Panssarivaunut

Ylijohdon reservi
Suomalaisen panssaritaktiikan vuosisata

Luettavissa ja ladattavissa pdf-muodossa täältä:


Panssarijoukon voima rakentuu aselajien välisestä yhteistyöstä. Näin ollen käsillä olevassa teoksessa tarkastellaan panssariyhtymän taktiikan kehitystä. Kirjassa on runsaasti ensi kertaa käytettävää arkistoaineistoa. Tutkimuksen painopiste on kylmän sodan ajanjaksossa, jolloin panssaritaktiikka muovautui jalkaväen tukemisesta panssariyhtymän koottuun käyttöön.

Kirjoittaja, eversti evp. Petteri Jouko (s.1964) on panssarikoulutettu jalkaväkiupseeri ja filosofian tohtori. Pääosan aktiiviurastaan Jouko palveli Maanpuolustuskorkeakoulussa muun muassa opettajana, tutkijaesiupseerina sekä Sotahistorian ja Sotataidon laitoksien johtajana. Reserviin Jouko jäi puolustusministerin sotilasneuvonantajan tehtävästä.

1573214572198.png
 
Ylläolevasta pikaisesti poimittua:

Suomessa eräänlaisen päätepisteen keskustelulle panssarijoukkojen tulevaisuudesta muodosti päätös hankkia käytettyjä panssarivaunuja Saksasta vuonna 2002.
Suomi osti kaikkiaan 124 Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunua Saksasta.
Vaunuista noin sata sijoitettiin mekanisoituihin taisteluosastoihin ja Karjalan Jääkäriprikaatiin.
Loput käytettiin varaosiksi ja silta- ja raivauspanssarivau-nujen alustoina.

Hankintapäätös tarkoitti sitä, että panssariyhtymien pääkalustoa – T-72 – ei enää modernisoitu, vaan kalusto romutettiin.
Vaunun modernisointia oli tutkittu lähes koko 1990-luku.
Keskeisimmät kehityskohteet olivat uusi ampumatarvike, ammunnanhallintajärjestelmä, pimeänäkölaitteet ja panssa-roinnin vahventaminen.
Merkittävin haaste oli ampumatarvikkeen läpäisyn kehittäminen, sillä vaunun ampumatarvikkeiden sijoittelu ja latausjärjestelmä asettivat rajoitteita ampumatarvikkeen kehittämiselle.
Leopard-hankintapäätökseen vaikutti myös se, että vaunun jatkokehittäminen ei jäänyt yksinomaan suomalaisen osaamisen varaan, vaan samaa vaunua oli hankintahetkellä kaikkiaan 11 eurooppalaisen valtion käytössä.

Käytössä ollut itäkalusto jaettiin kahteen kategoriaan. Pääosa taisteluvaunuista ja BMP-1-rynnäkkövaunut romutettiin. Lopusta kalustosta muodos-tettiin mekanisoituja ja moottoroituja taisteluosastoja.
Jäljelle jääneen kaluston täysimääräinen hyödyntäminen oli eräs mekanisoitujen taisteluosastojen muodostamisen perusperiaatteista.
Jäljelle jäänyt kalusto pyrittiin sijoittamaan sodan ajan joukkoihin mahdollisimman huolellisesti.
Kehitystyön tuloksena syntyi vahvennettu pataljoona – mekanisoitu taisteluosasto, jonka iskuvoima muodostui kahdesta panssarivaunukomppaniasta ja kahdesta panssarijääkärikomppaniasta.
Ensin mainittu käsitti kolme panssarivaunujoukkuetta, joissa kussakin oli neljä ryhmää. Siirtymistä nelivaunuisiin joukkueisiin perusteltiin joukkueen iskukyvyn kasvattamisella.
Järjestely mahdollisti myös kahden vaunuparin muodostamisen.
Kaikkiaan 16 taistelijaa käsittävän joukkueen oli myös helpompi suojata muun muassa toimintansa majoittuessa tai huoltaessa vaunujaan kuin ainoastaan yhdeksän taistelijaa käsittäneiden T-72-joukkueiden.

