Afrikkalaiset kiipeävät joukkovoimalla kuusimetrisen piikkilanka-aidan yli Espanjaan – ”Sitä ei välitä haavoista ja on valmis tappelemaan”
Espanjaan kuuluvat Ceuta ja Melilla ovat EU:n ainoat maarajat afrikkalaisten valtioiden kanssa. Siirtolaisten on turvallisempaa ja halvempaa yrittää aidan yli kuin salakuljettajien veneessä meren poikki.
HIEKKARANNALTA Afrikasta näkee vaivatta Eurooppaan. Jyrkkärinteinen Gibraltarinvuori siintää vain runsaan 20 kilometrin päässä Ceutasta, joka on Espanjaan kuuluva kaupunki Marokon rannikolla.
On iltapäivä hiljaisella rannalla. Espanjalainen isä asettuu makaamaan omalle pyyhkeelleen, äiti ja tytär jakavat toisen. Lähellä rantaviivassa eräs tummaihoinen mies heittelee leipäkiviä, toinen hyppii voltteja.
”Nyt olemme turvassa, nukumme hyvin. Saamme ruokaa, ja meistä pidetään huolta”, kamerunilainen Babi Kussama, 30, sanoo. Hän poimii rantahiekasta siiman ja alkaa putsata sitä levästä.
”Katsos, tämä on nailonia. Se ei ole hyväksi merelle. Teen tästä rannekorun.”
Kussama kertoo opiskelleensa ympäristötieteitä Kamerunin pääkaupungissa Yaoundéssa, mutta töitä ei ollut näköpiirissä. Hän haluaisi jatkaa opintojaan Ruotsissa.
”Tuntui, että ympäristötieteitä pidetään valkoisten alana. Koin itseni sorretuksi”, hän perustelee lähtöään kotimaastaan vuonna 2013.
CEUTA ja toinen Marokon rannikon espanjalaiskaupunki Melilla ovat ainoat maarajat Euroopan unionin ja afrikkalaisen valtion välillä. Suosituin siirtolaisreitti kulkee Välimeren poikki, mutta tuhannet afrikkalaiset päätyvät tänne. On turvallisempaa ja halvempaa yrittää omin voimin aidan yli kuin salakuljettajien veneessä aaltojen yli.
Hiekkarannan takana rinnettä laskeutuu lähes katkeamaton letka mustia nuorukaisia. He tulevat mäen laelta siirtolaisten vastaanottokeskuksesta.
”Huvit kaupungilla vaativat rahaa. Siksi tulemme rannalle tai käymme kävelyillä. Siten unohtaa stressin”,
Guy Laurent, 18, sanoo pilottimalliset aurinkolasit silmillään.
Laurent on kotoisin Pohjois-Kamerunista Nigerian rajaseudulta. Hän kertoo kantaneensa kaatamaansa sikaa metsästä kesällä 2015, kun näki asemiesten hyökänneen kotikyläänsä.
”Se oli Boko Haram. He tappoivat isäni. Naapurimme käski minun lähteä heti pakoon.”
KUSSAMA ja Laurent kulkivat samaa reittiä Nigerian, Nigerin ja Algerian läpi, mutta he tapasivat toisensa vasta metsäleirissä Ceutan liepeillä.
He kiipesivät kuusi metriä korkean, kaksinkertaisen piikkilanka-aidan yli joukkoryntäyksessä helmikuussa, jolloin Ceutaan
tunkeutui kolmen vuorokauden aikana ensin 500 ja sitten 350 ihmistä. Ne olivat suurimpia onnistuneita yrityksiä vuosiin.
Yksin on turha yrittää, koska rajavartijat ovat hetkessä estämässä. Miesylivoiman turvin osa rynnijöistä voi selvitä Espanjan maaperälle, mikä viranomaisten nykymenettelyllä takaa pääsyn vastaanottokeskukseen.
Miltä tuntuu kiivetä kiirehtien piikkilankojen läpi?
”Sitä vain keskittyy hyppäämään, ei välitä haavoista ja on valmis tappelemaan”, sanoo 19-vuotias kamerunilainen ranskalaisen kirjallisuuden opiskelija, joka ei halua nimeään julki.
Kussama ja Laurent onnistuivat kolmannella yrityksellään. Ensimmäisellä kerralla Marokon poliisi löysi heidät metsästä ja vei satojen kilometrien päähän kylään, jonne ei kulje busseja.
Laurent näyttää etusormeaan, jonka keskimmäinen nivel on kuin pingispallo, hänen mukaansa Marokon poliisin iskujen takia. Vamma voi haitata hänen haavettaan tennisammattilaisuudesta Espanjassa. Varasuunnitelmana ovat kirjanpito-opinnot.
VIIME vuosien pakolaiskriisin myötä Eurooppa on korottanut muurejaan sekä rakentamalla oikeita esteitä että kiristämällä turvapaikkakäytäntöjä.
Ceutassa EU on näyttänyt suljetulta linnoitukselta jo kauan. Valvontalaittein varustettu, koko kahdeksan kilometrin rajan kattava aita rakennettiin likimain nykyisiin mittoihinsa 12 vuotta sitten, pääosin EU:n rahalla.
Rajavartijat palauttavat aidalle päässeitä mutta ylityksessä epäonnistuneita ihmisiä välittömästi Marokkoon, mikä ihmisoikeusjärjestöjen mukaan rikkoo näiden oikeutta hakea turvapaikkaa. Myös
EU on arvostellut rajavartijoiden käytäntöjä ja tarpeettoman kovia otteita. Ainakin 15 siirtolaista hukkui Ceutan rantaveteen paettuaan Espanjan rajavartijoiden ampumia kumiluoteja helmikuussa 2014.
