Mannerheimin palvelijat kertovat nyt löydetyillä ääninauhoilla: Marskin tyynyyn pantiin poppelinkukkia ja miespalvelijan piti käyttää tirolilaista univormua
Gustaf Mannerheimin pitkäaikaiset palvelijat Berta Haglind ja Elsa Sundman kertovat isännästään ja hänen tavoistaan. Kuukausiliitteen jutun lomassa on ääninäytteitä vuonna 1974 tehdyistä haastatteluista, joita ei ole ennen kuunneltu. Panoraamakuvia klikkailemalla voit tutustua Marskin huoneisiin.
Tilaajille
Berta Haglind (oik.) ja Elsa Sundman Kaivopuiston-huvilan keittiössä ilmeisesti 1960-luvun lopulla. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
Tuija Pallaste HS
Julkaistu: 3.6. 2:00 , Päivitetty: 3.6. 9:00
Talon toisessa kerroksessa on huone, josta avautuu näkymä merelle. Sisällä on hutera kenttäsänky ja muutama tuoli. Kellertävänruskeaa seinää koristavat ratsukuvat.
Tällainen sanotaan olleen Suomen marsalkan makuuhuone.
Gustaf Mannerheimin syntymästä tulee kesäkuun neljäntenä päivänä 150 vuotta. Hänen kuolemastaan on 66 vuotta, ja lähes yhtä kauan hänen kotinsa Helsingin Kaivopuistossa on ollut museona.
Aistikkaassa salongissa on kristallikruunu, itämaisia mattoja ja kuuluisa tiikerintalja, hänen saaliinsa Nepalista. Seinillä on muotokuvia ja arvokkaita maalauksia.
Askeettisessa makuuhuoneessa asui toisenlainen Mannerheim. Kurinalainen sotapäällikkö, joka nukkui kenttäsängyssä.
Tosin se ei pidä paikkaansa.
Gustaf Mannerheimilla oli elinaikanaan makuuhuoneessaan mukava, suuri sänky, jossa oli sekä jousi- että jouhipatja ja muhkeat untuvatyynyt, kertoo nainen, joka tunsi marsalkan sängyt parhaiten. Hän on Berta Linnea Haglind, ja nyt hänen ääntään kuullaan ensimmäisen kerran julkisesti.
GUSTAF MANNERHEIM muutti Kaivopuistoon vuonna 1924. Berta Haglind aloitti hänen sisäkkönään vuonna 1928. Berta – marsalkka kutsui häntä aina etunimellä – pysyi Gustaf Mannerheimin palveluksessa 23 vuoden ajan. Marsalkan kuoleman jälkeen hän huolehti Kaivopuiston-talosta museona toiset 23 vuotta.
Kesällä 1974 kulttuurihistorian opiskelija Karl Magnus Nikula sai Svenska Litteratursällskapetin arkistosta tehtävän. Hänen tuli haastatella Berta Haglindia ennen kuin tämä jäi eläkkeelle.
Turusta Helsinkiin kesätöihin tullut 23-vuotias Nikula meni Kaivopuistoon ja nousi 74-vuotiaan Haglindin kanssa portaat ylös toiseen kerrokseen. He asettuivat marsalkan makuuhuoneeseen. Välillä heidän seuraansa liittyi Elsa Sundman, joka oli tullut sisäköksi taloon vuonna 1936. Magnetofoni nauhoitti.
Nikula kyseli: Millainen talo oli marsalkan eläessä? Millaista oli arki, millaisia juhlapyhät?
Kaapeissa oli yhä Marskin vaatteita ja laatikoissa hänen lääkkeitään. He kävivät läpi tavaroita.
Suhisevalla ääninauhalla kuuluu nuoren miehen ja kahden vanhan naisen ääni. Ruotsin kielessä on riikinruotsalainen ja länsiuusimaalainen korostus. Linnut laulavat avoimen ikkunan takana.
Miksi yksi Mannerheimin tyynyistä on näin pieni, Nikula kysyi.
Se on terveysvaikutteinen, vastasi Elsa Sundman: ”Marsalkalla oli aina se mukanaan, Sveitsissäkin.”
”Sisällä on poppelin kukintoa. Sellaista hyvin pehmeää”, lisäsi Berta Haglind.
Kysymyksiin ja vastauksiin käytettiin lopulta aikaa yli 14 tuntia. Niihin kului 23 kelanauhaa, jotka pakattiin suojakoteloihin. Kotelot pantiin ruskeaan pahvilaatikkoon.
Berta Haglind kuoli Helsingissä vuonna 1994. Hänen muistokirjoituksessaan Helsingin Sanomissa luki: Hän oli aina uskollinen isännälleen eikä ole myöhemminkään halunnut muistella julkisesti tämän yksityisasioita.
Kukaan ei ilmeisesti koskaan tullut kuunnelleeksi nauhoja. Ruskeaa pahvilaatikkoa säilytettiin Kaivopuiston-huvilan arkistossa.
Mutta nyt, marsalkan 150-vuotispäivän alla, museon johtaja Kristina Ranki ja päämuseomestari Toni Piipponen ajattelivat, että koskemattomat nauhat olisi hyvä kuunnella.
Kelanauhat kuunneltiin nyt ensimmäisen kerran. (KUVA: RIO GANDARA / HS)
MANNERHEIMIN MAKUUHUONE tyhjeni hänen kuolemansa jälkeen, Haglind kertoo nauhalla.
Kukalliset verhot ja tauluja otettiin alas. Sänky yöpöytineen vietiin pois.
Kenttäsänky asetettiin seinää vasten. Sen viereen jätettiin yksinkertainen taittopöytä.
Miksi? Koska verhot olivat huonokuntoiset, Haglind sanoo. Ja koska marsalkan vanhempi tytär Anastasia Mannerheim otti isänsä sängyn ja joitakin muitakin tavaroita.
Mannerheim oli tuonut sänkynsä Pariisista vuonna 1937, ja se oli huoneessa pääty seinää vasten, Haglind kuvailee. Yöpöydillä oli lääkkeitä ja tuhkakuppi. Välillä Pariisin-sänky vietiin kesäasuntoon Kirkniemeen, ja kaupungissa oli toisena sänkynä Askon sänky.
Kenttäsänky oli Mannerheimille toki mieluinen. Se taittui pieneen tilaan.
”Kenttäsänky oli mukana matkoilla ja sodissa. Joskus myös maalla hänellä oli se.”
Ja joskus kenttäsänky oli käytössä jopa Kaivopuistossa, Haglind sanoo. Ehkä silloin, kun Mannerheim oli kipeä. Hän saattoi nukkua sairastaessaan vierashuoneessakin.
Lääkärin mielestä Mannerheimin piti nukkua kenttäsänkyä paremmassa sängyssä.
Jos tohtori tietäisi, miten hyvä tämä on, hän ei sanoisi, että pitää ottaa parempi, oli Gustaf Mannerheim sanonut, mutta totteli silti lääkäriä.
BERTA HAGLIND teki Mannerheimiin vaikutuksen petaamistaidollaan.
Keväällä 1928 Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja ja entinen valtionhoitaja oli pannut sanan kiertämään. Hän tarvitsi palvelukseensa apulaisen.
28-vuotias neiti Haglind kuuli paikasta neiti Eksteniltä, joka oli presidentinlinnassa töissä.
Berta Haglind oli kotoisin Ruotsista, Uppsalan läänistä. Hän oli aloittanut lastenhoitajana perheessä, joka muutti Suomeen. Kun poika pääsi ylioppilaaksi, Bertaa ei enää tarvittu.
