Muurmannin rata poikki, Leningrad matalaksi

EK kirjoitti:
Minä taas veikkaan, että Leningradiin ja Inkerinmaalle olisi jäänyt vielä näännyttämisenkin jälkeen porukkaa sen verran, että seulontaa olisi pitänyt tehdä. Maaseudullahan inkeriläistä väestöä oli jo jäänytkin saksalaisten käsiin. Vähän epäuskottavalta tuntuu, että vastarinta olisi jatkunut kirjaimellisesti viimeiseen mieheen. Vaikka suomalaiset toivoivatkin saavansa kaupungin käsiinsä "tyhjänä", koski toive nimenomaan venäläistä väestöä. Suur-Suomi -hengessä "suomensukuinen" väestö olisi otettu mielihyvin vastaan.

Muistaakseni Ohto Mannisella oli teoksessa Stalinin kiusa – Himmlerin täi: Sota-ajan pieni Suomi maailman silmissä ja arkistojen kätköissä artikkeli, jossa käsiteltiin juuri suomalaisten toiveita Leningradin suhteen, mutta nyt en löydä kirjaa hyllystä, vaikka se minulla on.
Klikkaa laajentaaksesi...

Ties vaikka inkeroiset olisivat saaneet oman Inkerinmaansa, jonka pääkaupungiksi olisi tullut Adolfsburg (ent. Leningrad): Although various theories have been put forward about Germany's plans for Leningrad, including renaming the city Adolfsburg (as claimed by Soviet journalist Lev Bezymenski)[15] and making it the capital of the new Ingermanland province of the Reich in Generalplan Ost, it is clear Hitler's intention was to utterly destroy the city and its population. (Wikipedia)

Todennäköisemmin suomalaisten käsiin olisi jäänyt rauniokaupunki.

[17]^ In a conversation held on 27 November 1941 with the Finnish Foreign Minister Witting, Hitler stated that Leningrad was to be razed to the ground and then given to the Finns, with the River Neva forming the new post-war border between the German Reich and Finland
[18] Hannikainen, Olli; Vehviläinen (2002). Finland in the Second World War: between Germany and Russia. Palgrave Macmillan. p. 104. ISBN 978-0-333-80149-9. https://en.wikipedia.org/wiki/Siege_of_Leningrad
 
Ylen antia:

Suomen osallisuus Leningradin piiritykseen 2. maailmansodassa herättää yhä ristiriitaisia tunteita suomalaisissa. Asiantuntijoiden mukaan Suomen joukot olivat olennainen osa saartorengasta. Suomen rooli on aiheuttanut keskustelua esimerkiksi sosiaalisessa mediassa sen jälkeen, kun Mannerheimin muistolaatasta nousi kohu Pietarissa.

Sodan johdossa oli varauduttu myös siihen, että siviilejä pyrkii ulos saarretusta kaupungista. Leningradin eteläpuolella kaupungin asukkaiden tiedetään yrittäneen neuvotella saksalaisten piirittäjien kanssa mahdollisuudesta paeta, kun tilanne alkoi käydä sietämättömäksi. Kun tieto yrityksestä kantautui Venäjän johdon korviin, Stalin antoi käskyn ampua kaikki, jotka yrittävät paeta saarretusta kaupungista. Pekka Visurin mukaan Suomen joukoilla oli määräys estää tulijoiden pääsy Suomeen vaikka ampumallla. – Käskyn taustalla oli epäily siitä, että puna-armeija käyttäisi pakenevia siviilejä suojakilpenään, sanoo emeritus professori Ohto Manninen.

http://yle.fi/uutiset/3-9083286
 
Tähän vitjaan sopinevat eräät huomiot Visurin tuoreesta kirjasta, joka luotaa valoa vuoden 1941 tapahtumiin saksalaisen yhteysupseerin Erfurthin päiväkirjan pohjalta.

