Mitä jos?

Mannerheimin palvelijat kertovat nyt löydetyillä ääninauhoilla: Marskin tyynyyn pantiin poppelinkukkia ja miespalvelijan piti käyttää tirolilaista univormua
Gustaf Mannerheimin pitkäaikaiset palvelijat Berta Haglind ja Elsa Sundman kertovat isännästään ja hänen tavoistaan. Kuukausiliitteen jutun lomassa on ääninäytteitä vuonna 1974 tehdyistä haastatteluista, joita ei ole ennen kuunneltu. Panoraamakuvia klikkailemalla voit tutustua Marskin huoneisiin.
Tilaajille
9eb702d9f71d48368a4e8ab971e81552.jpg

Berta Haglind (oik.) ja Elsa Sundman Kaivopuiston-huvilan keittiössä ilmeisesti 1960-luvun lopulla. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
Tuija Pallaste HS

Julkaistu: 3.6. 2:00 , Päivitetty: 3.6. 9:00



HELSINGIN hienoimmalla paikalla on valkoinen puuhuvila. Se on Kaivopuistossa rinteen päällä, suurlähetystöjen keskellä.

Talon toisessa kerroksessa on huone, josta avautuu näkymä merelle. Sisällä on hutera kenttäsänky ja muutama tuoli. Kellertävänruskeaa seinää koristavat ratsukuvat.

Tällainen sanotaan olleen Suomen marsalkan makuuhuone.



Gustaf Mannerheimin syntymästä tulee kesäkuun neljäntenä päivänä 150 vuotta. Hänen kuolemastaan on 66 vuotta, ja lähes yhtä kauan hänen kotinsa Helsingin Kaivopuistossa on ollut museona.

Aistikkaassa salongissa on kristallikruunu, itämaisia mattoja ja kuuluisa tiikerintalja, hänen saaliinsa Nepalista. Seinillä on muotokuvia ja arvokkaita maalauksia.



Askeettisessa makuuhuoneessa asui toisenlainen Mannerheim. Kurinalainen sotapäällikkö, joka nukkui kenttäsängyssä.

Tosin se ei pidä paikkaansa.

Gustaf Mannerheimilla oli elinaikanaan makuuhuoneessaan mukava, suuri sänky, jossa oli sekä jousi- että jouhipatja ja muhkeat untuvatyynyt, kertoo nainen, joka tunsi marsalkan sängyt parhaiten. Hän on Berta Linnea Haglind, ja nyt hänen ääntään kuullaan ensimmäisen kerran julkisesti.



GUSTAF MANNERHEIM muutti Kaivopuistoon vuonna 1924. Berta Haglind aloitti hänen sisäkkönään vuonna 1928. Berta – marsalkka kutsui häntä aina etunimellä – pysyi Gustaf Mannerheimin palveluksessa 23 vuoden ajan. Marsalkan kuoleman jälkeen hän huolehti Kaivopuiston-talosta museona toiset 23 vuotta.

Kesällä 1974 kulttuurihistorian opiskelija Karl Magnus Nikula sai Svenska Litteratursällskapetin arkistosta tehtävän. Hänen tuli haastatella Berta Haglindia ennen kuin tämä jäi eläkkeelle.

Turusta Helsinkiin kesätöihin tullut 23-vuotias Nikula meni Kaivopuistoon ja nousi 74-vuotiaan Haglindin kanssa portaat ylös toiseen kerrokseen. He asettuivat marsalkan makuuhuoneeseen. Välillä heidän seuraansa liittyi Elsa Sundman, joka oli tullut sisäköksi taloon vuonna 1936. Magnetofoni nauhoitti.

Nikula kyseli: Millainen talo oli marsalkan eläessä? Millaista oli arki, millaisia juhlapyhät?

Kaapeissa oli yhä Marskin vaatteita ja laatikoissa hänen lääkkeitään. He kävivät läpi tavaroita.

Suhisevalla ääninauhalla kuuluu nuoren miehen ja kahden vanhan naisen ääni. Ruotsin kielessä on riikinruotsalainen ja länsiuusimaalainen korostus. Linnut laulavat avoimen ikkunan takana.

Miksi yksi Mannerheimin tyynyistä on näin pieni, Nikula kysyi.



Se on terveysvaikutteinen, vastasi Elsa Sundman: ”Marsalkalla oli aina se mukanaan, Sveitsissäkin.”

”Sisällä on poppelin kukintoa. Sellaista hyvin pehmeää”, lisäsi Berta Haglind.

Kysymyksiin ja vastauksiin käytettiin lopulta aikaa yli 14 tuntia. Niihin kului 23 kelanauhaa, jotka pakattiin suojakoteloihin. Kotelot pantiin ruskeaan pahvilaatikkoon.

Berta Haglind kuoli Helsingissä vuonna 1994. Hänen muistokirjoituksessaan Helsingin Sanomissa luki: Hän oli aina uskollinen isännälleen eikä ole myöhemminkään halunnut muistella julkisesti tämän yksityisasioita.

Kukaan ei ilmeisesti koskaan tullut kuunnelleeksi nauhoja. Ruskeaa pahvilaatikkoa säilytettiin Kaivopuiston-huvilan arkistossa.

Mutta nyt, marsalkan 150-vuotispäivän alla, museon johtaja Kristina Ranki ja päämuseomestari Toni Piipponen ajattelivat, että koskemattomat nauhat olisi hyvä kuunnella.

5c8e6fab87ef4bf3a745dc9bcb243958.jpg

Kelanauhat kuunneltiin nyt ensimmäisen kerran. (KUVA: RIO GANDARA / HS)
MANNERHEIMIN MAKUUHUONE tyhjeni hänen kuolemansa jälkeen, Haglind kertoo nauhalla.

Kukalliset verhot ja tauluja otettiin alas. Sänky yöpöytineen vietiin pois.

Kenttäsänky asetettiin seinää vasten. Sen viereen jätettiin yksinkertainen taittopöytä.

Miksi? Koska verhot olivat huonokuntoiset, Haglind sanoo. Ja koska marsalkan vanhempi tytär Anastasia Mannerheim otti isänsä sängyn ja joitakin muitakin tavaroita.

Mannerheim oli tuonut sänkynsä Pariisista vuonna 1937, ja se oli huoneessa pääty seinää vasten, Haglind kuvailee. Yöpöydillä oli lääkkeitä ja tuhkakuppi. Välillä Pariisin-sänky vietiin kesäasuntoon Kirkniemeen, ja kaupungissa oli toisena sänkynä Askon sänky.

Kenttäsänky oli Mannerheimille toki mieluinen. Se taittui pieneen tilaan.



”Kenttäsänky oli mukana matkoilla ja sodissa. Joskus myös maalla hänellä oli se.”

Ja joskus kenttäsänky oli käytössä jopa Kaivopuistossa, Haglind sanoo. Ehkä silloin, kun Mannerheim oli kipeä. Hän saattoi nukkua sairastaessaan vierashuoneessakin.

Lääkärin mielestä Mannerheimin piti nukkua kenttäsänkyä paremmassa sängyssä.

Jos tohtori tietäisi, miten hyvä tämä on, hän ei sanoisi, että pitää ottaa parempi, oli Gustaf Mannerheim sanonut, mutta totteli silti lääkäriä.

BERTA HAGLIND teki Mannerheimiin vaikutuksen petaamistaidollaan.

Keväällä 1928 Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja ja entinen valtionhoitaja oli pannut sanan kiertämään. Hän tarvitsi palvelukseensa apulaisen.

28-vuotias neiti Haglind kuuli paikasta neiti Eksteniltä, joka oli presidentinlinnassa töissä.

Berta Haglind oli kotoisin Ruotsista, Uppsalan läänistä. Hän oli aloittanut lastenhoitajana perheessä, joka muutti Suomeen. Kun poika pääsi ylioppilaaksi, Bertaa ei enää tarvittu.

Juuri kun hän oli aikeissa palata takaisin Ruotsiin, neiti Eksten alkoi puhua Bertalle kesätyöstä Mannerheimin palveluksessa.

Berta kertoo epäröineensä. Hänestä tuntui, että se olisi liian hieno paikka hänelle.

Kenraali oli toukokuun 16. päivänä tervehtinyt yleisöä Helsingissä valkoisten voitonparaatin 10-vuotisjuhlassa. Hän seisoi autossa, joka ajoi Esplanadinkatua väen huiskuttaessa.

Työ sijoittuisi kenraalin huviloihin Helsingissä ja Hangossa, jonne tämä oli edellisvuonna avannut myös kahvilan. Sisäkköjä, ”husor”, oli kolme. Heidän lisäkseen oli miespalvelija ja kuljettaja. Tulokas olisi hännänhuippu. ”Minst av alla de små”, Berta kuvailee.

Hän mietti asiaa yksin huoneessaan. Hän päätti jäädä.

Työ alkoi 1. kesäkuuta. Kenraali palasi kylpylästä ulkomailta vasta kesän puolivälissä.

Tuli Bertan vuoro huolehtia hänen vuoteestaan Hangossa.

”MARSKALKEN VAR en mycket precis herre”, sanoo Berta Haglind – monta kertaa. Marsalkka oli tarkka mies.

Uutta sisäkköä varoitettiin, että vuoteen sijaamisessa ei saa hutiloida. Lakanat tuli laittaa ”sileästi ja hienosti”. Jalkopäässä reuna käännettiin patjan alle, toisessa päässä kaksinkerroin. Kaksi valkoista vilttiä taiteltiin siististi niin, että toinen oli peittona ja toinen varuiksi jaloissa – jos yöllä alkoikin palella.

Kun Berta Haglind ensimmäisen kerran huolehti isännän sängystä, häntä jännitti.

Mutta Mannerheim nukkui yön ilmeisen hyvin. Seuraavana päivänä hän kehui kamaripalvelijalleen Hans Köpfille, että se, joka oli vuoteen edellisenä päivänä laittanut, oli tehnyt ”oikein hyvää työtä”.



Kesän lopussa kenraali kysyi, oliko Bertan ”välttämätöntä” palata Ruotsiin.

Berta kirjoitti äidilleen, että hän jäisi vielä.

KAIVOPUISTOSSA OLI toiset tavat kuin maalla Hangossa. Sisäköt pukeutuivat siniseen leninkiin, valkoiseen myssyyn ja mansetteihin. Iltaisin, kun oli tarjoiluvuoro, leningin väri oli musta.

Kamaripalvelija, tämä itävaltalainen Hans Köpf, teki työnsä tirolilaisessa univormussa. Iltaisin hänellä oli frakki, Berta sanoo.

Mannerheim heräsi aamulla kello kuusi. Köpfin tehtävänä oli herättää hänet, viedä lehdet, laskea kylpy ja ottaa esiin vaatteet.

Hän auttoi isäntää aamutoimissa: saappaat ujutettiin jalkaan saapaslusikan ja liukuraudan avulla. Parran marsalkka ajoi itse. Ennen tärkeitä tilaisuuksia saattoi saapua parturi: Weidel Eteläesplanadilta, sittemmin herra tai rouva Kolehmainen Stockmannilta.

Marsalkka poltteli sikaria kylpyhuoneessakin.

Hän luki lehdet isoon tyynyyn nojaten.

Sanomalehdistä tuli Hufvudstadsbladet, Pressen ja useita ulkomaalaisia lehtiä. Helsingin Sanomat tuli Haglindin muistikuvan mukaan vain välillä, samoin Uusi Suomi.

Kun marsalkka oli lukenut lehdet, hän saapui alakerran ruokasaliin kahville puoli yhdeksäksi – ellei hän lähtenyt ratsastamaan. Silloin hänelle valmisteltiin huoneeseen teetarjotin.

Hans Köpf opetti sisäköille tarjoilijan taitoja. Hän oli ollut töissä tirolilaisessa ravintolassa, josta Mannerheim oli metsästysmatkallaan poiminut hänet palvelijakseen.



Isäntäkin kyllä opasti. Kerran marsalkka pyysi eteisessä, että Elsa toisi hänelle chapeau claquen.

”Sanoin, etten tiedä, mikä se sellainen on”, Elsa Sundman kertoo. ”Menimme yhdessä kaapille, hän otti hatun ja sanoi, että tämä on chapeau claque.”

Nauhalla kuuluu naisten hersyvä nauru.



”Niin Elsa tietää sitten senkin”, sanoo Elsa.

Chapeau claque on silinterihattu, joka menee kasaan. Kun silinteri pompahtaa auki, kuuluu claque, klak.

KUN KAMARIPALVELIJA Köpf oli suoriutunut aamun velvoitteista talossa, hän lähti kaupungille hoitamaan asioita.

Marsalkan työhuoneessa tuli olla tupakkaa – sekä suomalaisia että amerikkalaisia merkkejä – ja sikareita. Niitä ostettiin tupakkakaupasta Aleksanterinkadulta. Myöhemmin Strengbergin tupakkatehdas lähetti ne.



Fredrikinkadun Sukulan verstaalla saattoi olla saappaat haettavana. Wahlman Ratakadulla korjasi hatut. Frakkipaidat pesi Lindströmin pesula Fabianinkadulla.

Posti vietiin marsalkan kirjoituspöydälle, ja hän vastasi kirjeisiin heti.

Kirjoituspöydällä oli salkku, paperia, kyniä ja suurennuslasi. Työhuoneessa oli puhelin ja alakerrassa puhelinkeskus, jota ei käytetty, jos marsalkka itse vastasi työhuoneessaan.

Työhuoneen takan edessä oli tyyny, jolla Mannerheimin rakas airedalenterrieri Jack saattoi lojua – ellei joku palveluskunnasta ollut ulkoiluttamassa sitä. Kun Mannerheim opiskeli suomen kieltä professori Airilan kanssa, miehet istuivat takan molemmin puolin.

Jos herravieraita tuli, heidät piti aina ilmoittaa. Ainoastaan adjutantti, sihteeri ja lanko saivat mennä huoneeseen ilmoittamatta.

VIELÄ 1930-LUVUN alussa Berta Haglind oli yksi talon kolmesta sisäköstä. Sisäköt siivosivat oikeastaan koko ajan. Erityistä viikkosiivousta ei tarvittu, sillä kaiken oli koko ajan oltava tip top.

”Ei ole kotia ilman työtä”, sanoo Haglind.

He tekivät samoja töitä vuorotellen: kattoivat, tarjoilivat, pesivät, prässäsivät, silittivät, harjasivat, tärkkäsivät, lankkasivat. Pakkasivat – ennen matkoja oli marsalkan kanssa katselmus siitä, mitä matka-arkkuihin ja laukkuihin laitetaan. He kuuntelivat, kutsuiko marsalkka sisäpuhelimella. Pitkään signaaliin piti vastata. Lyhyt tarkoitti esimerkiksi sitä, että tarjottimen saattoi hakea. Ruokahissi kulki.

Suursiivouksiin ryhdyttiin silloin, kun isäntä oli matkoilla. Lattiat pestiin ja kiillotettiin, mutta mattojen alta ei saanut puunata, jotta matot eivät liukuisi. Talvella he veivät matot piiskattaviksi hangelle.

Hopea- ja kupariastioita oli niin paljon, että niiden putsaamiseen osallistui myös miespalvelija Köpf – niin kauan kuin hän oli talossa. 1930-luvun edetessä Köpfin perhe kasvoi, ja kamaripalvelija lähti. Uutta ei tullut tilalle.



”Ehkä uutta oli vaikea saada, tuli sotakin ja paljon murhetta”, arvelee Berta.

Chauffeur eli kuljettaja toki oli kesäisin, auton kera ja tummansinisessä livreepuvussaan. Jostain syystä kuljettajia kutsuttiin aina sukunimillä, jotka olivat Tolander ja Kajan.

b8df6c861a144ad39401867614026f49.jpg

Mannerheimia kuljetettiin virka-autolla. Kuljettaja oli kesäisin talossa valmiina. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)

Heitä muita kutsuttiin etunimellä. Tai kyllä marsalkka oli aluksi sanonut taloudenhoitajille neiti tai rouva ja sukunimen, mutta sitten fröken Lundström rohkaistui sanomaan, että hän ei ole fröken, vaan saa sanoa Matilda.

BERTA HAGLINDIN mielestä kysymys siitä, miten palvelusväki suhtautui marsalkkaan, oli kummallinen. Kyllä palvelusväki tiesi, miten herrasväen kanssa käyttäydytään.

VUOTEEN 1933 he kutsuivat isäntää kenraaliksi, sitten sotamarsalkaksi ja lopulta marsalkaksi.

Kellarikerros oli heidän valtakuntaansa. Siellä oli autotalli, keittiö ja Bertan asuinhuone. Elsa nukkui keittiön ikkunasyvennyksessä.

Palkolliset söivät yhdessä, jos aikaa vain oli. Aamukahvi oli seitsemältä, lounas kello 11, kahvit iltapäivällä kahdelta ja päivällinen puoli viiden aikaan. Illalla saatettiin vielä kahvitella. Ruoka oli yksinkertaista, eikä Berta Haglind oikeastaan edes haluaisi puhua siitä. Mutta luettelee kuitenkin pyynnöstä: Leipää, voita, puuroa ja viiliä. Päivällisellä oli kaksi ruokalajia. He joivat maitoa – tai ”kaljaa”, sen hän sanoo suomeksi.



Keittäjän apulainen kattoi palvelusväelle yksinkertaisen valkoisen astiaston. Keittiössä oli kaksi koivupöytää, joita kuurattiin niin, että pinta oli aivan vaalea.

Ennen vuotta 1946 jääkaappi todellakin kylmennettiin jäillä, joita tuotiin joka viikko. Jatkosodan jälkeen taloon tuli nykyaikainen jääkaappi. Keittiön suuri puulaatikko piti puolittaa, jotta se saatiin mahtumaan.

Keittiössä oli puuhella, kaasuhella ja grilli. Talviaamuisin oli niin kylmä, että puuhellan lämmittäminen oli suosittu työ. Uunissa leivottiin kahvileipiä.

”Marsalkka piti pikkupullista. Myös korinttikakkua leivottiin.”

Ruokaleipä ostettiin Ekbergiltä. Mannerheim söi vaaleaa vuokaleipää paahdettuna. Keittäjällä oli tilikirja, ja hän sai tehdä ruokaostokset kuten parhaaksi näki.

Kun talossa oli vieraita, kaikki kolme uunia olivat käytössä. Niissä paistui lihaa, lintua ja leivonnaisia.

Yläkerrassa oli toinen maailma.

c3916f14a4334a08a575881891932d86.jpg

Berta Haglindin koti oli 46 vuoden ajan tämä kellarihuone Kaivopuiston huvilassa. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)

VIERAIDEN SAAPUESSA palvelusväki avasi oven ja piti sitä auki. Ulkovaatteet autettiin eteisessä pois. Mannerheim otti vieraat vastaan hallissa, jonka takassa paloi tuli – vain koivuhalkoja, eikä tuhkaa saanut jäädä takan eteen.

Ennen ruokailua tarjoiltiin salongissa drinkki: viiniä, cocktail tai muuta.

Kevyeen kesäjuomaan sekoitettiin valkoviiniä, jäävettä ja marjoja, ja se tarjoiltiin aina Mannerheimin sisaren Gotlannista tuomista laseista.

Illallinen syötiin kahdeksalta. Vieraille tarjottavia hienoja ruokalajeja oli niin paljon, ettei Berta Haglind tiedä mistä aloittaa. Mutta marsalkka piti esimerkiksi kotleteista, galantiineista ja jälkiruuan kera sabayonkastikkeesta. Ruuan jälkeen tarjoiltiin mokkakupillinen ja myöhemmin teetä.

Mannerheim sai niin paljon kukkia, ettei niitä juuri tarvinnut ostaa. Kauneimmat kukat hän asetti äitinsä kuvan viereen. Orkideoita oli usein, tulppaaneja vain jouluna.

Marsalkka ei pitänyt tulppaaneista. Ei varsinkaan keltaisista tulppaaneista. Vaikka ei hän muuten keltaista karsastanut.

Kun Ruotsin kruununprinssipari vuonna 1932 saapui vierailulle, Mannerheim hankki ruokapöytään keltaisen liinan ja keltaiset lautasliinat. Kustaa Adolf ja Louise yöpyivät suurlähetystössä, mutta Mannerheim järjesti vastaanoton – teekutsut, joissa oli seisova pöytä.

Berta Haglind sai heti aloitettuaan tottua arvovieraisiin.

Talvella 1929 johtaja Alfred Nobel majoittui Kaivopuiston-huvilassa. Hän oli tullut Suomeen sukulaisensa häihin. Sekä Nobel että Mannerheim olivat asuneet Pietarissa, ja tsaarin vanha kokki tuli keittiöön vierailun päivällisiä varten.

”Kokki ei onnistunut ensimmäisellä kerralla”, Berta Haglind kertoo. Toiselle päivälliselle hankittiin lisäapua, ja tulos oli kelvollisempi.

Seuraavana kesänä Hangossa lomaili Hollannin prinssi Henrik, ja silloin daamien aurinkosuojaksi laitettiin Mannerheimin Intiasta tuomat värikkäät päivänvarjot.

31c0ea83c6ea4a02a29b71f3e159c33c.jpg

Mannerheimin 70-vuotispäivän vastaanotto 4.6.1937 jatkui myöhään yöhön. Tässä kuvassa onnitteluvuorossa on Cajanderin hallitus. Salongin sohvalla istui Mannerheimin sisar, kreivitär Eva Sparre. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)

BERTA HAGLIND kertoo kuvitelleensa pitkään, että hän palaisi vielä Ruotsiin. Mutta aina tuli uusi syksy ja uusi talvi ja marsalkka kysyi, eikö Berta jäisi.

Suomi joutui sotaan, ja yhtäkkiä Berta ja Elsa olivat Kaivopuiston huvilassa kaksin. He jatkoivat talon askareita, elleivät istuneet pommisuojassa. Lähellä olevassa pienessä pommisuojassa oli kauhean kylmä. Isompaan ei ollut kävelytietä.

Päämaja oli Mikkelissä, ja marsalkalla oli siellä keittäjä mukanaan. Tämä saattoi soittaa Kaivopuistoon pyytääkseen lähettämään Helsingistä jotakin. Ruokaa oli aika vähän. Ruusupenkkiin istutettiin perunoita. Piti vain pärjätä.

Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin 12. maaliskuuta 1940, ja ylipäällikkö saapui kotiin Kaivopuistoon 14. tai 15. maaliskuuta – näin taloudenhoitaja muistelee.

Jatkosodan aikana Berta Haglind ja Elsa Sundman kävivät vuorotellen mukana ”siellä ylhäällä”, siis Mikkelissä.



Elsa kertoo sieltä sattumuksen: Marsalkan pöydästä oli kadonnut tupakka-aski. Hän kysyi eräältä sotilaalta, oliko tämä ottanut ne. Sotilas meni aivan punaiseksi ja myönsi.

”Silloin marsalkka sanoi, että hän voi vaikka antaa jokusen tupakka-askin, mutta ’älä koske minun tupakoihini, kiitos’”, Elsa toistaa.

Jatkosodan vuosina Mannerheim pistäytyi joskus kotona ja soittikin. Myös adjutantit kävivät Kaivopuistossa, ja kenraali Walden, joka oli puolustusministeri.

Moneen vuoteen huvilassa ei järjestetty juhlia.

Sodan jälkeen talossa tehtiin muutoksia. Kenraali Walden oli alkanut puhua, että kun karjalainen kansanosa joutui siirtymään, joku voisi ottaa esille sen, että marsalkka asuu yksin isossa talossa. Presidenttinä Mannerheimilla oli myös Tamminiemi käytössään. Waldenin esityksestä sotavahinkoyhdistyksen arkisto sijoitettiin talon katutasoon.

Palvelusväki näki isäntää enää harvoin. Hän oli sairaalloinen ja paljon poissa. Vuonna 1945 Mannerheim oli hankkinut Lohjalta Kirkniemen kartanon eduskunnan 75-vuotislahjarahoilla. Niillä oli ensin tarkoitus ostaa itse Kaivopuiston huvila sen omistavilta Fazereilta, mutta kauppa vuokralaiselle ei järjestynyt. Vasta myöhemmin Mannerheim-säätiö osti talon.

KESÄN KORVALLA 1950 Mannerheim otti Sveitsistä yhteyttä taloudenhoitajaansa ja puntaroi tuloa Kirkniemeen. Suomessa oli ollut kosteaa ja sateista.



”Hän ajatteli, että hänen täytyy silti tulla. Että ehkä tulee kaunis ilma”, Haglind sanoo.

Kun Mannerheim matkusti Sveitsistä Suomeen, Helsingissä paistoi aurinko.

”Toivoin, että se jatkuu. Tulikin kauniita päiviä.”

Marsalkka oli välillä kaupungissa, välillä Kirkniemessä. Siellä syötiin kesäkeittoa ja herkuteltiin ravuilla. Mannerheim kävi kävelyllä ja poimi puutarhasta tomaatteja.

Lokakuussa hänen kuntonsa huononi. Piti lentää sairaalaan Tukholmaan. Mannerheim oli siellä pitkään, mutta joulun alla Berta ja Elsa saivat tiedon, että hän tunsi itsensä niin ”terveeksi ja pirteäksi”, että lähtisi Sveitsiin.

Siellä hän kuoli viiden viikon kuluttua, 83-vuotiaana, 28. tammikuuta 1951.

Hän ei pelännyt kuolemaa, tiesivät naiset. Sen hän oli jo aikaa sitten sanonut Elsalle.



”Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Sen alle ei voi jäädä”, siteeraa Sundman Mannerheimin sanoja. ”Kuolema kohtaa ihmisen siellä, missä se aikoo ihmisen kohdata.”

Berta Haglind tapasi työnantajansa viimeisen kerran syksyllä ennen kuin tämä lensi Tukholmaan.

”Se oli viimeinen kerta kun näimme. Vaikkei sitä silloin tiedetty.”

Nauhalla tulee hiljaista. Sitten 23-vuotias haastattelija Karl Magnus Nikula kysyy, millaisia olivat Kirkniemen huonekalut.

NIKULA ON nyt 66-vuotias ja eläkkeellä.

”Nyt kypsässä iässä kysyisin muuta”, hän kommentoi kysymystään Kirkniemen huonekaluista.

Nikula asuu yhä Turussa, mutta vastaa puhelimeen Virosta. Hänestä tuli kirjastonhoitaja. Hän ei koskaan kysellyt kesätyössä tekemiensä haastattelujen perään. Nikula arveli, että nauhat katosivat tai ”unohtuivat johonkin kaapin perukoille”.

”Berta Haglind oli myönteinen haastattelulle, mutta ehkä hän pelkäsi, että siinä kysytään jotakin henkilökohtaista Mannerheimista.”

Nikula ei halunnut olla epähieno. He luetteloivat esineitä ja puhuivat talon tavoista. Samalla Mannerheimin elämästä piirtyi kuva, jonka vain palvelusväki saattoi nähdä. Marsalkalla esimerkiksi oli univormun alla talvisin tietty harmaa pitkähihainen paita, josta hän sanoi Bertalle: ”Se näyttää ikävältä, mutta pidän siitä niin, kun se on niin pehmeä.”



Kun yöhoitaja lepäsi hallin nojatuolissa, sairas Mannerheim tuli huoneestaan intialaisessa aamutakissaan ja sanoi tuntevansa itsensä yksinäiseksi. ”Jos sisar pitäisi seuraa, se olisi mukavaa”, hän oli sanonut hoitajalle.

Bertan ja Elsan puheissa vilisevät perheenjäsenet ja ystävät. Marsalkka käveli froteepyyhe ja tossut mukanaan saunomaan professori Beckerin kanssa Eiran sairaalaan. Sukulaiset kävivät maalla. Tyttärille oli makuuhuoneet.

Berta Haglind ja Elsa Sundman ymmärsivät asemansa, sanoo Nikula. He olivat vaatimattomia, kohteliaita ja hyvin miellyttäviä ”vanhan ajan ihmisiä”. Mutta kyllä nöyriä palvelijoita huvittikin, kun he kertoivat isännästään.



Marsalkan vaatekaapissa oli silkillä päällystetty pamppu. Miksi, kysyi Nikula Haglindiltä, kun he tarkastelivat kaapin sisältöä.

”Joku mies oli sen antanut ja ajatellut, että ehkä hän tarvitsee sitä”, Haglind vastasi.

Marsalkka oli tarkka herra, mutta hänellä oli vaatekaapissaan merkillisiä kapineita: raippa, soittokello ja taiteltu pergamenttilampunvarjostin yhdessä silkkivuoratussa laatikossa.

BERTA HAGLIND ja Elsa Sundman jäivät eläkkeelle vuoden 1974 lopussa. Molemmat olivat naimattomia naisia, joiden elämä oli kulunut marsalkan talossa.

Berta muutti Mannerheim-säätiön vuokraamaan asuntoon Töölöön. Hän kuoli vuonna 1994. Elsa oli kuollut yhdeksän vuotta aiemmin.

Bertan kuolinilmoituksessa oli neljä kaipaajaa. Yksi sukulaisnainen, toinen nainen, Mannerheimin suvun päämies ja marsalkan entinen adjutantti.

Jos panoraamakuvat eivät näkyneet sovelluksessasi, voit katsoa ne täältä: makuuhuone, salonki, ruokasali, työhuone ja halli.
Mitä yllätyksiä Marskin arkuista paljastuu? HS kurkistaa aarrelaatikoihin

Video vie Kaivopuiston-huvilan ullakolle, jossa kuraatori Kristina Ranki ja päämuseomestari Toni Piipponen ovat tehneet löytöjä.Nauhojen kääntämisessä auttoi fil. kand. Leena Gräsbeck. Lähteenä myös Juha Bäckman.
 
Mannerheimista koulittiin Pietarissa kunniakas sotilas, vaikka hän humalassa oksensi kenraalin naamalle
Gustaf Mannerheimin sotilasura Venäjällä kesti kolmekymmentä vuotta. HS pääsi ensimmäisenä suomalaisvieraana vuosikymmeniin tutustumaan ratsuväkiopiston tiloihin. Mannerheimin syntymästä tulee nyt kuluneeksi 150 vuotta.
Tilaajille
be4d2c6c5b3442438fd9685650fb8f98.jpg

Gustaf Mannerheim kuvattuna Nikolain ratsuväkiopistossa. (KUVA: WESTLY & CO / MUSEOVIRASTO)
Anneli Ahonen

Julkaistu: 3.6. 17:35



LOKAKUUN 12. päivänä 1887 Nikolain ratsuväkiopistossa Pietarissa vannottiin uskollisuudenvala keisarille. Uusi kurssi seisoi rivissä. 84 uuden oppilaan joukossa oli myös 20-vuotias Gustaf Mannerheim. Vanhempi kurssi sai olla ratsailla.

Mannerheimin aikomus oli edetä määrätietoisesti Venäjän keisarillisessa armeijassa. Ratsuväkiopistoon pääsy oli vasta ensimmäinen etappi. Sotakoulu oli yksi Venäjän arvostetuimpia, ja se koulutti kahdessa vuodessa upseeriksi ratsuväkeen ja kasakkajoukkoihin. Sinne päästäkseen piti kuulua aatelissukuun.