Juuri kun hän oli aikeissa palata takaisin Ruotsiin, neiti Eksten alkoi puhua Bertalle kesätyöstä Mannerheimin palveluksessa.
Berta kertoo epäröineensä. Hänestä tuntui, että se olisi liian hieno paikka hänelle.
Kenraali oli toukokuun 16. päivänä tervehtinyt yleisöä Helsingissä valkoisten voitonparaatin 10-vuotisjuhlassa. Hän seisoi autossa, joka ajoi Esplanadinkatua väen huiskuttaessa.
Työ sijoittuisi kenraalin huviloihin Helsingissä ja Hangossa, jonne tämä oli edellisvuonna avannut myös kahvilan. Sisäkköjä, ”husor”, oli kolme. Heidän lisäkseen oli miespalvelija ja kuljettaja. Tulokas olisi hännänhuippu. ”Minst av alla de små”, Berta kuvailee.
Hän mietti asiaa yksin huoneessaan. Hän päätti jäädä.
Työ alkoi 1. kesäkuuta. Kenraali palasi kylpylästä ulkomailta vasta kesän puolivälissä.
Tuli Bertan vuoro huolehtia hänen vuoteestaan Hangossa.
”MARSKALKEN VAR en mycket precis herre”, sanoo Berta Haglind – monta kertaa. Marsalkka oli tarkka mies.
Uutta sisäkköä varoitettiin, että vuoteen sijaamisessa ei saa hutiloida. Lakanat tuli laittaa ”sileästi ja hienosti”. Jalkopäässä reuna käännettiin patjan alle, toisessa päässä kaksinkerroin. Kaksi valkoista vilttiä taiteltiin siististi niin, että toinen oli peittona ja toinen varuiksi jaloissa – jos yöllä alkoikin palella.
Kun Berta Haglind ensimmäisen kerran huolehti isännän sängystä, häntä jännitti.
Mutta Mannerheim nukkui yön ilmeisen hyvin. Seuraavana päivänä hän kehui kamaripalvelijalleen Hans Köpfille, että se, joka oli vuoteen edellisenä päivänä laittanut, oli tehnyt ”oikein hyvää työtä”.
Kesän lopussa kenraali kysyi, oliko Bertan ”välttämätöntä” palata Ruotsiin.
Berta kirjoitti äidilleen, että hän jäisi vielä.
KAIVOPUISTOSSA OLI toiset tavat kuin maalla Hangossa. Sisäköt pukeutuivat siniseen leninkiin, valkoiseen myssyyn ja mansetteihin. Iltaisin, kun oli tarjoiluvuoro, leningin väri oli musta.
Kamaripalvelija, tämä itävaltalainen Hans Köpf, teki työnsä tirolilaisessa univormussa. Iltaisin hänellä oli frakki, Berta sanoo.
Mannerheim heräsi aamulla kello kuusi. Köpfin tehtävänä oli herättää hänet, viedä lehdet, laskea kylpy ja ottaa esiin vaatteet.
Hän auttoi isäntää aamutoimissa: saappaat ujutettiin jalkaan saapaslusikan ja liukuraudan avulla. Parran marsalkka ajoi itse. Ennen tärkeitä tilaisuuksia saattoi saapua parturi: Weidel Eteläesplanadilta, sittemmin herra tai rouva Kolehmainen Stockmannilta.
Marsalkka poltteli sikaria kylpyhuoneessakin.
Hän luki lehdet isoon tyynyyn nojaten.
Sanomalehdistä tuli Hufvudstadsbladet, Pressen ja useita ulkomaalaisia lehtiä. Helsingin Sanomat tuli Haglindin muistikuvan mukaan vain välillä, samoin Uusi Suomi.
Kun marsalkka oli lukenut lehdet, hän saapui alakerran ruokasaliin kahville puoli yhdeksäksi – ellei hän lähtenyt ratsastamaan. Silloin hänelle valmisteltiin huoneeseen teetarjotin.
Hans Köpf opetti sisäköille tarjoilijan taitoja. Hän oli ollut töissä tirolilaisessa ravintolassa, josta Mannerheim oli metsästysmatkallaan poiminut hänet palvelijakseen.
Isäntäkin kyllä opasti. Kerran marsalkka pyysi eteisessä, että Elsa toisi hänelle chapeau claquen.
”Sanoin, etten tiedä, mikä se sellainen on”, Elsa Sundman kertoo. ”Menimme yhdessä kaapille, hän otti hatun ja sanoi, että tämä on chapeau claque.”
Nauhalla kuuluu naisten hersyvä nauru.
”Niin Elsa tietää sitten senkin”, sanoo Elsa.
Chapeau claque on silinterihattu, joka menee kasaan. Kun silinteri pompahtaa auki, kuuluu claque, klak.
KUN KAMARIPALVELIJA Köpf oli suoriutunut aamun velvoitteista talossa, hän lähti kaupungille hoitamaan asioita.
Marsalkan työhuoneessa tuli olla tupakkaa – sekä suomalaisia että amerikkalaisia merkkejä – ja sikareita. Niitä ostettiin tupakkakaupasta Aleksanterinkadulta. Myöhemmin Strengbergin tupakkatehdas lähetti ne.
Fredrikinkadun Sukulan verstaalla saattoi olla saappaat haettavana. Wahlman Ratakadulla korjasi hatut. Frakkipaidat pesi Lindströmin pesula Fabianinkadulla.
Posti vietiin marsalkan kirjoituspöydälle, ja hän vastasi kirjeisiin heti.
Kirjoituspöydällä oli salkku, paperia, kyniä ja suurennuslasi. Työhuoneessa oli puhelin ja alakerrassa puhelinkeskus, jota ei käytetty, jos marsalkka itse vastasi työhuoneessaan.
Työhuoneen takan edessä oli tyyny, jolla Mannerheimin rakas airedalenterrieri Jack saattoi lojua – ellei joku palveluskunnasta ollut ulkoiluttamassa sitä. Kun Mannerheim opiskeli suomen kieltä professori Airilan kanssa, miehet istuivat takan molemmin puolin.
Jos herravieraita tuli, heidät piti aina ilmoittaa. Ainoastaan adjutantti, sihteeri ja lanko saivat mennä huoneeseen ilmoittamatta.
VIELÄ 1930-LUVUN alussa Berta Haglind oli yksi talon kolmesta sisäköstä. Sisäköt siivosivat oikeastaan koko ajan. Erityistä viikkosiivousta ei tarvittu, sillä kaiken oli koko ajan oltava tip top.
”Ei ole kotia ilman työtä”, sanoo Haglind.
He tekivät samoja töitä vuorotellen: kattoivat, tarjoilivat, pesivät, prässäsivät, silittivät, harjasivat, tärkkäsivät, lankkasivat. Pakkasivat – ennen matkoja oli marsalkan kanssa katselmus siitä, mitä matka-arkkuihin ja laukkuihin laitetaan. He kuuntelivat, kutsuiko marsalkka sisäpuhelimella. Pitkään signaaliin piti vastata. Lyhyt tarkoitti esimerkiksi sitä, että tarjottimen saattoi hakea. Ruokahissi kulki.
Suursiivouksiin ryhdyttiin silloin, kun isäntä oli matkoilla. Lattiat pestiin ja kiillotettiin, mutta mattojen alta ei saanut puunata, jotta matot eivät liukuisi. Talvella he veivät matot piiskattaviksi hangelle.