Kirjan alussa on kiitoisa viittaus Kustaa Vilkunan kannanottoon 1970-luvun ajopuuteoriaväittelyssä, jossa hän mainitsee kenraali Talvelan muistelut kesältä 1941, jolloin keskustelussa Mannerheimin kanssa Talvela oli saanut kehotuksen valmistautua suureen hyökkäykseen Leningradiin.

Vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin – eli muistelmissaan Sotilaan elämä 1970-luvulla – Talvelaa askarrutti tuo kysymys: miksi hyökkäystä ei toteutettu, vaan painopiste siirrettiin Laatokan itäpuolelle? (Sama kysymys on osittain askarruttanut itseänikin.)

Barbarossa-suunnitelman alustuksissahan Suomea oli kehotettu valmistautumaan hyökkäämään Laatokan kummallakin puolella (sekä Sallasta Kantalahteen ja jatkossa myös Hankoon). Erfurthin päiväkirja valottaa, mitä Jatkosodan alussa tapahtui.

Visurin mukaan Mannerheim oli antanut käskyt (25.6.1941) valmistautua hyökkäykseen Laatokan rannalle Hiitolaan ja Karjalan kannakselle. Samana päivänä Saksasta tuli kuitenkin käsky, ettei hyökkäystä Karjalan kannakselle toteuteta. (Jo muutama päivä aiemmin Heinrichs oli saanut Saksasta kaukokirjoitinsanomassa vastauksen kysymyksiinsä, jossa Halder ilmoitti, että Laatokan itäpuolinen suunta olisi todennäköisin hyökkäyksen painopiste, koska Saksan Pohjoinen Armeijaryhmä oli jo ylittänyt Väinäjoen ja eteni ripeästi kohti Leningradia ja Syväriä suunnitelman mukaisesti.)

Erfurth toimitti tiedon Mannerheimille, joka lupasi harkita asiaa, mutta piti vielä kompromissina kiinni suunnitelmastaan hyökätä Hiitolaan. Vielä 27.6.1941 suomalaisjoukot valmistautuivat hyökkäämään Hiitolaan ja Karjalan kannakselle. Vasta seuraavana päivänä (28.6.1941) Talvela vastaanotti Ensossa puhelun Airolta, joka kertoi suunnitelmien Talvelan järkytykseksi täysin muuttuneen. Hyökkäyksen painopiste siirrettäisiin Laatokan koillis- ja itäpuolelle.
 
Kirjan kiinnostavin anti ainakin omalta kannaltani on tilanne 1941 elo-syyskuun vaihteessa vanhalla rajalla Karjalan kannaksella. Tuolloin käyntiin neuvotteluja sekä omien että saksalaisten kanssa siitä, miten jatketaan.

Mannerheimin kanta oli, ettei Suomella ole voimaa – panssarijoukkoja, raskasta tykistöä ja ilmavoimia – jatkaa hyökkäystä rajan yli ja kantalinnoitettujen asemien läpi. Sen sijaan hän piti mahdollisena läpäistä linnoitettu alue selustasta. Saksalaisten siis piti ylittää Neva ja murtautua suomalaisten yhteyteen Leningradin saarron tiukentamiseksi.

Saksalaisten suunnitelmana oli lähteä liikkeelle Pähkinälinnan sillanpääaseman eteläpuolelta Neva ylittäen. Läpimurto olisi suuntautunut melkein itä-länsi -suunnassa Laatokan laidalta kohti Suomenlahden pohjukkaa, kuitenkin kaartuen hieman pohjoiseen Leningradin kaupunkialueen ulkopuolella. Suomalaisten odotettiin hyökkäävän samanaikaisesti vanhan rajan tuntumasta itään. (Palaan vielä tarkemmin asiaan.)
 
