Emme pääse missään asiassa eteenpäin, jos peilaamme kaikkea vain itsemme ja oman napamme kautta. Toki sillä tavalla minuus rakentuu, mutta aivoila voi tehdä jopa enemmän. Jutut, "kyllä minä poltin joskus tötsyn, eikä minusta tullut addiktia" tai "kyllä minä pelasin ja olen säyseä perheenisä" on hiukan kapea näkökulma ja argumenttina hutera paitsi omalta kohdalta ja samankaltaisten kohdalta. Se mitä piti hakea, ovat ne toisenlaiset tapaukset.
Jos lastenpsykiatri tutkii vaikeita kallovammoja, ja näkee että homma ei sovi, en lähde ensimmäisenä sanomaan, että paskaa puhuvat, koska minäkin ja kyllä serkkukin ja blaa blaa.
Silti se on aina se linja, joka alkaa. Ihan kuin joku olisi joltain jonnelta pelejä kieltämässä. Luetaan jotain, mitä ei sanota ja ei lueta mitä sanotaan.
Samaten pitäisi ymmärtää, ettei tule yksi suora vaan monta suoraa, jotka leikkaavat samassa pisteessä. Siksi yhden aspektin kanssa vääntäminen on järjetöntä. Koko paketin ymmärtämiseen tarvitaan jopa spatiaalista hahmotuskykyä, monenlaisia mielen struktuureita ja mielellään edes alkeistietoa kehityspsykologiasta.
Nykyvanhemmuudessa on ihan hemmetisti hönöyttä. On sitä ennenkin ollut, taitaa kasvatuksen historia kulkea aina lapsenmurhasta lasten laitamiseen omien projektioitten kohteeksi, mutta nyt on aika selkeää, että ei osata eikä ymmärretä kodeissa pitää pilttien ympäristöä terveenä. Ainoa mitä voisi enää toivoa on, että digiliberaalit aikuiset, jotka eivät tajua kehitysvaiheita ja lapsen ja aikuisen eroa, eivät ala leikkimään liiemmin vanhemmuutta, johon he eivät kykene. Mutta ei se niin mene. Yhä uudestaan ja uudestaan löytyy "täysin normaaleja" perheitä, joissa on jotenkin upeaa, kun vauvalla on jo rattaissa ikioma kännykkä ja eihän me mitään voida, jos se kakarana pelaa yökaudet, koska "kaikkihan niin tekevät". Eivät muuten tee, mikä usein tulee tyhmimmille yllätyksenä. Monille kivasti on teini kotona turvassa, kun lukittautuu huoneeseensa ja ehkä kantaa ruokansakin sinne oman oven taakse ja ehkä joskus kysyttäessä ynisee jotain. Ja vanhemmat näpyttävät kännyä sohvassa ja heillä on oikeastaan helppoa, kun saa olla ja itse syödä. Yhä useammin se on vain äiti, joka siinä sohvassa lihoo.
Pojan ainoa kaveri on siellä koneen takana omassa huoneessaan jossain toisessa talossa sekin syömässä sipsejä naama pyöreänä kuin Maradonan perse. Sitten jotkut äideistä / isistä / nykyhomoista joutuvat ihmettelemään, että missä vaiheessa se meidän Oskari lähti menemään väärää latua, kun tapahtui täydellinen yllätys, ja mitä me teimme väärin. Aina oltiin hyviä ja parasta yritettiin. Mutta kun sitä varmaan kiusattiin.
Onneksi tämä osuu melko harvoille. Se on raju herätys.
Puhun nuorista ja heidän kehityksestään. Viesti ei välity.
Lopetan tämän langan omasta puolestani tähän. En osaa pukea viestiäni siten, että se tulisi tarpeeksi ymmärrettävään muotoon. Katson, että syy on viestin lähettäjässä eli minussa.
Miksi kirjoitin niin monta viestiä? Minusta tämä oli tärkeä aihe. En tiedä, moniko teistä on viettänyt syksyisen päivän ja illan veneessä nuoren kanssa, joka oli mennyt aivan lukkoon liki vuodeksi, kun kaveri Jokelassa ammuttiin viereen. Isänsä oli myös mukana, ja retken järjesti vapaaehtoinen nuorisotyöntekijä. Kun muutaman tunnin jälkeen pojalta juttu alkoikin kulkea. Tulivat ne tavallset sanat. On kiva olla reissussa, Tuli se elämä. Kipinä. Se oli tärkeä hetki, eikä siihen tarvittu kuin tavallisia jätkiä ja kalareissu eikä mitään perkeleen jonneja. Minut istutettiin seuraksi pojalle mutta ei kerrottu etukäteen taustaa. En tiedä, miksi se vanha noita pyysi minut, ehkä siksi, etten ole kasvanut mansikkamaalla ja olen nähnyt myös aseiden tuhovoiman ihan livenä ilman fiktiota ja pelialustaa. Sen hän tiesi. Jotain siinä kuitenkin tapahtui.
Isänmaan puolustusta on tukea ja kannustaa elämää. Lapsiin ja nuoriin kannattaa panostaa. Kyllä niitä kimmokiljusia tietysti riittää mankumaan eläköityvien aikuisnarsistien etuja ja viemään patit lasten possuista, älkää epäilkö.
Joskus elämä silittää päätä karkealla kämmenellä niin että luu paistaa, joskus se hiljaa hymyilee. Sellaista se on. Mutta parasta aikuisuuden kynnykset on ottaa vastaan hyvin rakentuneena, itsetunto kunnollisena, turvallisesti rajoja ja rakkautta antaneen vanhemmuuden jäljiltä. Jos sellaista ei ole, sen voi saada taitavassa ohjauksessa. Mutta silloin elämässä pitää olla turvallisia aikuisia, jotka ponnistelevat, että nyt se hylkääminen ja heitteillejättö jumalauta päättyy. Joskus se on opettaja, joskus poliisi. Joskus se hylkääminen päättyy vasta vankilassa, mielisairaalassa tai haudassa. Mutta parhaimmillaan se hylkääminen päättyy jo kotona.
Livahdan nyt ketjuun, jossa kokemuksestani on keskustelulle enemmän hyötyä ja edit. typo.
Vaimo sanoi klo puoli kaksi yöllä, että se on loppu nyt, tule sänkyyn. Sanoin että "joo kohta".
