet odotettuun lepoon sen jälkeen, kun olemme mitä sietämättömimmissä olosuhteissa pitäneet puolemme hyökkääviä rifejä vastaan. He ovat uskomattoman rohkeita ja kuolemaa halveksuvia”, hän kirjoitti taistelujen jälkeen.
”Koskaan ei tiedä, mistä he ilmestyvät, tulevat ja käyvät kimppuun kuin maasta nousseina.”
Stenroth joutuikin kesällä kovaan paikkaan, kun berberitaistelijat piirittivät hänet joukkoineen erämaalinnoitukseen. Legioonassa levisi jo tieto, että Stenroth olisi kaatunut.
Hänen tuttavansa Kaarlo Kurko välitti kaatumisesta tiedon Pariisiin ja Suomeen ja siitä julkaistiin uutisia suomalaisissa lehdissä.
Sukulaisia säikäyttänyt väite osoittautui ennenaikaiseksi: Stenroth miehineen oli päässyt pakenemaan piirityksestä. Suomessa kerrottiin, että taistelupaikka oli sen jälkeen saanut uuden nimen: Fort Stenroth, Stenrothin linnoitus.
Syksyllä 1925 Stenroth siirtyi miehineen rintaman taakse Algeriaan.
”Oli hyvin surullista, että täti luuli virheellisen sanomalehtiartikkelin seurauksena, että olin kaatunut”, kirjoitti Adi tädilleen Fannyllemarraskuussa 1925.
”Olen täysin terve, haavoittumaton ja voin niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden on mahdollista.”
Stenroth vietti vuosien 1925–1926 talvikuukaudet Algeriassa ja palasi Rifin sotaan sen jälkeen. Tuolloin hän palveli osana Legioonan niin kutsuttuja ratsastavia joukkoja.
Ne olivat muulein liikkuvia osastoja, joilla pyrittiin parantamaan normaalisti jalkaisin erämaassa kulkevien suurten legioonalaisjoukkojen liikkuvuutta ja ketteryyttä. Nykytermein ne olivat siis eräänlaisia kevyitä iskuosastoja.
Adi Stenroth ja hänen sisarensa Nelly. (KUVA: STENROTHIN SUKUSEURAN ARKISTO)
STENROTH sai Rifin sodan aikana Croix de Guerre -mitalin palmunlehvineen, ja hänet mainittiin armeijan päiväkäskyssä, mitä arvostetaan Ranskassa suuresti. Hänet myös ylennettiin luutnantiksi.
Päiväkäskyssä sanottiin, että hän ”on loistavien ominaisuuksiensa kautta tulen alla tullut mainioksi miestensä johtajaksi – on aina vapaaehtoinen vaarallisia tehtäviä varten”.
”Heinäkuun 3. päivänä hän on loistavasti vienyt joukkueensa eteen antaen kaikille esimerkin mitä täydellisimmästä välinpitämättömyydestä vaaraan nähden.”
Stenroth sai legioonavuosinaan useita mitaleita, mutta Croix de Guerrea hän arvosti niin paljon, että kun hän myöhemmin tuli lomalle Suomeen, hän piti sen nauhaa napinlävessään.
Stenrothin musketin perä. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
VUOSINA 1928–1930 Stenroth palveli Levantissa eli käytännössä Syyriassa ja Libanonissa. Hänen vaiheitaan siellä ei vielä tunneta.
Lokakuussa 1930 Stenroth nimitettiin uuden komppanian päälliköksi ja hänet lähetettiin Indokiinan Tonkiniin. Hän saapui Haiphongiin seuraavan vuoden huhtikuun puolivälissä.
Ranskan Indokiinassa oli tuolloin leimahtanut levottomuuksia, joita muukalaislegioonalaiset kukistivat julmasti ja verisesti.
Stenroth sairastui kuitenkin heti johonkin trooppiseen tautiin ja hänet siirrettiin sairaalaan Hanoihin. Hän kuoli siellä illalla 23. toukokuuta.
Erilaiset taudit olivat tyypillisiä legioonalaisten kuolinsyitä. Esimerkiksi 1900-luvun vaihteessa Indokiinassa jokaista taistelussa kuollutta legioonalaista kohden kuoli kymmenen muuta tauteihin, kuten koleraan tai malariaan.
Legioona lähetti Stenrothin henkilökohtaisen omaisuuden Suomeen.
Sukulaisilla on yhä tallessa vanha laukku, josta roikkuu ruutisarvi. Tallessa on myös Adin pitkä ja kaiverruksin koristeltu musketti. Molemmat lienevät sotasaalista berbereitä vastaan käydyistä taisteluista Pohjois-Afrikassa.
Stenrothin laukku, jossa roikkuu ilmeisesti ruutisarvi. (KUVA: MIKA RANTA / HS)
Viimeksi muokattu:
Tuo vain herättää sellaisen asiattoman kysymyksen. Että jos ei ole useamman tuhannen laukauksen kokemusta, niin paljoko hyötyä pistoolista on oikeasti.
Jokin aika sitten uusittiin pistooliradan ”etuvallin” (betonin päällä olevat lankut.
Homma valmistui torstaina ja tiistaina oli jo yli sata laukausta ammuttu lalkutukseen.
Viikon loppuna oli ollut ryhmä/kurssi vähän kokemattomia ampujia.
Tietenkin olivat ampuneet vähän lähempää 10m tauluun (8,5 etuvalliin).
Parhaat osumat olivat yli metsin alle taulun keskilinjan.
MeriTJ
Ylipäällikkö
Asiallinen kysymys veli Ottoville, oikein asiallinen! Sanoisin omiin havaintoihini pohjautuen että jos pitää oikeasti opettaa ampumaan pistoolilla tehokkaasti niin 500-1000 lks fiksulla tavalla alkaa riittämään jos oppilas on muuten kykenevä ampumaan pitkällä edes normaalilla varusmiehen tasolla. Tuossa ei vielä saada aikaan mitään "kympin tappajaa" mutta sen verran karsittua pahimpia virheitä että kykenee vaikuttamaan normaalilla modernilla 9mm palveluspistoolilla kohtalaisella varmuudella 10-15m päässä olevaan kohteeseen. Tuossa ei todellakaan kyetä poistamaan mahdollista laukaisuvirhettä eikä tuo onnistu kuin ehkä 80% oppilaista mutta kasat saadaan pysymään tuolta matkalla SRA taulussa ehkä 90-95%:sti. Tuohon kun lisätään oikeanlainen fokus "jos et näe vaikutusta, vaikuta lisää" niin saavutetaan se "auton vararengastaso" joka pistoolilla tulee olla taistelijalle minimissään omasta mielestäni. Tämä ei edusta mitään muuta kuin allekirjoittaneen perstuntumaa vuosien saatossa reserviläisten parissa touhutessa, eriäviäkin mielipiteitä ja ihan perusteltuja tähän varmasti löytyy.Tuo vain herättää sellaisen asiattoman kysymyksen. Että jos ei ole useamman tuhannen laukauksen kokemusta, niin paljoko hyötyä pistoolista on oikeasti.
Jokin aika sitten uusittiin pistooliradan ”etuvallin” (betonin päällä olevat lankut.
Homma valmistui torstaina ja tiistaina oli jo yli sata laukausta ammuttu lalkutukseen.
Viikon loppuna oli ollut ryhmä/kurssi vähän kokemattomia ampujia.
Tietenkin olivat ampuneet vähän lähempää 10m tauluun (8,5 etuvalliin).
Parhaat osumat olivat yli metsin alle taulun keskilinjan.
Niin mutta kuinka kauan tuo taito pysyy yllä (siis että pystyt tekemään oppimasi asian oikein ja samalla nopeudella kun tilanne sitä vaatii).
Kun tuntuu että kun varus mies koulutetaan esim TTA hommaan, niin viiden vuoden päästä hän osaa vielä sen.
Oma käsitys on että asetta osaa kyllä vielä käsitellä mutta, ampuminen ja osuminen on opeteltava kyllä uudestaan.
Ja se vaatii patruunoita ja aikaa.
Minulla ainakin jo muutaman kuukauden tauko vaikuttaa tulokseen.
PS
Tietenkin samalla voisi hankia lintu pyssynkin, kun näkyy olevan tarjouksessa.
DPMS MOE SL, Flat Dark Earth 223Rem
Tekniset tiedot: Piipun pituus: 16” Rihlan nousu: 1:7" Ylärunko: A3 Flattop, taottu 7075 alumiinista Piipun Materiaali: 4150 Chrome Lined Piipun profiili: M4 Liekinsammutin: AAC Blackout Takatähtäin: Magpul MBUS, väri FDE Etutähtäin: F-merkattu kiwww.armoria.fi
Nyt on ensimmäiset 40 laukausta ammuttu (ei enempää patruunoita)
Tähtäin on nyt kohdistettu, perus juttu.
Ensin on tietenkin ruuvattu väärään suutaan, sitten ammuttu pitkin taulua.
Mutta en ole ampunut kiväärillä avotähtäimillä vuosiin joten tulos on odotettu.
Muutenkin ei oikein löytynyt asentoa ja oli aika kuumakin joten aivan tyytyväinen tulokseen.
MeriTJ
Ylipäällikkö
Nyt sanoisin että me puhutaan kahdesta eri asiasta, riittävästä tasosta ja harrastajan hyvästä tasosta. Minulla kanssa näkyy kuukauden kahden tauko heti mutta 1-2 fiksua treenikertaa auttaa takaisin raiteille. Ei massakeskipisteeseen tulittaminen vaadi tuota tasoa. On totta että lyhyet vaatii enemmän ylläpitoa mutta sanoisin että vararengas-ajattelun tasoiseen käyttökykyyn päästään takaisin ammuttamalla joukko liikkeellepanovaiheessa puoli päivää jonkun nohevan ressuampujan vetämänä lähisoramontulla.Niin mutta kuinka kauan tuo taito pysyy yllä (siis että pystyt tekemään oppimasi asian oikein ja samalla nopeudella kun tilanne sitä vaatii).
Kun tuntuu että kun varus mies koulutetaan esim TTA hommaan, niin viiden vuoden päästä hän osaa vielä sen.
Oma käsitys on että asetta osaa kyllä vielä käsitellä mutta, ampuminen ja osuminen on opeteltava kyllä uudestaan.
Ja se vaatii patruunoita ja aikaa.
Minulla ainakin jo muutaman kuukauden tauko vaikuttaa tulokseen.
PS
Nyt on ensimmäiset 40 laukausta ammuttu (ei enempää patruunoita)
Tähtäin on nyt kohdistettu, perus juttu.
Ensin on tietenkin ruuvattu väärään suutaan, sitten ammuttu pitkin taulua.
Mutta en ole ampunut kiväärillä avotähtäimillä vuosiin joten tulos on odotettu.
Muutenkin ei oikein löytynyt asentoa ja oli aika kuumakin joten aivan tyytyväinen tulokseen.
Ensimmäiset savut on otettu pyssystä.
Yksi häiriö aseessa jossa hylsy jäi syöttöaukkoon.
Toimi hyvin skeat- ja trap- panoksilla (28g-24g)
Kaksi paskaa lipasta toinen 5-patruunan toinen 10.
Lipas jää jumiin aseeseen ja patruunannostin lippaan sisälle.
Lupasivat lähettää kaksi uuta lipasta.
(ei ole patruunoiden vika koska ne toimivat virheittä ladattuna ehyeen lippaaseen)
Nyt on sata paukkua kokeiltu uusia kahdella uudella lippaalla.
Lippaat toimii hyvin mutta toinen jumittuu,aivan s……. lujaan aseeseen, muutaman kerran.
Näyttäisi siltä että lippaan sivulla olevat ”haitat” päästävät kuitenkin lippaan liian syvälle.
Samalla ne purevat kiinni lipaskuiluun.
Pitää miettiä avartaako kuilua vai laittaako lippaaseen haitaan kohdalle ESAB pikaliimaa.
Ps. haulikko ei tehnyt yhtään häiriötä ja tähtäimen kohdistuskin onnistui
.
Kokeillaanpa mikä vastaanotto tällä uutisella on tällä.
Nelivuotias vei nuken kaupasta Phoenixissä, poliisi osoitti vanhempia aseella
Pariskunta hakee tapauksesta yhdeksän miljoonan euron korvauksia. Poliisi väittää, että perheenisä tunnusti alun perin varastaneensa itse alushousuja.
www.hs.fi
Kotimaa
Mies pakotettiin teloittamaan oma veljensä soramontulla Oulussa, syyttäjä vaatii myös veljensä ampujalle murhatuomiota
Ojanpohjalle kätketty ruumis löytyi vasta yli seitsemän kuukautta veriteon jälkeen.
www.hs.fi
Tiede
Tutkimus: Kotipölyn koostumus voi vaikuttaa lapsen riskiin sairastua astmaan
Tutkijat selvittävät, kannattaisiko metsästä kaivaa maata ja levittää sitä eteismatolle.
www.hs.fi
Mielestäni ne kyllä sopisivat paremmin esimerkiksi
Uutisia Yhdysvalloista, Pikku-uutisia Suomesta,
Mutta aamulla kun kunn erehdyin postittamaan jutun ketjuun ”Terrorismi”
Juttu oli
Ulkomaat
Ompelivatko Isis-naiset pommiliivejä vai ovatko he itse uhreja? Tutkijat ja leirille jumiin jääneiden naisten omaiset vastaavat
Isisissä naiset olivat kodin vankeja. Osa tutkijoista on silti sitä mieltä, että naisten roolia terrorijärjestöissä helposti aliarvioidaan.
Vastaan otto oli.
Aivan kuin olisi suuri rikos postittaa mielestään mielenkiintoinen juttu toisten nähtäväksi.
Nelivuotias vei nuken kaupasta Phoenixissä, poliisi osoitti vanhempia aseella
Pariskunta hakee tapauksesta yhdeksän miljoonan euron korvauksia. Poliisi väittää, että perheenisä tunnusti alun perin varastaneensa itse alushousuja.
Nelivuotias vei nuken kaupasta Phoenixissä, poliisi osoitti vanhempia aseella
Pariskunta hakee tapauksesta yhdeksän miljoonan euron korvauksia. Poliisi väittää, että perheenisä tunnusti alun perin varastaneensa itse alushousuja.
www.hs.fi
Kotimaa
Mies pakotettiin teloittamaan oma veljensä soramontulla Oulussa, syyttäjä vaatii myös veljensä ampujalle murhatuomiota
Ojanpohjalle kätketty ruumis löytyi vasta yli seitsemän kuukautta veriteon jälkeen.
Mies pakotettiin teloittamaan oma veljensä soramontulla Oulussa, syyttäjä vaatii myös veljensä ampujalle murhatuomiota
Ojanpohjalle kätketty ruumis löytyi vasta yli seitsemän kuukautta veriteon jälkeen.
www.hs.fi
Tiede
Tutkimus: Kotipölyn koostumus voi vaikuttaa lapsen riskiin sairastua astmaan
Tutkijat selvittävät, kannattaisiko metsästä kaivaa maata ja levittää sitä eteismatolle.
Tutkimus: Kotipölyn koostumus voi vaikuttaa lapsen riskiin sairastua astmaan
Tutkijat selvittävät, kannattaisiko metsästä kaivaa maata ja levittää sitä eteismatolle.
www.hs.fi
Mielestäni ne kyllä sopisivat paremmin esimerkiksi
Uutisia Yhdysvalloista, Pikku-uutisia Suomesta,
Mutta aamulla kun kunn erehdyin postittamaan jutun ketjuun ”Terrorismi”
Juttu oli
Ulkomaat
Ompelivatko Isis-naiset pommiliivejä vai ovatko he itse uhreja? Tutkijat ja leirille jumiin jääneiden naisten omaiset vastaavat
Isisissä naiset olivat kodin vankeja. Osa tutkijoista on silti sitä mieltä, että naisten roolia terrorijärjestöissä helposti aliarvioidaan.
Vastaan otto oli.
Aivan kuin olisi suuri rikos postittaa mielestään mielenkiintoinen juttu toisten nähtäväksi.
Vai täydellinen väärinymmärrys?Kokeillaanpa mikä vastaanotto tällä uutisella on tällä.
Nelivuotias vei nuken kaupasta Phoenixissä, poliisi osoitti vanhempia aseella
Pariskunta hakee tapauksesta yhdeksän miljoonan euron korvauksia. Poliisi väittää, että perheenisä tunnusti alun perin varastaneensa itse alushousuja.
Nelivuotias vei nuken kaupasta Phoenixissä, poliisi osoitti vanhempia aseella
Pariskunta hakee tapauksesta yhdeksän miljoonan euron korvauksia. Poliisi väittää, että perheenisä tunnusti alun perin varastaneensa itse alushousuja.
Kotimaa
Mies pakotettiin teloittamaan oma veljensä soramontulla Oulussa, syyttäjä vaatii myös veljensä ampujalle murhatuomiota
Ojanpohjalle kätketty ruumis löytyi vasta yli seitsemän kuukautta veriteon jälkeen.
Mies pakotettiin teloittamaan oma veljensä soramontulla Oulussa, syyttäjä vaatii myös veljensä ampujalle murhatuomiota
Ojanpohjalle kätketty ruumis löytyi vasta yli seitsemän kuukautta veriteon jälkeen.
Tiede
Tutkimus: Kotipölyn koostumus voi vaikuttaa lapsen riskiin sairastua astmaan
Tutkijat selvittävät, kannattaisiko metsästä kaivaa maata ja levittää sitä eteismatolle.
Tutkimus: Kotipölyn koostumus voi vaikuttaa lapsen riskiin sairastua astmaan
Tutkijat selvittävät, kannattaisiko metsästä kaivaa maata ja levittää sitä eteismatolle.
Mielestäni ne kyllä sopisivat paremmin esimerkiksi
Uutisia Yhdysvalloista, Pikku-uutisia Suomesta,
Mutta aamulla kun kunn erehdyin postittamaan jutun ketjuun ”Terrorismi”
Juttu oli
Ulkomaat
Ompelivatko Isis-naiset pommiliivejä vai ovatko he itse uhreja? Tutkijat ja leirille jumiin jääneiden naisten omaiset vastaavat
Isisissä naiset olivat kodin vankeja. Osa tutkijoista on silti sitä mieltä, että naisten roolia terrorijärjestöissä helposti aliarvioidaan.
Vastaan otto oli.
Aivan kuin olisi suuri rikos postittaa mielestään mielenkiintoinen juttu toisten nähtäväksi.
Tuskin koska tällä kuitenkaan ei sano viesteistäni VMP.
Joten tämä on varmaan sopiva paikka.
( Toisaalta tämä on lähes ainoa paikka, roskakorin lisäksi jossa viestejäni jossain määrin siedetään.)
Lopeta hyvä mies tuo mussutus...sinulta tulee hyviä juttuja.