Valan yhteydessä toimitettiin rukouspalvelus. Ortodoksiset palvelukset pidettiin opiston toisen kerroksen kirkossa. Mannerheim oli yksi viidestä luterilaisesta, jotka vannoivat valan erikseen pastori Jurgensonin johdolla.

Tuon kirkon holvikaton valkoiset kipsikoristeet ovat yhä tallella. Samoin ovat marmorilaatat, joissa kaatuneiden entisten opiskelijoiden nimet muistuttivat sotilaan velvollisuuksista. 1800-luvulla opistosta valmistuneet taistelivat ainakin Persiaa ja Turkkia vastaan.

11c358f336374a218ba1e9146823e712.jpg

Tämä tila oli Mannerheimin aikaan ratsuväkiopiston kirkko. (KUVA: NIKOLAI GONTAR)

LUNTA tupruttaa nyt vierailuhetkellä marraskuussa 2016 keltaisen uusklassisen rakennuksen katolle. Mannerheim varmasti muisti hyvin ne talvet, jotka hän vietti täällä 1880-luvulla.

Ratsuväkiopisto lopetti toimintansa heti vallankumouksen jälkeen 1917, mutta rakennus on sisältä yhtä sotaisa kuin Mannerheimin aikaan. Talossa on asetehdas. 1800-luvun sotaopit ovat vain vaihtuneet moderniin ilmatorjuntaan.

Asetehdas on muuttanut kirkon Työn kunnian huoneeksi. Vastaava työn sankareita tai sodassa kunnostautuneita työläisiä ylistävä paikka piti neuvostoaikaan olla joka tehtaassa.

Huoneen on koonnut Anna Vasiljeva, 85. Hän on Radioteknisten laitteiden tehtaan entinen työntekijä. Neuvostovuosina tehtaalla oli tietenkin oma radio, ja Vasiljeva raportoi siellä yrityksen saavutuksista niin koskettavasti kuin osasi. Neuvostoliiton hajotessa hän pelasti kotiinsa rakennuksen ja tehtaan menneisyyttä koskevia papereita ja alkoi tutkia historiaa. Tulokset näkyvät entisen kirkon seinillä, jotka ovat täynnä neuvostopropagandan sotajulisteita. Niissä lukee iskulauseita: Puna-armeijan sotilas, auta! Krimistä tulee neuvostoliittolainen!

b718957dcc9341e084f73b56df3292a3.jpg

Anna Vasiljeva on koonnut entisen ratsuväkiopiston tiloihin näyttelyn, jossa esitellään muun muassa neuvostopropagandistisia sotajulisteita.(KUVA: NIKOLAI GONTAR)

Myös Vasiljeva oli motissa kaupungissa, kun sitä piirittivät saksalaiset. Mannerheimin johtamat suomalaiset sulkivat saarron Laatokan ja Suomenlahden välillä lähes kokonaan. Hetki on venäläisten silmissä vaikeimpia Mannerheimin roolia määritteleviä kysymyksiä.

Mitä Vasiljeva itse ajattelee Mannerheimista?

”Suhtaudun häneen ristiriitaisesti. Hän palveli Venäjällä 28 vuotta, ja hänellä oli lämpimiä tunteita Pietaria kohtaan. Hän ei määrännyt suomalaisia pommittamaan kaupunkia piirityksen aikaan. Hän pelkäsi myös sotilaidensa puolesta”, Vasiljeva sanoo.

OPINNOT ratsuväkiopistossa olivat ankaraa koulimista. Makuusaleissa lämpötila oli talvella kymmenisen astetta. Oppiin kuului tuntikausia ratsastusta puuhevosilla, mikä oikaisi ryhdin ja harjoitti vartalon asentoa. Myöhemmin siirryttiin oikeiden hevosten pariin. Täydessä laukassa piti pystyä halkaisemaan miekalla peruna, joka roikkui langan varassa. Ensimmäisen vuoden lopussa opiskelijat saivat aseet, omat rakuunakiväärit.

Säännöt olivat tiukat. Kaupungilla opiskelijoiden piti tehdä kunniaa tsaarien ja suuriruhtinaiden muistomerkeille. Silti vanhemmat opiskelijat juhlivat ja ryyppäsivät. Tarina kertoo, kuinka humalainen Mannerheim työnsi päänsä ulos junan ikkunasta oksentaakseen. Taaemmassa vaunussa kenraali veti samaan aikaan happea, ja Mannerheimin oksennus lensi tämän kasvoille. Rangaistukseksi Mannerheim alennettiin juuri ennen loppututkintoa, mikä olisi voinut olla uran loppu.

Opisto otti holhoukseensa jopa opiskelijoiden ilotalokäynnit. Junkkareille määrättiin lääkärien valvoma ilotalo, jossa heillä oli lupa käydä kerran viikossa. Kolme junkkaria osti palveluita yhdeltä naiselta. Hinta oli rupla ja kaksikymmentä viisi kopeekkaa puolelta tunnilta.

Vasiljevan näyttelyssä on esillä opiston virallisempaa historiaa. Hän on koonnut seinälle taulun, jossa on myös rakeinen Mannerheimin kuva. Vasiljeva tietää, ettei Mannerheim kuulunut opiston kaikkein parhaimpiin oppilaisiin. ”Mutta se muistetaan, kuinka hyvältä hän näytti ja kuinka hyvin kantoi univormuaan.”

Nykyinen radiotekniikan tehdas perustettiin vuonna 1961. Se on osa venäläistä valtiollista asejättiä Almaz-Anteita, joka valmistaa ilmatorjuntaohjuksia ja tutkajärjestelmiä. Yritys on Yhdysvaltojen ja EU:n pakotelistoilla Ukrainan sodan takia. Se tekee BUK-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä, niitä samoja, joilla malesialainen matkustajakone pudotettiin Itä-Ukrainassa.

Rakennuksessa ei olekaan vieraillut suomalaisia vuosikymmeniin ennen tätä HS:n vierailua. Vierailu järjestyy pitkän yrittämisen jälkeen, koska talo on myynnissä. Tuotantoa siirretään pois Pietarin keskustasta.

MANNERHEIMIN koulutuksen täällä rahoittivat sukulaiset. Hän sai sukulaisilta ainakin 1 500 ruplaa kahden vuoden aikana. Se oli suuri summa rahaa. Mannerheimille opisto oli ponnistuslauta keisarillisen chevalierkaartin ratsuväkirykmenttiin, jossa palvelu oli vielä kalliimpaa. Sieltä hän olisi halunnut yletä vielä yleisesikunta-akatemiaan, mutta haave ei ikinä toteutunut. Siten häneltä jäi puuttumaan yleisesikuntakoulutus, vaikka sitä pidettiin ylempien komentajien koulutuksen perustana.

Chevalierkaartin juuret olivat 1700-luvulla, jolloin tsaari Pietari Suuri perusti rykmentin keisarinna Katariina I:n kunniavartiostoksi. Kaarti oli erikoisyksikkö, jossa pyrittiin hyödyntämään sotilaallisen kehityksen uutuuksia. Palveluun kuului kunniapalvelus hovissa ja kruunajaisissa. Mannerheim palveli chevalierkaartissa 1891–1904. Hän koulutti alokkaita, suoritti vartiopalvelusta hirvennahkaisissa säämiskähousuissa Talvipalatsissa, pääsi kunniapaikalle lähelle keisaria Nikolai II:n kruunajaisissa 1896 ja matkusti ulkomailla hankkimassa rotuhevosia Keisarilliselle tallihallinnolle.

Pietarin-vuosinaan Mannerheim myös avioitui rikkaan venäläisen perijättären Anastasia Arapovan kanssa. Pariskunta tapasi ensi kertaa tanssiaisissa Pietarissa tammikuussa 1891. Avioliittoon pari vihittiin vuonna 1892. Liitto oli köyhälle kaartilaiselle järkisyistä tehty naimakauppa, jonka avulla rahaongelmat olivat sillä erää ohi. Pariskunta sai kaksi tytärtä: Anastasie syntyi vuonna 1893 ja Sophie 1895.

Avioliitto kariutui kuitenkin pian. Mannerheim menestyi sotilaana muttei aviomiehenä. Hän jatkoi juhlimista, uhkapelejä ja suhteita rakastajattariin. Vuonna 1903 puolisot ajautuivat välirikkoon. Vuonna 1904 käytännössä eronnut ja varaton Mannerheim lähti Venäjän–Japanin sotaan.

PIETARISSA juuri japanilaiset muistavat Mannerheimin yhä hyvin – tosin syynä ei ole sota. Vasta avioituneet Gustaf ja Anastasia Mannerheim asuivat 1892–1893 vuokra-asunnossa Moikan rantakadulla. Kodissa oli 12 huonetta, kolme apuhuonetta, kolme tallia ja neljä vaunuliiteriä.

e7efd8d86ae74278a6a5db68a8f1f9c8.jpg

Gustaf ja Anastasia Mannerheimin koti oli tässä talossa 1892–1893. (KUVA: NIKOLAI GONTAR)

Nyt talossa liehuu Japanin lippu. Varapääkonsuli Akira Osawa hoitaa maansa diplomaattisuhteita Pietarissa. Autonvalmistaja Toyotalla on Pietarissa tehdas, joten taloussuhteet ovat tärkeässä asemassa. ”Yleensä nelikymppiset japanilaismiehet tietävät Suomesta vain Mika Häkkisen ja Matti Nykäsen”, Osawa kertoo.

Pääkonsulaatti tutustuttaa illalliselle saapuvat vieraansa aina myös Mannerheimiin. Kortissa, jossa kerrotaan illan menu, mainitaan myös Mannerheim. Vieraat oppivat, että tuleva Suomen marsalkka ja presidentti Gustaf Mannerheim vuokrasi talosta asuntoa. ”Olemme säilyttäneet tilojen käyttötarkoitukset. Vain hevostallien tilalla on autotallit”, Osawa nauraa.

f570f3c22ed64eeaa1d798628331a532.jpg

Varapääkonsuli Akira Osawa hoitaa Mannerheimien entisessä kodissa nyt Japanin diplomaattisia suhteita. (KUVA: NIKOLAI GONTAR)
Mannerheim haki ja sai Japanin sodasta ensimmäisen taistelukokemuksensa, mikä oli etenemään pyrkivälle ammattisotilaalle tärkeää. Koska vain osa Venäjän armeijaa lähetettiin sotaan, Mannerheim lähti sinne vapaaehtoisena, mikä johti syviin ristiriitoihin suvun kanssa. Suomen venäläistämispolitiikka oli aloitettu vuonna 1899. Mannerheim selitti lähtöään sukulaisilleen etenkin sillä, että suomalaisena kannatti käyttää hyväksi jokaista tilaisuutta hankkia lisää kokemusta.

Yksilö ei ulkomailla käytävässä sodassa taistele tietyn hallinnon puolesta, mutta sen sijaan varmasti kyllä sen maan puolesta, jonka armeijaan hän kuuluu. Tekeekö hän tämän vapaaehtoisesti tai siihen kehotettuna, ei mielestäni ole niin tärkeää, molemmissa tapauksissa hän ei tee muuta kuin täyttää vain upseerin velvollisuutensa, Mannerheim kirjoitti Carl-veljelleen kesäkuussa 1904. Carl-veli vastusti Venäjän Suomen-politiikkaa kiivaasti.

Loka–marraskuussa 1904 Mannerheim lähti sotimaan Mantšuriaan. Matkatavaroiden lisäksi hän otti mukaan kolme hevosta. Taisteluissa hän huomasi, että Venäjän armeijan johtamisessa oli suuria puutteita, minkä lisäksi sodankäynti oli muuttunut konekiväärin ja tykistön takia.

Aluksi Mannerheim oli rykmentinkomentajan apulaisena ja yritti myös hillitä upseerien ryyppäämistä. Raittiuspoliisiksi joutumista hän piti itse ”huvittavana”. Päästäkseen tositoimiin Mannerheim hakeutui tiedustelupartioihin. Hän komensi myös kiinalaisten vapaajoukkojen osastoa pitkällä tiedusteluretkellä japanilaisten vasemman sivustan takana.

Venäjä hävisi sodan seuraavana vuonna, joutui luovuttamaan Port Arthurin Japanille ja poistui Mantšuriasta. Tappio romahdutti Venäjän toiveet suurvalta-asemasta Kaukoidässä.

Mannerheim itse lähti kahden vuoden tiedustelumatkalle Keski-Aasiaan ja Kiinaan.

VENÄJÄN ja Japanin sotaa on pidetty ensimmäisen maailmansodan alkusoittona. Vuonna 1914 Mannerheim valitsi jälleen Venäjän näkökulman sodassa ja piti Saksaa hyökkääjänä, kun taas Suomessa mielialat olivat saksalaisten puolella.

Sodan sytyttyä Mannerheim eteni ratsuväkiprikaatin komentajasta ratsuväkidivisioonan komentajaksi ja taisteli Puolassa ja Galitsiassa. Mannerheim antoi syyskuussa 1914 hätiköidyn käskyn, jota myöhemmin katui. Kaartinulaanien eskadroona kävi pistinhyökkäykseen jalan, mikä toi suuret tappiot. Tämän jälkeen Mannerheimin on tulkittu pyrkineen pitämään tappiot mahdollisimman pieninä. Myöhemmin Mannerheimin prikaati oli mukana suojaamassa Venäjän 9. armeijan vetäytymistä, kun saksalaiset hyökkäsivät.

Mannerheim eteni ja pääsi komentamaan yhdistettyä venäläis-romanialaista armeijakuntaa. Se selviytyi vaikeista taisteluista vuodenvaihteessa 1916–1917, mikä auttoi vakaannuttamaan Romanian-rintamaa. Toukokuussa 1917 hän yleni kenraaliluutnantiksi ja komensi VI ratsuväkiarmeijakuntaa, vaikka armeija jo repeili vallankumouksen kourissa. Tämä jäi hänen viimeiseksi merkittäväksi saavutuksekseen keisarillisessa armeijassa.

Mannerheim palasi vallankumouksen puhjettua itsenäiseen Suomeen joulukuussa 1917. Pietarissa hän kävi viimeisen kerran uudenvuodenaattona. Hänen eroanomuksensa Venäjän armeijasta hyväksyttiin helmikuussa 1918. Hänelle myönnettiin 3 761 ruplan eläke, jota ei kuitenkaan koskaan hänelle maksettu.

Lähteet: Mannerheim – Keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka (2005). Leonid Vlasov: Mannerheim Pietarissa 1887–1904 (1994). Teemu Keskisarjan haastattelu 2016.

Kirjoitus on alun perin julkaistu HS Teema -lehden numerossa 6/2016, joka on Mannerheimin 150-vuotisjuhlien erikoisnumero. Lisätietoja lehdestä osoitteessa HS.fi/teema.
 
Antti Majander HS
Julkaistu: 17.6. 2:00 , Päivitetty: 17.6. 10:40



ELOKUUSSA 1941 Suomen armeija valmisteli Viipurin takaisin valtausta. Esikuntapäällikkö Valo Nihtilä yritti viestittää tilanteen kehittymisesta armeijakunnan uudelle komentajalle Taavetti Laatikaiselle.

Laatikainen ei juuri reagoinut viesteihin, eikä ainakaan muuttanut mitään Nihtilän suunnitelmista saati edes esittänyt niihin huomioita.

Laatikainen oli ryyppyreissulla. Suomen ylimmän sodanjohdon henkilökohtaista ongelmista on vaiettu pitkään.

Epäilemättä eversti Nihtilä koki tilanteen mahdottomaksi, vaikka selvisi kenraalin poissaoloista vahvan rutiininsa ja teoreettisen oppineisuutensa ansiosta. Kun Viipurin operaation huipennus lähestyi, armeijakunnan komentajan keskittyminen olisi kuitenkin ollut välttämätöntä.

Saatuaan tarpeekseen Laatikaisen tähden erikoiseksi muuttuneesta työnkuvastaan Nihtilä soitti kenraali Lennart Oeschille illansuussa 28. elokuuta:

”Tule ihmeessä tänne, ei tästä mitään tule. Komentajaa en ole erinäisiin päiviin edes nähnyt. Hän on ollut ryyppäämässä.”

3d50f790bd234441b348964bafb37547.jpg

Taavetti Laatikainen sai kenttäsairaalassa kahvia kesällä 1942. (KUVA: HANS LINDH)

Tapaus on dokumentoitu tarkoin Lasse Laaksosen teokseen Viina, hermot ja rangaistukset (Docendo), joka käsittelee Suomen sotilasylijohdon henkilökohtaisia ongelmia vuosina 1918–1945. Siis niiden tärkeimpien upseerien ja komentajien, jotka päättivät miten joukot liikkuivat ja taistelivat.

Kirja ilmestyy lokakuussa.

”SUURMIESHISTORIOITA on kirjoitettu jo ihan liikaa”, sotahistoriasta väitellyt Laaksonen sanoo.

Yhden keskeisen sotaherran, operaatioiden suunnittelusta talvi- ja jatkosodan aikana vastanneen kenraali A. F. Airon mukaan komentajalla ei voi olla henkilökohtaisia ongelmia, koska siinä asemassa hoidetaan vain tehtävää.

”Airon linjaus ei pidä paikkaansa”, Laaksonen toteaa. ”Eivät komentajatkaan mitään virheettömiä mallikappaleita ole. Heidän heikkouksiensa tutkiminen tuo historiasta esiin ihmisen inhimillisyyden ja äänen.”

ÄKKISELTÄÄN Laaksosen tutkimus kuulostaa sensaatiohakuiselta. Missä kunnossa armeijakunnan komentaja Taavetti ”Pappa” Laatikainen mahtoi olla johtaessaan hyökkäystä Viipuriin?

Muiden muassa Laatikaiselle tunnetusti maistui. Eversti Nihtilälle hän vastasi kerran näin, kun esikuntapäällikkö pyysi käskijäänsä palaamaan nopeasti esikuntaansa:

”Hoida sinä ne sotatoimet. Sehän on sinun alaasi. Minä tulen sitten kun kunniamerkkejä jaetaan.”

Mutta nimenomaan sensaatiohakuisuutta ja jälkikäteistä moralisointia Laaksonen vastustaa.

054acc9e6e4d4f0eaa2a0114e9fcb0bb.jpg

”Herrojen juomista katsottiin läpi sormien”, Lasse Laaksonen sanoo. (KUVA: ANNA MATILDA VALLI / HS)

”Sodassa paineet olivat tietysti hirvittävät, ja jotenkin niitä piti päästä purkamaan”, hän sanoo. ”Historioitsijan tehtävä ei kuitenkaan ole arvioida, mihin oikean ja väärän purkamisen raja vedetään. Historioitsijan tehtävä on löytää tekojen syiden ja seurauksien suhteet.”

NIITÄ HÄN on etsinyt vuosien ajan tilaamalla arkistoista ”ainakin trukkikuormallisen” hyödyllisiä ja hyödyttömiä papereita.

Nyt koossa on nelisensataa liuskaa tekstiä ja noin 1 200 viitettä primäärilähteisiin, kuten eri tuomioistuimien materiaaleihin, salassa pidettäviin henkilökohtaisiin aineistoihin sekä virallisiin ja epävirallisiin dokumentteihin.

Miehistön hermo- ja viinaongelmista on puhuttu ja kirjoitettu paljonkin, ylimmän johdon vastaavista ei. Arvoherrojen kajoamiseen kynnys on aina ollut korkea. Myös tutkija saa helposti siinä hommassa ikävän leiman.

Meillä Marskin piripintainen ryyppy herättää lähinnä kunnioitusta. Ainakin niin kauan, kun pisaraakaan ei läiky. Raskas työ vaatii raskaat huvit, sanotaan.

”Niinpä näyttö ylimmän johdon edesottamuksista on koottava sirpaleista”, Laaksonen luonnehtii. ”Mitään juorukirjaa en tee, vaikka suuri yleisö rakastaa mustia silmiä ja kanveesiin lyömistä.”

4ece186783ad4b62b34bee68550caead.jpg

Juhlat Marskin kunniaksi siellä jossakin. (KUVA: SA-KUVA)

Vastaavia törttöilyjä löytyy kuulemma totuudestakin ihan tarpeeksi. ”Väitän, että pystyn selittämään kirjassani historiaa uudesta näkökulmasta”, Laaksonen sanoo. ”Rauhan ajalta esimerkiksi sotaväen päälliköistä, presidentti K. J. Ståhlbergin kyydityksestä ja Mäntsälän kapinasta.”

Molempiin liittyy kenraali K. M. Wallenius – joka erotettiin komentajan tehtävästä maaliskuussa 1940. Ja joka vieläpä tiuskaisi Mannerheimille: ”Sinä olet yhtä juoppo kuin minä.”

MITÄ Mannerheimiin suurhyökkäyksen alkaessa 1944 tulee tutkijoiden näkemykset ovat vuosien varrella vaihdelleet vahvasta ylipäälliköstä sairaaseen vanhukseen.

Miten on?

”Otan siihen kantaa kirjassani”, Laaksonen toppuuttelee.

Varmasti Mikkelin päämajassa oli stressiä ja alkoholia. Laaksonen tähtää siihen, mikä oli viinanjuonnin ja hermoreaktioiden todellinen vaikutus herrojen edesottamuksiin.

Omista pinttyneistä tavoistaan marsalkka ei suostunut joustamaan missään vaiheessa.

ece44d81f12540d49570312a76a1a327.jpg

Mannerheim Syvärillä vuonna 1943. (KUVA: TK-KUVA / NORJAVIRTA)

”Alaistensa alkoholinkäytölle hänellä ei ollut yhtä sääntöä tai ohjetta. Yhdelle se sallittiin, toiselle ei. Hän oli pärstäkerroinjohtaja.”

Ja mitä viime aikojen ylitsevuotavan runsaaseen Mannerheim-kirjallisuuteen tulee Laaksonen kertoo olevansa kolmen yliopiston dosenttina huolissaan tieteellisyyden katoamisesta:

”Paljon on puhetta, mutta vähän villoja. Huomiota herättäviä ylitulkintoja tehdään vähäisen näytön perusteella.”

VAKAVAT ja perusteelliset tutkijat, sellaiset kuin Lasse Laaksonen, eivät suostu spekuloimaan edes kahvipöydässä, koska jossittelu ei johda mihinkään.

Harrastelija ei kuitenkaan voi vastustaa kiusausta kysyä, mikä Tali-Ihantalassa olisi mennyt toisin, jos kaikilla johtajilla olisi ollut täysi henkinen kapasiteetti eikä kenelläkään ensimmäistäkään alkoholiin liittyvää ongelmaa?

Olisiko romahtavien rintamien kammottava kaaos hallittu ja Viipurikin pidetty?

”Täydellistä maailmaa ei ole olemassa”, Laaksonen kuittaa. ”Eikä täydellisiä johtajiakaan.”

Suurten herrojen alkoholiongelmia, stressireaktioita ja rangaistuksia uran eri vaiheissa – siis historian roskatynnyreitä – hän penkoo siksi, ettei tutkija voi rajata aiheitaan myönteisiin seikkoihin.

Hän viittaa ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin lausumaan, että oppineen tehtävä ei ole etsiä suoria kulmia vaan salattuja kipupisteitä.

RINTAMARYYPPÄÄMISEN tunnetuin kuvaus löytyy Väinö LinnanTuntemattomasta sotilaasta. Koskela juopuu miestensä joukossa ja lähtee sitten riehumaan upseerimessiin.

”Asemasodan aikana joukot turtuivat, mutta lieveilmiöt koskivat aivan samalla tavalla myös ylimpiä upseereita”, Laaksonen sanoo.

Hän kertoo everstistä, joka tuhosi kännipäissään siviilien istutuksia ja joutui myös vastuuseen hölmöilystään.

”Kaikkea muutakin löytyy.”

Kersanttia rangaistiin helposti. Ylimpiä upseereita ei, sillä kenraalien ja everstien merkitys oli suurempi, eikä se olisi ylipäällikön kannalta aina ollut tarkoituksenmukaista. Paljon meni läpi sormien.

”Tunnetuin esimerkki stressireaktiosta on Kannaksen joukkojen komentaja Hugo Österman, jonka Marski erotti viitaten kenraalin hermojärkytykseen.”

ONKOHAN Suomessa edes mahdollista nousta kenraaliksi ottamatta yhtään Marskin saati muiden ryyppyä? Sitäkin pitää kysyä.

”Se on ollut äärimmäisen poikkeuksellista”, Laaksonen kertoo. ”Jo tsaarinarmeijassa palvellut tykistökenraali Vilho Nenonen on tunnetuin tapaus.”

Siis tapaus raivoraittiudesta. (Ilmaisu lienee iloisina itseään pitävien juomaveikkojen keksimä.)

”Samoin ensimmäinen sotaväen päällikkömme Karl Wilkama, josta aloitan kerronnan kirjassani. Hänellä oli vanhoillislestadiolainen kotitausta.”

Myös Airon alaisuudessa toiminut Nihtilä oli raitis.

OMAA sotilastaustaa Laaksosella ei ole asevelvollisuutta enempää, eikä suvussa ole sotien ylimpiä upseereita. Tämä palvelee tutkijan riippumattomuutta. Toisin kuin moni kenraalielämäkerta Viina, hermot ja rangaistukset ei yritä selittää kenenkään asioita parhain päin.

”Yhtään hyvää saati pahaa komentajaa et kirjastani löydä”, Laaksonen luonnehtii. ”En arvota enkä moralisoi.”

Työn innoittaja on selitysten hakeminen vaietuille historiallisille ilmiöille.

”Minut mielletään sotahistorioitsijaksi, mutta minä kirjoitan ensisijaisesti yksilöistä ja persoonista. Ihmisen reaktiot kiinnostavat, etenkin äärimmäisissä tilanteissa. Kuten sota.
 
Antti Majander HS
Julkaistu: 17.6. 2:00 , Päivitetty: 17.6. 10:40


ELOKUUSSA 1941 Suomen armeija valmisteli Viipurin takaisin valtausta. Esikuntapäällikkö Valo Nihtilä yritti viestittää tilanteen kehittymisesta armeijakunnan uudelle komentajalle Taavetti Laatikaiselle.

Laatikainen ei juuri reagoinut viesteihin, eikä ainakaan muuttanut mitään Nihtilän suunnitelmista saati edes esittänyt niihin huomioita.

Laatikainen oli ryyppyreissulla. Suomen ylimmän sodanjohdon henkilökohtaista ongelmista on vaiettu pitkään.

Epäilemättä eversti Nihtilä koki tilanteen mahdottomaksi, vaikka selvisi kenraalin poissaoloista vahvan rutiininsa ja teoreettisen oppineisuutensa ansiosta. Kun Viipurin operaation huipennus lähestyi, armeijakunnan komentajan keskittyminen olisi kuitenkin ollut välttämätöntä.

Saatuaan tarpeekseen Laatikaisen tähden erikoiseksi muuttuneesta työnkuvastaan Nihtilä soitti kenraali Lennart Oeschille illansuussa 28. elokuuta:

”Tule ihmeessä tänne, ei tästä mitään tule. Komentajaa en ole erinäisiin päiviin edes nähnyt. Hän on ollut ryyppäämässä.”

3d50f790bd234441b348964bafb37547.jpg

Taavetti Laatikainen sai kenttäsairaalassa kahvia kesällä 1942. (KUVA: HANS LINDH)

Tapaus on dokumentoitu tarkoin Lasse Laaksosen teokseen Viina, hermot ja rangaistukset (Docendo), joka käsittelee Suomen sotilasylijohdon henkilökohtaisia ongelmia vuosina 1918–1945. Siis niiden tärkeimpien upseerien ja komentajien, jotka päättivät miten joukot liikkuivat ja taistelivat.

Kirja ilmestyy lokakuussa.

”SUURMIESHISTORIOITA on kirjoitettu jo ihan liikaa”, sotahistoriasta väitellyt Laaksonen sanoo.

Yhden keskeisen sotaherran, operaatioiden suunnittelusta talvi- ja jatkosodan aikana vastanneen kenraali A. F. Airon mukaan komentajalla ei voi olla henkilökohtaisia ongelmia, koska siinä asemassa hoidetaan vain tehtävää.

”Airon linjaus ei pidä paikkaansa”, Laaksonen toteaa. ”Eivät komentajatkaan mitään virheettömiä mallikappaleita ole. Heidän heikkouksiensa tutkiminen tuo historiasta esiin ihmisen inhimillisyyden ja äänen.”

ÄKKISELTÄÄN Laaksosen tutkimus kuulostaa sensaatiohakuiselta. Missä kunnossa armeijakunnan komentaja Taavetti ”Pappa” Laatikainen mahtoi olla johtaessaan hyökkäystä Viipuriin?

Muiden muassa Laatikaiselle tunnetusti maistui. Eversti Nihtilälle hän vastasi kerran näin, kun esikuntapäällikkö pyysi käskijäänsä palaamaan nopeasti esikuntaansa:

”Hoida sinä ne sotatoimet. Sehän on sinun alaasi. Minä tulen sitten kun kunniamerkkejä jaetaan.”

Mutta nimenomaan sensaatiohakuisuutta ja jälkikäteistä moralisointia Laaksonen vastustaa.

054acc9e6e4d4f0eaa2a0114e9fcb0bb.jpg

”Herrojen juomista katsottiin läpi sormien”, Lasse Laaksonen sanoo. (KUVA: ANNA MATILDA VALLI / HS)

”Sodassa paineet olivat tietysti hirvittävät, ja jotenkin niitä piti päästä purkamaan”, hän sanoo. ”Historioitsijan tehtävä ei kuitenkaan ole arvioida, mihin oikean ja väärän purkamisen raja vedetään. Historioitsijan tehtävä on löytää tekojen syiden ja seurauksien suhteet.”

NIITÄ HÄN on etsinyt vuosien ajan tilaamalla arkistoista ”ainakin trukkikuormallisen” hyödyllisiä ja hyödyttömiä papereita.

Nyt koossa on nelisensataa liuskaa tekstiä ja noin 1 200 viitettä primäärilähteisiin, kuten eri tuomioistuimien materiaaleihin, salassa pidettäviin henkilökohtaisiin aineistoihin sekä virallisiin ja epävirallisiin dokumentteihin.

Miehistön hermo- ja viinaongelmista on puhuttu ja kirjoitettu paljonkin, ylimmän johdon vastaavista ei. Arvoherrojen kajoamiseen kynnys on aina ollut korkea. Myös tutkija saa helposti siinä hommassa ikävän leiman.

Meillä Marskin piripintainen ryyppy herättää lähinnä kunnioitusta. Ainakin niin kauan, kun pisaraakaan ei läiky. Raskas työ vaatii raskaat huvit, sanotaan.

”Niinpä näyttö ylimmän johdon edesottamuksista on koottava sirpaleista”, Laaksonen luonnehtii. ”Mitään juorukirjaa en tee, vaikka suuri yleisö rakastaa mustia silmiä ja kanveesiin lyömistä.”

