Kahdeksan panssarivaunua vuorokaudessa tuhonnut Mannerheim-ristin ritari on yhä kadoksissa – Ryhmä Taipale tuo sodissa kaatuneet kotiin
Mika Albertssonin johtama ryhmä on kaivanut yli 300 suomalaisen sotavainajan jäännökset Venäjältä.
Tilaajille
Mika Albertsson esittelee kaatuneiden paikantamisessa käytettävää metallin etsintä. (KUVA: JUHA METSO)
Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 20.5. 2:00 , Päivitetty: 20.5. 16:19
IMATRA. Rajavartijamestari
Mika Albertsson kertoo tarinan ajalta, jolloin hänen lapsensa olivat vielä pieniä.
Tokaluokkalaiselta tyttäreltä oli koulussa kysytty, mitä hänen äitinsä ja isänsä tekevät työkseen. Äidin osalta oli vielä mennyt helposti, mutta isä oli tuottanut päänvaivaa.
”Meiän iskä kaivaa luita Kannakselta”, oli tyttö vastannut.
”Vilma on nyt 20-vuotias, mutta olen sitä nauranut vieläkin”, Albertsson sanoo.
On keväinen arkipäivä. Immolan varuskunnan maasto pölähtää kuivuuttaan. Sotilaskodissa ja Rajamuseossa on hiljaista.
Rajavartiolaitoksen päällikkö, kenraaliluutnantti
Jaakko Kaukanen vetelee pihalla henkisavuja. Immolan varusmiehiä, erikoisrajajääkäreitä, ei näy.
Albertsson tarjoaa munkkikahvit.
MIKA ALBERTSSON on etsinyt suomalaisia talvi- ja jatkosodan sotavainajia Venäjältä jo 21 vuotta. Joka ikinen kesä hän on tarttunut lapioon, kuokkaan ja metallinilmaisimeen ja suunnannut Karjalankannakselle.
”Se on aina tuntunut oikealta. Jostain se on ollut pois, mutta onneksi kotijoukot ovat ymmärtäneet, miksi siellä ollaan. Olen hyvin onnellinen, että se, mikä on periytynyt minun vanhemmilleni, on periytynyt myös lapsilleni. He arvostavat veteraaneja ja menneitä sukupolvia.”
Albertsson vetää niin sanottua ryhmä Taipaletta. Ryhmä on vuosien kuluessa löytänyt noin 340 suomalaisen sotilaan jäännökset ja toimittanut ne Suomeen haudattavaksi.
Veikko Vesalainen (vas.) ja Mika Albertsson etsivät Äyräpäässä vuonna 1998. Paikalta löytyi tuntematon suomalainen sotilas. (KUVA:MIKA ALBERTSSONIN KOKOELMAT)
Nimensä ryhmä on saanut siitä, että sen ensimmäinen sodassa kadonneiden etsintämatka suuntautui Taipaleenjoelle. Ryhmään kuuluu nyt kymmenkunta miestä. Muitakin etsintäryhmiä on ollut, ja joitakin on toiminnassa yhä.
Eniten löytöjä Taipaleen ryhmä on tehnyt Äyräpään harjulla. Ryhmällä on kartta, johon kaikki vainajalöydöt on merkitty pisteillä. Äyräpään kohdalla on yli sata pistettä.
Äyräpään harjulla Albertsson teki myös oman ensimmäisen vainajalöytönsä.
KADONNEIDEN sotavainajien etsintä tuli mahdolliseksi vuonna 1992, kun Suomi ja Venäjä solmivat sitä koskevan valtiosopimuksen.
Suomeen perustettiin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys, joka tukee kentälle jääneiden vainajien etsintää ja Suomeen siirtoa. Se toimii pääosin puolustusministeriön rahallisella tuella.
Etsintä on vapaaehtoistoimintaa, jossa on vuosikymmenten aikana ollut mukana yli 200 ihmistä.
”Vuoden 1992 jälkeen on tuotu Suomeen noin 1 200 sotilaan jäännökset. Näistä on 344 tunnistettu luotettavasti dna-tutkimusten avulla. Emme vahvista tunnistamista ilman dna:ta”, sanoo Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja
Pertti Suominen.