Vmp oli kommentti linkkaamaasi kirjoitukseen, ei sinulle.
Nyt alkaa olemaan viimeisiä hetkiä kun jaksan katella tuota sinun ulinaa, lopeta.
Elokuvassa on kohtaus missä ennen talvisotaa, on ilmavalvontakurssi Lotille.
Kerrankin ollaan suomessa oltu ajan hermolla, sillä kun kurssilla esitellään koneiden pienoismalleja.
Yksi pienoismalleitta on Ju 88.
Koneen esisarjan valmistushan alkoi kesällä 1939. https://fi.wikipedia.org/wiki/Junkers_Ju_88
Joten ajan hermolla olaan oltu.
Varsikin kun runkoon on maalatu keltainen nauha (itärintamantunnus).
Tietenkin on mahdollista että lavastajalla on sattunut pieni moka.
Lea ja Maire-äiti. Tässä kuvassa he ovat jo turvallisesti Suomessa. (KUVA: LEAN KOTIALBUMI)
Parhaita timanttijuttuja: Maire Aaltonen odotti lasta, kun hän joutui natsien keskitysleirille – Nälän, tautien ja julmuuksien keskellä hän synnytti tyttären
Raumalainen Lea Kulonurmi on tiettävästi ainoa suomalainen, joka on syntynyt natsien keskitysleirissä. Tämä on hänen tarinansa. Suomalaiset merimiehet palasivat keskitysleireiltä Suomeen 75 vuotta sitten.
www.hs.fi
Raumalainen Lea Kulonurmi on tiettävästi ainoa suomalainen, joka on syntynyt natsien keskitysleirissä. Tämä on hänen tarinansa.
Tilaajille
TALO RAUMAN esikaupungissa on punainen ja hyvin perinteinen. Pihalla kasvaa vanha omenapuu ja syreenipensaita. Kaivon päällä seisoo haalistunut puutarhatonttu.
Mutta talon asukkaalla on niin erikoinen elämäntarina, ettei toista samanlaista liene koko Suomessa. Eläkeläinen Lea Kulonurmi, 74, syntyi Stutthofin keskitysleirissä natsi-Saksassa.
Itse hän ei tietenkään muista mitään noista ajoista, mutta vuosien varrella hän on ottanut asioista selvää.
KULONURMEN äiti Maire Aaltonen pestautui messi- eli salonkitytöksi rahtilaiva S/S Mercatoriin 1. elokuuta 1944. Aputyttöjen tehtävänä oli tiskata ja siivota.
Aluksen omisti Suomen Etelä-Amerikan Linja. Mercator lähti Luulajasta 21. elokuuta kohti Saksan hallinnoimaa Danzigia eli nykyistä Gdanskia. Lastina laivalla oli rautamalmia. Takaisin oli tarkoitus tuoda kivihiiltä.
Samalla laivalla työskenteli lämmittäjänä muuan Yrjö Lehtonen.
Lea veikkaa äidin lähteneen laivalle tuoreen ihastuksensa Yrjön perässä, vaikkei sitä koskaan myöhemmin ääneen sanottu. Yrjö oli äitiä kymmenisen vuotta vanhempi, rauhallinen ja mukava mies.
Maire oli edelleen naimisissa nuoruudenrakkautensa, kustavilaisen kalastajan kanssa. Suhde oli kuitenkin riitaisa, ja Maire olisi halunnut erota. Epäonnistunut liitto oli kärsinyt lapsettomuudesta.
Siksi Maire ei uskonut lääkäriä, jonka luona hän kävi tarkastuksessa ennen laivan lähtöä. Lääkäri väitti hänen olevan raskaana.
Vaan totta se oli, kuten myöhemmin kävi ilmi.
Eikä Maire uskonut muiden ihmisten varoituksia, ettei Saksan alueelle kannattaisi enää lähteä. Puhuttiin, että Suomen ja Saksan liittolaisuus rakoili jo.
Mercator pääsi onnellisesti Danzigiin. Mutta sitten kaikki muuttui painajaiseksi.
Kulonurmen äiti Maire ja isäpuoli Yrjö työskentelivät molemmat rahtilaiva S/S Mercatorilla, jonka saksalaiset ottivat haltuunsa. (KUVA: LEA KULONURMEN KOTIALBUMI)
SYYSKUUN alussa 1944 Suomi katkaisi suhteet Saksaan ja solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa. Saksalaisten suhtautuminen suomalaisiin merimiehiin muuttui heti. Entisistä aseveljistä tuli vihollisia.
Mercatorin miehistö sai määräyksen, että lastaus oli lopetettava. Paikalle tulivat aseistetut vartijat, ja radio takavarikoitiin.
Samaan aikaan satamassa oli kolme muutakin suomalaismiehistöistä alusta.
Suomalaiset merimiehet ja messitytöt joutuivat odottamaan epätietoisina ja nälkäisinä usean viikon ajan. Ruokaa oli jo tässä vaiheessa liian vähän.
Miehille tarjottiin mahdollisuutta työskennellä Saksan armeijassa tai laivastossa, mutta kaikki kieltäytyivät. Naisille ehdotettiin työtä laivaston pesuloissa, mutta eivät hekään suostuneet pestiin.
Sitten kaikki suomalaiset marssitettiin rautatieasemalle ja kuljetettiin pimeissä karjavaunuissa keskitysleiriin.
Merimiehet olivat tyrmistyneitä. Tässä vaiheessa Suomessakin tiedettiin kyllä, mitä keskitysleiri tarkoitti.
Suomalaiset joutuivat Stutthofin erityisleiriin, jossa oli vangittuna myös 260 norjalaista poliisia.
Miehet ja naiset asuivat samassa lautaparakissa, mutta eri huoneissa. Niiden välissä oli lukittu ovi. Kerrossängyt oli kyhätty laudoista, ja pehmikkeeksi vangit joutuivat itse keräämään olkia.
Leirissä oli yhteensä kaksitoista suomalaisnaista, joista Maire Aaltonen oli siis kaiken lisäksi raskaana.
MILLAISTA Mairen elämä oli leirissä lokakuusta helmikuuhun?
Siitä Lea ei paljon tiedä. Pakkotyöhön äiti ei tiettävästi päätynyt, mutta naiset joutuivat esimerkiksi paikkaamaan saksalaisten sotilaiden vaatteita.
Stutthofin vankeusajasta ei myöhemmin kotona juuri puhuttu.
”Ei äiti paljoa kertonut. Enkä muista, että he olisivat Yrjön kanssa edes keskenään puhuneet paljon asiasta. Joskus oli pieniä katkelmia.”
Eikä Lea ehtinyt tarpeeksi kysellä, sillä äiti kuoli jo 46-vuotiaana mahasyöpään. Joskus myöhemmin Lea mietti, että keskitysleirin ala-arvoisella ruualla saattoi olla asian kanssa tekemistä.
Se on varma, että nälästä, sairauksista ja kylmyydestä kärsivät kaikki vangit. Parakit olivat jääkylmiä, niitä lämmitti talvipakkasellakin vain pieni kamiina.
Yksi merimiehistä, Lepo Tuominen, kirjoitti päiväkirjaansa marraskuussa 1944 näin: ”8.11. Sairas tänään, nälkä koko päivä, porkkanasoppaa mukanaan roskia ja multaa.”
Samanlaiset merkinnät jatkuivat viikosta toiseen.
Toinen suomalaisvanki muisteli myöhemmin, että juomaksi saadussa teessä uiskenteli torakoita. Ruokatilanne vain huononi leirissä loppua kohti.
Norjalaiset saivat vastaanottaa Punaisen Ristin paketteja ja antoivat omistaan hieman suomalaisillekin. Se vähän auttoi.
Silti leirissä vallitsi usein vahvimman laki. ”Kerran äiti sai jostain vähän suolaa ja pani sen sängyn alle piiloon. Kun hän sitten meni hakemaan suolaa, se oli kadonnut. Joku oli sen varastanut.”
”Eräs merimiehistä tappoi itsensä pian sodan jälkeen, hän ei kestänyt. Ja kyllä suomalaisiakin hakattiin, sen olen kuullut”, Lea kertoo.
Hän veikkaa, että isäpuoli Yrjön kokemukset leiristä olivat vielä rankemmat kuin Mairella. Lea muistaa Yrjön sanoneen kerran näin: ”Jos joskus menisi edes päivä, ettei muistaisi niitä asioita.”
Erityisesti yksi tapaus oli sellainen, ettei Yrjö saanut sitä koskaan pois mielestään.
”Hän oli nähnyt, kuinka erästä poikaa oli vedetty kuorma-auton perässä, ja pojan isä joutui katsomaan sitä. Jotkut siellä kai nauttivat tällaisesta kidutuksesta.”
Varmasti kaikki suomalaiset näkivät pääleirin luurangonlaihoja vankeja, jotka laahustivat päivittäin pakkotyöhön. Kantaleirissä oli myös juutalaisia vankeja, kaasukammio ja krematorio.
Stutthof oli alun perin perustettu työ- ja vankileiriksi, mutta vuonna 1944 se toimi myös tuhoamisleirinä. Leirin kaasukammiossa murhattiin pääasiassa juutalaisnaisia.
Vankeja pahoinpideltiin ja hirtettiin pienistäkin rikkeistä, kuten perunankuorien varastamisesta.
Syksyllä Stutthofin pihat olivat mutavelliä. Eloonjääneet ovat muistelleet, että ruumiita lojui mudassa, odottamassa krematoriossa polttamista.
Pilkkukuume, lavantauti ja punatauti riehuivat joka puolella leiriä. Ahvenanmaalainen merimies Ingmar Fredriksson kertoi sodan jälkeen, että hän joutui pitämään kiinni potilaasta, jota leikattiin ilman puudutusta.
Tässä sairastuvassa Lea luultavasti syntyi helmikuussa 1945. Kuva on Nykypostin lukijamatkalta Stutthofin keskitysleirimuseoon. Lea oli matkalla vuonna 1979. (KUVA: LEA KULONURMEN KOTIALBUMI)
MAIRE synnytti lapsen Stutthofin pääleirin sairastuvassa 1. helmikuuta 1945. Pikkuruinen tyttö sai nimekseen Lea.
Lea näyttää passiaan, jossa syntymäpaikaksi on tosiaan merkitty Stutthof.
Synnytyksestä hän ei tiedä juuri mitään muuta kuin sen, että muut suomalaiset naiset ja jotenkin myös norjalaiset poliisit auttoivat siinä.
”Äiti kertoi, että hän oli joutunut varastamaan keittiöstä vettä synnytystä ja vauvan pesemistä varten. Hygienia ei todellakaan ollut siellä paras mahdollinen.”
Mairella riitti ihmeen hyvin rintamaitoa, ja se varmasti pelasti Lean hengen. Lisäksi Lea sai sakariinivettä.
Äiti yritti imettää myös samassa sairastuvassa ollutta virolaisvauvaa, jonka nälkiintyneeltä äidiltä ei tullut tarpeeksi maitoa. ”Mutta ei äiti paljoa voinut antaa.”
Yhtenä päivänä äiti huomasi, että huoneessa oli oudon hiljaista. Virolaisen naisen vauva oli kuollut.
Oli kuitenkin yksi iloinen asia, josta Lealle kerrottiin usein vuosien varrella. Kun Lea oli syntynyt, Maire pääsi näyttämään vauvaa Yrjölle.
”Morjens kalaäijä!” oli Yrjö huikannut.
Se naurattaa Leaa vieläkin. ”En tiedä, miksi hän niin sanoi. Ehkä hän luuli minua pojaksi tai ehkä hän muuten vain heitti tuollaisen.”
Maire oli 29-vuotias, kun Lea syntyi. Enempää lapsia hän ei koskaan saanut.
Maire, Yrjö ja Lea eivät kuolemanmarssille onneksi joutuneet. He vapautuivat Stutthofista loppukeväästä ja lähtivät sieltä viimeisten joukossa.
Suomeen kolmikko pääsi kuitenkin vasta kesäkuun alussa 1945.
Ensin he joutuivat kulkemaan vaivalloisen matkan kävellen satamaan. Maire ja Yrjö heittivät kaiken ylimääräisen tavaran matkan varrella pois, että jaksoivat kantaa vauvaa.
Tanskaan he pääsivät proomussa. Matka Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen kulki hitaasti, sillä leireiltä palaavat joutuivat useaan kertaan karanteeniin. Vaatteet jouduttiin hävittämään syöpäläisten takia. Apua saatiin Punaiselta Ristiltä.
Tunnelmaa ei nostanut se, että Mairen äiti kirjoitti Ruotsiin kirjeen ja kehotti Mairea jättämään vauvan sinne. ”Hän kirjoitti, että älä tuo sitä lasta tänne. Äiti pahoitti siitä tietenkin mielensä”, Lea kertoo.
Myöhemmin Lea tajusi, että ehkä mamma ajatteli vain lapsen parasta. Elämä sodanjälkeisessä Suomessa oli ankeaa, mutta vauraaseen Ruotsiin olisi adoptoitu mielellään lapsia.
Kaikki ulkomailta Suomeen palanneet kuulusteltiin valtiollisen poliisin Valpon toimesta. Maire Aaltosen asiakirjoissa lukee, että hän ”palasi Suomeen yhdessä 46 merimiehen ja internoimisaikana syntyneen lapsen kanssa 6.6.1945 Turun kautta”.
Asiakirjoissa kerrotaan myös Mairen matkasta keskitysleiriin, mutta ei juuri oloista siellä.
Lopuksi Mairen, kuten monen muunkin papereihin, on kirjoitettu: ”Gestapon kuulusteltavaksi ei kuulusteltava ole joutunut, eikä häntä ole värvätty Saksan salaisen poliisin palvelukseen.”
”Äitiä kuulusteltiin, ettei hän ole vieraan vallan vakooja”, Lea hymähtää.
Mairella itsellään oli tärkeämpääkin mietittävää. Heillä ei ollut Suomessa paikkaa, minne mennä asumaan. Lopulta veljen vaimo suostui ottamaan heidät veljen kotiin Turun Nummenpakkaan.
”Enon perheessä oli melkein samanikäinen lapsi, serkkupoikani. He ymmärsivät äitini ahdingon.”
Pian myös äidinäidistä tuli Lealle läheinen. Sodanjälkeisessä asuntopulassa Lea, äiti ja Yrjö joutuivat asumaan välillä hänenkin luonaan. He nukkuivat hetekoilla mamman pienessä hellahuoneessa.
VAIKKA äiti ei Stutthofia koskaan kovin paljon muistellut, Hitleristä hän puhui aina ikävään sävyyn. Ja tuttavapiirissä kaikki kyllä tiesivät, missä Lea oli syntynyt.
“Ihmiset aina kysyivät, että onko tämä se lapsi, joka tuotiin sieltä”, Lea kertoo. “Kyllä se nostettiin usein esiin. Itselleni tuli siitä melkein kammo, enkä olisi halunnut olla esillä.”
Sitä Lea ei osaa sanoa, halusiko äiti suojella häntä, eikä siksi kertonut liikaa yksityiskohtia leiristä.
Hän uskoo, että leirikokemukset kyllä vaikuttivat äitiin ja Yrjöön loppuelämän ajan. ”Minä elin lapsuuteni pariskunnan kanssa, joka oli kokenut tuollaista. Varmasti se oli hiukan erilainen lapsuus kuin monella muulla.”
Äiti ei merille koskaan palannut, mutta Yrjö lähti vielä joksikin aikaa. Myöhemmin äiti työskenteli työmaaruokalan emäntänä ja Yrjö kivityömiehenä.
Äiti ja Yrjö menivät naimisiin, kun Lea oli noin 5-vuotias. Hääkuva on Lean kotona piirongin päällä. Äiti ja Yrjö näyttävät onnellisilta, ja iloisesti hymyilevä Lea on puettu merimiespukuun.
Lapsuudestaan hän muistaa parhaiten sen, että oli yksin kotona, kun aikuiset olivat päivisin töissä. Sitä ei kukaan ihmetellyt. Lastentarhaan oli vaikea päästä.
”Olin pitkät päivät yksin ja touhusin omiani. Muistan, että olin välillä koko päivän yöpaita päällä.”
Lopulta äiti ajatteli, että oli sittenkin viisaampaa laittaa Lea muualle asumaan. 6- tai 7-vuotiaana Lea lähetettiin kasvattilapseksi maataloon Vehmaalle. Vanha lapseton pariskunta piti hänestä hyvää huolta, mutta tietysti Lea ikävöi äitiä. Lauantaisin töiden jälkeen äiti tulikin usein höyryjunalla käymään.
YKSITOISTAVUOTIAANA Lea pääsi takaisin kotiin. Hän tunsi olevansa maailman onnellisin ihminen. He olivat jälleen perhe, äiti, Yrjö ja Lea.
Isäpuoli Yrjö oli hänelle aina kuin oikea isä. Biologisen isänsä Lea tapasi vain kerran, 15-vuotiaana. Siitä ei jäänyt kovin mukavaa muistoa, isä oli humalassa.
Kun äiti kuoli, Lea oli 17-vuotias. Hän jäi kahdestaan Yrjön kanssa.
Mutta silloin Lea oli jo tavannut Jukan, jonka perässä muutti pian Turusta Raumalle. Lapsia syntyi kaksi, tyttö ja poika.
Töihin Lea oli mennyt jo 15-vuotiaana. Ensin hän työskenteli neulomossa, myöhemmin talonmiehenä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän oli Rauman kaupungilla koulusiivoojana.
Nyt Lea on ollut eläkkeellä jo kymmenisen vuotta. Lapsenlapsia on neljä, hekin jo melkein kaikki aikuisia. Erottuaan hän löysi uuden puolison Simontyöpaikaltaan Raumalla.
Lea Kulonurmi (toinen oikealta) ja muut Nykypostin lukijamatkalaiset menevät sisälle vankiparakkiin Stutthofin keskitysleirissä syksyllä 1979. (KUVA:LEA KULONURMEN KOTIALBUMI)
LEA on käynyt kerran syntymäpaikassaan Stutthofissa, nykyisen Puolan alueella. Se tapahtui vuonna 1979, 40 vuotta sitten.
Nykyposti-lehti etsi lehti-ilmoituksella suomalaisia, jotka olivat olleet keskitysleirissä – lähinnä siis merimiehiä. Tuttava vinkkasi asiasta Lealle, ja hän otti toimitukseen yhteyttä.
Lehti järjesti lukijamatkan Stutthofin keskitysleirimuseoon ja kirjoitti siitä jutun.
Päähenkilöinä olivat Lea sekä oppaana toiminut Veijo Johansson, yksi vangituista merimiehistä. Hän oli pitänyt salaa päiväkirjaa koko leirilläoloajan.
Lea lähti matkaan silloisen miehensä Jukan kanssa. Lapset olivat vielä niin pieniä, että saivat jäädä kotiin.