4ece186783ad4b62b34bee68550caead.jpg

Juhlat Marskin kunniaksi siellä jossakin. (KUVA: SA-KUVA)

Vastaavia törttöilyjä löytyy kuulemma totuudestakin ihan tarpeeksi. ”Väitän, että pystyn selittämään kirjassani historiaa uudesta näkökulmasta”, Laaksonen sanoo. ”Rauhan ajalta esimerkiksi sotaväen päälliköistä, presidentti K. J. Ståhlbergin kyydityksestä ja Mäntsälän kapinasta.”

Molempiin liittyy kenraali K. M. Wallenius – joka erotettiin komentajan tehtävästä maaliskuussa 1940. Ja joka vieläpä tiuskaisi Mannerheimille: ”Sinä olet yhtä juoppo kuin minä.”

MITÄ Mannerheimiin suurhyökkäyksen alkaessa 1944 tulee tutkijoiden näkemykset ovat vuosien varrella vaihdelleet vahvasta ylipäälliköstä sairaaseen vanhukseen.

Miten on?

”Otan siihen kantaa kirjassani”, Laaksonen toppuuttelee.

Varmasti Mikkelin päämajassa oli stressiä ja alkoholia. Laaksonen tähtää siihen, mikä oli viinanjuonnin ja hermoreaktioiden todellinen vaikutus herrojen edesottamuksiin.

Omista pinttyneistä tavoistaan marsalkka ei suostunut joustamaan missään vaiheessa.

ece44d81f12540d49570312a76a1a327.jpg

Mannerheim Syvärillä vuonna 1943. (KUVA: TK-KUVA / NORJAVIRTA)

”Alaistensa alkoholinkäytölle hänellä ei ollut yhtä sääntöä tai ohjetta. Yhdelle se sallittiin, toiselle ei. Hän oli pärstäkerroinjohtaja.”

Ja mitä viime aikojen ylitsevuotavan runsaaseen Mannerheim-kirjallisuuteen tulee Laaksonen kertoo olevansa kolmen yliopiston dosenttina huolissaan tieteellisyyden katoamisesta:

”Paljon on puhetta, mutta vähän villoja. Huomiota herättäviä ylitulkintoja tehdään vähäisen näytön perusteella.”

VAKAVAT ja perusteelliset tutkijat, sellaiset kuin Lasse Laaksonen, eivät suostu spekuloimaan edes kahvipöydässä, koska jossittelu ei johda mihinkään.

Harrastelija ei kuitenkaan voi vastustaa kiusausta kysyä, mikä Tali-Ihantalassa olisi mennyt toisin, jos kaikilla johtajilla olisi ollut täysi henkinen kapasiteetti eikä kenelläkään ensimmäistäkään alkoholiin liittyvää ongelmaa?

Olisiko romahtavien rintamien kammottava kaaos hallittu ja Viipurikin pidetty?

”Täydellistä maailmaa ei ole olemassa”, Laaksonen kuittaa. ”Eikä täydellisiä johtajiakaan.”

Suurten herrojen alkoholiongelmia, stressireaktioita ja rangaistuksia uran eri vaiheissa – siis historian roskatynnyreitä – hän penkoo siksi, ettei tutkija voi rajata aiheitaan myönteisiin seikkoihin.

Hän viittaa ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin lausumaan, että oppineen tehtävä ei ole etsiä suoria kulmia vaan salattuja kipupisteitä.

RINTAMARYYPPÄÄMISEN tunnetuin kuvaus löytyy Väinö LinnanTuntemattomasta sotilaasta. Koskela juopuu miestensä joukossa ja lähtee sitten riehumaan upseerimessiin.

”Asemasodan aikana joukot turtuivat, mutta lieveilmiöt koskivat aivan samalla tavalla myös ylimpiä upseereita”, Laaksonen sanoo.

Hän kertoo everstistä, joka tuhosi kännipäissään siviilien istutuksia ja joutui myös vastuuseen hölmöilystään.

”Kaikkea muutakin löytyy.”

Kersanttia rangaistiin helposti. Ylimpiä upseereita ei, sillä kenraalien ja everstien merkitys oli suurempi, eikä se olisi ylipäällikön kannalta aina ollut tarkoituksenmukaista. Paljon meni läpi sormien.

”Tunnetuin esimerkki stressireaktiosta on Kannaksen joukkojen komentaja Hugo Österman, jonka Marski erotti viitaten kenraalin hermojärkytykseen.”

ONKOHAN Suomessa edes mahdollista nousta kenraaliksi ottamatta yhtään Marskin saati muiden ryyppyä? Sitäkin pitää kysyä.

”Se on ollut äärimmäisen poikkeuksellista”, Laaksonen kertoo. ”Jo tsaarinarmeijassa palvellut tykistökenraali Vilho Nenonen on tunnetuin tapaus.”

Siis tapaus raivoraittiudesta. (Ilmaisu lienee iloisina itseään pitävien juomaveikkojen keksimä.)

”Samoin ensimmäinen sotaväen päällikkömme Karl Wilkama, josta aloitan kerronnan kirjassani. Hänellä oli vanhoillislestadiolainen kotitausta.”

Myös Airon alaisuudessa toiminut Nihtilä oli raitis.

OMAA sotilastaustaa Laaksosella ei ole asevelvollisuutta enempää, eikä suvussa ole sotien ylimpiä upseereita. Tämä palvelee tutkijan riippumattomuutta. Toisin kuin moni kenraalielämäkerta Viina, hermot ja rangaistukset ei yritä selittää kenenkään asioita parhain päin.

”Yhtään hyvää saati pahaa komentajaa et kirjastani löydä”, Laaksonen luonnehtii. ”En arvota enkä moralisoi.”

Työn innoittaja on selitysten hakeminen vaietuille historiallisille ilmiöille.

”Minut mielletään sotahistorioitsijaksi, mutta minä kirjoitan ensisijaisesti yksilöistä ja persoonista. Ihmisen reaktiot kiinnostavat, etenkin äärimmäisissä tilanteissa. Kuten sota.


Suuret kiitokset !
 
Sami Sillanpää
Julkaistu: 1.7. 2:00 , Päivitetty: 1.7. 17:45


SINIVIHREISIIN batiikkihameisiin pukeutuneet lentoemännät keräsivät tarjottimia. Ateriat oli syöty. Jotkut matkustajat olivat avanneet istuimensa television ja ryhtyneet katsomaan elokuvaa pitkällä Aasian-lennolla.

Oli 17. heinäkuuta vuonna 2014. Malaysian Airlines -yhtiön matkustajakone oli lähtenyt Schipholin lentokentältä Amsterdamista vajaat kolme tuntia aiemmin. Edessä olisi vielä yli yhdeksän tuntia lentoa, ennen kuin kone laskeutuisi Kuala Lumpuriin Malesiaan.

Lento MH17 kiisi itäisen Ukrainan yllä. Alapuolella käytiin sotaa. Mutta näin korkealla, yli kymmenessä kilometrissä, oli viranomaisten mukaan turvallista lentää.

56504fe55d034d01923a2cc7f2016685.jpg

Viimeinen kuva lennosta MH17. (KUVA: MVPHOTOS)

Suuren matkustajakoneen keskirivillä, paikoilla 17D ja 17E, istui kaunis hollantilainen pariskunta: 23-vuotias Bryce Fredriksz ja kolme vuotta nuorempi Daisy Ohlers.

He olivat nukkuneet edellisyönä vain muutaman tunnin. Pakkaaminen oli jäänyt viime tippaan. Pariskunta oli käynyt vielä myöhään illalla McDonald’sissa syömässä ja päässyt unille vasta yhden jälkeen aamuyöllä.

Kesä oli ollut rankka, koska Daisyn äiti oli kuollut. Nyt edessä oli loma. Bryce ja Daisy olivat matkalla Balin saarelle Indonesiaan. Bryce toivoi, että tyttöystävän elämänilo palaisi hiekkarannalla.

Romeo November Delta, viestitti Dnipropetrovskin alueen lennonjohto.

Koodin avulla annettiin ohje suunnasta. Lento lähestyi Venäjän ilmatilaa.

Ohjaamossa oli neljä malesialaista lentäjää, kaksi heistä huilivuorossa. Ohjaamo vahvisti VHF-radiolla ohjeen lennonjohdolle.

Romeo November Delta, Malaysian one seven.

Kello Ukrainassa oli 16.19:56.

Seitsemän sekuntia myöhemmin tapahtui jotain, eikä MH17 enää vastannut.

KONE halkesi. Ohjaamo ja osa business-luokkaa repeytyivät erilleen ja alkoivat pudota.

Loppu lentokoneesta jatkoi lentämistä. Brycen ja Daisyn istuinrivin edestä kone oli katki. Ilmavirta raivosi sisään 900 kilometrin tuntivauhtia. Se riuhtoi irti osan seinää. Runko murtui, ja koneen peräosa irtosi.

Koneen torso lensi vielä yli minuutin.

Taivaalta alkoi sataa ruumiita.

Itäukrainalaisissa maalaiskylissä kymmeniä vainajia putosi teille, pelloille ja pihamaille. Rassypnojessa erään kodin katon läpi syöksyi naisen ruumis keittiön lattialle.

b3e489d10c1d40218d9308494245dc53.jpg

Ukrainalaisen Inna Igorjevnan keittiön katon läpi putosi vainaja. (KUVA: JUHANI NIIRANEN)

Koneen osat, matkatavarat ja ihmiset levisivät yli 50 neliökilometrin alueelle. Keskiosa koneesta syöksyi Hraboven kylän pellolle ja leimahti palamaan. Tulipalo poltti ne ruumiit, jotka vielä olivat sisällä.

Mies kiroilee venäjäksi. Hän valittaa, että hänen sotilasyksikkönsä ovat pulassa eivätkä ne ehkä pysty pitämään asemiaan enää kauaa. ”Tää on vitun paskaa”, mies tiuskaisee puhelimeen.

Kaksi miestä keskustelevat venäjäksi. He kuuluvat sotilasjoukkoon, joka taistelee Itä-Ukrainan sodassa kapinallisten puolella.

Sota on alkanut keväällä 2014, muutamaa kuukautta aikaisemmin. Ukrainan hallitus Kiovassa on menettänyt valtion itäosan kapinallisille. Kapina-armeijaa tukee Venäjä. Se antaa sotilaita, aseita ja tiedustelutietoa, vaikka virallisesti Venäjä kiistää osallisuutensa.

Heinäkuussa taistelut ovat olleet rajuja. Kapinalliset ovat yrittäneet luoda maayhteyden Donetskin kaakkoispuolelta Venäjälle. Ukrainan ilmavoivat on pyrkinyt estämään sen ilma-iskuilla. Kapinalliset ovat onnistuneet pudottamaan Ukrainan Antonov An-26-kuljetuskoneen ja Suhoi Su-25-hävittäjän. Mutta ilmatorjunta-aseita ei ole tarpeeksi. Kapinalliset ovat alakynnessä.

Puhelimessa kiroileva mies valittaa, että pian Suhoi-hävittäjät tulevat taas.

Puhelu käydään kello 19:09 heinäkuun 16. päivä eli MH17-lennon tuhoa edeltäneenä iltana.

b9ec80f0971a7e05e5ef1f909586042f20b057f6-logo.png

Siepatussa puhelinkeskustelussa venäjää puhuva sotilas pyytää Buk-ilmatorjuntaohjusta avuksi
00:03 / 00:21

”Jos voimme saada Bukin aamulla ja lähettää sen sinne, se olisi hyvä. Muuten hommat menee ihan vituilleen”, mies sanoo.

Buk on venäläisvalmisteinen ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Se voi tuhota lentokoneen jopa 22 kilometrin korkeudesta.

Toisessa päässä mies kuuntelee ja sanoo sitten: ”No kuule Nikolajevitš... jos te tarvitsette sen... lähetämme sen teidän alueellenne.”

Puhelu tallentuu Ukrainan tiedustelupalvelun kuuntelulaitteisiin. Myöhemmin Hollannin vetämä kansainvälinen rikostutkintaryhmä ottaa sen osaksi todistusaineistoaan.

e5ce2f6f92004f349f0e8b7e88d0d240.jpg

Malaysian Airlinesin lennolla MH17 kuoli 298 ihmistä 17. heinäkuuta 2014. (KUVA: DOMINIQUE FAGET / AFP)

KUN RIKOS koskee useita valtioita, sitä tutkimaan perustetaan kansainvälinen tutkintaryhmä Joint Investigation Team eli JIT.

Lennon MH17 rikostutkinnasta tuli valtava.

Kaikki koneessa olleet olivat kuolleet: 298 ihmistä kymmenestä eri maasta.

JIT-tutkintaryhmään otettiin poliiseja ja syyttäjiä viidestä maasta, joita tuho koski lähimmin. Hollannista, Belgiasta ja Australiasta oli paljon uhreja. Samoin Malesiasta, joka oli myös lentoyhtiön kotimaa. Rikospaikka oli Ukraina, joten sekin otettiin ryhmään.

JIT-ryhmä aloitti työnsä nopeasti. Tavoite oli kerätä todisteet ja tunnistaa epäillyt, jotta rikoksesta voidaan nostaa syytteet oikeudessa.

Tutkijat kartoittivat neljä vaihtoehtoa. Kaksi niistä voitiin sulkea heti ensi kuukausina pois. Lentokoneen tuhoutumista ei ollut aiheuttanut tekninen vika tai inhimillinen virhe.

Koneen musta laatikko ja myös muita seurantalaitteita löydettiin. Hätäviestejä ei ollut lähetetty. Mitään epätavallista ei ollut tapahtunut. Lennolla kaikki oli sujunut normaalisti tuhoon asti.

Myös koneen sisältä tehty terrori-isku suljettiin pois. Itä-Ukrainan pelloilta löytyneet koneen kappaleet osoittivat varmasti, että tuhon aiheuttaja oli tullut ulkoapäin.

Kone oli ammuttu alas. Joko ilmasta toisesta koneesta tai maasta ilmatorjuntaohjuksella.

Epäilyä vahvisti se, että koneen tuhopaikalta oli löydetty Buk-ohjuksen jäänteitä.

Kuka sen oli ampunut? Buk-ohjuksia oli sekä Ukrainalla että Venäjällä. Kumpikin maa oli osapuoli Itä-Ukrainan konfliktissa, ja JIT-tutkintaryhmä halusi puolueetonta tietoa.

Aluksi tutkijat halusivat näyttöä aivan perusasioista. Miten Buk-järjestelmää käytetään? Kuinka se laukaistaan – voisiko joku ampua ohjuksen painamalla nappia vahingossa?

Tutkijat halusivat käsiinsä Bukin käyttöoppaan.

Mistä sellaisen mahtaisi saada?

PRESIDENTTI Sauli Niinistöllä oli edessään vaikea päätös.

MH17-lennon tuhosta oli kulunut jo viikkoja, ja kesä 2014 oli kääntynyt lopuilleen. Niinistön pohdittavana oli Hollannin syyttäjänvirastolta tullut virka-apupyyntö. Siinä Suomelta pyydettiin apua MH17-lennon rikostutkinnassa. Tietoja haluttiin Buk-ilmatorjuntaohjuksista.

Virka-apupyynnöt ovat valtioiden välillä rutiinia, ja yleensä ne jäävät poliisin ja virkamiesten hoidettaviksi. Tähän pyyntöön kuitenkin liittyi herkkää ulkopolitiikkaa, joten päätös oli tuotu aina tasavallan presidentille asti, koska tämä oli ulkopolitiikan ylin johtaja.

Niinistö keskusteli asiasta ainakin puolustusministeri Carl Haglundin ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa.

Suomella oli kaikki syyt auttaa rikostutkinnassa. Matkustajakoneen ampuminen oli järkyttänyt koko maailmaa. Se oli ehkä sotarikos. Hollannin mediassa puhuttiin siviilien joukkomurhasta. YK:n turvallisuusneuvosto oli jo antanut päätöslauselman 2166, joka velvoitti kaikkia jäsenmaita auttamaan tutkinnassa.

Mutta Suomella oli myös toinen velvoite, joka oli edellisen kanssa ristiriidassa. Se liittyi asekauppaan. Tavan mukaan myyjä haluaa kirjata kauppasopimukseen tiukan salassapitovelvoitteen. Aseita ei saa välittää kolmannelle osapuolelle. Ei myöskään tietoa niiden toiminnasta, ominaisuuksista tai käytöstä.

Venäjä oli myynyt Suomelle Buk-ohjusjärjestelmän vuosina 1996–1997. Venäjällä Bukeja valmistaa valtionyhtiö Almaz-Antay. Muilla länsimailla Bukeja ei ole, joten rikostutkijat kääntyivät Suomen puoleen.

Niinistölle ja ministereille oli selvää, että päätökseen sisältyi riski. Jos Suomi luovuttaisi tietoja ohjusjärjestelmästä, Venäjä voisi pitää sitä sopimusrikkeenä. Suomi halusi noudattaa sääntöjä. Eikä se voinut tietää, miten Venäjä reagoisi. Ja Suomen suhde Venäjään on tietenkin aina monimutkainen asia.

Laajempi riski oli se, että Suomen luotettavuus asekaupoissa voisi vaarantua. Se voisi olla ongelma muidenkin maiden kanssa. Suurimmat asekauppansa, kuten Hornet-hävittäjien ostot, Suomi on tehnyt Yhdysvaltain kanssa.

Venäjän asenne MH17-koneen onnettomuustutkintaan oli käynyt selväksi. Pian tuhon jälkeen Hollannin pääministeri Mark Rutte kiivastui puhelimessa Venäjän presidentti Vladimir Putinille. Venäjä syytteli muita ja esitti omia teorioitaan.

Niinistö päätti, että Suomi auttaa rikostutkinnassa. Mutta hän päätti myös, että asia pidetään visusti salassa. Sitä oli Hollannin avunpyynnössä toivottu. Julkisuus olisi voinut mutkistaa myös Suomen tilannetta.

Salaisuus jäi presidentin ja keskeisten ministereiden pieneen piiriin. Siitä ei kerrottu myöskään eduskunnalle eikä puolustus- tai ulkoasiainvaliokunnille.

Yksi poikkeus kuitenkin tehtiin.

Niinistö antoi ohjeen, että asiasta kerrotaan Venäjälle. Suomi antaa tiedonannon, että Suomi on saanut MH17-lennon rikostutkinnassa virka-apupyynnön ja toimii sen mukaisesti. Suomen valtionjohdolla oli nyt salaisuus, josta ei tiedetty mitään Arkadianmäellä mutta joka tunnettiin Kremlissä.

39c88fa5a50842a69e40f076fd3aa220.jpg


JOKA aamu Silene Fredriksz heräsi musertavaan ajatukseen: he ovat kuolleet.

Hänen poikansa Bryce ja tämän tyttöystävä Daisy olivat lähteneet Balin-lomalleen äidin asunnolta Rotterdamista.

Joka aamu Fredriksz toivoi herätessään, että tänään ruumiit löydettäisiin. Mutta tuhosta oli kulunut jo lähes kaksi kuukautta. Fredriksz oli tehnyt jo kymmenen turhaa matkaa sotilastukikohtaan Hilversumiin, jossa löytyneitä ruumiita pidettiin valkoisissa konteissa.

”Se oli hirveätä, aivan hirveätä”, Fredriksz sanoo puhelinhaastattelussa.

40543998834d4deda0090c2add2d5590.jpg

Hollantilaiset Rob ja Silene Fredriksz menettivät poikansa Brycen, joka oli MH17-lennolla matkalla lomalle Balille. (KUVA: UNITED PHOTOS)
Ruumiiden etsinnästä oli heti tuhon jälkeen puhjennut omaisia järkyttänyt kiista. Kone putosi sota-alueelle. Kapinalliset eivät päästäneet ulkopuolisia tutkijoita paikalle. Ruumiita ei voinut hakea. Kapinallisten epäiltiin tuhoavan todisteita ja varastavan matkatavaroita.

Lopulta löydetyt ruumiit saatiin kerätyksi junanvaunuihin Itä-Ukrainassa. Kiistelyn jälkeen niitä alettiin lennättää tunnistettavaksi Hollantiin ja sieltä eri puolille maailmaa.

Hollantilaisia koneessa oli ollut 196. Mutta Brycen ja Daisyn ruumiita ei vain löytynyt.

Sen sijaan Fredrikzsille toimitettiin Daisyn käsilaukku. Se oli hämmentävä löytö. Laukku oli ehjä ja siisti. Sisältä Fredriksz löysi lentoliput, jotka hän oli itse ostanut. Bryce työskenteli kokkina, ja Daisy opiskeli. Heillä itsellään ei olisi ollut varaa lomaan Balilla.

Passeja, kännyköitä tai käteistä ei käsilaukussa ollut.

Oltiin jo syyskuussa, kun Fredriksz sai tietää, että hänen pojastaan oli ehkä löytynyt jotain. Tunnistustesti vahvisti tiedon. Brycesta oli löytynyt palanut jalka.

VALKOINEN Volvo-rekka eteni H21-moottoritietä Donetskin suurkaupungissa, Itä-Ukrainan kapinallisten hallitsemalla alueella. Näky oli melkoinen. Perävaunun päällä jökötti valtava laite, Buk-ohjuslavetti. Se oli peitetty päältä maastoverkolla.

Ohikulkija kuvasi Buk-ohjuksen kuljetuksen videolle Donetskissa

Oli aamupäivä 17. heinäkuuta. Muutaman tunnin kuluttua 298 ihmisen elämä päättyisi Itä-Ukrainan taivaalla.

Ajoneuvo eteni vehreän puuston reunustamaa tietä kohti itää. Ohi ajoi tavallisia henkilöautoja. Niistä näki hyvin kuljetuksen yksityiskohdat. Perävaunu oli maalattu punaiseksi. Siihen oli kiinnitetty kyltti, jossa luki kuljetusyhtiön puhelinnumero: 0504714180.

Yhden ohi ajaneen auton ikkunasta joku kuvasi kuljetuksesta videopätkän.

Vähän myöhemmin Zuhresin pikkukaupungissa, 36 kilometriä itään samaa tietä, sama ajoneuvo ajoi asuinalueen ohi. Buk oli yhä lavalla. Kuljetus ohitti harmaan kerrostalon ja sen huonosti hoidetun pihamaan.

Vastapäisen talon ikkunasta joku kuvasi ajoneuvon kulun ja latasi videon Youtubeen.

Buk-ohjuslavetin kuljetus kuvattiin videolle Zuhresissa

KAMEROITA on kaikkialla. Mitä tahansa epätavallista tapahtuu, on todennäköistä, että joku kuvaa sen. Ja kiinnostavat kuvat on tapana jakaa sosiaalisessa mediassa.

MH17-lennon tuhon selvittämisestä tuli kaikkien aikojen some-tutkinta.

Lennon mysteeri kiehtoi myös tavallisia ihmisiä. Suomessa insinööri Veli-Pekka Kivimäki alkoi kerätä internetistä kuvia hajonneen koneen osista ja julkaista niitä blogissaan. Verkossa hän törmäsi muihin innokkaisiin kansalaisjournalisteihin ja -tutkijoihin. He yhdistivät voimansa brittiläisen Eliot Higginsin perustamassa Bellingcat-ryhmässä.

Verkosto teki tutkimusta julkisista lähteistä saatavalla tiedolla. Se alkoi käydä läpi Ukrainassa ja Venäjällä suosittuja sosiaalisen median palveluita: VKontakte, Youtube, Instagram, Twitter, Odnoklassniki.

Jos oli niin, että Itä-Ukrainan kapinalliset olivat pyytäneet avukseen ilmatorjuntaohjuksen Venäjän asevoimilta, mistä tukikohdasta ase olisi lähetetty? Bellingcat-ryhmä seuloi internetistä kuvia ja videoita, jotka oli kuvattu Venäjällä lähellä Ukrainaa.

Yksi tutkijoista bongasi kiinnostavan videon kesäkuulta. Siinä näkyi suuri sotilassaattue, joka kuljetti Buk-ohjuslavetteja etelään Ukrainan suuntaan. Tutkijat etsivät lisää videoita. Löytyi myös sellaisia, joissa näkyi saattueen ajoneuvojen rekisterinumeroita.

Ja samoja ajoneuvoja ja rekisterinumeroita Bellingcatin tutkijat löysivät erään venäläisen sotilaan some-tililtä. Sotilas näytti työskentelevän Venäjän 53. ilmatorjuntaprikaatissa, jonka varuskunta sijaitsee Kurskissa lähellä Ukrainaa.

Venäläissotilaat osoittautuivat innokkaiksi somettajiksi. Kurskin varuskunnastakin löytyi monia. Heidän julkaisemiensa kuvien taustalla näkyi tukikohdan rakennuksia, Buk-lavetteja ja muuta kalustoa. Monissa kuvissa näkyivät asepuvut, sotilasarvo ja yksikön tunnukset. Jotkut jopa julkaisivat kurssitodistuksia, joissa näkyi yksikön sotilaiden nimiä.

Kuvien julkaiseminen oli sotilailta harkitsematonta, mutta sellaisia some-päivitykset joskus ovat. Usein päivitykset näyttivät siltä, että ammatistaan ylpeät sotilaat halusivat kuvilla retostella kavereilleen.

Erityisen kiinnostava oli havainto, jonka Bellingcat-ryhmä teki sotilassaattueesta. Yksi tietty Buk-ohjusvaunu kiinnitti huomiota. Se oli kuvattu Stary Oskolissa Venäjällä.

Ohjusvaunu näytti samalta kuin se vaunu, joka kuvattiin muutama viikko myöhemmin Volvo-rekan kyydissä Itä-Ukrainassa.

264707c2b15f4479b16427601f0b80aa.jpg

Buk-ohjuslavetin kuljetus tallentui paikallisten videoihin Itä-Ukrainassa. Tässä lavetti Donetskissa. (KUVA: JIT)

Vaunun kylkeen valkoisella maalatut merkit ja numerosarjat täsmäsivät. Tosin yksikkönumerosta näkyivät vain 3 ja 2, keskimmäinen numero oli peitetty. Kulumisvaurioista syntynyt kuvio vaunun alalaidassa näytti samalta.

Mutta olivatko videot varmasti sieltä, mistä niiden kerrottiin olevan?

Iso osa Bellingcatin työtä oli geopaikantaminen eli sen varmistaminen, missä ja milloin kuvat tai videot on otettu. Siihen on paljon ilmaisiakin työkaluja. Google Mapsista löytyy lähes koko maailma satelliitista kuvattuna. Googlen autot ovat kuvanneet katunäkymiä Street View -palveluun myös Länsi-Venäjällä.

Niitä näkymiä voi verrata paikannettavaan kuvaan. Onko näkyvissä samoja rakennuksia, liikennemerkkejä tai kauppojen kylttejä? On katsottava maaston muotoja tai puustoa. Mikä on vuodenaika? Varjoista voi päätellä, vastaako vuorokaudenaika väitettyä kuvausaikaa. Piipusta nouseva savu voi paljastaa tuulen suunnan, ja tietoa voi verrata sääraportteihin.

Marraskuussa 2014 Bellingcat julkaisi raportin, joka kohautti maailmaa. Ryhmä väitti videoanalyysiensä perusteella jäljittäneensä Buk-ohjuslavetin reitin. Buk tuli Venäjältä Kurskin tukikohdasta ja päätyi Itä-Ukrainaan nimenomaan kapinallisten hallitsemalle alueelle.

Loppumatkan ohjusvaunu eteni omalla moottorillaan

Viimeinen video Buk-lavetin menomatkasta on Snižnen kaupungista Itä-Ukrainasta. Ohjusvaunu ei ole enää rekan kyydissä. Se jyristää tyhjää tietä oman moottorin voimin. Vaunu kulkee omakotitalojen ohi kohti etelää. Jylinä kuuluu videolla.

Kolme tuntia myöhemmin ihmiset kylissä Snižnen eteläpuolella kuulivat taivaalta valtavan pamauksen.

b3863bbc57e04440b9e227dd7619a309.jpg

Snižnen lähellä maasta ammutun ohjuksen taivaalle jättämä jälki tallentui useisiin kuviin. (KUVA: JIT)

BUK-OHJUS syöksyi matkaan lähes kolme kertaa äänen nopeudella. Se hakeutui kohteeseensa tutkan avulla. Laukaisun jälkeen ohjukselta kesti vain hetki saavuttaa 10,1 kilometrin korkeudessa kiitänyt matkustajakone.

Ohjus räjähti herätesytyttimen avulla koneen ohjaamon vieressä, sen vasemmalla puolella.

Ohjuksen tuhovoima perustuu räjähdyksen aiheuttamaan kuumuuteen ja paineeseen sekä varsinaiseen tuhoavaan osaan eli taistelukärkeen. Taisteluosa sisältää useita satoja esisirpaloituja metallinkappaleita.

Räjähdys tallentui ohjaamon tallentimeen valtavana äänipiikkinä millisekunteja ennen kuin nauhoitus päättyi.

Satoja metallisirpaleita tunkeutui ohjaamoon. Niitä löytyi myöhemmin miehistön jäsenten ruumiista. Ohjaamon vasemmalle puolelle syntyi erikokoisten reikien muodostama kuvio sen mukaan, miten sirpaleet iskeytyivät koneeseen.

Koneen hylystä löytyi räjähdejäämiä. Maasta löytyi Buk-ohjuksen osia. Niissä käytettyä maalia löytyi myös koneen osista.

Näin MH17-lennon tuhosta kertoi Hollannin onnettomuustutkintalautakunta. Sen raportti lokakuussa 2015 oli ensimmäinen virallinen kokonaisselvitys tapahtuneesta. Lautakunta tutki koneen seurantalaitteet, tutkakuvat, viestit, koneen jäänteet, miehistön vammat ja satoja muita asioita. Johtopäätös oli yksiselitteinen. Matkustajakoneen tuhosi Buk-ilmatorjuntaohjus. Muut vaihtoehdot oli suljettu pois.

Onnettomuustutkinta pyrki selvittämään vain tuhon syyn. Syyllisten selvittäminen kuului rikostutkintaryhmä JIT:lle, joka teki omaa erillistä työtään. Rikostutkijat tarvitsivat enemmän näyttöä. Heidän piti kerätä todisteet, jotka pitävät oikeudessa.

SUOMALAISEN kallion kupeeseen rakennettiin puinen teline ohjusta varten. Buk-ohjus nostettiin roikkumaan telineeseen hihnojen varaan.

Testiä oli valmisteltu huolellisesti.

Lokakuussa 2015 rikostutkijat olivat tehneet työtään jo runsaan vuoden. Suomen yhteistyö Hollannin viranomaisten kanssa oli pysynyt pienen piirin salaisuutena. Virka-apupyyntöä hoiti keskusrikospoliisi. Hollannin syyttäjänvirastossa rikoksen tutkinnanjohtajana toimi Gerrit Thiry, kokenut poliisi, joka tunnettiin jo ennestään krp:ssa.

Nyt tutkinnassa tarvittiin myös Suomen puolustusvoimien apua. Hollannista oli pyydetty, että Suomi tekisi Buk-ohjuksella kontrolloidun koeräjäytyksen. Sitä, mitä kokeessa tapahtui, ei ole tätä ennen kerrottu julkisuudessa.