Tähän mennessä on löydetty noin kymmenen prosenttia kaikista kentälle jääneistä tai kadonneista sotilaista.
Tunnistaminen tapahtuu yleensä niin, että kun jäännösten yhteydestä on löytynyt sotilaan tuntolevy, niin sen perusteella lähdetään etsimään arkistoista, kenelle se on kuulunut. Tämän jälkeen ryhdytään etsimään omaisia, jotka voisivat antaa vertailunäytteen dna-tutkimusta varten.
Dna-näytteen luista ottaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen eli THL:n laboratorio.
”Pääsääntöisesti haetaan kaatuneen äidin puolelta naissukulinjaa, koska dna periytyy parhaiten naisilla”, Suominen kertoo.
SODAN aikana suomalaisten tapana oli kuljettaa kaatuneet kotiseurakuntaan haudattaviksi. Taistelujen tiimellyksessä ja perääntymisvaiheessa se ei kuitenkaan aina onnistunut.
Kiivaassa tykistötulituksessa saattoi kaatua paljon sotilaita, mutta heidän jäännöksiään ei ole pystytty löytämään.
”Esimerkiksi Valkeasaaressa kesäkuussa 1944 oli niin hirvittävä tykistökeskitys ja pommitus, että kaatuneet vain hajosivat sinne. Siihen nähden, mitä sinne jäi, siellä on tehty tosi vähän yksittäisiä löytöjä”, kertoo Suominen.
Suomalaiset etsintäryhmät kävivät jo 1990-luvulla läpi kaikki keskeiset tunnetut taistelupaikat, jonne tiedettiin jääneen kaatuneita. Ihmisiltä myös pyydettiin tietoja.
Vainajien kuljetusta varten kirjoitetaan paperille, ketkä ovat vainajan löytäneet ja mistä sekä mahdollinen tuntolevyn numero.(KUVA: MIKA ALBERTSSONIN KOKOELMAT)
”Nyt menemme enemmän kohde-etsintään, eli lähdemme etsimään kohtuullisen varman tiedon perusteella. Työtä jatketaan”, Suominen sanoo.
Myös venäläiset etsintäryhmät luovuttavat Suomeen suomalaisten jäännöksiä. Venäläisten työn merkitys onkin viime vuosina kasvanut.
Esimerkiksi viime kesänä löydettiin ja tuotiin Suomeen 37 vainajan jäännökset. Niistä kaksi oli suomalaislöytöjä ja loput venäläisten. Venäläiset käyvät etsimässä omia vainajiaan Suomessa.
”Venäjällä etsintä on organisoitu hyvin järjestelmällisesti. Se on kytketty osaksi nuorison isänmaallista kasvatusta. Heillä on eri puolilla koululaisten ja opiskelijoiden etsintäleirejä”, Suominen sanoo.
Tunnistetut vainajat luovutetaan omaisille. Hautapaikaksi tulee tällöin yleensä oman seurakunnan sankarihautausmaa.
Tunnistamattomat haudataan suurimmaksi osaksi Lappeenrantaan, mutta jonkin verran heitä on haudattu myös Joensuuhun ja Kajaaniin.
”Se on sellaista salapoliisityötä, mutta jumankaut se vie mennessään.”
MIKA ALBERTSSON on paljasjalkainen imatralainen ja rajamies henkeen ja vereen. Työpaikkana on Imatran Immolassa sijaitseva raja- ja merivartiokoulu. Työhön kuuluu myös Rajamuseon hoitaminen.
”Olen Rajavartiolaitoksen ainoa henkilö, joka tekee työtä historian kanssa. Työhön kuuluu oppituntien pitäminen varusmiehille, rajavartio-oppilaille ja kadeteille”, hän kertoo.
”Niin kuin jalkaväenkenraali
Ehrnrooth sanoi, kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei voi luoda uutta. Se on ihan sama meidän organisaatiossa. Rajavartiolaitoksen historiaan kuuluu sotahistoria hyvin vahvasti, koska noin 60 000 miestä taisteli rajajoukoissa talvi- ja jatkosodassa.”