Kommunistinen Puola näytti harmaalta, eikä Gdanskin satamassa saanut valokuvata. Stutthof veti hänet hiljaiseksi. ”Näin krematoriot. Ja oli siellä kenkäpinot ja hiusläjätkin”, Lea muistelee.
Hän näyttää kuvaa, jossa hän seisoo ruosteisen sängyn edessä. Kuvan takana on teksti: ”Tässä huoneessa, ’sairastuvassa’, Lea syntyi 34 vuotta sitten.”
Lealla on edelleen tallessa tuo marraskuun 1979 Nykyposti-lehtikin. Siinä kerrotaan muun muassa näin:
”Stutthofissa myös vankina ollut Veijo Johansson kertoo Lealle: ’Kyllä me miehet olimme huolissamme äidistäsi. Kuulimme äitisi synnytyksestä kai seuraavana päivänä. Jostakin norjalainen poliisi oli löytänyt sideharsoa, jota käärittiin sinun ympärillesi ja sitten sinut paketoitiin sanomalehtipaperin sisälle, ettet olisi paleltunut.’”
Viime joulukuussa Lean 25-vuotias pojantytär kävi Stutthofin museossa. Hän lähetti mummolle kännykkäkuvia leirin parakeista ja puulavereista. Se oli vaikuttava reissu, lapsenlapsi kertoi.
Stutthofin lisäksi suomalaisia oli Brauner Bergin työleirissä sekä Pölitzin keskitysleirissä, joka oli yksi Stutthofin alaleireistä. Siellä oli erityisen ankarat olot.
Leireillä kuoli vähintään 28 suomalaista, ja ainakin neljä kuolleista oli naisia. Osa menehtyi sairauksiin ja aliravitsemuksen aiheuttamaan heikkouteen. Osa kuoli Pölitzin leirin pommituksessa.
Elokuvaaja Jani Ahlstedt on tehnyt Piikkilankakaruselli-nimisen dokumenttielokuvan suomalaisten merimiesten koettelemuksista natsi-Saksan keskitysleireillä.
Elokuva valmistui kesäkuussa. Sen tekemiseen meni lopulta kuusi vuotta, ja siinä ajassa suuri osa haastateltavista ehti jo kuolla.
Yksi heistä oli Aarne Kovala, joka joutui Stutthofiin 16-vuotiaana. Kun Kovala kertoo filmissä kuolemanmarssista ja vartijoiden silmittömästä vankien ampumisesta, hän itkee lohduttomasti.
Ahlstedt aikoo nyt tarjota dokumenttia ulkomaisille elokuvafestivaaleille. Yleisradio ei ole ostanut siihen esitysoikeuksia.
Myös Ahlstedtin tietojen mukaan Lea Kulonurmi on ainoa suomalainen, joka on syntynyt natsien keskitysleirissä. Tosin myös Brauner Bergin työleirissä syntyi yksi suomalainen vauva, Raimo-poika.
MILLAISET jäljet leirillä syntyminen jätti Leaan?
Keski-Euroopassa on edelleen elossa tuhansia keskitysleireillä syntyneitä ja kasvaneita ihmisiä. Näissä maissa on alettu puhua entisten lapsivankien ”keskitysleirisyndroomasta”. Se tarkoittaa sitä, että leirilapsuus on vaikuttanut lapsiin tavalla tai toisella, vaikka he eivät itse muistaisi siitä mitään. Monille heistä on tullut psyykkisiä oireita, kuten masennusta tai unettomuutta, vasta myöhemmällä iällä.
Asia saa Lean mietteliääksi. ”Vaikea tietysti sanoa, mikä johtuu mistäkin. Mutta en nyt kuitenkaan ajattele olevani kovin traumatisoitunut tämän takia.”
Lea ei muista, että äitikään olisi nähnyt leiristä toistuvia painajaisia.
Kun hän hetken miettii, hän muistaa äidin kertoneen, että he joutuivat leiriltä lähdön jälkeen vielä pommituksiin. Äiti oli hypännyt vanhaan pommikuoppaan ja laittanut Lean vatsansa alle turvaan. Sen on täytynyt olla todella pelottava tilanne.
Mutta ei ennen vanhaan traumoista muutenkaan puhuttu, Suomi oli täynnä sodasta toipuvia miehiä ja naisia.
”Olivathan ne sotien jälkeiset ajat aika vaikeita kaikille”, Lea toteaa.
1950-luvulla suomalaiset merimiehet saattoivat hakea korvausta internointiajoistaan. ”Äitikin taisi saada jonkin korvauksen, sillä muistan hänen ostaneen niillä rahoilla uuden mustan kävelypuvun”, Lea kertoo.
Korvaukset olivat kuitenkin pieniä, eivätkä kaikki edes saaneet niitä. Leakin haki myöhemmin korvausta, mutta ei saanut mitään.
Lea Kulonurmi toivoo, että suomalaisten merimiesten kohtalosta natsi-Saksassa puhuttaisiin enemmän. (KUVA: JUHA SINISALO)
LEA KULONURMI on viimeisiä, joilla on omakohtainen kosketus keskitysleireille joutuneisiin suomalaisiin merimiehiin.
Tiettävästi enää yksi merimiehistä on elossa. Hän on Pentti Roslöf, joka oli Pölitzin leirillä nuorena miehenä.
Hämmästyttävä sattuma on, että Lea ja Pentti olivat aikoinaan samassa työpaikassa Rauman kaupungilla: Lea siivoojana, Pentti maalarina. Niin pieni Suomi on.
Viimeksi he tapasivat muutama vuosi sitten ohimennen raumalaisessa kaupassa. Nyt Pentti Roslöf on jo yli 90-vuotias.
Leasta suomalaisten merimiesten kohtalosta natsi-Saksassa on puhuttu liian vähän. Hän toivoo, ettei asia unohdu suomalaisesta historiankirjoituksesta.
Lean mielestä asiasta pitäisi puhua senkin takia, ettei sellaista tapahtuisi koskaan enää uudestaan.
”Vaikka eihän ihminen ikinä opi, jatkuvasti nytkin soditaan”, hän huokaa.
Lähteenä on käytetty muun muassa Sven-Erik Nylundin tutkimusta Suomalaisten merimiesten internoinnit toisen maailmansodan aikana.
Mutta talon asukkaalla on niin erikoinen elämäntarina, ettei toista samanlaista liene koko Suomessa. Eläkeläinen Lea Kulonurmi, 74, syntyi Stutthofin keskitysleirissä natsi-Saksassa.
Itse hän ei tietenkään muista mitään noista ajoista, mutta vuosien varrella hän on ottanut asioista selvää.
KULONURMEN äiti Maire Aaltonen pestautui messi- eli salonkitytöksi rahtilaiva S/S Mercatoriin 1. elokuuta 1944. Aputyttöjen tehtävänä oli tiskata ja siivota.
Aluksen omisti Suomen Etelä-Amerikan Linja. Mercator lähti Luulajasta 21. elokuuta kohti Saksan hallinnoimaa Danzigia eli nykyistä Gdanskia. Lastina laivalla oli rautamalmia. Takaisin oli tarkoitus tuoda kivihiiltä.
Samalla laivalla työskenteli lämmittäjänä muuan Yrjö Lehtonen.
Lea veikkaa äidin lähteneen laivalle tuoreen ihastuksensa Yrjön perässä, vaikkei sitä koskaan myöhemmin ääneen sanottu. Yrjö oli äitiä kymmenisen vuotta vanhempi, rauhallinen ja mukava mies.
Maire oli edelleen naimisissa nuoruudenrakkautensa, kustavilaisen kalastajan kanssa. Suhde oli kuitenkin riitaisa, ja Maire olisi halunnut erota. Epäonnistunut liitto oli kärsinyt lapsettomuudesta.
Siksi Maire ei uskonut lääkäriä, jonka luona hän kävi tarkastuksessa ennen laivan lähtöä. Lääkäri väitti hänen olevan raskaana.
Vaan totta se oli, kuten myöhemmin kävi ilmi.
Eikä Maire uskonut muiden ihmisten varoituksia, ettei Saksan alueelle kannattaisi enää lähteä. Puhuttiin, että Suomen ja Saksan liittolaisuus rakoili jo.
Mercator pääsi onnellisesti Danzigiin. Mutta sitten kaikki muuttui painajaiseksi.
Kulonurmen äiti Maire ja isäpuoli Yrjö työskentelivät molemmat rahtilaiva S/S Mercatorilla, jonka saksalaiset ottivat haltuunsa. (KUVA: LEA KULONURMEN KOTIALBUMI)
SYYSKUUN alussa 1944 Suomi katkaisi suhteet Saksaan ja solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa. Saksalaisten suhtautuminen suomalaisiin merimiehiin muuttui heti. Entisistä aseveljistä tuli vihollisia.
Mercatorin miehistö sai määräyksen, että lastaus oli lopetettava. Paikalle tulivat aseistetut vartijat, ja radio takavarikoitiin.
Samaan aikaan satamassa oli kolme muutakin suomalaismiehistöistä alusta.
Suomalaiset merimiehet ja messitytöt joutuivat odottamaan epätietoisina ja nälkäisinä usean viikon ajan. Ruokaa oli jo tässä vaiheessa liian vähän.
Miehille tarjottiin mahdollisuutta työskennellä Saksan armeijassa tai laivastossa, mutta kaikki kieltäytyivät. Naisille ehdotettiin työtä laivaston pesuloissa, mutta eivät hekään suostuneet pestiin.
Sitten kaikki suomalaiset marssitettiin rautatieasemalle ja kuljetettiin pimeissä karjavaunuissa keskitysleiriin.
Merimiehet olivat tyrmistyneitä. Tässä vaiheessa Suomessakin tiedettiin kyllä, mitä keskitysleiri tarkoitti.
Suomalaiset joutuivat Stutthofin erityisleiriin, jossa oli vangittuna myös 260 norjalaista poliisia.
Miehet ja naiset asuivat samassa lautaparakissa, mutta eri huoneissa. Niiden välissä oli lukittu ovi. Kerrossängyt oli kyhätty laudoista, ja pehmikkeeksi vangit joutuivat itse keräämään olkia.
Leirissä oli yhteensä kaksitoista suomalaisnaista, joista Maire Aaltonen oli siis kaiken lisäksi raskaana.
MILLAISTA Mairen elämä oli leirissä lokakuusta helmikuuhun?
Siitä Lea ei paljon tiedä. Pakkotyöhön äiti ei tiettävästi päätynyt, mutta naiset joutuivat esimerkiksi paikkaamaan saksalaisten sotilaiden vaatteita.
Stutthofin vankeusajasta ei myöhemmin kotona juuri puhuttu.
”Ei äiti paljoa kertonut. Enkä muista, että he olisivat Yrjön kanssa edes keskenään puhuneet paljon asiasta. Joskus oli pieniä katkelmia.”
Eikä Lea ehtinyt tarpeeksi kysellä, sillä äiti kuoli jo 46-vuotiaana mahasyöpään. Joskus myöhemmin Lea mietti, että keskitysleirin ala-arvoisella ruualla saattoi olla asian kanssa tekemistä.
Se on varma, että nälästä, sairauksista ja kylmyydestä kärsivät kaikki vangit. Parakit olivat jääkylmiä, niitä lämmitti talvipakkasellakin vain pieni kamiina.
Yksi merimiehistä, Lepo Tuominen, kirjoitti päiväkirjaansa marraskuussa 1944 näin: ”8.11. Sairas tänään, nälkä koko päivä, porkkanasoppaa mukanaan roskia ja multaa.”
Samanlaiset merkinnät jatkuivat viikosta toiseen.
Toinen suomalaisvanki muisteli myöhemmin, että juomaksi saadussa teessä uiskenteli torakoita. Ruokatilanne vain huononi leirissä loppua kohti.
Norjalaiset saivat vastaanottaa Punaisen Ristin paketteja ja antoivat omistaan hieman suomalaisillekin. Se vähän auttoi.
Silti leirissä vallitsi usein vahvimman laki. ”Kerran äiti sai jostain vähän suolaa ja pani sen sängyn alle piiloon. Kun hän sitten meni hakemaan suolaa, se oli kadonnut. Joku oli sen varastanut.”
SAKSALAISET kohtelivat vankeja eri tavalla syntyperästä riippuen. Suomalaiset eivät ehkä kokeneet pahimpia julmuuksia, mutta sekin riitti vaurioittamaan mielen loppuiäksi, että väkivaltaa joutui seuraamaan sivusta.
”Eräs merimiehistä tappoi itsensä pian sodan jälkeen, hän ei kestänyt. Ja kyllä suomalaisiakin hakattiin, sen olen kuullut”, Lea kertoo.
Hän veikkaa, että isäpuoli Yrjön kokemukset leiristä olivat vielä rankemmat kuin Mairella. Lea muistaa Yrjön sanoneen kerran näin: ”Jos joskus menisi edes päivä, ettei muistaisi niitä asioita.”
Erityisesti yksi tapaus oli sellainen, ettei Yrjö saanut sitä koskaan pois mielestään.
”Hän oli nähnyt, kuinka erästä poikaa oli vedetty kuorma-auton perässä, ja pojan isä joutui katsomaan sitä. Jotkut siellä kai nauttivat tällaisesta kidutuksesta.”
Varmasti kaikki suomalaiset näkivät pääleirin luurangonlaihoja vankeja, jotka laahustivat päivittäin pakkotyöhön. Kantaleirissä oli myös juutalaisia vankeja, kaasukammio ja krematorio.
Stutthof oli alun perin perustettu työ- ja vankileiriksi, mutta vuonna 1944 se toimi myös tuhoamisleirinä. Leirin kaasukammiossa murhattiin pääasiassa juutalaisnaisia.
Vankeja pahoinpideltiin ja hirtettiin pienistäkin rikkeistä, kuten perunankuorien varastamisesta.
Syksyllä Stutthofin pihat olivat mutavelliä. Eloonjääneet ovat muistelleet, että ruumiita lojui mudassa, odottamassa krematoriossa polttamista.
Pilkkukuume, lavantauti ja punatauti riehuivat joka puolella leiriä. Ahvenanmaalainen merimies Ingmar Fredriksson kertoi sodan jälkeen, että hän joutui pitämään kiinni potilaasta, jota leikattiin ilman puudutusta.
Tässä sairastuvassa Lea luultavasti syntyi helmikuussa 1945. Kuva on Nykypostin lukijamatkalta Stutthofin keskitysleirimuseoon. Lea oli matkalla vuonna 1979. (KUVA: LEA KULONURMEN KOTIALBUMI)
MAIRE synnytti lapsen Stutthofin pääleirin sairastuvassa 1. helmikuuta 1945. Pikkuruinen tyttö sai nimekseen Lea.
Lea näyttää passiaan, jossa syntymäpaikaksi on tosiaan merkitty Stutthof.
Synnytyksestä hän ei tiedä juuri mitään muuta kuin sen, että muut suomalaiset naiset ja jotenkin myös norjalaiset poliisit auttoivat siinä.
”Äiti kertoi, että hän oli joutunut varastamaan keittiöstä vettä synnytystä ja vauvan pesemistä varten. Hygienia ei todellakaan ollut siellä paras mahdollinen.”
Mairella riitti ihmeen hyvin rintamaitoa, ja se varmasti pelasti Lean hengen. Lisäksi Lea sai sakariinivettä.
Äiti yritti imettää myös samassa sairastuvassa ollutta virolaisvauvaa, jonka nälkiintyneeltä äidiltä ei tullut tarpeeksi maitoa. ”Mutta ei äiti paljoa voinut antaa.”
Yhtenä päivänä äiti huomasi, että huoneessa oli oudon hiljaista. Virolaisen naisen vauva oli kuollut.
Oli kuitenkin yksi iloinen asia, josta Lealle kerrottiin usein vuosien varrella. Kun Lea oli syntynyt, Maire pääsi näyttämään vauvaa Yrjölle.
”Morjens kalaäijä!” oli Yrjö huikannut.
Se naurattaa Leaa vieläkin. ”En tiedä, miksi hän niin sanoi. Ehkä hän luuli minua pojaksi tai ehkä hän muuten vain heitti tuollaisen.”
Maire oli 29-vuotias, kun Lea syntyi. Enempää lapsia hän ei koskaan saanut.
KUN neuvostojoukot alkoivat lähestyä keskitysleiriä, suurin osa vangeista lähetettiin kuolemanmarssille. Monen suomalaisen merimiehen järkyttävimmät muistot liittyvät juuri uuvuttavaan marssiin, joka tehtiin talven kylmyydessä. Osalla vangeista ei ollut edes kenkiä.
Maire, Yrjö ja Lea eivät kuolemanmarssille onneksi joutuneet. He vapautuivat Stutthofista loppukeväästä ja lähtivät sieltä viimeisten joukossa.
Suomeen kolmikko pääsi kuitenkin vasta kesäkuun alussa 1945.
Ensin he joutuivat kulkemaan vaivalloisen matkan kävellen satamaan. Maire ja Yrjö heittivät kaiken ylimääräisen tavaran matkan varrella pois, että jaksoivat kantaa vauvaa.
Tanskaan he pääsivät proomussa. Matka Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen kulki hitaasti, sillä leireiltä palaavat joutuivat useaan kertaan karanteeniin. Vaatteet jouduttiin hävittämään syöpäläisten takia. Apua saatiin Punaiselta Ristiltä.
Tunnelmaa ei nostanut se, että Mairen äiti kirjoitti Ruotsiin kirjeen ja kehotti Mairea jättämään vauvan sinne. ”Hän kirjoitti, että älä tuo sitä lasta tänne. Äiti pahoitti siitä tietenkin mielensä”, Lea kertoo.
Myöhemmin Lea tajusi, että ehkä mamma ajatteli vain lapsen parasta. Elämä sodanjälkeisessä Suomessa oli ankeaa, mutta vauraaseen Ruotsiin olisi adoptoitu mielellään lapsia.
Kaikki ulkomailta Suomeen palanneet kuulusteltiin valtiollisen poliisin Valpon toimesta. Maire Aaltosen asiakirjoissa lukee, että hän ”palasi Suomeen yhdessä 46 merimiehen ja internoimisaikana syntyneen lapsen kanssa 6.6.1945 Turun kautta”.
Asiakirjoissa kerrotaan myös Mairen matkasta keskitysleiriin, mutta ei juuri oloista siellä.
Lopuksi Mairen, kuten monen muunkin papereihin, on kirjoitettu: ”Gestapon kuulusteltavaksi ei kuulusteltava ole joutunut, eikä häntä ole värvätty Saksan salaisen poliisin palvelukseen.”
”Äitiä kuulusteltiin, ettei hän ole vieraan vallan vakooja”, Lea hymähtää.
