Mikko Niskasaari joskus herätteli hypoteettisen ajatuksen, joka hiukan kyseenalaistaa vanhaa myyttiä siitä, että baltia ei olisi ollut puolustettavissa.
Yhdessä Baltian maat olisivat saaneet aseisiin 360 000 miehen armeijat, joilla olisi ollut 900 tykkiä. Suomi pystyi mobilisoimaan talvisotaan 300 000 miestä, joita tuki 400 putken tykistö, ja puolustettavaa rajaa oli noin tuplasti enemmän kuin balteilla.
Tallinnaa puolusti Venäjän tsaarilta peritty mutta modernisoitu rannikkotykistö, joka olisi ollut vaarallinen vastustaja minkä tahansa suurvallan laivastolle. Itään päin Virolla oli Narva-linja, joka olisi mahdollistanut lujat puolustusasemat (kesällä 1944 puna-armeijalla olikin täysi työ murtaa täällä saksalaisten, sekä urhoollisten virolaisten pataljoonien puolustamat asemat). Sen eteläpuolella puolustusta tuki suuri Peipsjärvi.
Mikä seuraavissa puheissa kuulostaa niin poliittiselta retoriikalta, joka on tavallista myös 2000-luvulla
Tammikuun 1939 lopulla kenraali Laidoner tapasi presidentti Kyösti Kallion, marsalkka Mannerheimin, ulkoministeri Eljas Erkon. Messuhallissa pidettiin Viron vapaussotaan osallistuneiden suomalaisten joukkojen 20-vuotisjuhla. Juhlapuheessaan Laidoner hehkutti:
Suomi on avustanut meitä. Meidän suoritettavaksemme jää kiitollinen kunniavelka ja me tahdomme suorittaa sen sillä, että lojaalisti kuljemme yhteisymmärryksessä Suomen kansan ja valtion kanssa sekä rauhan aikana että sodan sattuessa.
Tietäkäämme: jos kohtalo sattuisi vaatimaan kansojamme puolustautumaan taas vihollista vastaan, Viro tulee taistelemaan Suomen rinnalla.
Ja tämä tahto pysyy lujana niin kauan kuin pysyvät Suomen ja Viron valtiot sekä Suomen ja Viron kansa.
Syksyllä tapahtui muuta. Konstantin Päts ja hänen oikea kätensä, kenraali Johan Laidoner suostuivat, kun Neuvostoliitto syyskuussa 1939 vaati Viron alueelta tukikohtia. He olivat tämän hetkisen tiedon valossa päättäneet suostua jo ennen kuin ulkoministeri Vjatseslav Molotov vaatimukset esittämään.
Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 puna-armeijan pommikoneet nousivat Viron Paldiskin tukikohdasta, pommittamaan Etelä-Suomen kaupunkeja. "Viron liittolainen on tällä hetkellä Suomen vihollinen"
Niskasaari kirjoittaa:
John Laidoner matkusti joulukuun 1939 alussa Moskovaan marsalkka Kliment Vorosilovin vieraaksi. Joulukuun 11. kallistuttua iltaan, eräällä monista kosteista juhlaillallisista Josef Stalin nousi ylös todeten, ettei siihen maljaan, jonka hän nyt kohottaisi, ollut pakko yhtyä: "Se joka ei tahdo, se ei juo." Stalinin maljapuhe oli lyhyt: "Minä juon Suomen kansan terveydeksi".
Piruiliko Stalin?
Tuona päivänä Suomen ja Neuvostoliiton välistä talvisotaa oli käyty 12 vuorokautta. Karjalan Kannaksella puna-armeija oli kauttaaltaan pysäytetty suomalaisten pääpuolustuslinjalle. Sen Taipaleenjoella, jonka yli puna-armeija ei II maailmansodassa koskaan päässyt, oli taisteltu jo viisi päivää. Tuon päivän aamuna oli Suomussalmella alkanut suomalaisten vastahyökkäys, joka katkaisi Raatteen tien, ja saattoi välittömään kuolemanvaaraan korpipitäjän kirkonkylän vallanneen 163 D:n.
Tämän Stalin varmuudella tiesi. Sitä hän tuskin tiesi, että seuraavana aamuna alkaisi myös Laatokan pohjoispuolella Tolvajärvellä suomalaisten vastahyökkäys, joka johtaisi kahden puna-armeijan divisioonan hajoamiseen, perääntymiseen ja tavattoman raskaisiin tappioihin.