Hopea- ja kupariastioita oli niin paljon, että niiden putsaamiseen osallistui myös miespalvelija Köpf – niin kauan kuin hän oli talossa. 1930-luvun edetessä Köpfin perhe kasvoi, ja kamaripalvelija lähti. Uutta ei tullut tilalle.
”Ehkä uutta oli vaikea saada, tuli sotakin ja paljon murhetta”, arvelee Berta.
Chauffeur eli kuljettaja toki oli kesäisin, auton kera ja tummansinisessä livreepuvussaan. Jostain syystä kuljettajia kutsuttiin aina sukunimillä, jotka olivat Tolander ja Kajan.
Mannerheimia kuljetettiin virka-autolla. Kuljettaja oli kesäisin talossa valmiina. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
Heitä muita kutsuttiin etunimellä. Tai kyllä marsalkka oli aluksi sanonut taloudenhoitajille neiti tai rouva ja sukunimen, mutta sitten fröken Lundström rohkaistui sanomaan, että hän ei ole fröken, vaan saa sanoa Matilda.
BERTA HAGLINDIN mielestä kysymys siitä, miten palvelusväki suhtautui marsalkkaan, oli kummallinen. Kyllä palvelusväki tiesi, miten herrasväen kanssa käyttäydytään.
VUOTEEN 1933 he kutsuivat isäntää kenraaliksi, sitten sotamarsalkaksi ja lopulta marsalkaksi.
Kellarikerros oli heidän valtakuntaansa. Siellä oli autotalli, keittiö ja Bertan asuinhuone. Elsa nukkui keittiön ikkunasyvennyksessä.
Palkolliset söivät yhdessä, jos aikaa vain oli. Aamukahvi oli seitsemältä, lounas kello 11, kahvit iltapäivällä kahdelta ja päivällinen puoli viiden aikaan. Illalla saatettiin vielä kahvitella. Ruoka oli yksinkertaista, eikä Berta Haglind oikeastaan edes haluaisi puhua siitä. Mutta luettelee kuitenkin pyynnöstä: Leipää, voita, puuroa ja viiliä. Päivällisellä oli kaksi ruokalajia. He joivat maitoa – tai ”kaljaa”, sen hän sanoo suomeksi.
Keittäjän apulainen kattoi palvelusväelle yksinkertaisen valkoisen astiaston. Keittiössä oli kaksi koivupöytää, joita kuurattiin niin, että pinta oli aivan vaalea.
Ennen vuotta 1946 jääkaappi todellakin kylmennettiin jäillä, joita tuotiin joka viikko. Jatkosodan jälkeen taloon tuli nykyaikainen jääkaappi. Keittiön suuri puulaatikko piti puolittaa, jotta se saatiin mahtumaan.
Keittiössä oli puuhella, kaasuhella ja grilli. Talviaamuisin oli niin kylmä, että puuhellan lämmittäminen oli suosittu työ. Uunissa leivottiin kahvileipiä.
”Marsalkka piti pikkupullista. Myös korinttikakkua leivottiin.”
Ruokaleipä ostettiin Ekbergiltä. Mannerheim söi vaaleaa vuokaleipää paahdettuna. Keittäjällä oli tilikirja, ja hän sai tehdä ruokaostokset kuten parhaaksi näki.
Kun talossa oli vieraita, kaikki kolme uunia olivat käytössä. Niissä paistui lihaa, lintua ja leivonnaisia.
Yläkerrassa oli toinen maailma.
Berta Haglindin koti oli 46 vuoden ajan tämä kellarihuone Kaivopuiston huvilassa. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
VIERAIDEN SAAPUESSA palvelusväki avasi oven ja piti sitä auki. Ulkovaatteet autettiin eteisessä pois. Mannerheim otti vieraat vastaan hallissa, jonka takassa paloi tuli – vain koivuhalkoja, eikä tuhkaa saanut jäädä takan eteen.
Ennen ruokailua tarjoiltiin salongissa drinkki: viiniä, cocktail tai muuta.
Kevyeen kesäjuomaan sekoitettiin valkoviiniä, jäävettä ja marjoja, ja se tarjoiltiin aina Mannerheimin sisaren Gotlannista tuomista laseista.
Illallinen syötiin kahdeksalta. Vieraille tarjottavia hienoja ruokalajeja oli niin paljon, ettei Berta Haglind tiedä mistä aloittaa. Mutta marsalkka piti esimerkiksi kotleteista, galantiineista ja jälkiruuan kera sabayonkastikkeesta. Ruuan jälkeen tarjoiltiin mokkakupillinen ja myöhemmin teetä.
Mannerheim sai niin paljon kukkia, ettei niitä juuri tarvinnut ostaa. Kauneimmat kukat hän asetti äitinsä kuvan viereen. Orkideoita oli usein, tulppaaneja vain jouluna.
Marsalkka ei pitänyt tulppaaneista. Ei varsinkaan keltaisista tulppaaneista. Vaikka ei hän muuten keltaista karsastanut.
Kun Ruotsin kruununprinssipari vuonna 1932 saapui vierailulle, Mannerheim hankki ruokapöytään keltaisen liinan ja keltaiset lautasliinat. Kustaa Adolf ja Louise yöpyivät suurlähetystössä, mutta Mannerheim järjesti vastaanoton – teekutsut, joissa oli seisova pöytä.
Berta Haglind sai heti aloitettuaan tottua arvovieraisiin.
Talvella 1929 johtaja Alfred Nobel majoittui Kaivopuiston-huvilassa. Hän oli tullut Suomeen sukulaisensa häihin. Sekä Nobel että Mannerheim olivat asuneet Pietarissa, ja tsaarin vanha kokki tuli keittiöön vierailun päivällisiä varten.
”Kokki ei onnistunut ensimmäisellä kerralla”, Berta Haglind kertoo. Toiselle päivälliselle hankittiin lisäapua, ja tulos oli kelvollisempi.
Seuraavana kesänä Hangossa lomaili Hollannin prinssi Henrik, ja silloin daamien aurinkosuojaksi laitettiin Mannerheimin Intiasta tuomat värikkäät päivänvarjot.
Mannerheimin 70-vuotispäivän vastaanotto 4.6.1937 jatkui myöhään yöhön. Tässä kuvassa onnitteluvuorossa on Cajanderin hallitus. Salongin sohvalla istui Mannerheimin sisar, kreivitär Eva Sparre. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
BERTA HAGLIND kertoo kuvitelleensa pitkään, että hän palaisi vielä Ruotsiin. Mutta aina tuli uusi syksy ja uusi talvi ja marsalkka kysyi, eikö Berta jäisi.
Suomi joutui sotaan, ja yhtäkkiä Berta ja Elsa olivat Kaivopuiston huvilassa kaksin. He jatkoivat talon askareita, elleivät istuneet pommisuojassa. Lähellä olevassa pienessä pommisuojassa oli kauhean kylmä. Isompaan ei ollut kävelytietä.
Päämaja oli Mikkelissä, ja marsalkalla oli siellä keittäjä mukanaan. Tämä saattoi soittaa Kaivopuistoon pyytääkseen lähettämään Helsingistä jotakin. Ruokaa oli aika vähän. Ruusupenkkiin istutettiin perunoita. Piti vain pärjätä.
Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin 12. maaliskuuta 1940, ja ylipäällikkö saapui kotiin Kaivopuistoon 14. tai 15. maaliskuuta – näin taloudenhoitaja muistelee.
Jatkosodan aikana Berta Haglind ja Elsa Sundman kävivät vuorotellen mukana ”siellä ylhäällä”, siis Mikkelissä.