Mairella itsellään oli tärkeämpääkin mietittävää. Heillä ei ollut Suomessa paikkaa, minne mennä asumaan. Lopulta veljen vaimo suostui ottamaan heidät veljen kotiin Turun Nummenpakkaan.
”Enon perheessä oli melkein samanikäinen lapsi, serkkupoikani. He ymmärsivät äitini ahdingon.”
Pian myös äidinäidistä tuli Lealle läheinen. Sodanjälkeisessä asuntopulassa Lea, äiti ja Yrjö joutuivat asumaan välillä hänenkin luonaan. He nukkuivat hetekoilla mamman pienessä hellahuoneessa.
VAIKKA äiti ei Stutthofia koskaan kovin paljon muistellut, Hitleristä hän puhui aina ikävään sävyyn. Ja tuttavapiirissä kaikki kyllä tiesivät, missä Lea oli syntynyt.
“Ihmiset aina kysyivät, että onko tämä se lapsi, joka tuotiin sieltä”, Lea kertoo. “Kyllä se nostettiin usein esiin. Itselleni tuli siitä melkein kammo, enkä olisi halunnut olla esillä.”
Sitä Lea ei osaa sanoa, halusiko äiti suojella häntä, eikä siksi kertonut liikaa yksityiskohtia leiristä.
Hän uskoo, että leirikokemukset kyllä vaikuttivat äitiin ja Yrjöön loppuelämän ajan. ”Minä elin lapsuuteni pariskunnan kanssa, joka oli kokenut tuollaista. Varmasti se oli hiukan erilainen lapsuus kuin monella muulla.”
Äiti ei merille koskaan palannut, mutta Yrjö lähti vielä joksikin aikaa. Myöhemmin äiti työskenteli työmaaruokalan emäntänä ja Yrjö kivityömiehenä.
Äiti ja Yrjö menivät naimisiin, kun Lea oli noin 5-vuotias. Hääkuva on Lean kotona piirongin päällä. Äiti ja Yrjö näyttävät onnellisilta, ja iloisesti hymyilevä Lea on puettu merimiespukuun.
Lapsuudestaan hän muistaa parhaiten sen, että oli yksin kotona, kun aikuiset olivat päivisin töissä. Sitä ei kukaan ihmetellyt. Lastentarhaan oli vaikea päästä.
”Olin pitkät päivät yksin ja touhusin omiani. Muistan, että olin välillä koko päivän yöpaita päällä.”
Lopulta äiti ajatteli, että oli sittenkin viisaampaa laittaa Lea muualle asumaan. 6- tai 7-vuotiaana Lea lähetettiin kasvattilapseksi maataloon Vehmaalle. Vanha lapseton pariskunta piti hänestä hyvää huolta, mutta tietysti Lea ikävöi äitiä. Lauantaisin töiden jälkeen äiti tulikin usein höyryjunalla käymään.
YKSITOISTAVUOTIAANA Lea pääsi takaisin kotiin. Hän tunsi olevansa maailman onnellisin ihminen. He olivat jälleen perhe, äiti, Yrjö ja Lea.
Isäpuoli Yrjö oli hänelle aina kuin oikea isä. Biologisen isänsä Lea tapasi vain kerran, 15-vuotiaana. Siitä ei jäänyt kovin mukavaa muistoa, isä oli humalassa.
Kun äiti kuoli, Lea oli 17-vuotias. Hän jäi kahdestaan Yrjön kanssa.
Mutta silloin Lea oli jo tavannut Jukan, jonka perässä muutti pian Turusta Raumalle. Lapsia syntyi kaksi, tyttö ja poika.
Töihin Lea oli mennyt jo 15-vuotiaana. Ensin hän työskenteli neulomossa, myöhemmin talonmiehenä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän oli Rauman kaupungilla koulusiivoojana.
Nyt Lea on ollut eläkkeellä jo kymmenisen vuotta. Lapsenlapsia on neljä, hekin jo melkein kaikki aikuisia. Erottuaan hän löysi uuden puolison Simontyöpaikaltaan Raumalla.
Lea Kulonurmi (toinen oikealta) ja muut Nykypostin lukijamatkalaiset menevät sisälle vankiparakkiin Stutthofin keskitysleirissä syksyllä 1979. (KUVA:LEA KULONURMEN KOTIALBUMI)
LEA on käynyt kerran syntymäpaikassaan Stutthofissa, nykyisen Puolan alueella. Se tapahtui vuonna 1979, 40 vuotta sitten.
Nykyposti-lehti etsi lehti-ilmoituksella suomalaisia, jotka olivat olleet keskitysleirissä – lähinnä siis merimiehiä. Tuttava vinkkasi asiasta Lealle, ja hän otti toimitukseen yhteyttä.
Lehti järjesti lukijamatkan Stutthofin keskitysleirimuseoon ja kirjoitti siitä jutun.
Päähenkilöinä olivat Lea sekä oppaana toiminut Veijo Johansson, yksi vangituista merimiehistä. Hän oli pitänyt salaa päiväkirjaa koko leirilläoloajan.
Lea lähti matkaan silloisen miehensä Jukan kanssa. Lapset olivat vielä niin pieniä, että saivat jäädä kotiin.
Kommunistinen Puola näytti harmaalta, eikä Gdanskin satamassa saanut valokuvata. Stutthof veti hänet hiljaiseksi. ”Näin krematoriot. Ja oli siellä kenkäpinot ja hiusläjätkin”, Lea muistelee.
Hän näyttää kuvaa, jossa hän seisoo ruosteisen sängyn edessä. Kuvan takana on teksti: ”Tässä huoneessa, ’sairastuvassa’, Lea syntyi 34 vuotta sitten.”
Lealla on edelleen tallessa tuo marraskuun 1979 Nykyposti-lehtikin. Siinä kerrotaan muun muassa näin:
”Stutthofissa myös vankina ollut Veijo Johansson kertoo Lealle: ’Kyllä me miehet olimme huolissamme äidistäsi. Kuulimme äitisi synnytyksestä kai seuraavana päivänä. Jostakin norjalainen poliisi oli löytänyt sideharsoa, jota käärittiin sinun ympärillesi ja sitten sinut paketoitiin sanomalehtipaperin sisälle, ettet olisi paleltunut.’”
Viime joulukuussa Lean 25-vuotias pojantytär kävi Stutthofin museossa. Hän lähetti mummolle kännykkäkuvia leirin parakeista ja puulavereista. Se oli vaikuttava reissu, lapsenlapsi kertoi.
YHTEENSÄ noin 360 suomalaista merimiestä joutui natsi-Saksan keskitysleireille. Tarkkaa lukua ei kukaan tiedä. Naisia oli joukossa yllättävän paljon, lähes 40.
Stutthofin lisäksi suomalaisia oli Brauner Bergin työleirissä sekä Pölitzin keskitysleirissä, joka oli yksi Stutthofin alaleireistä. Siellä oli erityisen ankarat olot.
Leireillä kuoli vähintään 28 suomalaista, ja ainakin neljä kuolleista oli naisia. Osa menehtyi sairauksiin ja aliravitsemuksen aiheuttamaan heikkouteen. Osa kuoli Pölitzin leirin pommituksessa.
Elokuvaaja Jani Ahlstedt on tehnyt Piikkilankakaruselli-nimisen dokumenttielokuvan suomalaisten merimiesten koettelemuksista natsi-Saksan keskitysleireillä.
Elokuva valmistui kesäkuussa. Sen tekemiseen meni lopulta kuusi vuotta, ja siinä ajassa suuri osa haastateltavista ehti jo kuolla.
Yksi heistä oli Aarne Kovala, joka joutui Stutthofiin 16-vuotiaana. Kun Kovala kertoo filmissä kuolemanmarssista ja vartijoiden silmittömästä vankien ampumisesta, hän itkee lohduttomasti.
Ahlstedt aikoo nyt tarjota dokumenttia ulkomaisille elokuvafestivaaleille. Yleisradio ei ole ostanut siihen esitysoikeuksia.
Myös Ahlstedtin tietojen mukaan Lea Kulonurmi on ainoa suomalainen, joka on syntynyt natsien keskitysleirissä. Tosin myös Brauner Bergin työleirissä syntyi yksi suomalainen vauva, Raimo-poika.
MILLAISET jäljet leirillä syntyminen jätti Leaan?
Keski-Euroopassa on edelleen elossa tuhansia keskitysleireillä syntyneitä ja kasvaneita ihmisiä. Näissä maissa on alettu puhua entisten lapsivankien ”keskitysleirisyndroomasta”. Se tarkoittaa sitä, että leirilapsuus on vaikuttanut lapsiin tavalla tai toisella, vaikka he eivät itse muistaisi siitä mitään. Monille heistä on tullut psyykkisiä oireita, kuten masennusta tai unettomuutta, vasta myöhemmällä iällä.
Asia saa Lean mietteliääksi. ”Vaikea tietysti sanoa, mikä johtuu mistäkin. Mutta en nyt kuitenkaan ajattele olevani kovin traumatisoitunut tämän takia.”
Lea ei muista, että äitikään olisi nähnyt leiristä toistuvia painajaisia.
Kun hän hetken miettii, hän muistaa äidin kertoneen, että he joutuivat leiriltä lähdön jälkeen vielä pommituksiin. Äiti oli hypännyt vanhaan pommikuoppaan ja laittanut Lean vatsansa alle turvaan. Sen on täytynyt olla todella pelottava tilanne.
Mutta ei ennen vanhaan traumoista muutenkaan puhuttu, Suomi oli täynnä sodasta toipuvia miehiä ja naisia.
”Olivathan ne sotien jälkeiset ajat aika vaikeita kaikille”, Lea toteaa.
1950-luvulla suomalaiset merimiehet saattoivat hakea korvausta internointiajoistaan. ”Äitikin taisi saada jonkin korvauksen, sillä muistan hänen ostaneen niillä rahoilla uuden mustan kävelypuvun”, Lea kertoo.
Korvaukset olivat kuitenkin pieniä, eivätkä kaikki edes saaneet niitä. Leakin haki myöhemmin korvausta, mutta ei saanut mitään.
Lea Kulonurmi toivoo, että suomalaisten merimiesten kohtalosta natsi-Saksassa puhuttaisiin enemmän. (KUVA: JUHA SINISALO)
LEA KULONURMI on viimeisiä, joilla on omakohtainen kosketus keskitysleireille joutuneisiin suomalaisiin merimiehiin.
Tiettävästi enää yksi merimiehistä on elossa. Hän on Pentti Roslöf, joka oli Pölitzin leirillä nuorena miehenä.
Hämmästyttävä sattuma on, että Lea ja Pentti olivat aikoinaan samassa työpaikassa Rauman kaupungilla: Lea siivoojana, Pentti maalarina. Niin pieni Suomi on.
Viimeksi he tapasivat muutama vuosi sitten ohimennen raumalaisessa kaupassa. Nyt Pentti Roslöf on jo yli 90-vuotias.
Leasta suomalaisten merimiesten kohtalosta natsi-Saksassa on puhuttu liian vähän. Hän toivoo, ettei asia unohdu suomalaisesta historiankirjoituksesta.
Lean mielestä asiasta pitäisi puhua senkin takia, ettei sellaista tapahtuisi koskaan enää uudestaan.
”Vaikka eihän ihminen ikinä opi, jatkuvasti nytkin soditaan”, hän huokaa.
Lähteenä on käytetty muun muassa Sven-Erik Nylundin tutkimusta Suomalaisten merimiesten internoinnit toisen maailmansodan aikana.
Ulkomaat
Ajatus Karjalan myymisestä takaisin Suomelle oli Venäjän hätäratkaisu rahapulaan vuonna 1991, kertoo silloinen varaulkoministeri Andrei Fjodorov HS:lle
Venäjä pohti Karjalan palauttamista osana laajempaa rajojensa uudelleenarviointia. Andrei Fjodorov kertoo, että vallankaappausyrityksen säikäyttämä Boris Jeltsin harkitsi pakolaishallituksen perustamista Suomeen.
Venäjän neuvostotasavallan tuore presidentti Boris Jeltsin (vas.) tapasi Suomen presidentin Mauno Koiviston Moskovassa kesäkuun lopussa 1991. Myöhemmin samana kesänä Jeltsinin hallinto alkoi silloisen varaulkoministerin Andrei Fjodorovin mukaan pohtia luovutetun Karjalan myymistä takaisin Suomelle. (KUVA: ILKKA RANTA / LEHTIKUVA)
www.hs.fi
Ajatus Karjalan myymisestä takaisin Suomelle oli Venäjän hätäratkaisu rahapulaan vuonna 1991, kertoo silloinen varaulkoministeri Andrei Fjodorov HS:lle
Venäjä pohti Karjalan palauttamista osana laajempaa rajojensa uudelleenarviointia. Andrei Fjodorov kertoo, että vallankaappausyrityksen säikäyttämä Boris Jeltsin harkitsi pakolaishallituksen perustamista Suomeen.
Venäjän neuvostotasavallan tuore presidentti Boris Jeltsin (vas.) tapasi Suomen presidentin Mauno Koiviston Moskovassa kesäkuun lopussa 1991. Myöhemmin samana kesänä Jeltsinin hallinto alkoi silloisen varaulkoministerin Andrei Fjodorovin mukaan pohtia luovutetun Karjalan myymistä takaisin Suomelle. (KUVA: ILKKA RANTA / LEHTIKUVA)
Ajatus Karjalan myymisestä takaisin Suomelle oli Venäjän hätäratkaisu rahapulaan vuonna 1991, kertoo silloinen varaulkoministeri Andrei Fjodorov HS:lle
Venäjä pohti Karjalan palauttamista osana laajempaa rajojensa uudelleenarviointia. Andrei Fjodorov kertoo, että vallankaappausyrityksen säikäyttämä Boris Jeltsin harkitsi pakolaishallituksen perustamista Suomeen.
www.hs.fi
Pekka Hakala HS
Julkaistu: 21.7. 2:00 , Päivitetty: 21.7. 7:15
MAAILMANJÄRJESTYS oli keväällä 1991 murroksessa, jonka lopputulosta ei tiennyt kukaan. Yksi yllättävä seuraus olisi voinut olla Karjalan päätyminen takaisin Suomelle.
Berliinin muuri oli murtunut puolitoista vuotta aiemmin. Tammikuussa Neuvostoliiton erikoisjoukot ampuivat itsenäisyysmielisiä mielenosoittajia Vilnassa ja Riiassa. Suomeen alkoi tulla Moskovan kautta pakolaisia Somaliasta.
Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtaja Boris Jeltsin ryhtyi rakentamaan Venäjän neuvostotasavallasta eräänlaista Neuvostoliiton rinnakkaisvaltiota.
Toukokuussa 1991 Jeltsin antoi esikunnalleen kaksi päivää aikaa laatia laki Venäjän presidentistä. Kesäkuussa hänet valittiin tähän tehtävään vapaissa vaaleissa.
VAALIEN jälkeen 70 vuoden kommunistihorkasta herännyt Venäjä ryhtyi pohtimaan, kuinka maan ulkosuhteet hoidetaan.
”Ylipäätään kysymys oli siitä, kuinka suhteet naapureihin rakennetaan uusissa olosuhteissa”, kertoo entinen ministeri Andrei Fjodorov, 64, moskovalaisen kahvilan pöydässä.
Fjodorov toimi tuolloin Venäjän varaulkoministerinä. Virka oli perustettu edellisenä vuonna. Fjodorov, ulkoministeri Andrei Kozyrev ja Jeltsinin neuvonantaja Gennadi Burbulis ryhtyivät toimeen.
”Laadimme listan niin sanotuista alueellisista ongelmista. Se tapahtui heinäkuussa, vähän ennen elokuun vallankaappausyritystä”, Fjodorov muistelee.
”Listaan tulivat Karjala, Kuriilit, Pytalovan alue Latvian-vastaiselta rajalta ja Kaliningrad. Ja sitten listaan liitettiin Krim ja Kiinan-vastainen raja Amurjoella.”
”Tämän jälkeen Jeltsin antoi määräyksen, että näiden alueiden asema on selvitettävä ensinnäkin kansainvälisenä ongelmana ja toisekseen siksi, että nämä ovat alueita, joissa voi nousta autonomiaa vaativia ääriliikkeitä, joissa on nationalistisia elementtejä. Näiden alueiden kehitys voisi johtaa Venäjälle kielteisiin tapahtumakulkuihin. Tämä koski myös Karjalaa.”
FJODOROVIN mukaan tuolloin pohdittiin Suomelle muun muassa erilaisten etuoikeuksien antamista Karjalassa, siis alueen elinkeinoelämän kehittämistä.
”Vaikka monet olivat kovasti tätä vastaan, isäni muun muassa”, hän sanoo.
Andrei Fjodorovin isä Vladimir Fjodorov työskenteli lähetystöneuvoksena Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä vuosina 1967–1973 tehtävänään Suomen kommunistipuolueen paimentaminen. Perhe asui vuodet 1966–1969 Töölössä Messeniuksenkadulla, ja Andrei-poika kävi suomalais-venäläistä koulua.
Suomi sujuu Andrei Fjodorovilta vieläkin, vaikka mieluummin hän puhuu venäjää.
KARJALA-SUUNNITELMAN vastustajat pelkäsivät, että erioikeuksien myöntäminen reuna-alueille kiihdyttäisi valtakunnan hajoamista keskusvallan heikkouden takia.
Kiistely keskeytyi elokuussa 1991, kun vanhoillisten juntta kaappasi Moskovassa vallan. Kaapparit halusivat säilyttää Neuvostoliiton ja syrjäyttää liian edistysmielisenä pidetyn neuvostopresidentin Mihail Gorbatšovin, joka eristettiin loma-asuntoonsa Krimin Forosiin.
Maanantai-iltapäivänä 19. elokuuta 1991 Jeltsin nousi Moskovan Valkoisen talon edessä panssarivaunun päälle puolustamaan demokratiaa. Armeija ei ampunut.
Iltapäivällä kaapparijuntta piti uutistoimisto Ria Novostin talossa Puistokehän varrella tiedotustilaisuuden, josta maailman muistiin jäivät juntan keulakuvan Gennadi Janajevin tärisevät kädet.
JÄLKIKÄTEEN ajateltuna Neuvostoliiton vanhoillisten vallankaappausyritys oli alusta lähtien tuhoon tuomittu yritys. Maanantaina alkanut ”poikkeustilakomitean” valta päättyikin jo keskiviikkona.
lkiviisaus on jalo laji. Tapahtumien keskellä kaikki näytti sumeammalta kuin nyt, 28 vuotta myöhemmin.
”Maanantaina mikään ei ollut selvää”, Andrei Fjodorov sanoo.
”Jeltsin itse asiassa pelkäsi, että kukaan ei tue häntä, että armeija puuttuu tapahtumiin. Huhuttiin, että hän aikoi paeta Yhdysvaltain suurlähetystöön, mutta minulle hän sanoi, että joko voitamme tai menemme vankilaan. Ja minä uskoin.”
