"Me perussuomalaisissa tuppaamme jakamaan toimittajat tyhmiin ja mulkkuihin. Kumpaan porukkaan sinä mielestäsi kuulut?"
Näin tokaisi Jussi Halla-aho maaliskuussa Helsingin Sanomien toimittajalle, joka yritti
Facebook-haastattelussa saada selkoa Halla-ahon puheenjohtaja-aikeista. Toteamusta edelsi toimittajan kysymys siitä, kuuluuko Sampo Terho Halla-ahon mielestä nuiviin vai soinilaisiin.
"Osoitin vain oman kysymyksesi viallisuuden. Jos sinä luot mieleisesi (ja virheellisen) kategorisoinnin, et voi olettaa, että minä noudatan sitä", tokaisi Halla-aho.
Tunnustan, naurattihan se.
Välillä media nimittäin oikeasti toimii niin. Keksii omasta mielestään loistavan keinon jäsentää maailmaa, julistaa ilmiön todeksi ja olettaa, että kaikki muutkin ovat sitä mieltä.
Lausahdus herätti tietysti vastareaktioita.
Media on jo pitkään kuvaillut Halla-ahon mediasuhdetta vaikeaksi. Sillä tarkoitetaan useimmiten kahta asiaa: Halla-aho käyttää mediaa julkaisualustana hirveille ajatuksilleen, eikä suostu pelaamaan mediapeliä median säännöillä.
"Vaikea suhde" näkyy esimerkiksi siinä, ettei Halla-aho ilmoita puheenjohtaja-aikeistaan perinteisen median kautta, vaan
YouTube-videolla. Vaikeaa on myös se, että Halla-aho vaikuttaa nauttivan toimittajien piikittelemisestä. Se ei ole Suomessa poikkeuksellista, mutta koska Halla-aho on määritelty vaaralliseksi, on hänen lehdistöä kohtaan osoittamansa halveksunta vahingollisempaa kuin vaikkapa kulttuuriväen.
Halla-ahon ajamaa politiikkaa ei pidä eikä tarvitse hyväksyä. Monet hänen ajatuksistaan ovat vakavasti ristiriidassa esimerkiksi kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien kanssa. Korkein oikeus on tuominnut hänet kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, ja on selvää, että Halla-aho on merkittävästi edesauttanut rasististen ja äärioikeistolaisten äänenpainojen valtavirtaistumista.
Näitä puolia ei voi vähätellä, muttei myöskään sitä, että media on monin tavoin epäonnistunut Halla-ahon ja hänen edustamansa maailman käsittelemisessä.
Jussi Halla-aho on loistava internet-ajan poliitikko. Hän hyödyntää valitsemiaan kanavia omiin tarkoituksiinsa ja tietää, että laskelmoiduilla ja vähemmänkin laskelmoiduilla provokaatioilla saa helposti perinteisen median suunniltaan. Syntyneen mediakohun – oli se kuinka pieni hyvänsä – voi jälleen kääntää omaksi hyödyksi.
Se on helppoa, sillä välillä media on ollut joko kyvytön tai haluton tunnistamaan Halla-ahon ilmiselvääkin sarkasmia. Sen seurauksena on syntynyt esimerkiksi sellaisia otsikoita kuin "Halla-aho haluaa sotilasjuntan laittamaan Kreikan lakkolaiset kuriin" (
Kansan Uutiset, 2011) ja vankka käsitys siitä, että nykyisin enemmän ironisesti kuin tosissaan käytetty Mestari-nimitys on vedenpitävä todiste hurmiollisesta fasistisesta kultista.
Välillä on helppo ymmärtää, miksi luotto mediaan on koetuksella.
Paljon keskustelua on käyty myös korkeimman oikeuden vuonna 2012 langettamasta tuomiosta. Se perustui Scripta-blogissa vuonna 2008 julkaistuun kirjoitukseen, jossa Halla-aho apinoi sanomalehti Kalevan
pääkirjoitusta. Kaleva kirjoitti tuolloin Rovaniemellä tapahtuneesta kaksoissurmasta muun muassa toteamalla, että "päissään surmaaminen on suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre". Halla-aho vaihtoi tilalle somalit, ryöstelyn ja verorahoilla loisimisen.
Tuomio oli tärkeä ennakkotapaus, ja sarkasmikin voi olla rasistista. Syntynyt keskustelu oli silti kiinnostava. Se osoitti, että monilla Halla-ahon kannattajilla on vaikeuksia ymmärtää kiihottaminen kansanryhmää vastaan -pykälän tarkoitusta, ja että poliittisten vastustajien tekstit halutaan tulkita mahdollisimman kirjaimellisesti.
Sivistykseen ja demokratiaan nojaavassa yhteiskunnassa kaikilla on oltava mahdollisuus käydä poliittista keskustelua.
Kauhistuminen, järkyttyminen ja pöyristyminen ovat ymmärrettäviä reaktioita, mutta tunteet eivät ole kestävä tapa tehdä politiikkaa. Voimakkaita reaktioita käytetään mielellään yhteiskunnallisen keskustelun polttoaineeksi, mutta olisi erehdys pitää niitä sisältönä.
Halla-ahon suosiota on analysoitu jo puuduttavuuksiin asti, ja hänen valintansa on katsottu enteilevän esimerkiksi "
pimeyden ja pahuuden aikaa". Seurauksilla voidaan tässä vaiheessa vain spekuloida, mutta median edustajana on esitettävä yksi itsekäs toive.
Nyt olisi erinomainen hetki pohtia, miten Halla-ahoon, hänen sanomisiinsa ja hänen politiikkaansa suhtaudutaan. Henkilökohtaisesti toivon, ettei yksittäisille Facebook-päivityksille tai virkkeenpuolikkaille annettaisi suhteettoman suurta painoarvoa. Tärkeämpää olisi katsoa sanojen taakse ja haastaa Halla-ahon ajama politiikka. Ei lähdettäisi mukaan hänen kielipeliinsä, vaan puhuttaisiin asioista.
Ja mieluiten niiden oikeilla nimillä.
https://www.aamulehti.fi/kotimaa/ha...ahallisten-vaarinymmarrysten-satoa-200202253/