Elsa kertoo sieltä sattumuksen: Marsalkan pöydästä oli kadonnut tupakka-aski. Hän kysyi eräältä sotilaalta, oliko tämä ottanut ne. Sotilas meni aivan punaiseksi ja myönsi.
”Silloin marsalkka sanoi, että hän voi vaikka antaa jokusen tupakka-askin, mutta ’älä koske minun tupakoihini, kiitos’”, Elsa toistaa.
Jatkosodan vuosina Mannerheim pistäytyi joskus kotona ja soittikin. Myös adjutantit kävivät Kaivopuistossa, ja kenraali Walden, joka oli puolustusministeri.
Moneen vuoteen huvilassa ei järjestetty juhlia.
Sodan jälkeen talossa tehtiin muutoksia. Kenraali Walden oli alkanut puhua, että kun karjalainen kansanosa joutui siirtymään, joku voisi ottaa esille sen, että marsalkka asuu yksin isossa talossa. Presidenttinä Mannerheimilla oli myös Tamminiemi käytössään. Waldenin esityksestä sotavahinkoyhdistyksen arkisto sijoitettiin talon katutasoon.
Palvelusväki näki isäntää enää harvoin. Hän oli sairaalloinen ja paljon poissa. Vuonna 1945 Mannerheim oli hankkinut Lohjalta Kirkniemen kartanon eduskunnan 75-vuotislahjarahoilla. Niillä oli ensin tarkoitus ostaa itse Kaivopuiston huvila sen omistavilta Fazereilta, mutta kauppa vuokralaiselle ei järjestynyt. Vasta myöhemmin Mannerheim-säätiö osti talon.
KESÄN KORVALLA 1950 Mannerheim otti Sveitsistä yhteyttä taloudenhoitajaansa ja puntaroi tuloa Kirkniemeen. Suomessa oli ollut kosteaa ja sateista.
”Hän ajatteli, että hänen täytyy silti tulla. Että ehkä tulee kaunis ilma”, Haglind sanoo.
Kun Mannerheim matkusti Sveitsistä Suomeen, Helsingissä paistoi aurinko.
”Toivoin, että se jatkuu. Tulikin kauniita päiviä.”
Marsalkka oli välillä kaupungissa, välillä Kirkniemessä. Siellä syötiin kesäkeittoa ja herkuteltiin ravuilla. Mannerheim kävi kävelyllä ja poimi puutarhasta tomaatteja.
Lokakuussa hänen kuntonsa huononi. Piti lentää sairaalaan Tukholmaan. Mannerheim oli siellä pitkään, mutta joulun alla Berta ja Elsa saivat tiedon, että hän tunsi itsensä niin ”terveeksi ja pirteäksi”, että lähtisi Sveitsiin.
Siellä hän kuoli viiden viikon kuluttua, 83-vuotiaana, 28. tammikuuta 1951.
Hän ei pelännyt kuolemaa, tiesivät naiset. Sen hän oli jo aikaa sitten sanonut Elsalle.
”Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Sen alle ei voi jäädä”, siteeraa Sundman Mannerheimin sanoja. ”Kuolema kohtaa ihmisen siellä, missä se aikoo ihmisen kohdata.”
Berta Haglind tapasi työnantajansa viimeisen kerran syksyllä ennen kuin tämä lensi Tukholmaan.
”Se oli viimeinen kerta kun näimme. Vaikkei sitä silloin tiedetty.”
Nauhalla tulee hiljaista. Sitten 23-vuotias haastattelija Karl Magnus Nikula kysyy, millaisia olivat Kirkniemen huonekalut.
NIKULA ON nyt 66-vuotias ja eläkkeellä.
”Nyt kypsässä iässä kysyisin muuta”, hän kommentoi kysymystään Kirkniemen huonekaluista.
Nikula asuu yhä Turussa, mutta vastaa puhelimeen Virosta. Hänestä tuli kirjastonhoitaja. Hän ei koskaan kysellyt kesätyössä tekemiensä haastattelujen perään. Nikula arveli, että nauhat katosivat tai ”unohtuivat johonkin kaapin perukoille”.
”Berta Haglind oli myönteinen haastattelulle, mutta ehkä hän pelkäsi, että siinä kysytään jotakin henkilökohtaista Mannerheimista.”
Nikula ei halunnut olla epähieno. He luetteloivat esineitä ja puhuivat talon tavoista. Samalla Mannerheimin elämästä piirtyi kuva, jonka vain palvelusväki saattoi nähdä. Marsalkalla esimerkiksi oli univormun alla talvisin tietty harmaa pitkähihainen paita, josta hän sanoi Bertalle: ”Se näyttää ikävältä, mutta pidän siitä niin, kun se on niin pehmeä.”
Kun yöhoitaja lepäsi hallin nojatuolissa, sairas Mannerheim tuli huoneestaan intialaisessa aamutakissaan ja sanoi tuntevansa itsensä yksinäiseksi. ”Jos sisar pitäisi seuraa, se olisi mukavaa”, hän oli sanonut hoitajalle.
Bertan ja Elsan puheissa vilisevät perheenjäsenet ja ystävät. Marsalkka käveli froteepyyhe ja tossut mukanaan saunomaan professori Beckerin kanssa Eiran sairaalaan. Sukulaiset kävivät maalla. Tyttärille oli makuuhuoneet.
Berta Haglind ja Elsa Sundman ymmärsivät asemansa, sanoo Nikula. He olivat vaatimattomia, kohteliaita ja hyvin miellyttäviä ”vanhan ajan ihmisiä”. Mutta kyllä nöyriä palvelijoita huvittikin, kun he kertoivat isännästään.
Marsalkan vaatekaapissa oli silkillä päällystetty pamppu. Miksi, kysyi Nikula Haglindiltä, kun he tarkastelivat kaapin sisältöä.
”Joku mies oli sen antanut ja ajatellut, että ehkä hän tarvitsee sitä”, Haglind vastasi.
Marsalkka oli tarkka herra, mutta hänellä oli vaatekaapissaan merkillisiä kapineita: raippa, soittokello ja taiteltu pergamenttilampunvarjostin yhdessä silkkivuoratussa laatikossa.
BERTA HAGLIND ja Elsa Sundman jäivät eläkkeelle vuoden 1974 lopussa. Molemmat olivat naimattomia naisia, joiden elämä oli kulunut marsalkan talossa.
Berta muutti Mannerheim-säätiön vuokraamaan asuntoon Töölöön. Hän kuoli vuonna 1994. Elsa oli kuollut yhdeksän vuotta aiemmin.
Bertan kuolinilmoituksessa oli neljä kaipaajaa. Yksi sukulaisnainen, toinen nainen, Mannerheimin suvun päämies ja marsalkan entinen adjutantti.
Jos panoraamakuvat eivät näkyneet sovelluksessasi, voit katsoa ne täältä: makuuhuone, salonki, ruokasali, työhuone ja halli.
Mitä yllätyksiä Marskin arkuista paljastuu? HS kurkistaa aarrelaatikoihin
Video vie Kaivopuiston-huvilan ullakolle, jossa kuraatori Kristina Ranki ja päämuseomestari Toni Piipponen ovat tehneet löytöjä.Nauhojen kääntämisessä auttoi fil. kand. Leena Gräsbeck. Lähteenä myös Juha Bäckman.
Gustaf Mannerheimin pitkäaikaiset palvelijat Berta Haglind ja Elsa Sundman kertovat isännästään ja hänen tavoistaan. Kuukausiliitteen jutun lomassa on ääninäytteitä vuonna 1974 tehdyistä haastatteluista, joita ei ole ennen kuunneltu. Panoraamakuvia klikkailemalla voit tutustua Marskin huoneisiin.