Arabimaista lähteneitä ihmisiä on päässyt Ceutaan väärillä Marokon passeilla, mutta Saharan takaa saapuneille mustille ainoat keinot ovat salamatkustus autojen mukana, rajan kiertäminen uimalla tai aitojen ylittäminen.
Virallisella rajanylityspaikalla Marokon rajavartijat eivät tiettävästi päästä tummaihoisia paperittomia Espanjan puolen tarkastuspisteille asti, joten vain luvattomat rajanylittäjät pääsevät hakemaan turvapaikkaa.
Silti harva jättää hakemusta vielä Ceutassa, koska pitkä käsittelyaika tarkoittaa jämähtämistä sinne. Satamasta lähteville matkustajalautoille ei pääse ilman asianmukaisia papereita.
Siirtolaiset saattavat saada siirron muualle Espanjaan muutaman viikon tai kuukauden odottelun jälkeen. Sen jälkeen Eurooppa on heille avoinna.
Siirtoja tehdään, koska Ceutan vastaanottokeskuksessa on vain runsaat 500 vuodepaikkaa, ja se on jatkuvasti liian täynnä. Helmikuun ryntäysten myötä asukasluku nousi yli tuhanteen. Pihalle piti virittää telttoja. Naisia on omalla osastollaan vain parikymmentä, ja heidät on määrä siirtää pian.
HELSINGINNIEMEN kokoisen Ceutan 85 000 asukkaasta noin puolet on etnisesti espanjalaisia ja puolet arabeja. Keskustassa on kirkkoja, lähempänä Marokon rajaa moskeijoita. Neliskanttisen minareetin huipulla kattohaikara vahtii säkkituolin kokoista risupesäänsä.
Vastaanottokeskuksen asukkaita ei juuri näy kaupungilla, mutta sataman porttien tuntumassa seisoskelee mustia nuoria neonkeltaisissa huomioliiveissä, jotka saavat heidät näyttämään virallisilta toimijoilta.
”Ostimme liivit itsellemme”, sierraleonelainen
Umar Suw, 25, kertoo.
Miehet valikoivat parkkiruutuja valvontaansa ja vahtivat autoja niiden omistajien paluuseen asti.
”Jotkut antavat kiitokseksi euron, jotkut vähemmän, jotkut eivät mitään. Päivässä voi ansaita ehkä viisi euroa”, Suw sanoo.
NELJÄKYMMENTÄ kilometriä etelämpänä marokkolaiskaupunki Tétouanissa aurinko on laskenut. Katulamput värjäävät loputtomat valkoiset kiviseinät keltaisiksi. Ohikulkija viittoo peruuttamisvaraa taskupysäköintiä varten, tunnistaa pohjoismaiset kasvot ja alkaa puhua ruotsia.
Tukholmalainen
Ahmed on vierailulla vanhassa kotikaupungissaan. Hän kertoo tehneensä sekalaisia töitä Viking Linella ja haluaa auttaa etsimään siirtolaisia. Hän kysyy neuvoja vesipiippukahvilan asiakkailta ja johdattaa mutkitteleville kujille islamilaisen hautausmaan kupeeseen.
Siirtolaiset eivät halua herättää huomiota. Heidän kerrotaan asuvan suurilla porukoilla pienissä asunnoissa. Erään oven takana on vinkin mukaan juuri tällainen kämppä, mutta koputus ei tuota tulosta.
HILJENTYNYTTÄ kauppakatua pitkin harppoo tummaihoinen pipopää, jolla on harottava pukinparta. Mies pysähtyy pyytäessä mutta on varuillaan. Hän ei ole uskoa, että kysyjät eivät ole viranomaisia vaan toimittajia.
Hän on kamerunilainen
Samuel, 28, matkalla apteekkiin hakemaan särkylääkettä kuumeiselle pikkuveljelleen. Veljekset jakavat 30 neliömetrin asunnon kahdeksan maanmiehensä kanssa. Sinne ei vieraita lasketa.
Samuel ei ole miehen oikea nimi, eikä hän suostu valokuviin, joissa hänen kasvonsa erottuisivat. Hän pelkää joutuvansa tekemisiin poliisin kanssa.
Rakennusmies Samuel lähti Kamerunista kolme vuotta sitten etsimään toimeentuloa ja inhimillisempää elämää Euroopasta. Marokossa hän on viettänyt lähes kaksi vuotta, ennen Tétouania rajakaupunki Oujdassa ja satamakaupunki Tangerissa.
”En pidä Marokosta. Täältä ei saa töitä, eivätkä paikalliset halua edes jutella kanssani”, Samuel sanoo.
Hänkin aikoo Ceutaan.
”Jumala tietää, koska.”
Ennen lähtöä pitäisi koota rahaa, eikä Samuel ole keksinyt kerjäämistä parempaa tapaa. Rakennuksilla riittäisi töitä, mutta se vaatisi rekisteröitymistä Marokkoon.
SAMUEL on kuullut, että eräässä kylässä Ceutan liepeillä toimii ryhmiä, jotka järjestävät joukkoryntäyksiä raja-aidalle. Järjestäjät ovat itsekin siirtolaisia ja veloittavat 30–40 euroa palvelusta, joka perustuu rajavartijoiden liikkeiden tarkkailemiseen. He neuvovat, milloin ja mistä kannattaa rynnätä.
”En pelkää. Tapahtukoon, mitä tapahtuu.”
Samuel saa särkylääkkeet, noin 1,50 euroa. Hän palaa apteekista eri reittiä kuin tullessa, kuninkaallisen palatsin ohi. Sen kulmalla päivystää poliiseja.
Samuel välttää katsomasta heitä kohti.
Jokainenhan voi väittää mitä hyvänsä mutta totuus voi olla toinen.