Tuija Siltamäen kolumni: Rakkaat hyvikset, lopettakaa lässyttäminen
Mitä pitäisi tehdä, kun samoja jaloja päämääriä tavoittelevat ihmiset osoittautuvat sietämättömiksi? Kolumnisti Tuija Siltamäki ei askartelisi kuukupeista itselleen hattua – edes tasa-arvon edistämistarkoituksissa.
Tasa-arvo
15.4.2017 klo 10:51päivitetty 15.4.2017 klo 10:52
Tuija SiltamäkiMatias Väänänen / Yle
Olen elänyt nyt noin kuukauden voimaantuneen naisen täysipainoista elämää.
Tampere-talossa, tuossa Pohjoismaiden eniten uimahallilta näyttävässä kongressikeskuksessa, järjestettiin maaliskuun puolivälissä Women of the World -festivaali. “Naista ja tasa-arvoa juhliva” tapahtuma koostui esimerkiksi keskusteluista, työpajoista ja yltäkylläisistä mahdollisuuksista ottaa selfieitä.
Rikoin tapahtumassa leikkilasikaton ja sain oikein hauskalla mutta samalla jännän konkreettisella tavalla muistutuksen siitä, että se on toden totta minulle mahdollista. Simulaattorin välittömässä läheisyydessä pyöri karvatesti, jonka mukaan kaikenlaiset karvoitukset ovat – uskokaa tai älkää – normaaleja!
Ahdisti.
Jaan taatusti samat arvot ja tavoitteet kuin tapahtuman järjestäjät ja osallistujat, mutta tällainen kevytfeministinen voimaannuttaminen on minulle yhtä “oma juttu” kuin puutikkujen työntäminen kynsien alle. En minä halua mitään karvatyöpajoja, haluan lukea pölyisiä esseitä feministisestä teoriaperinteestä.
Tampere-talon kokemukset eivät kuitenkaan ole poikkeuksellisia. Hyvien tarkoitusten edistäminen on välillä todella vaivaannuttavaa touhua.
Keskeisimmät viiteryhmäni koostuvat pari-kolmekymppisistä korkeakoulutetuista, jotka harrastavat esimerkiksi yhteiskuntatieteitä, ihmisoikeuksia ja punavihreää elämäntapaa. Samaan laariin loiskahdan itsekin. En vihaa Euroopan unionia enkä maahanmuuttajia. Kannatan tasa-arvoista avioliittolakia ja vastustan transihmisten pakkosterilointeja. Elän miellyttävässä kuplassa, jossa useimmat ihmiset ovat kanssani samaa mieltä.
Se ei silti tarkoita, etteivätkö he olisi joskus aivan sietämättömiä.
Sosiaalisen median rasittavimpaan porukkaan kuuluvat väkivaltafantasioissa rypevien rasistien lisäksi “räväkät” vasemmistoradikaalit.
On ihailtavaa, että he jaksavat päivästä toiseen kritisoida ja urputtaa kaikista hallituksen tekemisistä. Koska asia on tärkeä, he ovat ottaneet toteutuksessa tiettyjä taiteellisia vapauksia.
Kun Suomi palauttaa turvapaikanhakijoita, juo Paula Risikko heidän mielestään “pakolaislasten verta”. Jokainen perussuomalainen on heistä tietenkin rasisti, ja kaikki paitsi viimeistä pilkkua myöten täsmällinen ja sensitiivinen kielenkäyttö on transfobista ja johtaa valtavaan vasemmistolaiseen uhriutumismussuttamiseen. Viranomaisia saa toki nimitellä murhaajiksi ja fasisteiksi niin paljon kuin haluaa, koska se on tärkeää yhteiskuntakritiikkiä.
Samankaltainen älyllinen epärehellisyys vallitsee vihreissä, jotka hekin ovat hyvällä asialla.
Vihreitä huolestuttaa se, että heidän poliittinen vastapuolensa levittää tavoitteidensa edistämiseksi vihaa ja vääriä tietoja. Politiikkaa ei saisi tehdä vetoamalla ihmisten tunteisiin, vaan puhtaasti faktoilla.
Mutta samaa peliä vihreätkin pelaavat, he vain ovat hyvien puolella. He puhuvat unelmista, eivät uhista.
Puolueen kuntavaalivideo(siirryt toiseen palveluun) oli imelyydessään ällöttävä, aivan kuin perussuomalaisten tekemä parodia.
Yleiseksi totuudeksi muodostui, että Suomi lähettää läjäpäin lapsia kuolemaan
Tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta tavoitteleva hyvis-populismi läikähti viimeksi yli huhtikuun alussa, kun
Suomi palautti turvapaikanhakijoita Afganistaniin.
Illan aikana lähes kaikki poliisin viestinnästä mediatalojen uutismyllyihin epäonnistui. Pian yleiseksi totuudeksi muodostui, että Suomi lähettää läjäpäin lapsia kuolemaan.
Monien muiden poliitikkojen tavoin myös vihreiden puheenjohtaja
Ville Niinistö kommentoi (siirryt toiseen palveluun)tapahtumia ahkerasti sosiaalisessa mediassa ja levitti samalla virheellistä tietoa.
Myöhemmin huhut oikaistiin, ja
Niinistökin pahoitteli toimintaansa(siirryt toiseen palveluun).
Huhujen levittäminen oli erityisen kiusallista vihervasemmistointelligentsijalle – toimittajat mukaan lukien – joka ei viimeiseen vuoteen ole muuta tehnytkään kuin uikuttanut siitä, kuinka huolestuneita he ovat post-truth-maailmasta, valeuutisista ja infosodasta.
Vastuu on vieritetty internet-öykkäreille, Venäjän trolleille ja maahanmuuttokriitikoille, joilla kaikilla on toki ollut oma osansa infosotasopan keittämisessä, mutta yhtä lailla täällä hyvien ihmisten leirissä eletään tunteista, tarinoista ja kokemuksista. Nekin hämärtävät todellisuutta, mutta traaginen tarina pakkopalautettavista lapsista sopii monen maailmankuvaan paremmin kuin valeuutiset turvapaikanhakijoista.
Suomessa on herkistytty vihapuheelle. Se on tietysti hyvä, koska kenenkään ei tarvitse sietää kiusaamista tai ahdistelua. Sensorit pärähtävät entistä useammalla, kun internetissä tulee vastaan vihaa tai valheita. Valitettavasti myös asiallinen kritiikki tulkitaan herkästi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.
Logiikka menee jotenkin niin, että koska me täällä hyviskuplassa olemme oikeassa, ovat kanssamme eri mieltä olevat väärässä ja pahoja, eikä pahojen ihmisten pahoja ajatuksia tarvitse kuunnella, koska se on vihaa.
Minun mielestäni ei kuitenkaan ole vihaa pohtia, onko kevytfeministinen lässyttäminen hyvä tapa purkaa yhteiskunnallisia sortorakenteita. En myöskään näe uuden vasemmiston nousua, kun twiittaajat kehottavat ministereitä “syömään sitä itseään”, ja kun katson vihreiden vaalivideota, minun tekee mieli äänestää Jussi Halla-ahoa.
Hän ei ainakaan taaperra metsässä horisemassa unelmista.
Kirjoittaja on Tampereella päivystävä vapaa toimittaja, joka harrastaa internetissä riitelemistä. Hän on gradua vaille valmis yhteiskuntatieteiden maisteri, jolle mikään asia ei ole niin pieni, etteikö siitä voisi ärsyyntyä. Hänellä ei ole harrastuksia, eikä hän ole kiinnostunut kovin monista asioista, mutta lähes kaikista ilmiöistä kyllä.