Visurin kirja ja etenkin Erfurthin päiväkirjaosuus valottaa hyvin
  • Saksan ja Suomen sotilaallista yhteistyötä.
  • Missä ja milloin sukset menivät ristiin.
  • Ja vähän myös politiikan vaikutusta.
Omina kouluvuosina historiankirjoituksessa tai ainakin -opetuksessa Jatkosodan politiikka ja sotatoimet kietoutuivat hieman epäselväksi vyyhdiksi. (”Ja jalallakaan ei astuttu vanhan rajan yli Karjalan kannaksella.”)

Kirjassa sotatoimien suunnittelusta ja operaatioiden taustoista saa selvän kuvan, etenkin Saksan toiveista, ohjeista ja käskyistä Suomen suuntaan.

Ilahduttavaa on näin jälkiviisauden kelmeässä valossa, että suomalaisten suunnitelmat vaikuttavat realistisemmilta kuin saksalaisten toiveet. Voisi jopa väittää, että erehtyivät karkeisiin virhearvioihin ja vetivät niihin suomalaisetkin mukaansa. Mutta niistä lisää myöhemmin.
 
Noista Saksan virhearvioista merkittävin oli ehkä kuvitelma ”salamasodan” etenemisestä Väinä-joelta Leningradiin ja Syvärille samaa vauhtia kuin Baltialle. Sen seurauksena Suomenkin piti muuttaa suunnitelmiaan viime tipassa ja suunnata hyökkäys Laatokan itäpuolelta kohti Syväriä.

Visuri mainitsee Erik Heinrichsin Mannerheim-kirjassa esittämän näkemyksen ylipäällikön sodan alkaessa suunnittelmasta hyökkäysten järjestyksestä:
  1. Hyökkäys Laatokan Karjalan kautta tämän suuren sisäjärven rannikolle.
  2. Viipurin ja aikaisemmin kuuluneen Karjalan kannaksen osan takaisinvaltaus.
  3. Pitemmälle tähtäävä offensiivi Laatokasta itään (Syväri, Petroskoi).
Maallikosta tuo suunnitelma vaikuttaa kristallinkirkkaalta monestakin näkökulmasta.

Saksan painostus pakotti Suomen kuitenkin kompromissiratkaisuun, jossa otettiin ristiaskeleita ja painopiste heilui Laatokan puolelta toiselle. Saksankin kannalta olisi ollut parempi, jos Suomi olisi hyökännyt alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.
 
John Hilly kirjoitti:
Siis hetkinen. Eikös offensiivit menneet juuri tuossa järjestyksessä?
Klikkaa laajentaaksesi...

Ei aivan.

Kuten Visuri kirjoittaa: ”Suomen päämajassa aluksi suunniteltiin voimakasta hyökkäystä suoraan Laatokalle ja Karjalan kannakselle... Se ei kuitenkaan vastannut saksalaisten käsitystä voimien tehokkaasta käytöstä Leningradin alueella yhteisen päämäärän hyväksi.”

Ja jatkaa: ”Päämajan suunnittelussa oli varauduttu myös päähyökkäyksen suuntaamiseen Pohjois-Karjalasta Laatokalle ja edelleen Syvärille. Päätöksenteko oli kuitenkin ylipäällikön käsissä. Tästä vaiheesta on jäänyt tutkimuskirjallisuuteen ristiriitaisia käsityksiä, jotka paljon johtuvat päämajan valmisteluasiakirjojen puutteesta ja myös osallistujen tarpeista antaa omia selityksiä tekemisilleen. Lisäksi on ollut verraten vaikea selvittää saksalaisten roolia päätöksien syntymisessä. Sillä oli tuntuvaa merkitystä.”

”Erfurth ilmoitti jo 25. kesäkuuta... Heinrichsille Saksan päämajasta juuri saamansa ohjeen mukaisesti, että ’hyökkäystä Karjalan kannakselle ei toteuteta’. Sen sijaan piti alkuperäisen hyökkäysajatuksen mukaisesti keskittää kaikki voimat (kuusi divisioonaa) sotatoimiin Laatokan itäpuolelle.”