Albertsson sanoo, että vuoden päästä olisi mahdollisuus siirtyä reserviin. Äänensävy paljastaa, ettei vielä taida olla sen aika.
Albertsson on suosittu sotahistorian luennoitsija. Hänen saksalaista lento-osasto Kuhlmeytä koskevat luentonsa ovat vetäneet salit täyteen kerta toisensa jälkeen Imatralla. Osasto Kuhlmey toimi Immolan kentältä käsin Kannaksen ratkaisutaistelujen aikana kesällä 1944.
ERITYISELLÄ lämmöllä Albertsson muistelee sotavainajien etsintätyön alkuaikoja.
”Aikanaan, kun kuulin sotavainajien etsintätyöstä, olin varma, että tuohon pitää päästä. Halusin tehdä sitä ja pääsin. Kaikkia meitä yhdisti halu tehdä sankarivainajien eteen jotain ja kiinnostus sotahistoriaan. Meitä yhdisti isänmaallinen henki.”
Ryhmä Taipaleeseen kuului alkuvuosina myös sotaveteraaneja. Albertsson ei koskaan unohda ensimmäisiä matkoja, kun veteraanit kertoivat kokemuksiaan.
”Meillä oli mukana muun muassa alikersantti
Sulo Ralli Sulkavalta. Yhdessä vaiheessa hän vei taisteluhautaan, jossa hän oli itse haavoittunut. Hänen omakohtaiset kokemuksensa olivat jotain sellaista, joka jätti lähtemättömän muiston”, Albertsson kertoo.
”Veteraanien kanssa sai välillä nauraa aivan älyttömästi, kun he kävivät sotaa muistelemaan. Meille tuli tiettyjä rituaaleja. Eräällekin veteraanille oli tärkeää, että pysähdyimme syömään hänen tekemäänsä kalakukkoa. Pieniä asioita, mutta tärkeitä.”
Etsintäryhmän miehet ovat ajan myötä vaihtuneet. Suurin osa on ollut eläkeläisiä ja siirtynyt vuosien kuluessa sivuun. Albertssonin tapaiset työikäiset ovat olleet vähemmistö.
”Nyt on alkanut tuntua siltä, että eikö niitä nuorempia voisi jo tulla. Mutta aina, kun tulee kevät, niin alkaa se veri vetää.”
ALBERTSSON osallistuu Kannakselta löydetyn rajakorpraalin hautajaisiin Parikkalassa sunnuntaina. Vainajan tunnistaminen vei kuusi vuotta.
”Se on sellaista salapoliisityötä, mutta jumankaut se vie mennessään.”
Ensi viikolla Albertsson vie Venäjälle kaksi miestä, joiden isät jäivät sodan aikana kentälle.
”Pojat kysyivät, saavatko he osallistua etsintään. Olemme siellä yhden yön. Toisen pojan isän paikan voin osoittaa sata metriä kertaa sata metriä kokoiselle alueelle. Tiedän, että hän kaatui siinä, mutta majavien takia vesi on noussut paikalla, joten etsintä on vaikeaa”, Albertsson sanoo.
”Jos olisi vähänkään tuuria. Siinä on aina se mahdollisuus.”
Albertssonilta on kysytty, miten hän pystyy jatkamaan etsintää niin rankkojen asioiden parissa.
”Hyvin pystyy. Siihen tottuu, mutta siellä pitää olla tänä päivänä myös hurttia huumoria.”
TAIPALEEN RYHMÄ osallistuu myös Venäjällä sijaitsevien kenttähautausmaiden hoitoon. Venäjän puolella on seitsemän kenttähautausmaata, joihin on haudattu noin 800 tuntemattomaksi jäänyttä suomalaista sotilasta.
Kenttähautausmaat etsittiin ja paikallistettiin 1990-luvulla. Niihin haudattuja vainajia ei ole tarkoitus enää siirtää Suomeen.