Panssarijääkärikomppanian kokoonpanoon sisältyi neljä niin ikään neliryhmäistä joukkuetta.
Järjestely mahdollisti yhden joukkueen alistamisen vaunukomppanialle yksikön taistelutehon tehon juuri kärsimättä.
Panssarijääkärikomppanian tulivoima oli merkittävästi suurempi kuin aiemman panssarijääkärikomppanian, koska kokoonpanoon kuului kaikkiaan 18 BMP-2-rynnäkkövaunua, joiden taistelua tuki kevyillä kranaatinheittimillä varustettu tulitukiryhmä.

Perusyksikkötasan merkittävä vahventaminen aiempaan verrattuna perustui näkemykseen, jonka mukaan taisteluosaston kärjen oli oltava riittävän vahva.
Se mahdollisti heikon vihollisen lyömisen jo kärkiyksikön voimin, mutta ennen kaikkea vahvalla kärjellä oli mahdollisuus pysäyttää vahvakin vastustaja ja luoda edellytykset taisteluosaston pääosien käytölle vastustajan sivustaan tai selustaan.

Taisteluosastolla oli kokoonsa nähden – kokonaisvahvuus noin kaksituhatta sotilasta – tukenaan vahva epäsuora tuli.
Se muodostui 18 panssarihaupitsia käsittävästä panssarihaupitsipatteristosta ja kranaatinheitinkomppaniasta.
Panssarihaupitsien kohtuullisen lyhyttä kantamaa kompensoivat patteriston ammunnanhallinta- ja viestijärjestelmät, jotka mahdollistivat nopeat, portaittain toteutettavat tuliasemien vaihdot.
Käytännössä kaksi kolmesta tulipatterista oli aina ampumavalmiina. Niin ikään kranaatinheitinkomppanian ammunnanhallintajärjestelmä mahdollisti portaittain toteutettavat tuliasemien vaihdot.

Sen sijaan ilmatorjuntavoima oli panssariprikaatin ilmatorjuntaan verrattuna heikko.
Iskuporrasta tuki ilmatorjuntapanssarivaunujoukkue. Huollon ja tykistön suojaksi jäi ainoastaan kolme kevyttä ilmatorjuntapatteria.
Järjestelyyn lienee useita syitä. Ensinnäkin neuvostovalmisteinen lähitorjunta-alueen ohjuskalusto kuten myös SU-57-ilmatorjuntavaunut tulivat elinkaarensa päähän.
Toinen selittävä tekijä on taisteluosaston käyttöperiaate. Niitä suunniteltiin käytettävän yhdessä uusimmalla ohjuskalustolla varustettujen valmiusprikaatien kanssa.

Mekanisoidun taisteluosaston johtaminen perustui YVI-II-viestijärjestelmään. Se mahdollisti esikunnan ja kahden taistelujohtokeskuksen toiminnan.
Taisteluosaston pioneerivoima oli mitoitettu ensi sijassa liikkeenedistämiseen. Hetkellisen ongelman muodosti liikkeenedistämiskalusto.
Itä-Saksasta hankittujen siltavaunujen kantavuus oli riittämätön Leopard-kalustolle.
Sittemmin ongelma on poistunut silta-autojen ja siltavaunujen hankintojen myötä.

Miten sitten taktiikka muuttui?
Perustavaa laatua oleva ero on se, ettei mekanisoitua taisteluosastoa voi käyttää itsenäisiin operaatioihin, koska sen huolto- ja tukijärjestelmät ovat merkittävästi heikommat kuin prikaatissa,
kuten Harri Mäkelä kuvaa vuoden 2010 ensimmäisessä Panssari-lehdessä.

Niin ikään taisteluvoima on merkittävästi prikaatia heikompi.
Taisteluosastoa käytetäänkin tyypillisesti valmiusprikaatin yhteydessä luomaan sille kohtaamistaistelukyky.
Tässä asetelmassa mekanisoitu taisteluosasto voi luoda edellytykset valmiusprikaatin hyökkäykselle pysäyttämällä vihollisen kärjen, valtaamalla prikaatin toiminnan kannalta keskeisen tasan tai toimimalla re-servinä.