”Suomen armeijan päähyökkäys Karjalan armeijan voimin Laatokan itäpuolella aloitettiin Pohjois-Karjalassa 10. heinäkuuta... Armeijan painopiste oli VI armeijakunnan hyökkäyssuunnassa Korpiselän – Värtsilän alueilta kohti Pitkärantaa.”

Karjalan armeijan VI armeijakunnan komentaja Paavo Talvela ”johti joukkojaan raivoisasti ja vaati alijohtajiltaan nopeaa etenemistä kohti Syväriä... ja protestoi, kun ylijohto käski pysäyttää hyökkäyksen Tuulosjoelle [5 viikoksi]. Toisaalta hänenkin oli pakko ottaa huomioon raskaat tappiot ja nopean etenemisen aiheuttama kulutus... Kovissa taisteluissa aiheutuneet tappiot olivat kymmenessä päivässä jo 1000 kaatunutta ja pari tuhatta haavoittunutta.”

”Lännempänä hyökkäys kohdistui ensin heinäkuun lopulla Laatokan rannalle Hiitolaan ja sen jälkeen Karjalan kannakselle kohti Viipuria sekä edelleen Leningradin suunnalle.”
 
Lyhyen kaavan mukaan Suomen hyökkäys siis seurasikin järjestystä 3-1-2.

Ensin heinäkuussa toteutettiin tynkähyökkäys Jänisjärven itäpuolelta Laatokan itälaitaa hiemaan vanhan rajan yli Tuulokseen. Sitten elokuussa vallattiin Laatokan rantakaistale Sortavalan ja Hiitolan välistä. Ja lopuksi otettiin takaisin menetetyt alueet Karjalan kannakselta.

Syyskuussa palattiin takaisin Itä-Karjalaan jatkamaan kesken jäänyttä offensiivia kohti Syväriä.
 
Nojatuolistrategi kirjoitti:
Mannerheimin kanta oli, ettei Suomella ole voimaa – panssarijoukkoja, raskasta tykistöä ja ilmavoimia – jatkaa hyökkäystä rajan yli ja kantalinnoitettujen asemien läpi. Sen sijaan hän piti mahdollisena läpäistä linnoitettu alue selustasta. Saksalaisten siis piti ylittää Neva ja murtautua suomalaisten yhteyteen Leningradin saarron tiukentamiseksi.
Klikkaa laajentaaksesi...

Osuuko tämä miten yksiin sen kanssa kun Aatu ryhtyi itse alkusyksystä 1941 siirtelemään koko Barbarossan painopistettä miten sattuu (siis välillä Leningrad-Moskova-Kiova) ? Muistaakseni juuri noihin aikoihin Heeresgruppe Nord menetti panssariyhtymiään muille armeijaryhmille. Ja tämä oli katkera pala Pohjoisen armeijaryhmän komentajalle von Leebille, joka varmaan tajusikin että ilman raskasta aseistusta ei Leningradia vallattaisi.
 
tulikomento kirjoitti:
Osuuko tämä miten yksiin sen kanssa kun Aatu ryhtyi itse alkusyksystä 1941 siirtelemään koko Barbarossan painopistettä miten sattuu (siis välillä Leningrad-Moskova-Kiova) ? Muistaakseni juuri noihin aikoihin Heeresgruppe Nord menetti panssariyhtymiään muille armeijaryhmille. Ja tämä oli katkera pala Pohjoisen armeijaryhmän komentajalle von Leebille, joka varmaan tajusikin että ilman raskasta aseistusta ei Leningradia vallattaisi.
Klikkaa laajentaaksesi...

Painopisteen vaihto oli varmaan syynä, ettei tuota hyökkäystä Pähkinälinnan eteläpuolelta Leningradin pohjoispuolelle ehditty toteuttaa.