Telineessä roikkuneen ohjuksen ympärille rakennettiin puoliympyrän muotoinen aita alumiinilevyistä. Maahan tehtiin kaksi puoliympyrää ohjuksen molemmille puolille. Puoliympyrät jaoteltiin osioihin, jotka merkittiin toisella puolen numeroin ja toisella puolen aakkosin a:sta i:hin.

f65ad17f97dd48c9be2cfeb448f411e2.jpg

Suomen koeräjäytysessä Buk-ohjus räjäytettiin ja sen taisteluosan sirpaleet sinkoutuivat ympäröiviin merkittyihin esteisiin. (KUVA: JIT)

Ohjus räjäytettiin.

Sirpaleet sinkosivat ympärille asetettuihin esteisiin. Tapahtuma tallennettiin mittarein ja kameroin.

Rikostutkijoita kiinnosti erityisesti räjähdysjälki.

Itä-Ukrainasta kerätyt tuhannet koneenkappaleet oli jo viety tutkittaviksi ilmavoimien tukikohtaan Hollantiin. Kuukausien työn tuloksena niistä oli koottu uudelleen Boeing 777-200ER -koneen etuosa. Siinä näkyi, millaisen iskemäkuvion räjähdys oli jättänyt.

Suomessa tehty koeräjäytys antoi vertailukohteen. Ovatko jäljet samanlaisia?

Muun rikosteknisen tutkimuksen perusteella tutkintaryhmä tiesi jo, että konetta oli ammuttu 9M38-sarjan Buk-ohjuksella. Mutta senkin sarjan ohjuksia on erityyppisiä: uudempia ja vanhempia. Myös taisteluosia on erilaisia. Oikeudenkäynnissä pitäisi pystyä osoittamaan täsmällisesti molemmat.

Ohjuksen taisteluosan voi tunnistaa sirpaleista. Erityyppisissä taistelukärjissä on eri määrä esisirpaloituja metalliosia. Niitä on erimuotoisia ja -painoisia. Sen vuoksi toiset singahtavat räjähdyksessä lähemmäksi ja toiset kauemmaksi. Jää tunnistettava jälki.

Käytetty ase antaa näyttöä myös syyllisestä.

On tietyntyyppisen ohjuksen ja tietyntyyppisen taisteluosan yhdistelmä, jota Ukrainan asevoimilla ei ole. Silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi Venäjän asevoimat.

Koe Suomessa saattoi kertoa muutakin. Räjähdysjälki antaa näyttöä siitä, mistä suunnasta ja missä kulmassa ohjus tuli. Kohtauskulman perusteella voidaan laskea laukaisupaikka tai rajata se tietylle alueelle.

Rikostutkijoilla oli jo ennestään laukaisupaikasta paljon tietoa, esimerkiksi satelliittikuvia ja silminnäkijätodistuksia. Niiden mukaan ohjus laukaistiin pellolta Venäjän tukemien kapinallisten alueelta.

Suomen koeräjäytys saattoi vahvistaa todistusketjua.

Hollantilaiset tutkijat olivat tyytyväisiä kokeeseen. He palasivat kotiin ja jäivät odottamaan, että Suomi lähettää myöhemmin sirpaleita ja tietoja.

Alla oleva rikostutkintaryhmän julkaisema video havainnollistaa, mitä ohjuksen koeräjäytyksessä tapahtuu. Video ei kuitenkaan ole Suomen testistä.

b9ec80f0971a7e05e5ef1f909586042f20b057f6-logo.png

Video näyttää millainen koeräjäytys Buk-ohjuksella tehtiin
00:23 / 00:23

Kannattaisi varmaan linkittää tämä mielenkiintoinen uutinen myös tähän ketjuun. Saisi varmaan enempi näkyvyyttä ja lukijoita.

https://maanpuolustus.net/threads/malesialais-kone-ammuttu-alas-ukrainan-kriisialueella.3593/
 
Salaperäinen ”kuolemankauppias” eli kuin ruhtinas sota-ajan Helsingissä – Willi Daugs myi aseita niin natsi-Saksalle kuin sen vihollisille, sitten hän katosi jäljettömiin
HS kertoo Kulosaareen toisen maailmansodan alla muuttaneen kansainvälisen asekauppiaan tarinan.
Tilaajille
4e5ff8bc3e014efd9f09374cd13951fe.jpg

Yksi harvoista Daugsista säilyneistä kuvista on vanhasta oleskelulupahakemuksesta. (KUVA:KANSALLISARKISTO)
Lari Malmberg HS
Julkaistu: 15.7. 2:00 , Päivitetty: 15.7. 14:29



KELLO oli jo selvästi yli puolen yön, kun Helsingin Kulosaaressa osoitteessa Vilhonkuja 3 sijaitsevan huvilan pihalle ilmestyi pitkä ja melko laiha mies. Mies oli pukeutunut smokkiin.

Hän käveli tontin rajalta punatiilisen talon ovelle, avasi sen ja asteli rakennuksen työhuoneeseen. Työhuoneessa mies istuutui kirjoituspöydän ääreen ja tarttui täytekynään.

Saatuaan kirjoituksensa valmiiksi mies laski kynän ja tummanharmaan krokotiilinnahkakuoren suojaaman sveitsiläisvalmisteisen taskukellonsa pöydälle.

Oli huhtikuun 22. päivä vuonna 1939. Neljän kuukauden päästä Adolf Hitlerin johtama Saksa hyökkäisi Puolan Gdanskiin. Oli alkamassa maailmanpalo, joka tappaisi kymmeniä miljoonia ihmisiä ja tekisi Kulosaaressa asuvasta pitkästä ja melko laihasta miehestä satumaisen rikkaan.

Mutta nyt siihen oli vielä aikaa. Mies nousi ylös ja asteli keittiöön.

Hänellä oli hieman nälkä.

ULLANLINNAN Neitsytpolulla sijaitsee niin pieni punatiilinen kerrostalo, että sen pystyy ohittamaan 15 pitkällä askeleella. Heinäkuussa 2017 talon sisällä on pölyistä ja haisee.

Talo on rakennettu vuonna 1924 ja se on myynnissä. HS uutisoi asiasta torstaina. ”Miksi Helsingin paraatipaikalla on autio kerrostalo?” otsikko kysyi.

Talo on ollut vuosikymmeniä lähes tyhjillään, mutta vielä 1960-luvulla näillä käytävillä kaikuivat lasten kirkkaat äänet. Rakennus oli silloin Neuvostoliiton omistuksessa ja siinä toimi suomalais-venäläinen koulu.

Mutta suurvaltahistoria ei ala tästä.

Neitsytpolku 1A:n osakkeiden omistajatiedoista käy ilmi, että Neuvostoliitto takavarikoi toisen maailmansodan jälkeen tehdyn rauhansopimuksen nojalla talon osakkeita Willi Daugs -nimiseltä mieheltä.

Internetistä löytyvien vähäisten ja osin huonosti lähteytettyjen tietojen mukaan Daugs oli Helsingin Kulosaaren huvilakaupunkiin vuonna 1937 muuttanut upporikas saksalainen asekauppias, joka tunsi henkilökohtaisesti natsipuolueen korkeimpiin johtajiin lukeutuneen Hermann Göringin. Daugsin kerrotaan olleen asetehdas Tikkakosken pääomistaja ja paenneen sodan jälkeen Suomesta.

Hänen lopulliseksi määränpääkseen epäillään Etelä-Amerikkaa. Voiko tämä kaikki pitää paikkaansa?

7d1bb209142f48a7819e14efc464d784.jpg

Neitsytpolun kerrostalo on ollut autiona vuosia. Se kuului pitkään Venäjälle ja Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto takavarikoi talon osakkeita Willi Daugsilta. (KUVA: RIO GANDARA / HS)

WILLI DAUGS oli palkannut Gustaf Schreyn huvialuksensa perämieheksi kesäkuun alussa vuonna 1938. Mikäli Schrey lähes vuotta myöhemmin järjestetyissä poliisikuulusteluissa muisti päivän oikein, hän näki Daugsista tietoja utelevan amerikkalaismiehen kolmannen kerran kesäkuun 29. päivänä vuonna 1938.

Jo ensimmäinen kohtaaminen oli ollut kummallinen. Daugsin 220 hevosvoimaisella ”Deutsch-Diesel”-moottorilla varustettu alus oli silloin kiinnitettynä Helsingin Pohjois-Sataman laituriin Rauhankadun kohdalle. Amerikkalainen oli tullut huvialukselle ja alkanut kysellä murteellisella ruotsinkielellä tietoja aluksen omistajasta.

Toisella tapaamisella huvialukselle jälleen kutsumatta ilmestynyt amerikkalainen oli kädenpuristuksen yhteydessä ujuttanut Schreyn käteen 50 dollarin setelin.

Ja nyt, kesäkuun lopulla, mies oli tullut taas, jälleen sellaisella hetkellä, kun aluksen omistava Daugs ei itse ollut paikalla. Tällä kertaa mies ehdotti, että Schrey saapuisi vielä samana iltana hotelli Kämpin ravintolaan.

Ravintolassa mies esitteli itsensä nimellä Wind. Wind oli taas kovin kiinnostunut saamaan tietoja Daugsista. Schrey alkoi epäillä, että Wind oli Yhdysvaltojen konsulaatin palveluksessa.

Wind kertoi Schreylle, että Daugs oli toiminut rahoittajana kuuluisissa Yorkbrookin asekuljetuksissa. Kahtena edellisvuotena Suomesta oli kansainvälisen puuttumattomuussopimuksen vastaisesti kuljetettu sisällissotaa käyvään Espanjaan kolme aselastia S/S Yorkbrook -nimisellä aluksella.

Wind teki Schreylle pyynnön. Windin tietojen mukaan Suomeen oli pian saapumassa saksalainen aviopari, jonka sukunimi oli Kolbe tai Kölbe. Wind epäili, että pariskunta saattaisi vierailla Daugsin huvialuksella.

Jos niin kävisi, Wind toivoi, että perämiehenä aluksella toimiva Schrey kuvaisi Daugsin vieraat salaa. Windillä oli tätä tehtävää varten taskussaan puolikkaan tulitikkulaatikon suuruinen pienoiskamera, jonka hän oli aikeissa antaa Schreylle.

Windin mukaan Schrey tunnistaisi herra Kolben helposti siitä, että hänellä on kampurajalka.

DAUGSIA koskevien luotettavien tietojen löytäminen ei ole ihan helppoa. Historioitsijat eivät ole tarttuneet aiheeseen, eikä Helsingin kaupunginarkistosta löydy juuri muuta kuin Kulosaaren talon laajennussuunnitelman piirustukset.

Henkikirjoista selviää, että Daugs on muuttanut Kulosaareen vaimonsa Anna-Luisen kanssa. Ilmeisesti Daugsien ainoa lapsi kuoli jo 6-vuotiaana.

Useissa ulkomaalaisissa aseharrastajien lehdissä on julkaistu saksalaisen harrastelijahistorioitsija Michael Heidlerin Daugsia käsittelevä artikkeli. Siinä Heidler toistaa väitteen Daugsin ja Göringin tuttavuudesta. Daugsin elämän yksityiskohdat jäävät kuitenkin tässäkin artikkelissa suurelta osin mysteeriksi.

”Liian paljon asiakirjoja katosi toisen maailmansodan loppuvaiheilla. Ja suurin osa sodanjälkeisen Saksan sotilasasiakirjoista on edelleen salaisia”, Heidler valittelee sähköpostilla.

Mutta onpa suomalainen virkavalta ollut tarkkana! Käy ilmi, että suojelupoliisin nykyisiä tehtäviä sotien aikaan hoitanut valtiollinen poliisi Valpo on kiinnostunut talvisodan alla Daugsin toimista. Kansallisarkistosta löytyvässä 140-sivuisessa valtiollisen poliisin keräämässä Daugs-mapissa on muun muassa Daugsin liikkeitä kertaavia lyhyitä seurantaraportteja, Daugsin oleskelulupa- ja matkustuslupahakemuksia, Daugsin itse tekemä rikosilmoitus Kulosaaren huvilalla tapahtuneesta murrosta ja Daugsin entisen perämiehen Gustaf Schreyn kuulustelupöytäkirja, jossa Schrey kertoo muun muassa selittämättömäksi jääneistä, agenttitarinaa muistuttavista kohtaamisistaan amerikkalaisen Windin kanssa.

Julkisista asiakirjoista ja vanhoista lehtileikkeistä käy ilmi, että Daugsin elämän alkuvaiheet kytkeytyivät 1800- ja 1900-luvun taitteen suuriin mullistuksiin Euroopassa.

Daugs syntyi 3. syyskuuta vuonna 1893 Saksan keisarikunnassa Gollnown kaupungissa, vain 20 vuotta sen jälkeen, kun Preussin pääministeri Otto von Bismarck oli yhdistänyt Saksan ”raudalla ja verellä”. Kansallismieliset voimat jylläsivät Euroopassa ja jo 20 vuotta Daugsin syntymän jälkeen Eurooppa luisui ensimmäiseen maailmansotaan. Daugs itse värväytyi vapaaehtoisena armeijaan ja taisteli Hermann Göringin tavoin ilmavoimissa niin itä- kuin länsirintamallakin.

Sota oli kuitenkin Saksalle tappiollinen ja vuoden 1919 rauhanehdoissa maata nöyryytettiin. Kova kohtelu jätti katkeran jäljen erääseen toiseen vapaaehtoisena Saksan armeijaan ilmoittautuneeseen.

Neljä vuotta ennen Willi Daugsia syntynyt Adolf Hitler julkaisi kaksiosaisen teoksen nimeltä Mein Kampf 1920-luvun puolivälissä. Siinä hän nimesi juutalaisuuden ja bolsevismin arjalaisen rodun suurimmiksi uhkiksi ja julkisti unelmansa ”elintilan” hankkimisesta idästä.
 
9fc2528acdfe4807801267ac35357b97.png

Sota-ajan jälkeen lehdet käsittelivät Daugsia suorasukaisesti. (KUVA: HS:N ARKISTO JA KANSALLISARKISTO.)

WILLI DAUGS oli vieraillut Suomessa useasti aiemminkin, mutta laajempaan tietoisuuteen hänen nimensä nousi Suomessa vuonna 1938. Silloin Daugsista tuli Keski-Suomessa sijaitsevan kone- ja aseteollisuusyritys Tikkakosken pääomistaja.

Daugs oli perustanut ensimmäisen maailmansodan jälkeen asekauppaan erikoistuneen yrityksen ja alkanut kartuttaa omaisuuttaan. Suomeen hän oli tullut ensimmäistä kertaa huviretkelle jo 1920-luvulla, mutta pysyvämpi muutto oli tapahtunut vasta 1937.

Tikkakosken osakkeiden ostamisen jälkeen Daugsin rikastuminen jatkui vauhdilla, suurelta osin vuonna 1939 alkaneen toisen maailmansodan vuoksi.

Kansallisarkistosta löytyy everstiluutnantti Valdemar SpårenTukholman rikospoliisille vuonna 1940 antama lausunto, jonka mukaan Tikkakoski kehittyi uuden pääomistajan avulla yhtiönä nopeasti. Daugs teki Spåren mukaan suuria vientikauppoja tehtaan lukuun ja piti huolen siitä, että tehtaalla oli sodan puhjetessa käytettävänään riittävästi raaka-aineita, joiden avulla se pystyi ulkomaisista toimituksista riippumattomana toimittamaan aseita Suomen armeijalle.

Tikkakosken valmistamien tehokkaiden ja kevyiden Suomi-konepistoolien uskotaan vaikuttaneen siihen, että Suomi pystyi talvisodassa osin torjumaan resursseiltaan ylivoimaisen Neuvostoliiton hyökkäyksen.

Daugs hankki Suomen armeijalle aseita myös ulkomailta. Esimerkiksi vuoden 1939 syyskuussa, juuri ennen talvisodan puhkeamista, Daugs hankki puolustusministeriön pyynnöstä Suomen armeijalle 70 000 kivääriä Balkanin maista. Näistä ansioista marsalkka Carl Gustaf Mannerheim myönsi Daugsille Suomen valkoisen ruusun komentajamerkin.

Alkoi näyttää siltä, että Daugs oli kotiutumassa Suomeen. Vuonna 1941 hän omisti jo huvilan Kulosaaressa ja saaren Inkoossa. Sitten Daugs kiinnitti huomionsa Hämeenlinnassa sijaitsevaan Vanajanlinnaan.

Vanajanlinnan tiluksilla oli huomattava ayrshire-karjan siitoskeskus ja Daugs oli sattunut jo nuoruudessaan kiinnostumaan ensiluokkaisen lypsykarjan jalostamisesta. Tai niin hän ainakin kirjoitti valtioneuvostolle huhtikuun 15. päivänä vuonna 1941 hakiessaan lupaa ostaa suuri maa-alue ulkomaalaisuudestaan huolimatta.

Tietokirjailija Eino Leinon Vanajanlinnan historiaa käsittelevässä teoksessa kerrotaan, että kiinteistökaupan jälkeen kartanossa alkoi vierailla huomattavan paljon saksalaisia upseereita. Pian sisääntuloporttia rajaavien pylväiden päällä komeilevat arkkitehti Sigurd Frosteruksen suunnittelemat kivipallot saivat tehdä tilaa saksalaishenkisille kotka-tunnuksille.

KULOSAARESSA tihuttaa vettä. Tuossa jykevän rautaportin takana sijaitsevassa punatiilisessä rakennuksessa Saksan keisarikunnassa vuonna 1893 syntynyt Willi Daugs asui 1930- ja 1940-luvuilla.

Valtiollisen poliisin Daugs-kansiosta löytyy paperi, johon on lyijykynällä kirjoitettu tiedot Daugsin ulkomaanmatkoista. Merkintöjä on kymmeniä, mutta ne loppuvat yhtä äkillisesti kuin ovat alkaneetkin.

Viimeinen merkintä on kesäkuun 27. päivältä vuonna 1944. Silloin Daugs on matkustanut Turun kautta Tukholmaan. Kansalliskirjaston mikrofilmikokoelmasta löytyy vuoden 1944 heinäkuun 20. päivänä julkaistu Kauppalehden numero, jossa kerrotaan, että Daugs on ”livistänyt” Suomesta.

Noina aikoina Eurooppa oli kaaoksessa. Vain muutamaa viikkoa aiemmin liittoutuneet olivat tehneet onnistuneen maihinnousun Ranskan Normandiassa. Pian tämän jälkeen Neuvostoliiton suurhyökkäys oli yllättänyt suomalaiset Karjalan kannaksella. Oli jo selvää, että Saksa ja sen kanssa liittoutunut Suomi häviäisivät sodan.

On mahdollista, että Daugsin lähtö liittyy juuri tähän. Ehkä hän ymmärsi, miten saksalaisia ja saksalaissyntyisiä kohdeltaisiin Suomessa sodan jälkeen.

Päätös ei varmasti ole ollut helppo. Tasavallan presidentti Risto Ryti oli juuri myöntänyt Daugsille Suomen kansalaisuuden. Daugs joutui myös jättämään taakseen paljon omaisuutta, vaikka onnistuikin erilaisilla kekseliäillä – tai hämärillä – keinoilla saamaan varallisuutta mukaansa.

Rauhanehdoissa Daugsin pelot kävivät toteen. Neuvostoliitto otti haltuunsa Suomeen jääneen saksalaisomaisuuden. Daugs menetti Neuvostoliitolle Tikkakosken osakkeiden lisäksi muun muassa Kulosaaren ja Neitsytpolun kiinteistönsä.

6ea2fa1b8cf84287ad559dc1658b024c.jpg

Entinen Vilhonkuja 3 eli nykyinen Sjöströmintie 5 on Venäjän omistuksessa. (KUVA: JONNE HEINONEN / HS)

ONKO ihminen se, joka hän sanoo olevansa vai se, joka hän muiden kuvailuissa on? Jälkikäteen kokonaiskuvaa on usein vaikea muodostaa, koska arkistoituna elämä typistyy numeroiksi ja hajoaa subjektiivisiksi havainnoiksi.

Aseet vaikenivat Euroopassa, kun Saksa antautui toukokuun 8. päivänä vuonna 1945. Tuhojen mittakaava ymmärrettiin kuitenkin vasta vuosia myöhemmin. Rikkiammutuista perheistä ei enää koskaan tullut kokonaisia, keskitysleireillä toteutettu joukkomurha poltti ohi katsoneeseen ihmiskuntaan ikuisen häpeän.

Sodan jälkeen Willi Daugsia käsiteltiin suomalaisessa lehdistössä suorasukaisesti. Daugsia kutsuttiin muun muassa kuolemankauppiaaksi, asehuijariksi ja Pohjolan Zaharoffiksi. Basil Zaharoff oli ensimmäisen maailmansodan alla rikastunut pahamaineisen moraaliton turkinkreikkalainen asekauppias.

Lehtitietojen perusteella Daugsia epäiltiin myös natsiksi, mutta vuonna 1948 ruotsalaislehti Dagens Nyheterissä ilmestyneessä artikkelissa Ruotsiin väliaikaisesti asettunut Daugs kieltää huhujen paikkansapitävyyden jyrkästi. Itseasiassa, Daugs kertoo, hänen 1930-luvulla tapahtunut lähtönsä Saksasta johtui nimenomaan siitä, että hän pakeni salaista poliisia Gestapoa. Daugs mainitsee haastattelussa saaneensa ”selkäänsä” natseilta vaalikokouksessa jo 1930-luvun alkupuolella.

Sodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa natsiksi julistautuminen olisikin tietenkin ollut hyvin poikkeuksellista, mutta Daugsin väitteille on löydettävissä uskottavia aihetodisteita. Kun monessa mukana olleen Daugsin liiketoimien laillisuutta tarkasteltiin 1940-luvun lopulla Tukholman raastuvanoikeudessa, kuultavaksi kutsuttu puolustusministeriön hallitusneuvos Heikki Aarnio kertoi, että Daugs oli jo Suomessa oleilunsa aikana tuonut usein esiin Saksan hallitusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Aarnio kertoi olleensa usein pakotettu rauhoittelemaan Daugsia, koska tämä kiihtyi aiheesta niin helposti. Historioitsija Lars Westerlundhuomauttaa puhelinhaastattelussa, että Daugsin pakomatka saattoikin liittyä myös pelkoon siitä, että natsi-Saksa olisi kaapannut vallan Suomessa.

Dagens Nyheterissä ilmestyneessä artikkelissa Daugs pitää häntä koskevia monenkirjavia huhuja ilkeämielisinä ja epäilee niiden johtuvan hänen rikkaudestaan. Hermann Göringin Daugs sanoo tavanneensa vain ohimennen ennen sotaa.

”Liiketoimissani tai poliittisissa näkemyksissäni ei ole mitään salailemista. Aika on antanut jo ja tulee antaman minulle oikeutta”, Daugs sanoo.

JÄLKIKÄTEEN esiin tulleet tiedot Daugsin liiketoimista antavat kuitenkin vaikutelman, jonka mukaan kaupalliset tavoitteet olivat lopulta Daugsille poliittisia tai moraalisia periaatteita tärkeämpiä. Vaikuttaa siltä, että Daugs kartutti toisen maailmansodan aikana varallisuuttaan myymällä aseita useille sodan osapuolille. Hän kävi avointa asekauppaa natsi-Saksan kanssa, mutta rikastui myös ruotsalaisyrityksen kautta Norjan ja Tanskan vastarintaliikkeille myydyillä aseilla.

Jyväskylän yliopistossa hyväksytyn Suomi-konepistoolia käsitelleen historian pro gradu -työn mukaan puolustusvoimat esti Daugsin yrityksen myydä aseita vuonna 1941 Kreikalle, koska Kreikka olisi käyttänyt aseita Saksan liittolaismaa Italiaa vastaan. Daugs itse kertoo Dagens Nyheterin artikkelissa välittäneensä elämänsä aikana aseita myös Tshekkoslovakiaan, Puolaan, Unkariin, Bulgariaan, Baltian maihin ja Englannin toimeksiannosta Kiinaan.

Sen sijaan Suomesta Espanjaan lähteneitä Yorkbrookin asekuljetuksia Daugs kielsi rahoittaneensa. Jos niin olisi kuitenkin todellisuudessa tapahtunut, Daugs olisi aseistanut myös Espanjan tasavaltalaisia, jotka taistelivat Saksan tukemia kenraali Francisco Francon kansallismielisiä vastaan.

1940-LUVUN lopulla Daugs lähti tuntemattomaksi jääneestä syystä Ruotsista. Hänen huhuttiin olevan milloin Chilessä, milloin Yhdysvalloissa ja milloin Hollannissa, mutta ainakin vielä 1950-luvun alussa Daugs oleskeli todistettavasti Espanjan Oviedossa.

Oviedoon Daugsin jäljet kuitenkin päättyvät. 1950-luvulla hän katoaa näkyvistämme. Uusia asiakirjoja ei enää löydy ja sanomalehdet ovat jo siirtyneet muihin aiheisiin.

Kuka oli amerikkalainen Wind, joka niin kovasti halusi tietoja Daugsista ja hänen kampurajalkaisesta vieraastaan? Entä kuka oli Daugs?

Tuuli havisuttaa Daugsin entisen kotitalon päälle kurottautuvan suuren vaahteran sateen kastelemia lehtiä. Taivas Kulosaaren yläpuolella on harmaa.

On hyvin hiljaista.
 
Puolen vuoden kiristämisen ja ahdistelun jälkeen Anna antoi periksi – näin Suomesta oleskelulupaa havitellut mies pakotti nuoren tytön avioliittoon
Oikeusministeriön mukaan pakkoavioliitot ovat yleistyneet Suomessa, mutta lainsäädäntö laahaa perässä.
Tilaajille
Susanna Reinboth HS
Julkaistu: 30.10. 2:00 , Päivitetty: 30.10. 6:09



”TAHDOTKO sinä, Anna...”

Anna muistaa pitkän hiljaisuuden. Hän mietti, uskaltaisiko vastata kieltävästi. Mitä tapahtuisi, jos hän vastaisi ei? Tappaisiko mies itsensä? Miten hän itse pääsisi vieraasta kaupungista kotiin ilman rahaa?

Annasta tuntui, että sielu irtosi ruumiista. Hän kuuli oman äänensä vastaavan hiljaa: ”Kyllä.”

Annan kohtalo ei ole Suomessa ainutlaatuinen. Oikeustieteen tohtoriVirve Toivonen Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista arvioi oikeusministeriön selvityksessä, että Suomessa on kymmeniä ihmisiä pakkoavioliitossa. Tarkkoja määriä ei osaa arvioida kukaan.

Toivosen mukaan ilmiö kasvaa todennäköisesti lähitulevaisuudessa.

PAKKOAVIOLIITOT ovat usein lapsiavioliittoja eli vähintään toinen puolisoista on alaikäinen. Suomessa solmittiin vuonna 2015 yhteensä 22 avioliittoa, joissa toinen osapuoli oli alaikäinen. Yli puolessa näistä tapauksista toinen puolisoista asui muualla kuin Suomessa.

Pakko tulee usein perheestä tai muusta lähipiiristä, toisin kuin Annan tapauksessa. Toivonen huomauttaakin, että lapsen kuulematta jättäminen on ongelma erityisesti pakkoavioliiton näkökulmasta.

”Toisinaan lasta on suojeltava myös tämän vanhemmilta ja muilta läheisiltä. Siksi lapselle on turvattava mahdollisuus tulla kuulluksi myös yksin, ilman vanhempiaan tai muita sukulaisiaan”, Toivonen toteaa.

Kaikkia pakkoavioliittoja ei ole solmittu Suomessa. Vastaanottokeskuksiin saapuu toisinaan aviopareja, joissa ainakin toinen puolisoista on alaikäinen. Puolisoilla saattaa olla iso ikäero.

Anna oli täyttänyt 18 vuotta neljä päivää ennen kuin hän seisoi koululaukkunsa kanssa mustassa nahkatakissa ja farkuissa eteläsuomalaisen kaupungin maistraatissa. Hänen vierellään oli 32-vuotias mies, joka oli puolen vuoden ajan ahdistellut ja kiristänyt häntä naimisiin.

MIEHEEN Anna oli tutustunut kesätyöpaikassaan. Mies oli kotoisin toisesta aasialaisesta maasta kuin vuosia Suomessa asunut Anna.

Mies oli halunnut ystävystyä, eikä Annalla ollut mitään ystävyyttä vastaan. Mies oli kuitenkin tunkeileva, ja hänen käytöksensä alkoi pian tuntua ahdistavalta. Hän lähetteli jatkuvasti tekstareita ja esitti vaatimuksia.

Anna uskoi, että mies kyllä ymmärtäisi vihjeen, jos hän lakkaa vastaamasta. Mies kuitenkin ilmestyi yhä uudelleen Annan eteen.

Mies alkoi vaatia, että Anna menisi naimisiin hänen kanssaan, jotta hän saisi oleskeluluvan Suomeen. Anna kieltäytyi. Mies rukoili, uhkaili ja kiristi. Välillä hän kutsui Annaa enkelikseen, joskus taas uhkasi tulla tekemään itsemurhan Annan kodin pihalle.

Anna pelkäsi, että isä saisi tietää miehestä. Isä oli ankara. Tytär ei saanut liikkua iltaisin ulkona, ja kännykän viestitkin isä tarkasti.

”Olin niin nuori ja tyhmä!”

MIEHEN UHKAILUT itsemurhasta mursivat lopulta Annan. Hän ei halunnut kenenkään kuolevan.

Anna kävi miehen kanssa allekirjoittamassa paperin. Anna kuvitteli menneensä naimisiin, mutta mies selitti, että se oli vasta avioliiton esteiden tutkinta.

Anna ehti jo kuvitella, että hän selvisi tilanteesta säikähdyksellä. Eräänä aamuna mies oli kuitenkin noin kymmenen kaverinsa kanssa koulun pihalla häntä vastassa. Seurueessa oli myös suomalainen nainen.

Autossa Annalle selvisi, että nyt häntä oltiin naittamassa. Hän itki koko viidenkymmenen kilometrin matkan toiseen kaupunkiin. Maistraatissa hän sulkeutui vessaan itkemään. Muut koputtelivat vessan oveen, koska varattu vihkimisaika uhkasi mennä ohitse.

VIHKIJÄ huomasi, että tilanteessa oli jotain outoa.

”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän kysyi. Anna ei saanut sanottua totuutta vaan hoputti, että mennään nyt vain eteenpäin.

”Olin niin tyhmä! Olin niin nuori ja tyhmä!” Anna huudahtaa nyt kyynelten valuessa.

Anna ei koskaan asunut miehen kanssa yhdessä. Kaksi kuukautta vihkimisen jälkeen Anna pani käräjäoikeudessa vireille hakemuksen avioliiton mitätöimisestä.

