Pakolaisongelma ei ole kenenkään etu. Integroituneetkin joutuvat ymmärtämättömien nulikoiden tai epäkypsien koulukiusaamiksi. Vaikka olisi miten kriittinen, pitää muistaa yksilöt ja tarkkaan katsoa, onko oma ajattelu kenties shakaalien poluilla vai pysyykö se rationaalisena ongelmanratkaisijana.
Adam Al-Sawad
27. joulukuuta kello 18:39 ·
Hei kaikki. Anteeksi, tästä kirjoituksesta tulee pitkä, mutta minulle on kovin tärkeää, että luet sen. Tämä on avunhuuto, koska voimani hiipuvat vähä vähältä.
Minun kirjoitukseni täällä ovat yleensä poliittisia, ajankohtaisia sekä mielestäni tärkeitä, siksi pyydänkin teitä lukemaan ja jakamaan niitä; ne tuovat minulle mahdollisuuden toimia ulkomaalaisena-, ja muslimiäänenä tässä suuressa valtavirrassa, ainakin sen verran minkä pystyn. Ne antavat minulle pienen kyvyn auttaa ja vaikuttaa. Poliittisuus tuo myös sen ongelman, että sen tapaiset kirjoitukset ovat hyvin sitoutuneet omiin näkemyksiini, siispä ne käytännössä toimivat vain saman mielisten kaikukammiona. Sen sijaan tästä kirjoituksestani tulee hyvin henkilökohtainen. Sekä siksi että aihe on henkilökohtainen, että siksi, jotta voisin ehkä jopa ylittää rajat ja antaa ääneni kuuluviin niille, joita ei se välttämättä muuten kiinnosta.
Minulla on ollut muutaman kuukauden ajan oikeasti huono olla. Kurja tilanne on jatkunut jo pitkään, ja sen taso lipunut paremman ja huonomman välillä sen mukaan, miten paljon on tapahtunut pahaa. Mikä olennaista ja keskeisintä, elämässäni on kuitenkin alkanut taas toistuva teema: vahva syrjintä. Se, mikä alkoi epäonnisilla sattumuksilla, on nyt kasvanut täyspäiväiseksi taakaksi hartioillani; toistuviksi arkipäiväisiksi kohtaamisiksi rasismin ja muslimivihan kanssa. Näitä nyt sattuu aina välillä, nimittäin vähintään jos sukunimi nyt sattuu vaikka olemaan Al-jotain, niin viimeistään jo sen takia vuosien varrella tulee muutamalta sekopäältä jotain rumempaa niskaan. Sellainen on kuitenkin aika helppoa myöskin leimata juuri siksi mitä se onkin, muutaman sekopään omaksi mökeltämiseksi, ei siis niin vakavaksi asiaksi. Joskus olen tänne niistä kirjoitellut, mutta lähinnä silloin kun saan niihin jonkun muunkin piirteen, huvittavan tai poliittisen, mukaan. Siispä en ole läheskään kaikkea tänne raportoinut julkisesti, miksipä olisi pitänyt selostaa yksityiselämästä niin tarkkaan livefeedinä Facebookkiin.
Nyt kuitenkin arkeni on päätynyt pisteeseen, jossa vähintään viikoittain, sekä toistuvasti päivittäin sattuu jotain. Minulta on moneen entiseen tuttuun, hyväänkin ystävään, mennyt välit poikki siksi, että yhtäkkiä ollaankin henkilökohtaisin yhteydenotoin julisteltu milloin mitäkin, lähes poikkeuksetta oikeasti törkeää… Ja jos ei ihan henkilökohtaisesti oteta yhteyttä minuun tai perheeseeni, koska perheenikin saa oman osansa näitä ”huolestuneiden kansalaisten” yhteydenottoja, niin sitten ajoittain ohimennen arkielämässään kuulee joidenkin tuttujen ja arkikontaktien laukovan milloin mitäkin järkyttävän rumaa ja vihamielistä. Kadulla sekä muissa julkisissa tiloissa on ollut sekä vakavampaa yhteenottoa että huutelua ja muuta pään aukomista. Minusta on tehty ulkopuolinen omassa kotimaassani. Olen täällä kasvanut, minulla on myös kantasuomalaista sukua, olen täällä opiskellut, teen täällä työtä, ja kannan oman korteni Suomalaisen yhteiskunnan kekoon. Eikö minun pitäisi siis sopia jokaisen maltillisen nationalistin määritelmään hyvästä ulkomaalaisesta?
