Tietysti myös logistiikka mahtoi näytellä asiassa osaa, sillä japanilaisten konekiväärit söivät 7,7 mm patruunaa (tosin oliko, että kk-ladattu "kuuma" patruuna oli vielä erikseen?), mutta lopputulos oli kuitenkin se, että päätyivät voimakkaampaan patruunaan. Sinänsä jalkaväkisotilaalle se 6,5 oli varmaan jopa parempi, sillä sai homman tehtyä mutta helpommin. Buurisodasta ja pitkän kantaman tarkkuusammunnasta sen verran, että britit säikähtivät buurien tarkka-ampujia siinä määrin, että kehittivät vielä voimakkaamaan ja erityisesti nopeamman .276 Enfieldin, ja syntyi Pattern 1913-kivääri, jota sitten USA valmisti M1917 Enfieldinä, tosin heille tutussa kaliiperissa .30-06 (sitä oli tarkoitus sopimusvalmistaa briteille .303:na, mutta USA:n liittyminen sotaan vesitti nämä suunnitelmat). Brittien suunnitelma siirtyä pienempään luotiin kariutui WW1:n teollisiin ja logistisiin haasteisiin, mutta hienoisena knoppina M1917 oli jenkkien joukoissa yleisempi, kuin kunnian usein saava 1903 Springfield - sitä valmistettiin sodan aikana noin kaksinkertainen määrä, ja kolme neljästä jenkistä Euroopassa kantoi Enfieldiä.
Mutta itselataavan kevytkarbiinin aika ei tullut monesta syystä sotienvälisenä aikana, ja mä pidän suurimpana heikkotehoista ja ballistiikaltaan heikkoa patruunaa massasulkuisissa aseissa, toiseksi suurimpana sitä, ettei se oikein olisi millään istunut senaikaiseen jalkaväkidoktriiniin jossa joko ammutaan pilkkaa juoksuhaudsta tai teutonisella raivolla vyörytetään se täysautomaattitulella lonkalta. Keskitehoisen kiväärinpatruunan ajatus ei oikein ollut vielä lyönyt itseään läpi, vaikka kaikenlaisia .276 Pedersenejä tietysti kokeiltiin ja lopulta kuitenkin päädyttiin täystehoiseen .30-06 Garandiin. Olen itsekin monesti ihmetellyt, että miksei vain alettu kehittää suoraan sitä itselataavaa kivääriä, koska se oli aivan ilmeinen seuraava kehitysaskel, mutta ilmeisesti oikein kukaan ei ottanut ajatuksesta kunnolla koppia, tai jos otti, esinahassa oltiin haluttomia tarttumaan siihen.