Tilaajille
Berta Haglind (oik.) ja Elsa Sundman Kaivopuiston-huvilan keittiössä ilmeisesti 1960-luvun lopulla. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
Tuija Pallaste HS
Julkaistu: 3.6. 2:00 , Päivitetty: 3.6. 9:00
Talon toisessa kerroksessa on huone, josta avautuu näkymä merelle. Sisällä on hutera kenttäsänky ja muutama tuoli. Kellertävänruskeaa seinää koristavat ratsukuvat.
Tällainen sanotaan olleen Suomen marsalkan makuuhuone.
Gustaf Mannerheimin syntymästä tulee kesäkuun neljäntenä päivänä 150 vuotta. Hänen kuolemastaan on 66 vuotta, ja lähes yhtä kauan hänen kotinsa Helsingin Kaivopuistossa on ollut museona.
Aistikkaassa salongissa on kristallikruunu, itämaisia mattoja ja kuuluisa tiikerintalja, hänen saaliinsa Nepalista. Seinillä on muotokuvia ja arvokkaita maalauksia.
Askeettisessa makuuhuoneessa asui toisenlainen Mannerheim. Kurinalainen sotapäällikkö, joka nukkui kenttäsängyssä.
Tosin se ei pidä paikkaansa.
Gustaf Mannerheimilla oli elinaikanaan makuuhuoneessaan mukava, suuri sänky, jossa oli sekä jousi- että jouhipatja ja muhkeat untuvatyynyt, kertoo nainen, joka tunsi marsalkan sängyt parhaiten. Hän on Berta Linnea Haglind, ja nyt hänen ääntään kuullaan ensimmäisen kerran julkisesti.
GUSTAF MANNERHEIM muutti Kaivopuistoon vuonna 1924. Berta Haglind aloitti hänen sisäkkönään vuonna 1928. Berta – marsalkka kutsui häntä aina etunimellä – pysyi Gustaf Mannerheimin palveluksessa 23 vuoden ajan. Marsalkan kuoleman jälkeen hän huolehti Kaivopuiston-talosta museona toiset 23 vuotta.
Kesällä 1974 kulttuurihistorian opiskelija Karl Magnus Nikula sai Svenska Litteratursällskapetin arkistosta tehtävän. Hänen tuli haastatella Berta Haglindia ennen kuin tämä jäi eläkkeelle.
Turusta Helsinkiin kesätöihin tullut 23-vuotias Nikula meni Kaivopuistoon ja nousi 74-vuotiaan Haglindin kanssa portaat ylös toiseen kerrokseen. He asettuivat marsalkan makuuhuoneeseen. Välillä heidän seuraansa liittyi Elsa Sundman, joka oli tullut sisäköksi taloon vuonna 1936. Magnetofoni nauhoitti.
Nikula kyseli: Millainen talo oli marsalkan eläessä? Millaista oli arki, millaisia juhlapyhät?
Kaapeissa oli yhä Marskin vaatteita ja laatikoissa hänen lääkkeitään. He kävivät läpi tavaroita.
Suhisevalla ääninauhalla kuuluu nuoren miehen ja kahden vanhan naisen ääni. Ruotsin kielessä on riikinruotsalainen ja länsiuusimaalainen korostus. Linnut laulavat avoimen ikkunan takana.
Miksi yksi Mannerheimin tyynyistä on näin pieni, Nikula kysyi.
Se on terveysvaikutteinen, vastasi Elsa Sundman: ”Marsalkalla oli aina se mukanaan, Sveitsissäkin.”
”Sisällä on poppelin kukintoa. Sellaista hyvin pehmeää”, lisäsi Berta Haglind.
Kysymyksiin ja vastauksiin käytettiin lopulta aikaa yli 14 tuntia. Niihin kului 23 kelanauhaa, jotka pakattiin suojakoteloihin. Kotelot pantiin ruskeaan pahvilaatikkoon.
Berta Haglind kuoli Helsingissä vuonna 1994. Hänen muistokirjoituksessaan Helsingin Sanomissa luki: Hän oli aina uskollinen isännälleen eikä ole myöhemminkään halunnut muistella julkisesti tämän yksityisasioita.
Kukaan ei ilmeisesti koskaan tullut kuunnelleeksi nauhoja. Ruskeaa pahvilaatikkoa säilytettiin Kaivopuiston-huvilan arkistossa.
Mutta nyt, marsalkan 150-vuotispäivän alla, museon johtaja Kristina Ranki ja päämuseomestari Toni Piipponen ajattelivat, että koskemattomat nauhat olisi hyvä kuunnella.
Kelanauhat kuunneltiin nyt ensimmäisen kerran. (KUVA: RIO GANDARA / HS)
MANNERHEIMIN MAKUUHUONE tyhjeni hänen kuolemansa jälkeen, Haglind kertoo nauhalla.
Kukalliset verhot ja tauluja otettiin alas. Sänky yöpöytineen vietiin pois.
Kenttäsänky asetettiin seinää vasten. Sen viereen jätettiin yksinkertainen taittopöytä.
Miksi? Koska verhot olivat huonokuntoiset, Haglind sanoo. Ja koska marsalkan vanhempi tytär Anastasia Mannerheim otti isänsä sängyn ja joitakin muitakin tavaroita.
Mannerheim oli tuonut sänkynsä Pariisista vuonna 1937, ja se oli huoneessa pääty seinää vasten, Haglind kuvailee. Yöpöydillä oli lääkkeitä ja tuhkakuppi. Välillä Pariisin-sänky vietiin kesäasuntoon Kirkniemeen, ja kaupungissa oli toisena sänkynä Askon sänky.
Kenttäsänky oli Mannerheimille toki mieluinen. Se taittui pieneen tilaan.
”Kenttäsänky oli mukana matkoilla ja sodissa. Joskus myös maalla hänellä oli se.”
Ja joskus kenttäsänky oli käytössä jopa Kaivopuistossa, Haglind sanoo. Ehkä silloin, kun Mannerheim oli kipeä. Hän saattoi nukkua sairastaessaan vierashuoneessakin.
Lääkärin mielestä Mannerheimin piti nukkua kenttäsänkyä paremmassa sängyssä.
Jos tohtori tietäisi, miten hyvä tämä on, hän ei sanoisi, että pitää ottaa parempi, oli Gustaf Mannerheim sanonut, mutta totteli silti lääkäriä.
BERTA HAGLIND teki Mannerheimiin vaikutuksen petaamistaidollaan.
Keväällä 1928 Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja ja entinen valtionhoitaja oli pannut sanan kiertämään. Hän tarvitsi palvelukseensa apulaisen.
28-vuotias neiti Haglind kuuli paikasta neiti Eksteniltä, joka oli presidentinlinnassa töissä.
Berta Haglind oli kotoisin Ruotsista, Uppsalan läänistä. Hän oli aloittanut lastenhoitajana perheessä, joka muutti Suomeen. Kun poika pääsi ylioppilaaksi, Bertaa ei enää tarvittu.
Juuri kun hän oli aikeissa palata takaisin Ruotsiin, neiti Eksten alkoi puhua Bertalle kesätyöstä Mannerheimin palveluksessa.
Berta kertoo epäröineensä. Hänestä tuntui, että se olisi liian hieno paikka hänelle.