Lyhyesti sanottuna arkielämästäni on tullut sellaista, että minusta tuntuu että yhteiskunta työntää minua koko ajan poispäin. Että en kuulu tänne, että yhteiskunta hylkii minua, että minulta yritetään viedä kotimaani ja turvani. Kuten ihmisoikeusliiton blogivieras Faisa Kahiye kirjoitti: ”Luulin olevani osa tätä yhteiskuntaa.” Totta kai Suomi sekä elämäni ovat myös täynnä ihania ihmisiä, siitä ei ole kyse. Kyse on siitä, mihin tasoon ulkomaalaistaustaisten arkielämä on vedetty siellä täällä kukkuvien ihmisten toimesta. Sillä ei ole niin väliä jos päivässä kulkee tuhannen ja yhden hyvän ja järkevän ihmisen ohi, jos joka päivä kohtaa muutaman nyrkkejä heiluttelevan, heilutteli hän sitten nyrkkejään jotain rotua tai uskontoa kohtaan. Valitettavasti jollain tasolla suvaitsevaiston on sama hokea arvoani ihmisenä ja suomalaisena, jos aivan liian suuri joukko ihmisiä sitä aktiivisesti vetää alas. En aluksi kuitenkaan lannistunut, pystyihän tämä olemaan vaan huonoa tuuria, joten kyselin muilta tuntemiltani ulkomaalaisilta heidän elämästään. Mitä tummempi iho tai arabialaisemmat piirteet, sitä pahempaa kuuli. Ja jos nainen halusi käyttää huivia, hänen täytyi yhteiskunnalle maksaa siitä karvas hinta. Sitten alkoi virrata nettiin kirjoituksia ja uutisia asiasta. Syljeskelyä, huutelua, väkivaltaa. Ulkomaalaistaustaiset julkkikset kuten Moshtagh Yaghoubi avautuivat vaikeudesta edustaa enää Suomea rasismin syövyttäessä heidän arkielämänsä, tavankansalaisten kuten Faisa Kahiyen avautuessa siitä, miten päivittäinen piilorasismi sekä avoin pahanteko yleistyvät nopeasti ja vahvasti. Tässä ei enää käydä sotaa mitään kasvotonta työtöntä ulkomaalaismassaa vastaan, joten turha läimäistä joku tilasto sen ja sen kansallisuuden työllisyydestä. Elämme Suomessa jossa aktiivisesti syöstään sankoin joukoin suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvia tallaajia poispäin, monesti ainoasta yhteiskunnasta, kotimaasta ja turvasta, joka heillä on. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole olla silmiä avaavaa valitusta; se on avunhuuto, sekä omasta puolestani että jokaisen ulkomaalaistaustaisen ja muslimin nimissä. Meillä on oikeasti, aikuisten oikeasti vaikeaa tämän asian kanssa. Rasismi ja muslimiviha syövyttävät arkielämäämme jatkuvasti ja vakavasti. Kuten kirjoitin aikaisemmin: ”Yhteiskunnassa on vaikea olla, jos päivittäin pusketaan olo ja mieli musertuneeksi, turtuneeksi, ulkopuoliseksi, henkilökohtaisella tasolla.” Jos vaan se on teille inhimillisesti mahdollista, pyydän, jakakaa tätä. Me olemme oikeasti murtuva vähemmistö. Riippumatta siitä, mitä olet mistäkin mieltä, niin sinua pitäisi kiinnostaa yhteiskunnan kansalaisten hyvinvointi näin vakavassa tilanteessa.
Kiitos.