Jeltsinin esikunta siirtyi maanantaina Arhangelskojen lepokodista Moskovan länsilaidalta Valkoiseen taloon, joka oli tuolloin Venäjän korkeimman neuvoston istuntosali. Juntan paikalle määräämät Alfa-erikoisjoukot seurasivat lähtöä pusikosta, mutta pidätys- tai ampumiskäskyä ei koskaan tullut.
”Järjestin yhteydet Britannian ja Yhdysvaltojen lähetystöihin”, Fjodorov kertoo majoittumisesta Moskovan Valkoiseen taloon.
JELTSININ esikunta alkoi lähettää fakseja ympäri maailmaa, kilpaa juntan kanssa. Tiistaina Fjodorov sai presidentiltä yllättävän ehdotuksen.
”Jeltsinin esitys oli, että minun oli lennettävä Helsinkiin ja ulkoministeri Andrei Kozyrevin Pariisiin. Suoraan sanoen kyse oli siitä, että jos poikkeustilakomitea voittaa, on perustettava pakolaishallitus, muiden muassa mahdollisesti Suomeen. Sellaista vaihtoehtoa pohdittiin.”
Fjodorov saapui Suomeen keskiviikkona 21. elokuuta ja tapasi sekä ulkoministeri Paavo Väyrysen että ulkoministeriön valtiosihteerin Martti Ahtisaaren.
Väyrynen kertoo, ettei hän muista puhuneensa Fjodorovin kanssa sen enempää pakolaishallituksesta kuin Karjalastakaan. Ahtisaari kieltäytyi haastattelusta.
VALLANKAAPPAUSYRITYS merkitsi todellisuudessa Neuvostoliiton loppua, vaikka kommunistinen jättivaltio lakkautettiin virallisesti vasta jouluna. Seuraajavaltio Venäjän johdolle selvisi pian ikävä totuus: kassa oli tyhjä.
Venäjän ensimmäinen varapääministeri Jegor Gaidar kertoi HS:lle myöhemmin, että imperiumin kassassa oli valuuttaa 29 miljoonaa dollaria.
Keskuspankilla ei mennyt paremmin: 15 miljardin dollarin valuuttavarannosta oli jäljellä miljardi, ja 1 300 tonnin kultavarastosta oli kadonnut tuhat tonnia.
Kommunistipuolueen varoista ei tiedetty, koska kolme peräkkäistä omaisuudenhoitokomitean johtajaa oli tehnyt itsemurhan epäselvissä oloissa.
”Kassa oli aivan tyhjä, ja öljy maksoi kahdeksan dollaria tynnyriltä. Tilanne oli täysi katastrofi”, Fjodorov muistelee.
”Neuvostoliitto ja Venäjä olivat olemassa rinnakkain vuoden loppuun saakka, joten Venäjällä ei ollut mitään finanssireserviä talousongelmien ratkaisuun.”
VIRKAMIEHEN työt jättäneeltä Fjodorovilta ilmestyi venäläisessä Argumenty nedeli -lehdessä elokuun lopussa 2007 kolumni, jossa hän kertoi Venäjän vuonna 1991 suunnitelleen luovutetun Karjalan myymistä Suomelle 15 miljardin dollarin kauppahintaan.
”Sellaisia ideoita heiteltiin Kuriilien saarista, ja nämä olivat ikään kuin samassa paketissa. Ja sitten täydellisen rahattomuuden tilassa esitettiin idea, jota käsiteltiin suljettujen ovien takana. Että löydettäisiin tapa tai ehdollisesti sanoen voitaisiin antaa vuokralle tai myydä.”
”Korkeimmassa neuvostossa oli erityisistunto, joka koski Kuriilien saaria ja Japania, mutta Karjalan ja Pytalovan alueen kysymyksiä käsiteltiin vain suljettujen ovien takana.”
Syyskuussa 2007 Fjodorov arveli HS:n haastattelussa, että venäläisten pohdinnoista tiesivät ainakin ulkoministeri Väyrynen ja presidentti Mauno Koivisto. Nyt Fjodorov kuitenkin sanoo, ettei niistä kerrottu suomalaisille.
”Olin syksyllä 1991 Suomessa, ja me varmaan keskustelimme tästä asiasta. Mutta nämä keskustelut Venäjän hallinnossa käytiin suljettujen ovien takana, eikä laadittuja papereita lähetetty muille kuin Jeltsinille, Gennadi Burbulikselle ja Andrei Kozyreville.”
KOIVISTO kuoli toissa vuonna. Tiesikö Väyrynen venäläisten suunnitelmista?
”En tiennyt. Se oli heidän sisäistä keskusteluaan”, Väyrynen sanoo puhelinhaastattelussa Keminmaalta.
”Päinvastoin: virallista tietä oli saatu sellainen käsitys, että Neuvostoliitolla tai sittemmin Venäjällä ei ollut valmiutta keskustella näistä rajakysymyksistä.”
Väyrysen mukaan täytyy muistaa, että tilanne oli äärimmäisen vaarallinen, kun Neuvostoliitto alkoi hajota.
”Meillä varauduttiin satojentuhansien pakolaisten tuloon, jos väkivaltaisuudet olisivat siellä alkaneet. Silloin oli hyvin suuri varovaisuus vallalla ja ajateltiin, että tuleva kehitys voi tarjota sitten ratkaisuja. Mutta siinä herkässä tilanteessa haluttiin toimia hyvin varovaisesti.”
Luovutetusta Karjalasta olisi lehden tietojen mukaan pitänyt maksaa Venäjälle 64 miljardia markkaa. Perusrakenteiden kunnostuksen hinta olisi ollut korkeimmillaan 350 miljardia.
Nykyrahassa laskettuna suomalaisten hinta-arvio oli selvästi pienempi kuin Moskovassa laskettu myyntihinta.
Eläkepäiviä viettänyt presidentti Koivisto kiisti HS:n haastattelussa Kainuun Sanomien tiedot.
”Mitään työryhmiä ei minun toimestani asetettu, enkä tiedä, että sellaisia olisi muidenkaan toimesta asetettu. Asiassa ei ole perää”, Koivisto sanoi.
”Voi olla, että virkamiesten tasolla on ollut joitakin keskusteluja, mutta minä en ole sellaisista ollut tietoinen”, Väyrynen kommentoi Kainuun Sanomien tietoja.
KOIVISTO kirjoitti vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Historian tekijät: Kaksi kautta II puineensa Karjala-kysymystä Jeltsinin kanssa kesällä 1992 presidenttien yhteisellä junamatkalla Helsingistä Turkuun.
”Kun jotkut Karjala-intoilijat sanovat, että meidän pitäisi ostaa Karjala, niin minä olen sanonut, että meillä ei ole siihen varaa”, Koivisto kertoi sanoneensa Jeltsinille.
Tuskin tämä kuitenkaan ihan raha-asia oli. Esimerkiksi tohtori Esa Seppäsen teoksista Miekkailija vastaan tulivuori ja Itäsuhteiden kolmiodraama selviää, että presidentti Urho Kekkonen puuhasi Viipurin palauttamista Suomelle aivan tosissaan 1960-luvun puoliväliin saakka. Tavoite oli rajattu, mutta aika ajoi monessa mielessä ohi.
Koivisto piti rajansiirtoa riskinä paitsi idän myös lännen suuntaan: Neuvostoliiton romahduksen jälkeen EY-jäsenyys oli hänelle tärkein tavoite.
”Minä olen julkisuudessa useaan kertaan ilmoittanut kantani: me hävisimme nämä alueet sodassa ja me olemme tehneet kolme rauhansopimusta; asia on loppuunkäsitelty”, Koivisto kirjoitti sanailleensa Jeltsinille junanvaunussa.
Totuus venyy hieman tuossakin: sekametsiä Viipurin Tienhaarasta ja Ihantalasta länteen ei hävitty sodassa vaan rauhanneuvottelupöydässä.
”Muistan, että vuonna 1994 puhuttiin uudesta ulkopolitiikasta ja päätettiin, että Karjalan kysymys on suljettu. Mutta pohdittiin sitä suhteessa Suomeen, kuinka kehittää kulttuurisuhteita, kieltä, että Karjalassa on tehtävä laajaa rajayhteistyötä. Jeltsin oli sitä mieltä, että rajasta on tehtävä entistä avoimempi. Nythän vallalla on täysi pysähtyneisyys.”
Perussyy Venäjän Karjala-pohdintoihin vuonna 1991 oli Fjodorovin mukaan rahan sijaan poliittinen: pelättiin ”suomalaismielisen nationalismin” kasvua Karjalassa. Se olisi voinut johtaa esimerkiksi kansanäänestykseen alueen autonomiasta.
”Sanon suoraan: pelättiin, ettei pystytä pitämään Karjalaa. Pelättiin karjalaisen nationalismin nousua.”
Taisitte luulla, että sitä oli enemmän kuin lopulta olikaan?
”Hmm”, Fjodorov tyytyy kommentoimaan.
Keskustelua Karjalan palauttamisesta käsitellään toimittaja Pekka Hakalan ja valokuvaaja Juha Metson myöhemmin tänä vuonna ilmestyvässä kirjassa Viipuri, venäläisten kaupunki.
Julkaistu: 21.7. 2:00 , Päivitetty: 21.7. 7:15
MAAILMANJÄRJESTYS oli keväällä 1991 murroksessa, jonka lopputulosta ei tiennyt kukaan. Yksi yllättävä seuraus olisi voinut olla Karjalan päätyminen takaisin Suomelle.
Berliinin muuri oli murtunut puolitoista vuotta aiemmin. Tammikuussa Neuvostoliiton erikoisjoukot ampuivat itsenäisyysmielisiä mielenosoittajia Vilnassa ja Riiassa. Suomeen alkoi tulla Moskovan kautta pakolaisia Somaliasta.
Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtaja Boris Jeltsin ryhtyi rakentamaan Venäjän neuvostotasavallasta eräänlaista Neuvostoliiton rinnakkaisvaltiota.
Toukokuussa 1991 Jeltsin antoi esikunnalleen kaksi päivää aikaa laatia laki Venäjän presidentistä. Kesäkuussa hänet valittiin tähän tehtävään vapaissa vaaleissa.
VAALIEN jälkeen 70 vuoden kommunistihorkasta herännyt Venäjä ryhtyi pohtimaan, kuinka maan ulkosuhteet hoidetaan.
”Ylipäätään kysymys oli siitä, kuinka suhteet naapureihin rakennetaan uusissa olosuhteissa”, kertoo entinen ministeri Andrei Fjodorov, 64, moskovalaisen kahvilan pöydässä.
Fjodorov toimi tuolloin Venäjän varaulkoministerinä. Virka oli perustettu edellisenä vuonna. Fjodorov, ulkoministeri Andrei Kozyrev ja Jeltsinin neuvonantaja Gennadi Burbulis ryhtyivät toimeen.
”Laadimme listan niin sanotuista alueellisista ongelmista. Se tapahtui heinäkuussa, vähän ennen elokuun vallankaappausyritystä”, Fjodorov muistelee.
”Listaan tulivat Karjala, Kuriilit, Pytalovan alue Latvian-vastaiselta rajalta ja Kaliningrad. Ja sitten listaan liitettiin Krim ja Kiinan-vastainen raja Amurjoella.”
”Tämän jälkeen Jeltsin antoi määräyksen, että näiden alueiden asema on selvitettävä ensinnäkin kansainvälisenä ongelmana ja toisekseen siksi, että nämä ovat alueita, joissa voi nousta autonomiaa vaativia ääriliikkeitä, joissa on nationalistisia elementtejä. Näiden alueiden kehitys voisi johtaa Venäjälle kielteisiin tapahtumakulkuihin. Tämä koski myös Karjalaa.”
FJODOROVIN mukaan tuolloin pohdittiin Suomelle muun muassa erilaisten etuoikeuksien antamista Karjalassa, siis alueen elinkeinoelämän kehittämistä.
”Vaikka monet olivat kovasti tätä vastaan, isäni muun muassa”, hän sanoo.
Andrei Fjodorovin isä Vladimir Fjodorov työskenteli lähetystöneuvoksena Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä vuosina 1967–1973 tehtävänään Suomen kommunistipuolueen paimentaminen. Perhe asui vuodet 1966–1969 Töölössä Messeniuksenkadulla, ja Andrei-poika kävi suomalais-venäläistä koulua.
Suomi sujuu Andrei Fjodorovilta vieläkin, vaikka mieluummin hän puhuu venäjää.
KARJALA-SUUNNITELMAN vastustajat pelkäsivät, että erioikeuksien myöntäminen reuna-alueille kiihdyttäisi valtakunnan hajoamista keskusvallan heikkouden takia.
Kiistely keskeytyi elokuussa 1991, kun vanhoillisten juntta kaappasi Moskovassa vallan. Kaapparit halusivat säilyttää Neuvostoliiton ja syrjäyttää liian edistysmielisenä pidetyn neuvostopresidentin Mihail Gorbatšovin, joka eristettiin loma-asuntoonsa Krimin Forosiin.
Maanantai-iltapäivänä 19. elokuuta 1991 Jeltsin nousi Moskovan Valkoisen talon edessä panssarivaunun päälle puolustamaan demokratiaa. Armeija ei ampunut.
Iltapäivällä kaapparijuntta piti uutistoimisto Ria Novostin talossa Puistokehän varrella tiedotustilaisuuden, josta maailman muistiin jäivät juntan keulakuvan Gennadi Janajevin tärisevät kädet.
JÄLKIKÄTEEN ajateltuna Neuvostoliiton vanhoillisten vallankaappausyritys oli alusta lähtien tuhoon tuomittu yritys. Maanantaina alkanut ”poikkeustilakomitean” valta päättyikin jo keskiviikkona.
lkiviisaus on jalo laji. Tapahtumien keskellä kaikki näytti sumeammalta kuin nyt, 28 vuotta myöhemmin.
”Maanantaina mikään ei ollut selvää”, Andrei Fjodorov sanoo.
”Jeltsin itse asiassa pelkäsi, että kukaan ei tue häntä, että armeija puuttuu tapahtumiin. Huhuttiin, että hän aikoi paeta Yhdysvaltain suurlähetystöön, mutta minulle hän sanoi, että joko voitamme tai menemme vankilaan. Ja minä uskoin.”
Jeltsinin esikunta siirtyi maanantaina Arhangelskojen lepokodista Moskovan länsilaidalta Valkoiseen taloon, joka oli tuolloin Venäjän korkeimman neuvoston istuntosali. Juntan paikalle määräämät Alfa-erikoisjoukot seurasivat lähtöä pusikosta, mutta pidätys- tai ampumiskäskyä ei koskaan tullut.
”Järjestin yhteydet Britannian ja Yhdysvaltojen lähetystöihin”, Fjodorov kertoo majoittumisesta Moskovan Valkoiseen taloon.
JELTSININ esikunta alkoi lähettää fakseja ympäri maailmaa, kilpaa juntan kanssa. Tiistaina Fjodorov sai presidentiltä yllättävän ehdotuksen.
”Jeltsinin esitys oli, että minun oli lennettävä Helsinkiin ja ulkoministeri Andrei Kozyrevin Pariisiin. Suoraan sanoen kyse oli siitä, että jos poikkeustilakomitea voittaa, on perustettava pakolaishallitus, muiden muassa mahdollisesti Suomeen. Sellaista vaihtoehtoa pohdittiin.”
Fjodorov saapui Suomeen keskiviikkona 21. elokuuta ja tapasi sekä ulkoministeri Paavo Väyrysen että ulkoministeriön valtiosihteerin Martti Ahtisaaren.
Väyrynen kertoo, ettei hän muista puhuneensa Fjodorovin kanssa sen enempää pakolaishallituksesta kuin Karjalastakaan. Ahtisaari kieltäytyi haastattelusta.
VALLANKAAPPAUSYRITYS merkitsi todellisuudessa Neuvostoliiton loppua, vaikka kommunistinen jättivaltio lakkautettiin virallisesti vasta jouluna. Seuraajavaltio Venäjän johdolle selvisi pian ikävä totuus: kassa oli tyhjä.
Venäjän ensimmäinen varapääministeri Jegor Gaidar kertoi HS:lle myöhemmin, että imperiumin kassassa oli valuuttaa 29 miljoonaa dollaria.
Keskuspankilla ei mennyt paremmin: 15 miljardin dollarin valuuttavarannosta oli jäljellä miljardi, ja 1 300 tonnin kultavarastosta oli kadonnut tuhat tonnia.
Kommunistipuolueen varoista ei tiedetty, koska kolme peräkkäistä omaisuudenhoitokomitean johtajaa oli tehnyt itsemurhan epäselvissä oloissa.
”Kassa oli aivan tyhjä, ja öljy maksoi kahdeksan dollaria tynnyriltä. Tilanne oli täysi katastrofi”, Fjodorov muistelee.
”Neuvostoliitto ja Venäjä olivat olemassa rinnakkain vuoden loppuun saakka, joten Venäjällä ei ollut mitään finanssireserviä talousongelmien ratkaisuun.”
VIRKAMIEHEN työt jättäneeltä Fjodorovilta ilmestyi venäläisessä Argumenty nedeli -lehdessä elokuun lopussa 2007 kolumni, jossa hän kertoi Venäjän vuonna 1991 suunnitelleen luovutetun Karjalan myymistä Suomelle 15 miljardin dollarin kauppahintaan.
”Sellaisia ideoita heiteltiin Kuriilien saarista, ja nämä olivat ikään kuin samassa paketissa. Ja sitten täydellisen rahattomuuden tilassa esitettiin idea, jota käsiteltiin suljettujen ovien takana. Että löydettäisiin tapa tai ehdollisesti sanoen voitaisiin antaa vuokralle tai myydä.”
”Korkeimmassa neuvostossa oli erityisistunto, joka koski Kuriilien saaria ja Japania, mutta Karjalan ja Pytalovan alueen kysymyksiä käsiteltiin vain suljettujen ovien takana.”
Syyskuussa 2007 Fjodorov arveli HS:n haastattelussa, että venäläisten pohdinnoista tiesivät ainakin ulkoministeri Väyrynen ja presidentti Mauno Koivisto. Nyt Fjodorov kuitenkin sanoo, ettei niistä kerrottu suomalaisille.
”Olin syksyllä 1991 Suomessa, ja me varmaan keskustelimme tästä asiasta. Mutta nämä keskustelut Venäjän hallinnossa käytiin suljettujen ovien takana, eikä laadittuja papereita lähetetty muille kuin Jeltsinille, Gennadi Burbulikselle ja Andrei Kozyreville.”
KOIVISTO kuoli toissa vuonna. Tiesikö Väyrynen venäläisten suunnitelmista?