Anna vetosi siihen, ettei vihkiminen tapahtunut vapaaehtoisesti eikä hän omasta vapaasta tahdostaan vastannut myöntävästi vihkijän kysymykseen. Hän vetosi myös siihen, että hän oli alaikäinen avioliiton esteiden tutkimisen aikaan.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

OIKEUDEN mukaan hakemus ei perustunut lakiin. Avioliittolain mukaan avioliitto on pätevä, kun lain edellytykset täyttyvät. Kihlakumppaneiden pitää olla samanaikaisesti läsnä vihkitoimituksessa, ja kummankin pitää erikseen vastata myöntävästi kysymykseen siitä, tahtooko mennä avioliittoon toisen kanssa.

18 vuoden ikäraja koskee vain avioliittoa, mutta avioliiton esteiden tutkimiselle ei ole asetettu alarajaa, oikeus huomautti.

Anna valitti hovioikeuteen. Kun päätös ei muuttunut, Anna joutui hakemaan avioeroa.

Annalle olisi ollut tärkeää, että avioliitto olisi mitätöity. Avioero ei ole sama asia.

MYÖS OIKEUSMINISTERIÖN selvityksen mukaan pakkoavioliiton mitätöimisellä voi olla merkitystä uhrin kannalta.

Suomea sitova Istanbulin sopimus eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä edellyttää, että pakottamalla solmitut avioliitot pitäisi voida ”mitätöidä, kumota tai purkaa aiheuttamatta uhreille kohtuutonta taloudellista tai hallinnollista taakkaa”.

Suomessa mahdollisuutta pakkoavioliiton mitätöintiin ei ole pidetty tarpeellisena, koska avioeron saaminen on yksinkertaista, asiaa selvittänyt Virve Toivonen toteaa.

Toivonen kuitenkin muistuttaa mitätöinnin symbolisesta merkityksestä: mitätöinnin jälkeen pakolla solmittua avioliittoa ei ole koskaan ollut olemassa.

”Uhrin näkökulmasta voi olla tärkeää, ettei julkinen valta tunnusta pakolla solmittua liittoa ja että uhrin status on jatkossa naimaton, ei eronnut”, Toivonen huomauttaa.

ANNAN kokemuksista on nyt kulunut lähes kymmenen vuotta. Vaikka hän on halunnut unohtaa tapahtumat, ne palaavat välillä hänen mieleensä painajaisina.

Miestä Anna ei edes halua ajatella. Hän uskoo, että karman laki huolehtii miehestä.

”Joku päivä hän saa sitä, mitä on tehnyt toiselle. Ehkä on jo saanut.”

Pakkoavioliitot näkyvät Suomessa yhä selvemmin
PAKKOAVIOLIITOT näkyvät yhä selvemmin niin viranomaisten kuin kansalaisjärjestöjen työssä. Ilmiön lisääntymisen taustalla on maahanmuuttajien määrän kasvaminen.

Näin todetaan oikeustieteen tohtori Virve Toivosen laatimassa oikeusministeriön selvitysmuistiossa.

Jotkut haastatellut kertoivat törmäävänsä pakkoavioliittoihin muutamia kertoja vuodessa, mutta osa puhui joistakin kymmenistä kerroista. Haastatellut uskoivat, että näkyvillä on vasta jäävuoren huippu.

Pakkoavioliitto näyttää koskevan ennen kaikkea nuoria naisia ja tyttöjä. Ilmiö liittyy läheisesti lapsiavioliittoihin eli vähintään toinen puolisoista – yleensä nainen – on alaikäinen.

ILMIÖ näkyy myös kouluissa ja lastensuojelussa. Koulussa tyttö saattaa kertoa pakkoavioliiton uhasta opettajalle tai terveydenhoitajalle.

Pääkaupunkiseudulla tyttöjä on hakeutunut itse lastensuojelun asiakkaiksi, koska he ovat pelänneet pakkoavioliittoa. Lastensuojelun tiedossa on myös tapauksia, joissa tyttö on antanut liitolle ainakin jonkinlaisen suostumuksen.

Toivonen huomauttaa, että pakko- ja lapsiavioliitoilla on tyypillisesti yhteys kulttuurisiin tekijöihin ja kunniakysymykseen.

”Kantasuomalaisia pakkoavioliiton uhreja haastatellut eivät olleet kohdanneet, vaikka ei olekaan täysin mahdotonta, että määrätynlaista pakottamista tapahtuisi myös omien vähemmistöjemme keskuudessa”, Toivonen arvioi.

PAKKOAVIOLIITON taustalla saattaa olla esimerkiksi oleskeluluvan saaminen. Pahimmillaan kyse on ihmiskaupasta.

Tyypillisin tilanne Suomessa näyttää olevan se, että Suomessa asuva maahanmuuttajataustainen tyttö naitetaan ulkomailla asuvan miehen kanssa. Kyse voi olla kahden nuoren välisestä avioliitosta, mutta joskus puolisoiden ikäero on suuri.

Pakottaminen voi olla fyysistä, henkistä, hengellistä, taloudellista tai kaikkia yhdessä. Usein uhriin kohdistunut painostus on kollektiivista.

”Kyse on siitä, että avioliitosta kieltäytymisestä seuraa koko lähiyhteisön viha tai hylkääminen”, Toivonen kuvaa.

PAINOSTUKSEN ja uhan kollektiivisuus ja moninaisuus vaikuttaa siihen, ettei asia etene rikosprosessissa. Mahdollisuuksia näyttää olevan vain silloin, jos pakkoon liittyy fyysistä väkivaltaa.

Toivonen huomauttaa, että Euroopan neuvoston sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä velvoittaa jäsenmaat säätämään avioliittoon pakottamisen rangaistavaksi. Suomi ei ole sitä erikseen kriminalisoinut, toisin kuin esimerkiksi Norja, Tanska ja Ruotsi.

Suomessa pakkoavioliitosta voi tulla tuomituksi esimerkiksi ihmiskauppana tai pakottamisena.

Useimmat haastatellut kannattivat erillistä kriminalisointia. He perustelivat sitä lainsäädännön selkeydellä: kriminalisointi viestisi selvästi, ettei Suomi hyväksy avioliittoon pakottamista.


Annan nimi on muutettu.
 
Artemis Kelosaari
Julkaistu: 16.11. 2:00 , Päivitetty: 16.11. 6:16



VUONNA 1050 saapui Kokemäenjokea pitkin Nokialle 2 000 miehen suuruinen viikinkiarmeija lohikäärmeveneillä ja uiskoilla, jotka oli varustettu purjein ja airoin.

Retkikuntaa johti jaarli Freygeirr, joka aikoi ryöstää Nokian suuret turkisvarastot ja alistaa Hämeen seudun maksamaan veroja Ruotsin kuninkaalle. Urheat hämäläiset kuitenkin pitivät sitkeästi puoliaan. Hyökkääjien joukot joutuivat hajaantumaan ja pakenemaan jokia pitkin etelään.

Varapäälliköt Egill ja Brúsi johtivat toista haaraa, mutta Egill kaatui hämäläisten keihäästä nautittuaan kärpässienijuomaa. Brúsi sai vaivoin johdettua joukkonsa lukuisten jokireittien kautta kotiin, joskin ilman suuria turkissaaliita. Freygeirr haavoittui ja kuoli päästyään Saarenmaalle asti.

TÄHÄN jännittävään kertomukseen on moni saattanut törmätä internetissä tai joissain muissa populaarihistoriallisissa yhteyksissä. Se on tarina pienen ja sisukkaan kansamme hohdokkaasta menneisyydestä, todiste siitä, että talvisodan henki on suorastaan geeneissämme.


Tosin ehkä joku historiaan perehtynyt on tullut ajatelleeksi, että kertomus on kovin yksityiskohtainen siihen nähden, että se kertoo noin tuhannen vuoden takaisista tapahtumista. Suomen viikinkiaika noin vuosina 800–1050 luetaan vielä myöhempään rautakauteen, siis esihistoriaan. Niin kaukaa ei Suomesta tunneta lainkaan kirjallisia lähteitä.

Kuinka paljon Freygeirrin, Brúsin ja Egillin seikkailulla siis oikeastaan on historiallista pohjaa?

Todisteena yksi riimukivi
VIIKINKIEN vuoden 1050 Hämeen-sotaretken nosti suuren yleisön tietoisuuteen alun perin Helsingin Sanomat 18. marraskuuta 2001 otsikolla Häpeällinen retki Hämeeseen. Kirjoituksen lopussa kuvauksen viikinkien retken kulusta kerrotaan perustuvan ”filosofian tohtori, historioitsija Erkka Maulan haastatteluun ja hänen näytelmäänsä Teponlinna”.

Maula (1935–2013) oli monipuolisesti lukenut humanisti ja dosentti. Hänen erikoisalansa oli antiikin sivistyskansojen tiede, ei Suomen muinaishistoria. Teponlinna on lennokas kuvaelma hämäläisten ja viikinkien yhteenotosta. Maula kirjoitti sen esitettäväksi kesäteatterinäytelmänä Hämeenlinnan Alvettulassa.

Arkeologi Ilari Aalto tarttui sotaretkiväitteisiin blogissaan kesäkuussa 2013. Koko värikäs tarina perustuu hänen mukaansa yhteen ainoaan riimukiveen, joka sijaitsee Keski-Ruotsin Gävlessä. Kivi on ajoitettu 1000-luvulle, ja sen teksti kuuluu suomennettuna kokonaisuudessaan:

”Brúsi antoi pystyttää tämän kiven veljensä Egillin muistolle. Ja hän kuoli Hämeessä [Tafeistaland], missä Brúsi johti maan ledung-armeijaa hänen jälkeensä. Hän matkasi Freygeirrin kanssa. Jumala ja Jumalan Äiti auttakoot hänen sieluaan. Muistomerkin tekivät Sveinn ja Ásmundr.”

TOISIN sanoen Freygeirr, Brúsi ja Egill ovat olleet olemassa ja tehneet sotaretken nykyisen Suomen alueelle, ja 2 000 miestä on juuri ja juuri realismin rajoissa pysyttelevä arvio retkikunnan koosta.

Arkeologi Sami Ranisen mukaan ledung-armeijan koko vaihteli muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen mieheen. Kyseessä oli muinaispohjoismainen, useiden tutkijoiden mukaan jo viikinkiajalla käytössä ollut sodankäynnin järjestelmä, jossa tietyn alueen oli varustettava purjehduskautena laiva sotajoukkoineen kuninkaan käyttöön. Viikinkiaikana Skandinaviaa leimasivat paikallisten päälliköiden ja hallintoa keskittämään pyrkineiden kuninkaiden väliset ristiriidat.

Tuhatpäisistä viikinkisotajoukoista on tietoja Länsi-Euroopan viikinkisotien ajoilta, mutta on kyseenalaista, olisiko pohjoisella Itämerellä tehty ryöstöretkeä niin suurella joukolla. Ruotsalainen riimututkija Henrik Williams on todennut, että riimukiven tekstin ”lank lans” voidaan tulkita ledung-armeijan sijaan myös ”pitkäksi keihääksi”. Tämä tarkoittaisi sitä, että Egill ja Brúsi olisivat olleet jonkinlaisia lipunkantajia.

”Niin tai näin, sekä ledung-päällikkyys että lipunkantajuus sekä myös riimukiven pystyttäminen ja sellaisessa muistetuksi tuleminen viittaavat siihen, että Brúsi ja Egill olivat suhteellisen korkeastatuksisia ja oletettavasti nuorehkoja miehiä – paikallisyhteisöjä dominoivan aristokratian tai suurtalonpoikaiston jäseniä”, Raninen sanoo.

Kauppaa ja konflikteja
RAUTAKAUDELLA Suomi oli jokseenkin mielenkiinnotonta aluetta viikinkien kannalta, kirjoittavat Raninen ja Anna Wessman teoksessaMuinaisuutemme jäljet (Gaudeamus 2015).

Viikinkiretkien olennaisin tarkoitus oli kerätä varallisuutta kuninkaille ja päälliköille, ja niinpä viikingit etsivät ryöstöretkillään ennen muuta hopeaa ja orjia.

Hopeaa oli Suomessa suhteellisen niukasti, eivätkä harvaan asutut alueet olleet otollisia orjajahdille. Merkittäviä viikinkiajan kauppapaikkojakaan ei Suomesta varmasti tiedetä kuin yksi, Hiittinen etelärannikolla.

”Suomessa ei ollut kaupunkien eikä luostareiden kaltaisia suuria irtaimen varallisuuden keskittymiä, eikä kreivejä tai piispoja, joita saattoi vangita ja kiristää tähtitieteelliset lunnaat”, Raninen toteaa.

”Oli Suomessakin jotain anastettavaa, mutta viikinkilaivojen ulottuvilla oli suurempiakin saaliita.”

RAUTAKAUTISTEN aselöytöjen perusteella Suomessa asui sotimaan varautunutta ja sotaa käynyttä väkeä.

Huomattavasti vaikeampaa on kuitenkin todistaa, keitä vastaan aseita käytettiin ja mistä syystä. Sama pätee linnavuoriin, ryöstö- ja hävityssotia vastaan rakennettuihin hätäisiin puolustusvarustuksiin. Niiden määrä tosin lisääntyy juuri viikinkiajalla.

Mitään nykyisenkaltaista kansallisvaltiota ei ollut, vaan Suomen alueella asui sekalaisia sukuja, heimoja ja muita yhteisöjä, joilla oli varmasti konflikteja myös toistensa kanssa.

Lisäksi aikakautta tutkinut kielitieteilijä Johan Schalin huomauttaa, että yhtä lailla suomalaiset saattoivat käydä ryöstelemässä Skandinavian puolella.

”Heimot ryöstelivät ja kävivät kauppaa vuoroin vieraissa. Sotatekniikassa tuskin oli suuria tasoeroja, suomalaiset ja hämäläiset olivat omaksuneet samat taidot ja välineet kuin muut Itämeren kansat merovingiajalla.”

SKANDINAAVIEN ja suomalaisten välit eivät olleet ilman muuta huonot, vaan kauppaa käytiin paljon myös rauhanomaisesti.

Merkityksellisintä Suomessa oli nimenomaan turkiskauppa. Raninen kuitenkin pitää epätodennäköisenä, että kokonainen ledung-armeija olisi tunkeutunut kauas sisämaahan turkisten perässä.

”Vaikka oletettaisiinkin, että Ruotsin kuningas olisi siunannut ledung-armeijansa käytön tällaiseen turkiskauppaa häiritsevään sotaretkeen, niin ledung-retki oli kesäretki – ja kesäkaudellahan ne nokialaisten turkikset olivat todennäköisesti matkalla saariston ja rannikon kauppapaikoille, sellaisille kuin Hiittisten Kyrksundet.”

Lisäksi Kokemäenjoki oli koskien takia lähes kulkukelvoton väylä merelle suunnitelluille viikinkiuiskoille. Usein puhutaan, että viikinkialuksia olisi kiskottu maakannasten tai koskien ohi, mutta isojen sotalaivojen tapauksessa se oli helpommin sanottu kuin tehty eikä missään nimessä otollista sotaretken nopean etenemisen kannalta.

”Eihän se mahdotonta ole, mutta spekulaation uskottavuutta syö moni seikka eikä sillä ole mitään konkreettista pohjaa”, Raninen lataa.

Toki viikinkiaika oli ekspansion, valtapiirin laajentumisen, aikaa sekä Skandinaviassa että Suomen alueella – siinä missä viikingit keskittyivät merten yli purjehtimiseen, suomalaiset ja saamelaiset levittäytyivät pohjoisen erämaille. Näin ollen on mahdollisuuksien rajoissa, että ruotsalaiset hallitsijat olisivat halunneet kerätä veroja Hämeestä.

Toisaalta sekään ei ole varmaa, tarkoittiko riimukiven ”Tafaistaland” edes Hämettä vai pelkästään seutua, jolla viikingit olisivat törmänneet hämäläisiin. Tällöin Freygeirr tovereineen olisikin voinut seikkailla Kokemäenjoen suulla Satakunnassa – tai etelärannikolla esimerkiksi Halikossa tai Pikkalassa.

Loitsuja ja magiaa
EGILLIN muistoksi pystytetty riimukivi ei ole ainoa kirjallinen viittaus viikinkien retkiin nykyisen Suomen alueelle. Toiseen, nykyisin jo tuhoutuneeseen riimukiveen oli kaiverrettu: ”Björn ja Igulfrid pystyttivät tämän kiven poikansa Otryggin muistolle. Hänet surmattiin Suomessa.”

Lisäksi keskiaikaisissa islantilaisissa saagoissa mainitaan pariin otteeseen skandinaavien konfliktit suomalaisten (finnar, finnlendingar) kanssa.

Varsinkin saagoihin sisältyviä sitaatteja skaldien eli runonlaulajien runoista pidetään melko luotettavina lähteinä, sillä niitä on runomitan takia vaikea muuttaa ja skaldit opettelivat ne yleensä ulkoa.

Esimerkiksi 1100–1200-luvuille ajoittuva Olavi Pyhän saaga kuvaa Norjan ensimmäisen kristityn kuninkaan urotöitä 1000-luvulla. Olavi viikinkeineen purjehtii Suomen (Finland) rannikolle ja jatkaa ryöstöretkelle sisämaahan.

Herdaler-nimisessä laaksossa kuitenkin heidät yllätetään: suomalaiset hyökkäävät metsistä, ”kaikista ilmansuunnista”, ja Olavi menettää monta miestä vetäytyessään. Suomalaiset ahdistavat viikinkejä pitkin rannikkoa ja jopa noituvat huonon sään näiden päälle.

Johan Schalin analysoi sekä riimukiviä että saagoja teoksessa Fibula, Fabula, Fact – the Viking Age in Finland ( SKS 2014). Hän kertoo, että paikannimi ”Herdaler” on toisinaan yhdistetty Inkoon Hirdaliin, mutta suhtautuu tähän skeptisesti. Hänen mukaansa etymologisesti todennäköisempää on, että viikingit olisivat nousseet maihin nykyisen Karjaan rannikolla. Maantieteellisesti saagan kuvaama seutu tuo puolestaan mieleen läheisen Pohjanpitäjänlahden.

”Olavi Pyhän saagan ryöstöretkeä on vaikea maantieteellisesti siirtää pohjoiseen”, Schalin huomauttaa. ”Lisäksi islantilaisissa saagoissa ei ole ensi käden tietoa Suomesta, ja käsitys suomalaisista sekoittuu käsitykseen saamelaisista. Se on vaikuttanut teemaan, miten suomalaiset käyttävät loitsuja ja magiaa puolustautuessaan. Todellisuudessa Varsinais-Suomen kulttuuri oli hyvin paljon Uplannin tapainen.”

Ei tiedetä, liittyvätkö Freygeirrin retki – mikä sen päämäärä olikin – ja Olavi Pyhän retket toisiinsa. Ainakin Brúsi ja Egill olivat riimukivestä päätellen kristittyjä. Olavi Pyhä vaikutti aivan 1000-luvun alussa, ja riimukivi on pystytetty noin vuonna 1050; Sami Raninen kuitenkin toteaa riimukivien tarkan ajoittamisen olevan vaikeaa. Johan Schalinin mukaan taas kristinuskoon kääntyneet skandinaavikuninkaat ryhtyivät hyökkäilemään yhä aggressiivisemmin suomalaisia pakanoita vastaan juuri 1050-luvulla, kun katolisen ja ortodoksisen kirkon välit olivat katkenneet. Toisaalta kristillisellä kirkolla oli jo tuohon aikaan vahva asema ainakin Suomen lounaisrannikolla.

”Jos 1000-luvun riimukivessä lukee, että joku ’kaatui Suomessa’, niin ei ole alkuunkaan varmaa, miksi hän oli Suomessa, kenen puolella ja ketä vastaan”, Schalin sanoo.

Varsinaiset kirkon organisoimat ristiretket Suomeen alkoivat kuitenkin vasta sata vuotta myöhemmin, 1100-luvulla.

Sotatantereita vai hautoja?
ERKKA MAULA ei ole enää keskuudessamme kertomassa Teponlinna-näytelmän synnystä. Hänen leskensä, kuvataiteilija Eeva-Maija Maula, sanoo näytelmän syntyneen tosiasioiden pohjalta – maantieteen, historian ja aselöytöjen. Näitä kaikkia eritellään myös näytelmän käsikirjoituksen loppuliitteessä, ja muun muassa Gävlen riimukivi sekä skaldirunot mainitaan.

”Meillä oli hirveä nälkä saada faktoja pohjaksi ja saada aikaan hyvä tarina siitä, mitä olisi voinut tapahtua”, hän muistelee. ”Ihmiset ovat vähän sellaisia, että jos niille tarjoaa pelkkää faktaa, ne alkavat jo otsikon kohdalla haukottelemaan.”

Teponlinnan jälkisanoissa Erkka Maula määrittää työnsä ”historiafiktioksi”. Myös Eeva-Maija Maula korostaa näytelmän olevan fiktiota, taiteilijan vapauden piirissä oleva tuotos. Hän on tietoinen siitä, miten moni pitää sitä sellaisenaan historiallisena totuutena – hän kertoo nimeltä mainitsemattoman helsinkiläisen professorin jopa tuskailleen, että opiskelijat käyttävät näytelmää lähteenä esseekirjoituksissaan.

Helsingin Sanomien artikkelissa mainitaan kallioon hakatut ”laivakuvat” todisteena vuoden 1050 viikinkiretkestä, ja myös Erkka Maula viittaa niihin näytelmän jälkisanoissa. Ilari Aallon mukaan arkeologi kuitenkin kykenee erottamaan jo pelkästä valokuvasta, että ”laivakuvat” ovat luonnonmuodostumia eivätkä ihmisen käden työtä. Eeva-Maija Maula myöntää ”nyt näin pitkän ajan jälkeen”, että asiantuntijat tutkivat muodostumia 2000-luvun alussa ja tulivat samaan tulokseen.

Aalto tuo esiin myös väitteet ”viikinkien kalmistoista”, joita olisi löydetty Janakkalasta. Kyseessä ovat kuitenkin viikinkiajan kalmistot: niissä mitä luultavimmin lepää tavallisia rautakautisia hämäläisiä, jotka ehkä saattoivat joskus taistella viikinkejä vastaan.

Alvettulasta, Hauholta ja Janakkalasta – Teponlinna-näytelmän tapahtumapaikoilta – on löytynyt rautakautisia aseita ja luita, joihin Eeva-Maija Maula viittaa viikinkimiekkoina ja vanhojen taistelupaikkojen jäännöksinä.

Sami Raninen on tästä toista mieltä. Hänen mukaansa kyseiset löydöt ovat todennäköisemmin hautauksia tai uhrattuja aseita. Koko Suomesta ei tunneta yhtäkään rautakautista löytöpaikkaa, jota voisi ilman muuta pitää muinaisen taistelun näyttämönä. Edes viikinkimiekalta näyttävä ase ei sinänsä todista viikinkien olleen paikalla; asekauppaa käytiin paljon, joten miekka saattoi yhtä hyvin kuulua suomalaiselle.

”Tässä on tehty aika rohkeaa tulkintaa hatarien todisteiden perusteella”, Raninen kiteyttää kantansa Teponlinna-näytelmään.

Ryöstäjä saattoi tulla idästä
SALAPERÄINEN ”jaarli” Freygeirr mainitaan Brúsin pystyttämän kiven lisäksi muutamassa muussa saman aikakauden riimukivessä. Kyseessä mitä ilmeisimmin oli merenkulussa laajemminkin kunnostautunut sotapäällikkö: eräässä kivistä mainitaan esimerkiksi hänen Liivinmaalle kohdistunut retkensä.

Vielä kiinnostavampi on kivi, jossa mainitaan Freygeirrin oma kuolema. Vaikuttaa siltä, ettei hän kuollutkaan Suomen-retken jälkimainingeissa – joskin tieto Saarenmaasta hänen kuolinpaikkanaan perustuu samaan riimukiveen. Paikannimi ”Salu” saattaa tarkoittaa myös Selaönin saarta Mälarenjärvessä. Lisäksi kivessä mainitaan kaksi muuta viikinkiä, jotka kuolivat ilmeisesti Freygeirrin mukana ”Kreikassa”.

Kreikka ei tarkoita välttämättä varsinaista Kreikkaa, vaan sen katsotaan viittaavaan Bysantin eli Itä-Rooman valtakuntaan. Tämä on saanut historiantutkija Per-Olof Sjöstrandin kehittämään teorian Freygeirrin elämästä: Freygeirr olisi ollut viikinkipäällikkö, joka ryhtyi palkkasoturiksi Novgorodin ruhtinaalle. Ajan poliittisen tilanteen huomioon ottaen tämä selittäisi sekä Bysanttiin että Baltiaan kohdistuneet sotaretket.

Novgorodin ruhtinaalle työskenteleminen olisi antanut Freygeirrille syyn lähteä myös Suomeen, jopa Hämeeseen asti.

”Aina kun tulee kahina, venäläiset kronikoitsijat painottavat, että vihollisen puolella taistelivat sum ja jem”, Johan Schalin kertoo. Muinaisvenäläiset ilmaukset viittaavat Novgorodin pohjoisimpiin vihollisiin, siis todennäköisesti suomalaisiin ja hämäläisiin.

On täysin mahdollista, että Freygeirr olisi johtanut Novgorodin ryöstö- tai pakkoverotusretkeä hämäläisiä vastaan. Tällöin hän saattoi saapua Hämeeseen idästä päin, kenties Salpausselän talvireittiä pitkin käyttäen hevosia ja rekiä. Talviliikenne oli riittävän joutuisaa, jotta ryöstöretki Etelä-Suomen sisämaahan saattoi tuntua kannattavalta hankkeelta.

Tämäkin teoria jää kirjallisten lähteiden puuttuessa valitettavasti vain teoriaksi ja spekulaatioksi, varsinkin kun Novgorodia ei riimukivissä edes mainita.

”Toisaalta osa tämän kysymyksen kiehtovuudesta piilee ehkä juuri siinä, että mitään definitiivisen varmaa tuskin kyetään ikinä kertomaan”, Sami Raninen sanoo.

Ja siitä mihin faktat loppuvat, alkavat aina hyvät tarinat. Tuskinpa kenelläkään on mitään sitä vastaan niin kauan kuin näiden kahden ero pysyy selvänä.

Artemis Kelosaari on vapaa toimittaja.
 
Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 19.11. 2:00 , Päivitetty: 19.11. 17:51



KEITÄ olivat vaiteliaat miehet ja naiset, jotka kulkivat Mikkelin Sutelan pappilan mailla vuonna 1945?

Entä mitä oli laatikoissa, joita he suurella vaivalla ja ulkopuolisilta salassa upottivat luonnonkauniin Korpijärven pohjaan?

KULKIJOIDEN joukossa oli poikkeuksellinen suomalainen tiedustelupariskunta: vastavihityt luutnantti Tauno ”Trok” Kylmänoja(1912–1996) ja hänen nuorikkonsa Siiri ”Sipsu” Kylmänoja (1922–2016).

Tauno Kylmänoja oli lahjakas mies. Hän suhtautui kaikkiin kiinnostuksensa kohteisiin intohimoisesti. Erityisesti hän rakasti piirtämistä.

Kylmänojalla oli tapana piirtää kuvia elämästään päiväkirjanomaisiin vihkoihinsa. Näitä vihkoja hän valmisti käsityönä myös ystävilleen.

Pääosa piirroksista ei ole ollut koskaan nähtävänä ulkopuolisille tai suurelle yleisölle. Osa piirroksista on esillä Mikkelin Jalkaväkimuseon tuoreessa näyttelyssä.

Historiallisesti arvokkaimpia Kylmänojan piirroksista lienevät pikkutarkat kuvaukset hänen sotatiestään Karjalassa. Kylmänoja teki niitä sodan aikana, täydenteli myöhemmin ja piirsi uusia sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

HS pääsi tutustumaan hänen tyttärensä Marjatta Kylmänoja-Wardin säilyttämään piirrosarkistoon.


GetImageContent[3].jpg
GetImageContent[4](2).jpg

TAUNO ja Siiri Kylmänoja kuuluivat Suomen sodanajan radiotiedustelun viimeisiin mohikaaneihin.

Molemmat palvelivat koko jatkosodan ajan Päämajan radiopataljoonan moottoroidussa eli liikkuvassa komppaniassa, joka tunnettiin lyhenteellä MO tai Moto.

Tauno Kylmänoja oli MO:n pitkäaikaisin komppanianpäällikkö, Siiri Kylmänoja sen pisimpään palvellut lotta.

MO teki radiotiedustelun kovaa operatiivista ydintyötä. Sen tehtävänä oli toimia rintaman tuntumassa ja kuunnella vihollisen radioliikennettä.

MO koostui niin sanotuista mottiryhmistä, joiden käytössä oli kuuntelua ja suuntimista varten rakennettuja erikoisajoneuvoja.


f5f278a87ca8494e87eeee72736a78d9.jpg

Marjatta Kylmänoja-Wardi esitteli HS:lle isänsä arkistoa. (KUVA: SAMI KERO / HS)
PIIRROKSET on signeerattu lyhenteellä Trok. Se tuli nimestä Tauno Runo Olavi Kylmänoja. Hänen alkuperäinen sukunimensä oli Lehtonen, mutta hän muutti sen Kylmänojaksi sodan aikana. Nimenmuutoksen syytä ei tiedetä.

Yksi Kylmänojan kiinnostavimmista vihkoista kuvaa hänen ja vaimon Ruotsin-matkaa operaatio Stella Polariksen aikana. Vihko oli niin henkilökohtainen, ettei Siiri Kylmänoja halunnut kenenkään näkevän sitä hänen eläessään.

”Äiti sanoi, että Stella Polaris -piirroksia saa julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen”, Marjatta Kylmänoja-Wardi kertoo.

Hän on teettänyt äitinsä viimevuotisen kuoleman jälkeen isänsä piirroksista punakantisia kokoomavihkoja. Sana niistä onkin levinnyt nopeasti. Kylmänoja-Wardi kertoo saaneensa ujohkoja puheluja, joissa on kysytty, vieläkö ”punaisia vihkoja” olisi saatavilla.

PÄÄMAJAN radiotiedustelijat vaikenivat sodanajan työstään vuosikymmeniä. Moni vei tietonsa hautaan asti vielä silloinkin, kun asioista olisi jo pystynyt puhumaan. Jotkut eivät kertoneet tekemisistään koskaan edes lapsilleen.

Valtiollinen poliisi eli niin sanottu punainen Valpo vainosi Päämajan radiopataljoonan väkeä heti sotien jälkeen. Tauno Kylmänojakin joutui viettämään Sörnäisten vankilassa useaan otteeseen yhteensä nelisen kuukautta, osan jopa eristyssellissä.

Päämajan radiopataljoonan komentajan eversti Reino Hallamaan piti paeta lopulta Espanjaan asti.

Tauno Kylmänojan vihkoissa on myös yksityiskohtainen piirros hänen omasta vankisellistään. Hän kirjoittaa, että eräässä vaiheessa vuonna 1946 Sörnäisten vankilan selleihin oli lukittuna pelkästään MO:n tiedustelijoita peräti kaksikymmentä.

