Ajoin tammikuussa 36tn kaivurilla iätivievällä jängällä...Tässä on kyseessä juuri se perusasia jota olen muutamassakin viestissä tuonut esille: on melkoisen vaikeaa harjoitella etenemistä raskaalla kalustolla sellaisella alueella jossa ei voi edetä raskaalla kalustolla... Jos ei ole liikkunut Lapin erämaissa niin asiaa ei tietenkään voi tietää. Suota, lohkareikkoa, tunturi, suota, vitukseen suota, lohkareita, metsää, lohkareita, suota, suota, suota, joki, puro, tunturi, lohkareita, metsää. Noin se pikkasen kärjistäen menee, siellä ei panssarikiilat etene ei itään eikä länteen. Ainoa kulku-urat joita raskas kalusto voi tehokkaasti käyttää on päätiet, ja niissä on panostusvalmiit sillat sekä kallioleikkauksia joista osa on myös panostusvalmiita. Hyökkääjän liike on siis helpohkosti pysäytettävissä kapealle tielle josta ei pääse ihan helposti kiertämään alas ammuttua kallioleikkausta tai siltaa. Tämä kyllä tiedetään myös naapurissa.
Kesällä tuossa pitää oikeasti katsoa, mihin astuu ja appiukko muistelee vieläkin, miten lehmä hukkui rimpiin joskus sankavitun aikaan.
Samalla tavalla talvisodan aikana suomalaiset yllätti talvi, joka oli vähäluminen, mutta kylmä. Petsamon suunnalla venäläisten huolto ei pysähtynytkään tuhottujen lumiaitojen takia ja Laatokan Karjalassa puna-armeija kykeni levittämään rintamaa korpeen, jota suomalaiset olivat pitäneet läpäisemättömänä. Tai Talin hukuttaminen, joka loi kantavan jääkentän punapanssareille.
Eli von Clausewitzin sanoin, "kartta ei ole sama kuin maasto."