Muistaakseni 5. syyskuuta 1941 Jodl kävi sopimassa hyökkäyksestä Mannerheimin kanssa. Aikaa ei ollut kuitenkaan paljon, koska saksalaiset saivat Pähkinälinnan haltuunsa vasta 8. syyskuuta ja Pohjoisen Armeijaryhmän joukkoja (Hoepnerin Panssariryhmä) oli määrä siirtää Keskisen Armeijaryhmän alaisuuteen jo syyskuun puolessa välissä.

Visurin kirjassa mainitaan muistaakseni sekin, että Saksan kenraalit halusivat keskittää painopisteen Moskovan valtaamiseksi, kun taas Hitler halusi ottaa haltuunsa sekä Leningradin että Rostovin (Ukrainan) ennen Moskovaa.
 
Tuon päiväkirjan sivuja selatessa tulee usein mieleen perspektiiviharha. Kun yli 70 vuoden takaisia tapahtumia tarkastelee taaksepäin katsoen, taustakohinaa on liikaa: Jatkosota kesti vuosia, operaatiot päätyivät ”kolmen kannaksen linjalle”, jne.

Päiväkirja kuitenkin etenee päivä kerrallaan kohti tulevaisuutta. Kesäsota on osa salamasotaa. Savijalkaisen jättiläisen odotetaan romahtavan syksyyn mennessä. Talvisodan (runsaat 3 kk) kokemusten perusteella on varattu a-tarvikkeita kolmeksi kuukaudeksi, mutta kulutus ylittää kaikki odotukset, ja Mannerheim joutuu pyytämään Saksalta sotasaalis-a-tarvikkeita.

Mannerheim on ärtynyt 16.8.1941, kun on sodittu jo melkein kaksi kuukautta eikä Saksa (Halder) pysty esittämään ”kättenlyönnistä Syvärillä” sen tarkempaa arviota kuin, että voi viedä viikon tai ehkä kuluu kuukausi. Ja 27.8. Mannerheim alkaa ensi kertaa epäillä, etteivät saksalaiset tule koskaan saavuttamaan Syväriä. Sillä on syvät seuraukset Suomen sotatoimiin.
 
Tuo viime hetkellä tehty painopisteen siirto Laatokan itäpuolelle vaatii propagandasotaakin.

”Laaja yksimielisyys vallitsi Suomessa siitä, että tilaisuutta kannatti nyt käyttää Talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940 menetettyjen alueiden palauttamiseen. Sen sijaan lähteminen suureen hyökkäykseen Itä-Karjalaan aina Syvärille ja Ääniselle saakka ei ollut helposti perustetavissa, ja siitä vallitsi myös hallituksen piirissä ristiriitaisia käsityksiä.”

Ylipäälliköllä oli kuitenkin vastaus valmiina: kenraalimajuri Tuompon luonnostelema päiväkäsky, joka julkaistiin 29. kesäkuuta 1941.

”Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen rinnallemme tänään, jolloin lähdemme Suomen turvatun tulevaisuuden luodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetoverina vakain mielin ristiretkelle vihollisiamme vastaan.”

Tuota päiväkäskyä seurasi 10. heinäkuuta tunnettu ”miekantuppikäsky”.

1513414921190.webp
 
Erfurthin päiväkirjauksen 20.11.1941 kohta Suomen eteläiseltä rintamalta (s. 311).

”Öhquist oli kertonut, että saksalaisten uusi hyökkäys oli alkamassa kohti Moskovaa. Siitä seuraisi Pohjoisen armeijaryhmän jääminen sivusuunnaksi. Sen nykyinen tilanne (hyökkäysten pysähtyminen Tihvinän ja Olhavan alueilla) tuottaa hänelle murhetta. ’Emme voi sillä tavoin jäädä seisomaan. Liian paljon suomalaisia voimia on sidottuina Leningradin edustalle ja Syvärille ilman, että ne vaikuttaisivat mitään tilannekehitykseen.’ Myös mielialoihin Suomessa vaikuttaisi myönteisesti, jos tilanne tuolla eteläisellä rintamalla saataisiin tyydyttävään ratkaisuun.”