TAUNO KYLMÄNOJA oli alun perin viestiaselajin kanta-aliupseeri. Hän palveli talvisodan alussa radiojoukkueen johtajana, kunnes hänet siirrettiin Päämajan valvontaosastolle radioaseman päälliköksi. Siitä alkoi hänen palvelunsa Suomen radiotiedustelussa.

9abfb685a8994f0daaa1e6d9bb77ff8a.jpg




Tauno Kylmänoja vänrikkinä. (KUVA: MARJATTA KYLMÄNOJA-WARDIN ALBUMI)
Pääosan jatkosodan ajasta Kylmänoja palveli Karjalassa Äänislinnassa ja Karhumäessä, joissa MO oli sijoitettuna. Siellä hän tapasi myös tulevan vaimonsa, lotta Siiri Korhosen. Tapaamisen yksityiskohdat tunnetaan suvussa hyvin.

”Äiti oli yöllä lähtenyt ulkohuoneeseen, joka oli sellainen kolmen istuttava malli. Hän oli avannut oven, ja siellä olikin jo istunut jokin herra, joka oli sanonut, että tänne vain, täällä on tilaa! Se oli heidän ensikohtaamisensa.”

Siiri Korhonen oli ryhtynyt lotaksi jo 16-vuotiaana teinityttönä vuonna 1938. Talvisodassa hän toimi kanttiinitehtävissä Karjalankannaksella.

bb940e31b72b4c1a8ba50ef871b9b3a6.jpg


Siiri Korhonen, josta tuli avioliiton myötä Kylmänoja. Hän oli kymmenen vuotta miestään nuorempi. (KUVA: MARJATTA KYLMÄNOJA-WARDIN ALBUMI)
Jatkosodassa hän oli ensimmäinen MO:hon värvätty lotta. Tehtäviin kuuluivat salakirjoitus- ja toimistotehtävät. Hän hoiti työnsä esimerkillisesti, sillä hänelle myönnettiin ensimmäisen luokan vapaudenmitali jo vuonna 1942.

Romanssin eteneminen alkoi näkyä myös Tauno Kylmänojan piirroksissa. Rakkaustarina huipentuu siihen, että höyrylaiva Georgin päällikkö vihkii heidät syksyllä 1944 merellä, kun he ovat muiden ”stellistien” kanssa matkalla Ruotsiin operaatio Stella Polariksessa.

LIIKKUVA radiokomppania oli tiivis yhteisö. Yksi sen jäsenistä oli tuleva kaksinkertainen pääministeri ja pitkäaikainen ulkoministeri Ahti Karjalainen.

Siiri Kylmänojan jäämistössä onkin vihko, johon Karjalainen on kirjoittanut Siiri Kylmänojalle häntä hyvin kuvaavan muistovärssyn.

”Sipsu! Olet elänyt meidän mukanamme tämän komppanian kaikki vaihtelevat vaiheet. Monen, monen lotan luopuessa kesken kamppailusta olet Sinä uskollisesti seissyt rinnallamme, nauraen, laulaen. Olet nimesi piirtänyt komppanian historiaan sekä hymylläsi että uupumattomalla uurastuksellasi”, Karjalainen kirjoitti.

”Tattis monesta hauskuudesta. Ahti.”
76f252a2c55e466ba3026a76382ada4e.jpg


Ahti Karjalainen palveli jatkosodan aikana Tauno Kylmänojan alaisena. (KUVA: MARJATTA KYLMÄNOJA-WARDIN ALBUMI)
Tauno Kylmänoja ei enää sotien jälkeen katsonut entistä alaistaan Ahti Karjalaista hyvällä.

”Ahti oli meidän isän mielestä vähän niin kuin maansa myyjä venäläisten kanssa. Isä ei myöskään enää lopuksi tykännyt Hallamaastakaan. Isä oli sitä mieltä, että Hallamaa myi Suomen tiedustelumateriaalin ja rahat jäivät hänelle, kun hän muutti Espanjaan.”

KUN Marjatta Kylmänoja-Wardilta kysyy, millainen ihminen hänen isänsä oli, hän miettii hetken.

”Erikoinen tapaus kaiken kaikkiaan. Isä oli hirveän jämpti joissain asioissa, mutta muuten hän oli ihan taiteilija ja boheemi. Yöeläjä.”

Kylmänoja oli kertonut tyttärelleen, että kun hän heti sodan jälkeen piirsi öisin, ajoi Valpon radiopeilausauto kotitalon ohi tutkimassa, löytyisikö radioliikennettä.

”Hän oli sellainen, että meni tosi kovaa ja sitten aika hiljaa. Se, mistä hän oli innostunut, sitä tehtiin yötä myöten. Se, mistä ei ollut innostunut, sitä ei tehty. Faija oli hirveän musikaalinen. Hän soitti banjoa. Opetteli sen ihan itse.”

KYLMÄNOJAN pariskunnan syyskuussa alkanut Ruotsin-matka jäi odotettua lyhyemmäksi. He palasivat Suomeen jo lokakuussa, koska Hallamaan suunnittelema radiotiedustelun aloittaminen Ruotsissa ei toteutunut.

Suomen radiotiedustelu olikin syksyllä 1944 lamassa, koska pääosa avainhenkilöistä oli poistunut maasta Stella Polariksen myötä. Silloin tarvittiin Tauno Kylmänojaa radiotiedustelun uudelleen käynnistämiseen.

Radiotiedustelun johto sijoitettiin joulukuussa 1944 Mikkelin Sutelassa olevalle parakkialueelle. Kylmänoja kuvaa Sutelassa toiminutta joukkoa ”tiedusteluosaston vihoviimeisiksi mohikaaneiksi”. Hänen vastuullaan oli johtaa kuuntelutoimintaa ja liikennetutkimusta.

Kuvatekstissä mainittu lyhenne Spu tarkoittaa Siiri Kylmänojaa. (KUVA: MARJATTA KYLMÄNOJA-WARDIN ARKISTO)
”Toiminta Sutelassa oli monipuolista. Me harjoitimme normaalia toimintaa”, Kylmänoja kirjoitti vihkoonsa.

Normaali toiminta tarkoitti radiokuuntelua.

Sitten hän paljastaa vihkossaan jotain ällistyttävää – Korpijärven pohjaan on kätkettynä salaisuus. Tauno kirjoittaa:

”Suurta puuhaa aiheutti myöhemmin maj. Jänhiän antaman käskyn mukaan upottaa Korpijärveen kp, pk ym. mukavia vekottimia. Kaikeksi hulluudeksi osa ko. laatikoista ei uponnutkaan ja noista pintaan tulleista laatikoista tuli paljon lisäharmia ja -naurua.”

Käskyn antaja oli majuri Pekka Jänhiä, jonka hallinnollisena alaisena radiojaos toimi. Kp tarkoittaa konepistooleja ja pk pikakivääreitä.

Suomalaisen radiotiedustelun historiaa tutkinut insinöörieversti Lauri Lehtonen kertoo HS:lle kuulleensa vain huhuja, että Korpijärveen olisi upotettu aseita. Kylmänojan nyt paljastuneet muistiinpanot ovat ensimmäinen vahvistus, että ainakin aseita oli heitetty järveen.

Upottamisen syytä ei tiedetä. Mahdollisesti ne liittyivät tuohon aikaan ilmi tulleeseen asekätkentäjuttuun eli aseiden hajavarastointiin. Niin toimittiin siltä varalta, että Neuvostoliitto yrittäisi miehittää Suomen.

Tauno Kylmänojan merkinnöistä voi päätellä, että järveen oli mahdollisesti pudotettu muutakin kuin aseita. Painavat aselaatikot tuskin olisivat nousseet itsekseen takaisin pinnalle.

Mitä muuta Korpijärven pohjassa mahtaa piillä?

5d7dcb8237d14e4bbfdb3304d82c5127.jpg



Fakta
Stella Polariksen materiaalia on yhä kadoksissa


Operaatio Stella Polaris käynnistyi syyskuussa 1944.

Sen tavoitteena oli jatkaa radiotiedustelua Ruotsissa, jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen jatkosodan jälkeen.

Operaatiossa Suomen radiotiedustelun ydinjoukko, kalusto ja tärkein osa arkistoja siirrettiin laivoilla Ruotsiin.

Perheenjäsenet mukaan luettuna Ruotsiin siirtyi noin 750 ihmistä, joita alettiin kutsua stellisteiksi.

Tiedustelutoiminta ei kuitenkaan käynnistynyt, ja suurin osa lähteneistä palasi Suomeen vuoden loppuun mennessä.

Osa stellisteistä siirtyi Ruotsin ja muiden maiden tiedustelun palvelukseen.

Ruotsiin kuljetettuja laitteita ja arkistoja myytiin eri maihin. Arkistomateriaalia on yhä kateissa.
 
Selvitys: Yhdysvallat ja Saudi-Arabia aseistivat Syyrian kapinallisia, mutta aseet päätyivät toistuvasti Isisin käsiin
Yhdysvallat osti EU-mailta aseita ja välitti niitä määräysten vastaisesti Syyrian oppositioryhmille, joiden kautta ne päätyivät lopulta jihadistien haltuun, sanoo asekauppaa tarkkaileva järjestö.
853618267cb2418da76d1fc760832455.jpg.webp


Vapaan Syyrian armeija ampui ilmatorjunta-aseella kapinallisten hallitsemassa Aleppossa joulukuussa 2016. Muun muassa Saudi-Arabia, Qatar, Arabiemiraatit ja Yhdysvallat ovat tukeneet ja aseistaneet hajanaista Vapaan Syyrian armeijaa, joka taistelee Syyrian hallitusta vastaan. (KUVA: ABDALRHMAN ISMAIL)

Jukka Huusko HS

Julkaistu: 14.12. 21:53

YHDYSVALLAT ja Saudi-Arabia aseistivat Syyrian hajanaisia kapinallisryhmiä, mutta nämä aseet päätyivät toistuvasti jihadistijärjestö Isisin haltuun, kertoo torstaina julkaistu raportti.

Konfliktien aseistamista tarkkaileva CAR-järjestö (Conflict Armament Research) tutki selvityksessään sotilastarvikkeita, joita on löydetty taistelukentiltä Syyriassa ja Irakissa. Järjestön selvityksen mukaan Isis sai valtaosan aseistaan ryöstämällä ne Syyrian ja Irakin armeijalta.

Osa aseista päätyi Isisin käsiin kuitenkin Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian kautta. Aseet oli alunperin tarkoitettu Syyrian hallitusta vastaan taisteleville kapinallisryhmille, mutta sekasortoisen konfliktin keskellä ne vaihtoivat nopeasti omistajaa.

Järjestön mukaan selvitys on karu muistutus siitä, millaisia riskejä liittyy aseellisten ryhmien aseistamiseen mutkikkaissa konflikteissa, joissa on mukana useita kilpailevia ryhmiä.

CAR löysi todisteita ainakin 12 tapauksesta, joissa Yhdysvaltojen hankkimia aseita oli päätynyt Isisin käsiin, kertoo uutistoimisto Reuters. Aseet olivat päätyneet Isisin haltuun joko ryöstämällä tai kesken konfliktin muuttuneiden liittolaissuhteiden myötä.

Yhdessä esimerkkitapauksessa irakilaiset Isis-taistelijat olivat onnistuneet saamaan kahdessa kuukaudessa haltuunsa panssarintorjuntaohjuksia, jotka Yhdysvallat oli ostanut eurooppalaiselta maalta ja lähettänyt syyrialaiselle oppositioryhmälle.

Kaikki Yhdysvaltojen hankkimat ja Syyriaan lähettämät asetarvikkeet oli tehty EU-maissa. Useimmissa tapauksissa Yhdysvallat rikkoi sopimusmääräyksiä, jotka kieltävät aseiden toimituksen kolmannelle osapuolelle, raportti kertoo.

”CAR:n keräämä todistusaineisto osoittaa, että Yhdysvallat on toistuvasti ohjannut EU:ssa valmistettuja aseita ja ammuksia oppositioryhmille Syyrian konfliktissa. IS:n [Isisin] joukot saivat nopeasti haltuunsa merkittäviä määriä näitä tarvikkeita.”

JÄRJESTÖ kertoo jäljittäneensä useiden Isisin käyttämien varusteiden alkuperän Bulgarian ja Saudi-Arabian asevienteihin. Myös näiden asevientien sopimusmääräykset kielsivät aseiden välittämisen kolmannelle osapuolelle.

Valtaosa Isisin käyttämistä aseistuksesta, kaiken kaikkiaan noin 90 prosenttia, oli kuitenkin peräisin Kiinasta, Venäjältä ja Itä-Euroopasta, CAR sanoo. Kiinalaisten ja venäläisten aseiden osuus oli yli 50 prosenttia.

”Nämä löydökset tukevat yleistä olettamusta, että alun perin ryhmä kaappasi ison osan sotilastarvikkeistaan Irakin ja Syyrian hallitusten joukoilta.”

VIIME vuonna CAR raportoi, että Isisin oma asetuotanto oli kasvanut niin laajaksi ja kehittyneeksi, että se muistutti tavanomaisen valtion asetuotantoa.

Kuluneena vuonna Isis on lyöty sotilaallisesti Irakissa ja Syyriassa. Järjestöä pidetään silti yhä turvallisuusuhkana, sillä se kykenee toteuttamaan terrori-iskuja ja hyödyntämään alueen epävakautta
 
Tyypillinen terroristi ei ole psykopaatti, vaan elämään pettynyt, petetty ja syrjitty – jopa seksuaalisesti hyväksikäytetty
Terroristi on helppo kuvitella mielipuoleksi, mutta tutkimusten mukaan terrorijärjestöjen jäsenet eivät eroa persoonallisuudenpiirteiltään muista ihmisistä. ”Ääriliikkeeseen rekrytoitu täytyy tavoittaa tunteilla, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty”, deradikalisaatioon perehtynyt antropologi Dounia Bouzar kuvaili viime vuonna.
Tilaajille
6e5fa6cf90124c18b81d05f3f1ac5c64.jpg.webp


Terroriteon tekijä on helppo kuvitella mielipuoleksi. Psykologisten tutkimusten mukaan valtaosa terroristeista on kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. (KUVA: SEPPO KÄRKI;KIMMO TASKINEN;TUOMAS SELÄNNE)

Mari Heikkilä

Julkaistu: 15.12. 2:00 , Päivitetty: 15.12. 8:42

LÄHEISET ja ystävät huomasivat, että Salman Abedi muuttui. Tavallinen villiä nuoruutta viettänyt poika vetäytyi kuoreensa, muuttui uskonnolliseksi, ryhtyi pukeutumaan muslimin tavoin ja alkoi kommentoida hyväksyvään sävyyn itsemurhapommituksia. Britit olivat hänestä vääräuskoisia ja käyttäytyivät epäoikeudenmukaisesti arabeja kohtaan.

Manchesterissa vuonna 1994 syntyneen Abedin vanhemmat olivat paenneet Libyasta Britanniaan eversti Muammar Gaddafin vainoa. Kun hänen sotilashallintonsa vuonna 2011 kukistui, vanhemmat palasivat kotimaahansa. Abedi jäi veljensä kanssa Britanniaan, aloitti liiketalouden opinnot Salfordin yliopistossa mutta keskeytti ne parin vuoden päästä.

Toukokuussa 2017 Abedi kävi jälleen kerran vanhempiensa luona Libyassa. Pari päivää paluun jälkeen Manchesterin monitoimiareenalla konsertoi yhdysvaltalaislaulaja Ariana Grande. Abedi saapui paikalle noin puoli yhdeltätoista, kun konsertti loppui. Hän räjäytti itsensä areenan sisäänkäynnissä. 22 kuoli, 250 haavoittui.

Vaara usein näkyvissä
Miten tällaiset tapaukset voitaisiin estää? Tätä kysytään nyt kaikkialla, Turun elokuisen puukotusiskun jälkeen myös Suomessa. Useasti tutut etukäteen näkevät radikalisoitumisen merkkejä, niin kuin näkivät Abedin ja Turussa iskeneen Abderrahman Bouananen lähipiirit. Monet terrori-iskuun ryhtyneet ovat entuudestaan myös poliisin tiedossa väkivaltarikosten ja ääriajattelun takia. Silti iskuja ei ole pystytty ehkäisemään.

Tämä ei ole ihme. Poliisin on mahdoton ajantasaisesti seurata kaikkien radikalisoituneiden liikkeitä. Oikeusvaltioissa ihmisiä ei voi myöskään panna vankilaan ilman todisteita.

Iskujen jälkeen monet vaativat nykyistä kovempia otteita. Terroritekoja suunnittelevat pitäisi karkottaa maasta. Ajatus ei toimi. Ääriajattelijat ovat usein omia kansalaisia, syntyneet ja asuneet maassa koko ikänsä.

Karkotus voi toimia, jos kyse on oleskeluluvan saajasta. Suomessakin hyväksyttiin viime vuoden lopussa laki, joka kriminalisoi matkustamisen sota-alueelle terrorismiin liittyvässä tarkoituksessa. Syyriaan sotimaan lähteneen ja sieltä palanneen oleskelulupa voidaan evätä.

Tämäkään ei ratkaise ongelmaa, jonka ydin on väkivaltainen ääriajattelu. Jos ei puututa radikalisoitumiseen länsimaissa, on turha odottaa terrori-iskujen loppuvan.

Sisäministeriön kehittämispäällikkö Tarja Mankkisen mukaan ongelma on todellinen myös Suomessa.

Viranomaistietojen mukaan yli 80 ihmistä on matkustanut täältä Syyriaan tai Irakiin taistelemaan. Supo on tunnistanut noin 350 väkivaltaisiin ääriliikkeisiin kuuluvaa henkilöä. Todennäköisesti ääriajatteluun taipuvaisia on vielä paljon enemmän. Kansainvälisten arvioiden perusteella jokaista terrori-iskun suorittanutta kohti on suuri joukko ihmisiä, jotka ihannoivat väkivaltaista radikalismia.

Kaukana psykopaatista
Terroriteon tekijä on helppo kuvitella mielipuoleksi. Kuka muu kuin psykopaatti tai sadisti pystyisi tappamaan viattomia sivullisia? Psykologisten tutkimusten mukaan valtaosa terroristeista on kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä.

Terrorijärjestöjen jäsenet eivät eroa persoonallisuudenpiirteiltään muista ihmisistä, eikä heissä ole mielenterveyssairauksista kärsiviä enemmän kuin väestöissä keskimäärin. Yhdysvaltain terrorismintutkimusyksikön Startin viimevuotisen raportin mukaan vain 8,4 prosentilla ääriliikkeissä toimivista oli mielenterveysongelmia.

Se tiedetään, että traumoista kärsivillä on normaalia isompi riski ajautua ääriajatteluun. Heillä on takanaan vaikeita henkilökohtaisia kokemuksia: menetyksiä, pettymyksiä, nöyryytyksiä, syrjintää. Ranskalaistutkijat ovat havainneet, että monet ääriliikkeisiin rekrytoidut tytöt ovat seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Esimerkiksi yhdysvaltalaista Colleen LaRosea, Jihad Janea, pahoinpideltiin lapsena ja hänen isänsä raiskasi hänet toistuvasti.

Terroristit eivät myöskään ole zombeja, jotka tahdottomina seuraavat johtajien käskyjä. He ovat luovia ihmisiä, joita johtajat inspiroivat mutta eivät suinkaan aina ohjaile. Aktiiviseen toimintaan tarvitaan omaa organisointi- ja suunnittelukykyä.

Tämä operatiivisen hierarkian puute on yksi niistä tekijöistä, jotka vaikeuttavat terrorismin torjuntaa. Äärijärjestö Isis käyttää tätä tee se itse -mentaliteettia tietoisesti hyväkseen. Se julistaa mielellään omikseen yksinäisten toimijoiden teot, jotta vaikuttaisi vahvemmalta kuin onkaan.

Uskonto ei selitä
Syitä siihen, että ihminen radikalisoituu, on monia. Toisin kuin yleensä luullaan, uskonnolla ei välttämättä ole kovin isoa merkitystä. Vuonna 2016 Syyrian oppositio sai käsiinsä tietoja Isisin taistelijoista. Niiden perusteella vain viisi prosenttia hallitsi islamin opetukset hyvin ja suurin osa, 70 prosenttia, tunsi vain perusteet järjestön ajamasta šarialaista.

Uskonnollista ideologiaa enemmän terroristeja yhdistää ihmisyyteen kuuluva perusluonteinen piirre: oman merkityksen ja elämän tarkoituksen etsintä, tarve olla joku, saada arvostusta ja kokea kunnioitusta. Tätä mieltä ovat muun muassa Startin Arie Kruglanski ja Michiganin yliopiston terrorismipsykologi Scott Atran.

Lupaus arvostuksesta inspiroi etenkin nuoria, jotka ovat idealisteja ja vasta etsivät itseään ja janoavat merkityksellisyyttä ja mainetta. Juuri sitä terroristijärjestöt lupaavat. Marttyyreina kuolevat nousevat ikuiselle jalustalle, tytöt saavuttavat arvostetun aseman sotureiden puolisoina.

Väkivalta normalisoituu
Valtaosa terrorijärjestöihin rekrytoiduista ei kannata väkivaltaa, mutta lopulta moni hyväksyy sen, vaikkei itse ääritekoihin ryhdykään. Itse asiassa sopivissa oloissa kuka tahansa näyttää kykenevän vahingoittamaan muita. Tämä kävi ilmi 1960- ja 1970-luvulla tehdyissä kokeissa, joita ei epäeettisinä enää edes sallittaisi.

Yalen yliopiston sosiaalipsykologi Stanley Milgram osoitti, että täysin normaalit ihmiset suostuvat rankaisemaan ventovieraita epäonnistumisista sähköiskuilla, joita luulevat kuolettaviksi. Stanfordin yliopiston Philip Zimbardo asetti puolestaan tavallisia, tasapainoisia ihmisiä vanginvartijoiksi. Kahden viikon mittaiseksi suunniteltu koe piti keskeyttää kuuden päivän jälkeen, koska otteet kävivät liian julmiksi.

Kokeet osoittavat, että pahuus puhkeaa helposti kenessä tahansa, kunhan tilanne on otollinen. Terrorijärjestössä tilaisuuden tarjoaa valtayhteisön epäoikeudenmukaisuus. Isis perustelee rekrytoitavilleen väkivaltaa sillä, että vastapuoli sortaa muslimeja ja käyttää väkivaltaa heitä vastaan. On muistettava, että radikalisoituminen ei tapahdu tyhjiössä, vaan ympäröivä yhteiskunta luo otollista maaperää.

Monissa länsimaissa leviää väkivaltainen äärioikeistolainen ajattelu. Sen kannattajat haluavat taistella islamilaista terrorismia vastaan, mutta tilanne kääntyy päälaelleen.

Hyökkäykset maahanmuuttajia ja maltillisia muslimeja vastaan antavat lisää pontta äärijärjestöille. Propaganda vahvistuu. Länsimaat todella ovat sodassa islaminuskoisia vastaan, ja vastaväkivalta on ainoa keino pelastaa muslimit. Kun syy näin on oikeutettu ja päämäärä ylevä, väkivalta normalisoituu eikä kukaan enää kyseenalaista sitä.

Ryhmähenki sokeuttaa
Kummankin ryhmän käyttäytymiseen perimmäinen selitys löytyy ryhmädynamiikasta. Vaikka pidämme itseämme ainutkertaisina yksilöinä, taipumuksemme ryhmäytyä on voimakas ja joukon vaikutus valtava.

Olemme ultrasosiaalisia eläimiä ja kykenemme omaksumaan minkä tahansa samastumiskohteen arvot. Mitä voimakkaammin oma identiteetti sulautuu ryhmän identiteettiin, sitä vahvemmin ryhmä vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme ulkopuolisiin. Ääriryhmissä korostuvat epäluulo, epäempaattisuus ja epäinhimillistäminen.

Siinä missä ryhmäytyminen tukee radikalisoitumista, se myös vaikeuttaa sen ehkäisyä, sillä se lamaannuttaa. Tästäkin löytyy klassinen esimerkki 1960-luvun kokeesta, jonka tekivät sosiaalipsykologit Bibb Latané ja John Darley. Kaksikko halusi tietää, miten ihmiset toimivat poikkeustilanteessa.

Tutkijat pyysivät koehenkilöitään täyttämään kyselylomaketta joko yksin, kolmen hengen ryhmässä tai niin, että huoneessa oli kaksi sivullista, jotka eivät reagoineet tapahtumiin mihinkään.

Kokeen alettua huoneeseen alkoi tulla savua. Yksin huoneeseen jääneistä 75 prosenttia ilmoitti savusta. Kolmen hengen ryhmässä työskennelleistä ilmoituksen teki 38 prosenttia. Reagoimattomien sivullisten seurassa olleista reagoi enää kymmenen prosenttia.

Koe osoittaa, että me ihmiset olemme sopuleita. Jäämme helposti seuraamaan sivusta emmekä ilmoita, jos havaitsemme jotain epäilyttävää. Terrorismin torjuntaa ajatellen tällainen käytös on iso haaste, totesivat sosiaalipsykologit Kevin Dutton ja Dominic AbramsScientific American -lehden viimevuotisessa terrorismia käsitelleessä erikoisnumerossa.

Muslimiyhteisöt auttavat
Monet maat ovat viime vuosina laatineet toimenpideohjelmia väkivaltaisen radikalisoitumisen ennalta ehkäisemiseksi. Useissa muslimimaissa, esimerkiksi Saudi-Arabiassa, Singaporessa ja Jemenissä, hallitukset ovat tuominneet terrorismin nojautumalla Koraaniin, joka kieltää väkivallan viattomia siviilejä kohtaan.

Egyptissä on otettu avuksi entiset terrorijärjestöjen johtajat, jotka painottavat, että väkivalta on moraalisesti väärin ja hyödytöntä. Terroriteoilla oman asian ajaminen ei etene. Monissa länsimaissa, muun muassa Ruotsissa, on viime aikoina hyödynnetty maltillisia imaameja, islamin uskonoppineita.

Tarja Mankkisen mukaan yhteistyö imaamien kanssa on tärkeä apu myös Suomessa: ”Muslimiyhteisö itse tekee paljon ennalta ehkäisevää työtä ja tukee perheitä.”

Viime vuonna Suomessa alkoi myös Radinet exit -hanke, joka tarjoaa tukea väkivaltaisesta ääriajattelusta irtautuville. Toiminta on tavoittanut jo lähes 40 henkilöä ja yli 20:n kanssa on syntynyt pidempiaikainen tukisuhde. Apua tarjoavat lisäksi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät poliisin Ankkuri-tiimit ja muut toimijat, kuten Kirkon ulkomaanapu.

Iso haaste ovat vankilat, joissa väkivaltainen radikalisoituminen on tutkimusten mukaan yleinen ongelma. Riskiseuraamusviraston tuoreen raportin mukaan Suomen vankiloissa on parhaillaan yli 40 pääosin ulkomaalaistaustaista vankia, jotka ovat radikalisoituneet tai radikalisoitumassa. He voivat rekrytoida muita vankeja mukaan ääriliikkeisiin.

”Tätä pyritään estämään vankien sijoittelulla. Lisäksi vankiloihin on tarkoitus kehittää omaa exit-toimintaa”, Mankkinen sanoo.

Joku havahtuu itse
Radikalismin hillintäkeinoja pohtivat tutkijat puhuvat suorista ja epäsuorista deradikalisaation menetelmistä. Edellä mainittu väkivallankäytön kyseenalaistaminen kuuluu suoriin keinoihin.

Joskus deradikalisoituminen eli irtautuminen väkivaltaisesta ääriajattelusta tapahtuu itsestään, kun ihminen ymmärtää, että väkivalta on moraalisesti väärin. Silloin viattomien sivullisten, etenkin lasten, vahingoittamista on vaikea perustella mitenkään.

Aina suorat keinot eivät toimi. Terroristijärjestöt julistavat, että kaikki muut ovat sokeita todellisuudelle, salaliittolaisia, vallitsevan järjestelmän kätyreitä tai valehtelijoita. Heidän kanssaan ei kannata olla missään tekemisissä. Oikeastaan he eivät ole edes ihmisiä eikä heidän tappamisensa ole rikos. Näin ajattelevaa ihmistä voi olla vaikea vakuuttaa Koraanilla tai millään muullakaan.

Ainoaksi keinoksi jää epäsuora vaikuttaminen.

Järjelle ei ole sijaa
Ranskalaisen Meriamin aviomies kidnappasi vuonna 2013 tyttärensä ja lähti Syyriaan taistelemaan. Mies lähetti vaimolle kylmääviä tekstiviestejä, joissa kertoi haluavansa kuolla marttyyrinä tyttärensä kanssa.

Dounia Bouzar neuvoi Meriamia pysymään rauhallisena ja noudattamaan seuraavia neuvoja: ”Älä vastusta miehesi ideologiaa tai suunnitelmaa. Keskity yhteisiin muistoihin. Muistuta häntä päivästä, jona tapasitte, lapsenne syntymästä ja paikoista, joissa kävitte yhdessä.”

Bouzar kertoi tapauksesta Scientific American -lehden terrorisminumerossa viime vuonna. Hän on antropologi, joka on perustanut Ranskaan ääriliikkeistä irtautumisessa auttavan keskuksen. Kokemusta on kertynyt jo yli 500 perheestä.

”Järjelle ei ole sijaa. Ääriliikkeeseen rekrytoitu täytyy tavoittaa tunteilla, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty.”

Kymmeneen kuukauteen Meriam ei kuullut miehestään mitään. Yhtenä päivänä tilanne muuttui. Mies oli muistanut hyvän hetken, romanttisen illallisen ravintolassa. Tunteet eivät olleet kuolleet. Lopulta mies suostui tapaamaan Meriamin hotellissa Turkin rajalla. Mies pidätettiin, ja perhe palasi Ranskaan.

Meriamilla oli onnea. Mies löysi yhteisiä hyviä muistoja eikä hänen inhimillisyytensä ollut kokonaan kuollut. Monen terroristin omaisen kohtalo on karumpi. Usein välit perheeseen ja muuhun lähipiiriin ovat kokonaan poikki, sillä terrorijärjestöt pyrkivät eristämään jäsenensä vakuuttamalla heille, että he kuuluvat valittuihin, jotka näkevät maailman tilan, kun taas muut elävät valheessa. Kun ei ole siteitä ulkopuolisiin, ei tule tarvetta kritisoida väkivaltaa ja äärinäkemyksiä.

Ääriliikkeestä irtautuva tarvitsee elämälleen uuden tarkoituksen ja vahvan sosiaalisen verkoston terroristiverkoston tilalle. Irakissa kokeillaan tukitoimena vankilavierailuja. Perheet saavat käydä tapaamassa vangittuja terroristeja viikoittain. Lapset ja vaimot saavat halata ja antaa suukkoja ja miehet jakaa vankilatyöllä ansaitsemansa rahat perheensä kanssa.

Saudi-Arabiassa ja Singaporessa on deradikalisaatio-ohjelma, joka tarjoaa rikoksensa sovittaneelle, vankilasta vapautuvalle terroristille ja hänen perheelleen taloudellista tukea ja auttaa työ- tai koulutuspaikan haussa.