Kenraali oli toukokuun 16. päivänä tervehtinyt yleisöä Helsingissä valkoisten voitonparaatin 10-vuotisjuhlassa. Hän seisoi autossa, joka ajoi Esplanadinkatua väen huiskuttaessa.
Työ sijoittuisi kenraalin huviloihin Helsingissä ja Hangossa, jonne tämä oli edellisvuonna avannut myös kahvilan. Sisäkköjä, ”husor”, oli kolme. Heidän lisäkseen oli miespalvelija ja kuljettaja. Tulokas olisi hännänhuippu. ”Minst av alla de små”, Berta kuvailee.
Hän mietti asiaa yksin huoneessaan. Hän päätti jäädä.
Työ alkoi 1. kesäkuuta. Kenraali palasi kylpylästä ulkomailta vasta kesän puolivälissä.
Tuli Bertan vuoro huolehtia hänen vuoteestaan Hangossa.
”MARSKALKEN VAR en mycket precis herre”, sanoo Berta Haglind – monta kertaa. Marsalkka oli tarkka mies.
Uutta sisäkköä varoitettiin, että vuoteen sijaamisessa ei saa hutiloida. Lakanat tuli laittaa ”sileästi ja hienosti”. Jalkopäässä reuna käännettiin patjan alle, toisessa päässä kaksinkerroin. Kaksi valkoista vilttiä taiteltiin siististi niin, että toinen oli peittona ja toinen varuiksi jaloissa – jos yöllä alkoikin palella.
Kun Berta Haglind ensimmäisen kerran huolehti isännän sängystä, häntä jännitti.
Mutta Mannerheim nukkui yön ilmeisen hyvin. Seuraavana päivänä hän kehui kamaripalvelijalleen Hans Köpfille, että se, joka oli vuoteen edellisenä päivänä laittanut, oli tehnyt ”oikein hyvää työtä”.
Kesän lopussa kenraali kysyi, oliko Bertan ”välttämätöntä” palata Ruotsiin.
Berta kirjoitti äidilleen, että hän jäisi vielä.
KAIVOPUISTOSSA OLI toiset tavat kuin maalla Hangossa. Sisäköt pukeutuivat siniseen leninkiin, valkoiseen myssyyn ja mansetteihin. Iltaisin, kun oli tarjoiluvuoro, leningin väri oli musta.
Kamaripalvelija, tämä itävaltalainen Hans Köpf, teki työnsä tirolilaisessa univormussa. Iltaisin hänellä oli frakki, Berta sanoo.
Mannerheim heräsi aamulla kello kuusi. Köpfin tehtävänä oli herättää hänet, viedä lehdet, laskea kylpy ja ottaa esiin vaatteet.
Hän auttoi isäntää aamutoimissa: saappaat ujutettiin jalkaan saapaslusikan ja liukuraudan avulla. Parran marsalkka ajoi itse. Ennen tärkeitä tilaisuuksia saattoi saapua parturi: Weidel Eteläesplanadilta, sittemmin herra tai rouva Kolehmainen Stockmannilta.
Marsalkka poltteli sikaria kylpyhuoneessakin.
Hän luki lehdet isoon tyynyyn nojaten.
Sanomalehdistä tuli Hufvudstadsbladet, Pressen ja useita ulkomaalaisia lehtiä. Helsingin Sanomat tuli Haglindin muistikuvan mukaan vain välillä, samoin Uusi Suomi.
Kun marsalkka oli lukenut lehdet, hän saapui alakerran ruokasaliin kahville puoli yhdeksäksi – ellei hän lähtenyt ratsastamaan. Silloin hänelle valmisteltiin huoneeseen teetarjotin.
Hans Köpf opetti sisäköille tarjoilijan taitoja. Hän oli ollut töissä tirolilaisessa ravintolassa, josta Mannerheim oli metsästysmatkallaan poiminut hänet palvelijakseen.
Isäntäkin kyllä opasti. Kerran marsalkka pyysi eteisessä, että Elsa toisi hänelle chapeau claquen.
”Sanoin, etten tiedä, mikä se sellainen on”, Elsa Sundman kertoo. ”Menimme yhdessä kaapille, hän otti hatun ja sanoi, että tämä on chapeau claque.”
Nauhalla kuuluu naisten hersyvä nauru.
”Niin Elsa tietää sitten senkin”, sanoo Elsa.
Chapeau claque on silinterihattu, joka menee kasaan. Kun silinteri pompahtaa auki, kuuluu claque, klak.
KUN KAMARIPALVELIJA Köpf oli suoriutunut aamun velvoitteista talossa, hän lähti kaupungille hoitamaan asioita.
Marsalkan työhuoneessa tuli olla tupakkaa – sekä suomalaisia että amerikkalaisia merkkejä – ja sikareita. Niitä ostettiin tupakkakaupasta Aleksanterinkadulta. Myöhemmin Strengbergin tupakkatehdas lähetti ne.
Fredrikinkadun Sukulan verstaalla saattoi olla saappaat haettavana. Wahlman Ratakadulla korjasi hatut. Frakkipaidat pesi Lindströmin pesula Fabianinkadulla.
Posti vietiin marsalkan kirjoituspöydälle, ja hän vastasi kirjeisiin heti.
Kirjoituspöydällä oli salkku, paperia, kyniä ja suurennuslasi. Työhuoneessa oli puhelin ja alakerrassa puhelinkeskus, jota ei käytetty, jos marsalkka itse vastasi työhuoneessaan.
Työhuoneen takan edessä oli tyyny, jolla Mannerheimin rakas airedalenterrieri Jack saattoi lojua – ellei joku palveluskunnasta ollut ulkoiluttamassa sitä. Kun Mannerheim opiskeli suomen kieltä professori Airilan kanssa, miehet istuivat takan molemmin puolin.
Jos herravieraita tuli, heidät piti aina ilmoittaa. Ainoastaan adjutantti, sihteeri ja lanko saivat mennä huoneeseen ilmoittamatta.
VIELÄ 1930-LUVUN alussa Berta Haglind oli yksi talon kolmesta sisäköstä. Sisäköt siivosivat oikeastaan koko ajan. Erityistä viikkosiivousta ei tarvittu, sillä kaiken oli koko ajan oltava tip top.
”Ei ole kotia ilman työtä”, sanoo Haglind.
He tekivät samoja töitä vuorotellen: kattoivat, tarjoilivat, pesivät, prässäsivät, silittivät, harjasivat, tärkkäsivät, lankkasivat. Pakkasivat – ennen matkoja oli marsalkan kanssa katselmus siitä, mitä matka-arkkuihin ja laukkuihin laitetaan. He kuuntelivat, kutsuiko marsalkka sisäpuhelimella. Pitkään signaaliin piti vastata. Lyhyt tarkoitti esimerkiksi sitä, että tarjottimen saattoi hakea. Ruokahissi kulki.
Suursiivouksiin ryhdyttiin silloin, kun isäntä oli matkoilla. Lattiat pestiin ja kiillotettiin, mutta mattojen alta ei saanut puunata, jotta matot eivät liukuisi. Talvella he veivät matot piiskattaviksi hangelle.
Hopea- ja kupariastioita oli niin paljon, että niiden putsaamiseen osallistui myös miespalvelija Köpf – niin kauan kuin hän oli talossa. 1930-luvun edetessä Köpfin perhe kasvoi, ja kamaripalvelija lähti. Uutta ei tullut tilalle.
”Ehkä uutta oli vaikea saada, tuli sotakin ja paljon murhetta”, arvelee Berta.
