Tosi vaikea hyväksyä että joudun hautaamaan vaimon torstaina. On ikävä, enkä halua toimia ollenkaan.
Tänään siis.
Surutyö alkaa erilaisena. Kun rakas on haudattu, sen lopullisuuden pikkuhiljaa sisäistää, että niin siinä kävi. Se on tärkeä seremonia omaisille.
Minulta ei ole mennyt vaimoa, mutta minulla oli kaksi veljeä. Isoveli joutui teini-ikäisenä onnettomuuteen. Me lapset rukoilimme silloin ikkunasta tielle katsellen, että hän selviäisi. Isä ja äiti tulivat sairaalasta mukanaan vain musta muovipussi, jossa olivat hänen vaatteensa. Isä meni pian sen jälkeen. Ennen niin vahva sydän alkoi pettää, samoin mieli.
Pikkuveljeni kanssa olimme sitten kuin kaksoset. Hän meni nuorena miehenä, äkillisesti. Teki itsemurhan umpihumalassa. Oli jotain velkoja ja ihmissuhdeongelmia. Muistan, etten oikein ollut tajuta asiaa vielä hautakummullakaan. Odotin, että hän olisi tullut jostain esiin ja sanonut, että ihan läpällä vaan, tää oli tällainen tsoukki, tässähän minä olen.
Olin silloin ollut viisi vuotta raittiina. Ratkesin ja join kahdeksan vuotta.
Kuolema on lopullinen asia. Siksi se on niin vaikea hyväksyä. Mutta meidän on elääksemme ja ymmärtääksemme elämää hyväksyttävä se aivan ensimmäisenä. Kuolema on hyväksyttävä ennen kuin hyväksymme elämän, koska emme osaa elää, jos suremme sen päättymistä. Elämä menee pilalle, jos emme nauti siitä, vaikka se ei ole ikuista.
Uskonnot on keksitty lohduksi näitä kuoleman kaltaisia realiteetteja vastaan. Pärjään itse agnostikkona, ja tiedän, että loppuun on lyhyempi matka kuin alkuun. Olen päättänyt katsoa koko elämän, kesti se vähän tai kauan, ihan silmästä silmään, millaisissa väreissä se sitten tuleekaan.
Voit olla varma, että me täällä aidosti myötäelämme tätä vaihetta, vaikka jokainen sydän tuntee väkevimmin oman surunsa. Mutta emme me täällä kaikki ole mansikkamaalta. Elämä joskus on kallojamme silittänyt niin että luu paistaa.
Voi hyvin
@ctg