http://riikkapurra.net/2015/08/18/pakolaiskriisi-ja-pari-metria-rautalankaa/
Pakolaiskriisi ja pari metriä rautalankaa
18.8.2015 /
RIIKKA
Pakolainen on henkilö, jolle UNHCR on myöntänyt pakolaisstatuksen esimerkiksi pakolaisleirillä tai joka saa kansainvälistä suojelua jossakin toisessa maassa.
Kansainvälisen lain mukaan pakolainen voi olla vain sellainen henkilö, joka on saanut pakolaisstatuksen Geneven sopimuksessa kuvailluilla perusteilla. Nämä perusteet liittyvät henkilökohtaiseen vainoon tai vainon uhkaan. Pelkkä sotatila, luonnonkatastrofi tai taloudellinen ahdinko eivät ole pakolaissopimuksen mukaisia perusteita pakolaisuudelle. Useissa valtioissa, kuten myös Suomessa, tulkinta-alaa on kuitenkin laajennettu, ja suojelua voi saada monin eri perustein. Silloinkin kun suojelun perusteet eivät täyty, on hyvin todennäköistä, että oleskelulupa kuitenkin myönnetään, koska maahanmuuttajan poistaminen maasta ei ole mahdollista.
Käsitteiden sotkeminen palvelee monia tahoja. Itse asiassa joskus niiden sotkematta jättäminenkin palvelee samoja tahoja. Noin kerran kuukaudessa saamme mediasta lukea kirjoituksen, jossa toimittaja – yleensä tutkijan tai kansalaisjärjestön toimijan avustuksella – neuvoo, miten käsitteitä tulee oikeasti käyttää. Yleensä pontimena tällöin on se, että politiikassa tai kansalaismielipiteessä on tapahtunut ”ylilyönti”, joka tulee käsitteitä
oikein käyttäen kompensoida. Eli siis, että ”joku persu” on puhunut soopaa ja sekoittanut kaksi käsitettä toisiinsa – ja koko asia on mahdollista sivuuttaa korjaamalla nuo käsitteet.
Yleisempää kuitenkin on se, että käsitteitä nimenomaan ei käytetä oikein. Niinpä Helsingin Sanomat tänäänkin kysyy
etusivullaan: Miksi lähes kaikki Suomeen saapuvat pakolaiset ovat nuoria miehiä? Samasta syystä pakolaisjärjestöt, aktivistit ja suuri osa tutkijoista puhuvat aina vain pakolaisista.
Useimmat tutkijat tottakai tietävät, että kaikki ”pakolaiset” eivät ole pakolaisia. Niinpä tutkimuskirjallisuuteen onkin tullut uudenlaisia määritelmiä uudenlaisten työntötekijöiden (push factors) varalle: ilmastopakolaiset, sotapakolaiset, eloonjäämismaahanmuuttajat… Jopa suomen kielessä negatiivisen kaiun omaava elintason vuoksi siirtynyt (so. elintasopakolainen) on tutkimuskirjallisuudessa usein hyväksytty (ja ei siis pejoratiivinen) käsite. Toisaalta vahvan poliittisen ja moraalisen kannan asiaan ottavien tutkijoiden käsitevalinnat ovat itsessään politiikkaa: pakolaisuuden pitäisi heidän mukaansa olla huomattavasti laaja-alaisempaa ja inklusiivisempaa.
Turvapaikanhakija sen sijaan on äärimmäisen poliittinen käsite eikä sen moraalinen kantokyky yllä lähellekään pakolaisuutta, joka resonoi vahvasti toisen maailmansodan kauhuja ja on selvästi sidotumpi valtioiden välisiin ongelmiin. Turvapaikanhakija on pääasiassa länsimainen keksintö, mutta sillä ei juuri ole legaalista asemaa. Se liittyy selvästi enemmän ”uuteen” aikaan ja siihen, että ongelmat, joiden vuoksi yksilö päättää liikkua, ovat valtionsisäisiä. Pakolaisuus ja
non-refoulement-periaate (palauttamiskielto) ovat erittäin vahvoja sekä legaalisesti, poliittisesti että yhä myös moraalisesti – turvapaikanhakija ei sitä ole, puhumattakaan vielä sitäkin ”alemmista” käsitteistä.