Chauffeur eli kuljettaja toki oli kesäisin, auton kera ja tummansinisessä livreepuvussaan. Jostain syystä kuljettajia kutsuttiin aina sukunimillä, jotka olivat Tolander ja Kajan.
Mannerheimia kuljetettiin virka-autolla. Kuljettaja oli kesäisin talossa valmiina. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
Heitä muita kutsuttiin etunimellä. Tai kyllä marsalkka oli aluksi sanonut taloudenhoitajille neiti tai rouva ja sukunimen, mutta sitten fröken Lundström rohkaistui sanomaan, että hän ei ole fröken, vaan saa sanoa Matilda.
BERTA HAGLINDIN mielestä kysymys siitä, miten palvelusväki suhtautui marsalkkaan, oli kummallinen. Kyllä palvelusväki tiesi, miten herrasväen kanssa käyttäydytään.
VUOTEEN 1933 he kutsuivat isäntää kenraaliksi, sitten sotamarsalkaksi ja lopulta marsalkaksi.
Kellarikerros oli heidän valtakuntaansa. Siellä oli autotalli, keittiö ja Bertan asuinhuone. Elsa nukkui keittiön ikkunasyvennyksessä.
Palkolliset söivät yhdessä, jos aikaa vain oli. Aamukahvi oli seitsemältä, lounas kello 11, kahvit iltapäivällä kahdelta ja päivällinen puoli viiden aikaan. Illalla saatettiin vielä kahvitella. Ruoka oli yksinkertaista, eikä Berta Haglind oikeastaan edes haluaisi puhua siitä. Mutta luettelee kuitenkin pyynnöstä: Leipää, voita, puuroa ja viiliä. Päivällisellä oli kaksi ruokalajia. He joivat maitoa – tai ”kaljaa”, sen hän sanoo suomeksi.
Keittäjän apulainen kattoi palvelusväelle yksinkertaisen valkoisen astiaston. Keittiössä oli kaksi koivupöytää, joita kuurattiin niin, että pinta oli aivan vaalea.
Ennen vuotta 1946 jääkaappi todellakin kylmennettiin jäillä, joita tuotiin joka viikko. Jatkosodan jälkeen taloon tuli nykyaikainen jääkaappi. Keittiön suuri puulaatikko piti puolittaa, jotta se saatiin mahtumaan.
Keittiössä oli puuhella, kaasuhella ja grilli. Talviaamuisin oli niin kylmä, että puuhellan lämmittäminen oli suosittu työ. Uunissa leivottiin kahvileipiä.
”Marsalkka piti pikkupullista. Myös korinttikakkua leivottiin.”
Ruokaleipä ostettiin Ekbergiltä. Mannerheim söi vaaleaa vuokaleipää paahdettuna. Keittäjällä oli tilikirja, ja hän sai tehdä ruokaostokset kuten parhaaksi näki.
Kun talossa oli vieraita, kaikki kolme uunia olivat käytössä. Niissä paistui lihaa, lintua ja leivonnaisia.
Yläkerrassa oli toinen maailma.
Berta Haglindin koti oli 46 vuoden ajan tämä kellarihuone Kaivopuiston huvilassa. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
VIERAIDEN SAAPUESSA palvelusväki avasi oven ja piti sitä auki. Ulkovaatteet autettiin eteisessä pois. Mannerheim otti vieraat vastaan hallissa, jonka takassa paloi tuli – vain koivuhalkoja, eikä tuhkaa saanut jäädä takan eteen.
Ennen ruokailua tarjoiltiin salongissa drinkki: viiniä, cocktail tai muuta.
Kevyeen kesäjuomaan sekoitettiin valkoviiniä, jäävettä ja marjoja, ja se tarjoiltiin aina Mannerheimin sisaren Gotlannista tuomista laseista.
Illallinen syötiin kahdeksalta. Vieraille tarjottavia hienoja ruokalajeja oli niin paljon, ettei Berta Haglind tiedä mistä aloittaa. Mutta marsalkka piti esimerkiksi kotleteista, galantiineista ja jälkiruuan kera sabayonkastikkeesta. Ruuan jälkeen tarjoiltiin mokkakupillinen ja myöhemmin teetä.
Mannerheim sai niin paljon kukkia, ettei niitä juuri tarvinnut ostaa. Kauneimmat kukat hän asetti äitinsä kuvan viereen. Orkideoita oli usein, tulppaaneja vain jouluna.
Marsalkka ei pitänyt tulppaaneista. Ei varsinkaan keltaisista tulppaaneista. Vaikka ei hän muuten keltaista karsastanut.
Kun Ruotsin kruununprinssipari vuonna 1932 saapui vierailulle, Mannerheim hankki ruokapöytään keltaisen liinan ja keltaiset lautasliinat. Kustaa Adolf ja Louise yöpyivät suurlähetystössä, mutta Mannerheim järjesti vastaanoton – teekutsut, joissa oli seisova pöytä.
Berta Haglind sai heti aloitettuaan tottua arvovieraisiin.
Talvella 1929 johtaja Alfred Nobel majoittui Kaivopuiston-huvilassa. Hän oli tullut Suomeen sukulaisensa häihin. Sekä Nobel että Mannerheim olivat asuneet Pietarissa, ja tsaarin vanha kokki tuli keittiöön vierailun päivällisiä varten.
”Kokki ei onnistunut ensimmäisellä kerralla”, Berta Haglind kertoo. Toiselle päivälliselle hankittiin lisäapua, ja tulos oli kelvollisempi.
Seuraavana kesänä Hangossa lomaili Hollannin prinssi Henrik, ja silloin daamien aurinkosuojaksi laitettiin Mannerheimin Intiasta tuomat värikkäät päivänvarjot.
Mannerheimin 70-vuotispäivän vastaanotto 4.6.1937 jatkui myöhään yöhön. Tässä kuvassa onnitteluvuorossa on Cajanderin hallitus. Salongin sohvalla istui Mannerheimin sisar, kreivitär Eva Sparre. (KUVA: MANNERHEIM-MUSEO)
BERTA HAGLIND kertoo kuvitelleensa pitkään, että hän palaisi vielä Ruotsiin. Mutta aina tuli uusi syksy ja uusi talvi ja marsalkka kysyi, eikö Berta jäisi.
Suomi joutui sotaan, ja yhtäkkiä Berta ja Elsa olivat Kaivopuiston huvilassa kaksin. He jatkoivat talon askareita, elleivät istuneet pommisuojassa. Lähellä olevassa pienessä pommisuojassa oli kauhean kylmä. Isompaan ei ollut kävelytietä.
Päämaja oli Mikkelissä, ja marsalkalla oli siellä keittäjä mukanaan. Tämä saattoi soittaa Kaivopuistoon pyytääkseen lähettämään Helsingistä jotakin. Ruokaa oli aika vähän. Ruusupenkkiin istutettiin perunoita. Piti vain pärjätä.
Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin 12. maaliskuuta 1940, ja ylipäällikkö saapui kotiin Kaivopuistoon 14. tai 15. maaliskuuta – näin taloudenhoitaja muistelee.
Jatkosodan aikana Berta Haglind ja Elsa Sundman kävivät vuorotellen mukana ”siellä ylhäällä”, siis Mikkelissä.
Elsa kertoo sieltä sattumuksen: Marsalkan pöydästä oli kadonnut tupakka-aski. Hän kysyi eräältä sotilaalta, oliko tämä ottanut ne. Sotilas meni aivan punaiseksi ja myönsi.
”Silloin marsalkka sanoi, että hän voi vaikka antaa jokusen tupakka-askin, mutta ’älä koske minun tupakoihini, kiitos’”, Elsa toistaa.
