Teksti ei liity suoraan ”WW2 Hävittäjät” aiheeseen joten se on turvallisinta postittaa tänne (ainakin minun).
Lisäksi se saattaa sisältää virheitä ja mielipiteitäni.
Muutamalla tiuhaan päivitettävällä hävittäjällä menivät läpi sodan. Varsinaiseksi ongelmaksi sakuille muodostui lentäjien koulutus sodan puolivälin jälkeen. Koneita he saivat tuotantolinjoilta riittävästi ulos.
Virheenä voinee pitää hävittäjämäisen harjoituskoneen puutetta. Olisi kannattanut kehittää tavallista hävittäjää vähemmän polttoainetta kuluttava harjoituskone. Asia ei ilmeisesti tullut mieleen ennen polttoainetuotannon romahtamista pommituslentojen seurauksena ja sitten olikin jo myöhäistä.
Saksalla ei ollut riittävää reserviä ohjaajista. Jotta heitä saataisiin riittävä määrä nopeasti.
Koulutusta lyhennettiin ja ”loppusilaus” piti antaa laivueissa.
Polttoaine pula aiheutti lentotuntien vähenemisen joka lisäsi ohjaajien tason romahtamista.
Kaksi paikkaista koulukonetta olisi tarvittu ennen kaikkea Bf109 koulutukseen.
Sillä olisi pelastuttu lukuisilta koneiden vaurioitumisilta ja ohjaajien menetyksiltä.
Asiaa kuvaa hyvin Lipfert:in matka Krakaust Maikopin (Stalingradin liepeillä).
Kun hän toimi ryhmän johtajana matkalla.
Matka alkoi 26,11 ja vuodenloppuun mennessä kolme lentäjää oli saapunut rintamalle.
Kymmenen lentäjää saapui rintamalle maaliskuun loppuun mennessä.
Neljä ei saavuttanut koskaan määränpäätänsä.
Jo pelkää siirto lento rintamalle, aiheutti lähes 24% tappiot miehistössä.
Lisänä ovat konevauriot, mitä matka aiheutti (laskuvauriot, eksymiset ja pakkolaskut).
Rintamalle päästyään kohtalo riippui suureti siitä, selvisikö kymmenestä ensimmäisestä tehtävästä hengissä.
Mahdollisuudet tähän nousivat jos joutui/sai siipimieheksi kaverille, joka opetti ja huolehti tulokkaasta.
Hävittäjä lentäjät saivat koneet vietäväksi laivueisiin ja lähtivät omin päin harhailemaan määränpäähänsä.
Maataistelulentäjille oli taasen varattua opas, joka tunsi reitin.