Juuri tällä hetkellä näyttäisi, että kärkipoliitikkoketjussa puhutaan PS:n kannatuksen noususta ja tässä ketjussa mm. silakoista. Yritän nyt julkeasti pientä oikaisuliikettä ja pohdiskelen pitkän viikonlopun ratoksi hieman PS:n profiilia ja tämänhetkistä asemaa politiikassa.
Kuten moni on varmasti huomannut, ketjun otsikko "Perussuomalaisten kuihtuminen", vuosimallia 2016, on tainnut ohittaa parasta ennen -päivänsä. Hesari
julkaisi joulukuun lopulla Kantar TNS:llä teettämän gallupinsa, jossa PS:n kannatus näytti 0,3 prosentin lisänousua, ja muillakin puolin puoluekenttää tapahtui pientä liikehdintää. Lukijoiden kommenteissa sekä puolusteltiin että vähäteltiin muutoksia ja myös ruodittiin, mitä se virhemarginaali ihan oikeasti tarkoittaakaan. Muutosprosenttien murto-osista inttämistä vähemmälle huomiolle saattoi jäädä, että PS oli jälleen reippaasti virhemarginaalia suuremmalla erolla maan suosituin puolue, ja nämä toistuvat tulokset pienentävät todennäköisyyttä, että kyseessä olisi vain kertaluonteinen oikku. Huhut kuihtumisesta ovat siis vahvasti liioiteltuja.
Monesta suunnasta on yritetty arvuutella, mistä tämä nousu johtuu. Suosituista teorioista osa lähtee äänestäjien profiloinnista, kuvaillen miten nämä ovat (arvauksen esittäjän korrektiusasteesta riippuen) epäluuloisia, turhautuneita, katkeroituneita, pelokkaita, tyhmiä tai sitten vain pyöristysvirheen etäisyydellä silkasta natsista. Toiset teoriat keskittyvät puolueeseen, ja silloin päädytään äkkiä luonnehdintaan "maahanmuuttovastainen" tai vähintään "kansallismielinen" tai "populistinen".
Mitä äänestäjien profilointiin tulee, ainakin osa tiedostavasta mediasta ja yksityisistä mielipidevaikuttajista on joutunut vuosien varrella tarkistamaan vaivihkaa asennettaan. Kun kannatusprosentit olivat vielä yksinumeroisia, oli helppo maalailla kuvaa, jossa PS:n kannattajat ovat joka ainoa vähä-älyisiä peräkammarin poikia tai vastaavia reppanoita, tarvittaessa myös natseja. Nyt kun kannatus on neljänneksen luokkaa ja suurempi kuin millään perinteisellä kärkipuolueella, tarinan uskottavuus alkaa kärsiä. Tiedostavasta mediasta faktat hakenut äänestäjä voi myös joutua pohtimaan asioita uudelleen. Lukujen valossa PS:n keskivertoäänestäjä ei enää mitenkään voi olla susirajan takana asuva yksinäinen reppana vaan pikemminkin joku niistä varsin tavallisen näköisistä tallaajista, jotka aamulla vievät mukulansa tarhaan ja siirtyvät siitä työmaalle. Tämän asian hahmottaminen voi luoda vähitellen lumipalloilmiötä, kun vaarallisen laita-aineksen leima joudutaan kaikessa hiljaisuudessa pudottamaan. Ruotsissa vastaava nähtiin ehkä vielä voimakkaammin SD:n kanssa. Ennen SD:n kannattamisesta tai äänestämisestä paljastuminen riitti yksinään välittömään kansantuomioon ja vaikka työpaikasta erottamiseen. Yli 20 prosentin kannatuksella tarina marginaalisesta ääriaineksesta ja sen mukaisesta yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemisesta ei enää toimi, joten varovaisempikin Virtanen tai Svensson uskaltaa vihdoin vetää saman viivan äänestyskuponkiin.
Entäpä sitten itse puolue ja sen agenda? Yhä tarjotaan hanakasti määritelmää "yhden asian puolue". Näkisin, että tässä on jopa siivu totuutta seassa. PS:n puolueohjelmasta ja kannanotoista löytyy toki paljon muutakin, mutta toisaalta muistelen, että esimerkiksi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa PS:n viralliseen strategiaankin kuului "maahanmuuttoa kaikkeen". (Korjatkaa jos olen tässä asiassa valeuutisen uhri. En enää muista, mistä tämän luin.) Myös myöhempiin kannanottoihin maahanmuuttoa on ujutettu kärkkäästi mukaan, perusteella "maahanmuutto vaikuttaa kaikkeen". Onhan se ehkä niinkin, mutta jatkuvasti ja hatarien aasinsiltojen kautta tarjottuna tällainen alkaa ennemmin tai myöhemmin muuttua rasittavaksi jankkaukseksi. Vaikka luonnehdintojen "yhden asian puolue" ja "monen asian puolue yhdellä lähestymissuunnalla" välillä on teoriassa hienoinen ero, käytännössä se on niin pieni, että se voidaan helposti jättää huomioimatta, ja ensimmäinen versio jää lyhempänä voimaan. Yhtä kaikki, tällä strategialla eteneminen näyttää toistaiseksi tuottaneen tulosta.
Merkittävä osa noususta voidaan varmaankin laskea myös Halla-ahon ansioksi. Näin jälkeenpäin on jopa hupaisaa muistella, miten vielä vuosina 2010-2011 asiantuntevat mediat toitottivat yksimielisesti PS:n kannatuksen olevan täysin Soinin henkilökohtaista kannatusta ja ilman tätä puolueen haihtuvan kuin pieru saharaan. Samaa teoriaa yritettiin varovasti tarjota vielä vuoden 2017 kriisin ja kannatusdipin aikaan. Toisin kävi. Soinin imagossa esiin nousivat "kyllä kansa tietää" -asenne, sutkaukset ja myös katolilaiset arvot. Näistä viimeinen aborttikieltoineen ja rukousaamiaisineen ei oikein tuntunut uppoavan kansaan. Maahanmuuton osalta Soini tuntui kiertelevän aihetta, mutta kuittasi samalla maireasti hymyillen senkin suunnan äänet. Halla-aho taas ehti jo ennen poliittista uraansa tuottaa satamäärin kirjoituksia, joista enemmistö pyöri maahanmuuton ympärillä. Osa oli sen verran tanakkaa tekstiä, että johti lopulta rikostuomioon. Myöhemmin puhe on muuttunut hiukan varovaisemmaksi, mutta puolueen linjan määrittely näyttää edelleen kulkevan arvattavaa reittiä. Halla-ahon merkittävänä valttina tuntuu olleen tarjoilla kovia faktoja ja rauhallisuutta siinä missä muualta päin puoluekenttää tahtoo tunkea lähinnä höttöä, huutoa ja leimakirvestä. Tämän ovat tuoneet esiin jopa ihmiset, jotka eivät itse puoluetta myönnä kannattavansa.
Tekstiseinän rakennusvuoro saa nyt luvan päättyä tähän. Saatan kyllä jatkaa sitä toisella osalla, jossa pohditaan PS:n tulevaa kehitystä ja siihen liittyviä valintoja. Pysykää kanavalla jos kestätte. En pakota.