Jatkosodan vuosina Mannerheim pistäytyi joskus kotona ja soittikin. Myös adjutantit kävivät Kaivopuistossa, ja kenraali Walden, joka oli puolustusministeri.
Moneen vuoteen huvilassa ei järjestetty juhlia.
Sodan jälkeen talossa tehtiin muutoksia. Kenraali Walden oli alkanut puhua, että kun karjalainen kansanosa joutui siirtymään, joku voisi ottaa esille sen, että marsalkka asuu yksin isossa talossa. Presidenttinä Mannerheimilla oli myös Tamminiemi käytössään. Waldenin esityksestä sotavahinkoyhdistyksen arkisto sijoitettiin talon katutasoon.
Palvelusväki näki isäntää enää harvoin. Hän oli sairaalloinen ja paljon poissa. Vuonna 1945 Mannerheim oli hankkinut Lohjalta Kirkniemen kartanon eduskunnan 75-vuotislahjarahoilla. Niillä oli ensin tarkoitus ostaa itse Kaivopuiston huvila sen omistavilta Fazereilta, mutta kauppa vuokralaiselle ei järjestynyt. Vasta myöhemmin Mannerheim-säätiö osti talon.
KESÄN KORVALLA 1950 Mannerheim otti Sveitsistä yhteyttä taloudenhoitajaansa ja puntaroi tuloa Kirkniemeen. Suomessa oli ollut kosteaa ja sateista.
”Hän ajatteli, että hänen täytyy silti tulla. Että ehkä tulee kaunis ilma”, Haglind sanoo.
Kun Mannerheim matkusti Sveitsistä Suomeen, Helsingissä paistoi aurinko.
”Toivoin, että se jatkuu. Tulikin kauniita päiviä.”
Marsalkka oli välillä kaupungissa, välillä Kirkniemessä. Siellä syötiin kesäkeittoa ja herkuteltiin ravuilla. Mannerheim kävi kävelyllä ja poimi puutarhasta tomaatteja.
Lokakuussa hänen kuntonsa huononi. Piti lentää sairaalaan Tukholmaan. Mannerheim oli siellä pitkään, mutta joulun alla Berta ja Elsa saivat tiedon, että hän tunsi itsensä niin ”terveeksi ja pirteäksi”, että lähtisi Sveitsiin.
Siellä hän kuoli viiden viikon kuluttua, 83-vuotiaana, 28. tammikuuta 1951.
Hän ei pelännyt kuolemaa, tiesivät naiset. Sen hän oli jo aikaa sitten sanonut Elsalle.
”Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Sen alle ei voi jäädä”, siteeraa Sundman Mannerheimin sanoja. ”Kuolema kohtaa ihmisen siellä, missä se aikoo ihmisen kohdata.”
Berta Haglind tapasi työnantajansa viimeisen kerran syksyllä ennen kuin tämä lensi Tukholmaan.
”Se oli viimeinen kerta kun näimme. Vaikkei sitä silloin tiedetty.”
Nauhalla tulee hiljaista. Sitten 23-vuotias haastattelija Karl Magnus Nikula kysyy, millaisia olivat Kirkniemen huonekalut.
NIKULA ON nyt 66-vuotias ja eläkkeellä.
”Nyt kypsässä iässä kysyisin muuta”, hän kommentoi kysymystään Kirkniemen huonekaluista.
Nikula asuu yhä Turussa, mutta vastaa puhelimeen Virosta. Hänestä tuli kirjastonhoitaja. Hän ei koskaan kysellyt kesätyössä tekemiensä haastattelujen perään. Nikula arveli, että nauhat katosivat tai ”unohtuivat johonkin kaapin perukoille”.
”Berta Haglind oli myönteinen haastattelulle, mutta ehkä hän pelkäsi, että siinä kysytään jotakin henkilökohtaista Mannerheimista.”
Nikula ei halunnut olla epähieno. He luetteloivat esineitä ja puhuivat talon tavoista. Samalla Mannerheimin elämästä piirtyi kuva, jonka vain palvelusväki saattoi nähdä. Marsalkalla esimerkiksi oli univormun alla talvisin tietty harmaa pitkähihainen paita, josta hän sanoi Bertalle: ”Se näyttää ikävältä, mutta pidän siitä niin, kun se on niin pehmeä.”
Kun yöhoitaja lepäsi hallin nojatuolissa, sairas Mannerheim tuli huoneestaan intialaisessa aamutakissaan ja sanoi tuntevansa itsensä yksinäiseksi. ”Jos sisar pitäisi seuraa, se olisi mukavaa”, hän oli sanonut hoitajalle.
Bertan ja Elsan puheissa vilisevät perheenjäsenet ja ystävät. Marsalkka käveli froteepyyhe ja tossut mukanaan saunomaan professori Beckerin kanssa Eiran sairaalaan. Sukulaiset kävivät maalla. Tyttärille oli makuuhuoneet.
Berta Haglind ja Elsa Sundman ymmärsivät asemansa, sanoo Nikula. He olivat vaatimattomia, kohteliaita ja hyvin miellyttäviä ”vanhan ajan ihmisiä”. Mutta kyllä nöyriä palvelijoita huvittikin, kun he kertoivat isännästään.
Marsalkan vaatekaapissa oli silkillä päällystetty pamppu. Miksi, kysyi Nikula Haglindiltä, kun he tarkastelivat kaapin sisältöä.
”Joku mies oli sen antanut ja ajatellut, että ehkä hän tarvitsee sitä”, Haglind vastasi.
Marsalkka oli tarkka herra, mutta hänellä oli vaatekaapissaan merkillisiä kapineita: raippa, soittokello ja taiteltu pergamenttilampunvarjostin yhdessä silkkivuoratussa laatikossa.
BERTA HAGLIND ja Elsa Sundman jäivät eläkkeelle vuoden 1974 lopussa. Molemmat olivat naimattomia naisia, joiden elämä oli kulunut marsalkan talossa.
Berta muutti Mannerheim-säätiön vuokraamaan asuntoon Töölöön. Hän kuoli vuonna 1994. Elsa oli kuollut yhdeksän vuotta aiemmin.
Bertan kuolinilmoituksessa oli neljä kaipaajaa. Yksi sukulaisnainen, toinen nainen, Mannerheimin suvun päämies ja marsalkan entinen adjutantti.
Jos panoraamakuvat eivät näkyneet sovelluksessasi, voit katsoa ne täältä: makuuhuone, salonki, ruokasali, työhuone ja halli.
Mitä yllätyksiä Marskin arkuista paljastuu? HS kurkistaa aarrelaatikoihin
Video vie Kaivopuiston-huvilan ullakolle, jossa kuraatori Kristina Ranki ja päämuseomestari Toni Piipponen ovat tehneet löytöjä.Nauhojen kääntämisessä auttoi fil. kand. Leena Gräsbeck. Lähteenä myös Juha Bäckman.
![GetImageContent[3].jpg](/proxy.php?image=https%3A%2F%2Finteractive.hs.fi%2Farkku%2Fpublic%2Fgenerated%2F20996WUWtWon%2Fpix%2FGetImageContent%5B3%5D.jpg&hash=b1d01ff3615702b3d50222b230b3ae3d)
.jpg](/proxy.php?image=https%3A%2F%2Finteractive.hs.fi%2Farkku%2Fpublic%2Fgenerated%2F20996WUWtWon%2Fpix%2FGetImageContent%5B4%5D%282%29.jpg&hash=32ac00720a591bd13405e7f3d6eeec86)