Ihmiselle, joka hakee ”turvaa” taloudelliselta ahdingolta ja jota kohdemaan olot erityisesti vetävät puoleensa (pull factors), ei ole yleistä tai virallista käsitettä. Niinpä heitä usein kutsutaan pakolaisiksi, siinä missä pakolaisleireillä vuosikausia viruvia lapsiakin. Asiassa ei ole mitään mieltä.
On yksinomaan inhimillistä haluta parempaa, myös taloudellisesti. Kritiikki, joka kohdistuu absurdia ”maahanmuuttopolitiikkaa” kohtaan, ei ole kritiikkiä yksilöitä kohtaan. Yhä paheneva väestönkasvu pitää huolen siitä, että ”pakolaiset” eivät lopu. Humanitaarinen maahanmuutto ei kuitenkaan kykene pelastamaan tilannetta, monestakaan syystä.
Tosiasiassa se ei kuitenkaan edes yritä, mikä saattaa tulla järkytyksenä joillekin.
Mikäli humanitaarinen valtio oikeasti haluaisi pelastaa eniten kärsiviä ihmisiä globaalista etelästä, se ei kuljettaisi kehitysmaiden rikkaimpiin ja hyväosaisimpiin kuuluvia nuoria miehiä bussilasteittain yhtään minnekään. Se ei tarjoaisi toissijaisia eikä kansainvälisiä suojeluita ihmisille, joille muuten ei löydy oleskeluluvan takaavaa kategoriaa. Se ei kiertäisi omia säädöksiään tarjoamalla perheenyhdistämisten kautta tärkeimmän väylän pakolaisuudelle. Tutkimuksessa puhutaan erosta kategorioiden ’forced’ ja ’voluntary’ välillä. Lainaan itseäni:
Defining when migration is forced and when voluntary is not an easy task to determine. The terms and their applicability are closely related to institutions and states applying them, although the category of refugee is legally well-established irrespective of interpretation by external authorities. In practice however, there are many instances when this does not hold. For example, many asylum seekers that are granted refuge in Sweden would be seen as illegal immigrants in many other countries. Furthermore, there is no guarantee that those recognised as refugees by UNHCR get any protection even in human rights respecting countries. Finally, other forcibly moved, such as internally displaced persons (IDPs), might well fit into the category of refugee had they just succeeded to make their claim somewhere in the North.
Pystyn jotenkin ymmärtämään, että medialla ei ole kapasiteettia harjoittaa moraalista(-kaan) ajattelua, mutta kun sitä ei ole tutkijoillakaan. Erittäin harvoin kukaan maahanmuuton parissa operoiva (julkisesti) kyseenalaistaa käytännön toiminnan mielekkyyden tai moraalin, puhumattakaan, että kysyisi, ketä tämä kaikki oikein palvelee. Monet muut asiat ovat paljon oleellisempia.
Humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan ytimessä ei ole humanitaarisuus tai moraali, vaan politiikka, intressit ja eri tahojen pyrkimykset. Mitä vahvemmaksi hallinnonala ja sen rinnalla kansalaisyhteiskunta, media ja tutkimustahot kehittyvät, sitä enemmän valtaa, niin tarkoituksellista kuin tarkoittamatontakin, on myös byrokratialla ja paperinpyörittelyllä – ja tämä on pois demokratialta, poliitikoilta, päätöksentekijöiltä ja poliittiselta prosessilta.
Käsiteleikin ohella media, aktivistit ja tutkijat tahtovat usein
huomauttaa, että eniten ”pakolaisia” on aina länsimaiden ulkopuolella, kehitysmaissa, konfliktivaltioiden naapureissa. Tämän on tietysti tarkoitus tuoda ”perspektiiviä” ja lopettaa turha kitinä muutamasta sadasta uudesta tulijasta: Suomi ei kuitenkaan ikinä ole
oikeastipakolaistulvan, -vyöryn tai -tsunamin alla, kunhan löydetään sopiva perspektiivi, Ruotsista tai kehitysmaista.
Väite on kuitenkin miltei älyttömämpi kuin käsitteillä leikkiminen. Jokainen ymmärtää, mitä eroa on sillä, että Angola ottaa pakolaisia tai että Ruotsi ottaa ”pakolaisia”. ”Pakolaisen” ainoa motiivi siirtyä Angolaan on todennäköisesti toive siitä, että hän pääsee sieltä pian jonnekin muualle. Varakkaimmat ja hyväosaiset eivät mene Angolaan, vaan Eurooppaan. Toisaalta oikeaa vainoa ja väkivaltaa pakoon pyrkivät ihmiset todennäköisesti kelpuuttavat mitä vain eivätkä osaa vaatia Evitskogin kyläkahviloita ja peltomaisemaa.