”En tiennyt. Se oli heidän sisäistä keskusteluaan”, Väyrynen sanoo puhelinhaastattelussa Keminmaalta.
”Päinvastoin: virallista tietä oli saatu sellainen käsitys, että Neuvostoliitolla tai sittemmin Venäjällä ei ollut valmiutta keskustella näistä rajakysymyksistä.”
Väyrysen mukaan täytyy muistaa, että tilanne oli äärimmäisen vaarallinen, kun Neuvostoliitto alkoi hajota.
”Meillä varauduttiin satojentuhansien pakolaisten tuloon, jos väkivaltaisuudet olisivat siellä alkaneet. Silloin oli hyvin suuri varovaisuus vallalla ja ajateltiin, että tuleva kehitys voi tarjota sitten ratkaisuja. Mutta siinä herkässä tilanteessa haluttiin toimia hyvin varovaisesti.”
FJODOROVIN kolumni elokuussa 2007 oli eräänlainen vastaus Kainuun Sanomien kaksi viikkoa aikaisemmin julkaisemaan juttuun. Sen mukaan salainen asiantuntijaryhmä teki vuodenvaihteessa 1991–1992 Santahaminassa samanlaisia hintalaskelmia kuin Venäjälläkin tehtiin, presidentti Koiviston toimeksiannosta.
Luovutetusta Karjalasta olisi lehden tietojen mukaan pitänyt maksaa Venäjälle 64 miljardia markkaa. Perusrakenteiden kunnostuksen hinta olisi ollut korkeimmillaan 350 miljardia.
Nykyrahassa laskettuna suomalaisten hinta-arvio oli selvästi pienempi kuin Moskovassa laskettu myyntihinta.
Eläkepäiviä viettänyt presidentti Koivisto kiisti HS:n haastattelussa Kainuun Sanomien tiedot.
”Mitään työryhmiä ei minun toimestani asetettu, enkä tiedä, että sellaisia olisi muidenkaan toimesta asetettu. Asiassa ei ole perää”, Koivisto sanoi.
”Voi olla, että virkamiesten tasolla on ollut joitakin keskusteluja, mutta minä en ole sellaisista ollut tietoinen”, Väyrynen kommentoi Kainuun Sanomien tietoja.
KOIVISTO kirjoitti vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Historian tekijät: Kaksi kautta II puineensa Karjala-kysymystä Jeltsinin kanssa kesällä 1992 presidenttien yhteisellä junamatkalla Helsingistä Turkuun.
”Kun jotkut Karjala-intoilijat sanovat, että meidän pitäisi ostaa Karjala, niin minä olen sanonut, että meillä ei ole siihen varaa”, Koivisto kertoi sanoneensa Jeltsinille.
Tuskin tämä kuitenkaan ihan raha-asia oli. Esimerkiksi tohtori Esa Seppäsen teoksista Miekkailija vastaan tulivuori ja Itäsuhteiden kolmiodraama selviää, että presidentti Urho Kekkonen puuhasi Viipurin palauttamista Suomelle aivan tosissaan 1960-luvun puoliväliin saakka. Tavoite oli rajattu, mutta aika ajoi monessa mielessä ohi.
Koivisto piti rajansiirtoa riskinä paitsi idän myös lännen suuntaan: Neuvostoliiton romahduksen jälkeen EY-jäsenyys oli hänelle tärkein tavoite.
”Minä olen julkisuudessa useaan kertaan ilmoittanut kantani: me hävisimme nämä alueet sodassa ja me olemme tehneet kolme rauhansopimusta; asia on loppuunkäsitelty”, Koivisto kirjoitti sanailleensa Jeltsinille junanvaunussa.
Totuus venyy hieman tuossakin: sekametsiä Viipurin Tienhaarasta ja Ihantalasta länteen ei hävitty sodassa vaan rauhanneuvottelupöydässä.
ANDREI FJODOROVIN mukaan Karjala-kysymys oli tavalla tai toisella esillä aina vuoteen 1994 saakka.
”Muistan, että vuonna 1994 puhuttiin uudesta ulkopolitiikasta ja päätettiin, että Karjalan kysymys on suljettu. Mutta pohdittiin sitä suhteessa Suomeen, kuinka kehittää kulttuurisuhteita, kieltä, että Karjalassa on tehtävä laajaa rajayhteistyötä. Jeltsin oli sitä mieltä, että rajasta on tehtävä entistä avoimempi. Nythän vallalla on täysi pysähtyneisyys.”
Perussyy Venäjän Karjala-pohdintoihin vuonna 1991 oli Fjodorovin mukaan rahan sijaan poliittinen: pelättiin ”suomalaismielisen nationalismin” kasvua Karjalassa. Se olisi voinut johtaa esimerkiksi kansanäänestykseen alueen autonomiasta.
”Sanon suoraan: pelättiin, ettei pystytä pitämään Karjalaa. Pelättiin karjalaisen nationalismin nousua.”
Taisitte luulla, että sitä oli enemmän kuin lopulta olikaan?
”Hmm”, Fjodorov tyytyy kommentoimaan.
Keskustelua Karjalan palauttamisesta käsitellään toimittaja Pekka Hakalan ja valokuvaaja Juha Metson myöhemmin tänä vuonna ilmestyvässä kirjassa Viipuri, venäläisten kaupunki.
Kotimaa
Kapteeni juopotteli Turussa ja pelkäsi sotaoikeutta – Pian Hangosta lähti merelle neuvostosukellusvene, joka aiheutti historian pahimman meritragedian
Suomella oli sormensa pelissä historian karmeimmassa meritragediassa, jossa kuoli 10 000 sotaa paennutta ihmistä.
www.hs.fi
Aleksandr Marinesko oli menestynein neuvostosukellusveneen päällikkö. (KUVA: DEATH IN THE BALTIC -KIRJAN KUVITUSTA)
Toni Lehtinen HS
Julkaistu: 22.7. 2:00 , Päivitetty: 22.7. 8:09
SAKSALAINEN huviristeilijä etenee ripeästi hyisellä Itämerellä. Laiva on täynnä pakolaisia: tuhansia lapsia, naisia sekä haavoittuneita, jotka kaikki pakenevat Itä-Euroopassa eteneviä neuvostojoukkoja.
Sairaala-aluksena sodan aikana toiminutta laivaa varjostaa neuvostosukellusvene S-13. Sen kapteenia, 31-vuotiasta Aleksandr Marineskoa uhkaa sotaoikeus ja mahdollinen teloitus, kun sukellusvene aikanaan palaa takaisin Turkuun.
Wilhelm Gustloff rakennettiin risteilijäksi, mutta se toimi sodan aikana muun muassa sairaala-aluksena. Laivan sota-aikainen väritys oli harmaa. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
Ensi vuoden alussa tulee kuluneeksi 75 vuotta historian pahimmasta meritragediasta. Pakolaisia turvaan kuljettanut laiva Wilhelm Gustloff upposi kolmen torpedon voimasta ja vei upotessaan syvyyksiin yli 10 000 ihmistä 30. tammikuuta 1945.
Tragediassa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä verrattuna Titanicin onnettomuuteen.
Suomi liittyy tragediaan, sillä sukellusvene lähti tehtävään Suomesta, sen saattoi matkaan suomalainen luotsilaiva ja laivan upottaneet torpedot olivat tarinan mukaan suomalaisia.
HANKOLAINEN historioitsija Alexander Ishchenko on järjestämässä seminaaria Wilhelm Gustloffin upottaneen sukellusveneen kapteenista Aleksandr Marineskosta.
Marinesko oli itseään sankarina pitävä vastarannankiiski ja juopotteleva naistenmies, Ishchenko kertoo.
”Hän ajatteli itseään sankarina, jolle jokaisen pitäisi tehdä kunniaa”, Ishchenko kuvailee.
Marinesko oli tullut Suomeen sukellusveneen huoltotauolle vuoden 1944 lopulla. Vierailun päivämääristä ja tapahtumapaikoista on eri lähteissä ristiriitaisia tietoja, mutta ilmeisesti sukellusveneen miehistö juhli Turussa uutta vuotta 1945.
Marineskon juhla venähti parin vuorokauden pituiseksi, vaikka hänen olisi pitänyt olla jo sukellusveneellä. Erään version mukaan hän oli tutustunut ruotsalaiseen naiseen uudenvuodenaattona ja lähtenyt tämän kanssa jatkoille.
”Hänellä oli aina paljon naisia ja hän rakasti kaikkea, mitä voi rakastaa. Se oli helppoa, sillä hän oli komea upseeri. Alkoholisti hän ei todennäköisesti aivan ollut, mutta hän tykkäsi juoda ja juodessaan hän joi paljon”, Ishchenko kertoo.
Myös tunnettu salakuljettaja Algot Niska viihtyi nuoren kapteenin seurassa.
”Niska kertoi myöhemmin, että hän oli ryypännyt Marineskon kanssa.”
S-13-sukellusvene romutettiin vuonna 1950-luvulla. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
KUN MARINESKO palasi ryyppyreissultaan 2. tammikuuta, poliittisen toimiston komentaja haetutti hänet kuulusteluun. Sen yhteydessä kapteeni uhattiin lähettää Kronstadtin sotaoikeuteen, sillä hänen epäiltiin paljastaneen humalassa sotasalaisuuksia.
Sukellusveneen miehistö laati vetoomuksen putkassa olevan kapteeninsa puolesta. Lopulta Marinesko pääsi takaisin alukselle, sillä häntä oli vaikea korvata. Marinesko ymmärsi, että hänen hengenlähtönsä oli hiuskarvan varassa, sillä sotaoikeus oli odottamassa miestä viimeistään sodan jälkeen.
Sukellusvene komennettiin Hankoon odottamaan lisäkäskyjä.
”Jään odottamaan voittojanne”, Marineskon komentaja evästi kapteenia, kun S-13 lähti merelle 11. päivä tammikuuta.
Neuvostosukellusveneet käyttivät Hankoa yhtenä tukikohtana jatkosodan jälkeen. (KUVAENTTI NIKULAINEN / SA-KUVA)
KAPTEENI Marinesko syntyi Alexandr Marinescu -nimisenä Odessassa Ukrainassa vuonna 1913. Hänen äitinsä oli ukrainalainen ja isänsä romanialainen. Isä Ivan oli paennut uhkaavaa kuolemantuomiota Romanian laivastosta. Joko isä tai poika vaihtoi sukunimen Marinescusta venäläiseksi Marineskoksi.
Nuori Aleksandr pestautui jo 12-vuotiaana messipojaksi ja eteni merenkulkuopiston kautta rannikkolaivalle.
Romanialaistausta eli Marineskossa vahvasti, sillä hän puhui venäjää erikoisella aksentilla. Hänen puheensa oli kuulemma murteisen venäjän ja romanialaisten kirosanojen yhdistelmä.
Marinesko osoittautui laivastossa lahjakkaaksi mutta hankalaksi. Vuonna 1937 hänet nimettiin M-96-sukellusveneen kapteeniksi.
”Hän oli omituinen ja omamielinen. Hänen mielestään päälliköt olivat semmoisia, että ne eivät ymmärrä taistelussa mitään”, Ishchenko kertoo.
Vuonna 1943 Marineskon haave toteutui. Hänet valittiin Stalinets-luokan sukellusveneen kapteeniksi. Veneeseen mahtui 46:n hengen miehistö ja 12 torpedoa.
Marineskossa oli myös kalamiehen vikaa, eli hän liioitteli saavutuksiaan. Hän kertoi esimerkiksi upottaneensa 7 000-tonnisen kuljetusaluksen. Myöhemmin todettiin, että aluksen koko oli 1 800 tonnia eikä se edes uponnut.
Vaikka Marineskolla oli ongelmia esimiesten kanssa, miehistö luotti häneen.
”Miehistö piti hänestä kovasti, ja merimiehet kunnioittivat hänen saavutuksiaan. Laivaston ylin johto ei katsonut hyvällä hänen räjähtävää luonnettaan ja terävää kieltään”, Marineskon tytär Tatjana Marineskokertoi National Geographyn haastattelussa vuonna 2005.
S-13 lähti Hangosta 11. tammikuuta suorittamaan tehtävää Itämerelle. Jatkosodan jälkeen Suomi oli antanut Neuvostoliitolle käyttöoikeuden Turun ja Hangon satamiin.
Suomalainen luotsivene auttoi sukellusveneen miinoitusten ohi. S-13 siirtyi Liettuan rannikolle Memelin (nyk. Klaipėdan) satamakaupungin edustalle odottamaan sopivaa kohdetta. Tammikuussa 1945 oli käynnissä historian suurin merievakuointi Hannibal. Alkuvuoden 1945 aikana yli tuhat saksalaisalusta kuljetti 2,4 miljoonaa ihmistä turvaan Itä-Euroopasta.
Kun neuvostojoukot valtasivat Memelin tammikuun lopussa, S-13 siirtyi etelämmäs Puolan rannikolle. Tammikuun 30. päivä S-13:n miehistö havaitsi Wilhelm Gustloffin. Isokokoinen laiva oli lähtenyt Gotenhafenin, nykyisen Gdynian, satamasta samana aamuna.
Wilhelm Gustloffin hylky makaa Puolan rannikon tuntumassa noin 50 metrin syvyydessä. Hylylle sukeltaminen on kielletty. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
Wilhelm Gustloff olisi voinut olla nimeltään Adolf Hitler. Yli 200-metrinen huviristeilijä valmistui Hampurissa 1937. Se piti kastaa Hitlerin mukaan, mutta se nimettiin Sveitsissä salamurhatun natsijohtajan mukaan.
Kyydissä oli yli 10 000 ihmistä. Laivalla oli niin ahdasta, että esimerkiksi haavoittuneet pakattiin laivan tyhjennettyyn uima-altaaseen.
Wilhelm Gustloffin päämääränä olivat Kielin ja Flensburgin satamat.
SINÄ yönä laivalla meni pieleen lähes kaikki. Aluksella oli aurinkokannella ilmatorjuntatykkejä, mutta ne olivat käyttökelvottomia. Laivan seurana oli vain yksi saattoalus, sillä toinen oli saanut konevian. Mukana seuraavan saattoaluksen sukellusvenepaikannuslaitteisto oli jäässä.
Kapteeni ei mutkitellut reitillä vaan päinvastoin käski sytyttää laivan huomiovalot vastaan mahdollisesti tulevan laivasaattueen takia. Saksalaiset luottivat siihen, että alus oli liian nopea sukellusveneille.
Suomen aikaa iltakymmeneltä S-13 ampui neljä torpedoa laivaa kohti. Yksi torpedoista jäi putkeen, mutta kolme muuta osuivat kohteeseen. Ensimmäinen osui keulaan, toinen räjähti uima-altaan alla ja kolmas osui keskilaivaan konehuoneeseen.
Saksalaiskirjailija Günter Grass kuvasi tapahtumia kirjassaan Ravunkäyntiä. Grass kirjoitti, miten esimerkiksi eräs upseeri otti pelastusveneen käyttöönsä, kun ihmismassa katseli tapahtumaa toivottomana laivan kävelykannen panssarilasin takaa.
Noin kymmenentuhatta ihmistä hukkui muutaman asteen lämpöiseen veteen. Heidän joukossaan oli 4 000 lasta. Saattoalukseen pelastettiin muutama sata ihmistä.
SIVIILEJÄ täynnä olleen laivan upottaminen ei ollut sotarikos. Laiva kun oli aseistettu ilmatorjunta-asein ja sen kyydissä oli yli tuhat sotilasta.
Kapteeni Marinesko tiesi, että laiva oli täynnä lapsia ja naisia, Alexander Ishchenko korostaa.
”Marinesko ei voinut tietää, että laivalla oli myös saksalaisia sotilaita matkalla, vaan siitä huolimatta hän torpedoi sen. Hän etsi isoa voittoa”, Ishchenko sanoo.
Pari viikkoa myöhemmin S-13 upotti toisen suuren kuljetuslaivan: General von Steubenin. Uppoava alus vei mukanaan ainakin 3 500 sotilasta ja siviiliä. Myös Steuben oli toiminut sairaalalaivana. Tätä laivaa S-13:n kaikuluotaaja erehtyi luulemaan saksalaiseksi sotaristeilijäksi.
Kuljetusaluksena toiminut Steuben vei mukanaan syvyyksiin noin 3000 ihmistä. Myös sen hylky on julistettu hautapaikaksi. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
KAHDEN UPOTUKSEN ansiosta Marinesko oli noussut saman tien kaikkein menestyneimmäksi venäläiseksi sukellusvenekapteeniksi. Tätä ei kuitenkaan heti uskottu. Upotettujen alusten koko oli niin suuri, että laivaston johto ei uskonut saamiaan viestejä aluksi ollenkaan. Marineskon aiemmat liioittelut olivat taatusti vielä muistissa.
S-13 palasi Turkuun helmikuussa 1945. Myös aluksen paluusta on ristiriitaisia tietoja. Marineskon poikapuoli kertoi, että kapteenia juhlittiin sankarina.
”Hänelle järjestettiin valtavat paluujuhlat, joissa paistettiin kaksi sikaa kahden upotetun laivan kunniaksi”, Boris Medvedev-Marisenko kertoi National Geographylle 2005.
Historioitsija Ishchenko kertoo, että vastaanotto oli mahdollisesti hieman kylmempi.
”Kun Marinesko palasi satamaan, kukaan ei ollut vastassa”, Ishchenko kertoo.
Marinesko odotti saavansa urotekojensa ansiosta korkeimman mahdollisen kunnianosoituksen, eli Neuvostoliiton sankarin tittelin. Aiemman käytöksen vuoksi hän joutui tyytymään alempiarvoiseen kunnianosoitukseen.
Sodan jälkeen, eli saman vuoden syksyllä, Marineskolta vietiin sukellusveneen päällikkyys ja hänet alenettiin yliluutnantiksi.
Kun hän ei suostunut siirtymään muihin tehtäviin, hänet erotettiin laivastosta. Erottamisen syinä olivat asiakirjojen mukaan välinpitämätön asenne ja tehtävien laiminlyönti.
Pakolaisoperaatio Hannibal oli tragedioista huolimatta onnistunut. 99 prosenttia meriteitse kuljetetuista pakolaista pääsi perille.
Sodan jälkeen Marineskoa pidettiin Länsi-Saksassa murhalaivan kapteenina, mutta pakolaislaivojen upottaminen jäi suhteellisen vähälle huomiolle. Günter Grass kuvaili asiaa tabuksi.
”Se oli tabu Itä-Saksassa sodan jälkeen, sillä se oli tabu Neuvostoliitossa. Yleisesti nähtiin, että saksalaisten piti puhua saksalaisten sotarikoksista. Saksalaisten oma kärsimys oli vähäpätöisempi asia”, Grass sanoi New York Timesin haastattelussa vuonna 2003.