”Kuten yleensäkin keskustellessani Mannerheimin kanssa, hän otti taas puheeksi Vologdan merkityksen. Hän haluaisi kovasti, että saksalaiset saisivat sen haltuunsa. ’Tuo alue on ratkaisevan tärkeä sodankäynnille Pohjois-Venäjällä. Jos meillä on hallussamme Vologda, Sorokka, Kantalahti ja Murmansk, silloin englantilaiset ja amerikkalaiset eivät voi enää tehdä meille mitään.'”
 
Erfurthin päiväkirja tuo esiin mielenkiintoisen ristiriitaisuuden.

Suomella tuntuu olevan selvät tavoitteet (= kolmen kannaksen linjalle), jotka niveltyvät myös Saksan tavoitteisiin. Suomi pyrkii määrätietoisesti omiin, realistisiin tavoitteisiinsa. Samaan aikaan kuitenkin vallitsee (katteeton) optimismi Saksan kyvystä saavuttaa tavoitteensa.

Saksa epäonnistui Murmanskissa, Kantalahdella, Leningradin saarrossa ja Syvärin saavuttamisessa (puhumattakaan Moskovasta, Stalingradista tai Kaukasuksesta, jne.). Silti Suomi kerta toisensa jälkeen siirsi painopistettä ja lähti kohti uusi tavoitteita, vaikka Saksa selvästi takelteli omien tavoitteidensa saavuttamisessa.

Karjalan kannakselta painopiste siirrettiin Syvärin suuntaan, vaikka Saksa ei saanut saartoa kiristetyksi. Syväriltä suunnattiin pohjoiseen kohti Karhumäkeä, vaikka ”kättenlyönti” Syvärillä ei toteutunut. Ja Sorokkaan oli tarkoitus jatkaa, vaikka Pohjoinen armeijaryhmä ei päässyt Tihvinää pidemmälle.

Tuleen ei tietenkään saa jäädä makaamaan, mutta noiden painopisteen vaihtojen jälkeen sitoutui eri rintamille voimaa liikaa ja Suomen koko itärintama seisoi tyhjän päällä, kun Saksa ei tullut etelästä vastaan.
 
Strategisesti ajatellen, paras mahdollinen saavutettavissa oleva lopputulos sodalle olisi ollut se, että Saksa murskaa Neuvostoliiton, jonka jälkeen länsivallat murskaavat Saksan. Suomen kohtalo Neuropassa ei olisi ollut hääppöinen ja vaikka Britannia julisti sodan Suomelle 6.12. -41 ei se varsinaisesti tehnyt mitään asian eteen Britannian vaatimukset rauhanteolle olisivat olleet aivan toiset kuin NL:n.

Jos lausumaton tavoite tosiaan oli tämä, niin Suomen valinnoissa on paljonkin järkeä.
 
Nojatuolistrategi kirjoitti:
Ja 27.8. Mannerheim alkaa ensi kertaa epäillä, etteivät saksalaiset tule koskaan saavuttamaan Syväriä. Sillä on syvät seuraukset Suomen sotatoimiin.
Klikkaa laajentaaksesi...
+
Nojatuolistrategi kirjoitti:
päiväkirjauksen 20.11.1941 kohta Suomen eteläiseltä rintamalta (s. 311).

”Öhquist oli kertonut, että saksalaisten uusi hyökkäys oli alkamassa kohti Moskovaa. Siitä seuraisi Pohjoisen armeijaryhmän jääminen sivusuunnaksi.
Klikkaa laajentaaksesi...