Etsintöjen yhteydessä taistelupaikoilta löytyy yhä räjähteitä ja ammuksia. (KUVA: MIKA ALBERTSSONIN KOKOELMAT)
Albertsson kertoo, että Taipaleen kenttähautausmaan ympärillä oli alun perin kiviaita, joka oli ajan myötä hävinnyt.
”Etsintäryhmämme veteraanit sanoivat sitten, että eiköhän me pojat rakenneta se kiviaita sinne pojille. Eihän niille veteraaneille sanottu ei.”
Taipaleen ryhmä rakensi uutta kiviaitaa kahdeksan vuotta.
”Taipaleenjoella kun oltiin viikko, niin yleensä kolme päivää etsittiin ja pari päivää tehtiin kiviaitaa. Hautausmaan ympärillä Terenttilässä on nyt valmis kiviaita.”
RYHMÄ TAIPALEELLA on Kannaksen Kuusaalla vakiotukikohta, josta käsin he käyvät etsintämatkoillaan.
”Siellä on paikallinen yrittäjä, jolla on navettamajoitus. Se on luottopaikka, se on näinä päivinä kuin kotiin tulisi. Sieltä on hyvä ajaa kaikkialle Kannakselle.”
Alun perin etsintämatkat kestivät viikon, mutta nykyään vain pari vuorokautta. Yleensä ryhmä ajaa Suomesta suoraan etsintäpaikalle, jotta aikaa ei mene hukkaan.
Illalla ryhmä siirtyy majoitukseen ja seuraavana aamuna jälleen mahdollisimman aikaisin etsimään.
”Kyllä se työstä käy, kun lapiota heiluttaa. Kun palaat kotiin, olet aivan puhki.”
Yksi ryhmän vakiojäsenistä on ”Kalle”. Kalle on kankaalle piirretty luonnollisen kokoinen luuranko, jota käytetään apuna luiden tunnistamisessa. Kangas levitetään maahan ja luut asetetaan sen päälle.
Alkuvuosina tiet olivat niin huonoja, että ryhmä otti Taipaleenjoelle mukaan armeijan puolijoukkueteltan, jossa yövyttiin. Ajatuksena oli kuitenkin, että mukana olevat sotaveteraanit viedään kunnon lakanoiden väliin sänkyyn.
”Nehän laittoivat heti hanttiin, että he haluavat nukkua sotilasteltassa ja että eivät lähde mihinkään. Piste. No sitten pantiin kamina lämpöiseksi.”
Etsintäpaikoilla vietetään nokikahvipannun tuoksuista eräelämää.
”Kyllä se täytyy sanoa, että kun siellä taistelupaikoilla keittelet kahvia, niin ajatus menee väkisin sota-aikaan. Ne kaatuneet olivat jotain kaksikymppisiä, ei ne mitään aikamiehiä olleet. Nyt se on tullut hyvin vahvasti lähemmäksi, kun oma poika on 22-vuotias.”
ETSIJÖILLÄ on oma vakiintunut tapansa toimia, kun vainajien luita löytyy. Siihen kuuluu vainajien jäännösten puhdistaminen.
”Sodan aikana heidät pestiin ja lähetettiin kotiin. Me teemme saman jutun, oli sitten kyseessä suomalainen tai venäläinen sotilas. Se on kunnianosoitus. Otamme lakin päästä ja vietämme hiljaisen hetken.”
Löydöistä tehdään etsintäpöytäkirja. Löytö valokuvataan ja merkitään kartalle. Venäläisien sotilaiden jäännökset haudataan löytöpaikalle, ja tieto löydöstä toimitetaan venäläisille etsintäryhmille.
Suomalaisten jäännökset kuljetetaan Viipuriin Pietari-Paavalin kirkkoon, jossa ne myöhemmin syksyllä arkutetaan ja kuljetetaan Suomeen.
Luita säilytetään Helsingin Meilahdessa sijaitsevassa luolatilassa. Luut myös tutkitaan uudestaan, jotta ollaan varmoja, että kyse on ihmisluista.
ALBERTSSON näyttää pieniä muovisia laatikostoja, joihin hän on kerännyt kaatuneilta löytynyttä omaisuutta.