Yhdessä Baltian maat olisivat saaneet aseisiin 360 000 miehen armeijat, joilla olisi ollut 900 tykkiä. Suomi pystyi mobilisoimaan talvisotaan 300 000 miestä, joita tuki 400 putken tykistö, ja puolustettavaa rajaa oli noin tuplasti enemmän kuin balteilla.
Tallinnaa puolusti Venäjän tsaarilta peritty mutta modernisoitu rannikkotykistö, joka olisi ollut vaarallinen vastustaja minkä tahansa suurvallan laivastolle. Itään päin Virolla oli Narva-linja, joka olisi mahdollistanut lujat puolustusasemat (kesällä 1944 puna-armeijalla olikin täysi työ murtaa täällä saksalaisten, sekä urhoollisten virolaisten pataljoonien puolustamat asemat). Sen eteläpuolella puolustusta tuki suuri Peipsjärvi.
Mikä seuraavissa puheissa kuulostaa niin poliittiselta retoriikalta, joka on tavallista myös 2000-luvulla
Tammikuun 1939 lopulla kenraali Laidoner tapasi presidentti Kyösti Kallion, marsalkka Mannerheimin, ulkoministeri Eljas Erkon. Messuhallissa pidettiin Viron vapaussotaan osallistuneiden suomalaisten joukkojen 20-vuotisjuhla. Juhlapuheessaan Laidoner hehkutti:
Suomi on avustanut meitä. Meidän suoritettavaksemme jää kiitollinen kunniavelka ja me tahdomme suorittaa sen sillä, että lojaalisti kuljemme yhteisymmärryksessä Suomen kansan ja valtion kanssa sekä rauhan aikana että sodan sattuessa.
Tietäkäämme: jos kohtalo sattuisi vaatimaan kansojamme puolustautumaan taas vihollista vastaan, Viro tulee taistelemaan Suomen rinnalla.
Ja tämä tahto pysyy lujana niin kauan kuin pysyvät Suomen ja Viron valtiot sekä Suomen ja Viron kansa.
Syksyllä tapahtui muuta. Konstantin Päts ja hänen oikea kätensä, kenraali Johan Laidoner suostuivat, kun Neuvostoliitto syyskuussa 1939 vaati Viron alueelta tukikohtia. He olivat tämän hetkisen tiedon valossa päättäneet suostua jo ennen kuin ulkoministeri Vjatseslav Molotov vaatimukset esittämään.
Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 puna-armeijan pommikoneet nousivat Viron Paldiskin tukikohdasta, pommittamaan Etelä-Suomen kaupunkeja. "Viron liittolainen on tällä hetkellä Suomen vihollinen"
Niskasaari kirjoittaa:
John Laidoner matkusti joulukuun 1939 alussa Moskovaan marsalkka Kliment Vorosilovin vieraaksi. Joulukuun 11. kallistuttua iltaan, eräällä monista kosteista juhlaillallisista Josef Stalin nousi ylös todeten, ettei siihen maljaan, jonka hän nyt kohottaisi, ollut pakko yhtyä: "Se joka ei tahdo, se ei juo." Stalinin maljapuhe oli lyhyt: "Minä juon Suomen kansan terveydeksi".
Piruiliko Stalin?
Tuona päivänä Suomen ja Neuvostoliiton välistä talvisotaa oli käyty 12 vuorokautta. Karjalan Kannaksella puna-armeija oli kauttaaltaan pysäytetty suomalaisten pääpuolustuslinjalle. Sen Taipaleenjoella, jonka yli puna-armeija ei II maailmansodassa koskaan päässyt, oli taisteltu jo viisi päivää. Tuon päivän aamuna oli Suomussalmella alkanut suomalaisten vastahyökkäys, joka katkaisi Raatteen tien, ja saattoi välittömään kuolemanvaaraan korpipitäjän kirkonkylän vallanneen 163 D:n.
Tämän Stalin varmuudella tiesi. Sitä hän tuskin tiesi, että seuraavana aamuna alkaisi myös Laatokan pohjoispuolella Tolvajärvellä suomalaisten vastahyökkäys, joka johtaisi kahden puna-armeijan divisioonan hajoamiseen, perääntymiseen ja tavattoman raskaisiin tappioihin.