Koska taisteluvoimaa on kohtuullinen vähän, ratkaisuun on päästävä nopeasti. Tämä tarkoittaa tulen ja voiman keskittämistä.
Taisteluosaston toiminnassa painottuivat toimintaa nopeuttavat perustaistelumenetelmät. Taisteluosaston edetessä kosketukseen, sen toiminta suojattiin panssarintorjuntakykyisellä tiedusteluosalla.
Kärkiyksikön tehtävä oli pyrkiä lyömään uran suunnassa oleva vihollinen.
Kohdatessaan vahva vihollisen kärkiyksikön tehtävänä oli torjua vihollinen ja näin mahdollistaa panssarivaunukomppaniasta ja panssarijääkärikomppaniasta muodostetun yksikköparin hyökkäys vastustajan sivustaan. Nopeus, voiman ja tulen keskittäminen arvioitiin perusedellytyksiksi taistelun onnistumiselle.

Mekanisoitujen taisteluosastojen kehittäminen kuluvan vuosikymmenen aikana onkin tähdännyt juuri tulenkäytön nopeuttamiseen.
Niin ikään taistelukykyä on kehitetty kalustohankinnoin.
Leopard 2A6 - ja erikoispanssarivaunuhankinnat Alankomaista sekä BMP-2-vaunun modernisointi tähtäävät mekanisoitujen taisteluosastojen toimintakyvyn säilyttämiseen pitkälle 2030-luvulle.

1573216750570.png
 

Liitteet

  • 1573216710256.png
    1573216710256.png
    26.7 KB · Luettu: 39
  • 1573216727241.png
    1573216727241.png
    26.7 KB · Luettu: 47
Patu kirjoitti:
Tuossa vielä kanadalaisten (valmistajana KWM, Saksa) näkemys A4:n lisäpanssaroinnista siirtämättä tähtäintä:

GggyCgl.jpg


Sveitsiläisten (RUAG) prototyypissä tähtäimen suojaksi ehdotettiin lisättäväksi tuollainen slat armor -tyyppinen ratkaisu:

KaUWxSj.jpg
Klikkaa laajentaaksesi...

Leopard 2NG -päivityksen mukana tuleva AMAP -lisäpanssarointipaketti:

13.jpg
 
fi.m.wikipedia.org

BMP-2 – Wikipedia

fi.m.wikipedia.org fi.m.wikipedia.org

BMP-2 (Боевая Машина Пехоты; Bojevaja mašina pehoti) on 1980-luvun alussa käyttöön otettu paranneltu versio BMP-1-rynnäkköpanssarivaunusta. Merkittävin ero uudessa versiossa on suurempi kahden miehen torni ja uusi pääase. Tämä muutos tosin vaati kahden ilma-ampumaluukun poistamista kannelta ja miehistötilan pienentämistä, johon mahtuu siten kaksi sotilasta vähemmän.

Aseistuksen osalta aiempi, BMP-1:ssä ollut 73 mm tykki on vaihdettu 30 mm konetykkiin ja panssarintorjuntaohjuksen ampumalaite on päivitetty uudempaan. Uusi konetykki on BMP-1:n tykkiä tulivoimaisempi ja sillä pystytään tulittamaan myös ilmamaaleja.
 
Kustaanmiekka kirjoitti:
Ylläolevasta pikaisesti poimittua:

Suomessa eräänlaisen päätepisteen keskustelulle panssarijoukkojen tulevaisuudesta muodosti päätös hankkia käytettyjä panssarivaunuja Saksasta vuonna 2002.
Suomi osti kaikkiaan 124 Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunua Saksasta.
Vaunuista noin sata sijoitettiin mekanisoituihin taisteluosastoihin ja Karjalan Jääkäriprikaatiin.
Loput käytettiin varaosiksi ja silta- ja raivauspanssarivau-nujen alustoina.