Hesari vetää kyllä taas pohjat todetessaan
jutussaan (Norjan pakolaisneuvoston suulla), että erityisesti silloin suurin osa pakolaisista on kehitysmaissa, kun tarkastellaan
maiden sisäisiä pakolaisia (IDP:t). No hyvänen aika, näin todella on! Länsimaissa sisäisiä pakolaisia on jostain syystä aika vähän, mitä nyt kuulemma Kirkkonummelta käy jo liike.
Tosiasiassa humanitaarisen maahanmuuton (sis. pakolaiset ja ”pakolaiset”) virta kulkee pääasiassa vain yhteen suuntaan. Se
ei kulje kehitysmaiden suuntaan, muuta kuin siinä tapauksessa, kun se ei saa kulkea vapaasti.
Toisaalta yksilöihin ei nytkään kannata takertua, koska ongelma on todellakin toisaalla, ensisijaisesti vastaanottavissa maissa, toissijaisesti muun muassa organisoidussa salakuljetusrikollisuudessa. (Pieni välihuomautus: Muistuttaisin lukijoita, että ei ole montaakaan vuotta siitä, kun ei vielä edes virallisesti myönnetty, että humanitaariseen maahanmuuttoon liittyy salakuljetus. Ihmiset ikään kuin vain ilmestyivät Eurooppaan, puff. Nykyään kaiketi kukaan ei enää kiellä salakuljettajien roolia. Sen sijaan, että asiasta olisi tullut yksi syy lisää suhtautua maahanmuuttoon kriittisesti, teema onkin pudonnut samaan ”väistämättömien” seikkojen kaivoon kuin niin moni muukin ”globaalin ajan” ilmiö.)
Jokainen, joka on seurannut Kreikan edesottamuksia, esimerkiksi turistisaari Kosilla, koskien ”pakolaiskriisiä”, ymmärtää myös, mitä eroa on sillä, että Kreikka ottaa ”pakolaisia” tai että Suomi ottaa ”pakolaisia”. On hyvin mahdollista, että valtavassa talousahdingossa oleva Kreikka on monille ”pakolaisille” paljon huonompi paikka kuin oma kotimaa. Oleellista onkin ainoastaan se, että Kreikka on EU-maa.
Maahanmuuton hallinnan tekee vaikeaksi erityisesti se, että suurin osa maahanmuuttajista tulee nykyään ryhmissä, joissa on sekä ”oikeita” että ”vääriä” turvapaikanhakijoita (mixed flows). Perusjamppa Kouvolasta toki osaa synnynnäisellä taidollaan kertoa, että tuo
nuori kundi, jolla on iPad ja siellä Tinder, ei todennäköisesti ole oikea turvapaikanhakija, mutta liberaalilta valtiolta vaaditaan enemmän. Ja niin sen kuuluu ollakin. Mutta onko jo menty yli? Monessa asiassa Suomen valtion kädet ovat sidotut. Niitä sitovat paitsi kansainväliset sopimukset ja EU, myös hallinnonalan ja oikeuden kumuloituva valta ja intressit. Liberaalit käsiraudat, ikään kuin, byrokraattisten käsirautojen lisäksi.
Mutta se kysymys, miksi pakolaiset ovat nuoria miehiä. Vastauksia on jo tullut:
1. ”Se on tilakysymys. Täällä on pääsääntöisesti kahden hengen huoneita, meillä on perheet viiden-kuuden hengen huoneissa Helsingin keskuksissa, kun nämä on niin pienet.” (Helsingin vastaanottokeskuksen apulaisjohtaja Kati Vahtera)
2. ”Tälle matkalle ei yleensä lähde lasten äiti, lapsi tai vanhus, vaan se, jolla on parhaat mahdollisuudet selvitä.” (Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen)
3. ”Nämä reitit Eurooppaan ovat aika haastavia. Nuoret miehet ovat hyväkuntoisia ja kykeneviä niihin.” (Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo)
4. Pari metriä rautalankaa.