Tamilitiikerit esimerkkeinä
Tieteellistä näyttöä deradikalisaatio-ohjelmien tehosta on toistaiseksi vähän. Se tiedetään, että jos ihminen vain pannaan vankilaan eikä mitään tehdä, väkivaltaiset ajatukset eivät katoa, päinvastoin.

Aiheesta on tehty tutkimusta Sri Lankassa, jossa tamilitiikerit tekivät 1970-luvulta alkaen paljon väkivaltaisia terrori-iskuja. Ryhmän kukistuttua vuonna 2009 saarivaltio kehitti irtautumisohjelman liikkeen jäsenille.

Vankiloissa erotettiin radikaalit johtajat ja maltilliset seuraajat, jotta ryhmä hajoaisi eikä radikalisoituminen jatkuisi. Ex-terroristeille tarjottiin ammatillista koulutusta ja virikkeitä, kuten taidetta ja joogaa, eikä heitä nöyryytetty eikä puhuteltu vankeina.

Kun ohjelmaan osallistuneita testattiin yhdeksän kuukauden kuluttua, taistelumieliala oli laantunut ja näkemykset muuttuneet selvästi positiiviseen suuntaan. Sen sijaan vertailuryhmä, joka ei osallistunut ohjelmaan, suhtautui väkivaltaan edelleen myönteisesti. Pitkäaikaista tietoa tulosten pysyvyydestä ei vielä ole.

Mari Heikkilä on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Artikkeli julkaistiin Tiede-lehden lokakuun numerossa (10/2017). Lisää aiheesta: Special report: The psychology of terrorism. Scientific American, 25 March 2016; Arie Kruglanski et al., The psychology of radicalization and deradicalization: How significance quest impacts violent extremism. Advances in Political Psychology, 22 January 2014.
Fakta
Ehkäisy alkaa asenteista


Jokainen voi tarkistaa omia asenteitaan.

Haudataan etniset ja uskonnolliset stereotypiat. Ne syrjivät ja vieraannuttavat ja luovat maaperää radikalismille.

Jätetään vihapuhe ja pelon lietsonta. Ne ruokkivat vastakkainasettelua, ja juuri sitä äärijärjestöt haluavat. Terrorismi elää siitä.

Otetaan radikalisoitumisen merkit vakavasti. Vastuu yhteisestä turvallisuudesta kuuluu jokaiselle.

Lähde: The psychology of terrorism, Scientific American 2016.
 
Suomenlahden pohjasta löytyi pommikone – kaikkien yllätykseksi hylky oli tyhjä, ja nyt HS kertoo kolmen nuoren sotilaan uskomattoman tarinan
Syyskuussa 1944 Suomenlahden kupeeseen syöksyi neuvostoliittolainen pommikone.

Kesällä 2017 suomalaisten perustama sukeltajaryhmä laskeutui sadan metrin syvyyteen.

Hylky yllätti tutkijat. Koneessa ei ollut miehistöä. Mitä kolmelle nuorelle sotilaalle oli tapahtunut?

Tilaajille
Kuvittaja Ville Tietäväisen näkemys Miftahudinovin koneen viime hetkistä. (KUVA: VILLE TIETÄVÄINEN)
Tommi Nieminen HS
Julkaistu: 24.12. 2:00 , Päivitetty: 24.12. 7:45
HYLKYSUKELTAJAT Jouni Polkko ja Juha ”Roope” Flinkman seisoivat laivan kannella ja auttoivat nostelemaan varapulloja sukeltajatoveriensa valjaisiin.

Laiva oli ulapalla, läntisen Suomenlahden rajalla.

Oli heinäkuu 2017. Aika tarkalleen sata metriä laivan alapuolella oli se, mikä Polkkoa, Flinkmania ja seitsemää muuta hylkysukeltajaa kiinnosti. Neljätoistametrinen pommikone törrötti nokka Itämeren pohjasedimenttiin uponneena, muu osa oli näkyvissä.

1fe2b32cea194c7696ec6f74018a0160.jpg


Hydroakustinen kuva Bostonin hylystä. (KUVA: NORD STREAM 2 AG)

Hylky oli löytynyt kaikuluotaustekniikan avulla alkuvuonna 2016. Aivan sattumalta. Nord Stream 2 -yhtiö oli tutkituttanut merenpohjaa uutta maakaasuputkea varten. Löydös varmistettiin vielä vedenalaisella robottikameralla.

Koska hylky oli Suomen talousalueella, tiedot siitä välitettiin Museovirastolle. Se taas pyysi hylystä arviota Suomen ilmailumuseolta.

Hylky päätettiin identifioida.

Sen luo täytyi lähettää ryhmä sukeltajia.

SUOMALAISTEN 1990-luvulla perustama Badewanne eli Kylpyamme on Itämeren tunnetuimpia hylkysukeltajaryhmiä.

Polkko ja Flinkman ovat tätä nykyä sen ainoat alkuperäisjäsenet. Badewanne on tutkinut erityisesti laivahylkyjä. Sen tärkeimpiä löytöjä ovat ensimmäisen maailmansodan aikainen 137-metrinen venäläinen panssariristeilijä Pallada sekä Palladan upottanut saksalainen sukellusvene U-26.

Kesällä 2017 oli tiedossa, että sukellusoperaatiosta pommikoneen hylylle tulisi poikkeuksellisen vaikea.

Badewannen yhdeksästä sukeltajasta oli muodostettu kolme ryhmää, joissa oli kussakin kolme sukeltajaa. Kymmenentenä laivassa oli ilmasotahistorian asiantuntijana Suomen ilmailumuseon intendentti ja meriarkeologi Matias Laitinen.

Badewannen ensimmäinen sukeltajaryhmä pudottautui mereen.

Rauhallisesti se alkoi laskeutua kohti pohjaa.

OLI TIETO, että pohjassa makaava pommikone on neuvostoliittolainen.

Koneen mallikin oli jo varmistunut, sillä sukellusrobotit olivat ottaneet hylystä kuvia. Se oli amerikkalaisten valmistama Douglas A-20-G Havoc, jolla Neuvostoliiton ilmavoimat lensi Itämerellä toisessa maailmansodassa. Puna-armeija vuokrasi niitä liittolaiseltaan Yhdysvalloilta ja käytti koneesta sen brittiläistä nimeä Boston.

e9b71bd42fa749218c4cb7f5417948b1.jpg


Neuvostoliittolaisten Boston-pommikoneiden miehistöjen jäsenet ohjeistuksessa Kolobrzegin lentokentällä Puolassa toukokuussa 1945. (KUVA:ROSTISLAV DEMIDOVIN ARKISTO)
Ensin sukeltajat laskivat pohjaan painon. Siitä köysi johti pinnalla kelluvaan poijuun. Jo painon asettaminen oli hankala operaatio. Se on laskettava mahdollisimman lähelle hylkyä, mutta varovasti, niin, ettei paino kolahda hylyn päälle ja vaurioita sitä.

Sukeltajien laskeutuminen sadan metrin syvyyteen Suomenlahden pohjaan veisi 7–8 minuuttia.

Oletus oli, että hylyssä heitä saattaisi odottaa kolmen vainajan sotahauta.

NAVIGOIJA Juri Aksenov oli 17-vuotias tai 18-vuotias syyskuussa 1944.

Hän oli syntynyt vuonna 1926, mutta tarkkaa syntymäaikaa ei ole toistaiseksi löytynyt.

Ilmailumuseon intendentti Matias Laitinen on selvittänyt hylyn miehistön tarinaa sekä suomalaisista, venäläisistä että saksalaisista lähteistä.

Pilotti Gusman Miftahudinov oli pommikoneen seniori, syntynyt vuonna 1923. Hän oli joko 21-vuotias tai 22-vuotias ja sotilasarvoltaan nuorempi luutnantti. Miftahudinov oli tataari Arkangelista.

Radisti ja konekiväärimies Gleb Lokalov oli syntynyt 1925. Hänkin oli miehenraakile, 18- tai 19-vuotias. Lokalovista ja Aksenovista kerrotaan puna-armeijan ilmavoimien everstin Ivan Orlenkon 1980-luvulla julkaistuissa sotamuistelmissa, että he olivat ”venäläisiä tyyppejä Volgalta”.

Oli 18. syyskuuta 1944. Miftahudinov ohjasi lähes 11 000-kiloista pommikonetta kohti saksalaista rahtilaivaa M/S Moltkefelsiä. Pommikone kuului Neuvostoliiton Itämeren laivaston ilmavoimiin. Kolmikon tehtävänä oli pommittaa laiva palasiksi, ihmisineen päivineen.

Laiva oli matkalla Tallinnaan, josta sen tehtävänä oli mahdollisesti hakea vetäytyviä Saksan joukkoja ja kuljettaa ne Riikaan. Laivan kulkua suojasi saksalainen miinanraivaaja M151.

Maailmansota oli Euroopassa käännekohdassa. Hitlerin Saksan armeija pakeni kahdella rintamalla. Idästä länteen sitä työnsi Neuvostoliiton puna-armeija, lännestä Atlantin rannoilta idemmäksi Keski-Eurooppaan taas etenivät liittoutuneet Yhdysvallat, Britannia ja Kanada.

Suomi ja Neuvostoliitto olivat lopettaneet keskinäiset sotatoimet kaksi viikkoa aiemmin, mutta Moskovan välirauha oli vielä solmimatta. Maat olivat edelleen muodollisesti sodassa.

Miftahudinovin pommikone hyökkäsi todennäköisesti hyvin matalalla, ehkä joitakin kymmeniä metrejä meren yläpuolella. Konetta tulitettiin ilmatorjunta-aseilla saksalaiselta miinanraivaajalta. Ensin osui koneen vasempaan moottoriin. Miftahudinov pudotti raskaat pommit mereen saadakseen koneen hallintaansa.

Ilmeisesti myös koneen oikea moottori sai osuman. Boston vaappui ilmassa vielä noin 10–12 kilometrin matkan. Sitten Miftahudinov aloitti pakkolaskun Suomenlahteen.

Animaatio näyttää, kuinka Miftahudinovin kone on todennäköisesti saanut osuman. Katso alta koko video neuvostoliittolaiskoneen tuhosta ja miesten pelastumisesta.
Mitä isolle pommikoneelle tapahtuu, kun se syöksyy mereen? Kelluuko se? Jos kelluu, onko miehistöllä pakoaikaa sekunteja vai minuutteja?

Orlenkon muistelmien mukaan Miftahudinovilla ei ollut aavistustakaan. Ei sellaista ollut opetettu.

Intendentti Laitinen arvelee, että pakkolaskun on täytynyt olla taidokas, sillä Bostonin hylky on edelleen, 73 vuotta myöhemmin, varsin ehjä. Miftahudinov on kaiketi ohjannut koneen mereen oikeaoppisesti nokka yläviistossa. Pintaan osuu ensin koneen pyrstö, ja pohja ja nokka mätkähtävät pehmeämmin perässä.

Ei silti. Pommikoneen pakkolasku mereen on lähes toivoton onnettomuus.

Harvoin sotilaista henkiin jää yksikään.

NOIN SEITSEMÄN MINUUTIN laskeutumisen jälkeen Badewannen ensimmäinen sukeltajaryhmä oli pohjassa.

Suomenlahden vesi oli hyvin sameaa, näkyvyys oli metrin tai kaksi. Oli edettävä hitaasti.

Katso hylkysukeltajien kuvamateriaalia neuvostopommikoneesta
Sukeltajat kiinnittivät kelanarun toisen pään köyteen, joka johti meren pinnalla kelluvaan poijuun. Kelanarun avulla varmistettiin, etteivät sukeltajat eksy köydestä.

Jo muutaman minuutin kuluttua sameudesta paljastui jotakin kovaa ja vanhaa. Jotakin, jonka ihminen on tehnyt. Kone törrötti nokka pohjamudassa, kuten robottikameran kuvissa oli näkynyt.

Ryhmän ruotsalainen sukeltaja Marcus Runeson sai kuvatuksi ensi hätään tärkeimmät yksityiskohdat: Bostonin amerikkalaisen sarjanumeron ja puna-armeijan taktisen numeron. Hylyn luona oli aikaa vain varttitunti, sillä kolmetuntisesta sukelluksesta pääosa kuluu pinnalle nousuun. Sadan metrin syvyydestä on noustava tarkkojen laskelmien mukaan. Jos nousee liian nopeasti, sukeltajien hengittämästä kaasuseoksesta elimistöön liuenneet helium ja typpi eivät ehdi poistumaan keuhkojen kautta. Kaasut alkavat kuplia elimistössä kuin avatussa limupullossa. Kuplat voivat tukkia verisuonia ja vaurioittaa kudoksia.

Yleensä siitä selviää nivelkivuilla, mutta pahimmissa tapauksissa sukeltajantautiin on kuoltu.

Veneessä ensimmäistä ryhmää odotti intendentti Laitinen. Runeson kertoi hänelle pommikoneen sarjanumeron. Sukeltajien valokuvat kertoivat, että koneen taktinen numero oli 24.

Laitisella oli laivan kannella mukanaan ”kymmenen kiloa” sotahistoriallista kirjallisuutta. Kun Badewannen porukka jatkoi sukellusoperaatiotaan, Laitinen tiesi jo, mistä pommikone-yksilöstä oli kyse.

Sukeltaja Jouni Polkon heinäkuussa 2017 ottama kuva Bostonin hylyn konekivääritornista. (KUVA: JOUNI POLKKO)

Se oli läpimurto. Nyt olisi mahdollista selvittää, keitä olivat koneen miehistön jäsenet.

5c748dc787e9479d9993bf3f493a58b0.jpg


Seuraavassa kolmen hengen sukellusryhmässä mereen laskeutui Jouni Polkko. Ryhmä kuvasi hylyn tarkemmin. Kolmannen eli Roope Flinkmanin ryhmän tehtävänä oli ottaa videokuvaa, mutta kuvaus jäi kesken vaikeissa olosuhteissa. Flinkmanin sukelluspuvun täyttökaasun pullo oli yllättäen vuotanut. Sukellus täytyi keskeyttää, sillä sadan metrin syvyydessä ei voi ottaa ylimääräisiä riskejä.

Kun sukeltajien havaintoja myöhemmin yhdistettiin historiallisten lähteiden tietoihin, intendentti Laitiselle varmistui, että pommikone on tyhjä. Sen sisällä ei ole enää yhdenkään miehistön jäsenen ruumista.

Se ei ole siis sotahauta.

Sieltä on kömmitty ulos.

Katso animaatio siitä, kuinka Miftahudinovin kone ammuttiin alas, ja kuinka nuoret sotilaat pelastautuivat. Juttu jatkuu videon jälkeen.

Animaatio pommikoneen tuhosta
MIFTAHUDINOV löi pakkolaskussa päänsä ohjaamon mittaritauluun.

Hän menetti tajuntansa. Lokalovilta taas murtui käsi, ja ”hän ulisi tuskasta”. Vain Aksenov selvisi vammoitta. Yksityiskohdat pelastumisesta selviävät lentorykmentin komentajan sotamuistelmista.

Aksenov sai vedetyksi ahtaan ja yksinkertaisen kumilautan mereen. Miftahudinov kellui pelastusliivien varassa meressä; avomeren jäätävissä oloissa hän havahtui tajuihinsa.

Aksenov auttoi hänet lautalle.

Koska oli syyskuun loppu, keskellä Suomenlahtea alkoi hämärtyä ennen kahdeksaa illalla. Pelastuslautan automaattinen ilmantäyttö oli jumissa, joten Aksenov ja Miftahudinov joutuivat pumppaamaan sen käsin. Pian he onkivat Lokalovin merestä lauttaan.

Lautta lähti ajelehtimaan. Orlenkon osin propagandistisen kirjan mukaan miehistö alkoi Pohjantähti kompassinaan meloa Suomen suuntaan. Se oli Orlenkon mukaan neuvokasta, sillä sotatoimet Suomea vastaan oli jo lopetettu, vaikkei rauhansopimusta ollut vielä solmittu.

Koneen tehdessä pakkolaskun oli alueella kevyttä tuulta lännen puolelta. Seuraavana päivänä tuuli kääntyi itään, ja lopulta pohjoisella Itämerellä tuuli useiden päivien ajan kaakosta, Laitinen sanoo. Hän tarkisti tuulitiedot vanhoista laivapäiväkirjoista.

”Enemmän lautan kulkuun on vaikuttanut se, mihin tuulet ovat vieneet kuin se, mihin nämä urheat Komsomol-nuoret ovat meloneet”, Laitinen sanoo sarkastisesti.

Komsomol oli Neuvostoliiton kommunistipuolueen nuorisojärjestö.

MIFTAHUDINOV, Aksenov ja Lokalov ajelehtivat toista vuorokautta pelastuslautalla.

Oli 19. syyskuuta 1944. Samana päivänä Moskovassa tapasi kaksi isokenkäistä. Suomen ulkoministeri Carl Enckell ja Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov neuvottelivat Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimuksesta. Kaksi viikkoa aiemmin Neuvostoliiton suurhyökkäys oli pakottanut Suomen rauhaan.

Molotov uhkaili Enckelliä miehityksellä, jos Suomi ryppyilee.

Kun Enckell palasi Moskovasta kaksi vuorokautta myöhemmin Helsinkiin raskas aseleposopimus mukanaan, pommikoneen pojat ajelehtivat neljättä vuorokautta.

Se oli eloonjäämistaistelua märissä univormuissa, joita oli mahdotonta saada kuivaksi. Aallot puskivat lauttaan, ja vettä äyskäröitiin saappailla. He olivat ilman ruokaa ja juomaa, sillä hätämuonapakkaukset olivat uponneet pommikoneen mukana.

Lokalovin univormun taskusta löytyi levy armeijan suklaata. Sekin oli vain ohikiitävä onnen hetki.

Aksenov joi hätäpäissään merivettä, vaikka se vain pahensi oloa. Pojat kerääntyivät lautan keskelle mykkyräksi lämmittääkseen toisiaan. Heillä oli yksi käsiase ja siihen kuusitoista patruunaa. Kolmetoista fasisteille ja loput kolme meille, Aksenov oli julistanut Orlenkon kirjan mukaan, mutta tällainen uho saattaa olla jälkikäteen keksittyä propagandaa.

Jossain vaiheessa Miftahudinov luuli kuulevansa lasten kiljuntaa. Selvisi, että ääni tuli lokeista. Se oli hyvä merkki: maa oli ehkä lähellä.

LAUTTA AJELEHTI seitsemän vuorokautta.

Kun se ehti Vikarskärille hieman Kökarin eteläpuolella, Suomen merivartioston partioalus, moottoripursi MP103, sai siihen kontaktin. Nuorukaiset otettiin talteen. Oltiin siis Ahvenanmaan saaristossa.

Oli 25. syyskuuta, kello lähestyi puoltapäivää. Näin tapaus kirjattiin rannikkotykistörykmentin 76. linnakkeen päiväkirjaan Kökarissa: 11.30 löysi merivartioston partiovene Vikarskärin luota kumiveneen, jonka sisällä kolme lentäjää. Saapui linnake 76:n laituriin kello 14.

cef57f1533474b37a1402f84ea615a00.jpg


Rannikkotykistörykmentin 76. linnakkeen päiväkirjaa Kökarissa syyskuussa 1944. (KUVA: KANSALLISARKISTO)

Jo iltapäivällä suomalaisilla oli tieto siitä, keitä venäläiset olivat. Ylös kirjattiin nimet ja sotilasarvot. Radisti Juri Frolovits Aksenov, navigoija Gleb Mihailovits Lokalov ja pilotti Gusman Miftahudinov. Keskiyöhön asti kolmikko pidettiin Kökarin linnakkeessa, ja kello 00.30 heidät kuljetettiin samalla merivartioston partioaluksella Turkuun.

Välirauhansopimus oli Miftahudinovin miehistölle onni. Sen ansiosta he eivät ajelehtineet vihollismaalle. Heidän statuksensa oli muuttunut. Jos suomalaiset ottaisivat heidät nyt haltuunsa, he eivät olisi vihollisia ja sitä myötä sotavankeja, vaan vieraan vallan sotilaita, jotka ovat ajautuneet luvatta Suomeen.

Kökarin linnakkeen päiväkirjan mukaan heidät kuljetettiin Turusta autolla Helsinkiin. Saattajiksi komennettiin luutnantti Foss ja tulkki Filatoff. Venäläiskolmikko oli allekirjoittanut omakätisen kirjeen, jossa he ilmoittivat vastaanoton ja kohtelun erinomaisiksi.

Kenraali Andrei Ždanovin johtama Neuvostoliiton valvontakomissio oli asettunut Helsinkiin muutama päivä aiemmin, 22. syyskuuta.

Valvontakomission tehtävänä oli varmistaa, ettei aselepoon pakotettu Suomi vehkeile, vaan toimeenpanee pilkulleen sen, mitä Kreml oli Moskovan välirauhansopimuksessa käskenyt. Komission johto asettui hotelli Torniin, muut Malmin lentokentälle.

Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov ja pääministeri J. K. Paasikivi joulukuussa 1944. (KUVA: OSWALD HEDESTRÖM)
Kökarissa talteen noukitut pommikoneen pojat tuotiin autolla Helsinkiin.

Siitä, mitä heille tapahtui Helsingissä, ei löydy dokumentteja. Myöhempien tapahtumien perusteella voidaan kuitenkin päätellä, mitä Helsingissä on todennäköisimmin tapahtunut.

”Nämähän eivät olleet sotavankeja, joten suomalaiset ovat todennäköisesti toimittaneet heidät valvontakomission hoiviin”, Laitinen arvelee.

Ilmailuhistorian tuntija Carl-Fredrik Geust kertoo, että valvontakomission mukana Helsinkiin tuli Neuvostoliiton pahamaineinen vastavakoilun erityisosasto, jota kutsuttiin lyhenteellä Smerš. Se on oletettavasti kuulustellut kolmikon.

Kuulusteluihin joutuivat käytännössä kaikki vihollisen puolelle ajautuneet neuvostosotilaat, jotka palautuivat omien puolelle.

”Ne ovat tuskin olleet miellyttävät kuulustelut”, poliittisen historian professori Kimmo Rentola sanoo.

On epätodennäköistä, että nuorta kolmikkoa olisi kohdeltu sotasankareina, vaikka he olivat pelastautuneet urheasti. Todennäköisemmin heitä on kuulusteltu mahdollisina vakoojina.

”Sotaväen turvallisuuspoliisi on varmaankin kuulustellut heidät erikseen, että puhuvatko he ristiin”, Rentola sanoo.

Puna-armeija oli usein kylmäverinen vihollispuolelle jääneitä sotilaitaan kohtaan. Moni teloitettiin, osa lähetettiin vankileirille.

Neuvostoliiton valvontakomission ja Suomen valtion välinen yhteydenpito on arkistoitu ulkoministeriöön. Kolmikosta ei kuitenkaan löydy mainintoja ulkoministeriön asiakirjoista. Todennäköisesti valvontakomissio on joka tapauksessa kuljetuttanut heidät pikaisesti Neuvostoliittoon.

Carl-Fredrik Geust uskoo, että Neuvostoliitossa Miftahudovin, Aksenovin ja Lokalovin tapaus on käsitelty vielä toistamiseen, Itämeren laivaston Smeršissä.

Jos nuorukaisten vastaukset eivät tyydyttäisi kuulustelijoita, heidät lähetettäisiin joko työleirille tai puna-armeijan rangaistuspataljoonaan, joka joutui sodan pahimpiin paikkoihin. Tykinruuaksi.

SUURSOTA on aina anarkiaa. Hierarkiat kääntyvät ympäri.

Ajatelkaa nyt. Lähes mopoikäiset pojat pudottamassa pommeja siviilejä kuljettavien rahtilaivojen niskaan. Mitä kovempi paniikki on rintamalla, sitä varmemmin sinne kärrätään keskenkasvuisia poikia.

Näin oli vuonna 1944, näin on monessa maailman kolkassa edelleen: Syyriassa, Irakissa, Ukrainassa, Somaliassa, Jemenissä, Pakistanissa ja Afganistanissa...

Eniten kolmikosta jää mietityttämään radisti ja ampuja Juri Aksenov. Onko todella mahdollista, että venäläisessä pommikoneessa, äärimmäisen kovissa tehtävissä, on ollut 17-vuotias poika?

On se, arvioi historioitsija Oula Silvennoinen: ”Puna-armeijalla oli tosi kova miehistöpula. He joutuivat raapimaan tynnyrin pohjia.”

Syksyllä 1944 Neuvostoliitto oli tuonut Itämeren taisteluihin todella nuoria miehiä. Mutta se ei ollut itäeurooppalainen ominaispiirre. Alaikäisiä sotilaita oli myös läntisten armeijoiden ilmavoimissa.

”Sitä eivät kaikki tajuakaan, mutta kun sodanajan kuvissa sotilaat näyttävät kolmekymppisiltä, he ovat usein jotain 21-vuotiaita. He näyttävät vanhemmilta, koska ovat olleet niin kovissa paikoissa”, intendentti Laitinen sanoo.

Keskenkasvuisia käytettiin kovissa tehtävissä, sillä he harvoin kyseenalaistivat esimiehiä. Osa ei ehkä ymmärtänyt vielä toden teolla pelätä kuolemaa. Enemmän pelkäsivät ne, joilla oli vaimo ja lapset kotona.

JOULUKUUSSA 1944 Miftahudinov ja Aksenov olivat venäläisten sota-arkistojen mukaan taas ilmassa. Alla oli uusi Boston.

He olivat saaneet siis vastavakoilun kuulusteluissa puhtaat paperit!

Ei tuolloin tunnettu debriefingejä eikä diagnosoitu traumaperäisiä stressireaktioita. Kamat kasaan ja koneeseen. Siitä ei ollut kuin kaksi kuukautta, kun heidät oli ammuttu alas ja he olivat kuin ihmeen kautta selviytyneet pelastuslautalla Suomen puolelle Kökariin.

Orlenkon mukaan joulukuun puolivälissä Miftahudinovin miehistö upotti ison saksalaisen rahtilaivan Latvian Liepajan edustalla ja Miftahudinov olisi palkittu sotilasurheudesta Punalipun ritarikunnan -merkillä. Tämän tapauksen todenperäisyys on kuitenkin epävarmaa.

Se on joka tapauksessa varmaa, että myös Lokalov passitettiin takaisin pommikoneen miehistöön tammikuussa 1945. Kaiketi heti, kun hänen pakkolaskussa murtunut kätensä taas toimi.

TAMMIKUUN PUOLIVÄLISSÄ 1945 sota laukkasi viimeiselle kierrokselle Euroopassa. Hitler vetäytyi hermot riekaleina pommisuojaansa, Führerbunkeriin, Berliinin keskustassa. Puna-armeija vyöryi kohti Berliiniä idästä, läntiset liittoutuneet lännestä.

Itämerellä taisteluiden painopiste oli Gdanskinlahdella Puolan rannikolla.

Miftahudinovin nuori kolmikko veti taas lentohaalaria ylle. Ilmaan he nousivat 14. tammikuuta. Tällä kertaa tehtävänä oli tuhota saksalainen höyrylaiva Mimi Horn II. Näin myös tapahtui. Laiva rahteineen upposi Itämereen.

Onni oli kääntänyt selkänsä myös pommikoneen pojille. Miftahudinovin konetta tulitettiin ilmatorjunta-aseilla eräästä Mimi Horn II:ta saattaneesta sota-aluksesta.

Vaurioitettu Boston huojui ilmassa 800 metrin matkan. Sitten se syöksyi Itämereen.

Heidän tarinansa kirjannut Orlenko lopetti jyhkeästi: Tatarian kunniakas poika Gusman Bikmeevich Miftahudinov sekä Volgan pojat Gleb Mihailovits Lokalov ja Juri Frolovits Aksenov kuolivat sankareina, täytettyään sotilaalliset velvollisuutensa loppuun asti!

Kai sen noinkin voi muotoilla, hädin tuskin alkaneen aikuisuuden, joka menee hukkaan pommikoneessa ja päättyy meren pohjaan.

HYLKYSUKELTAJA Jouni Polkko seisoo palaverihuoneessa työpaikallaan, Ilmatieteen laitoksella, ja tutkailee kolmiulotteista hydroakustista kuvaa Bostonin hylystä.

”En minä pahakseni pane sitäkään, jos se jää ulkoilmamuseoksi sinne pohjaan”, hän sanoo.

Toki Polkko ja Flinkman toivovat, että Boston nostettaisiin ja kunnostettaisiin. Ainakaan periaatteessa sitä ei estä mikään, sillä kyse ei ole sotahaudasta. Itämeren kylmässä ja vähäsuolaisessa vedessä koneen hylky ei rappeudu yhtä nopeasti kuin etelän lämpimissä vesissä.

Polkko, Flinkman ja Badewannen seitsemän muuta sukeltajaa ovat toistaiseksi tiettävästi ainoat ihmiset, jotka ovat nähneet Miftahudinovin koneen syyskuun 1944 jälkeen.

Voisiko sen nostaa meidän muidenkin nähtäville? Kenellä olisi operaatioon ylipäätään oikeus?


190658cd8ba54b04933f93346411174f.jpg




Sukeltajien kuvaama Bostonin pyrstö. (KUVA: JOUNI POLKKO)

Se ei ole aivan yksiselitteinen asia. Hylky on Suomen talousvyöhykkeellä, jolloin Suomi on joka tapauksessa yksi osapuoli asiassa. Ilman Suomen valtion lupaa hylylle ei voisi tunkeutua.

Entä hylyn omistus? Kenelle se kuuluu?

Kone oli amerikkalaisten valmistama, mutta Neuvostoliiton ilmavoimat oli vuokrannut sen amerikkalaisilta toisessa maailmansodassa. Nyt maat ovat sujut, sillä Neuvostoliiton perillinen Venäjä on maksanut viimeisenkin lainaerän näistä sota-ajan koneista.

Neuvostoliittolaisena sotakoneena meren pohjassa törröttävää Bostonia siis kansainvälisten sopimusten valossa pidetään. Hylyn nykyomistaja on Venäjä.

Aivan toinen asia on sitten hylyn mahdollinen nosto sadan metrin syvyydestä. Se olisi kallis operaatio. Ilmaista ei olisi myöskään hylyn konservointi. Lopuksi se tarvitsisi näyttelytilan.

On mahdollista, että pommikone jää pohjan sedimenttiin.

Vaan ei enää tarinoineen.
 
Kiitos näistä @Ottoville!

ps. Hyysäri ei petä edes jouluna...

"Oli 19. syyskuuta 1944. Samana päivänä Moskovassa tapasi kaksi isokenkäistä. Suomen ulkoministeri Carl Enckell ja Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov neuvottelivat Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimuksesta. Kaksi viikkoa aiemmin Neuvostoliiton suurhyökkäys oli pakottanut Suomen rauhaan."

No ei se nyt vaan ihan noin mennyt.
 