Nuo kolme kuukautta ovat luvattoman huonosti tutkittuja, mutta mistapa niita tutkii, jos Paamajan kirjalliset esitykset olivat sekavia tai keskeneraisia, ja jalkipainoksia on otettu lahinna oman toiminnan/ vaikuttamisen selittelymielessa.
- silti uskaltaisin kysya paallimmaisia asioita noista "syvista seurauksista"

Nojatuolistrategi kirjoitti:
Suomella tuntuu olevan selvät tavoitteet = kolmen kannaksen linjalle
Klikkaa laajentaaksesi...
- sen kolmannen, pohjoisimman osalta taisivat kuitenkin muotoutua taysin saksalaisten operaatiosuunnitelmien (ja niiden muuttimisen) perusteella?
- kahden muun osaltahan "puolustettavuus" ja puolustuksen syvyys jotakuinkin perusteluina purevat
 
salama-anteri kirjoitti:
+


Nuo kolme kuukautta ovat luvattoman huonosti tutkittuja, mutta mistapa niita tutkii, jos Paamajan kirjalliset esitykset olivat sekavia tai keskeneraisia, ja jalkipainoksia on otettu lahinna oman toiminnan/ vaikuttamisen selittelymielessa.
- silti uskaltaisin kysya paallimmaisia asioita noista "syvista seurauksista"


- sen kolmannen, pohjoisimman osalta taisivat kuitenkin muotoutua taysin saksalaisten operaatiosuunnitelmien (ja niiden muuttimisen) perusteella?
- kahden muun osaltahan "puolustettavuus" ja puolustuksen syvyys jotakuinkin perusteluina purevat
Klikkaa laajentaaksesi...

Niin. Nuo syksyn 1941 hyökkäysvaiheen aikaiset asiat ja niiden taustat ovat pysyneet jossain määrin piilossa historiankirjoitukselta. Ne, jotka tiesivät, vaikenivat.

Tuo Stalinin kanava (Vienanmeren ja Äänisen välinen kannas) oli teoriassa myös helposti puolustettava tai linnoitettava alue. Saksalaistenkin mielestä hyökkäys Sorokkaan alkoi tuntua hyvältä idealta, kun Murmanskissa ja Kantalahdessa eivät saavuttaneet menestystä – eikä kättenlyönti Syvärilläkään näyttänyt toteutuvan. Sorokan sulku vaikeuttaisi ainakin USAn lend and lease -avustusten toimitusta.

Mannerheim ei kuitenkaan enää puoltanut suunnitelmaa. Sivustauhka oli ilmeinen, kun Neuvostoliitto pystyi tuomaan lisäjoukkoja Murmanskista ja Arkangelista raiteita pitkin. Saksalaisten olisi pitänyt päästä Vologdaan.
 
Viimeksi muokattu:
Creidiki kirjoitti:
Strategisesti ajatellen, paras mahdollinen saavutettavissa oleva lopputulos sodalle olisi ollut se, että Saksa murskaa Neuvostoliiton, jonka jälkeen länsivallat murskaavat Saksan. Suomen kohtalo Neuropassa ei olisi ollut hääppöinen ja vaikka Britannia julisti sodan Suomelle 6.12. -41 ei se varsinaisesti tehnyt mitään asian eteen Britannian vaatimukset rauhanteolle olisivat olleet aivan toiset kuin NL:n.

Jos lausumaton tavoite tosiaan oli tämä, niin Suomen valinnoissa on paljonkin järkeä.
Klikkaa laajentaaksesi...

Jotenkin noin Ryti varmaan ajatteli merkitessään päiväkirjaansa 9.6.1941, että Saksa on tätä nykyä ainoa maa, joka pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti heikentämään sitä, eikä olisi kai maailmallekaan vahingoksi, jos siinä leikissä Saksakin heikkenisi. Mutta jos Venäjä voittaa, Suomen asemasta tulee vaikea, jopa mahdoton.

Ensimmäisessä maailmansodassa kävikin kutakuinkin noin. Toisessa kävi toisin. Ja Suomen asemasta tuli tukala, muttei sentään aivan mahdoton.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top