”Putsaan ja siivoan ne mahdollisimman hyvin. On kiva antaa omaisille täysi paketti.”
Yhdessä laatikostossa on Ihantalassa kaatuneen panssarivänrikin jäämistö. Siihen kuuluu nahkatakin riekaleita ja tuntolevyn puoliskot. Jäännöksistä selviää, että vänrikillä oli ollut taskussaan huuliharppu.
”Löysimme myös ensimmäistä kertaa urani aikana joukko-osastotunnukset nahkatakin olkapoleteista.”
Albertsson toimittaa panssarivänrikin jäämistön omaisille. Jos omaiset eivät sitä halua, hän aikoo lahjoittaa ne Panssarimuseoon.
Ihantalasta löytyneen rajajääkärin tuntolevy. Tuntolevyn numeron selvittämisessä käytettiin apuna poliisilaboratoriota. (KUVA:MIKA ALBERTSSONIN KOKOELMAT)
”Koko Vickers-vaunun miehistö meni ja pari panssarijääkäriä siinä vieressä. Raahasin vielä vaunun telaketjun pätkän, jos omaiset sen haluavat.”
Tästä niin sanotusta Vakkilan tienhaarasta löytyi viiden sotilaan jäännökset. Sotilaat kaatuivat vastahyökkäyksessä, jossa suomalaiset kävivät kevyillä panssarivaunuilla venäläisten raskaita vastaan.
”Kyllä se itsemurhaa oli. Siihen paikalle menen vielä. Siellä on ilmeisesti yksi tai kaksi kaatunutta lisää.”
Albertsson sanoo, että parasta työssä on omaisten lämmin palaute. Vain kerran on hänelle käynyt niin, että omaiset suhtautuivat torjuvasti löytöuutiseen.
ALBERTSSONIN RYHMÄ saa yhä vielä pyyntöjä kaatuneiden omaisilta, että voisivatko he selvittää kaatuneen ja kadonneen kohtalon. Usein tiedetään jo etukäteen, että tehtävä on mahdoton.
”Olen aina sanonut, että me käydään siellä paikan päällä ja todetaan. Tehdään mikä tehtävissä on ja pystytään. Yleensä se riittää omaisille.”
Paljon on vielä vainajia löytämättä. Syksyllä on tarkoitus mennä etsimään Ilomantsin tasalle Venäjälle, jossa tiedetään olevan vielä 44 vainajaa. Joukossa on kaksi vierekkäin kaatunutta veljestä.
Yksi ikuisuusprojekti on rajakorpraali
Ville Väisänen, jolle myönnettiin Mannerheim-risti kaatumisen jälkeen. Väisänen tuhosi vuorokauden aikana vihollisen kahdeksan panssarivaunua.
”Hän meni tuhoamaan yhdeksättä, kaatui ja jäi kentälle. Villen paikka tiedetään suurin piirtein. Aluetta on supistettu vuosia ja vuosia. Nyt on aika varmaa, että hänet on laitettu lähellä olevaan joukkohautaan, jossa on sekaisin suomalaisia ja venäläisiä.”
Kauanko aiot vielä jatkaa etsimistä?
”Tuntuu, että nämä vuodet eivät ole menneet hukkaan. Olemme siellä aika isolla mandaatilla”, Albertsson pohtii.
”Joskus tulee mieleen, että jos minä tämän kesän vain olisin. Ei tarvitsisi suunnitella mitään, olisi vaan. Mutta kun se kevät tulee, se Kannas tulee vain mieleen. Ne etsinnät ja poterot. Jos mie yhen vielä, jos mie yhen vielä.”
Mika Albertsson etsii kaatuneita Ihantalassa. (KUVA: MIKA ALBERTSSONIN KOKOELMAT)
Suomalaisen sotilaan miehistövyössä näkyy yhä merkintä SA. (KUVA: MIKA ALBERTSSONIN KOKOELMAT)
Kuolemajärvellä talvisodassa kaatuneen Juho Hautamäen jäämistöä. (KUVA: JUHA METSO)
.