Hankintapäätös tarkoitti sitä, että panssariyhtymien pääkalustoa – T-72 – ei enää modernisoitu, vaan kalusto romutettiin.
Vaunun modernisointia oli tutkittu lähes koko 1990-luku.
Keskeisimmät kehityskohteet olivat uusi ampumatarvike, ammunnanhallintajärjestelmä, pimeänäkölaitteet ja panssa-roinnin vahventaminen.
Merkittävin haaste oli ampumatarvikkeen läpäisyn kehittäminen, sillä vaunun ampumatarvikkeiden sijoittelu ja latausjärjestelmä asettivat rajoitteita ampumatarvikkeen kehittämiselle.
Leopard-hankintapäätökseen vaikutti myös se, että vaunun jatkokehittäminen ei jäänyt yksinomaan suomalaisen osaamisen varaan, vaan samaa vaunua oli hankintahetkellä kaikkiaan 11 eurooppalaisen valtion käytössä.

Käytössä ollut itäkalusto jaettiin kahteen kategoriaan. Pääosa taisteluvaunuista ja BMP-1-rynnäkkövaunut romutettiin. Lopusta kalustosta muodos-tettiin mekanisoituja ja moottoroituja taisteluosastoja.
Jäljelle jääneen kaluston täysimääräinen hyödyntäminen oli eräs mekanisoitujen taisteluosastojen muodostamisen perusperiaatteista.
Jäljelle jäänyt kalusto pyrittiin sijoittamaan sodan ajan joukkoihin mahdollisimman huolellisesti.
Kehitystyön tuloksena syntyi vahvennettu pataljoona – mekanisoitu taisteluosasto, jonka iskuvoima muodostui kahdesta panssarivaunukomppaniasta ja kahdesta panssarijääkärikomppaniasta.
Ensin mainittu käsitti kolme panssarivaunujoukkuetta, joissa kussakin oli neljä ryhmää. Siirtymistä nelivaunuisiin joukkueisiin perusteltiin joukkueen iskukyvyn kasvattamisella.
Järjestely mahdollisti myös kahden vaunuparin muodostamisen.
Kaikkiaan 16 taistelijaa käsittävän joukkueen oli myös helpompi suojata muun muassa toimintansa majoittuessa tai huoltaessa vaunujaan kuin ainoastaan yhdeksän taistelijaa käsittäneiden T-72-joukkueiden.

Panssarijääkärikomppanian kokoonpanoon sisältyi neljä niin ikään neliryhmäistä joukkuetta.
Järjestely mahdollisti yhden joukkueen alistamisen vaunukomppanialle yksikön taistelutehon tehon juuri kärsimättä.
Panssarijääkärikomppanian tulivoima oli merkittävästi suurempi kuin aiemman panssarijääkärikomppanian, koska kokoonpanoon kuului kaikkiaan 18 BMP-2-rynnäkkövaunua, joiden taistelua tuki kevyillä kranaatinheittimillä varustettu tulitukiryhmä.

Perusyksikkötasan merkittävä vahventaminen aiempaan verrattuna perustui näkemykseen, jonka mukaan taisteluosaston kärjen oli oltava riittävän vahva.
Se mahdollisti heikon vihollisen lyömisen jo kärkiyksikön voimin, mutta ennen kaikkea vahvalla kärjellä oli mahdollisuus pysäyttää vahvakin vastustaja ja luoda edellytykset taisteluosaston pääosien käytölle vastustajan sivustaan tai selustaan.

Taisteluosastolla oli kokoonsa nähden – kokonaisvahvuus noin kaksituhatta sotilasta – tukenaan vahva epäsuora tuli.
Se muodostui 18 panssarihaupitsia käsittävästä panssarihaupitsipatteristosta ja kranaatinheitinkomppaniasta.
Panssarihaupitsien kohtuullisen lyhyttä kantamaa kompensoivat patteriston ammunnanhallinta- ja viestijärjestelmät, jotka mahdollistivat nopeat, portaittain toteutettavat tuliasemien vaihdot.
Käytännössä kaksi kolmesta tulipatterista oli aina ampumavalmiina. Niin ikään kranaatinheitinkomppanian ammunnanhallintajärjestelmä mahdollisti portaittain toteutettavat tuliasemien vaihdot.