Suomenlahden pohjasta löytyi pommikone – kaikkien yllätykseksi hylky oli tyhjä, ja nyt HS kertoo kolmen nuoren sotilaan uskomattoman tarinan
Syyskuussa 1944 Suomenlahden kupeeseen syöksyi neuvostoliittolainen pommikone.

Kesällä 2017 suomalaisten perustama sukeltajaryhmä laskeutui sadan metrin syvyyteen.

Hylky yllätti tutkijat. Koneessa ei ollut miehistöä. Mitä kolmelle nuorelle sotilaalle oli tapahtunut?
Tilaajille
Kuvittaja Ville Tietäväisen näkemys Miftahudinovin koneen viime hetkistä. (KUVA: VILLE TIETÄVÄINEN)
Tommi Nieminen HS
Julkaistu: 24.12. 2:00 , Päivitetty: 24.12. 7:45
HYLKYSUKELTAJAT Jouni Polkko ja Juha ”Roope” Flinkman seisoivat laivan kannella ja auttoivat nostelemaan varapulloja sukeltajatoveriensa valjaisiin.

Laiva oli ulapalla, läntisen Suomenlahden rajalla.

Oli heinäkuu 2017. Aika tarkalleen sata metriä laivan alapuolella oli se, mikä Polkkoa, Flinkmania ja seitsemää muuta hylkysukeltajaa kiinnosti. Neljätoistametrinen pommikone törrötti nokka Itämeren pohjasedimenttiin uponneena, muu osa oli näkyvissä.

1fe2b32cea194c7696ec6f74018a0160.jpg


Hydroakustinen kuva Bostonin hylystä. (KUVA: NORD STREAM 2 AG)

Hylky oli löytynyt kaikuluotaustekniikan avulla alkuvuonna 2016. Aivan sattumalta. Nord Stream 2 -yhtiö oli tutkituttanut merenpohjaa uutta maakaasuputkea varten. Löydös varmistettiin vielä vedenalaisella robottikameralla.

Koska hylky oli Suomen talousalueella, tiedot siitä välitettiin Museovirastolle. Se taas pyysi hylystä arviota Suomen ilmailumuseolta.

Hylky päätettiin identifioida.

Sen luo täytyi lähettää ryhmä sukeltajia.

SUOMALAISTEN 1990-luvulla perustama Badewanne eli Kylpyamme on Itämeren tunnetuimpia hylkysukeltajaryhmiä.

Polkko ja Flinkman ovat tätä nykyä sen ainoat alkuperäisjäsenet. Badewanne on tutkinut erityisesti laivahylkyjä. Sen tärkeimpiä löytöjä ovat ensimmäisen maailmansodan aikainen 137-metrinen venäläinen panssariristeilijä Pallada sekä Palladan upottanut saksalainen sukellusvene U-26.

Kesällä 2017 oli tiedossa, että sukellusoperaatiosta pommikoneen hylylle tulisi poikkeuksellisen vaikea.

Badewannen yhdeksästä sukeltajasta oli muodostettu kolme ryhmää, joissa oli kussakin kolme sukeltajaa. Kymmenentenä laivassa oli ilmasotahistorian asiantuntijana Suomen ilmailumuseon intendentti ja meriarkeologi Matias Laitinen.

Badewannen ensimmäinen sukeltajaryhmä pudottautui mereen.

Rauhallisesti se alkoi laskeutua kohti pohjaa.

OLI TIETO, että pohjassa makaava pommikone on neuvostoliittolainen.

Koneen mallikin oli jo varmistunut, sillä sukellusrobotit olivat ottaneet hylystä kuvia. Se oli amerikkalaisten valmistama Douglas A-20-G Havoc, jolla Neuvostoliiton ilmavoimat lensi Itämerellä toisessa maailmansodassa. Puna-armeija vuokrasi niitä liittolaiseltaan Yhdysvalloilta ja käytti koneesta sen brittiläistä nimeä Boston.

e9b71bd42fa749218c4cb7f5417948b1.jpg


Neuvostoliittolaisten Boston-pommikoneiden miehistöjen jäsenet ohjeistuksessa Kolobrzegin lentokentällä Puolassa toukokuussa 1945. (KUVA:ROSTISLAV DEMIDOVIN ARKISTO)
Ensin sukeltajat laskivat pohjaan painon. Siitä köysi johti pinnalla kelluvaan poijuun. Jo painon asettaminen oli hankala operaatio. Se on laskettava mahdollisimman lähelle hylkyä, mutta varovasti, niin, ettei paino kolahda hylyn päälle ja vaurioita sitä.

Sukeltajien laskeutuminen sadan metrin syvyyteen Suomenlahden pohjaan veisi 7–8 minuuttia.

Oletus oli, että hylyssä heitä saattaisi odottaa kolmen vainajan sotahauta.

NAVIGOIJA Juri Aksenov oli 17-vuotias tai 18-vuotias syyskuussa 1944.

Hän oli syntynyt vuonna 1926, mutta tarkkaa syntymäaikaa ei ole toistaiseksi löytynyt.

Ilmailumuseon intendentti Matias Laitinen on selvittänyt hylyn miehistön tarinaa sekä suomalaisista, venäläisistä että saksalaisista lähteistä.

Pilotti Gusman Miftahudinov oli pommikoneen seniori, syntynyt vuonna 1923. Hän oli joko 21-vuotias tai 22-vuotias ja sotilasarvoltaan nuorempi luutnantti. Miftahudinov oli tataari Arkangelista.

Radisti ja konekiväärimies Gleb Lokalov oli syntynyt 1925. Hänkin oli miehenraakile, 18- tai 19-vuotias. Lokalovista ja Aksenovista kerrotaan puna-armeijan ilmavoimien everstin Ivan Orlenkon 1980-luvulla julkaistuissa sotamuistelmissa, että he olivat ”venäläisiä tyyppejä Volgalta”.

Oli 18. syyskuuta 1944. Miftahudinov ohjasi lähes 11 000-kiloista pommikonetta kohti saksalaista rahtilaivaa M/S Moltkefelsiä. Pommikone kuului Neuvostoliiton Itämeren laivaston ilmavoimiin. Kolmikon tehtävänä oli pommittaa laiva palasiksi, ihmisineen päivineen.

Laiva oli matkalla Tallinnaan, josta sen tehtävänä oli mahdollisesti hakea vetäytyviä Saksan joukkoja ja kuljettaa ne Riikaan. Laivan kulkua suojasi saksalainen miinanraivaaja M151.

Maailmansota oli Euroopassa käännekohdassa. Hitlerin Saksan armeija pakeni kahdella rintamalla. Idästä länteen sitä työnsi Neuvostoliiton puna-armeija, lännestä Atlantin rannoilta idemmäksi Keski-Eurooppaan taas etenivät liittoutuneet Yhdysvallat, Britannia ja Kanada.

Suomi ja Neuvostoliitto olivat lopettaneet keskinäiset sotatoimet kaksi viikkoa aiemmin, mutta Moskovan välirauha oli vielä solmimatta. Maat olivat edelleen muodollisesti sodassa.

Miftahudinovin pommikone hyökkäsi todennäköisesti hyvin matalalla, ehkä joitakin kymmeniä metrejä meren yläpuolella. Konetta tulitettiin ilmatorjunta-aseilla saksalaiselta miinanraivaajalta. Ensin osui koneen vasempaan moottoriin. Miftahudinov pudotti raskaat pommit mereen saadakseen koneen hallintaansa.

Ilmeisesti myös koneen oikea moottori sai osuman. Boston vaappui ilmassa vielä noin 10–12 kilometrin matkan. Sitten Miftahudinov aloitti pakkolaskun Suomenlahteen.

Animaatio näyttää, kuinka Miftahudinovin kone on todennäköisesti saanut osuman. Katso alta koko video neuvostoliittolaiskoneen tuhosta ja miesten pelastumisesta.
Mitä isolle pommikoneelle tapahtuu, kun se syöksyy mereen? Kelluuko se? Jos kelluu, onko miehistöllä pakoaikaa sekunteja vai minuutteja?

Orlenkon muistelmien mukaan Miftahudinovilla ei ollut aavistustakaan. Ei sellaista ollut opetettu.

Intendentti Laitinen arvelee, että pakkolaskun on täytynyt olla taidokas, sillä Bostonin hylky on edelleen, 73 vuotta myöhemmin, varsin ehjä. Miftahudinov on kaiketi ohjannut koneen mereen oikeaoppisesti nokka yläviistossa. Pintaan osuu ensin koneen pyrstö, ja pohja ja nokka mätkähtävät pehmeämmin perässä.

Ei silti. Pommikoneen pakkolasku mereen on lähes toivoton onnettomuus.

Harvoin sotilaista henkiin jää yksikään.

NOIN SEITSEMÄN MINUUTIN laskeutumisen jälkeen Badewannen ensimmäinen sukeltajaryhmä oli pohjassa.

Suomenlahden vesi oli hyvin sameaa, näkyvyys oli metrin tai kaksi. Oli edettävä hitaasti.

Katso hylkysukeltajien kuvamateriaalia neuvostopommikoneesta
Sukeltajat kiinnittivät kelanarun toisen pään köyteen, joka johti meren pinnalla kelluvaan poijuun. Kelanarun avulla varmistettiin, etteivät sukeltajat eksy köydestä.

Jo muutaman minuutin kuluttua sameudesta paljastui jotakin kovaa ja vanhaa. Jotakin, jonka ihminen on tehnyt. Kone törrötti nokka pohjamudassa, kuten robottikameran kuvissa oli näkynyt.

Ryhmän ruotsalainen sukeltaja Marcus Runeson sai kuvatuksi ensi hätään tärkeimmät yksityiskohdat: Bostonin amerikkalaisen sarjanumeron ja puna-armeijan taktisen numeron. Hylyn luona oli aikaa vain varttitunti, sillä kolmetuntisesta sukelluksesta pääosa kuluu pinnalle nousuun. Sadan metrin syvyydestä on noustava tarkkojen laskelmien mukaan. Jos nousee liian nopeasti, sukeltajien hengittämästä kaasuseoksesta elimistöön liuenneet helium ja typpi eivät ehdi poistumaan keuhkojen kautta. Kaasut alkavat kuplia elimistössä kuin avatussa limupullossa. Kuplat voivat tukkia verisuonia ja vaurioittaa kudoksia.

Yleensä siitä selviää nivelkivuilla, mutta pahimmissa tapauksissa sukeltajantautiin on kuoltu.

Veneessä ensimmäistä ryhmää odotti intendentti Laitinen. Runeson kertoi hänelle pommikoneen sarjanumeron. Sukeltajien valokuvat kertoivat, että koneen taktinen numero oli 24.

Laitisella oli laivan kannella mukanaan ”kymmenen kiloa” sotahistoriallista kirjallisuutta. Kun Badewannen porukka jatkoi sukellusoperaatiotaan, Laitinen tiesi jo, mistä pommikone-yksilöstä oli kyse.

Sukeltaja Jouni Polkon heinäkuussa 2017 ottama kuva Bostonin hylyn konekivääritornista. (KUVA: JOUNI POLKKO)

Se oli läpimurto. Nyt olisi mahdollista selvittää, keitä olivat koneen miehistön jäsenet.

5c748dc787e9479d9993bf3f493a58b0.jpg


Seuraavassa kolmen hengen sukellusryhmässä mereen laskeutui Jouni Polkko. Ryhmä kuvasi hylyn tarkemmin. Kolmannen eli Roope Flinkmanin ryhmän tehtävänä oli ottaa videokuvaa, mutta kuvaus jäi kesken vaikeissa olosuhteissa. Flinkmanin sukelluspuvun täyttökaasun pullo oli yllättäen vuotanut. Sukellus täytyi keskeyttää, sillä sadan metrin syvyydessä ei voi ottaa ylimääräisiä riskejä.

Kun sukeltajien havaintoja myöhemmin yhdistettiin historiallisten lähteiden tietoihin, intendentti Laitiselle varmistui, että pommikone on tyhjä. Sen sisällä ei ole enää yhdenkään miehistön jäsenen ruumista.

Se ei ole siis sotahauta.

Sieltä on kömmitty ulos.

Katso animaatio siitä, kuinka Miftahudinovin kone ammuttiin alas, ja kuinka nuoret sotilaat pelastautuivat. Juttu jatkuu videon jälkeen.

Animaatio pommikoneen tuhosta
MIFTAHUDINOV löi pakkolaskussa päänsä ohjaamon mittaritauluun.

Hän menetti tajuntansa. Lokalovilta taas murtui käsi, ja ”hän ulisi tuskasta”. Vain Aksenov selvisi vammoitta. Yksityiskohdat pelastumisesta selviävät lentorykmentin komentajan sotamuistelmista.

Aksenov sai vedetyksi ahtaan ja yksinkertaisen kumilautan mereen. Miftahudinov kellui pelastusliivien varassa meressä; avomeren jäätävissä oloissa hän havahtui tajuihinsa.

Aksenov auttoi hänet lautalle.

Koska oli syyskuun loppu, keskellä Suomenlahtea alkoi hämärtyä ennen kahdeksaa illalla. Pelastuslautan automaattinen ilmantäyttö oli jumissa, joten Aksenov ja Miftahudinov joutuivat pumppaamaan sen käsin. Pian he onkivat Lokalovin merestä lauttaan.

Lautta lähti ajelehtimaan. Orlenkon osin propagandistisen kirjan mukaan miehistö alkoi Pohjantähti kompassinaan meloa Suomen suuntaan. Se oli Orlenkon mukaan neuvokasta, sillä sotatoimet Suomea vastaan oli jo lopetettu, vaikkei rauhansopimusta ollut vielä solmittu.

Koneen tehdessä pakkolaskun oli alueella kevyttä tuulta lännen puolelta. Seuraavana päivänä tuuli kääntyi itään, ja lopulta pohjoisella Itämerellä tuuli useiden päivien ajan kaakosta, Laitinen sanoo. Hän tarkisti tuulitiedot vanhoista laivapäiväkirjoista.

”Enemmän lautan kulkuun on vaikuttanut se, mihin tuulet ovat vieneet kuin se, mihin nämä urheat Komsomol-nuoret ovat meloneet”, Laitinen sanoo sarkastisesti.

Komsomol oli Neuvostoliiton kommunistipuolueen nuorisojärjestö.

MIFTAHUDINOV, Aksenov ja Lokalov ajelehtivat toista vuorokautta pelastuslautalla.

Oli 19. syyskuuta 1944. Samana päivänä Moskovassa tapasi kaksi isokenkäistä. Suomen ulkoministeri Carl Enckell ja Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov neuvottelivat Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimuksesta. Kaksi viikkoa aiemmin Neuvostoliiton suurhyökkäys oli pakottanut Suomen rauhaan.

Molotov uhkaili Enckelliä miehityksellä, jos Suomi ryppyilee.

Kun Enckell palasi Moskovasta kaksi vuorokautta myöhemmin Helsinkiin raskas aseleposopimus mukanaan, pommikoneen pojat ajelehtivat neljättä vuorokautta.

Se oli eloonjäämistaistelua märissä univormuissa, joita oli mahdotonta saada kuivaksi. Aallot puskivat lauttaan, ja vettä äyskäröitiin saappailla. He olivat ilman ruokaa ja juomaa, sillä hätämuonapakkaukset olivat uponneet pommikoneen mukana.

Lokalovin univormun taskusta löytyi levy armeijan suklaata. Sekin oli vain ohikiitävä onnen hetki.

Aksenov joi hätäpäissään merivettä, vaikka se vain pahensi oloa. Pojat kerääntyivät lautan keskelle mykkyräksi lämmittääkseen toisiaan. Heillä oli yksi käsiase ja siihen kuusitoista patruunaa. Kolmetoista fasisteille ja loput kolme meille, Aksenov oli julistanut Orlenkon kirjan mukaan, mutta tällainen uho saattaa olla jälkikäteen keksittyä propagandaa.

Jossain vaiheessa Miftahudinov luuli kuulevansa lasten kiljuntaa. Selvisi, että ääni tuli lokeista. Se oli hyvä merkki: maa oli ehkä lähellä.

LAUTTA AJELEHTI seitsemän vuorokautta.

Kun se ehti Vikarskärille hieman Kökarin eteläpuolella, Suomen merivartioston partioalus, moottoripursi MP103, sai siihen kontaktin. Nuorukaiset otettiin talteen. Oltiin siis Ahvenanmaan saaristossa.

Oli 25. syyskuuta, kello lähestyi puoltapäivää. Näin tapaus kirjattiin rannikkotykistörykmentin 76. linnakkeen päiväkirjaan Kökarissa: 11.30 löysi merivartioston partiovene Vikarskärin luota kumiveneen, jonka sisällä kolme lentäjää. Saapui linnake 76:n laituriin kello 14.

cef57f1533474b37a1402f84ea615a00.jpg


Rannikkotykistörykmentin 76. linnakkeen päiväkirjaa Kökarissa syyskuussa 1944. (KUVA: KANSALLISARKISTO)

Jo iltapäivällä suomalaisilla oli tieto siitä, keitä venäläiset olivat. Ylös kirjattiin nimet ja sotilasarvot. Radisti Juri Frolovits Aksenov, navigoija Gleb Mihailovits Lokalov ja pilotti Gusman Miftahudinov. Keskiyöhön asti kolmikko pidettiin Kökarin linnakkeessa, ja kello 00.30 heidät kuljetettiin samalla merivartioston partioaluksella Turkuun.

Välirauhansopimus oli Miftahudinovin miehistölle onni. Sen ansiosta he eivät ajelehtineet vihollismaalle. Heidän statuksensa oli muuttunut. Jos suomalaiset ottaisivat heidät nyt haltuunsa, he eivät olisi vihollisia ja sitä myötä sotavankeja, vaan vieraan vallan sotilaita, jotka ovat ajautuneet luvatta Suomeen.

Kökarin linnakkeen päiväkirjan mukaan heidät kuljetettiin Turusta autolla Helsinkiin. Saattajiksi komennettiin luutnantti Foss ja tulkki Filatoff. Venäläiskolmikko oli allekirjoittanut omakätisen kirjeen, jossa he ilmoittivat vastaanoton ja kohtelun erinomaisiksi.

Kenraali Andrei Ždanovin johtama Neuvostoliiton valvontakomissio oli asettunut Helsinkiin muutama päivä aiemmin, 22. syyskuuta.

Valvontakomission tehtävänä oli varmistaa, ettei aselepoon pakotettu Suomi vehkeile, vaan toimeenpanee pilkulleen sen, mitä Kreml oli Moskovan välirauhansopimuksessa käskenyt. Komission johto asettui hotelli Torniin, muut Malmin lentokentälle.

Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov ja pääministeri J. K. Paasikivi joulukuussa 1944. (KUVA: OSWALD HEDESTRÖM)
Kökarissa talteen noukitut pommikoneen pojat tuotiin autolla Helsinkiin.

Siitä, mitä heille tapahtui Helsingissä, ei löydy dokumentteja. Myöhempien tapahtumien perusteella voidaan kuitenkin päätellä, mitä Helsingissä on todennäköisimmin tapahtunut.

”Nämähän eivät olleet sotavankeja, joten suomalaiset ovat todennäköisesti toimittaneet heidät valvontakomission hoiviin”, Laitinen arvelee.

Ilmailuhistorian tuntija Carl-Fredrik Geust kertoo, että valvontakomission mukana Helsinkiin tuli Neuvostoliiton pahamaineinen vastavakoilun erityisosasto, jota kutsuttiin lyhenteellä Smerš. Se on oletettavasti kuulustellut kolmikon.

Kuulusteluihin joutuivat käytännössä kaikki vihollisen puolelle ajautuneet neuvostosotilaat, jotka palautuivat omien puolelle.

”Ne ovat tuskin olleet miellyttävät kuulustelut”, poliittisen historian professori Kimmo Rentola sanoo.

On epätodennäköistä, että nuorta kolmikkoa olisi kohdeltu sotasankareina, vaikka he olivat pelastautuneet urheasti. Todennäköisemmin heitä on kuulusteltu mahdollisina vakoojina.

”Sotaväen turvallisuuspoliisi on varmaankin kuulustellut heidät erikseen, että puhuvatko he ristiin”, Rentola sanoo.

Puna-armeija oli usein kylmäverinen vihollispuolelle jääneitä sotilaitaan kohtaan. Moni teloitettiin, osa lähetettiin vankileirille.

Neuvostoliiton valvontakomission ja Suomen valtion välinen yhteydenpito on arkistoitu ulkoministeriöön. Kolmikosta ei kuitenkaan löydy mainintoja ulkoministeriön asiakirjoista. Todennäköisesti valvontakomissio on joka tapauksessa kuljetuttanut heidät pikaisesti Neuvostoliittoon.

Carl-Fredrik Geust uskoo, että Neuvostoliitossa Miftahudovin, Aksenovin ja Lokalovin tapaus on käsitelty vielä toistamiseen, Itämeren laivaston Smeršissä.

Jos nuorukaisten vastaukset eivät tyydyttäisi kuulustelijoita, heidät lähetettäisiin joko työleirille tai puna-armeijan rangaistuspataljoonaan, joka joutui sodan pahimpiin paikkoihin. Tykinruuaksi.

SUURSOTA on aina anarkiaa. Hierarkiat kääntyvät ympäri.

Ajatelkaa nyt. Lähes mopoikäiset pojat pudottamassa pommeja siviilejä kuljettavien rahtilaivojen niskaan. Mitä kovempi paniikki on rintamalla, sitä varmemmin sinne kärrätään keskenkasvuisia poikia.

Näin oli vuonna 1944, näin on monessa maailman kolkassa edelleen: Syyriassa, Irakissa, Ukrainassa, Somaliassa, Jemenissä, Pakistanissa ja Afganistanissa...

Eniten kolmikosta jää mietityttämään radisti ja ampuja Juri Aksenov. Onko todella mahdollista, että venäläisessä pommikoneessa, äärimmäisen kovissa tehtävissä, on ollut 17-vuotias poika?

On se, arvioi historioitsija Oula Silvennoinen: ”Puna-armeijalla oli tosi kova miehistöpula. He joutuivat raapimaan tynnyrin pohjia.”

Syksyllä 1944 Neuvostoliitto oli tuonut Itämeren taisteluihin todella nuoria miehiä. Mutta se ei ollut itäeurooppalainen ominaispiirre. Alaikäisiä sotilaita oli myös läntisten armeijoiden ilmavoimissa.

”Sitä eivät kaikki tajuakaan, mutta kun sodanajan kuvissa sotilaat näyttävät kolmekymppisiltä, he ovat usein jotain 21-vuotiaita. He näyttävät vanhemmilta, koska ovat olleet niin kovissa paikoissa”, intendentti Laitinen sanoo.

Keskenkasvuisia käytettiin kovissa tehtävissä, sillä he harvoin kyseenalaistivat esimiehiä. Osa ei ehkä ymmärtänyt vielä toden teolla pelätä kuolemaa. Enemmän pelkäsivät ne, joilla oli vaimo ja lapset kotona.

JOULUKUUSSA 1944 Miftahudinov ja Aksenov olivat venäläisten sota-arkistojen mukaan taas ilmassa. Alla oli uusi Boston.

He olivat saaneet siis vastavakoilun kuulusteluissa puhtaat paperit!

Ei tuolloin tunnettu debriefingejä eikä diagnosoitu traumaperäisiä stressireaktioita. Kamat kasaan ja koneeseen. Siitä ei ollut kuin kaksi kuukautta, kun heidät oli ammuttu alas ja he olivat kuin ihmeen kautta selviytyneet pelastuslautalla Suomen puolelle Kökariin.

Orlenkon mukaan joulukuun puolivälissä Miftahudinovin miehistö upotti ison saksalaisen rahtilaivan Latvian Liepajan edustalla ja Miftahudinov olisi palkittu sotilasurheudesta Punalipun ritarikunnan -merkillä. Tämän tapauksen todenperäisyys on kuitenkin epävarmaa.

Se on joka tapauksessa varmaa, että myös Lokalov passitettiin takaisin pommikoneen miehistöön tammikuussa 1945. Kaiketi heti, kun hänen pakkolaskussa murtunut kätensä taas toimi.

TAMMIKUUN PUOLIVÄLISSÄ 1945 sota laukkasi viimeiselle kierrokselle Euroopassa. Hitler vetäytyi hermot riekaleina pommisuojaansa, Führerbunkeriin, Berliinin keskustassa. Puna-armeija vyöryi kohti Berliiniä idästä, läntiset liittoutuneet lännestä.

Itämerellä taisteluiden painopiste oli Gdanskinlahdella Puolan rannikolla.

Miftahudinovin nuori kolmikko veti taas lentohaalaria ylle. Ilmaan he nousivat 14. tammikuuta. Tällä kertaa tehtävänä oli tuhota saksalainen höyrylaiva Mimi Horn II. Näin myös tapahtui. Laiva rahteineen upposi Itämereen.

Onni oli kääntänyt selkänsä myös pommikoneen pojille. Miftahudinovin konetta tulitettiin ilmatorjunta-aseilla eräästä Mimi Horn II:ta saattaneesta sota-aluksesta.

Vaurioitettu Boston huojui ilmassa 800 metrin matkan. Sitten se syöksyi Itämereen.

Heidän tarinansa kirjannut Orlenko lopetti jyhkeästi: Tatarian kunniakas poika Gusman Bikmeevich Miftahudinov sekä Volgan pojat Gleb Mihailovits Lokalov ja Juri Frolovits Aksenov kuolivat sankareina, täytettyään sotilaalliset velvollisuutensa loppuun asti!

Kai sen noinkin voi muotoilla, hädin tuskin alkaneen aikuisuuden, joka menee hukkaan pommikoneessa ja päättyy meren pohjaan.

HYLKYSUKELTAJA Jouni Polkko seisoo palaverihuoneessa työpaikallaan, Ilmatieteen laitoksella, ja tutkailee kolmiulotteista hydroakustista kuvaa Bostonin hylystä.

”En minä pahakseni pane sitäkään, jos se jää ulkoilmamuseoksi sinne pohjaan”, hän sanoo.

Toki Polkko ja Flinkman toivovat, että Boston nostettaisiin ja kunnostettaisiin. Ainakaan periaatteessa sitä ei estä mikään, sillä kyse ei ole sotahaudasta. Itämeren kylmässä ja vähäsuolaisessa vedessä koneen hylky ei rappeudu yhtä nopeasti kuin etelän lämpimissä vesissä.

Polkko, Flinkman ja Badewannen seitsemän muuta sukeltajaa ovat toistaiseksi tiettävästi ainoat ihmiset, jotka ovat nähneet Miftahudinovin koneen syyskuun 1944 jälkeen.

Voisiko sen nostaa meidän muidenkin nähtäville? Kenellä olisi operaatioon ylipäätään oikeus?


190658cd8ba54b04933f93346411174f.jpg




Sukeltajien kuvaama Bostonin pyrstö. (KUVA: JOUNI POLKKO)

Se ei ole aivan yksiselitteinen asia. Hylky on Suomen talousvyöhykkeellä, jolloin Suomi on joka tapauksessa yksi osapuoli asiassa. Ilman Suomen valtion lupaa hylylle ei voisi tunkeutua.

Entä hylyn omistus? Kenelle se kuuluu?

Kone oli amerikkalaisten valmistama, mutta Neuvostoliiton ilmavoimat oli vuokrannut sen amerikkalaisilta toisessa maailmansodassa. Nyt maat ovat sujut, sillä Neuvostoliiton perillinen Venäjä on maksanut viimeisenkin lainaerän näistä sota-ajan koneista.

Neuvostoliittolaisena sotakoneena meren pohjassa törröttävää Bostonia siis kansainvälisten sopimusten valossa pidetään. Hylyn nykyomistaja on Venäjä.

Aivan toinen asia on sitten hylyn mahdollinen nosto sadan metrin syvyydestä. Se olisi kallis operaatio. Ilmaista ei olisi myöskään hylyn konservointi. Lopuksi se tarvitsisi näyttelytilan.

On mahdollista, että pommikone jää pohjan sedimenttiin.

Vaan ei enää tarinoineen.
Nämä ovat kyllä nautittavaa luettavaa.
 
Mannerheimin kello.

1529316915844.png

Kuvassa kello näkyy, mutta huomio kiinnittyy mieheen, jonka päätä särkee.

Gustaf Mannerheimista ei juuri löydä kuvia rannekello kädessään. Ajan tarkka seuraaminen oli kuitenkin sotapäällikölle ja täsmälliselle herrasmiehelle elinehto.

Talvisodan aikana sotilaspalvelija Einar Fromhttps://www.hs.fi/haku/?query=einar+from herätti marsalkan joka aamu tasan minuuttia yli seitsemän. Jos kellot eivät olleet varmasti vireessä, From tarkisti virallisen ajan soittamalla Neiti Aika -puhelinpalveluun.

Tapaamisiin marsalkka saapui kellonlyömällä eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Marski tunnetaan myös tyylitajustaan. Nuoruuden keikarimaisen pukeutumisen vuoksi häntä on joskus nimitetty hieman liioitellen dandyksikin.

Niin tai näin, marsalkka räätälöi sotilas- ja aatelisetikettiin sopivat asut aina viimeisen muodin mukaisiksi. Sotilaspuvun housut kavennettiin aivan ihonmyötäisiksi, ja sarkatakkiin lisättiin muhkea karvakaulus.

Tyylitietoiselle herrasmiehelle kello oli myös statussymboli.

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005723775.html
 
Taas lähdetään siitä ettei ryssä tee mitään.
Sillä jos tuollaiseen operaatioon ryhtyy, niin kai jonkinlaisiin vasta toimiin myös veli venäläinen varautuu.
Tulee montakin asiaa mieleen mutta eiköhän tälläkin kirjoituksella ”ryssän kätyri” leiman saa, asiattomasta viestinnästä.

Tekee mitä tekee. Tottakai vastatoimii sen kun ehtii, en minä sitä epäilekään. Mutta siksihän minä yritinkin sijoittaa alan ammattiväen kärjen sotkua selvittämään, enkä mitään toisen luokan nostoväkeä.

Ja jos maltoit lukea koko höpinäni, niin panin myös Merivoimien laivastoa liikkeelle, samoin kuin Ilmavoimaa pitämään ilmatilaa hallussa.

Tottakai vastassa oleva valtiollinen toimija voi kärjistää tilanteen miten pitkälle tahansa, silti asia on selvitettävä ilman siekailua....tai sitten antaa niiden istua kivellä heittämässä vesileipiä suomenlahteen.

Operaationa yritin tarkastella asiaa siten, että homma on yksinkertainen ja siten toteutettavissa säässä kuin säässä ja nopeasti. Eli riittävän röyhkeä ja melkein suoraviivainen rantautuminen kohteeseen ilman immelmanneja. Mihinkään seitsemältä eri taholta tapahtuvaan operaatioon ei mielestäni pidä koskaan lähteä. Korkeintaan kaksi operaatiosuuntaa, ei enempää.

Mielestäni operaatiota kuviteltaessa ei pidä unohtaa sitä, että mestoilla on merivartioasema. Eli täysin säkki päässä sinne ei ole tarvis tehdä invaasiota.
 
Back
Top