Laivastosta erotettu Marinesko pyrki töihin kauppalaivastoon, mutta hänen pelättiin loikkaavan ulkomaille.
Vuonna 1946 hän aloitti varastoesimiehenä. Siellä Marinesko joutui vaikeuksiin, kun hän antoi alaistensa ottaa turvebrikettejä omaan käyttönsä. Toisen version mukaan hän puuttui työpaikalla rehottavaan varasteluun, mutta joutui syntipukiksi.
Joka tapauksessa Marinesko sai kolmen vuoden vankeustuomion ja joutui Siperiaan.
Marinesko kuoli syöpään vuonna vuonna 1963 vain 50-vuotiaana. Hän sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen vuonna 1990.
”Silloin lähes kaikki armahdettiin kun ajateltiin, että jos oli elänyt huonosti Stalinin aikana, niin varmaan oli hyvä henkilö”, Ishchenko selvittää.
Ishchenko kertoo, että Suomenlahti oli sodan aikana suljettu miinoin ja verkkolinjoin. Kymmeniä Leningradista lähteneitä sukellusveneitä tuhoutui muutamassa vuodessa. Ishchenkon mielestä näiden alusten sotilaat olivat sankareita. Marinesko taas ei ollut.
”Onko se sankaruutta, että torpedoi sairaala-aluksena toimineen laivan? Minun mielestäni siinä on vähän liikaa sankaruutta”, Ishchenko toteaa lakonisesti.
Kapteeni juopotteli Turussa ja pelkäsi sotaoikeutta – Pian Hangosta lähti merelle neuvostosukellusvene, joka aiheutti historian pahimman meritragedian
Suomella oli sormensa pelissä historian karmeimmassa meritragediassa, jossa kuoli 10 000 sotaa paennutta ihmistä.
Kapteeni juopotteli Turussa ja pelkäsi sotaoikeutta – Pian Hangosta lähti merelle neuvostosukellusvene, joka aiheutti historian pahimman meritragedian
Suomella oli sormensa pelissä historian karmeimmassa meritragediassa, jossa kuoli 10 000 sotaa paennutta ihmistä.
www.hs.fi
Aleksandr Marinesko oli menestynein neuvostosukellusveneen päällikkö. (KUVA: DEATH IN THE BALTIC -KIRJAN KUVITUSTA)
Toni Lehtinen HS
Julkaistu: 22.7. 2:00 , Päivitetty: 22.7. 8:09
SAKSALAINEN huviristeilijä etenee ripeästi hyisellä Itämerellä. Laiva on täynnä pakolaisia: tuhansia lapsia, naisia sekä haavoittuneita, jotka kaikki pakenevat Itä-Euroopassa eteneviä neuvostojoukkoja.
Sairaala-aluksena sodan aikana toiminutta laivaa varjostaa neuvostosukellusvene S-13. Sen kapteenia, 31-vuotiasta Aleksandr Marineskoa uhkaa sotaoikeus ja mahdollinen teloitus, kun sukellusvene aikanaan palaa takaisin Turkuun.
Wilhelm Gustloff rakennettiin risteilijäksi, mutta se toimi sodan aikana muun muassa sairaala-aluksena. Laivan sota-aikainen väritys oli harmaa. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
Ensi vuoden alussa tulee kuluneeksi 75 vuotta historian pahimmasta meritragediasta. Pakolaisia turvaan kuljettanut laiva Wilhelm Gustloff upposi kolmen torpedon voimasta ja vei upotessaan syvyyksiin yli 10 000 ihmistä 30. tammikuuta 1945.
Tragediassa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä verrattuna Titanicin onnettomuuteen.
Suomi liittyy tragediaan, sillä sukellusvene lähti tehtävään Suomesta, sen saattoi matkaan suomalainen luotsilaiva ja laivan upottaneet torpedot olivat tarinan mukaan suomalaisia.
HANKOLAINEN historioitsija Alexander Ishchenko on järjestämässä seminaaria Wilhelm Gustloffin upottaneen sukellusveneen kapteenista Aleksandr Marineskosta.
Marinesko oli itseään sankarina pitävä vastarannankiiski ja juopotteleva naistenmies, Ishchenko kertoo.
”Hän ajatteli itseään sankarina, jolle jokaisen pitäisi tehdä kunniaa”, Ishchenko kuvailee.
Marinesko oli tullut Suomeen sukellusveneen huoltotauolle vuoden 1944 lopulla. Vierailun päivämääristä ja tapahtumapaikoista on eri lähteissä ristiriitaisia tietoja, mutta ilmeisesti sukellusveneen miehistö juhli Turussa uutta vuotta 1945.
Marineskon juhla venähti parin vuorokauden pituiseksi, vaikka hänen olisi pitänyt olla jo sukellusveneellä. Erään version mukaan hän oli tutustunut ruotsalaiseen naiseen uudenvuodenaattona ja lähtenyt tämän kanssa jatkoille.
”Hänellä oli aina paljon naisia ja hän rakasti kaikkea, mitä voi rakastaa. Se oli helppoa, sillä hän oli komea upseeri. Alkoholisti hän ei todennäköisesti aivan ollut, mutta hän tykkäsi juoda ja juodessaan hän joi paljon”, Ishchenko kertoo.
Myös tunnettu salakuljettaja Algot Niska viihtyi nuoren kapteenin seurassa.
”Niska kertoi myöhemmin, että hän oli ryypännyt Marineskon kanssa.”
S-13-sukellusvene romutettiin vuonna 1950-luvulla. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
KUN MARINESKO palasi ryyppyreissultaan 2. tammikuuta, poliittisen toimiston komentaja haetutti hänet kuulusteluun. Sen yhteydessä kapteeni uhattiin lähettää Kronstadtin sotaoikeuteen, sillä hänen epäiltiin paljastaneen humalassa sotasalaisuuksia.
Sukellusveneen miehistö laati vetoomuksen putkassa olevan kapteeninsa puolesta. Lopulta Marinesko pääsi takaisin alukselle, sillä häntä oli vaikea korvata. Marinesko ymmärsi, että hänen hengenlähtönsä oli hiuskarvan varassa, sillä sotaoikeus oli odottamassa miestä viimeistään sodan jälkeen.
Sukellusvene komennettiin Hankoon odottamaan lisäkäskyjä.
”Jään odottamaan voittojanne”, Marineskon komentaja evästi kapteenia, kun S-13 lähti merelle 11. päivä tammikuuta.
Neuvostosukellusveneet käyttivät Hankoa yhtenä tukikohtana jatkosodan jälkeen. (KUVA
ENTTI NIKULAINEN / SA-KUVA)KAPTEENI Marinesko syntyi Alexandr Marinescu -nimisenä Odessassa Ukrainassa vuonna 1913. Hänen äitinsä oli ukrainalainen ja isänsä romanialainen. Isä Ivan oli paennut uhkaavaa kuolemantuomiota Romanian laivastosta. Joko isä tai poika vaihtoi sukunimen Marinescusta venäläiseksi Marineskoksi.
Nuori Aleksandr pestautui jo 12-vuotiaana messipojaksi ja eteni merenkulkuopiston kautta rannikkolaivalle.
Romanialaistausta eli Marineskossa vahvasti, sillä hän puhui venäjää erikoisella aksentilla. Hänen puheensa oli kuulemma murteisen venäjän ja romanialaisten kirosanojen yhdistelmä.
Marinesko osoittautui laivastossa lahjakkaaksi mutta hankalaksi. Vuonna 1937 hänet nimettiin M-96-sukellusveneen kapteeniksi.
”Hän oli omituinen ja omamielinen. Hänen mielestään päälliköt olivat semmoisia, että ne eivät ymmärrä taistelussa mitään”, Ishchenko kertoo.
Vuonna 1943 Marineskon haave toteutui. Hänet valittiin Stalinets-luokan sukellusveneen kapteeniksi. Veneeseen mahtui 46:n hengen miehistö ja 12 torpedoa.
Marineskossa oli myös kalamiehen vikaa, eli hän liioitteli saavutuksiaan. Hän kertoi esimerkiksi upottaneensa 7 000-tonnisen kuljetusaluksen. Myöhemmin todettiin, että aluksen koko oli 1 800 tonnia eikä se edes uponnut.
Vaikka Marineskolla oli ongelmia esimiesten kanssa, miehistö luotti häneen.
”Miehistö piti hänestä kovasti, ja merimiehet kunnioittivat hänen saavutuksiaan. Laivaston ylin johto ei katsonut hyvällä hänen räjähtävää luonnettaan ja terävää kieltään”, Marineskon tytär Tatjana Marineskokertoi National Geographyn haastattelussa vuonna 2005.
S-13 lähti Hangosta 11. tammikuuta suorittamaan tehtävää Itämerelle. Jatkosodan jälkeen Suomi oli antanut Neuvostoliitolle käyttöoikeuden Turun ja Hangon satamiin.
Suomalainen luotsivene auttoi sukellusveneen miinoitusten ohi. S-13 siirtyi Liettuan rannikolle Memelin (nyk. Klaipėdan) satamakaupungin edustalle odottamaan sopivaa kohdetta. Tammikuussa 1945 oli käynnissä historian suurin merievakuointi Hannibal. Alkuvuoden 1945 aikana yli tuhat saksalaisalusta kuljetti 2,4 miljoonaa ihmistä turvaan Itä-Euroopasta.
Kun neuvostojoukot valtasivat Memelin tammikuun lopussa, S-13 siirtyi etelämmäs Puolan rannikolle. Tammikuun 30. päivä S-13:n miehistö havaitsi Wilhelm Gustloffin. Isokokoinen laiva oli lähtenyt Gotenhafenin, nykyisen Gdynian, satamasta samana aamuna.
Wilhelm Gustloffin hylky makaa Puolan rannikon tuntumassa noin 50 metrin syvyydessä. Hylylle sukeltaminen on kielletty. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
Wilhelm Gustloff olisi voinut olla nimeltään Adolf Hitler. Yli 200-metrinen huviristeilijä valmistui Hampurissa 1937. Se piti kastaa Hitlerin mukaan, mutta se nimettiin Sveitsissä salamurhatun natsijohtajan mukaan.
Sodan aikana muun muassa sairaala-aluksena toimineella laivalla oli matkustajaluettelon mukaan kyydissä 6 000 ihmistä, joista 5 000 oli pakolaisia. Virallinen luettelo ei pitänyt paikkansa, sillä viime hetkellä laivaan nousi vielä tuhansia ihmisiä.
Kyydissä oli yli 10 000 ihmistä. Laivalla oli niin ahdasta, että esimerkiksi haavoittuneet pakattiin laivan tyhjennettyyn uima-altaaseen.
Wilhelm Gustloffin päämääränä olivat Kielin ja Flensburgin satamat.
SINÄ yönä laivalla meni pieleen lähes kaikki. Aluksella oli aurinkokannella ilmatorjuntatykkejä, mutta ne olivat käyttökelvottomia. Laivan seurana oli vain yksi saattoalus, sillä toinen oli saanut konevian. Mukana seuraavan saattoaluksen sukellusvenepaikannuslaitteisto oli jäässä.
Kapteeni ei mutkitellut reitillä vaan päinvastoin käski sytyttää laivan huomiovalot vastaan mahdollisesti tulevan laivasaattueen takia. Saksalaiset luottivat siihen, että alus oli liian nopea sukellusveneille.
Suomen aikaa iltakymmeneltä S-13 ampui neljä torpedoa laivaa kohti. Yksi torpedoista jäi putkeen, mutta kolme muuta osuivat kohteeseen. Ensimmäinen osui keulaan, toinen räjähti uima-altaan alla ja kolmas osui keskilaivaan konehuoneeseen.
Saksalaiskirjailija Günter Grass kuvasi tapahtumia kirjassaan Ravunkäyntiä. Grass kirjoitti, miten esimerkiksi eräs upseeri otti pelastusveneen käyttöönsä, kun ihmismassa katseli tapahtumaa toivottomana laivan kävelykannen panssarilasin takaa.
Noin kymmenentuhatta ihmistä hukkui muutaman asteen lämpöiseen veteen. Heidän joukossaan oli 4 000 lasta. Saattoalukseen pelastettiin muutama sata ihmistä.
SIVIILEJÄ täynnä olleen laivan upottaminen ei ollut sotarikos. Laiva kun oli aseistettu ilmatorjunta-asein ja sen kyydissä oli yli tuhat sotilasta.
Kapteeni Marinesko tiesi, että laiva oli täynnä lapsia ja naisia, Alexander Ishchenko korostaa.
”Marinesko ei voinut tietää, että laivalla oli myös saksalaisia sotilaita matkalla, vaan siitä huolimatta hän torpedoi sen. Hän etsi isoa voittoa”, Ishchenko sanoo.
Pari viikkoa myöhemmin S-13 upotti toisen suuren kuljetuslaivan: General von Steubenin. Uppoava alus vei mukanaan ainakin 3 500 sotilasta ja siviiliä. Myös Steuben oli toiminut sairaalalaivana. Tätä laivaa S-13:n kaikuluotaaja erehtyi luulemaan saksalaiseksi sotaristeilijäksi.
Kuljetusaluksena toiminut Steuben vei mukanaan syvyyksiin noin 3000 ihmistä. Myös sen hylky on julistettu hautapaikaksi. (KUVA: SUKELLUSVENESOTAA ITÄMERELLÄ -KIRJAN KUVITUSTA)
KAHDEN UPOTUKSEN ansiosta Marinesko oli noussut saman tien kaikkein menestyneimmäksi venäläiseksi sukellusvenekapteeniksi. Tätä ei kuitenkaan heti uskottu. Upotettujen alusten koko oli niin suuri, että laivaston johto ei uskonut saamiaan viestejä aluksi ollenkaan. Marineskon aiemmat liioittelut olivat taatusti vielä muistissa.
S-13 palasi Turkuun helmikuussa 1945. Myös aluksen paluusta on ristiriitaisia tietoja. Marineskon poikapuoli kertoi, että kapteenia juhlittiin sankarina.
”Hänelle järjestettiin valtavat paluujuhlat, joissa paistettiin kaksi sikaa kahden upotetun laivan kunniaksi”, Boris Medvedev-Marisenko kertoi National Geographylle 2005.
Historioitsija Ishchenko kertoo, että vastaanotto oli mahdollisesti hieman kylmempi.
”Kun Marinesko palasi satamaan, kukaan ei ollut vastassa”, Ishchenko kertoo.
Marinesko odotti saavansa urotekojensa ansiosta korkeimman mahdollisen kunnianosoituksen, eli Neuvostoliiton sankarin tittelin. Aiemman käytöksen vuoksi hän joutui tyytymään alempiarvoiseen kunnianosoitukseen.
Sodan jälkeen, eli saman vuoden syksyllä, Marineskolta vietiin sukellusveneen päällikkyys ja hänet alenettiin yliluutnantiksi.
Kun hän ei suostunut siirtymään muihin tehtäviin, hänet erotettiin laivastosta. Erottamisen syinä olivat asiakirjojen mukaan välinpitämätön asenne ja tehtävien laiminlyönti.
Pakolaisoperaatio Hannibal oli tragedioista huolimatta onnistunut. 99 prosenttia meriteitse kuljetetuista pakolaista pääsi perille.
Sodan jälkeen Marineskoa pidettiin Länsi-Saksassa murhalaivan kapteenina, mutta pakolaislaivojen upottaminen jäi suhteellisen vähälle huomiolle. Günter Grass kuvaili asiaa tabuksi.
”Se oli tabu Itä-Saksassa sodan jälkeen, sillä se oli tabu Neuvostoliitossa. Yleisesti nähtiin, että saksalaisten piti puhua saksalaisten sotarikoksista. Saksalaisten oma kärsimys oli vähäpätöisempi asia”, Grass sanoi New York Timesin haastattelussa vuonna 2003.
Laivastosta erotettu Marinesko pyrki töihin kauppalaivastoon, mutta hänen pelättiin loikkaavan ulkomaille.
Vuonna 1946 hän aloitti varastoesimiehenä. Siellä Marinesko joutui vaikeuksiin, kun hän antoi alaistensa ottaa turvebrikettejä omaan käyttönsä. Toisen version mukaan hän puuttui työpaikalla rehottavaan varasteluun, mutta joutui syntipukiksi.
Joka tapauksessa Marinesko sai kolmen vuoden vankeustuomion ja joutui Siperiaan.
Marinesko kuoli syöpään vuonna vuonna 1963 vain 50-vuotiaana. Hän sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen vuonna 1990.
”Silloin lähes kaikki armahdettiin kun ajateltiin, että jos oli elänyt huonosti Stalinin aikana, niin varmaan oli hyvä henkilö”, Ishchenko selvittää.
Ishchenko kertoo, että Suomenlahti oli sodan aikana suljettu miinoin ja verkkolinjoin. Kymmeniä Leningradista lähteneitä sukellusveneitä tuhoutui muutamassa vuodessa. Ishchenkon mielestä näiden alusten sotilaat olivat sankareita. Marinesko taas ei ollut.
”Onko se sankaruutta, että torpedoi sairaala-aluksena toimineen laivan? Minun mielestäni siinä on vähän liikaa sankaruutta”, Ishchenko toteaa lakonisesti.
Vähän historiaa pakolaisuudesta ja kotouttamisesta.
40 vuotta sitten Suomeen alkoi saapua ”venepakolaisia” kaukaa Aasiasta: Helsingissä asuva Anh Thuy Le kiittää elämästään Buddhaa ja Suomen valtiota
1970-luvulla kotouttaminen oli toisenlaista kuin nyt.
Anh Thuy Le on asunut Helsingin Malmilla yli kolmekymmentä vuotta. (KUVA: KAISA RAUTAHEIMO / HS)
www.hs.fi
40 vuotta sitten Suomeen alkoi saapua ”venepakolaisia” kaukaa Aasiasta: Helsingissä asuva Anh Thuy Le kiittää elämästään Buddhaa ja Suomen valtiota
1970-luvulla kotouttaminen oli toisenlaista kuin nyt.
Anh Thuy Le on asunut Helsingin Malmilla yli kolmekymmentä vuotta. (KUVA: KAISA RAUTAHEIMO / HS)
40 vuotta sitten Suomeen alkoi saapua ”venepakolaisia” kaukaa Aasiasta: Helsingissä asuva Anh Thuy Le kiittää elämästään Buddhaa ja Suomen valtiota
1970-luvulla kotouttaminen oli toisenlaista kuin nyt.
www.hs.fi
Saga Sinisalo HS
Julkaistu: 3.8. 2:00 , Päivitetty: 3.8. 14:07
Anh Thuy Le levittää kasan valokuvia ja lehtileikkeitä kukalliselle pöytäliinalle Helsingin Malmilla. Mukana on kuvia tyttären vanhojen tansseista ja Len työkavereista. Joissain kuvissa Le poseeraa Lauttasaaressa pienen moottoriveneen kannella.