Sen sijaan ilmatorjuntavoima oli panssariprikaatin ilmatorjuntaan verrattuna heikko.
Iskuporrasta tuki ilmatorjuntapanssarivaunujoukkue. Huollon ja tykistön suojaksi jäi ainoastaan kolme kevyttä ilmatorjuntapatteria.
Järjestelyyn lienee useita syitä. Ensinnäkin neuvostovalmisteinen lähitorjunta-alueen ohjuskalusto kuten myös SU-57-ilmatorjuntavaunut tulivat elinkaarensa päähän.
Toinen selittävä tekijä on taisteluosaston käyttöperiaate. Niitä suunniteltiin käytettävän yhdessä uusimmalla ohjuskalustolla varustettujen valmiusprikaatien kanssa.

Mekanisoidun taisteluosaston johtaminen perustui YVI-II-viestijärjestelmään. Se mahdollisti esikunnan ja kahden taistelujohtokeskuksen toiminnan.
Taisteluosaston pioneerivoima oli mitoitettu ensi sijassa liikkeenedistämiseen. Hetkellisen ongelman muodosti liikkeenedistämiskalusto.
Itä-Saksasta hankittujen siltavaunujen kantavuus oli riittämätön Leopard-kalustolle.
Sittemmin ongelma on poistunut silta-autojen ja siltavaunujen hankintojen myötä.

Miten sitten taktiikka muuttui?
Perustavaa laatua oleva ero on se, ettei mekanisoitua taisteluosastoa voi käyttää itsenäisiin operaatioihin, koska sen huolto- ja tukijärjestelmät ovat merkittävästi heikommat kuin prikaatissa,
kuten Harri Mäkelä kuvaa vuoden 2010 ensimmäisessä Panssari-lehdessä.

Niin ikään taisteluvoima on merkittävästi prikaatia heikompi.
Taisteluosastoa käytetäänkin tyypillisesti valmiusprikaatin yhteydessä luomaan sille kohtaamistaistelukyky.
Tässä asetelmassa mekanisoitu taisteluosasto voi luoda edellytykset valmiusprikaatin hyökkäykselle pysäyttämällä vihollisen kärjen, valtaamalla prikaatin toiminnan kannalta keskeisen tasan tai toimimalla re-servinä.

Koska taisteluvoimaa on kohtuullinen vähän, ratkaisuun on päästävä nopeasti. Tämä tarkoittaa tulen ja voiman keskittämistä.
Taisteluosaston toiminnassa painottuivat toimintaa nopeuttavat perustaistelumenetelmät. Taisteluosaston edetessä kosketukseen, sen toiminta suojattiin panssarintorjuntakykyisellä tiedusteluosalla.
Kärkiyksikön tehtävä oli pyrkiä lyömään uran suunnassa oleva vihollinen.
Kohdatessaan vahva vihollisen kärkiyksikön tehtävänä oli torjua vihollinen ja näin mahdollistaa panssarivaunukomppaniasta ja panssarijääkärikomppaniasta muodostetun yksikköparin hyökkäys vastustajan sivustaan. Nopeus, voiman ja tulen keskittäminen arvioitiin perusedellytyksiksi taistelun onnistumiselle.

Mekanisoitujen taisteluosastojen kehittäminen kuluvan vuosikymmenen aikana onkin tähdännyt juuri tulenkäytön nopeuttamiseen.
Niin ikään taistelukykyä on kehitetty kalustohankinnoin.
Leopard 2A6 - ja erikoispanssarivaunuhankinnat Alankomaista sekä BMP-2-vaunun modernisointi tähtäävät mekanisoitujen taisteluosastojen toimintakyvyn säilyttämiseen pitkälle 2030-luvulle.