Perhepotrettien joukossa on myös sellaisia asioita, joita ei löydy aivan jokaisen kotoa. Esimerkiksi kaksi harmaakantista muukalaispassia.
Passit kuuluvat Lelle ja hänen tyttärelleen. Niiden myöntämisestä on kulunut aikaa neljäkymmentä vuotta. He eivät ole ainoita, joille passi tuolloin myönnettiin.
ÄITI ja tytär kuuluvat Vietnamista 1970-luvun lopussa paenneiden venepakolaisten joukkoon.
Kommunistisen Pohjois-Vietnamin joukot valtasivat Etelä-Vietnamin pääkaupungin Saigonin 30. huhtikuuta 1975, mikä käytännössä päätti Vietnamin sodan. Sen seurauksena maasta pakeni yli miljoona etelävietnamilaista, monet kiikkerillä veneillä.
Suomeen tuli Vietnamin venepakolaisia ensimmäisen kerran 40 vuotta sitten, vuonna 1979. Yhteensä heitä on täällä viitisentuhatta.
Myös Le päätti lähteä pakoon kommunisteja. Hän oli kotimaassaan hyvässä asemassa. Matka maksettiin kullalla.
Kaksikko päätyi Malesialaiselle pakolaisleirille, jossa he viettivät kolme kuukautta.
”Tyttäreni oli leirillä jatkuvasti sairas, ja olin hänestä todella huolissani”, Le kertoo.
Punaisen ristin työntekijät ja toimittajat haastattelivat pakolaisia leirillä. Le onnistui välittämään kirjoittamansa kirjeen Suomen Punaisen ristin työntekijälle. Kirjeessä hän vetosi pienen tyttärensä hätään.
Pian alkoi matka Suomeen.
Anh Thuy Le tyttärensä Kristiina Ihalaisen kanssa Vietnamissa otetussa kuvassa. (KUVA:KAISA RAUTAHEIMO / HS)
ENSIMMÄISET kaksi vuotta Le asui tyttärensä kanssa vantaalaisessa opiskelija-asuntolassa. Sinä aikana hän tapasi myös tulevan miehensä, Suomessa asuvan ranskalaisen. Le oli käynyt Vietnamissa ranskalaisen koulun, joten pari puhui keskenään ranskaa.
Nyt Le puhuu mieluiten englantia. Tosin kesken haastattelun kieli vaihtuu huomaamatta suomeksi, ja mukana vilisee sellaisia käsitteitä kuin ”halpa makkara”.
Niin hän kertoo itseään katsotun, kun hän aloitti ensimmäisessä suomalaisessa työpaikassaan Tikkurilan tuotanto-osastolla. Kuin halpaa makkaraa.
”Ulkopuoliset ihmettelivät meikkiä ja kynsiä ja kysyivät, että miten voin olla siellä sekoittamassa maaleja”, Le kertoo.
Työyhteisössä ongelmia ei kuitenkaan ollut.
Tytär pääsi kouluun ja oppi nopeasti suomen kielen. Niin nopeasti, että oma äidinkieli unohtui, vaikka sitä yritettiin kotona puhua.
Anh Thuy Le Saigonissa. Len perhe pakeni Hanoista Saigoniin, jossa he viettivät useita vuosia. (KUVA: ANH THUY LEN KOTIALBUMI)
ON selvää, että Len perhe on kotoutunut hyvin. Töitä on riittänyt sekä Lelle että hänen kaksi vuotta myöhemmin Suomeen tulleelle äidilleen. Tytär on korkeasti koulutettu ja hyvässä asemassa työmarkkinoilla.
Vietnamilaisten Suomeen sopeutumisesta puhutaankin usein menestystarinana. Liisa Kosonen on tutkinut väitöskirjassaan vietnamilaisten lasten ja nuorten sopeutumista. Hänen mukaansa se on onnistunut hyvin.
"Vietnamilaiset ovat pärjänneet kaikkialla, minne ovat menneet. Siinä ovat auttaneet uskonto ja kotikasvatus”, Kosonen sanoi HS:n haastattelussa vuonna 2015.
Ainakin henkilökohtaisella tasolla menestystarinoista voi varmasti puhua. Rinnastukset tämän päivän Suomeen saapuviin pakolaisiin ovat kuitenkin vaarallisia. 1970-luvun lopun Suomi oli hyvin erilainen maa kuin 2010-luvun Suomi.
Silti venepakolaisten kokemuksista voidaan oppia paljon.
TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖN erityisasiantuntija Anne Alitolppa-Niitamo kertoo, ettei kotouttaminen ollut vietnamilaisten tullessa kovin johdonmukaista.
”Kun ajattelee viranomaistoimintaa, niin ei silloin ole ollut mitään selkeitä prosesseja.”
Kaaosta helpotti se, että tulijoita oli suhteellisen vähän. Johdonmukaisuuden puutteesta huolimatta pakolaiset saivat henkilökohtaisempaa ja pitkäjänteisempää apua kuin turvapaikanhakijat nykyään, Alitolppa-Niitamo sanoo.
Henkilökohtaisemman ohjauksen lisäksi myös työtä oli enemmän tarjolla. Enimmäkseen se oli suorittavaa työtä, jota pystyi tekemään vähäisellä kielitaidolla tai matalalla koulutuksella.
Nyt tilanne on toisenlainen.
Tarjolla oleva työ on Alitolppa-Niitamon mukaan nykyään pitkälti tietotyötä, joka vaatii kielitaitoa ja kouluttautumista. Myös tulijoiden määrä on aivan eri luokkaa.
Palveluita on viety paljon nettiin, mikä hankaloittaa monen maahanmuuttajan arkea.
Oleellinen muutos on tapahtunut myös asenteissa. Alitolppa-Niitamon mukaan julkinen keskustelu vaikuttaa nykyisin kotoutumisen käytännön toteutumiseen.
”Ennen ymmärrettiin paremmin sitä, mitä pakolaisuus merkitsee ja minkä takia on jouduttu lähtemään. Nyt julkinen keskustelu vaikuttaa siihen, miten tulijat uskovat omiin mahdollisuuksiinsa.”
Sitten hän kertoo mielenkiintoisen esimerkin.
Maahanmuuttajien työllisyysluvut notkahtavat yleensä lama-aikaan enemmän kuin kantasuomalaisten. Syy ei ole täysin selvä, mutta notkahdus saattaa kertoa esimerkiksi työnantajien ennakkoluuloista.
MUTTA ovatko vietnamilaiset kuitenkin kotoutuneet poikkeuksellisen hyvin? Se ei ole ihan yksinkertainen kysymys.
Kotoutumista arvioidaan usein työllisyyden kautta. Eri maista tulevien ihmisten työllistymisen vertailu ei kuitenkaan ole ongelmatonta.
Esimerkiksi Helsingissä työikäisten vietnamilaistaustaisten työllisyysaste oli 83 prosenttia vuonna 2017, kun irakilaisten työllisyysaste oli vain 47 prosenttia.
Vietnamilaiset alkoivat kuitenkin saapua Suomeen huomattavasti irakilaisia aiemmin. Seuraavat sukupolvet pärjäävät monesti työelämässä edellistä paremmin.
Pelkän työllisyyden sijaan kotoutumista pitäisi tarkastella terveyden, hyvinvoinnin ja osallisuuden kokemuksen kautta, Alitolppa-Niitamo sanoo.
Tulevaisuudessa niin tehdäänkin. Tällä hetkellä työ- ja elinkeinoministeriö kehittää uusia kotoutumisen onnistumisen mittareita.
ANH THUY LE on ollut jo kymmenen vuotta eläkkeellä. Hän sanoo olevansa tyytyväinen elämäänsä ja työuraansa, joista riittäisi tarinoita vaikka koko päiväksi.
Erityisen kiitollinen hän on tyttärensä ilmaisesta koulutuksesta.
Hyvin sujuneesta elämästä hän kiittää Buddhaa ja Suomen valtiota.
Tänä lauantaina Le aikoo juhlia, kun Suomen vietnamilainen yhteisö kokoontuu Vantaalle juhlimaan 40-vuotista taivaltaan.
Eikä kokoontumisessa ole kysymys tilastoista tai yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisesta vaan yhdessäolosta, kiitollisuudesta ja vanhojen muistelemisesta.
Anh Thuy Le on nyt 73-vuotias ja asuu kahdestaan äitinsä kanssa. (KUVA: KAISA RAUTAHEIMO / HS)
Julkaistu: 3.8. 2:00 , Päivitetty: 3.8. 14:07
Anh Thuy Le levittää kasan valokuvia ja lehtileikkeitä kukalliselle pöytäliinalle Helsingin Malmilla. Mukana on kuvia tyttären vanhojen tansseista ja Len työkavereista. Joissain kuvissa Le poseeraa Lauttasaaressa pienen moottoriveneen kannella.
Perhepotrettien joukossa on myös sellaisia asioita, joita ei löydy aivan jokaisen kotoa. Esimerkiksi kaksi harmaakantista muukalaispassia.
Passit kuuluvat Lelle ja hänen tyttärelleen. Niiden myöntämisestä on kulunut aikaa neljäkymmentä vuotta. He eivät ole ainoita, joille passi tuolloin myönnettiin.
ÄITI ja tytär kuuluvat Vietnamista 1970-luvun lopussa paenneiden venepakolaisten joukkoon.
Kommunistisen Pohjois-Vietnamin joukot valtasivat Etelä-Vietnamin pääkaupungin Saigonin 30. huhtikuuta 1975, mikä käytännössä päätti Vietnamin sodan. Sen seurauksena maasta pakeni yli miljoona etelävietnamilaista, monet kiikkerillä veneillä.
Suomeen tuli Vietnamin venepakolaisia ensimmäisen kerran 40 vuotta sitten, vuonna 1979. Yhteensä heitä on täällä viitisentuhatta.
Myös Le päätti lähteä pakoon kommunisteja. Hän oli kotimaassaan hyvässä asemassa. Matka maksettiin kullalla.
Kaksikko päätyi Malesialaiselle pakolaisleirille, jossa he viettivät kolme kuukautta.
”Tyttäreni oli leirillä jatkuvasti sairas, ja olin hänestä todella huolissani”, Le kertoo.
Punaisen ristin työntekijät ja toimittajat haastattelivat pakolaisia leirillä. Le onnistui välittämään kirjoittamansa kirjeen Suomen Punaisen ristin työntekijälle. Kirjeessä hän vetosi pienen tyttärensä hätään.
Pian alkoi matka Suomeen.
Anh Thuy Le tyttärensä Kristiina Ihalaisen kanssa Vietnamissa otetussa kuvassa. (KUVA:KAISA RAUTAHEIMO / HS)
ENSIMMÄISET kaksi vuotta Le asui tyttärensä kanssa vantaalaisessa opiskelija-asuntolassa. Sinä aikana hän tapasi myös tulevan miehensä, Suomessa asuvan ranskalaisen. Le oli käynyt Vietnamissa ranskalaisen koulun, joten pari puhui keskenään ranskaa.
Nyt Le puhuu mieluiten englantia. Tosin kesken haastattelun kieli vaihtuu huomaamatta suomeksi, ja mukana vilisee sellaisia käsitteitä kuin ”halpa makkara”.
Niin hän kertoo itseään katsotun, kun hän aloitti ensimmäisessä suomalaisessa työpaikassaan Tikkurilan tuotanto-osastolla. Kuin halpaa makkaraa.
”Ulkopuoliset ihmettelivät meikkiä ja kynsiä ja kysyivät, että miten voin olla siellä sekoittamassa maaleja”, Le kertoo.
Työyhteisössä ongelmia ei kuitenkaan ollut.
Tytär pääsi kouluun ja oppi nopeasti suomen kielen. Niin nopeasti, että oma äidinkieli unohtui, vaikka sitä yritettiin kotona puhua.
Anh Thuy Le Saigonissa. Len perhe pakeni Hanoista Saigoniin, jossa he viettivät useita vuosia. (KUVA: ANH THUY LEN KOTIALBUMI)
ON selvää, että Len perhe on kotoutunut hyvin. Töitä on riittänyt sekä Lelle että hänen kaksi vuotta myöhemmin Suomeen tulleelle äidilleen. Tytär on korkeasti koulutettu ja hyvässä asemassa työmarkkinoilla.
Vietnamilaisten Suomeen sopeutumisesta puhutaankin usein menestystarinana. Liisa Kosonen on tutkinut väitöskirjassaan vietnamilaisten lasten ja nuorten sopeutumista. Hänen mukaansa se on onnistunut hyvin.
"Vietnamilaiset ovat pärjänneet kaikkialla, minne ovat menneet. Siinä ovat auttaneet uskonto ja kotikasvatus”, Kosonen sanoi HS:n haastattelussa vuonna 2015.
Ainakin henkilökohtaisella tasolla menestystarinoista voi varmasti puhua. Rinnastukset tämän päivän Suomeen saapuviin pakolaisiin ovat kuitenkin vaarallisia. 1970-luvun lopun Suomi oli hyvin erilainen maa kuin 2010-luvun Suomi.
Silti venepakolaisten kokemuksista voidaan oppia paljon.
TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖN erityisasiantuntija Anne Alitolppa-Niitamo kertoo, ettei kotouttaminen ollut vietnamilaisten tullessa kovin johdonmukaista.
”Kun ajattelee viranomaistoimintaa, niin ei silloin ole ollut mitään selkeitä prosesseja.”
Kaaosta helpotti se, että tulijoita oli suhteellisen vähän. Johdonmukaisuuden puutteesta huolimatta pakolaiset saivat henkilökohtaisempaa ja pitkäjänteisempää apua kuin turvapaikanhakijat nykyään, Alitolppa-Niitamo sanoo.
Henkilökohtaisemman ohjauksen lisäksi myös työtä oli enemmän tarjolla. Enimmäkseen se oli suorittavaa työtä, jota pystyi tekemään vähäisellä kielitaidolla tai matalalla koulutuksella.
Nyt tilanne on toisenlainen.
Tarjolla oleva työ on Alitolppa-Niitamon mukaan nykyään pitkälti tietotyötä, joka vaatii kielitaitoa ja kouluttautumista. Myös tulijoiden määrä on aivan eri luokkaa.
Palveluita on viety paljon nettiin, mikä hankaloittaa monen maahanmuuttajan arkea.
Oleellinen muutos on tapahtunut myös asenteissa. Alitolppa-Niitamon mukaan julkinen keskustelu vaikuttaa nykyisin kotoutumisen käytännön toteutumiseen.
”Ennen ymmärrettiin paremmin sitä, mitä pakolaisuus merkitsee ja minkä takia on jouduttu lähtemään. Nyt julkinen keskustelu vaikuttaa siihen, miten tulijat uskovat omiin mahdollisuuksiinsa.”
Sitten hän kertoo mielenkiintoisen esimerkin.
Maahanmuuttajien työllisyysluvut notkahtavat yleensä lama-aikaan enemmän kuin kantasuomalaisten. Syy ei ole täysin selvä, mutta notkahdus saattaa kertoa esimerkiksi työnantajien ennakkoluuloista.
MUTTA ovatko vietnamilaiset kuitenkin kotoutuneet poikkeuksellisen hyvin? Se ei ole ihan yksinkertainen kysymys.
Kotoutumista arvioidaan usein työllisyyden kautta. Eri maista tulevien ihmisten työllistymisen vertailu ei kuitenkaan ole ongelmatonta.
Esimerkiksi Helsingissä työikäisten vietnamilaistaustaisten työllisyysaste oli 83 prosenttia vuonna 2017, kun irakilaisten työllisyysaste oli vain 47 prosenttia.
Vietnamilaiset alkoivat kuitenkin saapua Suomeen huomattavasti irakilaisia aiemmin. Seuraavat sukupolvet pärjäävät monesti työelämässä edellistä paremmin.
Pelkän työllisyyden sijaan kotoutumista pitäisi tarkastella terveyden, hyvinvoinnin ja osallisuuden kokemuksen kautta, Alitolppa-Niitamo sanoo.
Tulevaisuudessa niin tehdäänkin. Tällä hetkellä työ- ja elinkeinoministeriö kehittää uusia kotoutumisen onnistumisen mittareita.
ANH THUY LE on ollut jo kymmenen vuotta eläkkeellä. Hän sanoo olevansa tyytyväinen elämäänsä ja työuraansa, joista riittäisi tarinoita vaikka koko päiväksi.
Erityisen kiitollinen hän on tyttärensä ilmaisesta koulutuksesta.
Hyvin sujuneesta elämästä hän kiittää Buddhaa ja Suomen valtiota.
Tänä lauantaina Le aikoo juhlia, kun Suomen vietnamilainen yhteisö kokoontuu Vantaalle juhlimaan 40-vuotista taivaltaan.
Eikä kokoontumisessa ole kysymys tilastoista tai yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisesta vaan yhdessäolosta, kiitollisuudesta ja vanhojen muistelemisesta.
Anh Thuy Le on nyt 73-vuotias ja asuu kahdestaan äitinsä kanssa. (KUVA: KAISA RAUTAHEIMO / HS)
lukkarinapulainen
Majuri
Kuinkahan se kotouttaminen oli erilaista tulloin? Aivan, sitä ei ollut ja omatoimisesti yhtenäiskulttuurin alkeiden oppiminen oli itsestäänselvyys.
Ihan ilman rasismia on pakko todeta, että aasialaiset ja pohjois-afrikkalaiset eivät ole samiksii.
Itä-Suomen ja Kainuun marjametsissä voit törmätä aasialaisiin, venäläisiin, valkovenäläisiin, ukrainalaisiin, puolalaisiin, suomalaisiin. Ainakin kymmenen kertaa per syksy heitä kohtaa. Mutta koskaan, en koskaan ole nähnyt verrokkiryhmän edustajia tällaisessa uuvuttavassa höpöhöpöhommassa.
-kotouttamistuloksia- on turha verrata, kun tulijaryhmien erot ovat niin selvät.
Jos yo. kirjoitus on rasistista roskaa ja joku todistaa sen minulle, niin lupaan katua ihan hirmu aktiivisesti.
Itä-Suomen ja Kainuun marjametsissä voit törmätä aasialaisiin, venäläisiin, valkovenäläisiin, ukrainalaisiin, puolalaisiin, suomalaisiin. Ainakin kymmenen kertaa per syksy heitä kohtaa. Mutta koskaan, en koskaan ole nähnyt verrokkiryhmän edustajia tällaisessa uuvuttavassa höpöhöpöhommassa.
-kotouttamistuloksia- on turha verrata, kun tulijaryhmien erot ovat niin selvät.
Jos yo. kirjoitus on rasistista roskaa ja joku todistaa sen minulle, niin lupaan katua ihan hirmu aktiivisesti.