Katso liite: 34304
Klikkaa laajentaaksesi...
Sain kirjan nyt pikaisesti läpiluettua. On kyllä mielenkiintoinen näkemys suomalaisen panssariaseen historiasta ja kehittymisestä, mukaan mahtuu paljon Paikallisia Erityisolosuhteita, joista mainittakoon kohtuuden nimessä se ikuinen rahapula, mutta toisaalta usein myös melkoinen komiteatyö organisaation kehittämisessä. Silmääni osui mm. kommentti vuoden 1977 (s. 238) sodan ajan organisaation kehittämisestä, jossa huomio, miten Panssariprikaati taistelee pääosin pataljoonittain, että edellinen Panssariprikaatin organisaatio oli liian raskas johdettavaksi, ja miten organisaation eri osien liikkuvuus on erilaista, johtuen mm. siitä että on sekaisin tela- ja pyöräkalustoa.

Nyt kun tuosta lainaamastasi osiosta nostaa esille huomion, miten Mekanisoidut (ja myös Moottorisoidut?) taisteluosastot luotiin mahdollistamaan olemassa olevan mahdollisimman hyvä käyttöaste, mutta toisaalta jos sitten samalla huomioi tuon itse edellisessä kappaleessa nostamani vähintäänkin rivien välistä esitetyn kritiikin, niin pohditaan.

Panssariprikaatin SA-organisaatio on muodostaa kaksi mekanisoitua pataljoonataisteluosastoa. Lisäksi se muodostaa kaksi motorisoitua pataljoonataisteluosastoa, jossa nyttemmin molemmissa myös yksi panssarivaunukomppania. Nämä sitten ripotellaan tukemaan yksitellen(?) ratkaisualue(i)lle. Kuulostaa monimutkaiselta?

Entäpä jos Panssariprikaati muodostaisi jenkkityylisen prikaatitaisteluosaston, jossa kolme pataljoonaa á kaksi panssarivaunukomppaniaa ja kaksi mekanisoitua jv-komppaniaa.

Jenkkiversiot näistä:
- psv-komppania: https://www.battleorder.org/us-army-tanks-modern
- mek jv-komppania: https://www.battleorder.org/us-bradley-platoon

Kun Leo 2:sia nyt kerran on, niin olisi mahdollista muodostaa kolme vahvaa jenkkityylin Combined Arms -pataljoonaa, eli jenkkityyliin Armored Brigade Combat Teamiä. Kaksi pataljoona Leo 2A6 kalustolla, ja yksi Leo 2A4 kalustolla. Jenkkityyliin panssarijääkärikomppaniat olisivat kolmen joukkueen vahvuisia, joten bemareita riittäisi paremmin myös jokaisen pataljoonan panssarijääkärikomppanialle. *) Ällitällejä vapautuisi melkoinen määrä MOTista korvaamaan sekä Panssariprikaatin että Karjalan prikaatin pyöräajoneuvoja.

Johtamisen kannalta olisi kolme hyvin samankaltaista mekanisoitua pataljoonataisteluosastoa painopistealueille, tukemaan alueelisten taistelua.

Tämä näin kirjan luettuani. Esimerkkejä vuosien varrella oli vaikka minkälaisista "virityksistä", niin ajattelin syvän reservin jäsenenä uskaltaa vaihteeksi kyseenalaistaa tätä 2x2 taisteluosastomallia.

*) Muoks jenkeillä joukkue koostuu kolmesta ryhmästä, joita kuljettaa neljä Bradleyä. Komppaniassa kolme joukkuetta. Komppaniassa ts. 9 ryhmää 12 Bradleyssä. Vastaavasti MEKissä neljä ryhmää per joukkue, komppaniassa neljä joukkuetta. Yhteensä siis 16 ryhmää ja 18 Bemaria antamassa tulivoimaa. Melkoinen ero.

Muoks 2: jenkkimallinen kolmen mekaanisen 2+2 pataljoonan Panssariprikaati syntyisi 90 panssarivaunulla ja 90 rynnäkköpanssarivaunulla, jossa mukana tiedustelupatajoonan kolmen komppanian rynnäkköpanssarivaunut. Toisiko lisäarvoa enemmän kuin nykyinen 2 MEK + 2 MOT , etenkin jos olisi paremmin teloilla kulkeva?
 
Viimeksi muokattu:
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top